Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Ensi-ilta 16.11. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Taina West ja Eeva Litmanen
Ohjaus Tiina Pirhonen
Musiikki Jussi Tuurna ja Vilma Timonen
Puvut Maiju Hovi
Koreografia Karoliina Kauhanen
Valo-ja äänisuunnittelu  Juha Tuisku

Rooleissa : Eeva Litmanen, Anna-Sofia Tuominen, Pyry Kähkönen, Tatu Siivonen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen

 Jos "Valmiina muistamaan" olisi ollut kevätkauden ohjelmistossa, olisi se ehkä jäänyt minulta näkemättä. Keväällä alkoi tulla jo pientä ylitarjontaa ja ähkyä sisällissota/kansalaissota/vapaussota/veljessota -aiheisista teatterijutuista, millä nimellä vuoden 1918 tapahtumia nyt sitten halutaankin muistella. Pääasia on, että muistetaan! Itse kävin katsomassa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka myös nähtävissä nyt Yle Areenassa), Työviksen "Tytöt 1918" ja Tampereen Teatterin "Teatteri taistelussa". Muutakin tarjontaa olisi ollut, mutta valintani kohdistui mainitsemiini kolmeen hyvin erityyliseen esitykseen. Onneksi näyttelijä Eeva Litmasen vaiettuun sukutarinaan pohjautuva "Valmiina muistamaan" tuli ohjelmistoon vasta loppuvuodesta, sillä esitys kiinnosti minua ennakkoon kovasti ja tässä välissä olin ehtinyt nähdä paljon muuta ja toisenlaista, joten pääkopassani oli taas enemmän tilaa tälle kuvastolle. Tärkeää olisi, että tämän aihepiirin esitystarjonta ei loppuisi vuoteen 2018 ja jatkuisi hamaan tulevaisuuteen säännöllisin väliajoin. Jotta emme unohtaisi.

 Esityksen nimikin jo kertoo sen, että aiemmin ei ole oltu valmiita muistamaan ja muistelemaan. Nyt on ollut juuri oikea hetki. Uskallan väittää, että ihan jokaisessa suvussa on omat tapahtumaketjunsa joista on visusti vaiettu ja jotka on haluttu unohtaa. Vaatii rohkeutta tuoda oma historiansa ja omat juurensa kaiken kansan nähtäville ja luettavaksi (Eeva Litmasen sukutarinasta on tänä vuonna julkaistu myös kirja Surun suitsima suku (Like), kirjaa oli myynnissä myös KOKO Teatterissa 25 € hintaan). Vaikka kipeitäkin asioita tulee ilmi, voimme ymmärtää paremmin itseämme. Kuka minä olen, mistä minä tulen, mitä haluan muistettavan menneistä sukupolvista, millaisen muiston itse haluan jättää. Unohtaa ei sovi, mutta voi ymmärtää tehtyjä valintoja, antaa anteeksi, katsoa tulevaan luottavaisesti - huolehtia omalta osaltaan siitä, että sama ei toistuisi.

 KOKO Teatterin katsomossa meillä on harras tunnelma. Kantele soi. Pian lavalle astelee itse Eeva Litmanen, tämä on hänen sukunsa tarina. Olemme kaikki valmiina, aistit auki. Lavalle astelevat myös Eevan isoäiti Anna (Anna-Sofia Tuominen) sekä isoisä Taneli (Pyry Kähkönen). Nuoret ovat kuin suoraan vanhasta Suomi-filmistä, jossa  on ikuinen kesä, neidot sorjia Eloveena-tyttöjä huiveineen ja nuorukaiset riihipaidoissaan salskean komeita - sellaisia, jotka nappaavat tuosta noin syliinsä ja vievät mennessään tanssin pyörteisiin tai kantavat pirttiin kynnyksen yli. Kohta jo pistetäänkin tanssiksi ja siinä menossa matot pöllyävät ja jalat vispaavat siihen tahtiin, että hiki tulee jo katsellessa. Pian on oma tupa ja lapsiakin alkaa siunaantua, nälkäisiä suita.

