Riivaajat / Teatteri Jurkka

Riivaajat / Teatteri Jurkka

Yhteistuotannossa mukana Teatteri Jurkka, Tampereen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Teatteri KSR

Ensi-ilta 21.9. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Perustuu Fjodor Dostojevskin samannimiseen romaaniin

Ohjaus ja käsikirjoitus Tuomo Rämö
Äänisuunnittelu ja musiikki Hannu Hauta-aho
Valosuunnittelu Marko Kallela
Pukusuunnittelu Heidi Tsokkinen
Lavastus Markus Tsokkinen

Näyttämöllä : Markus Järvenpää

 Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen (Syksyn sävel/Juice Leskinen). Aamuisen työvuoron jälkeen olin täysin poikki. Istuin keittiön pöydän ääressä hetken yksin ja mietin, että jaksanko lähteä liikkeelle ja ihmisten ilmoille enää. Lähteä vaiko jäädä, oli 20 minuuttia aikaa tehdä päätös ja sitten olisi jo kiire bussiin. Lähdin, onneksi. Tänään kiittelen itseäni eilisistä valinnoistani.

 Dostojevskin tuotannosta en ole lukenut yhtään mitään ja tämän työryhmän edellinen yhteistyö, Rikos ja rangaistus, jäi minulta harmikseni näkemättä. Nyt on kuitenkin nyt ja mestoilla oltiin, vaikka muutamaa tuntia aiemmin ehdin jo harkita muuta. Tutulla paikallani eturivissä istuessani olo oli jälleen kotoisa ja ehdin hetken ihmetellä, että ovatpa taas saaneet teatterisalin muuntumaan pienin konstein täysin erilaiseksi kuin aiemmin. Kajareita ja ketjuja, joiden joukossa yksi punainen. Se mietitytti. Mustaa ja punaista oli esityksen värimaailma vaatteita myöten, mikä myöhemmin kävi ilmi.

 Luulin istuvani Teatteri Jurkassa, mutta olemmekin kaikki läsnäolijat tilassa, jossa on alkamassa radikalisoituneen solun kokous. Jotain on suunnitteilla, mutta mitä. Raskaiden ketjujen takaa oviaukosta astuu sisään mies (Markus Järvenpää), joka kättelee väkeä ja toivottaa tervetulleeksi. Katsoo hämmentävän röyhkeästi suoraan silmiin. Epäilee, että joukossa on petturi ja kyselee, seurasiko kukaan tännetullessa. Huomaan istuvani erittäin jännittyneenä ja jotenkin ylivirittyneessä tilassa. Tulee jopa hetkeksi syyllinen olo ja pelkään, että kohta minua osoitetaan sormella ja tuijotetaan vielä pistävämmällä katseella. Voi kun tietäisi miksi tuntuu siltä, että en kuulu tänne nyt... vaan annas olla.

 Näyttämöllä on nähty useampaa eri hahmoa, jotka puhetyylillä, eleillä, ryhdillä, sanoilla ja muutamalla rekvisiitalla vaihtuvat sulavasti henkilöstä toiseen. Silmälasit, huivi, viuhka, hanskat, pallo - ja kypärä. Olen täysin lumoutunut ja mykistynyt. Katsomossa on hiirenhiljaista muutenkin, katseet seuraavat tarkkaan jokaista liikettä, korvat kuulevat jokaisen sanan. Äänimaailma ja musiikki saa ihon kananlihalle ja aistit herkistymään erityisellä tavalla. Edelleen istun lihakset jännittyneinä ja uskallan tuskin hengittää.

 Vallankumousta tässä suunnitellaan, jossain piilossa. Kukaan ei tiedä, että olemme kokoontuneet tänne - ja kuitenkin on sellainen olo, että kadulle johtavasta ovesta milloin tahansa saattaa joku tai jotkut rynnätä sisään ja tämä oli sitten tässä. Porukan johtaja puhuu erittäin, erittäin vakuuttavasti. On tärkeää olla osa ryhmää, samankaltaisten joukossa. Samoinajattelevien joukossa. Moni on ajatustensa kanssa yksin ja miettii, olisiko minulle paikkaa, jossa tuntisin olevani osa jotain suurempaa suunnitelmaa - jotain, joka tulisi muuttamaan maailmaa. "Te olette Valitut", hän sanoo ja ymmärrän. Me, juuri me, kuuntelemme. Miten helppoa olisikaan liittyä osaksi joukkoa, jos tarjolla ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja ja elämällä ei tunnu olevaan minkäänlaista merkitystä. Ja sitten tapahtuukin jotain henkilökohtaisella tasolla suurta ja elämää mullistavaa (kuten tässä kävi Satoville), mutta on liian myöhäistä... Koko pakka hajoaa käsiin ja suunnitelmat kariutuvat. Hienot puheet katoavat ovesta tuulen mukana, äsken niin yhtenäinen ryhmä hajaantuu ja kaikki suuntaavat kuka minnekin, jos ylipäätään hengissä pääsevät ovesta ulos. Kaikki eivät nimittäin pääse.

