The Nether / Tampereen Työväen Teatteri

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Suomen kantaesitys 31.8. 2018, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jennifer Haley (paikalla myös ensi-illassa!)
Suomennos ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Sonja Halla-aho ja Juha-Matti Koskela

 Minulla oli pohjana pari vapaapäivää Tampereella. Edellisiltana olin ollut Tampereen Teatterin Sylityksin-näytelmän ensi-illassa, yöpynyt ystäväni luona, nukkunut vähän liiankin pitkään, liikuttunut kyyneliin Muumimuseossa, käynyt pizzalla ja tarponut tihkusateessa Työvikseen The Netherin ensi-iltaan. Oli jotenkin uuvahtanut olo, mutta yritin parhaani mukaan skarpata, sillä jotenkin oli sellainen kutina, että nyt pitäisi pysyä hereillä ja "kuulolla".

Jari Ahola ja Suvi-Sini Peltola 

 Näytelmä sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, ei-niin-kauas kuin ehkä toivoisi. Ei ole olemassa enää Internetiä vaan seuraava aste, The Nether, jossa suurin osa kanssakäymisestä ja kaikenlaisesta toiminnasta tapahtuu. Puut ja kasvit ovat kaukaista menneisyyttä, suurta luxusta taitaa olla silloin, jos pääsee kävelemään nurmikolla paljasjaloin. Surullista. The Netherissä kuka tahansa voi olla mitä tahansa, millainen tahansa ja tehdä juuri niitä asioita, joista on aina haaveillut tai fantasioinut. Kiehtova ajatus, ja heti lähti aatokseni liitelemään muihin sfääreihin. Liikemies Simsin (Jari Ahola) ylläpitämästä The Netheristä löytyy myös Kätkö, jossa Vierailija voi toteuttaa pimeämpää puoltaan ja tehdä asioita, jotka "offline-maailmassa" olisivat moraalisesti väärin tai muuten arvelluttavia. Kätköön voi palata halutessaan aina uudelleen ja uudelleen, ja väkihän palaa. Niin koukuttavaa se on. Osa haluaa muuttaa sinne kokonaan. Viittaukset pelimaailmaan (joka on itselleni täysin vieras asia) irrottavat yksittäisiä naurunhörähdyksiä katsomosta sieltä sun täältä. Tietäjät tietää...

 Alkuvaiheessa mielessäni käy, että tämähän on vähän kuin Westworld-sarjan serkku tai sopisi myös Black Mirror-sarjan hyytäväksi jaksoksi. Mitä pitemmälle näytelmässä mennään, sitä kylmäävämpää on kyyti. Sims on poliisikuulusteluissa, tiukkoja kysymyksiä esittämässä on rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola). Sims väistelee minkä ehtii. Se mikä tapahtuu virtuaalimaailmassa tapahtuu vain virtuaalimaailmassa eikä siitä ole kenellekään mitään haittaa. Lisäksi massia virtaa kivasti taskut täyteen, joten mikäpäs siinä. Kuulustelu tapahtuu kirkkaasti valaistussa kuutiossa. Välillä kuulusteltavana Simsin sijasta on myös eleetön, jotenkin surumielinen vanhempi herra Doyle (Pentti Helin). Mitä tekemistä hänellä on Kätkön kanssa? Kuka on Papa?

Pentti Helin ja Suvi-Sini Peltola 

 Kuin tyhjästä näyttämölle syntyy Kätkö, kiehtovasti valoilla kuin kirkkaasta pölystä. Nukkemaisen siro ja hurmaava pikkutyttö Iris (Sonja Halla-aho) hypähtelee lapsekkaasti pitkin näyttämöä helmat hulmuten, keimailee viehkosti Papalle. Minua alkaa puistattaa hellistä kosketuksista, hymyistä ja lempeistä katseista huolimatta - ja juuri siksi. Pian jo saapuukin uusi Vierailija, nuorukainen nimeltään Woodnut (Juha-Matti Koskela), ensikertalainen. On aika Iriksen astua ns. hommiin.

Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho 

 Hui olkoon! Mietin, että haluanko katsella tätä ja vastaankin, että haluan. Tämähän on vain teatteria. Olo on paikoitellen epämiellyttävä. Pirullista on, koukussa ollaan. Välillä putoan kärryiltä, seuraavalla kierroksella ollaan taas tukevammin kyydissä vaikka suunta on selkeästi sinne, jonne en haluaisi mennä. Pimeälle puolelle. Omissa ajatuksissakin käy melkoinen kuhina. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Fiilistä ei helpota yhtään se, millaisen keskustelun saimme alkuun väliajalla. Entä jos nyt elämme jossain virtuaalimaailmassa ja Tuolla Jossain joku manipuloi ajatuksiani ja liikkeitäni? Ovatko tunteenikin toisen, minulle tuntemattoman hallussa? Entä jos?

 Näytelmän visuaalinen puoli on lumoavaa. Tosin hitaasti esiinpyörivä valokuutio kera tietyntyyppisen musiikin tuo mieleeni ihan ensimmäisenä sen, että kas nyt on alkamassa uudistettu Ajankohtainen kakkonen tai Poliisi-tv:n päivitetty versio. Morris tuijottaisi tiukalla ilmeellä suoraan kameraan ja sanoisi kylmän viileästi "Hyvää iltaa". Ajatus huvittaa, ja siihen huvittavuus sitten jääkin (tosin heitto kirveestä ja parisuhteesta naurattaa hiukan) .

Kohtaaminen Kätkössä 

 Simsin loppupuolella lavan etureunassa kuultu repliikki saa aikaan tunteen, että lävitseni puhaltaa jääkylmä tuuli. Apua! Yöunethan siinä menivät pohdiskellessa. Kerran aiemminkin olen nähnyt Jari Aholalta sellaisen roolisuorituksen, että vielä loppukiitoksissa roolihahmon nähdessäni purin hampaita yhteen ja puristin käsiäni nyrkkiin kun suututti niin paljon. Nyt hiukan pelotti, mutta onneksi loppukiitoksissa näin Jarin, en herra Simsiä.

 The Nether on juuri niitä näytelmiä, jotka pistävät oman aivotoiminnan ja mielikuvituksen laukalle. Osittain hyvä asia, osittain huono. Näinhän myös paljon kauneutta ja herkkyyttä! Onko se väärin?

 Toivoisin, että tämän löytäisivät myös nuoremmat katsojat (suositus tosin yli 16-vuotiaille ja syystäkin). Hyvä keskustelunaihe, jolla saa aivot mukavasti solmuun, kiitos vaan...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Työvis!)

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro

 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.

 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Kantaesitys 25.10. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Sirkku Peltola
Musiikin sävellys ja johto Eeva Kontu
Laulujen sanoitukset Lauri Viita ja Heikki Salo
Musiikin sovitus Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Koreografia Virve Varjos
Lavastus Hannu Lindholm
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela/Janne Kallioniemi, Eriikka Väliahde, Santeri Helinheimo Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen ja Laura Hänninen

Orkesteri : Eeva Kontu, Kalle Alatalo, Jani Auvinen/Mikko Renfors, Teemu Broman/Jaakko Luoma ja Harri Topi

Etualalla Lauri Viita (Tommi Raitolehto) 

Viita 1949 oli minulle ehkäpä syksyn odotetuin teatteritapaus, jostain mystisestä syystä tuli taas keväällä näytelmän julkistuksen aikaan sellainen tunne, että "No nyt!" Tunne vahvistui Työväen Teatterin syyskauden avajaisissa, kun saimme kuulla musiikkimaistiaisia siitä, mitä tuleman pitää. Lauri Viidan runo "Alfhild" soi Eeva Kontun sävelin suoraan sieluni ytimeen ja teki sinne pienen pesän. Avajaisista lähtien laskin jännittyinen mielin päiviä lokakuiseen ensi-iltaan, jonne en töitteni vuoksi lopulta sitten edes päässyt.