 Kohtapa ollaankin nykyajassa joulunvietossa ja tarina saa absurdin käänteen, kun Eeva Litmanen (niin, kaikkihan tietävät että hän on Larin Parasken tyttären pojanpojan tytär?) tuo joulunpöydän ääreen tuntemattoman asunnottoman nuorenparin Joosefin ja Marian, joka vielä sattuu olemaan raskaana. Tutulta kuulostaa ja käykin ilmi, että ennenkin on tuntemattomia autettu ja tarjottu niin yöpymispaikkaa kuin lämmintä ruokaakin. Yhteisöllisyyttä, evakkoja nääs. Lahjoja jaellaan ja terästettyä glögiä maistellaan, ja porukka alkaa humaltua (paitsi Maria ja Joosef, jotka ovat jo toisaalla huilaamassa). Tatun (Tatu Siivonen) paketista paljastuu sisällissota-aiheiset pelikortit ja innokkaasti Eevan tytär Karo (Karoliina Franck) ja tämän bestis Vilma (Vilma Timonen) haluavat pelata nimenomaan punaisten puolella. Eipä sitä ennen puolta valittu ja viihdettä revitty siitä, ollaanko punaisten vai valkoisten puolesta "pelaamassa". Tatu on sentään vannoutunut Marski-fani, Mannerheimin kuva komeilee paraatipaikalla joulukuusessakin...

 Näitä joulukamoja roudataan ees ja taas tasaisin väliajoin, ja palataan ajassa taaksepäin takaisin Annan ja Tanelin ei-niin-auvoisaan yhteiseloon. Huutoa ja turhautumista piisaa, ja huomaan keskittymiskykyni vähän herpaantuvan. Suoraan töiden jälkeen aamuvuorosta teatteriinlähtö ei aina ole ihan se järkevin ratkaisu, ja se tuntuu jälleen kostautuvan. Onneksi tarinan lomaan on upotettu myös kaunista musiikkia ja komeaa laulua, ja kappaleiden myötä harhaileva mieleni palautuu jälleen raiteilleen. Toisaalla taas Taneli tärisee punaisten joukoissa ase käsissään, hätä on käsinkosketeltavaa. Piileskelyä, rajan yli hiiviskelyä "pelko persiissä" kiinnijäämisestä, kuulusteluja, helliä katseita ja kosketuksia ja toinen nainen, puukkohippasia, itsensä kovettamista. Joulupöydän ääressäkin käydään taas eikä sielläkään oikein iloluontoista menoa ole, vaikka touhu kyllä naurattaa.

 Lopussa palataan takaisin alun rauhaan ja seesteisyyteen, olo on levollinen ja jotenkin puhdistunut. Kaikki se melskaaminen on takana, on kanteleen vieno sointi ja kauniita sanoja - kuulasta laulua, joka herkistää mielen.

 Kokonaisuudesta en saanut ihan täysin otetta, mutta sekavia aikoja on eletty toki ennenkin... Näin jälkikäteen ajateltuna parasta olivat hetket, joissa ei sanoja tarvittu. Katseet, kosketukset, ikävä ja kaipuu. Anna-Sofia Tuomisen ääni ja läsnäolo. Eeva Litmanen sivummalla tarkkailemassa vakavana, mutta ymmärtävä katse silmissään. Syrjässä, mutta kuitenkin kaiken keskellä. Valmiina muistamaan.

Esityskuvat (c) Heidi Bergström

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KOKO Teatteri!)

Tuplapäivän satoa : Saatanan teatteri ja Joulutarinoita

Napsahti taas vaihteeksi tuplapäivä Helsingissä (viikko sitten sama juttu) ja ensin tuli ihmeteltyä TeaKin Teatterisalissa nähtyä Saatanan teatteria. Näissä TeaKin jutuissa on se yhteinen piirre, että yhtään ei etukäteen tiedä mitä tuleman pitää ja sitten esityksen nähtyään on (useimmiten) ollut positiivisella tavalla hämmentynyt olo ja päässä risteilee monenlaisia värejä ja sama kysymys siitä, että mitä sitä oikein tulikaan nähtyä. Tämänkertaistakin kokemustani on vaikeaa sanallistaa sen tarkemmin. 1h 50min taukoamatonta yllätysten ja eri tavalla vaikuttavien kohtausten tykitystä, lavalla kaikki kaksitoista näyttelijäntaiteen koulutusohjelman kolmoskurssilaista. Musiikkia, tanssia, absurdeja/kiehtovia/liikuttavia/riemastuttavia kohtauksia toinen toisensa perään. Mikä määrä nuoria lahjakkuuksia ja uusia "bongauksia" sekä energiaa, kiihkoa ja röyhkeyttä. Suretti välillä kun ei oikein tiennyt, että minne olisi katsonut, kun joka puolella tapahtui ja kaikkia teki mieli seurata erityisen tarkkaan, yhdessä ja erikseen. Voi kunpa olisin nähnyt tämän heti ensi-illassa, silloin minulla olisi ollut pienoinen mahdollisuus nähdä esitys uudestaankin! Nyt jäi sellainen "once in a lifetime"-olo ja suuri riemu siitä, että onnistuin tämän näkemään. Tuli myös vähän kaihoisa olo siitä, etten ole enää nuori ja vetreä. Ulkokuoreni hämäsi tälläkin kertaa, sillä pääni sisällä oli esityksen aikana melkoiset bileet. Vinkiksi muillekin : jos alkaa kulttuurikunto tökkiä ja tuntuu jotenkin jämähtäneensä paikoilleen, pieni visiitti TeaKin esityksiä katsomaan niin johan jaksaa taas! Tätä lisää! (Etenkin jäi mieleeni näin äkkiseltään muisteltuna tummat naamiohahmot, kaalinpäätyyppi catwalkilla, poliittisia kannanottoja osa 1 ja 2 sekä moninainen liikekieli. Teatterikärpäsen "tarkkailulistalle" pääsi/joutui aika monta tyyppiä...)

