Sellaista elämä on / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Sellaista elämä on / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Ensi-ilta 29.6. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen) 

Käsikirjoitus Mikko Kivinen ja Otto Kanerva 

Ohjaus Mikko Kivinen 

Koreografia Elina Lähde 

Lavastus Oskari Löytönen 

Pukusuunnittelu Elina Vättö 

Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Katja Partanen 

Valot ja äänet Harri "Hii" Savolainen 

Kapellimestari Tuomas Kesälä 

Bändi : Kepa Kettunen/Sami Laakso (rummut), Pekka Korhonen (basso), Jussi Turunen/Juha Räisänen (kitara) ja Tuomas Kesälä/Petri Rahikkala (piano/koskettimet) 

Rooleissa : Heikki Mäkäräinen, Annika Eklund, Elina Lähde, Petja Lähde ja Ilkka Merivaara 

Huom! Näin esityksen kutsuvierasennakossa päivää ennen virallista ensi-iltaa

 Hämeenlinnan ja Rauman kesäteattereissa vaihdettiin esityksiä päikseen ja mikäpäs siinä, viimekesäinen Juha Tapion hittejä vilisevä "Kaksi puuta" pyörii nyt Raumalla uusille katsojille ja Junnu Vainion elämästä kertova "Sellaista elämä on" viihdyttää hämäläistä kuulija- ja katsojakuntaa. Myönnettävä on, että itse suhtauduin vaihteeksi hyvinkin ennakkoluuloisesti taas yhteen perinteiseen kotimaiseen ns. jukebox-musikaaliin, jossa käydään yleensä miespuolisen artistin/lauluntekijän elämänkaarta läpi ja väliin lauletaan joukkoon jotenkuten sopivia kappaleita, vaan kuinkas sitten kävikään...

Juha Vainio (Heikki Mäkäräinen) / (c) Henna Junnila 

 Näytelmässä läpikäydään Keisarikunta-elokuvastakin tutut Fennia-vuodet, kaveriporukat, Junnun sanoitushommien alkumetrit, rakastumiset, ryyppäämiset ja raittiit ajat - ja rinnalla kaikenlaisesta rymyämisestäkin huolimatta kulkee jotenkin selittämätön haikeus ja katse on jonnekin tuntemattomaan. Meren läheisyys, laivat. Ystävyys. Haaveet. Lähteminen. Näyttämöllä vilisee Junnun (Heikki Mäkäräinen) lisäksi ystävä Rempoa (Ilkka Merivaara), pari vaimoa (Annika Eklund ja Elina Lähde), Toivo Kärkeä (Ilkka Merivaara) ja lisäksi monensorttista tähteä aina Katri Helenasta Anita Hirvoseen ja Kari Tapiosta Vexi Salmeen. Kikkakin tekee pikavisiitin estradille. Pari kertaa käväisi suurehko "mitä minun silmäni oikein näkevätkään"-tyylinen aatos ja pienoinen myötähäpeän ja huvittuneisuuden yhdistelmäaalto, kun Petja Lähde pienin sisäisin keinoin tulkitsi esimerkillisellä jalkatekniikalla ja suvereenilla otteella mm. Dannyn Kesäkatua ja Manolitoa Tapparan toppatakki päällä. Ja hups, sama mies hetken kuluttua täysin toisenlaisissa tunnelmissa haitari käsissään soittamassa vailla minkäänsorttista pelleilyä. Tunnelmasta toiseen mentiin, ja sellaistahan elämä on. Eipä tarvitse lähteä Lappeenrantaan katsomaan Kari Tapiosta kertovaa juttua, kun "Klabbi" tuli bongattua jo tässä...

Petja Lähde ja haitari (c) Henna Junnila 

 En varmasti tule olemaan ainut joka sanoo näin, mutta Heikki Mäkäräinen Junnuna on napakymppi ja tämän esityksen sielu ja sydän. Hämeessä tullaan hämmästelemään pitkälle syksyyn, että kuka ihmeen Heikki Mäkäräinen ja missä hän on oikein piileskellyt tähän asti. Monelle mies on Elisan mainoksista tuttu, allekirjoittaneelle onnekkaasti tuttu jo monen vuoden takaa lähinnä musikaalien parista ja tiesin kyllä sen, että ääni on silkkaa hunajaa ja tulkintaan löytyy sävyjä ja syvyyttä. Heikki osasi silti meikäläisenkin yllättää näyttelijäntaidoillaan uudella tavalla ja etenkin vanhana Junnuna yhdennäköisyys ja koko habitus oli jopa hämmentävä. Upeasti soivat tutut kappaleet kesäillassa (Albatrossi, Elämää ja erotiikkaa, Yksinäinen saarnipuu...), vahvasti ja varmasti. Muutenkin koko esityksestä huokui kiva letkeys ja rentous, tanssikuviot olivat juuri passeleita, bändi soitti taidokkaasti ja jokainen näyttelijä sai oman vuoronsa loistaa. Ilkka Merivaara oli etenkin Toivo Kärkenä oikein mainio ja ihaillen seurasin hänenkin jalkatekniikkaansa tanssikuvioiden parissa. Punttivaltosmaista sulavuutta!

Heikki Mäkäräinen ja Annika Eklund (c) Hanna Kanerva 

 Kännitoikkarointia oli ehkä hitusen liikaa, vaan viina kun vie - toki pulloja viskeltiin mallikkaasti. Vaan mahtaako moni tietää mistä kertoo kappale "Sä kuulut päivään jokaiseen"? Yksi suosikkikohtauksistani oli muuten se, jossa sanoittajamestarit Vexi Salmi (Petja Lähde) ja Junnu Vainio kirjoittivat ruutuvihkoon sanoituksia kilpaa Kärjen mökillä ja musiikkipätkissä tunnistin eräänkin Pohjolan pidot, jes! Odotinkin, että vihjataanko missään pornolaulujen suuntaan edes vähän.

 On se kyllä jännä. Junnu Vainion tuotantoa ei ole minun kotonani koskaan ollut minkäänlaisessa formaatissa (jos isojen poikien lauluja ei lasketa, hups), mutta silti osaan sanat ulkoa. Jostain selkärangasta ne tulevat ja tutun kappaleen pelkät alkusoinnut nostattavat kylmiä väreitä ja kyyneleet silmiin. Välillä liikutuin ihan pelkästään siitä, että joku kappale soi niin kauniisti ja tietynlainen ylpeyskin täytti mieleni. Juuri noin, anna mennä. Ja Danny revittelee hiekka pöllyten ja Katri Helena (Elina Lähde) pohtii, että minne tuuli kuljettaa. Bonuksena Heikin ja Annikan duetot ovat upeaa kuultavaa.

Iso D ja naiset (c) Hanna Kanerva 

Junnu ja Klabbi... (c) Hanna Kanerva 

 Hieno läpileikkaus monipuolisesta tuotannosta ja alun railakkuus vaihtui toisenlaisiin tunnelmiin väliajan jälkeen. Miten minä huomasinkaan siellä sun täällä herkistyväni yhdestä ainoasta lauseesta. Olipas tuokin kauniisti ajateltu ja sanoitettu, enpäs ennen ole älynnytkään. Taito sekin, laittaa suuria tunteita muutamaan sanaan, ripoteltuna sinne sun tänne poimittavaksi ja kuulijoiden löydettäväksi vuosien kuluttua.

Elina Lähde ja Heikki Mäkäräinen (c) Henna Junnila 

 Kävi nimittäin niin, että taistelin lopussa suurehkoa liikutuksen aaltoa vastaan - haitari soi, ilta hämärtyy ja viilenee, ihmiset keinuvat hiljalleen puolelta toiselle ja Junnu Vainio laulaa laivan kannelta "Kotkan poikii ilman siipii, maailman myrskyt keinuttaa...". Tuntui siltä, että nyt on tavoitettu jotain, mitä ei osaa sanoin edes kuvata. Tunnelma oli täydellinen, mitään ei puuttunut eikä mitään ollut tarpeen lisätä. Kaikki oli siinä. Onko se tämä ikä vai mikä, mutta olen nyt näissä kotimaisissa musiikkinäytelmissä havainnut olevani ns. vanha sielu ja johonkin mystiseen nostalgiakoloseen osuu ja uppoaa kuin veitsi voihin, ja sitten minua viedään vaikka kuinka yrittäisin pyristellä vastaan.

 Olen varma siitä, että yleisöön tämä uppoaa kuin häkä ja tämän myötä HUK tulee vahvistamaan asemiaan kesäteatterikentällä entisestään, nyt kun katetun katsomon lisäksi on saatu viiniterassikin. Heikki Mäkäräinen on Junnun roolissa just eikä melkein, enkä löydä moitteen sanaa muustakaan porukasta. Hyvä tekemisen meininki on selkeästi tarttunut matkaan jo vuosi sitten Raumalla, ja tästä on hyvä jatkaa rennolla otteella ja vielä lisätä kierroksia. Tekee mieli mennä katsomaan uudestaan!

Rempo (Ilkka Merivaara) tunnelmoi (c) Henna Junnila 

 Lisäinfoa ja esityspäivät tästä linkistä. Ja jos mielit lukea lisää Heikistä, tässä tekemäni haastattelu peräti seitsemän vuoden takaa. Kaikenlaista on mies ehtinyt tehdä tässä välissäkin.

Esityskuvat (c) Henna Junnila ja Hanna Kanerva 

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK!) 

Love me tinder / Emma-teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Love me tinder / Emma-teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 31.5. 2018 Naantalin Emma-teatterissa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Minna Koskela, Petja Lähde ja Satu Rasila
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju

Rooleissa : Miska Kaukonen, Rinna Paatso, Maruska Verona ja Jarkko Pajunen (lavalla piipahtavat myös näyttämötekniikan miehet Riku Suvitie ja Arttu Aarnio)

 Visiitti Naantaliin on ollut pitkään jo kesäinen perinne ja aiempina vuosina olemme nähneet hupailuita niin Linnan juhlista, jääkiekosta kuin Fingerporistakin. Aiheet ja näyttelijät ovat vaihtuneet, mutta niinhän se on että kahta en vaihda : toinen on pyörivä lava hirmuisella tahdilla vaihtuvine hahmoineen ja toinen on Miska Kaukonen. Tietynlaista menoa osaa siis odottaa ja ihme on, jos ei esityksen aikana ainakin kertaalleen meinaa naurusulake kärvähtää pahasti.