 Täytyy myöntää, että Lauri Viita on ollut minulle aina täysi mysteeri enkä ole herran tuotantoon koskaan tutustunut. Alfhild-runon kuulin ensimmäistä kertaa viime vuonna Ilkka Heiskasen taiteilijajuhlassa ja "äidit vain, nuo toivossa väkevät" kuultuani lamppu syttyi päässäni tyyliin "ai tästäkös tämäkin lause on lähtöisin". Tampereella oli muinoin muistaakseni sarjakuva- ja oheissäläkauppa Kukonor, mutta en sitäkään nimeä osannut Viitaan yhdistää niihin aikoihin. Tampereen Keskustorin laitamilla taas on kivilaattoja, johon on kaiverrettu nimiä ja lauseita. Viidan tekstin päältä olen usein kävellyt yli ja ohi, jotainhan siinä lukee mutta en muista mitä. Olen nähnyt elokuvan "Putoavia enkeleitä", mutten siitäkään muista muuta kuin pääroolien Tommi Korpelan ja Elina Knihtilän. Jotain luomisen tuskaahan siinä oli ja mielen järkkymistä. Ei mitenkään uniikkia. Kuitenkin on niin, että Pispalasta minulla tulee ensimmäisenä mieleen nimenomaan Lauri Viita ja se, että jos jollakulla "tavallisella duunarilla" raskaan työpäivän ja muutaman tuopin jälkeen runosuoni puhkeaisi, tulisi sieltä ulkomuistista pitkiä pätkiä Viidan tuotantoa, jota lausuttaisi seisten, käsi lujasti nyrkissä, liikutuksen kyynel silmänurkassa. Ja kaikki pöytäseurueesta hiljentyisivät kuuntelemaan.

 Minä en ole juurikaan viettänyt aikaani runoteoksia kahlaten. Sen sijaan olen kasvanut toisenlaista runoutta eli laululyriikoita kuunnellen ja makustellen - Ismo Alankoa, Juice Leskistä, Pauli Hanhiniemeä ja ehkäpä kaikista eniten Heikki Saloa, joka siis vastaa tämän näytelmän käsikirjoituksesta. Odotukset olivat sangen korkealla tästäkin syystä. Ja nyt kun lokakuu on vaihtunut marraskuuksi, päivät niin kuin varisparvi raahautuu ja Viita 1949-näytelmän näkemisestä on kulunut muutama päivä, on aika lennättää sormia näppäimistöllä.

 Paikkani sijaitsi parven toiseksiylimmällä rivillä - en edes tiennyt, että Eino Salmelaisen näyttämölläkin on parvi. Istumapaikkoja permannolle olisi ollut seuraavan kerran tarjolla joulukuussa, mutta sinne asti en jaksanut odottaa, joten otin parvipaikat ja riskin siitä, että mahdanko sieltä edes nähdä mitään. Hienoa, että kiinnostus tätä näytelmää kohtaan on ollut näinkin suurta! Lähes kaikki näyttelijät olivat valmiiksi lavalla ja seurasivat venyttelyidensä ja muiden valmisteluidensa lomassa uteliaina yleisön saapumista saliin. Tuttuja bongailtiin ja niille heiluteltiin. Kuulin omankin nimeni lausuttavan ja muutama vilkutti iloisesti. Ilmaistiin huoli myös siitä, näenkö mitään. Näytin reippaana peukkua, mutta näin jälkikäteen täytyy myöntää, että näkemisellä ja näkemisellä on eronsa. Näin kyllä kokonaisuuden ja kuulin kaiken hyvin, mutta olo oli kuin olisin ollut jossain näköalapaikalla katselemassa alaspäin kaupunkiin, jossa elämä vilisee kaukana ja itse en saa siitä otetta millään. Välimatka on yksinkertaisesti liian suuri.

Alfhild (Petra Karjalainen) 

Jotain kuitenkin kantautui sinne parvellekin asti. Tunnelmat, laulut, äänet, vaikuttava visuaalisuus, sävelet, Viidan jättikokoinen kasvokuva ja hartiat lysyssä kulkeva hahmo, peikkojen Kukunor ja Kalahari jatkuva kikkailu ja ilkikurisuus, liekit, isälle säästetyt rusinat, ääneen luetut vanhat kirjeet. Käsittämättömän pitkä hiljaisuus, kun odotimme kaikki Lempin vastausta kuulustelijoiden kysymykseen. Vahvat, upeat naisroolit. Muistan myös väliajalla bongatut eväsretkeilevät nätyläiset. Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja paikalta poistuttaessa minulla oli vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa esityksen tiimoilta kirjeen tai runon. Käsin. Ilman Lauri Viidan Kertulle kirjoittamia kirjeitä ei tätä näytelmää ehkä olisi, ei ainakaan tässä muodossa. Runoajatus pyöri päässäni useita päiviä, mutten saanut siihen minkäänlaista muotoa ja lopulta kaikki tuntui kovin väkisinväännetyltä. Kenelle kirjeen olisin kirjoittanut? Lauri Viidalleko? "Terveiset täältä vuodesta 2016". Kiitoskirje Eeva Kontulle? Kehoitus Kukunorille tai Kalaharille ryhtyä kirjeenvaihtoon kanssani? Kiitoskirje Heikki Salolle ja Sirkku Peltolalle? Näytelmä kun on eräänlainen kulttuuriteko ja oli korkein aikakin tehdä Lauri Viidasta Tampereella näytelmä musiikkeineen kaikkineen.

Kalahari (Jari Ahola) ja Kukunor (Petra Ahola) 

 Eipä tullut kirjeestäkään mitään...

 Katsomis-ja kirjoittamiskokemukseeni vaikutti nimittäin myös se, että olin tehnyt taas sen virheen, että olin mennyt lukemaan välittömästi ensi-illan jälkeen moniakin ylistäviä ja hurmioituneita kirjoituksia sekä etenkin tämän, jonka jälkimainingeissa varsinkin Twitter-osastolla alkoi kuhina. Minulla oli vahva mielipide jostain jo ennakkoon, jostain mitä en ollut vielä edes nähnyt. Toivoin, että olisinpa sittenkin ollut ensi-illassa paikalla ja nähnyt kaiken muiden joukossa ilman mitään muuta kuin omat odotukseni päässäni. Mukana kun on kohtaus, jossa peikot kaivavat esiin Viidan luonnoksen näytelmätekstistä "Lindströmin pihvi" ja kehittelevät siitä valmiin näytelmän, jossa joukko lähetyssaarnaajia saapuu alkuasukasheimon pariin. Yritin kovasti suhtautua kohtaukseen siten, että "okei, tämä on kahden villin peikon ideoinnin pieleenmennyt tuotos ja näytelmä näytelmän sisällä, ei mikään totuus ja ollaan vuodessa 1949, eli silloin ajateltiin noin." Siinä ohessa Viita yrittää hakea turvapaikkaa ihmisenä, mutta taiteilijuus puskee läpi koko ajan ja turvapaikka jää vain haaveeksi. Yrittäessäni kehitellä tätä tekstiä se onneton Lindströmin pihvi puski läpi kaiken muun ja jyräsi alleen paljon siitä kaikesta kauniista, jonka ehdin jo hetkeksi tavoittaa. Herää yksi ainut kysymys : Miksi? Miksi tuon kohtauksen pitää välttämättä olla mukana tässä? Käsiohjelman mukaan Heikki Salolle kohtaus on "avainkertomus". Minulle siitä tuli lukko.

 Moni esitys on varmasti jo loppuunmyyty ja lippukauppa käy jatkossakin kuumana ja jos muutama ilmoittaa vakaasti jättävänsä Viita 1949-näytelmän näkemättä tarkoituksella tuon kohtauksen vuoksi, se ei Työviksen taloutta kaada. Asiallinen keskustelu somessa johti kuitenkin siihen, että muutama teatterin vannoutunut ystävä aikoo jättää katsomatta Työviksessä paljon muutakin ja boikotoida koko taloa, ja se jos mikä pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.