Saatanan teatteri, ensi-ilta 27.11. 2017, kesto 1h 50min (ei väliaikaa), vastuuopettajat Jenni Nikolajeff, Markku Luuppala ja Elina Kivioja, äänisuunnittelu Lauri Malin, valosuunnittelu Anniina Veijalainen, pukusuunnittelu Nina Paakkunainen

kaikki kuvat (c) Aapo Juusti 

Näyttämöllä : Alex Anton, Veera Herranen, Joel Hirvonen, Jutta Järvinen, Emil Kihlström, Elviira Kujala, Pyry Kähkönen, Sara Paasikoski, Aapo Puusti, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm ja Nenna Tyni (kaikki N3) sekä Pauliina Kauppila SibA - Royal Academy of Music Aarhus (RAMA)/Nordic Master of Global Music (GLOMAS)

 Päivä jatkui ensin haastattelun merkeissä, jonka jälkeen suuntasin KokoTeatteriin katsomaan Porttiteatterin "Joulutarinoita"-esitystä. Porttiteatteri on ammattitaiteilijoiden ohjaama rikostaustaisten henkilöiden teatteriseurue, jolta olen parisen vuotta sitten nähnyt Kiasma-teatterissa Vapauden kauhu-nimisen esityksen (yhteistyössä Kansallisteatterin sekä Kiasma-teatterin kanssa). Tällä kertaa keskityttiin joulumuisteloihin ja jouluisiin lauluihin. Millaista on lukea jouluevankeliumia muille vangeille kirkossa? Muistavatkohan lapset jouluna kortilla? Miksi kaikki joulussa on ihan perseestä? Toiko pukki toivotun Matchboxin autoradan? Minne äiti katosi? Millainen on joulun paras tuoksu?

 Rosoista, rehellistä, kaunistelematonta. Liikutuin kyyneliin muutamankin kerran, toki hymykin nousi huulilleni. Ei minullakaan joulunvietosta pelkkiä hyviä muistoja ole, mutta enimmäkseen onnellisia muistikuvia etenkin lapsuudesta. Kiitos Porttiteatteri joulumuistoista ja kiitos kutsusta esitykseen!

Joulutarinoita, ensi-ilta 6.12. 2017 (esityksiä 13.12. asti) Ohjaaja Tuija Minkkinen, äänidramaturgi Sanna Salmenkallio, dramaturgi Titta Minkkinen, lavalla Porttiteatterin väki 

Padovalainen / KokoTeatteri

Padovalainen / KokoTeatteri

Ensi-ilta 5.2. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Yhteistuotanto KokoTeatteri ja Teatteri K09

Teksti Dario Fo : Kun Johan Padovalainen Amerikan löysi
Käännös Daniel Katz ja Liisa Ryömä
Ohjaaja Anna Veijalainen
Valo-ja videosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Juha Tuisku
Pukusuunnittelu Sanja Kangas

Rooleissa Jarkko Pajunen

 Teatterin suhteen kalenterini oli maaliskuun osalta tupaten täynnä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Luotettavalta taholta sain kainon viestin, että Padovalainen kannattaisi/pitäisi käydä katsomassa, jos se kalenteriin suinkin sopisi. No, yksi ainokainen päivä sopi ja tartuin tilaisuuteen. Siitäkin huolimatta, että maaliskuun alkuun reissasin kolmena päivänä peräkkäin Helsinkiin ja myöhäisen kotiinpaluun ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen menin vielä aamuvuoroon töihin. Mitäpä ei Teatterikärpänen tekisi. Nyt rupeama on onnellisesti takanapäin ja suuremmitta vaurioitta selvitty.