 Tällä kertaa aiheena on deittailukulttuuri ja rakkaus noin yleensä sekä erityisesti Tinder. Sovellus on minulle nimenä tuttu, mutta ei käytännön tasolla ja tiedän muutaman tuttavani käyneen treffeillä sovelluksen kautta. Sinkkuja ovat edelleen. Hassu sattuma oli se, että ensimmäisenä lavalle astelee itse Amor (Miska Kaukonen), sama hahmo kun heilui tätä reissua edeltävänä iltana Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin lavalla myös, yhtä surkein tuloksin ja välinein. Amorin jouskari on päässyt aika pahasti löystymään ja nuolet eivät jaksa lennellä metriä kauemmas. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Amor lähtee etsimään parempia vehkeitä ja siinä sivussa sitten marssitetaan estradille hengästyttävällä tahdilla kaikenlaista rakkauteen ja treffailuun liittyvää.

Amor

 On pikadeittejä, Tinder-kuvan päivitystä, parinvaihtoa, senioreiden sinkkukerhoa, legendaarisia tv-ohjelmia ja iMan-palvelua. Välillä Amor ramppaa hankkimassa uusia työvälineitä eräänlaisen takuumiehen luota, ja Daruden Sandstorm villitsee yleisöä. Meikäläisen nauruhermoon upposi parhaiten vanhusten senssikerho, jossa Jarkko Pajusen esittämä papparainen ilmoitti saaneensa munastaan hyrrän (ja meidän isäntä vieressä oli kuolla nauruun, sillä hän sai viime pääsiäisenä munastaan hyrrän myös!) sekä Pajusen hahmo myös pikadeiteillä, missä "ensivaikutelma ratkaisee". Katsomoon asti kirmasi Maruska Veronan pikadeittailija ja äijä perässä ties monettako kertaa jaarittelemassa, mistä kaikesta on tässä viime vuosien aika selvinnyt. Kovasti huvitti myös Miska Kaukosen ehtymätön kavalkadi erinäisiä peruukkimiehiä käännettyine lahkeineen - ja jestas se "tuhauttaja-mies", jonka edessä Rinna Paatson roolihahmo oli tiettyyn pisteeseen asti sulaa vahaa ja valmista kamaa vaikka mihin. Tosi villit treffit saivat myös aikaan duo Paatso-Pajunen, joista toinen vielä pitkissä kalsareissa. Täytynee myös tunnustaa, että minullakin on ikäviä kokemuksia tulisesta ruuasta deittien (ja myös teatteriesitysten) yhteydessä, eipä siitä sen enempää... Nähtiinpä myös vaihtoauto-tyylistä kauppaa edellisten vuosimallien miehillä ja ehkäpä itsekin olisin näistä esitellyistä malleista langennut ensiksi Riku-nimiseen 80-luvun yksilöön, hinnasta viis.

Senioreiden sinkkukerho 

Kuuma seksikohtaus menossa 

 Se täytyy sanoa, että esitys, jossa on mukana Tommi Läntisen Via Dolorosa, paljon irtoviiksiä ja pulisonkeja (niin naisilla kuin miehilläkin) ja muutama pokan pettäminen toimii minulle loistavasti. Pari suvantovaihettakin mukaan mahtui, mutta eipä nämä ennenkään ihan täyttä tykitystä ole olleet. Kasvoilleni oli jämähtänyt kestohymy ja se on merkki siitä, että tykkäsin kovasti. Kesän parhaat naurut sain Naantalissa ainakin toistaiseksi, ja tähän oli hyvä päättää kesäkuun pieni kesäteatteriputkeni. Erityispointsit jälleen kerran lavan takana ahkeroivalle porukalle, duunia riittää ja hahmoa hahmon perään puleerattavaksi.

Napakymppi menossa 

 Mahtoiko Amor hurmauskiharoineen saada jouskarinsa kuntoon ja pääsikö vihdoin lomalle? Se jääköön salaisuudeksi, joka kannattaa selvittää ihan itse.

 Muuten : kerran Muumimaailman siltaa saareen kävellessämme vastaan tuli kapinen kettu, nyt tuli bongattua orava ja kotimatkalla lisäksi lukuisa määrä hevosia ja lehmiä, kolme peuraa ja yksi hirvi. Näillä elukoillahan ei tietenkään ole mitään tekemistä itse esityksen kanssa, mutta tulipa mainittua. Kerrottakoon myös, että ennen esitystä nautin rantakahvilassa elämäni ensimmäisen Aperol Spritzin ja savulohivohvelin. Hyvä yhdistelmä!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri ja Emma-teatteri!)

Tämä mies... voi hyvää päivää! 

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatteri

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan

Käsikirjoitus Jeffrey Lane
Sävellys ja sanoitus David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Maiju Sallas
Koreografia Jens Walentinsson
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Lotta Huitti, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Emppu Jurvanen, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen, Petja Lähde, Maksim Pavlenko, Aleksi Aromaa, Miikka J. Anttila/Juha Haanperä ja Kirsi-Kaisa Sinisalo (videolla)

Muusikot : Antti Paranko, Lauri Malin, William Suvanne/Jari Jämsä, Kalle Penttilä, Jussi Seppälä ja Petja Lähde

Pepa (Sinikka Salminen) keskellä lääkärin käsittelyssä

 Varsin miesvoittoinen on ollut tämä teatterivuoteni toistaiseksi (on ollut Tuntematonta sotilasta ja sen Seitsemää veljestä, molempia pariinkin otteeseen), mutta nythän siihen pläjähti kunnon käänne. Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaali (ja tulevalla viikolla vielä Pentinkulman naiset, samassa teatterissa sekin)! Sivistin itseäni ennakkoon katsomalla kesällä samannimisen elokuvan, ja siinä rytäkässä opettelin, miten kirjoitetaan Pedro Aldomovarin nimi oikein vai olikos se nyt Almodóvar sittenkin? Tutuksi tuli myös caspatsho elikkäs gazpacho. Leffan nähtyäni olin vielä enemmän sekaisin mitä aiemmin. Tolkutonta pajatusta espanjaksi ja hullunhauskoja käänteitä. Mietin päätäni pudistellen, että millainenkohan musikaali tästä sekoilusta oikein saadaan aikaan!

 Jaa millainen! Täysin sekopäisen överi ja ehkäpä hulluinta menoa, mitä aikoihin on nähty. Ja kaikki tämä positiivisessa mielessä. Käsiohjelmaa yleisölämpiössä tiiraillessani taisin sanoa parikin kertaa ääneen "Ei helvetti minkä näköistä porukkaa", sydän täynnä lämpöä kuitenkin. En tiedä mitä se minusta tai maustani kertoo, mutta saan jotain outoja kicksejä huvittavannäköisistä peruukeista, viiksistä ja pastellisävyisistä miesten housuista. Ehtymätön inspiraationlähteeni näköjään, ja sitä settiä olen suureksi ilokseni saanut kokea viimeaikoina aika paljonkin.

Taksikuskin ja muiden jorausmeiningit 

 Mistäköös tämä musikaali sitten kertoo? No naisista hermoromahduksen partaalla tietysti! Ja vähän miehistäkin. Kaiken alku ja juuri on tapanikansamaisin elkein entréen tekevä näyttelijä Iván (Lasse Sandberg taas oikein elementissään), joka on aiheuttanut pahemmanluokan sydänsuruja kanssanäyttelijätär Pepalle (Sinikka Salminen unelmaroolissaan) eli mennyt ja hylännyt tämän. Ivánilla on toki vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä) ja poikakin, Carlos (Matti Leino, leffassa tässä roolissa nuori Antonio Banderas...), mutta niistä herra ei tunnu piittaavan. Mukana menossa myös Pepan paras ystävä, mallitypykkä Candela (täysin hillitön tapaus Liisa Peltonen) ja tämän nuori, salskea rakastaja Malik (Emppu Jurvanen), joka osoittautuu etsintäkuulutetuksi. No, kuvissa lappaa myös kaikensorttista muuta karvapäätä, eli dubbausohjaaja Hectoria (Aleksi Aromaa, kiitos tästä hahmosta!), pälvikaljuista lääkäriä kaksteholaseineen (Petja Lähde), punkkaria (Miikka J. Anttila) sekä tietysti torttutukkainen taksikuski (Mikko Töyssy), joka sattuu aina sopivasti paikalle silloin, kun pitäisi siirtyä paikasta toiseen. Muutakin porukkaa lavalla pyörii, kaikki omalla omituisella tavallaan enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä hahmoja. Sketsihahmokisoissa pärjäisi muutamakin...  Ja sitten ne 60-luvun tanssivat miehet pastelliasuissaan, hoh hoh mitä silmäkarkkia!

Lucia ja 60-luvun miehet... 

 Pepa yrittää saada tärkeää viestiä toimitetuksi Ivánille, mutta eipä siitä oikein meinaa tulla mitään, kun kaikki menevät koko ajan ristiin ja rastiin, ja puhelin vastaajineen rikotaan muutamaan otteeseen. Sänky syttyy palamaan, poliisit tekevät ratsioita, välillä kekkuloidaan pakarat paljaina ja välillä sukkiksissa ja riipaistaan mekko päältä useammankin kerran. Pepa valmistaa erinomaista gazpachoaan, johon tällä kertaa lykätään kourallinen Valiumia mausteeksi ja porukkaa lakoaa kesken lauseen ja yksikin estynyt neito Marisa (Lotta Huitti) pääsee vähän irroittelemaan kunnolla.

 Väliajalla kuulen useammankin sanovan, että aika sekavaa. No jos on liuta naisia hermoromahduksen partaalla, niin ihan taatusti on sekavaa! Sehän on selvä. Mutta miten ihanan värikästä ja mehukasta menoa! Väliajan jälkeen meinasin saada hermoromahduksen minäkin, kun takanani istunut mies rapisteli vaikka kuinka kauan jonkun karkkipussin kanssa korvani juuressa (siltä se ainakin kuulosti). Yritin kuitenkin käyttäytyä, vaikka mieleni teki kääntyä, tempaista pussi miehen käsistä ja huutaa kovaa "Johan nyt perkele loppui se rapina!"

Iván, kaikkien naisten unelma? 