 Me istuimme teatterissa yhtenä joukkona sen reilut pari tuntia. Jossain tälläkin hetkellä kokoustaa porukkaa suunnittelemassa ties mitä, joku tutkii itsekseen netin antimia ja on päättänyt, että huomenna sen teen. Yksin, ja nimi lehteen kävi miten kävi.

 Tämä oli hurja kokemus. Jokainen liike, sana, valo, pienikin ele ja ääni todella tarkkaan harkittua. Tyrmäävän hieno kokonaisuus. Paikoitellen kuin hitaan piinaavasti tempoa ja volyymia nostava rock-konsertti, paikoitellen kuin herätyskokous. Ainakin siltä tuntui, ja sehän tuntui koko kropassa. Ja Markus Järvenpää, pelottavan taitavaa ja hypnoottista menoa. Sokka irti, ja kaikki on mahdollista. Räjähdysherkkyys ja herkkyys samassa paketissa. Käsittämätöntä.

 Väliajalla lämpiössä ja joka puolella haisi hiki, enkä yhtään ihmettele.

 Onneksi lähdin sittenkin. Bonuksena oli esityksen jälkeen vielä yleisökeskustelu, jossa vieraana ylikomisario Jari Taponen. Äärimmäisen kiinnostava puolituntinen, ja sekin vain pintaraapaisu.

 Teatteri Jurkan lisäksi esitys on mahdollista nähdä Tampereen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa, lisäinfoa esityspäivineen linkeissä.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri, Päänäyttämö

Ensi-ilta 15.2. 2019, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Suomennos Eeva-Liisa Manner
Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valo-ja videosuunnittelu Tuomas Lampinen
Sävellykset ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio ja Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Taistelukoreografia Oula Kitti
Livekuvaaja Riku Suvitie

Rooleissa : Jussi Nikkilä, Eero Aho, Kirsi Tarvainen, Severi Saarinen, Carl-Kristian Rundman, Markus Järvenpää, Pia Andersson, Esko Salminen (äänenä ja videolla), Jonas Saari, Ella Lahdenmäki, Markus Ilkka Uolevi, Kimmo Rasila ja Minna Hämäläinen

Varoitus! Ei-niin-vakavahenkistä Hamlet-kirjoittelua luvassa!

 Jotain mätää Tanskanmaalla ...

... ja kohtuullisen paljon omituisuuksia Turun suunnassa. Kohta on viikko kulunut siitä, kun näin Turun Kaupunginteatterissa Hamletin ja vaikuttaa vahvasti siltä, että mitään kovin järkevää tekstiä en tällä kertaa tule saamaan aikaiseksi. Turha on muhitella yhtään enempiä, kun ei mietintämyssystä irtoa yhtikäs mitään. Välittömästi esityksen näkemisen jälkeen olin pyörryksissä  ja "tiloissa" kuten usein käy, mutta mitä kauemmaksi mennään, sitä vähemmän pyörryttää ja tiloista on tultu ensin porstuaan ja sitten pihan puolelle. Hämeenlinnan Miniteatterin huikean pari vuotta sitten nähdyn Hamletin jälkeen vannoin, että eiköhän tämä ollut nyt tässä enkä aio/halua nähdä enää mitään muuta versiota. No, tulin toisiin aatoksiin, koska Turussa tämän ohjaisi Paavo Westerberg ja lavastaisi Markus Tsokkinen - näiden kahden miehen vuoksi olen kokenut tajunnanräjäyttäviä hetkiä Tsehovin Vanja-enon ja Kolmen sisaren parissa Kansallisteatterissa. Osasyynsä Turun reissuun oli myös Eero Aholla ja Jussi Nikkilällä - vanhoja blogitekstejäni (ja somepäivityksiäni) lueskellessani molempien herrojen fan clubin Hämeenlinnan alajaosto on tehnyt visiittejä Helsingissä niin Kansallisteatteriin, Helsingin Kaupunginteatteriin kuin Q-teatteriinkin, ja Ahon perässä on käyty myös peräti Espoossa asti.