 KokoTeatterissa vielä pari viikkoa pyörivä Padovalainen on esitetty aiemminkin, sillä vuonna 1997 Erkki Saarela ohjasi monologin Jarkko Pajuselle osaksi tämän TeaKin näyttelijäopintoja. Monologi sai kaksi esitystä Teatteriravintola Kahdessa Kanassa. Dario Fo taas kirjoitti tekstin alunperin tilaustyönä vuonna 1992 Kolumbuksen juhlavuoden kunniaksi.

 Ja eikun matkaan. Kuljemme esitystilaan läpi erikoisen ruudullisen käytävän. Tiedän se osaksi erästä toista jo ohjelmistosta poistunutta näytelmää. Kävelyretki saa erään hyräilemään a-ha:n "Take on me"-kappaletta (väliajalta palatessa). Toiselta puolelta paljastuu hämärähkö tila, jossa pöytiä. Hajaannumme kaikki ympäriinsä. Näyttelijä singahtaa paikalle jostain takaani ja aloittaa hurjan monologinsa. Katseet seuraavat intensiivisesti miestä, joka poukkoilee paikasta toiseen ja suoltaa tekstiä tykin lailla. Ei todellakaan mene kauaa siinä, että tunnen olevani jossain ihan muualla. Olen isolla torilla osana väkijoukkoa, ja jostain kuuluu innostunutta puhetta, omituista sanankäyttöä, willimiehiä ja alkuasukkaita, kädet viuhuvat ilmassa ja paidanhelmat liehuvat. Kas, pieni teatteriseurue on saapunut paikkakunnalle! Kuulostaa mielenkiintoiselta. Tätähän pitää jäädä ihan seuraamaan sopivasti tähän ruutuliinaisen pöydän ääreen.

 Tapahtumat ja paikat vaihtuvat niin taajaan tahtiin, etten aina ihan pysy mukana missä mennään. Ei siltikään haittaa yhtään. Mielikuvituksen voima on valtava. Ilman taustakuviakin olen vuorotellen merimatkalla, makoilemassa riippumatossa kahden alastoman neidon välissä, uimassa pelastajapossujen kanssa, opettelemassa willihevoisen kesytystä, myrskyn kourissa, istumassa nuotion ääressä kuulemassa Jumalasta. Tai en minä ole, mutta näen silmissäni tämän kaiken. Kertoja kaataa joukkoon vielä Säkkijärven polkkaakin. Vähän odotan, että tulisi samaan pöytään istumaan, mutta tiivis katsekontaktikin riittää. Niskat ovat kyllä kovilla, sillä tuolla hän on vasemmalla, eikun oikealla, eikun takanani ja sitten suoraan edessä.

 Minä en hirveästi katsellut taustakuvia enkä niiden käytölle ihan sataprosenttisesti lämmennyt. Esitys olisi toiminut hienosti ilman niitäkin, intiimimpänä ja jollain tavalla oltaisi oltu perusasioiden äärellä. Vauhdikas teksti käänteineen ja loistava, monivivahteinen näyttelijäntyö. Taustamusiikki kuulosti liikuttavan tutulta välillä. Olisiko ollut sama teema, joka soi Q-teatterin Todellisuuden aaveessa?

 Parituntinen vierähti nopeasti. Kynttilän liekki lepatteli pöydässä. Aplodit vaihtuivat ensin hiljaisuudeksi, sitten pieneksi puheensorinaksi. Ei tehnyt mieli heti lähteä pois, mutta juna kutsui.

 Niin. Meitä oli muuten tasan kuusi katsojaa. Yhtä hyvin olisi voinut olla yksi, kolmekymmentä tai siltä väliltä. Se ei menoa haitannut lainkaan. Koimme olevamme etuoikeutettuja kaikki! Kävi mielessä, että voi mitä te muut menetittekään, kun ette olleet paikalla. Mutta onneksi me olimme!

 Esityskuvat (c) Anna Aalto, Heasta

(näin esityksen pressilipulla)

 Hedelmäksi annan jonkun oikein eksoottisen, cantaloupen.

 Esityksen jälkeen jäi vielä mietityttämään muutama asia. Laitoin siis Jarkolle viestiä, ja sain vastaukset kysymyksiini.