 Minä jo kertaalleen Viita 1949:n näin ja tällä hetkellä, liki viikko esityksen jälkeen tuntuu siltä, että olinko minä paikalla ollenkaan. Esityksen piti olla minulle jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus (piti ja piti, niin jotenkin odotin ennalta), jonka tulisin muistamaan ikuisesti. Nyt se tuntuu hautautuvan muiden alle, ja oloni on jotenkin surumielinen. Varmaa on se, että Tampereella on nyt tehty jotain ainutlaatuisen hienoa ja onneksi siitä on todisteena cd-levy, jota minäkin ylpeänä mesenoin. Haluaisin mennä katsomaan esityksen uudelleen, joskus ensi vuoden puolella. Haluaisin nähdä kokonaisuuden sijaan yksityiskohtia, eleitä, ilmeitä - ja silmät. Näyttelijöiden silmät. Katsokaapa loppuun asti tämä video, joka on tallennettu Viita 2016-levyn äänityshommissa. Tämä on ehkäpä kaunein kappale, mitä olen vuosikausiin kuullut. Ja kyllä, itse Viita jäi yhtä suureksi mysteeriksi kuin ennenkin, ja aion ottaa miehestä selvää tekemällä toivioretken kirjastoon.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Edit 7.11. 2016 : Heikki Salo vastasi meilitse kysymykseeni "Miksi?" Kommenttiosiosta voitte lukea hänen varsin kattavan vastauksensa.

Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksessa

Kolmas kerta toden sanoo... Maanantaina HKT:n avaus, tiistaina Tampereen Teatterin ja keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterin. Luvassa oli kiireinen päivä, sillä kauden avauksesta hyppäsin bussiin ja matkustin Helsinkiin katsomaan Siipirikko-näytelmää. Tampereen linja-autoasemaa lähestyttäessä kiinnitin huomioni viereiselle kaistalle ajaneeseen pakettiautoon, joka oli täynnä ... yllätys yllätys ... Cabaret-ilmapalloja!

 Työviksen syyskauden avaus oli kaikelle kansalle avoin tilaisuus ja väkeä oli paikalla todella paljon, mikä on aina ilahduttavaa! Median edustajille oli varattuna muutama rivi, mutta jälleen kerran en saanut napsittua valokuvia esitysmaistiaisista. No, nappasin minä yhden, mutta Kilpakosijat-näytteessä oli niin paljon vauhtia ja menoa, että eihän tuosta saa oikein mitään selkoa. Ainakin siitä käy ilmi, että vauhdikas esitys on luvassa ja äijäenergiaa täyslaidallinen.

Kuvassa edessä ehkä Jyrki Mänttäri tai Jari Ahola tai Samuli Muje... 

 Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri avasi tilaisuuden toivottamalla kaikki tervetulleiksi (niin yleisön kuin teatterinkin edustajat) ja seuraavan reilun tunnin aikana saimmekin mahtavan kattauksen tulevasta ohjelmistosta. Kehoitan tutustumaan taas tarkemmin tarjontaan Työviksen omilta nettisivuilta. Syksyn ensi-iltoina on tulossa Cabaret-musikaali (ohjaus Tiina Puumalainen, rooleissa mm. Antti Lang, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari), kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat (ohjaus Tommi Auvinen, rooleissa mm. Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Eriikka Väliahde), komedia Suku on syvältä (ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa mm. Aimo Räsänen, Tuire Salenius ja Severi Saarinen), Sara ja Erik kertoo Sara Hildénistä ja taiteilija Erik Enrothista (ohjaus Maarit Pyökäri, pääparina loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), Lauri Viidan juhlavuoden kunniaksi valmistuu musiikkinäytelmä Viita 1949 (ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus Heikki Salo, musiikin sävellys Eeva Kontu, rooleissa mm. Tommi Raitolehto, Jari Ahola ja Mika Honkanen), Työviksen ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Ei voi auttaa, sori (käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola, rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen), lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (ohjaus Miika Muranen, rooleissa mm. Maija Koivisto, Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi) sekä lisäksi lukuisia vierailuesityksiä. Ohjelmistossa jatkavat suosikit Luolamies, Parasta ennen sekä Viimeinen pasodoble.

Tommi Raitolehto/Lauri Viita 

 Tulevasta ohjelmistosta itseäni kiinnostaa eniten Viita 1949, ja uskallan todeta tässä vaiheessa jo, että tulossa on todella kova juttu. Silmäkulmia jo kovasti katsomossa pyyhittiin, kun näyttelijäporukka aloitti kuin varkain laulaa "Äidit vain, nuo toivossa väkevät" (Viidan runosta Alfhild) ja tunnelma kasvoi melkoisiin sfääreihin. Huh huh. Ei voi auttaa, sori -näytelmään ovat mokomat tehneet myös melkoisen koukun, sillä näytelmä on ensi-illassa sekä Työviksessä että Teatteri Telakalla ja näytelmissä on erilainen loppu. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää nähdä ne molemmat versiot!

Upea Emmi Kaislakari/Sally Bowles 

 Avajaistapahtuman lopuksi koettiin varsin uniikki hetki, kun Maarit Pyökäri kutsui lavalle teatterin koko henkilökunnan (puvustajat, lavastamon väen, markkinointiosaston, kampaajat, vakituiset näyttelijät ym.). Moni ei kyllä tajua, miten paljon taustaporukkaa homman pyörittämiseen tarvitaankaan ja oli hienoa, että nyt kaikki pääsivät näyttäytymään kerrankin. Hienoa työtä tekevät kaikki ja liian usein unohtuu kiittää niitä, joita ei lavalla koskaan näy.

 Finaaliksi sitten kahviteltiin ja syötiin herkullisia leivoksia koko porukka, paitsi että minulta unohtui koko kahvittelu kun jäin suustani ja etenkin käsistäni kiinni vähän yhden jos toisenkin kanssa. Kuvia tuli napsittua taas, osa varsin onnistuneita ja osa huonossa valossa kiireessä napattuja (ja kädetkin tärisivät kun olin niin tohkeissani).

Petra Karjalainen

Antti Lang siviililookissaan... 

Suvi-Sini Peltola

Tuukka Huttunen

Severi Saarinen

Luulin jo hetkeksi olevani taivaassa, kun sain kainalooni molemmat "salarakkaani" Ilkka Heiskasen ja Tuukka Huttusen (salarakkaat ja "salarakkaat", olen niin moneen kertaan julkisesti toitottanut että nämä herrat ovat sydämeni vieneet aikoinaan), ja kuvasarja "Teatterinjohtajan kanssa kuvissa" sai vielä kertaalleen jatkoa, kun minä ja Katri tunkesimme samaan kuvaan Maarit Pyökärin kanssa.

(c) Katri Leikola 

(c) Laura Ulmanen

 Cabaret-ilmapallon olisi saanut vielä mukaansa, mutten tohtinut sen kanssa lähteä Helsinkiin teatteriin. Hauskoja tilaisuuksia ovat kyllä nämä syyskauden avaukset! Harmi, että niitä on kussakin teatterissa vain kerran vuodessa.

 Lopuksi kuvakavalkadi erinäisistä pariskunnista...

Ilkka Heiskanen ja Teija Auvinen, unelmapari!

Jari Ahola ja Petra Ahola 

Sirkku Peltola ja Heikki Salo 

Minä ja Tuukka (c) Katri Leikola 

Tuukka ja Samuli Muje :) 

Niin kuin taivaassa / Tampereen Työväen Teatteri

Niin kuin taivaassa / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Perustuu Kay Pollackin elokuvaan

Dramatisointi Sofia Aminoff
Suomennos Harri Virtanen
Ohjaus Maarit Pyökäri
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen ja työryhmä
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Sari Rautio ja Emmi Puukka

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Emmi Kaislakari, Tommi Raitolehto, Petra Karjalainen, Pentti Helin, Suvi-Sini Peltola, Jari Leppänen, Jukka Saikkonen, Kristiina Hakovirta, Vesa Kietäväinen, Eriikka Väliahde, Samuli Muje, Severi Muje/Sisu-Petteri Haraholma, Emil Heikkinen/Oskari Konttinen, Miia Ikonen, Anna Moilanen, Elina Porkka, Mari Vehmanen sekä Naiskuoro Miskantti

 Aika moni on tainnut nähdä ruotsalaisen Kay Pollackin ohjaaman elokuvan Niin kuin taivaassa (Så som i himmelen). Minä en, joten ei siitä se enempää. Tarinassa kuuluisa ja karismaattinen kapellimestari Santtu-Matias Rouvali Daniel Dareus (Janne Kallioniemi) on lopettanut terveydellisistä syistä tahtipuikonheiluttelut ja tekee comebackin kotiseuduilleen pieneen kyläyhteisöön. Sitä vaan muut eivät heti hoksaa, että Daniel on saman kylän poikia. Daniel ajautuu johtamaan paikallista amatöörikuoroa ja uudet tuulet alkavat monin tavoin puhaltaa Ljusåkersin pienessä kylässä.