 Musiikillisesti on eksoottista menoa ja rytmiä alusta loppuun, bändi on huippuvedossa (kuten aina) ja mahtavaa tässäkin, että ovat näkösällä koko ajan. Kokonaisvaltaista elämystä tukee lavastus projisointeineen sekä valo-ja äänimaailma. Ihan kuin oltaisi ulkomailla oikeastikin. Tanssikuvioista pidin äärettömän paljon. Heti alussa oli nautinnollista menoa, kun väki kiemurteli näyttämön poikki lanteet keinuen useampaan otteeseen. Mikä parkettien partaveitsi muuten Aleksi Aromaasta on kehkeytynyt!

 Sinikka Salminen on kyllä huikea pääroolissa, täydellinen roolisuoritus! Kovasti mieleeni oli myös Liisa Peltosen Candela, Liisa on kyllä mahtava komedienne ja laulu, jossa soitellaan muutama puhelu Pepan vastaajaan on m-i-e-l-e-t-ö-n! Roolisuoritukset kauttaaltaan ovat onnistuneita, ei moitteen sanaa mistään.

Candela soittaa puhelun, Malik ottaa suihkun

 Eka puolisko oli täyttä tykitystä, mutta väliajan jälkeen meno hiukan lässähti ja jäi junnaamaan paikoilleen. Hyvin piti pokka kyllä oikeussalissa tuomareilla, kun yhdestä nuijasta lensi nuppi irti... Keskittymistäni häiritsi se rapiseva karkkipussikin (jonka luulin jo olevan mielikuvitukseni tuotettakin, sillä vieressäni istunut mieheni ei ollut moksiskaan eikä ollut kuullut mitään!).

 Jos kuvailisin tätä musikaalia viinitermein, olisi tämä runsaan hedelmäinen, rönsyilevä, notkea, värikäs. Tanniinisuus vähän tuli läpi loppupuolella, mutta jälkimaku oli antava ja messevä. Korkkaisin toisenkin pullollisen tätä samaa!

 Kaikkineen varsin onnistunut väriläiskä syksyn harmaisiin hetkiin. Varoitus! Saattaa innostaa miehet laulamaan "Blaa bla blaa blaa"-lauluja matalalla äänellä. Toivottavasti innostaa myös kasvattamaan viikset, hankkimaan afroperuukin, ostamaan vaaleansiniset housut ja menemään kansalaisopiston salsaryhmään (voi salsata tanssin tai kastikkeen muodossa, ihan miten vain).

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Fingerpori / Turun Kaupunginteatteri & Emma Teatteri

Fingerpori ja kuntaliitoksen uhka / Turun KT ja Emma Teatteri

Ensi-ilta 27.5. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pertti Jarla ja Petja Lähde
Ohjaus Pentti Kotkaniemi
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Alisha Davidow
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Petriina Suomela

Rooleissa : Pertti Sveholm, Linda Wiklund, Tom Petäjä, Miska Kaukonen sekä Arttu Aarnio, Maria Peltoniemi ja Riku Suvitie

Videolla : Juha-Pekka Mikkola, Stefan Karlsson, Linda Wiklund ja Mika Nuojua

 Fingerpori-sarjakuva on kuulunut vuosikaudet lemppareihini ja aika usein päivän ensimmäinen pitempi lause miehelleni on kuulunut "katsoitko jo päivän Fingerporin lehdestä". Suosikkistrippejäni on monta, jääkaapinovessa komeilee yksi, jossa sanotaan "mene ja esittele yleisölle Jormas". Top 3 -osastolla taitaa keikkua tällä hetkellä seuraavat aivoitukset : Väinämöinen soittaa kannelta, Jorma pullottaa alushousuissa sekä klassikoiden klassikko karkeat ja puolikarkeat vehnäjauhot. "Vatkaa sitä munaa, horo! - "Niin, saakeli!"

 Oli siis päivänselvää, että Fingerpori-reissu Naantaliin on suoritettava kesän aikana. Alkoi olla muutenkin jo pienoinen traditio se, että kesämökkeilyn yhteydessä Paraisilta suunnataan jossain vaiheessa auto kohti Naantalia ja Emma Teatteria - niin tänäkin vuonna. Ensi-illasta oli ehtinyt vierähtää parisen viikkoa ja pahimmat räntäsateet ja raekuurot taisivat olla takanapäin, ja me olimme onnistuneetkin valitsemaan kauniin, aurinkoisen päivän visiitillemme. Perinteitä kunnioittaen kävimme ennen esitystä kahvittelemassa Merisalin terassilla ja tarkistimme, että oliko Sauli Kultarannassa. Oli!

Heimo Vesa ja Rivo-Riitta (c) Otto-Ville Väätäinen

 En ole koskaan ajatellut, missä päin Suomea Fingerpori mahdollisesti fyysisesti sijaitsisi. Nyt sitä kuitenkin oltaisiin liittämässä kuntaliitoksen myötä Turkuun (kammottava ajatus jo itsessään, sittenhän sarjiksen sivulla alkaisi viilettää entistä friikeimpiä hahmoja!), ja tästäpä kaupunginjohtaja Aulis Homelius (Miska Kaukonen) ei juurikaan riemastu. Hän pestaa Heimo Vesan (Pertti Sveholm) kuvaamaan laadukasta matskua kaupungista ja sen ihmisistä, jotta herrat päättäjät ymmärtäisivät, että kaupunkia ei sovi liitellä yhtään mihinkään. Sormensa pelissä on myös Pahani Julmulla (Tom Petäjä), joka ujuttaa Heimolle salakuvaukseen soveltuvat lasit päähän. Näin saadaan autenttista matskua, kaikki kun tuntuvat muuten kuvatessa muuntautuvan täysin toisenlaisiksi, mitä oikeassa elämässä ovat.

 Tässä juoni lyhykäisyydessään ja täytyy todeta, että eipä sillä mitään kirjallisuuspalkintoa saisi, mutta näin kesäteatterihupailuun se kyllä soveltuu oikein mainiosti. Ja eikös se tässä juuri ollut tarkoituskin?

 Parasta antia tässä proggiksessa on juurikin itse tuttu Fingerpori ja sen omituiset asukkaat. Muutama vuosi sitten Pertti Sveholm muistutti Heinolan Kesäteatterin jutussa vaatetustaan myöten hämmentävän paljon isääni, nyt ei onneksi yhtäläisyyksiä löytynyt niin paljon. Sveholm on melkoinen näky hiustupsukassaan ja pönäkässä beigessä kalsaripuvussaan, ehta Heimo Vesa. No, muut sitten urakoivat kaikissa muissa rooleissa ja täytyypä sanoa, että joukossa on muutama sellainen hahmo, jotka saivat meikäläisen takaraivon jälleen tykyttämään siihen malliin, että kohta katkeaa taas joku verisuoni päästä liiasta naurusta. Etenkin Tom Petäjän moninaiset tyypit hohotuttivat jo valmiiksi, ennen kuin koko hahmo edes avasi suutaan. Perverssi Asko Vilenius asuntonäyttöineen, Rivo-Riitta hinkuttamassa harjanvarrella haaruksiaan ja aikuisviihdetähti Urho Puuma... Näistä jälkimmäinen porautui lantioliikkeineen pelottavan tarkkaan verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi, onneksi en istunut ihan eturivissä. Olisin varmaan saanut sydänkohtauksen. Linda Wiklundin antaumuksella esittämä Krapula-Päivi oli selkeästi pienin sisäisin keinoin toteutettu, samoin Miska Kaukosen likinäköinen Mustanaamio iloisine rallatteluineen. Tsa-daa!

Heimo Vesa (Pertti Sveholm) (c) Marita Koivisto 

 Sisimpäni ripsi värähteli yllättävän paljon myös aina silloin, kun sitkeä Mikko Alatalo (Arttu Aarnio) saapui kitaroineen lavalle. "On silti hyvä ettet näe minua nyt" - koko ajanhan sä siinä näyt! Krapula-Päivin treffikumppanikohtaus oli myös hykerryttävä, kauhunsekaisin fiiliksin odotti, että mitähän ovesta seuraavaksi lavalle tupsahtaa ja yllättäen lavalla oli housut nilkoissa myös eräs Miska Kaukonen.

 Kaupunginjohtaja Homeliusta koskevat rajut lööpit toimivat valtavan hyvin, samoin muutamakin livenä pikaisesti toteutettu sarjiksesta tuttu juttu. "Sulake laukesi". Hauskaa oli havaita se pieni ratkaiseva viive katsomon reaktioissa. Ihan sama kuin kotosallakin sarjakuvan parissa - ensin lukee ruudut, sitten pohtii hetken "mitä hittoa!" ja sitten älyää sanakikkailun, ja huutonaurua päälle. Näitä olisi saanut olla mukana paaaaljon enemmän, välillä ehdin nimittäin vähän haukottelemaankin. Muistui mieleeni viimevuotinen Teatteri Kultsan juttu, jossa reilussa tunnissa lavalla oli nähty 150 Fingerpori-strippiä eli täyttä tykitystä ilman juonenhäivääkään (esitys jäi minulta valitettavasti näkemättä).

 Näissä Naantalin jutuissa on ollut mukana reilusti paikallishuumoriakin, joista osa on mennyt minulta tyystin ohi hilseen ja osa taas naurattanut. Näinhän se taitaa olla kyllä muillakin paikkakunnilla, Hämeenlinnassakin jos mainitsee hauholaiset tai turenkilaiset, aina jossain suunnassa hohotellaan normaalia enemmän. Nyt lavalla nähtiin esimerkiksi Förin Äijä (Miska Kaukonen), jonka hauskuus meni minulta kyllä tyystin ohi. Muita tuntui kyllä kovasti naurattavan. Onko semmoinen tyyppi muuten ihan oikeastikin olemassa? Voi apua!

 Kovasti ilahdutti puvustus kaikkine ääriviivoineen kuin suoraan piirroksista! Alisha Davidowille kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tästä oivalluksesta.

 Jotenkin jäin hekumoimaan ajatuksella, että käsiohjelmasta olisi ollut mahiksia väkertää itselleen esimerkiksi Heimo Vesa- tai Rivo-Riitta -naamari. Mikä näky se olisikaan ollut, kun katsomossa olisi istunut kymmenittäin Heimo Vesoja. Myös dress along-näytös Fingerporista kutkuttelee mielessäni. Tiedän ainakin yhden, joka olisi enemmän kuin mielellään tiukassa Mustanaamio-asussa katsomossa. Itse saattaisin pukeutua Rivo-Riitaksi.