 Miksi halusit tehdä Padovalaisen uudelleen? "Minua alkoi kiinnostaa näyttelijäntyöhön perustuva tarinankerronta, jokin sellainen joka on ominaista juuri teatterille, jotain joka on ollut maailmassa jo kauan ennen tätä aikaa. Dario Fo jalostaa 1500-luvun Commedia del´arte-perinnettä itsensä näköiseksi , jota taas Erkki Saarela on työstänyt omannäköisekseen. Ja kun Eki tämän minulle alunperin 1997 ohjasi, siinä siirtyi Ekin osaamista ja tyyliä minun purtavakseni. Nyt kun pitkän tauon jälkeen tähän palaan, niin väkisinkin siihen tulee (ja on tultavakin) omaa persoonaani ja näyttelijyyttäni mukaan. Tällaisessa prosessissa kokee olevansa jatkuvasti näyttelemiseen ja teatteriin liittyvien peruskysymysten äärellä, ja tätä huomasin kaivanneeni jo pitkään."

 "Minua kiinnostaa myös ajatella näyttelijää eräänlaisena instrumenttina, joka soittaa yleisölle tarinan tarkoin määritellyissä rajoissa, mutta että jokainen esityskerta on aina vähän erilainen. Yleisöstä ja illasta riippuen. Ja tämähän on mielestäni juuri teatterille ominaista, hetkien ainutkertaisuus. Lisäksi tämä on näyttelijälle iso haaste, pelottavakin ponnistus. Paljon harjoitusta ja toistoja, että keveä tarinankerronta ylipäänsä mahdollistuu. Eikä esitys siltikään koskaan lopulta valmistu, niin kuin ei näyttelijäkään."

 "Toinen syy on itse tarina. Fo on kirjoittanut koko hulvattoman kertomuksen Kolumbuksen tarinan päälle, tai sen mitä on ehkä tapahtunut. Ja muutenkin siinä vilisevät aiheet ja tapahtumat ovat jotakuinkin historiallisesti tosia, vaikka kertomus eteneekin veikeällä logiikalla. Tämän kerroksellisuuden takia mielestäni tämä tarina kestää aikaa, eikä oikeastaan vanhene. Päinvastoin, nyt tuntuu että se on hyvinkin ajankohtainen. Palasena ihmiskunnan historiaa, mutta myös sen vaikutuksena tämän päivän maailmaan, luonnonmullistuksiin, ihmisten jatkuvaan vaellukseen ja pyrkimykseen kohti parempaa maailmaa, paratiisia. Lisäksi minua kiinnostaa tarina yleensäkin, että kuinka sirpaleisesta maailmasta voi kertoa eheän tarinan, ja että jo sillä voi olla kohottava vaikutus. Tämä sama pätee lapsiin, mutta varmasti myös aikuisiin. Ja nykyään ainakin minä kaipaan maailmasta vähän yhtenäisempiä tarinoita, ei pelkkää mediasilppua. Tässä projektissa saa siis oppia ja innostua teatterista, mutta myös maailman historian tapahtumista, ja elää sitä tämän ajan ja hetken kautta, mikäs sen terveellisempää!"

 Mitkä ovat suurimmat erot ensimmäisten esityskertojen ja tämän uuden tulemisen välillä? "Ehkä erona siihen edelliseen on se, että silloin juttu oli ehkä enemmän suoritus ja perustui valtavaan energiaan, nyt taas koetan ensisijaisesti mennä tarina edellä, kertoa sitä. Tokihan aika on muuttanut minua niin paljon, etten varmaan ole enää edes sama ihminen. Olen kyllä koettanut mahdollisimman hyvin tehdä ensin niin kuin sen muistin silloin toimineen, ja sovittanut ilmaisua sitten enemmän tämän päivän itselleni. Mutta tokihan tämä koko ajan, esityskertojen myötä, muuttuu ja elää, ja sehän tässä kiinnostavaa onkin! Silloin esitys oli ravintola Kahdessa Kanassa ja tapahtui yhdellä lavalla, nyt "lavoja" on ripoteltu tilaan eri puolille. Esitys perustui Erkki Saarelan ohjaukseen ja sovitukseen sekä minun näyttelemiseeni. Nyt työryhmä on hieman suurempi. Anna Veijalaisen apu etenkin koreografisessa tilaan ohjauksessa oli tärkeää, koska alunperinhän tämä siis tapahtui yhdellä lavalla. Juha Tuiskun äänisuunnittelu ja Jere Karjalaisen valot ja projisoinnit sekä Sanja Kankaan puvustus tukevat tulkintaa ja tekevät siitä nyt tämännäköisen kokonaisuuden. Niin, ja 1997 esitys oli TeaKin tuotantoa, nyt Teatteri K09:n ja KokoTeatterin yhteistuotantoa. Minä edustan tässä siis Teatteri K09:ää."