 Alussa Työviksen suuri näyttämö tuntuu liiankin suurelta. On pimeää ja avaraa ja tyhjää, ja kaiken keskellä valokeilassa yksikseen yskiskelee Daniel. Pian hokaa, että onhan tuossa pointtinsa, kun väkeä alkaa hiljalleen saapua lisää näyttämölle ja valon sekä lavasteiden määrä lisääntyy.  Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin - vaan ympärille tarvitaan muitakin, jotta kunnolla voisi sanoa elävänsä!

Daniel saa yhteyden (c) Kari Sunnari, TTT

 Sympaattisia ja tunnistettavia hahmoja on kylä täynnä, esimerkiksi topakka ja pedantti Siv (Suvi-Sini Peltola) ruutukuosisine mekkoineen, "syntinen" neiti kesäheinä Lena (Emmi Kaislakari), hitusen ressukka Tore (Vesa Kietäväinen) ja wanna be-Elvis huumorimies Arne (Pentti Helin) pulisonkeineen. Saamme kunnian tutustua myös upeaääniseen Gabriellaan (Eriikka Väliahde), jonka olemuksesta huokuu pelko ja alistuminen, ja syyllinen moiseen käytökseen usein löytyy liiankin läheltä. Gabriellan puoliso Conny (Samuli Muje) kun on paitsi rakastava aviomies ja leikkisä isä, myös viinapäissään väkivaltainen.

 Parhaiten jäi mieleeni kuitenkin kirkkoherra Stig vaimoineen (Tommi Raitolehto ja Petra Karjalainen) ja parikin kohtausta näihin liittyen. Toisessa juhannuskarkeloissa discobiitin tahdissa vapautuneesti tanssaava rouva vapautuu ja löytää seksuaalisuutensa uudelleen, toisessa yksinäinen kirkkoherra seisoo selin pieneen Suvivirttä veisaavaan kuoroporukkaan, lava pyörii ja valtava kuilu, kuin musta aukko välissä. Upea kohtaus, joka teki suurensuuren vaikutuksen. Kuilua löytyi myös aviovuoteesta.

 Muita huomioita : jokaisella on oma ääni ja oikeus käyttää sitä. Torekin halusi kuoroporukkaan mukaan ja se hänelle myös suotiin. Ihanaa. Vanhoja kaunoja annettiin anteeksi ja voitettiin pelot. Moni ylitti itsensä. Kahvia ja pullaa pitää olla, muuten ei jaksa. Arnella oli letkeät lanteet. Valo kajastui lavalla kauniisti, milloin ikkunoista, milloin kallion takaa. Yhteisöllisyyden voima on valtava! Danielin yskä senkun jatkui, joulusta juhannukseen ja pohdin, onko yskä henkistä sorttia vaiko liittyy johonkin muuhun. Gabriellen laulu kaikui upeasti, kuin kirkossa, väliaikaa kohti mentäessä. Tunsin syvää liikutusta vähän yllättävissäkin kohdissa, en oikein osannut paikallistaa miksi niin. Viulu soi hiljaa jossain taustalla...

 Pohdiskelin symboliikkaa ja sitähän riitti. Vasta käsiohjelmaa myöhemmin lukiessani ymmärsin, että se oli ihan tarkoituksellistakin. Nyt pitäisi nähdä koko homma uudestaan, josko kokonaisuutta katsoisi eri tavalla. Paikoitellen oli aika kliseistäkin ja se hiukan latisti fiilistä. Loppu tuli vähän yllätyksenä, kas kun elokuvaa en ollut nähnyt. Niin se kai oli tarkoitettukin sitten. Naiskuoro Miskantti kun vielä saapui lavalle ja koko porukka kajautti ilmoille loppulaulun, kyllä siinä kylmät väreet meni pitkinpoikin ja fiilis oli ylevä. Musiikilla ja laululla on voimaa, tämä tuli todistettua.

Upea loppukohtaus! (c) Kari Sunnari, TTT

 Mieltäni lämmitti Daniel Dareus valkoisissa vaatteissaan, enneuneni piti osittain siis paikkansa. Mieltäni lämmitti myös makoisa suklaisella nuotilla varustettu väliaikaleivos sekä rautatieasemalta junaa odotellessa ostettu uusin Image-lehti kera hekumallisen Antti Holma-kannen. Niin kuin taivaassa!

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Taivaslaulu / Tampereen Työväen Teatteri

Taivaslaulu / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 29.8. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Pohjautuu Pauliina Rauhalan romaaniin "Taivaslaulu"

Dramatisointi Seija Holma
Ohjaus Heidi Räsänen
Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Tj Mäkinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Eriikka Väliahde, Tommi Raitolehto, Auvo Vihro, Teija Auvinen, Jyrki Mänttäri, Jukka Saikkonen, Suvi-Sini Peltola, Miia Selin, Jari Ahola sekä Mesihelmi Mänttäri/Saana Koivula, Akusti Mänttäri/Emilia Eerola ja Niilo Kallio

 Kestipä pitkään ennen kuin menin katsomaan kovasti kiitettyä Taivaslaulua. Noh, alunperin taas tuumailin pää täynnä ennakkoluuloja, että jätän tämän väliin. Mitä lie hihhuliaatoksia päässäni olikaan, esityksen yhtenä teemana kun olisi lestadiolaisuus ja sen vanhoillisempi suuntaus. Onneksi mieleni muuttui ja esityksestä poistuessani päässäni oli jotain ihan muuta kuin hihhulimeininkiä.

 Pari kertaa jouduin aikataulusyistä vaihtamaan katsomisajankohdan päivämäärää ja tälläkin kertaa oli vaihto hilkulla, kas kun olin samana aamuna saapumassa Tukholman-risteilyltä kotiin. En kuitenkaan kehdannut kolmatta vaihtoa tehdä ja koskapa meikäläisellä ei ole se bailaaminen enää ykkösasiana laivareissuilla, uskalsin tarttua tilaisuuteen. Yöunet tosin jäivät aika vähiin, koskapa merenkäynti oli melkoinen ja sängyssä pötköttely oli kuin huvipuistolaitteessa olisi ollut.

 Vähän salaa toivoin, että paikkani olisi jossain hiukan taaempana, jotta voisi tarvittaessa vähän ummistaa silmiä kun aika pitkä kestokin näytelmällä. Minulla oli kuitenkin eturivin paikka, joten skarppina oli pysyttävä. Lavasteista muodostui valtaisa risti ja automaattisesti istuin kädet ristissä kuin kirkossa. Tämän tajutessani oli vähän vaikeuksia mihin ja miten käteni laittaisin, jostain syystä ne hakeutuivat kuitenkin yhteen. Oli kai jotenkin harras olo siinä.

 En koe olevani mitenkään uskonnollinen ihminen, eikä kyllä tämän kanssa ollut mitään väliä sillä mihin uskoo vai uskooko mihinkään. Pääasiaksi nousi mielestäni rakkaus, naisen asema, oma jaksaminen. Siinä sitä on purtavaa ihan tarpeeksi itse kullekin.

 Lyhyestä virsi kaunis. Tässä vaiheessa vuotta alkaa sanaisen arkkuni pohja häämöttämään, eikä sieltä löydy enää mitään kauhean omaperäistä tai erikoista sanottavaa. Mieleeni jäi muutamia seikkoja, jotka haluan erikseen mainita. Pihalla räpistelevät suruvaipat (joita luulin linnuiksi, vasta käsiohjelma valaisi asiaa.). Pienen tytön (Suvi-Sini Peltola) suuret murheet maailmanlopusta ja äidin menettämisestä. Viljan (Eriikka Väliahde) ja Aleksin (Tommi Raitolehto) ihana rakkaustarina ja kilvoittelu sylikkäin. Ihan kateeksi kävi. Äidin ja isän tyyneys ja sitä kautta Teija Auvisesta ja Auvo Vihrosta huokuva rauha. Rippikoululaisteini Jari Aholan jäykähkö ujohko semivaivaantunut nuorukainen virsiä veisaamassa... Miksi lapsilla oli perhosen siivet? Hmmmmm.

Vilja ja Aleksi (c) Kari Sunnari, TTT

 Eräs päivä töissä soi koko päivän "Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen" ja sitä ääneen tapani mukaan etenkin maitokaapissa laulelin. Juuri kun olin saanut tämän korvamadon päästäni, lauletaan sitä Taivaslaulussakin. "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on..."