 Paikalta poistuimme hymyssä suin, joten Naantali teki taas tehtävänsä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri ja Emma Teatteri!)

Onnellinen veli / Helsingin Kaupunginteatteri

Onnellinen veli / Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämö

Kantaesitys 26.8. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Petja Lähde

Ohjaus Linda Wallgren

Rooleissa : Antti Lang, Pekka Huotari, Riitta Havukainen ja Pertti Koivula

 Olen ahminut läpi Petja Lähteen kirjoittamat 'Poika' ja 'Jumala on muuttanut kaupunkiin' - kirjat ja todennut, että hänellä on poikkeuksellinen kyky kertoa tarina. Odottavaisin mielin siis katsomaan näytelmää 'Onnellinen veli', jossa veljeskaksikko Päiviö ja Pyy Salo (ette ikinä arvaa kuka on ollut esikuvana) matkaavat halki Suomen etsimään isäänsä. Matkan varrella parivaljakko törmää varsin erikoisiin hahmoihin, joilla on oma tarinansa kerrottavana, jos vaan malttaa pysähtyä kuulemaan ja kuuntelemaan. Onnellisella Pyy-veljellä (Antti Lang) on taito nähdä asioissa valoisat puolet ja pienin, yksinkertaisinkin keinoin hän saa kohtaamiensa ihmisten ajatusmaailmaa muuttumaan. Mitä kaikkea sitä esimerkiksi havainnoikaan, jos malttaa katsella välillä muutakin kuin älypuhelimen näyttöä...

Junassa on tunnelmaa (c) Mirkku Merimaa, HKT

 Ihminen, jolla suurimpana esikuvana ja innoittajana toimii a-ha ja etenkin laulajansa Morten Harket, ei yksinkertaisesti voi olla paha! 'Take on me' pamahtaa tämän tästä soimaan ja siitä jos mistä saakin loppuillaksi oivallisen korvamadon. Päässäni soi myös 'Vieläkö on villihevosia' sekä Bogart Co:n 'Princess', mahtava ovikellon soittoääni muuten! Riitta Havukainen ja Pertti Koivula urakoivat Salon veljesten kohtaamina tyyppeinä, jotka aluksi ovatkin täysin hillittömiä karikatyyrejä, mutta joilla onkin kikkeliskokkelis-huumorin sijaan sanansa sanottavana. Jatkuvalla syötöllä innostutaan laulamaan tuttuja kappaleita ja laulujen sanoja viljellään myös repliikeissä. Mitäpä muutakaan voisi oikeastaan odottaa, jos roolihenkilöiden nimiksi yllättäen paljastuu esim. J. Karjalainen, Tommi Läntinen sekä Jare Tiihonen, joka oli lyönyt päänsä Hämeenlinnan rautatieaseman seinään koskapa oli suuntaamassa velhokouluun. Jare-poika (Pertti Koivula) kertoo myös salaisuuden, jota harva tietää. Näistä tärkeistä sivuhenkilöistä suosikikseni kohosi nyyhkivä klovni sekä tyylikkäät Heikit.

Kylässä Heikin residenssissä (c) Mirkku Merimaa, HKT

 Päiviö-veli (Pekka Huotari) puhuu paljon, jopa hengästyttävällä tahdilla. Välillä toivoisi, että lukisi tarinaa kirjan muodossa, koska silloin voisi palata taaksepäin ja lukea uudestaan jonkun lauseen, jossa oli hieno ja oivaltava ajatus. Mutta ei, näyttämöllä tarina etenee omalla painollaan ilman pause-mahdollisuutta (onneksi!) ja eipä sitä 'oikeassakaan elämässä' aina voi sanoa kanssaihmisille, että 'Kylläpä muuten tuo oli hienosti sanottu, mutta sanohan uudestaan kun meni ekalla kerralla ohi!". Näihin hetkiin on vain osattava tarttua ja olla tavallaan herkillä koko ajan. Kaiken tulvan keskeltä osata poimia se olennainen, ja joskus yksikin lause riittää. Yksikin hymy tai ele, oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä.

 Onnellinen veli saa suunnattoman hyvälle mielelle, ja haikeallekin. Siellä sun täällä pyyhitään silmiä naurusta tai liikutuksesta, takaani kuuluu tämän tästä huutonaurua. Junamatkalla maisemat vaihtuvat taajaan, koivut tosin juuttuvat hiukan toisiinsa kiinni ja pilvi-lintu -muodostelmaa hilataan ees ja taas kuin jossain ala-asteen koulunäytelmässä. Aivan mahtavaa! Olli Lindholm ei saa karaokebaarissa suustaan muuta kuin viserrystä, konduktööri Kari Tapio runoilee asemilla mikrofoniin.

 Puoleentoista tuntiin saatiin todella paljon asiaa. Pienet suuret tarinat toimivat, näin se on!

(näin esityksen pressilipulla)

Karaokebaarissa Olli Lindholmin kanssa (c) Mirkku Merimaa, HKT

Seili / Turun Kaupunginteatteri

Seili / Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Ensi-ilta 3.10. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Satu Rasila

Ohjaus Mikko Kouki

Rooleissa : Jukka Aaltonen, Minna Hämäläinen, Anna-Maija Jalkanen, Mika Kujala, Ulla Koivuranta, Petja Lähde, Helmi-Leena Nummela, Riitta Salminen ja Kirsi Tarvainen

Tanssijat : Sofia Arasola, Antti Kankainen, Kiira Kilpiö, Taru Miettinen ja Elina Pohjonen

 Turun Kaupunginteatteri on remontin vuoksi jalkautunut niin Linnateatterin kuin Logomonkin tiloihin. Logomo oli minulle aiemmin vain nimenä tuttu, nyt sitten tuli Seilin ensi-illan kunniaksi korkattua sekin paikka. Jalkautumiseksi meni meidänkin etenemisemme ja matka hotellilta tuntui piinallisen pitkältä, onneksi ei sentään satanut. Paikalla olimme hyvissä ajoin, jo tuntia ennen h-hetkeä ja siinä jäikin kivasti aikaa juhlistaa Fresita-lasillisella omaa pientä etappiani. Seilin myötä tulisi tiettävästi 600 eri esitystä nähtyä... Jäi myös sopivasti aikaa tutustua Fotarit-opintoryhmän "Seili - yksinäisyyden kuvia"-valokuvanäyttelyyn, joka on Logomon aulassa esillä vuoden loppuun. Suosittelen tutustumaan, vaikuttavia otoksia ja musikaalin nähtyä avautuvat vielä eri kulmasta.

 Pari vuotta sitten Turussa nähtiin lähestulkoon saman tekijäryhmän Kakola-musikaali, jossa liikuttiin vankilamaailmassa ja näkökulma oli miesten. Musiikki oli turkulaismuusikoiden kynästä lähtöisin, tuttuja kappaleita. Seilissä naiset pääsevät kertomaan tarinansa, ja musiikkina käytetään suomalaisten naisartistien kappaleita (mukana mm. Chisua, Jenni Vartiaista, Jannaa ja Mariskaa). Seili on Turun saaristossa sijaitseva saari, jonne satoja vuosia sitten eristettiin leprapotilaita. Sittemmin saarella toimi mielisairaala ja 70 viimeistä vuotta nimenomaan naiset passitettiin saarelle, josta ei ole paluuta. Mielisairaala suljettiin 1962 ja tällä hetkellä saarella toimii Turun Saaristomeren tutkimuslaitos. Lähihistoriaa siis, ja taatusti monelle paikallisellekin uutta tietoa.

Seiliin soudetaan... / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Musikaalin tapahtumat ajoittuvat kauas taakse, yli sadan vuoden päähän. Nuori nainen Sofia (Helmi-Leena Nummela) pakenee omista häistään, koska ei halua mennä naimisiin isänsä valitseman sulhasen kanssa. Karkureissullaan hän sattumalta törmää Johannes-nimiseen mieheen (Petja Lähde) ja heidän välilleen syntyy outo yhteys. Lempi leimahtaa, ja yhdessä matkataan Turusta Vaasaan. Kiihkeän yön (jota siivittää kaunis tanssikohtaus) jälkeen Johannes on kadonnut mystisesti. Yksinäinen Sofia on heti pulassa ja häntä syytetään irtolaisuudesta. Rahapula ei tarjoa paljoa vaihtoehtoja. Neito tulee epähuomiossa tappaneeksi ensimmäisen asiakkaansa ja hänet passitetaan Seilin saarelle mielisairaana. Sofia on kuitenkin varma, että hänen ei siellä kauaa tarvitse virua, sillä Johannes tulee hänet piakkoin kyllä noutamaan. Henkilökunta ja muut asukit ovat kyllä toista mieltä...

 Musikaalin alaotsikko "tarina hullusta rakkaudesta" ja isot julistekuvat pääparin läheisistä hetkistä ovat vain osa tarinaa. Itselleni jäi kyllä päällimmäiseksi asiaksi kaikkea muuta kuin rakkaus. Naiskohtalot koskettivat ja se, millaisin perustein mielisairaaksi julistettiin. Ns. normaalikin ihminen saattaa ääritilanteessa käyttäytyä omituisella tavalla. Millainen ylipäätään on normaali ihminen? Sofian lisäksi myös muutama muukin nainen saa tarinansa kerrotuksi ja taustaprojisoinnit ovat kerronnan tukena. Taidan olla vähän kivisydän, koska kohtauksissa käytettiin mielestäni vähän liiankin "varman päälle" liikuttavaa materiaalia. Laulettava kappalekin jo kertoi mitä tuleman pitää. Koskettavin näistä oli kiveä sylissään kantavan Hildan (Minna Hämäläinen) tarina.

 Alussa kohtaukset vaihtuivat aika nopeassa tahdissa ja en ollut ihan täysillä mukana vielä. Soutumatka saareen muutti kuitenkin kaiken. Voi jestas miten upeasti se olikaan toteutettu. Kuin unessa vene lipuu sumussa saarta kohti, valkeat hahmot kuin meren aallot tanssimassa veneen molemmin puolin. Kaiken kruununa Mika Kujalan jylhä ääni (lääkäri Alvarin roolissa) täyttää koko salin. Haluaisin nähdä koko musikaalin uudestaan vaikka ihan pelkän tämän kohtauksen vuoksi, niin huikea se on!