 Miniteatterin Hamletin jälkeen olin sitä mieltä, että tajusin ensimmäistä kertaa muutamat juonenkäänteet ja henkilöt. Ai NÄIN tämä meni. Turun hommelin jälkeen olin sitä mieltä, että mikäs näytelmä se tämä olikaan ja keitäs nämä Rosencrantz ja Güldenstern nyt sitten taas ovatkaan ja mitäs helvettiä. Pihalla oltiin useampaan otteeseen ja vaikka olin kolmannessa rivissä, tunsin välillä olevani tooooodella kaukana. Olin kyllä ihan liian lähellä lavaa ja ramppia, niska kenossa sai katsella Hamletin aistikasta sukkienriisuntaa ja pikkusievää yleisölleflirttailua alussa ja lähempänä olisi saanut kaiken vaatepölyn ja tomun silmilleen. Sormusten Herrassa meinasi kärvähtää kakkosrivissä kulmakarvat, nyt meinasi lamppumeren loisteessa tulla tuskanhiki otsalle ja osa lampuista tykitti vielä suoraan päin näköä. Eipä käynyt kateeksi lämpölamppujen alla paahtuvaa Tanskan prinssiä pitkässä ja paksussa palttoossaan, varsin kuumottava oli se kohtaus kyllä kirjaimellisestikin. Itseänikin alkoi ahistaa.

Vaikuttava Hamlet-grillaamo 

 Niin. En edelleenkään tiedä, pidinkö esityksestä vaiko en. Tajunnanräjäyttävää meininkiä en tällä kertaa kokenut ja kaikenlaista mieleenpainuvaa oli toki tässäkin (ja kokemuksena ehdottomasti kannattava reissu) - hukkareissu olisi ollut silloin, jos nyt olisi sellainen hälläväliä-olo tai pahinta kaikista : "ihan jees" eli hajuton ja mauton. Monta kertaa oli mielessäni "jestas miten nerokasta!" ja heti perään "mitä ihmettääää!" joten vaakakupit poukkoilivat ylös ja alas. Koko homman pointtia en tällä kertaa hiffannut mitenkään; että miksi tämä piti tehdä juuri näin ja miksi kaikki se kikkailu ja tarkoitukselliset viitteet ihan muuhun kuvastoon. Tulee mieleeni lukioaikaiset historiantunnit. Muut kirjoittivat kynät sauhuten esseitä ja koevastauksia, ja minulla mielessä vuosilukuja ja hevosten nimiä ja kaikkea turhanpäiväistä knoppitietoa, mutta kokonaisuus ihan hukassa ja syyt sekä seuraukset myös.

 Eikö joku siellä tiedä, mistä Hamlet kertoo? Minäpä kerron lyhyesti. Tanskan prinssi Hamlet palaa reissuiltaan kotiin, isä on kuollut ja äitee mennyt salakavalasti uusiin naimisiin isän veljen kanssa. Kyllähän se kyrsii. Yöllä Hamletille näyttäytyy isän haamu, joka kertoo, että veljensä on hänet murhannut ja nyt hommeli pitäisi kostaa. Tästä lähtee. Väkeä kuolee enemmän ja vähemmän, kuuluisaa monologia on luvassa ("ollako vai eikö olla" jne. tosin tässä taisi tulla toisenlaisessa muodossa), hulluuskohtausta, näytelmäseuruetta, pääkalloa, viininlipitystä ja miekkailua. Vähän niin kuin Game of Thrones. Pirusti porukkaa kuolee matkan varrella eri syistä ja joku jää kertomaan tämänkin tarinan. Minä kerron nyt tästä näkemästäni.