 Poistuin paikalta syvästi vaikuttuneena etenkin Eriikka Väliahteen roolityöstä (ja ihanista pirtsakoista lyhyistä hiuksista) sekä sydän täynnä ymmärrystä tiettyjen asioiden suhteen. Kaikki ei ole niin kuin on kuvitellut, asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Käsiohjelma valaisi ajatuksia myös lisää. Ihmisiä (etenkin naisia) jäi katsomoon istumaan pitkäksi aikaa, keskustelemaan intensiivisesti. Vieressäni istunut nuori nainen taisi jämähtää penkkiin kiinni kyyneleet silmissään. En pystynyt/osannut samaistua yhtään mihinkään lavalla nähtyyn ja koettuun tapahtumaan, mutta silti tunsin jotain sellaista, jota en osaa sanoiksi edes pukea. Liittyykö se sitten naiseuteen, uskonasioihin, ihmisten erilaisuuteen ja silti samanlaisuuteen, vaiko mihin. En tiedä, ja onko sillä edes väliä.

 Vielä rautatieasemalla huomasin parin naisen jutustelevan syvällisiä esityksen tiimoilta. Tämä takuulla herättää ajatuksia ja keskustelua, ja siksi itsekin koin hyvin tärkeänä sen, että rohkenin mennä katsomaan jotain, joka ei alunperin tuntunut olevan aiheeltaan "minun juttuni".

 Kiinnostaisi lukea Taivaslaulu-kirjakin.

(näin esityksen pressilipulla)

Improklubi / Tampereen Työväen Teatteri

Improklubi / Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubi

Ensi-ilta 7.10. 2015 (oikeastaan joka ilta on myös enskari...), kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Valmennus Teijo Eloranta
Musiikin valmennus Hannu Risku

Lavalla : Maija Koivisto, Suvi-Sini Peltola, Janne Kallioniemi, Jari Leppänen, Tuukka Huttunen ja Severi Saarinen sekä Joonas Mikkilä

 Olen ollut suuri improilun ystävä 90-luvun alusta lähtien, jolloin televisiosta tuli Ryhmäteatterin Nyhjää tyhjästä-repäisyjä. Onneksi muutamia vetoja löytyy YouTubesta, sillä videonauhani kuluivat puhki jo aikaa sitten. Mieleeni on jäänyt etenkin tehtävä, jossa porukan piti kehitellä tyhjästä uusia sananlaskuja ja jonon viimeisenä seisoskeli nuori Martti Suosalo kauhusta jäykkänä vuoroaan odottaen. Linkkiä pätkään ohessa...

 Improvisaatioteatteri Stella Polaris perustettiin myös 90-luvun alkupuolella, ja vuonna 1994 mukaan liittynyt Teijo Eloranta on toiminut tämän Työviksen porukan improvalmentajana. Itse olin tätä ennen nähnyt pari Stellan impovisoitua koko illan näytelmää, "Mitä sais olla"-poppoon (Ville Virtanen, Jussi Lampi, Eero Saarinen ja Kari-Pekka Toivonen) pari sketsikimaraa, Riskiryhmän vierailun sekä Hämeenlinnan Teatterin näyttelijöiden improillan, joka tosin taisi jäädä yhteen kertaan. Työviksen TTT-Klubilla improilut alkoivat lokakuun alussa ja viimeisimpänä tähän ihmeelliseen maailmaan on astumassa Lahden Kaupunginteatteri, jossa vastaavanlainen Improklubi nähdään joulukuun alusta. Oivallista pikkujoulumatskua!

Maija sai Tuukalta kopin näköjään (c) Kari Sunnari

 Konsepti on siis se, että estradille astuu muutama näyttelijä sekä muusikko, ja aiheet lauluihin ja kohtauksiin pyydetään yleisöltä. Katsojilta kysellään myös tyylilajeja, nimiä, tapahtumapaikkoja ym. Torstainen improilta alkoi siten, että verhojen takaa singahti Tuukka Huttunen esiin ja ilmoitti vetävänsä koko illan yksin, koska muita ei ole saapunut paikalle. Huudahdin tässä vaiheessa spontaanin "Jes!", koskapa Tuukkanen on suuri(n) suosikkini.

 No, löytyi sieltä verhojen takaa sitten muitakin tuttuja. Maija Koiviston olin nähnyt aiemmin vain HKT:n mainiona Peppi Pitkätossuna, muut useampaankin otteeseen monilla eri lavoilla. Alkuun päästiin varsin energisellä biisillä, sillä musiikkityylilajina oli punk ja aiheena "Imelä rakkaus". Jokainen revitteli vuorollaan ja sanoituksessa vilisivät niin perunamuusit kuin Anssi Kelan tuore Siwa-keikkakin. Myöhemmin kuultiin mm. Kojo-henkinen tulkinta aiheesta "Närhi", jossa kaksipäinen närhikin sai oman soolo-osuutensa.

 Hillittömintä antia tarjosi azerbaidzanilaisohjaajan (miten tuo maa ylipäätään kirjoitetaan?) elokuva paimenesta, jolla oli vuohi ja keppi (ja tämä asia tuli Suvi-Sini Peltolan toimesta kyllä aika hyvin selville) sekä paikalle pakkolaskun tekevästä lentäjästä. Näimme myös erään kohtauksen Uuno Turhapuro-tyylillä esitettynä ja Severi Saarisen esittäessä Uunoa paikalle saapui eh nimittäin tietysti Spede (Tuukkanen) sekä Simo (Janne Kallioniemi), joista viimeksimainittu teki vielä uimahypyn.

 Improklubi huipentui Kakolasta alkaneeseen tarinaan, jossa naisvanki (Maija Koivisto) lauloi aluksi hymniä paloittelemalleen poikaystävälleen Hoosiannalle (Janne Kallioniemi). Takaumissa tutustuimme myös Hoosiannan pikkuveljeen Heisiannaan (Tuukka Huttunen). Kesken helvetissä tapahtuneen veljesten välisen kilvoittelun nämä ja koko porukka laulaa lurauttivat onnittelulaulun eräälle yleisön joukossa pöllämystyneenä istuneelle synttärisankarille (kyllä, se olin minä) ja itse Jumala (S-S Peltola) oli tästä teosta niin ilahtunut, että ylensi veljekset parempiin kerroksiin. Näin ensimmäisenä adventtina on vaikeaa miettiä Hoosiannaa nyt ilman, että Heisiannakin kävisi mielessä.

 Impro on vaikea laji. Siinä on onnistuttava kerralla tahi sitten mennään metsään, ja itsensänolaamisen mahdollisuus roikkuu ilmassa koko ajan. Siinäpä se onkin impron suola ja sokeri, kaikenlaista voi tapahtua. Muutaman kerran olisin toivonut, että paikalla olisi ollut joku neilhardwick töräyttämässä torvea ja vaihtamassa tyylilajia tai aihetta lennossa, kun tuntui että jämähdettiin paikoilleen eikä oikein muutenkaan lähtenyt tarina lentoon. Huvitti myös seurata sivummalla muiden touhuja seuranneita näyttelijöitä, kun nämä eläytyivät ja valmistautuivat hyppäämään mukaan liikkuvaan junaan tai olivat tikahtua naurusta, kun keskellä lavaa oli onnistuttu saamaan itsensä aikamoiseen liemeen.

 Onnistumispisteitä on hankala jaella tässä lajissa, mutta kyllä henk.koht. Kallioniemen Jannen ja Tuukkasen meininki oli poskettominta. Improklubeilujahan voisi kevyesti katsella vaikka jokaisen, sillä kaikki ovat taatusti erilaisia ja yllättäviä.

 Kesto olikin hiukan pitempi mitä luulin, ja myöhästyin sitten junasta. Sattuneesta syystä ei sitten kuitenkaan hirmuisesti harmittanut!

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Suvi-Sini Peltola

Suvi-Sini Peltolan tapasin tammikuun lopussa 2014 Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella.