 "Tätä on sovittu esittää vielä pari viikkoa Kokon tilassa, jonka jälkeen on tarkoitus siirtää se muualle. Joko tämä versio, tai sitten osittain tämä, tai sitten aivan uusi tulkinta ja sovitus. Minä aion kuitenkin tätä jatkaa joka tapauksessa, muodossa tai toisessa!"

 Kiitos Jarkko! Kiinnostuitko? Tässä linkki KokoTeatterin sivuille vielä.

Maailma luottaa meihin / KokoTeatteri

Maailma luottaa meihin / KokoTeatteri

Ensi-ilta 8.4. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Okko Leo

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Rooleissa : Milka Ahlroth, Joanna Haartti, Minna Puolanto, Marc Gassot ja Joonas Heikkinen

 Näytelmän tapahtuvat sijoittuvat jonnekin vuoteen 2070. Eletään maailmassa, jossa rakkaus ja kaikenlainen tunteiden osoittaminen on ehdottomasti kielletty. Halu ja erinäiset tunteet ovat olleet syyllisiä suureen ilmastonmuutokseen ja ihmiskunnan tietynlaiseen loppuun. Eletään Yhteisövaltiossa, jossa on tiukat säännöt joiden mukaan elää. Pitää myös puhua tietyllä tavalla, eli ei saa puhua preesensissä vaan tulevaisuuden aikamuodossa, konditionaalissa. Tyyliin "minä kirjoittaisin nyt blogiini tästä näytelmästä..."

 Kirjoittaisin kyllä, jos osaisin. Yrittäisin silti. Väliajalle mentäessä olin himpunverran pihalla kuin lumipallo. Pakko myöntää, että kaikkea en ihan hiffannut vaikka kuinka yritin. Se taas ei missään nimessä tarkoita sitä, ettenkö olisi näytelmästä pitänyt. Teksti oli paikoitellen hyvin runollista ja siten kaunista. Sitä jäi kuuntelemaan ja makustelemaan. Näyttelijöiden liikekieli taas oli välillä kuin suoraan nykytanssiteoksesta (koreografioista ja liikkeiden ohjauksesta pisteet saa Minna Puolanto), hyvin ilmavaa ja sitä oli mielenkiintoista seurata. Välillä tapahtumia veivattiin pikakelauksella takaperoisesti, välillä jämähdettiin toistamaan samoja repliikkejä ja eleitä. Tuli jopa mieleeni Godota odottaessa.

Marc Gassot ja Minna Puolanto (c) Cvijeta Miljak

 Pidin kovasti miehen (Marc Gassot) ja naisen (Minna Puolanto) kohtaamisista tai yrityksistä kohdata toisiaan. Nainen hehkui punaisissaan, mies tummissa vaatteissaan. Selkeästi parin välillä on ollut kipinöitä enemmänkin, mutta uusi maailma kieltää kaiken. Kiintoisaa seurattavaa, tapahtuuko kenties jotain kiellettyä! Koko ajan satoi vettä niin ulkona kuin kaiketi sisälläkin. Eniten olin pihalla Tanjan (Milka Alhroth) puheista ja projisoinneista taustalla. Freelancer-tutkija ja ajattelija oli hän. Kalakauppialla (Joonas Heikkinen) oli varsin vihjaileva tyyli puhua tarjolla olevista kaloista. "Nyt olisi Riinalle takahuoneessa iso hauki tarjolla..."

 Sympatiapisteet keräsi sitten hassu Riina (Joanna Haartti), siitäkin huolimatta että oli muinoin tehnyt oikein pahoja ja tästä syystä ollut telkien takana niin kauan, että puhui vielä vanhalla tyylillä. Muut yrittivät laittaa Riinaa ruotuun, mutta ei se niin vaan onnistunut. Ihana Riina uteliaine, lapsenomaisine katseineen ja muikeine ilmeineen. Miten vilpittömän onnellinen Riina olikaan ensimmäisestä oikeasta kodistaan! Mieleeni jäi jännä huomio tuolista, joka siinä kuuliaisesti vaan odottaa, että joku siihen istuisi. Kotona sanoin yhdelle keittiön tuoleista saman, eipä hän jalkojaan lotkauttanut. Hmph.

Riina ja Mies (c) Cvijeta Miljak

 Loppu oli myös varsin kiintoisa. Mitäpä jos emme enää syntyisikään ihmisestä, vaan aika jotenkin kulkisi takaperin (?) ja ihmiset kasvaisivat maasta uudelleen, jo täällä ennen meitä eläneet.

 Siinä sitä riitti pohdittavaa kotimatkalle.

 Joskus tulee eteen tämmöisiä erilaisia, ei-valmiiksi-pureskeltuja esityksiä - ja onneksi tulee!