Riku kuvaa Hamletia kuvaamassa Claudiusta 

 Listataan nyt tähän asioita, joista pidin hurjasti tai jotka huvittivat kivasti : Jussi Nikkilä Hamletin roolissa (jotenkin se Jussi vaan ON, kiharat sekaisin huppari päällä ja huppu silmillä, jotenkin iätön tyyppi eikä oikein tiedä onko lintu vaiko kala tämä, suu suoltaa tekstiä niin ettei meinaa perässä pysyä, välillä puhuu lapsenomaisesti ja sitten "aikuistuu" silmissä, mielelläni olisin mennyt tämän prinssin kanssa autoon vähän musaa kuuntelemaan ja jorailemaan ja Ofelia (Pia Andersson) olisi saanut lähtöpassit luostariin jo aiemmin). Eero Aho Claudiuksena (miten osaakin olla niin röyhkeä ja jotenkin ylimielinen sanomatta mitään, kaljupäisenä tuli mieleeni joku vastenmielinen leffapahis tahi peräti Voldemort kun kasvot lähestyivät kameraa). Se kun väliverho laskeutui ja Claudius nappasi viime hetkellä maasta kruununsa mukaan. Claudiuksen ja Gertrudin (Kirsi Tarvainen) yhdenmukaiset leopardikuvioiset asut ja lemmikkikoira, joka jäi ikävästi roikuskelemaan. Claudiuksen kommentti kännykänkäytöstä Hamletille. Se kun Hamlet vei Horation (Severi Saarinen) nahkabyysat ja kaveri totesi "se vei sun housut!", ja sitten Hamlet pasteerasi pitkin punaista mattoa niissä housuissaan ja Polonious-polo (Rundis) hölkkäkipitti hölmönä vierellä minkä ehti. Riku Suvitie livekuvaamassa varmoin ottein lähikuvaa, jihuu! Väliajan jälkeen mainosbanneri kohtsillään nähtävästä Gonzagon murhasta. Claudius pötköttelemässä solariumissa kuin jossain avaruuskapselissa ja lieviä Star Wars-viitteitä. Rosencrantzin ja Güldensternin (Jonas Saari ja Ella Lahdenmäki) kampaukset. Mainitsinko jo hurmaavan Jussi Nikkilän? Ai että ja sydänhymiö tähän. Esko Salmisen jylhänkomea ääni kaikumassa isän haamuna. Melkeinpä parasta tässä? Muuta ei tarvittu, kaikki tiesi mistä on kyse ja millä äänenpainolla ja varmuudella asiaa tuli. Täysin turhaa oli isän ilmestyminen ykskaks auton takapenkille istuksimaan. Sen sijaan valtaisa Esko Salmis-hologrammi vyörymässä äänen kera uhkaavasti katsomon ylle olisi ollut päräyttävä kokemus! Ehkä joskus? Laertes (Markus Järvenpää) letteineen ja Claudius ratsastamassa yhdessä rodeohärällä, näky jota en ihankohta unohda. Vähän niin kuin Kolmessa sisaressa Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta punnertamassa kilpaa. Odotin, että härän vauhti olisi kiihtynyt ja yhteisessä tahdissa tasapainoileva kokonaisuus olisi lähtenyt villiin laukkaan ja pyörökin olisi lähtenyt pyörimään ja kansa olisi saanut jännittää, kumpi pysyy kyydissä paremmin. Simba! Ja ehkäpä mainiointa kaikista : se pitkänhuiskea tanskalaisnäyttelijä (Markus Ilkka Uolevi) aksentteineen ja Silta-sarjan tunnarin siivittämänä hissistä saapuva näyttelijäseurue aurinkolaseineen. Tässä kohtaa olin ihan "wohoooooo!"-tunnelmissa.

Tanskalainen näyttelijäposse røøkillä hississä 

 Asioita joista en niin pitänyt : käsittämätön sianruhoinstallaatio, joka meni kaikin tavoin överiksi (kirjaimellisesti veretseisauttavaa hämmennystä), jatkuva autolla kurvailu pitkin lavaa ja autoilun videointi (kerta olisi riittänyt tätä). En nyt ole ihan varma niistä solarium-, golf- ja rodeohommista kuitenkaan. Miksi? Ja taas toisaalta; miksei? Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja teatteriin, eikä tätä niin vakavasti pidä ottaa. Ainakaan liian vakavasti. Niin että mieleni pahoittaisin tai yöuneni menettäisin.