 Uskomattoman hienosti sekalaisten naisartistien kappaleet joukkoon sujahtavat, kuin varkain, No, toki Jenni Vartiaisen "Seili" on "sitä itseään", mutta muuten aika monessa kappaleessa näköjään lauletaan hulluudesta tavalla tai toisella...Pari kappaletta tuntuu vähän liian laskelmoidulta, mutta muuten konsepti toimii yllättävänkin hyvin. Oma suosikkini on Emma Salokosken "Veden alla". Tähän sitten lisäksi Jussi Vahvaselän sovitukset, Reija Wäreen takuuvarmat koreografiat, Tuomas Lampisen puvut ja lavastuksesta vastannut Jani Uljas - laatukamaa kaikki tyynni, ja toki muidenkin työn jälkeä oli ilo seurata.

Minna Hämäläinen ja Helmi-Leena Nummela / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Helmi-Leena Nummela teki minuun suuren vaikutuksen viime vuonna näkemässäni KOM-teatterin Kolme sisarta-näytelmässä, hänessä on kyllä uskomatonta herkkyyttä ja lavasäteilyä. Anna-Maija Jalkaselle napsahtelee näköjään samankaltaisia rooleja ja mikäpä siinä, upealla lauluäänellään hän voittaa kenet tahansa puolelleen, vaikka roolihahmo aiheuttaisikin ristiriitaisia tunteita. Mika Kujala pisteli menemään korkealta ja kovaa siihen malliin, että tuntui jo siltä, että koko Logomo räjähtää kohta ilmaan. Kerrassaan komeaa kuultavaa. Petja Lähde vähän himmaili välillä ääntään, mutta kyllähän sieltäkin sitä tarvittaessa lähti. Ja aina yhtä taitava Riitta Salminen sekä Kirsi Tarvainen uniikin, maagisen äänensä kera.

 Pidin siitä, miten kohtauksissa käytettiin liikettä ja tanssia, ja pöytiä ja tuoleja liikuteltiin milloin mihinkin muotoon. Valaistuksella korostettiin riistetyn vapauden karuutta. Välillä kuului merkillinen humina (ilmastointiko?), jonka sitten yhdistin meren pauhuksi ja siihen se taisi oikeastikin yhdistyä. Olen aiemminkin maininnut (ainakin Jekyll & Hyden yhteydessä, Turussa oltiin silloinkin), että kunnon pyrot saa minutkin syttymään ja illan komeimmat aplodit lähtivätkin ihan aiheesta. Sen kohtauksen haluaisin myös nähdä milloin tahansa uudestaan. Saunakohtaus tuntui sen sijaan hiukan ylimääräiseltä.

Kirsi Tarvainen ja Helmi-Leena Nummela / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Loppu oli täydellinen ja tuli ihan puun takaa. Pitikö sen niin mennäkin, sen jokainen päättäköön itse. Välittömästi esityksen päätyttyä oli ajatus, että "Wohoooo, kyllä Turussa osataan tehdä näitä!" Musikaaleista ei-niin-kovasti-aiemmin-pitänyt miehenikin oli sitä mieltä, että kylläpä oli huikea, ja se on paljon se.

 Kiitos Turun Kaupunginteatterille tästä musikaalista ja näistä kohtaloista. Olen varma siitä, että Seilin tarina ja oikea historiakin kiinnostaa tämän jälkeen enemmän. Jos teatteri saa ihmisen janoamaan lisää, etsimään tietoa eri lähteistä ja vaikkapa tekemään pienen retkenkin Seilin saarelle, silloin ollaan onnistuttu. Minä ainakin tiedän, minne ensi kesänä aion suunnata.

 Seilille täydet viisi tähteä *****. Ja upea käsiohjelmakin jälleen!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Matti ja Teppo - The Turku Brothers / Samppalinnan Kesäteatteri

Matti ja Teppo - The Turku Brothers / Samppalinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 19.6. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Sankari

Rooleissa : Sami Hintsanen, Petja Lähde, Lauri Ketonen, Ismo Kallio, Inga Sulin, Saara Jokiaho, Elina Lähde, Hanna Silander, Anna Lipponen, Severi Saarinen, Heikki Mäkäräinen, Mikael Haavisto, Mikko Nuopponen, Timo Uusikylä, Jennie Storbacka, Sonja Sorvola, Mikko Jokinen, Juha Antikainen, Antti LJ Pääkkönen, Annina Rubinstein, Pauliina Saarinen, Sofia Arasola, Aino Paranko, Aki Haikonen, Anni-Maija Koskinen, Taru Still, Marika Huomolin ja Harri Helin

 Tunnustan heti alkuunsa, että alunperin minun ei pitänyt Matti ja Teppo - The Turku Brothersia tulla katsomaan ollenkaan. Itse aihe ei "puhutellut" laisinkaan ja vaikutti siltä, että esityksestä muotoutuisi melkoinen sillisalaatti Blues Brothers-teemoineen ja hahmogallerioineen. Noh, kesän edetessä sitten havaitsin, että tekijäjoukossahan on yllättäen aika montakin lemppariani ja koskapa elokuun puolivälissä olisimme Turun suunnassa joka tapauksessa, tuli liput sitten kuitenkin hankittua.

(c) Robert Seger

 Itse Matti ja Teppohan eivät halunneet olla missään tekemisissä tämän produktion kanssa. Pääpari on toki Matti (Sami Hintsanen) ja Teppo (Petja Lähde) ja osa kappaleista veljesten tuotantoa (tosin uusin sovituksin), mutta itse tarinassa käänteitä riittää tyylillä, mitä kaikkea olisikaan voinut näille tapahtua. Väliajalle mentäessä olin hämmentynyt näkemästäni. Loistava bändi, vauhdikkaita tanssikuvioita, pätevää laulantaa, ihana Ismo Kallio veljesten isänä ... mutta käsikirjoituksessa ei tolkun häivääkään. Isännän kanssa totesimme, että tämä on huonoudessaan niin loistava, että se pistää naurattamaan väkisinkin. Tehtävä siis suoritettu?

 Väliajan jälkeen vauhti kiihtyi ja muutaman kerran oikeasti naurattikin. Paikallisvitsit eivät osuneet maaliinsa sitten millään, en edes tiennyt mille pitäisi nauraa. Eniten pidin jälleen kerran Petja Lähteen svengaavasta tyylistä, veljesten alkupuolen kornin tyylikkäistä esiintymisasuista, Riverdance-henkisestä tanssista (ja muutenkin tanssiporukka veti mainiosti), Ranta-Juipin autokauppiaasta (Antti LJ Pääkkönen) ja levypomo Fat Serista (Mikael Haavisto). Inga Sulin (veljesten Laila-äiti) herkisti kaiken koohotuksen keskellä kauniilla Kuulut aikaan parhaimpaan-kappaleella.

 Loppukaneettina voisi sanoa, että näin ammattimaisesti tehtyä puskafarssia en ole aikoihin nähnytkään. Jos tarkoitus on heittää aivot narikkaan ja antaa mennä, eikä edes yrittää saada irti mitään sen syvempää analyysiä tästä, on esitys onnistunut täydellisesti. Mutta minä haluan esitykseltä muutakin, ehdottomasti. Kokemuksena Matti ja Teppo - The Turku Brothers oli varsin avartava ja opettavainenkin. Eli kannattaa luottaa intuitioonsa. En olisi menettänyt mitään, jos tämä olisi jäänyt näkemättä.

 Kaksi tähteä, joista toinen vauhdikkaalle menolle ja toinen Ismo Kalliolle **.

ps. missä on paahdetut mantelit? Ei tälläkään kertaa myynnissä...

(c) Robert Seger

Poika / Linnateatteri

Poika / Linnateatteri

Ensi-ilta 5.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Petja Lähde ja Miska Kaukonen

Rooleissa Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Matti Onnismaa ja Niina Sillanpää

 Muistan kun hankin käsiini Petja Lähteen esikoisromaanin Poika (WSOY) heti sen ilmestyttyä, ja tarina tempaisi mukaansa niin, että luin sen yhdeltä istumalta. Harva teos jaksaa minua kiinnostaa niin, etten malta laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin lause on luettu, minä kun en ole mikään varsinainen lukutoukka. Itse loistavan tarinan lisäksi minua viehätti etenkin se, että kerronta oli hyvin elokuvamaista ja näin tapahtumat päässäni selkeinä kuvina. Riemastuinkin suuresti kuultuani, että Pojasta tehtäisiin näyttämöversio ja jäin mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää, kun itse tekijäjoukkokin oli jo hyväksi havaittu.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen / (c) Matti Vahtera

Itse tarina lähtee liikkeelle siitä, että erään aamuisen hämmentävän uutisen seurauksena Janne (Santtu Karvonen) lukitsee vaimonsa Saijan (Pihla Penttinen) kylpyhuoneeseen, nappaa mukaansa kolmikuisen vauvansa ja lähtee autolla matkaan ei-minnekään. Silmissä vilisevät vaihtuvien maisemien lisäksi välähdyksenomaisena ensimmäiset jännittyneet, haparoivat hetket isänä kun pelätään, että pienokainen hajoaa käsiin kun sitä vähänkin koskettaa. Saija saa soitettua viimeisenä toivonaan Jannen isälle Taistolle (Matti Onnismaa), joka saapuukin paikalle ja yhdessä he lähtevät etsintäretkelle. Menettämisen pelko ajaa Jannen tilanteesta toiseen ja lopulta epätoivoisella automatkalla on mukana myös tuntematon nainen Kaisa (Niina Sillanpää) oman pienen lapsensa kanssa. Miten tarinassa lopulta käy, sen saa jokainen selvittää itse tulemalla Linnateatteriin.