Vuonna 1978 syntynyt Suvi-Sini on horoskoopiltaan neitsyt. ”Kotoisin olen Helsingistä. Synnytyslaitokselta mut tosin vietiin Mallusjoelle, joka on pikkupaikkakunta tuossa Lahden ja Helsingin välissä. Vaasankatu Helsingissä on mun lapsuuden maisemani, ja elämästäni parisenkymmentä vuotta olen asunut Helsingissä. Lisäksi olen asunut Lahdessa, ensin lapsena muutaman vuoden ja sitten TeaKin jälkeen asuin kolme vuotta siellä. Tällä hetkellä mä asun Tampereella, kesällä taitaa tulla kuusi vuotta täyteen. Silloin oli futiksen EM-kisat kun muutin...” Suvi-Sini laskeskelee.

Mitä harrastat? “Käsitöitä ja lukemista, tämmöisiä perusjuttuja, mutta molempia on nyt työ rajoittanut. Keikoilla tulee käytyä jonkunverran. Sanotaan näin, että satunnainen keikoillakäynti ei ole loppunut teini-iän jälkeen ja aika laidasta laitaan kuuntelen musiikkia.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”En osaa. Joskus lapsena olen pianoa vähän yrittänyt tädin opastuksella soittaa, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Oonhan mä esittänyt soittavani tai siis ihan jopa soittanut viulua Lahden Kaupunginteatterin Rikos ja rangaistus-näytelmässä! Heh, en saanut soitinkorvauspalkkaa siitä, kun en ollut sillä tavalla pätevä.”

Mitä sanoisit omasta mielestäsi sinun ammatilliseksi vahvuudeksesi tai erikoistaidoksesi? ”Vaikee sanoa, kun tällä hetkellä olen vähän hankalassa elämäntilanteessa tässä. Mulla kävi jo kolme vuotta sitten niin, että sain ison vamman olkapäähäni ja se leikataan nyt keväällä, jotta pääsen taas täyteen työkuntoon. Se on kyllä verottanut multa esimerkiksi fyysistä ilmaisua, vaikka mm. Anna Liisan fyysisesti vaativan roolin tein vammautuneena, en ole tällä hetkellä niin aktiivinen kuin aiemmin. Sanoisin vahvuudekseni tekstin käsittelyn ja tehtävän jutun kokonaisvaltaisen katsomisen. Tekstin ja äänen käyttö, eli puheeseen liittyviä asioita. Lisäksi myös nopea kiihtyvyys, se on näyttämön puolella hyvä juttu.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Nyt mennään mun unimaailmaanikin, ja tätä mä oon tehnyt kyllä näyttämölläkin, mutta mä haluaisin osata ajaa autoa! Mä haluaisin myös osata laulaa niin kuin sopraano, korkealta. Mä olen ilmaisullisesti aika vahva altto, joten olisi hienoa, jos pystyisi vapaasti laulamaan korkeita ääniä.”

Löytyykö suvustasi kenties muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Kyllä näin voisi sanoa...Isäni on näyttelijä, äitini on teatteriohjaaja ja tätini on näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja. Tämmöinen elämäntapa on varmasti tuolla kotona jo opittu.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä, vai oliko sinulle jo lapsena selkeää se, että haluat samalle alalle? ”Se on varmaankin mennyt niin päin, että valinta on mennyt sitä kautta, että jätänkö jatkamasta sitä elämää, joka jotenkin liittyy teatterimaailmaan. Kaikki sosiaalisuus ja työajat, jotka tähän ammattiin liittyy...niihin tutustuin jo pikkulapsena. Valinta on ollut se, että jätänkö sen puolen pois elämästäni vaiko en. Ratkaiseva hetki mun elämässäni on ihan tarkasti määriteltävissäkin. Oli vuosi ´95, olin kesällä kotona yksin ja en saanut yöllä nukuttua, koska Matti Pellonpää oli kuollut. Sain nukuttua vasta sitten kun päätin, että pyrin seuraavana syksynä mukaan Kellariteatteriin, koska Pellonpääkin on ollut siellä. Pyrin sitten tähän maineikkaaseen Helsingin Kellariteatteriin ja silloin, ja tästä syystä, aloitin teatteriharrastukseni. Olin silloin kyllä jo Kallion ilmaisutaidon lukiossa, mutta siellä mä en tehnyt minkäänlaista teatteria, tein just sitä rajan vetoa niihin aikoihin.”

”Lapsena harrastin kaikenlaista, tanssista kuvaamataitoon ja lauluun, mutta missään näytelmäkerhoissa en ollut. Lapsiavustajana olen sit kyllä ollut, äitini oli Lahden Kaupunginteatterissa johtajana ja siellä mä taisin tehdä näyttämödebyyttini, ja parivuotiaana oon tainnut olla jo jossain Raimo O. Niemen elokuvassa mukana.”

(c) Teatterikärpänen

 Mitä alan opintoja olet suorittanut, ja mitä teit Kellariteatterin jälkeen? ”Mähän kävin siis hävyttömän pitkään lukiota ja oon näitä harvoja, jotka on päässyt suoraan lukiosta Teatterikorkeakouluun. Kävin lukiota kuusi vuotta nimittäin... TeaKiin menin vuonna 2000 ja valmistuin 2004, keväällä tuleekin nyt kymmenen vuotta siitä kun valmistuin. Mun kurssilla oli esimerkiksi Jari Ahola, Maria Ylipää, Mikko Leppilampi, Tuukka Vasama,Eero Milonoff, Jari Virman, Sanna Majuri ja Timo Ruuskanen.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Ootas nyt... Sen nimi oli ”Kaksoisolento”, poimin sen yhdestä Don Huonojen biisistä. Mä käytin opinnäytteessä ns. referenssinä Sir Edmund Hillaryn matkaa Mount Everestin
huipulle ja hänen muisteloitaan, vertailukohtana sille, että näytelmän teko on mun mielestä kuin vuorelle kiipeämistä. Mun teksti liittyi roolin rakentamiseen ja omaan itseen/roolihenkilöön, et Kaksoisolento viittaa siihen. Lavalla kun ollaan enemmän tai vähemmän tunnistettavana henkilönä, oman itsensä peilikuva on aina mukana. Taiteellisen opinnäytteeni mä tein Lahden Kaupunginteatterin Hamletissa Ofelian roolissa, ja käytin työpäiväkirjaa siitä harjoitusprosessista myös siinä kirjallisessa opinnäytteessä.”

Mitä tekisit mahdollisesti, jos et olisi tällä alalla? Mikä olisi vaihtoehto B, mikä kiinnostaisi? ”Noh, pikkutyttönä mä halusin tyttöpoliisiksi. Arkkitehdin hommat myös kiinnosti jossain vaiheessa aika paljonkin, mutta kyllä mun vaihtoehtoni varmaankin liittyisi kirjallisuuteen tai kirjallisiin tehtäviin, jos en olisi tällä alalla”, Suvi-Sini pohtii.

Niin. Miksi olet näyttelijä? ”Nuorena varsinkin mä olin sitä mieltä, että koska olen elämässäni törmännyt kaikennäköisiin järkyttäviinkin ilmiöihin ja kokenut niitä myös itse, niin mulla oli semmoinen olo, että näitä sattumuksia ei ole meikäläisen kohdalle osunut, ellei ne opettaisi mulle jotain sellaista, jonka kautta voin valottaa muille ihmisille jotain tärkeää elämästä. Silloin nuorena se oli mulle määräävä tekijä, ei ole kokenut asioita turhaan, vaan että niillä kaikilla on joku syy, joka sitten todentuu tässä ammatissa. Edelleenkin se liittyy samankaltaiseen asiaan; et voisi jotenkin raottaa näkökulmia katsojille inhimillisyydestä tai historiasta, tai mistä tahansa. Ja toki yksi asia, jota jää kaipaamaan jos teatterista on pois, on yhteisöllisyys ja kommunikaatio, tietynlainen oppimisprosessi, jonka jokainen ihminen mulle tuo kohdatessani heitä varsinkin työelämässä.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Silloin kun mä olin teatterikoulussa, niin samoihin aikoihin alkoi nää ensimmäiset Idols-kilpailut ja muut, ja tähän
itseilmaisuun tuli jotenkin erilainen kulttuuri. Tietynlainen julkisuus tuli just niinä vuosina, ja nykyään se on mennyt hyvinkin pitkälle. Nuorten ihmisten mielikuva näyttelijän työstä on ikään kuin sama kuin julkisuus, lehtien palstat ja televisio. Mä olin sillä lailla kyyninen tähän ammattiin liittyen, että kyllä mä silloinkin jo pidin joidenkin nuorempien ihmisten mielipiteitä työstä vähän haihatteluna. Mulla on aina ollut sellainen mielikuva, että tää on ihan järjettömän rankkaa työtä, ja mun vanhempani eivät olisi halunneet, että mä alan näyttelijäksi, koska koskaan ei ole rahaa eikä vapaa-aikaa. Kyl musta myös tuntuu siltä, että jotkut ihmiset on pitäneet mua silloin parikymppisenä yltiöpessimistisenä tätä alaa kohtaan, koska mielestäni tiesin jo silloin, että tämä ei välttämättä ole mikään kiva tai helppo ala.”