(näin esityksen pressilipulla)

Milka Ahlroth (c) Cvijeta Miljak

Tyttö tulossa / KokoTeatteri

Tyttö tulossa / KokoTeatteri

Suomenkielinen kantaesitys 6.2. 2015, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Suomennos ja ohjaus Anna Veijalainen

Rooleissa : Katja Joutsijoki, Sesa Lehto, Nelly Hristova ja Eetu Alppi/Miku Yli-Tepsa

 Irlantilaisen Nancy Harrisin kirjoittama "Tyttö tulossa" (Our New Girl) on niittänyt mainetta niin Lontoossa kuin New Yorkissakin. Yleisö marssii katsomoon halki varastomaisen tilan, joka on täynnä pahvilaatikoita. Lavasteissa katse kiinnittyy taas erinäisiin pahvilaatikkokasoihin ja hämmentävän siistiin keittiön työtasoon. Veitset kiiltelevät puhtauttaan seinätelineessä. Pahaenteisen musiikin saattelemana nuori poika (ilmeisesti Eetu Alppi) astelee koulupuvussa keittiön pöydän ääreen ja tekee jotain odottamatonta. Vai tekeekö? Valot himmenevät juuri ratkaisevalla hetkellä.

 Hazel (Katja Joutsijoki) häärää hermostuneena kotona oliiviöljypullojen saartamana ja on viimeisillään raskaana. Lakimiesura on vaihtunut kotiäitiyteen ja pinna on kireällä. Kaiken saa hoitaa yksin, poika Daniel on alkanut käyttäytyä omituisesti ja aviomiehestä ei ole mitään apua, sillä plastiikkakirurgina menestynyt mies (Sesa Lehto) kiitää pitkin maailmaa hyväntekeväisyystehtävissä katastrofialueilla. Kaiken keskelle ilmestyy kuin tyhjästä Annie (Nelly Hristova), avuksi Hazelille. Annie on tullut kaukaa. Hän on kovia kokenut ja haluaa nyt omalla tavallaan auttaa perheitä selviytymään arjen pyörityksessä. Hazel ei naisen tuloa oikein sulata ja vetoaa väärinkäsitykseen. Ehei, aviomies Richard on vain unohtanut ilmoittaa palkanneensa apulaisen...

 Hazelilla menee hermot Danielin käytökseen tämän tästä, pojalla on usein kuulemma "se tietty katse". Isäkin saapuu reissuiltaan paikalle ja paree olisi, että olisi pysynyt muualla vaan. Miehestä ei tunnu olevan juuri apua eikä tukea. Millaista meno on sitten, kun uusi vauva syntyy? Molemmilla tuntuu olevan vanhemmuus jotensakin hukassa, ja yksi jos toinenkin asia näyttäytyy väärinkäsityksen muodossa oliiviöljyröykkiöitä myöten. Väripilkku Annie taas vaikuttaa liiankin mukavalta ja "hyvältä ihmiseltä". Tästä ei kyllä hyvä seuraa, ajattelen. Painostava musiikki ja vilkkuvat valot enteilevät pahaa.

(c) Jaakko Vuorenmaa

 En oikein tiedä...psykologisena trillerinä tätä markkinoidaan. Painostavuus jäi jotenkin puolitiehen eikä Daniel-pojasta kuoriutunut mitään pikkudemonia. Sitä vähän odottelin ja koko hommasta jäi lievä paperinmaku suuhun. Etenkin Richard-isän rooli oli jotenkin epäuskottava, noin ailahtelevaisen tyypin en antaisi kyllä leikellä kasvojani tai ruiskutella botoxia yhtään mihinkään. Katja Joutsijoki Hazelin roolissa ei myöskään aluksi tehnyt vaikutusta minuun, mutta loppua kohti hän kyllä petrasi. Puhtain paperein selvisi Nelly Hristova, ja Eetu Alppi oli pojan roolissa harvinaisen luonteva ja reipas.

 Aloin myös vähän liikaa pohtia sitä, miten nyt oli niin vaikeaa päästä niistä oliiviöljyistä eroon ja miksi niistä jauhettiin muutenkin koko ajan. Samoin naapurien jatkuva juhlinta sai paljon huomiota. Naapurikateutta? Punaisena lankana tarinassa kulki mielestäni erinäisten väärinkäsitysten suma, josta aiheutui monenlaista ja se, että miten helposti mennään "sinä sanoit-enpäs sanonut-kuka sanoi-mutta kun se sanoi"-linjalle ja jokainen vuorollaan manipuloi toista puheillaan.