 Etukäteen vähän jännitin, että miten roadmoviemainen tarinankulku saadaan vääntymään näyttämölle, kun tapahtumapaikkoja oli monta. Luontevasti siirtymät kuitenkin tapahtuivat ja ainakin minä pysyin matkassa hyvin mukana. Jännästi tämä versio aukesi minulle ihan eri tavalla kuin alkuperäisteos! Kirjan luettuani päällimmäisenä oli ajatus Jannen ja pienen poikansa "Hiipiäisen" suhteesta, mutta nythän tämä laajeni isä-poika - vanhemmuus- pohdinnaksi laajemmassakin mittakaavassa. Tukahdutettuja tunteita, puhumattomuutta, epävarmuutta, menettämisen pelkoa useammassa polvessa. Ikuisia kysymyksiä vanhemmuudesta ja vastuunkannosta, rakastamisen vaikeudesta ja arjen haasteista. Miten helppoa ja huojentavaa on välillä avautua ihan tuntemattomille ihmisille, ja miten vaikeaa onkaan puhua niille, joiden kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää puhua rehellisesti ja avoimesti tunteistaan, peloistaan, epävarmuudestaan. Hyvin tuttua ja siksi niin hämmentävää tajuta näytelmän kautta tuo kaikki jälleen kerran. Puhukaa ihmiset tunteistanne, älkää antako asioiden kärjistyä niin, että ratkaisua ei löydy ja olisi liian myöhäistä selvittää vyyhtiä! Moni epätoivoinen teko jäisi kenties tekemättä. Kukaan ei voi paeta omaa elämäänsä, se on oleva aina läsnä.

Pihla Penttinen ja Matti Onnismaa / (c) Matti Vahtera

Olen äärimmäisen onnellinen etenkin siitä, että Jannen roolissa on Santtu Karvonen. Itselleni monesti suurimman vaikutuksen näyttelijäntyöllisesti on tehnyt henkilö, joka on aiemmin vähän profiloitunut tietyllä tapaa hauskojen roolien mieheksi ja sitten tekee sellaisen roolityön, joka saa minut liikuttumaan kyyneliin. Tiesin jo ennalta Santun kyvyt tämän suhteen, joten herkistyminen ei tullut yllätyksenä. Niin monet tunnetilat vaihtelivat Jannen kasvoilla ja upeasti Santtu vaikeasta roolistaan selvisi. Välillä kyllä naurettiinkin, ja pidän paljon siitä, että katsojakin saa mennä tuntemuksissaan laidasta laitaan. Muidenkaan osalta näyttelijäntyössä ei ollut moitteen sanaa. Epätoivo, epävarmuus, hämmennys ja pelko loistivat vuorollaan kaikkien kasvoilla. Niin Matti Onnismaa kuin Pihla Penttinenkin tekivät jälleen luotettavaa ja laadukasta jälkeä, ja erityisen ilahtunut olin minulle uudesta tuttavuudesta, Niina Sillanpäästä, joka ahkeroi useammassakin roolissa. Näyttelijöiden välinen keskinäinen luottamus on varmasti ollut vahva, kuten myös ohjaajakaksikon luottamus omaan visioonsa ja työryhmäänsä. Hienoa työtä!

 Poika kuului kevään tärppilistaani. Odotukset olivat korkealla ja ne ylitettiin. Hienon musiikin ja kauniiden filminpätkien siivittämänä tästä aukesi ihan uusia ajatuksia. Suosittelen lämpimästi kaikille.

 Vahvat ja vakuuttavat neljä tähteä Pojalle ****.

(esitys nähty pressilipulla)

ps. esityksen jälkeen paikalla nähtiin heilumassa yllätysvieras, josta onnistuin nappaamaan hiukan epämääräisen kuvan...

Haastattelussa Petja Lähde

Petja Lähteen tapasin elokuun loppupuolella Musiikkiteatteri Palatsin backstagella, Hetki lyö-musikaalin jälkimainingeissa.

Helsingissä 1976 syntynyt Petja on horoskooppimerkiltään härkä. ”Me asuttiin kyllä silloin Porissa, mutta kävin syntymässä Helsingissä. Hesassa asun myös tällä hetkellä”, Petja kertoo.

Harrastuksikseen hän sanoo lukemisen ja urheilun. Erityistaidoikseen Petja kertoo ammatillisessa mielessä laulun. ”Tai pitäiskö tähän vastata niin kuin Huttusen Tuukka aikoinaan...Kun sille lyötiin paperi eteen johon piti kirjoittaa erityistaitoja, niin hän laittoi lyhyesti ja ytimekkäästi ”karisma”, Petja nauraa.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata enemmän akrobatiaa ja tehdä kaksoisvoltin!”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Osaan kyllä. Pianoa osaan soittaa hyvin, ja kitaraa, bassoa ja rumpuja välttävästi, sillai leirinuotiomaisesti. Kaikennäköisiä pieniä puhaltimia osaan myös soittaa.”

Onko suvussasi muita tämän alan ihmisiä? ”Ei ole. Tai ootas! Serkkupoika oli Mollbergin Tuntemattomassa sotilaassa Rahikainen! Hän ei ole mikään näyttelijä noin niinku muuten, mutta hänet bongattiin raviradalta siihen rooliin kun oli niin velmunnäköinen kaveri kuulemma”, nauraa Petja.

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Pääsin TeaKiin ensiyrittämällä sisään ja valmistuin sieltä 2005. Sitä ennen olin tuolla Pop & Jazz – konservatoriossa, mutta en koskaan valmistunut sieltä. Lukion olen käynyt, mutta en oikeastaan muuta.”

Milloin kiinnostuit teatterista ja mikä tai kuka sai sinut hakeutumaan tälle alalle? ”Niitä henkilöitä on oikeastaan aika montakin. 2000-2001 tehtiin Aleksanterin teatteriin Lapualaisoopperaa (mukana oli mm. Siivosen Tatu ja Karvisen Jani), se proggis oli sellainen taidekoulujen yhteistyö. Jotenkin niillä teatterikoululaisilla oli se yhteishenki niin mieletön, ja mullei ollu koskaan Poppiksessa sellaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Siellä mä sain sitten sen kipinän, että nyt mä haen tuonne ja pääsin”, Petja muistelee.

”Koskaan nuorempana en näytellyt missään koulun näytelmissä tai juhlissa, sen sijaan jouduin kyllä aina soittamaan. Painotan sanaa jouduin. Aina sukujuhlissa ja koulun jutuissa soitin pianoa, mutta en mä oikein tykännyt siitä.”

Miksi olet näyttelijä tällä hetkellä ja jos et olisi, niin millä alalla mahdollisesti olisit? ”No niin, sitä voikin kuule kysyä! En mä tiedä, kai se kuitenkin on sellainen systeemi, että jos mä en näitä hommia tekisi niin jotain puuttuisi mun identiteetistäni. Kyllä tää tekee musta kokonaisen! Jos en olisi tällä alalla, olisin varmaankin joku urheilija. Pelaisin tennistä ammattilaisena, joo.”

Petja / kuva Teatterikärpänen

Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Tom Waits on suurin idolini ja Gösta Sundqvist on toinen. Sit Ismo Alankoa arvostan todella paljon ja David Bowieta myös, niissä on jotain samaa mun mielestä. Molemmat uskaltaa uusiutua. Bowie pääsi ainakaan pinnalle Ziggy Stardust-hahmossa ja sit kun se oli kovimmassa sukseessa, niin sit se vaihtoi hahmoa taas. Sama Ismon kanssa. Ensin Hassisen Kone ja kolme levyä, suunnaton suosio. Sit Ismo laittaa sen poikki ja perustaa Siekkarit, ihan täysin erilaista ja sitten eka soololevy ”Kun Suomi putos puusta”. Tollasta mä arvostan tosi paljon. Sama juttu Tom Waitsin koko uran kanssa, se ei oo koskaan nuoleskellut ketään.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä ja kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”No Ria Kataja tietysti (huom. Ria istui samassa huoneessa), mut jos saa valita ihan kenet vaan niin sitten De Niro. Tom Waitsin kanssa laulaisin, sillä on sellainen upea duetto ”Never talk to strangers”, jonka se laulaa Bette Midlerin kanssa. Se on hieno, tosin miehen ja naisen välinen, mutta...”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Haluaisin joskus tehdä sen ison miehen, Lennien, roolin näytelmästä Hiiriä ja ihmisiä. Ja musikaaleista Jesus Christ Superstarin Judas! Mä en ehkä tosin haluaisi tehdä sitä suomeksi, koska siinä pitäisi olla sen verran kova suomentaja. Se on niin funk ja rokkii ja rytmistä, et siitä putoo paljon pois jos se suomennetaan! Omimmillani mä kyllä oon sellaisissa pahiksen rooleissa...”

Mikä on parasta työssäsi ja entä miinuspuolet? ”Parasta on jatkuva uusiutuminen ja miinusta työajat.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Helsingin Kaupunginteatterissa, Q-teatterissa pienellä ja isolla puolella, Ryhmäteatterissa, eri kesäteattereissa ja nyt tuolla Turun Kaupunginteatterin ja Linnateatterin yhteisproggiksessa. Helsingissä olin Teakista valmistuttuani neljä vuotta kiinnityksellä ja nyt olen freelancer, se on mulle selkeesti parempi vaihtoehto nyt. Toisaalta nyt on ollut vähän liikaakin töitä, freelancerina on vaikeaa sanoa ei. Välillä rupeaa vähän kapasiteetti loppumaan, tosin tällä hetkellä näyttää siltä että alkaa homma vähän rauhoittua ja voisi jossain vaiheessa vähän lepuuttaa.”

Podetko koskaan ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä, ja onko sinulla jotain tiettyjä rituaaleja ennen näyttämölle astumista? ”Joo hyvässä määrin jännitän, se häviää aina kun pääsee lavalle. Se ei ilmene mitenkään sillai fyysisesti kropassa, vaan sellaisena tietynlaisena keskittymisenä. Ennen lavalle menoa mä käyn läpi tekstiä, ihan senkin takia että saan kielen ja suun kondikseen. Mulla on myös sellainen kummallinen oma rituaali, että mä taputan aina 5x5 sarjaa pöytään tai johonkin ennen jokaista esitystä. En tiä yhtään mitä tapahtuisi, jos jättäisin sen joskus tekemättä”, Petja pohtii.