Onko sinulla jotain tiettyjä ammatillisia esikuvia? ”Onhan niitä ollut vuosien varrella paljonkin, ja varmaankin omasta historiastani johtuen suurin osa niistä liittyy KOM-teatteriin ja niihin ihmisiin, jotka tekivät poliittista ja uudenlaista teatteria siellä 70-luvulla. Oli vahvoja, hienoja naisia kuten Rea Mauranen ja Kaisa Korhonen. 90-luvun alussa KOM-teatteri oli mielettömässä nosteessa myös, siellä oli paljon nuoria näyttelijöitä, jotka tekivät vaikuttavia rooleja silloin, kun teini-ikäisenä kävin teatterissa. Kävi myös jännästi, sillä mentyäni TeaKiin sain näyttelijäkummikseni Sari Mällisen, ja hänen työskentelyään seuratessani olen oivaltanut monia asioita. Vaikka mainitsinkin nyt naisia, niin kyllä ne on kuitenkin olleet enimmäkseen miesnäyttelijöitä, joiden esimerkkiä mä olen yrittänyt imeä itseeni, sellaista tietynlaista röyhkeyttä olla lavalla. En osaa ketään yksittäistä henkilöä nostaa esiin.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Tässä haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneen Tapani Kalliomäen haastatteluvastausten innoittamana mä mietin tätä jo hiukan etukäteen. Tapsahan ei maininnut vastauksessaan minua. Mä edelleen rajaan kaikki ulkomaalaiset elokuvatähdet tästä pois, joten vastaan tähän, että kyllä tämmöisten kaverien kanssa kuten Tapani Kalliomäki tai Tommi Raitolehto on ollut ensiluokkaisen hienoa rakentaa omia roolejaan. Heidän kanssaan oon päässyt tekemään useamman jutun putkeen, eli on alkanut tunnistaa jo toisen toiminnan ja on ollut hienoa, kun ei ole tarvinnut erikseen ”tunnustella” sitä toista siinä prosessissa. Lisäksi voisin vastata vaikka Heikki Nousiaisen, Pertti Sveholmin ja Pekka Valkeejärven.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”KOM-teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja kesäteattereista Hämeenlinnassa ja Ikaalisissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Kaikki on toki tärkeitä, mutta kyllä ne on olleet kaikki aika työläitä rooleja, jotka on erityisesti jääneet mieleen. Täytyy mainita ainakin Lahden Kaupunginteatterin Rikos ja rangaistus, olin siinä Sonja. Lahdessa myös Niskavuoren nuori emäntä, jossa olin nimiroolissa ja Kaisa Korhonen ohjasi sen. Kaikki Laura Jäntin ohjaukset on olleet hienoja tehdä; Inishmaanin rampa... jossa olin Helen ja Iikka Forss oli mun veli. Sain vetää Iikkaa turpaan siinä ja rikkoa sen päähän kananmunia, se oli oikein puhdistava kokemus,heh. Lauran kanssa tehtiin Turkuun vielä Kaukaasialainen liitupiiri, jossa mä olin Grushe. Työviksessä sitten tuo Anna-Liisan nimirooli on ollut hyvin vaikuttava kokemus meikäläiselle, ja tietenkin Tampereen Teatterin Puhdistus ja siinä nuoren Aliiden rooli. Sain siitä mielettömän paljon itsellenikin, kun pääsin kertomaan tärkeitä asioita ihmisille.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Olen saanut jo hämmästyttävänkin paljon tehdä noita äskenmainitsemiani ns. dynamo-naisrooleja; rooleja, jossa hänen kohtalonsa määrää kaikkien muidenkin kohtalon. Ylpeänä kannan tuota listaa mukanani, koska niiden kaltaisia tekstejä ei ole hirveän paljon varsinkaan klassikkotuotannossa. Nyt olen tämmöisessä tilanteessa, että odotan käsileikkausta (huom. tällä hetkellä jo leikattu) ja yhtään en tiedä, mitä seuraavaksi harjoittelen, joten on myös hankalaa tähdätä seuraavaksi mihinkään tiettyyn. Kyllä tuolta Tsehovin ja Wuolijoen puolelta löytyisi vielä innostavia roolitöitä ehdottomasti, joita haluaisin joskus tehdä. Lady Macbeth olisi tietysti myös ihan mahtava, ja ”sitten joskus” olisi hienoa tehdä vaikkapa Viettelyksen vaunun Blanche. Hamlethan olisi myös loistava rooli!” Suvi-Sini innostuu.

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, miten se sinulle konkretisoituu? ”Joidenkin näytelmien kohdalla se on jo satoja vuosia toistettua, harjoitusprosessissa satoja kertoja toistettua ”jotakin”, joka
tuntuu ainutkertaiselta sitten kun se tapahtuu. Se voi olla koko esitys tai hetki ihmisten välillä, joka on todempi kuin mikään ulkopuolinen.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset, vastanäyttelijät, ohjaajat, teksti, rakkaus.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Mä saatan sulkeutua vähän, sillä lailla etten viitsi enkä kykene keskittymään ulkopuolisiin asioihin, jos on oikein tiukka paikka. En mä koe epävarmuutta muuten kuin jossain ihan ääritilanteissa noustessani lavalle, esimerkiksi silloin, jos on tehty jotain isoja tekstillisiä muutoksia tai jotain kohtaa ei ole harjoiteltu. Kyllä mä melkein voisin sanoa, että se on tietynlainen virittyneisyyden tila enemmänkin se mun ramppikuumeeni, ei mitään kauhua.”

Kumpi jännittää enemmän, ensimmäinen yleisö vai ensi-ilta? ”Se riippuu ihan roolista ja harjoitusprosessistakin. Mä yleensä yritän tehdä työni sillä lailla, että se olisi ainakin mulle itselleni niin perusteltua se lopputulos siinä vaiheessa kun yleisö tulee, ettei mun tarvitse itseni puolesta pelätä, että
mitä muut on mieltä tästä mitä teen. Mä yritän perustella kaiken itselleni niin hyvin, etten koe niiden suhteen enää epävarmuutta siinä vaiheessa. Varmaankin isojen nimiroolien kohdalla jännitän enemmän ensi-iltaa kuin ekaa yleisöä. Huumoriroolien kohdalla se eka yleisö on tärkeämpi, koska niissä kaivataan usein esimerkiksi yleisön ääneenreagoimista ja naurua.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja/rutiineja, joita huomaat toistavasi aina ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Teatterikouluaikoina aattelin, että asiaan kuuluu tietyt jutut, mutta kun menin työharjoitteluun KOM-teatteriin ja meillä oli puolen vuoden aikana noin 80 esitystä yhdestä jutusta, eli oltiin koulupäivän jälkeen joka ilta lavalla, niin tajusin, että ei niitä juttuja voi pitää yllä mitenkään. On koulutyöt ja muut, välissä pari tuntia ja sitten pitääkin jo olla lavalla joka ilta. Mä yritin aluksi pitää niitä mukana, mutta se oli ihan mahdotonta. Oon myös tajunnut sen, kun olen käynyt töissä toisessa kaupungissa, että se on todella vapauttavaa, kun ei tarvitse orjallisesti olla kahta tuntia ennen teatterilla tekemässä jotain, jotta voisi mennä näyttämölle. Itse asiassa mä saan tietynlaiset kicksit siitä, että en valmistaudu. Se virittää mut, kun yhtäkkiä tupsahtaa vaan näyttämölle. Pakostihan isommassa laitoksessa tulee sitten niitä rituaaleja, kun kaikille on omat maskiajat ja vastaavat, jossakin ehtii maskin jälkeen vielä hakemaan kahvia, jossain taas ei. Nuo on ihan arkipäivää, eli multa ei puutu raajoja jos en joskus saakaan sitä kahvikupillista ennen tiettyä esitystä. Olen yrittänyt myös puhdistaa sen, etten kävisi yhtään tekstiä läpi ennen esitystä, ei tarvitse olla tunnesiteessä siihen tekstiin ennen kuin vasta näyttämöllä, joka sitten tietysti vaikuttaa myös siihen, että sen tekstin pitää toki olla harjoituksissa jo mulle niin paljon perusteltu, että mitään muuta ei voisi siinä kohtaa sanoa kuin mitä on tekstiin kirjoitettu.”