 Tyttö tulossa saa kolme tähteä ***.

(näin esityksen pressilipulla)

Arabialainen yö / KokoTeatteri

Arabialainen yö / KokoTeatteri

Suomenkielinen kantaesitys 3.10. 2013, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Ohjaus Maria Oiva

Rooleissa : Teijo Eloranta, Anna Veijalainen, Iida-Maria Heinonen, Topi Kohonen ja Jouko Puolanto

Taustaa : Saksalainen Roland Schimmelpfennig on yksi Euroopan kiinnostavimmista ja seuratuimmista näytelmäkirjailijoista tällä hetkellä. Hän on kirjoittanut yli 30 näytelmää, joista Arabialainen yö on esitetyin. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat kerrostaloon jossain Keski-Euroopassa. Talon kolmeen ylimpään kerrokseen ei jostain syystä tule vettä. Vesi katoaa mystisesti seitsemänteen kerrokseen, ja tätä lähtee talonmies Hans Lomeier (Teijo Eloranta) selvittämään. Seitsemännessä kerroksessa tapahtuu kaikenlaista, ja samalla ei tapahdu. Fatima (Anna Veijalainen) saapuu asuntoonsa, ja hänen kämppiksensä Franzizka (Iida-Maria Heinonen) on jo sohvalla unten mailla, kuten kaikkina aiempinakin iltoina tähän samaan aikaan. Fatiman poikaystävä Kalil (Topi Kohonen) on jo matkalla häntä tapaamaan. Naapuritalon asunnosta on Peter (Jouko Puolanto) nähnyt aiemmin Franzizkan suihkussa peseytymässä ja ei saa neitoa mielestään, joten häntä on lähdettävä tapaamaan. Kaikki siis ovat matkalla seitsemänteen kerrokseen tai sieltä pois.

Franzizka (Iida-Maria Heinonen) / kuva Minna-Karoliina Heino

Plussaa : Tämä kuuluu taas niihin näytelmiin, jossa useampaan otteeseen kävi mielessä ajatus "mitä ihmettä", eli osa jutuista meni totaalisesti yli ymmärryksen. Tästä huolimatta näytelmä nappasi otteeseensa vahvasti ja nautin näkemästäni ja kokemastani. Kuin olisi katsellut omaa untaan, jossa loputtomasti juostaan portaita ylös tai alas saavuttamatta kuitenkaan mitään, ja juuri kun kaikki näyttäisi sujuvan suunnitelmien mukaan, tapahtuukin jokin yllättävä käänne tai takaisku. Näytelmässä hissi jämähtää väärään kerrokseen, yksi lukitsee itsensä talon ulkopuolelle vahingossa, yksi löytää itsensä puolityhjän konjakkipullon sisältä. Talonmies ei löydä syytä veden katoamiselle, mutta löytää itsensä samoilemassa kuivalla aavikolla. Franzizka se vaan raukeana nukkuu vai onko sittenkin kenties valveilla, mutta ei kuitenkaan ole itse selvillä siitä, millainen vaikutus hänellä on kanssaihmisiin. Kaikki käyvät vuorollaan kääntymässä asunnossa. Tuntuu siltä, että seitsemäs kerros ja nimenomaan tämä asunto on paikka, jossa on portti johonkin toiseen maailmaan tai jossa ihmiset joutuvat tahtomattaan outoihin paikkoihin ja tilanteisiin. Halu ohjaa ihmisiä, mutta useamman kohdalla se lopullinen täyttymys jää saavuttamatta. Sanoisin, että tämä oli aika aistikas näytelmä ja siinä oli hyvin voimakas lataus. Jännityksellä odotti, että kuinkahan tässä nyt mahtaa käydä. Lavastuksessa pidin etenkin moneksi muuntautuvista häkkyröistä; välillä kun oltiin suihkussa, hississä, pullossa ja lasivitriinissä näytillä. Näyttelijät tekivät hyvin tasaisenvarmaan työtä kaikki, parhaiten jäi mieleeni kaikkien pasmat sekoittanut Iida-Maria Heinonen, joka olikin minulle täysin uusi tuttavuus.

Topi Kohonen / kuva Minna-Karoliina Heino

Jouko Puolanto / kuva Minna-Karoliina Heino

Miinusta : Kuten sanoin, kaikkea en ymmärtänyt mutta ei aina tarvitsekaan.

Muuta : Tämä oli muutenkin ensivisiittini KokoTeatteriin. Suklaakakku oli taivaallisen hyvää!

Arabialainen yö saa neljä tähteä ****