Kerro jokin hauska sattumus! ”No yks tosi koominen sattui Helsingissä kun tehtiin sellaista näytelmää kuin Paavo 1,5. Siinä Saariluoman Jaska ja Saarisen Eero oli mun ”homovanhemmat”. Siinä oli sellainen kohtaus kun tää Paavo satuttaa sormensa ja tää toinen isä eli Jaska laittaa laastarin siihen sormeen. Siinä vedettiin sitten päiväesitys vähän väsyneemmässä kunnossa ja tietenkin kun Jaskaa kattoo ja se on sellainen kikkarahiuksinen, sillä oli silloin vielä pidemmät kikkurat. No ykskaks me revettiin ihan täysin! Siitä ei tullut loppua ollenkaan ja se meni ihan hysteeriseksi, 5min naurettiin vaan. Alkuun tietysti yleisökin nauraa sellaiselle mukana. Vaikka mitä koitettiin niin me ei saatu sitä naurua loppumaan, oltiin ihan kippurassa siellä ja alkoi jo tulla sellainen pakokauhu, että ei saakeli tää hepuli ei lopu! Alkoi jo aistia yleisössäkin sitä, että aikooko noi jatkaa kauankin tätä. Se oli loppupeleissä todella pelottavaa! Mun oli pakko lähteä lavalta vähäksi aikaa pois ja tulla sitten takaisin, ja Eero Saarinen odotti koko ajan vuoroaan kulisseissa ja tuli meitä sitten pelastamaan myös. Tää oli kyllä sellainen kokemus, että se alkoi hauskasti mutta hyvin pian kääntyi itseään vastaan”, Petja muistelee.

Kerro jokin hyvä muisto! ”Tehtiin Helsingissä näytelmää Missä kuljimme kerran ja yhtäkkiä mä tajuan lavalla, että nyt mä uskallan olla oman kokoinen! Olin ollut kolmatta vuotta ammatissa ja sit tajusin, että nyt mä luotan tähän mun hahmooni. Tuli sellainen iso fysiikkaan liittyvä ajatus jostain kuin salama, ja sen jälkeen mulla on ollut paljon helpompaa olla lavalla ja myös harjoitusvaiheessa. Mulla on aina ollut se ongelma, että mä olen näytellyt lähes aina lyhyiden ihmisten kanssa koulussa ja tälleen, ja mä olen tehnyt itteeni tosi paljon pienemmäksi. Hieno kokemus tajuta tommoinen!”

Kerrotko vähän tulevista rooleistasi? ”No Kakola jatkuu nyt syksyllä Turussa ja ens kesänä mennään varmaan tän Kirkan kanssa Ouluun."

Sinulta ilmestyi kesällä kirja ”Poika”, nyt on elämäsi tilaisuus mainostaa sitä hiukan! ” No sehän on tosi hyvä kirja! Lukekaa kaikki. Yllättävänkin hyvää palautetta olen siitä saanut ja arvostelutkin ovat olleet hyviä. Kalevan arvostelusta jopa hämmennyin!” (toim.huom.Kirja on road movie-henkinen tarina miehestä, joka nappaa kolmikuisen poikavauvansa mukaansa, taustalla väijyy menettämisen pelko. Suosittelen! Pieni suuri tarina vei mennessään ja kirjaa ei voinut laskea käsistään ennen viimeistä sivua...”Poika” kotiin vaikka tämän linkin kautta tilaamalla!)

Petja ja Poika / kuva Teatterikärpänen

Mottosi? ”Onhan niitä vuosien varrella ollut vaikka mitä, mutta yks menee näin : Kill your darlings, not your dreams!”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Onko Tarzan supersankari? Jaa ei ole. Se halusin olla aina lapsena. No Batman sitten, se on sellainen yksinäinen synkkä mies. Yksinäisyys kiehtoo mua.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Haluaisin synnyttää, ehdottomasti!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin jotain kvanttifysiikan kirjoja, jos haluaisin nukahtaa uudestaan. Jotain oikein vaikeeta ja pitkäpiimäistä luettavaa. Eväspuolelta ottaisin hyppyantiloopin sisäfilettä, tarvis olla sellaiset 50 hyppyantilooppia niin niistä saisi sitten riittävästi filettä. Ne olis mulla sitten valmiina fileinä pakkasessa, sytkärillä lämmittäisin niitä sillai et ne olisi aika medium. Juomapuolelta ottaisin vettä ja absinttia, sitä kunnon absinttia missä on sitä koiruohoakin mukana...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Verbistä hengitä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Palanpainikkeeksi! Mä VIHAAN sitä sanaa!

Mikä sytyttää sinut? - Innostuneisuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tylsyys

Mikä on suosikkikirosanasi? -Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Pienen tyttäreni nauru

Mitä ääntä inhoat? - Lasten itkua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - ?

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - ”Palaa takaisin!”

Cohenia, Mysteeriota ja Les Misiä

Tehdäänpä pieni blogikirjoitus myös parista viime viikolla Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä nähdystä mieleenpainuvasta jutusta ja ensi syksyn suurproduktiosta Tampereella.

Muutama vuosi sitten Sokos Hotel Vaakunassa Hämeenlinnassa pyöri hyvin suosittu Tänä iltana kaikki hyvin-musiikkinäytelmä, jossa ei ollut puhuttuja repliikkejä lainkaan. AP Sarjanto oli esitystä varten suomentanut Leonard Cohenin kappaleita ja niitä sitten bändin säestyksellä esitti valikoitu porukka loistavia laulajia ja tulkitsijoita Hämeenlinnan teatteristakin. Kävin sen silloin kertaalleen katsomassa ja vaikken koskaan mikään Cohen-fani ole ollutkaan, sanoitukset ja tulkinnat tekivät vaikutuksen. Muutama kuukausi sitten sama porukka esitti Porvoossa konserttiversion esityksestä Cohen-aiheisen taidenäyttelyn avajaisten yhteydessä ja onneksi esiintyjille jäi vielä sellainen palo, että päättivät järjestää yksittäisen konsertin kappaleista Hämeenlinnan teatterin päänäyttämölle.
Loppuunmyyty sali todisti sitten viime viikolla jotain todella ainutkertaista ja itselleni jäi ainakin sellainen "once in a lifetime"-kokemus ja elämys vailla vertaa tästä. Haikeuttakin oli ilmassa, sillä porukasta kaksi oli teatterin palveluksessa toiseksiviimeistä päivää ja yksi oli jäämässä äitiyslomalle. Estradilla siis nähtiin Maija Sydänmaanlakka, Lasse Sandberg, Liisa Peltonen, Aleksi Aromaa ja AP Sarjanto sekä bändissä Antti Paranko, Olli Vänskä, Kalle Penttilä, Jussi Koskinen ja Lauri Malin. Kappaleita kuultiin kaikenkaikkiaan 17 ja encoret vielä päälle. En edelleenkään ole Cohen-fani, mutta jestas miten upeita versioita kappaleista kuultiin! Olin todella vaikuttunut ja yleisö kyllä aiheestakin aplodeerasi kaikille seisaaltaan konsertin päätteeksi. Jokainen kappale oli omanlaisensa ja sai yleisön hurmioon, itseäni kosketti eniten Aleksi Aromaan esittämä "Hallelujaa". Konserttia seuranneena päivänä oli viimeinen esitys iki-ihanasta "Seitsemännen portaan enkeli"-musiikkinäytelmästä ja sama työryhmä siis siinäkin. Siihen loppui sitten Aleksin ja Maijan pesti Hämeenlinnan teatterin palveluksessa ja Liisa Peltosen äitiysloma alkoi. Kiinnostuneille tiedoksi, että sekä Lasse Sandbergin että Liisa Peltosen haastattelut ovat tulossa tännekin kaiken kansan luettavaksi ! :)

Viime perjantaina sitten vieraili Erkki Saarela Mysteerio Buffonsa kera täällä. Saarela on kiertänyt jo 30 vuotta tämän monologiesityksensä kanssa, jonka Dario Fo on käsikirjoittanut Raamattu-aiheisten keskiajan kiertävien näytelmien pohjalta. Mysteerio Buffo koostuu neljästä pienoisnäytelmästä Kaanaan häät, Ilveilijän synty, Lasaruksen kuolleista herääminen sekä Bonifacius VIII tapaa Jeesuksen. Olin vuosia sitten nähnyt televisiosta KOM-teatterin lavalta napatun taltioinnin ja silloin minuun teki syvän vaikutuksen Saarelan kikkailu eri roolien välillä. Liput olikin heti varattava kun kuulin, että esitys vierailee näilläkin kulmilla. Sain kyllä sen mitä lähdin hakemaankin, eli vertaansa vailla olevan esityksen. Saarela on kyllä todella virtuoosimainen ja vaikka mies on esittänyt 30 vuotta tätä, ei ollut kyllä havaittavissa minkäänlaista leipääntymistä hommaan. Itse Dario Fo on antanut hänelle suitsutusta ja ihan syystäkin, äkkiseltään on hyvin vaikeaa kuvitella ketään muuta esittämässä tätä Suomessa. Onkohan kukaan muu tätä Suomessa edes esittänyt, olisi kiintoisaa tietää? Ja kenestä kenties olisi manttelinperijäksi? Muutamia nimiä nousee kyllä mieleeni... Taitavasti Saarela rytmittää esitystä ja puheitaan - eleet, ilmeet, kehonkieli. Kaikki on hallussa. Näistä neljästä pienoisnäytelmästä oma suosikkini oli Lasaruksen herääminen, sillä siinä Saarela esitti väkijoukkoa, joka oli saapunut katsomaan tätä ihmettä hautausmaalle. Monenlaista tyyppiä paikalla oli...Myös paavi Bonifacius VIII oli herkullinen ja paavin jatkuvasti laulama veisu jäi kyllä soimaan päähän. Täydet pisteet muuten Mysteerio Buffolle! Suosittelen varaamaan liput, jos vierailu sattuu omalle paikkakunnalle.