Kerro joku kommellus. ”Puhdistus-näytelmä alkoi sellaisella pitkällä kidutuskohtauksella. Mun kanssani oli lavalla Heikki Nousiainen ja Mikko Rantaniva. Sit ohjaaja olikin saanut päähänsä muuttaa jotain siitä alusta
ennen esitystä, me oltiin näytelty sitä siis jo monta kertaa, ja jotenkin kaikilta meni vähän pakka sekaisin, kun yhtäkkiä jouduttiin miettimään jotain muuta kuin sitä miten on aiemmin tehty. Siinä oli sellainen
ravistelevaksi tarkoitettu hetki, missä Mikko Rantaniva iskee mua pistimellä jalkojen väliin, lautalattiaan joka on siinä mun jalkojeni välissä. Siinä oli sitten kymmenen sentin laskuvirhe ja pieni ajoitusvirhe, niin sanotaan näin että aika julmetusti se kidutus silloin sattui ja muuallakin kuin pikkuhousuissa oli reikä sen kohtauksen jälkeen. Ja koko esitys oli vielä edessä siinä! Huh! Toinen liittyy sitten tähän autolla-ajounelmaani, ja luulen että rikos on tässä vaiheessa jo vanhentunut... Tehtiin kesäteatteria, jossa ajoin autolla ja Majamaan Villen piti opettaa mua ajamaan autolla. Mä olin tosi huono siinä. Me ajetaan ikään kuin lavan taitse yhteen ruusupuskaan ja ajetaan ekan kerran, ja oltiin molemmat vähän roolissa vielä. Rysäytettiin siinä puuta päin sitten melko voimallisesti, oli pitkään hiljaista ja mä makasin ratin päällä ja kikatin, Ville oli naama kalpeana ja ohjaaja juoksi katsomosta ihan järkyttyneenä ja hädissään, näki mut makaamassa ratin päällä. Kävi ilmi, että ohjaaja oli niin järkyttynyt ja peloissaan siksi, että hän oli parkkeerannut oman autonsa sinne lavan taakse niiden harjoitusten ajaksi! Harjoitukset meni muuten just niin kuin pitikin”, nauraa Suvi-Sini.

Oletko nähnyt koskaan teatterin kummitusta? ”Täältä Tampereen Teatteristahan kuuluu usein huhuja, että täällä niitä olisi, enkä kyllä yhtään ihmettele kun ottaa talon historian huomioon. En mä kyllä itse ole törmännyt koskaan niihin missään, ehkä.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Olin lukioaikoinani töissä Helsingin Kaupunginteatterin narikassa ja siellä pyöri Les Misérables-musikaali silloin. Veikko Sinisalo oli sitten saapunut sitä katsomaan ja kävi niin, että mä yhytin hänet itselleni takinantoon ja puhuin kauniisti ja teitittelin ja annoin kaikki aikani hänelle. Kävi ilmi, että muut työkaverini eivät olleet tunnistaneet herraa lainkaan. No, näytös sitten loppui ja Veikko köpötteli ennen muuta yleisöä salista ulos, en odottanut narikkalappua vaan vein takin hänelle ja puin sen vielä hänen päälleen. Hän köpötteli ulko-oville, kääntyi siinä lasiovilla ja sanoi, että ”kuule tyttö, Joulupukki tulee tuomaan sinulle piakkoin ison lahjan”. Joulu oli nimittäin tulossa. Pari viikkoa myöhemmin mä tulin sit taas töihin ja mun esimieheni tuli sanomaan, että olisi asiaa. Olin tietysti huolissani, että mitä olen mennyt mahdollisesti tekemään. Esimieheni sanoi sitten, että Veikko Sinisalo oli soittanut teatterinjohtaja Sarkolalle ja kehunut narikkatytön. Se iso joululahja oli varmaan sitten se, että mä pääsin seuraavana keväänä Teatterikouluun sisään, ainakin mä yhdistän päässäni nää asiat”, Suvi-Sini myhäilee tyytyväisenä.

Käytkö katsomassa muiden esityksiä ja kuinka paljon? ”Mä olen koko ikäni käynyt tosi paljon katsomassa, mutta nyt täytyy sanoa, että tän Työviksen pestin aikana mä oon ollut niin työllistetty koko ajan, että hyvin vähän olen muualla nähnyt teatteria. Mieli tekisi toki, mutta varsinkin Helsingin reissut ja vastaavat on jääneet tosi vähiin, valitettavasti. Varmaan joskus viime keväänä olen käynyt viimeksi katsomassa mitään, oman talonkin ohjelmisto on jäänyt näkemättä.”

Tulevia roolejasi? ”Teatterihommista en nyt tiedä, tässä keväällä olen vielä kolmessa jutussa mukana (Kulkuri, Maanalainen armeija iskee jälleen, Kuninkaan puhe). Televisiosta alkaa jossain vaiheessa Tehdas-sarjan uusinnat ja sen jälkeen uudet jaksot loppusyksystä 2014.”

Onko sinua koskaan kiinnostanut ohjaaminen tai käsikirjoittaminen? ”Mä olen kyllä kirjoittanut paljon, mutta en teatterihommia. Olen ollut esimerkiksi kolumnistina Etelä-Suomen Sanomissa. Mulla on tällä hetkellä pari keskeneräistä tekstiä, joista en vielä tiedä että tuleeko niistä novelleita vai mitä. Ohjausta olen kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, mutta oon huomannut että kyl se mua alkaa kiinnostaa enemmän ja enemmän. Olen sen sortin näyttelijä, että katson juttua aina kokonaisvaltaisesti ja mä nään sen mahdollisena, että jossain vaiheessa ohjaisinkin, mutta en ole vielä aktivoitunut sen suhteen.”

Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mua on usein kutsuttu manga-hahmoksi, Mikki Hiireksi tai Pikku Myyksi. Taidan olla lähempänä Aku Ankkaa nyt, mutta kyllä mä haluaisin olla Ronja Ryövärintytär tai vastaava.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Kävisin panemassa! Ei muuta. HAH HAH!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kyl mä varmaan ottaisin jonkun kirjan, Täällä Pohjantähden alla vaikkapa. Siitä riittäisi viihdykettä pitkäksi aikaa. Ruuaksi ottaisin jotain nepalilaista safkaa ja juomaksi lämmintä kaakaota. Se tuudittaisi mut uudelleen uneen.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kiikarit ja kynää ja paperia. Ja sen Pohjantähden, kun se on kuitenkin jäänyt mulla talvipesässä kesken. En tiedä, jostain tuli nyt vasara mieleen. Voisi korjailla, jos on rakentanut huonon majan.”

Jos voisit palata aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”On paljonkin sellaisia aikakausia, joita olisi hienoa päästä tarkistamaan, kun on näytellyt lavalla jotain tiettyä aikakautta, tai johonkin tiettyyn miljööseen sijoittuvaa juttua. Kyllähän tuo Yrjö V:n puhe olisi mielenkiintoista kuulla ihan livenä, et millainen se tilannekin on Britanniassa ollut niihin aikoihin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä yritän ensi-iltarytinän jälkeen ehkä epätoivoisesti siivota kotiani, koska tänään on kiinalainen uusi vuosi ja kiinalaiset kuuraavat kuulemma kämppänsä lattiasta kattoon ennen
vuodenvaihdetta, jotta kaikki menneen vuoden kuonat poistuu elämästä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas
Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei
Mikä sytyttää sinut? - Lämpö
Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys
Suosikkikirosanasi? - V
Mitä ääntä rakastat? - Hyminää
Mitä ääntä inhoat? - Viiltävää ääntä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ritari
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Terveydenhoitaja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ei hätää