Viime viikolla oli Tampereen Teatterissa pressitilaisuus syksyn 2013 musikaalin tiimoilta. Valitettavasti en päässyt paikalle. Luvassa on siis Les Misérables, tuo ehkäpä kaikkien aikojen musikaali. Nyt itselläni on sellainen "kutina" päällä, että miten oikein maltan odottaa ensi syksyyn! Vuosikausia sitten näin musikaalin Helsingin Kaupunginteatterissa ja rakastuin niin tarinaan kuin musiikkiinkin. Silloin pääroolissa Jean Valjeanina vuorottelivat Jari Leppänen, Veeti Kallio ja Pentti Hietanen. Näin musikaalin pariin kertaan ja niin Leppäsen kuin Hietasenkin versiot, pidin kyllä molemmista. Les Misérables on myös ainut musikaali, joka on tehnyt niin kovan vaikutuksen että olen hankkinut levyn kotonakuunneltavaksi! Musikaalin työryhmää tutkiessani sydäntäni lämmittää etenkin se, että mukana on kolme minun haastattelemaani taituria ja se on osasyy myös siihen, miksi odotan tulevaa niin paljon. Pääroolissa vuorottelee Petja Lähde, Eponinena Saara Lehtonen ja ensemblessa vielä mukana Heikki Mäkäräinen. Saaran ja Petjan haastattelut ovat vielä julkistamatta, mutta tulossa ovat nekin. Kiintoisaa on muuten myös se, että Tomi Metsäketo oli Marius jo Helsingin versiossa ja taisi siitä aikoinaan nousta pinnalle? Javertin roolissa oli silloin myös Sören Lillkung, mutta näkemissäni esityksissä roolissa taisi olla joku toinen mies.

Les Mis-työryhmää, Saara alarivissä keskellä, Petja takana toinen oikealta / kuva Harri Hinkka,TT

Hetki lyö / Musiikkiteatteri Palatsi

Hetki lyö / Musiikkiteatteri Palatsi, Tampere

Ensi-ilta 1.8. 2012, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Otto Kanerva

Kapellimestari Antti Vauramo

Rooleissa Tatu Siivonen, Petja Lähde ja Ria Kataja

Taustaa : Musikaalikomedia Hetki lyö nähtiin jo kesällä 2011 Hämeenlinnan kesäteatterissa omalaatuisella nimellä "Kirkan lahje" (näin sen siellä muutamankin kerran) ja arvostelu alkuperäisestä löytyy tämän linkin takaa.Tänä kesänä nimi vaihdettiin ja esitys pyöri ihan mukavalla menestyksellä Rauman kesäteatterissa. Elokuuksi esitys siirtyi Tampereelle ja sisätiloihin, muutamia käytännön muutoksia tehtiin ja tanssitytöt tipautettiin sisäversiosta pois. Näytelmähän kertoo pojasta, jonka elon kulkua siivittää hyvin vahvasti Kirkan musiikki heti syntymästä alkaen.

Plussaa : Olen vahvasti samoilla linjoilla kuin aiemminkin, mitä tulee plussapuoliin. Sisätiloissa hyvä meininki ja toimiva musiikki korostui vielä entisestään, oikeastaan niitä tanssityttöjäkään ei kaivannut lainkaan. Tatu Siivonen oli saanut lisävauhtia hahmoihinsa ja ripari-isonen Koponen nauratti edelleen yhtä lailla. Petja Lähde oli yhtä letkeä kuin ennenkin, miehelle on kyllä niin uniikki soundi äänessään ja sisätiloissa sitä kuunteli vielä tarkemmin. Tatun sähköisku oli hienosti toteutettu! Illan komein biisi sen sijaan oli kitaristi Antti Parangon vetäisemä "Desperado", ainakin aplodit oli sen mukaiset! Kesäversion suosikkini pitivät myös, eli "Silta yli synkän virran" Petjan laulamana on todella komeaa kuultavaa. Ilokseni encoressa kuultiin vielä monta kappaletta lisää Kirkan tuotannosta. Ria Kataja oli edelleen hyvin verevä ilmestys, tosin laulupuolella ei yltänyt ihan poikien tasolle.

Miinusta : Alku edelleen todella tahmea eikä millään meinaa lähteä käyntiin. Kun sitten lopulta lähtee, ei menoa pidättele enää mikään.

Muuta : Jotenkin tämä Palatsin versio toimi jopa kesäteatteria paremmin! Saas nähdä missä päin Suomea esitys ensi kesänä seikkailee?

Hetki lyö saa neljä tähteä ****

Blues Brothers

Blues Brothers / Musiikkiteatteri Koitto,Helsinki

Ensi-ilta lokakuu 2011 , kesto reilut 2h väliaikoineen

Ohjaus Otto Kanerva

Rooleissa mm. Petja Lähde, Tatu Siivonen ja Laura Voutilainen

Taustaa : Blues Brothers pyöri pitkään Musiikkiteatteri Palatsissa Tampereella, Koitossa veljesten osalta eri miehitys. John Landisin kulttimainetta nauttiva elokuva kertoo kahdesta veljeksestä Jake (Tatu Siivonen) ja Elwood (Petja Lähde), jotka saavat itse Jumalalta käskyn perustaa vanha bändinsä The Blues Brothers uudelleen tarkoituksena pelastaa eräs orpokoti vararikolta. Bändin kokoaminen ei suju kommelluksitta.

Plussaa : en ole juurikaan välittänyt Laura Voutiaisesta aiemmin, mutta jestas millainen souldiiva sieltä paljastuikaan! Lauraahan ei pidätellyt sitten mikään,"Think!" etenkin oli upea veto. Veljekset hoitivat koomisen puolen ja komeastihan Petja ja Tatu myös lauloivat, asiaankuuluvat tanssikuviot mukanaan tietysti. Yleisö oli aika villinä paikoitellen, osa oli myös pukeutunut teeman mukaisesti. Esitys on täynnä melkoista hittikimaraa, jotka esitettiin kaikki vauhdikkaasti ja mahtavalla ammattitaidolla bändiä myöten. Jesh!

Miinusta : ei moitittavaa

Muuta : lienee aika katsoa itse leffakin...

Blues Brothersille neljä tähteä ****

Kakola

Kakola-musikaali / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 17.2. 2012 , kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Ohjaus Mikko Kouki

Rooleissa mm. Veeti Kallio, Reetta Vestman, Riitta Salminen, Stefan Karlsson, Petja Lähde, Miska Kaukonen, Severi Saarinen, Kirsi Tarvainen, Mika Kujala, Pekka Hiltunen, Tuukka Raitala, Ima Iduozee, Jukka Kontusalmi, Viivi Kallela/Jenita Lindholm, Aleksi Seppänen

Taustaa : Leo (Veeti Kallio) on joutunut vankilaan ammuttuaan poliisia. Toisaalla ilman isää kasvanut Laura (Reetta Vestman) etsii itseää ja lähtee etsimään myös isäänsä. Tarina kasvusta, rakkaudesta, anteeksiannosta. Mukana paljon turkulaislähtöistä musiikkia!

Plussaa : Toimii !! Veeti Kallio on oikein passeli rosoisen Leon rooliin ulkoista habitustaan myöten. Husky Rescuen laulajanakin tunnetuksi tullut Reetta Vestman on loistava valinta suloisen Lauran rooliin, laulusta löytyy sopivassa suhteessa herkkyyttä ja myös tarvittaessa vahvuutta. Hänestä kuullaan vielä ,toivottavasti!! Vankilan sisällä on oma hierarkiansa, jota johtaa huumekauppaa vetävä Johannes (karismaattinen, pelottavan hyvä Petja Lähde) "hovinsa" kanssa, hovinarreina energiaa puhkuva Arppe (nuori ja lupaava Severi Saarinen) ja venkulamainen Olli (Miska Kaukonen). Alinta kastia taas edustaa Taisto (hienon roolityön tekevä Mika Kujala), raiskaaja joka haluaa vain "rakastaa". Lavastus toimii hienosti, lavan eri tasoja käytetään hyvin ja etenkin isän ja tyttären kohtaamiset vankilatapaamisissa toimivat. Rajuinta antia on raiskauskohtaus, jossa samalla toisella tasolla sekoitetaan päätä huumausaineiden avulla. Itse pidin eniten äijäenergiaa ja testosteronia tihkuvista rockimmista vedoista, Kakolan ruunat korskuvat oikein kunnolla. Alkupuolella vetäisty "Dead,jail or rock´n roll" jyrää kaiken alleen, ihmettelen miten eturivissä ensi-illassa kuulemma istunut Michael Monroe on mahtanut biisin aikana pysyä alkuunsa paikoillaan....(vai liekö edes pysynyt?) Upeasti soivat myös etenkin Taiston ja Lauran duetto "Lautturi"-kappaleesta sekä "Näin unta rakkaudesta" ja "Hurjan pojan koti". Bändihän tietty soittaa myös kuin unelma! Liikuttava yksityiskohta oli loppukohtauksen huikea veto "Kunnes kuolema meidät erottaa"-kappaleessa, jossa vankikaverukset Arppe ja Olli vannovat toisilleen ikuista uskollisuutta:). Tanssijat ja Reija Wäreen hieno koreografia toimivat myös ja sopivat hyvin kokonaisuuteen.

Miinusta : Istuimme toisessa rivissä, jossa äänentoiston kanssa lieni pieniä ongelmia sillä osa lauluäänistä ei kuulunut kunnolla. Muutamassa kohtauksessa liikaa odotutettiin repliikkejä, tuli sellaisia pysähtyneitä hetkiä paljonkin. Vaikka Miska Kaukonen on taitava heppu, alkaa herran roolit toistaa itseään. Nyt jo kuudes samankaltainen roolityö ulkoista olemusta ja puhetyyliä myöten .Haluaisin nähdä hänet jossain ihan toisenlaisessa roolissa joskus, vai olenko osannut valita juuri nämä esitykset jossa mies on malliltaan kävelevä kysymysmerkki?Mene ja tiedä... En pitänyt juurikaan yli-imelästä alun kosintakohtauksesta, johon oli ympätty liki kaikki Ressun hitit ja Neon 2:ta myös. Sinänsä hassuja jippoja oli mm. Vikingin ja Siljan ohittamiset, mutta kohtaus oli superkorni ja sellaiseksi kai tarkoitettukin. Jäin odottamaan yhtä biisiä joka olisi ollut unelmieni täyttymys : nimittäin Tommi Läntisen "Via Dolorosa" Veetin vetäisemänä olisi ollut jotain niiiiin uskomatonta takuulla. Sitä ei kuitenkaan mukana ollut. Why?

Muuta : erityiskiitos todella hyvin toteutetusta käsiohjelmasta, jossa valoitettiin lisää vankilaelämää slangia myöten.

Kakolalle neljä tähteä **** (Via Dolorosan puuttumisesta lähti yksi).