 Twitterissä oli viimelauantaisten esitysten jälkeen virinnyt aikamoinen keskustelu Hamletista (sattumalta samana päivänä oli monta sometuttua katsomassa) ja menin heittämään yhden rodeohärkäaiheisen kommentin ohimennen väliin. Aamulla oli puhelimessani 62 ilmoitusta uusista viesteistä! Hyvä, että aiheuttaa keskustelua, sillä kuten sanoin, toiset tykkää ja toiset ei, ja karmeinta olisi jos esityksellä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Tunteita ainakin herätti puolesta ja vastaan, ja eikös teatterin yksi tarkoitus ole keskustelun herättäminen?

 Itse kallistunen sinne tykkäyspuolelle, mutta kuten totesin jo aluksi, mitään järkeväähän tästä blogijutusta en saanut aikaiseksi. En ole niin asiaan vihkiytynyt, että osaisin sanoa juuta tai jaata suomennoksen erojen suhteen tai millaisia tyyppien pitäisi olla. Pitäisi ja pitäisi? Erinäisiä valtasuhteitahan tässä oli yllin kyllin, joku ainakin omasta mielestään parempi/ylevämpi ihminen sanoo jollekulle miten tämän pitäisi toimia tai muuten... Oliko muuten kauhean kannattava kostoretki? Minun mielestäni ei. Olisko mahdollista, että joskus väkeä jäisi enemmän henkiin? Ja he ratsastaisivat rodeohärällä yhdessä kohti auringonlaskua... Hamlet ja Horatio vaikkapa. Meidänkin esityksessämme osa katsojista aplodeerasi seisaaltaan täysin hurmoksissa, joten kun kolahtaa niin kolahtaa. Ei se ole minulta pois, ei suinkaan.

"sun tunnen mä kuumentuneen, näin vallassas kaiken nyt mä teen..." 

 Nyt jään odottelemaan Salmis-Eskoa läpikuultavana hologrammina seuraavaan versioon. Tai ehkä nyt sai Hamletit riittää vähäksi aikaa. Tanskalaiselle pitkänhuiskealle näyttelijälle monologinäytelmä ja oma teemaleivos ja fanijuliste!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Haastattelussa Markus Järvenpää

Markus Järvenpään tapasin Turussa Café Art -kahvilassa maaliskuun puolivälissä 2018. Haastattelun jälkeen Markus kiirehti Turun Kaupunginteatteriin, jossa hänellä oli sillä kertaa vuorossa Aragornin rooli näytelmässä ”Taru Sormusten Herrasta”.

Vuonna 1983 syntynyt Markus on horoskoopiltaan oinas. ”Oon kotoisin Lappeenrannasta, siellä oon syntynyt ja asunut lukioikäiseksi asti. Muutin Tampereelle ilmaisutaidon lukioon ja sieltä Helsinkiin. Turussa oon asunut kolme vuotta ennen tätä tämänhetkistä periodia, välissä Helsingissä ja nyt taas Turussa ja kohta Helsingissä”, luettelee Markus.

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Onko mulla vapaa-aikaa? Eipä juurikaan. Perheen parissa koitan viettää aikaa ja urheilla mahdollisimman monipuolisesti. Säiden salliessa käyn heittämässä frisbeegolfia, se on helppo ja sosiaalinen ”höntsälaji”. Vapaa-ajallani yritän olla aktiivinen monessakin mielessä ja sivistää itseäni – teatterissakin käyn mielelläni silloin kun omat näytökset suinkin sallivat. Viimeksi kävin katsomassa Martti Suosalon ”Parasta elämässä”-monologin tuossa meidän Pienellä näyttämöllämme, Duncan Macmillanin hieno teksti.”

Mitenkäs soittotaito? ”No joo, rummut on mun pääsoitin, mutten mä koskaan oo mitään soittamista oikeasti opetellut. Kyllä mä vähän kitaraa soittelen ja pystyn itseäni säestämäänkin. Musikaalisuus on näyttelijälle aina eduksi ja jos juttu soittamista vaatii, sitten harjoitellaan! Rummut on siitä hankala instrumentti, että niiden soittamista ei voi ihan missä tahansa harjoitella. Pikkuisen on jäänyt unholaan…”

Markus jokirannassa (c) Teatterikärpänen 

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mä oon aika hyvä käsittelemään tekstiä ja pärjään tekstin kanssa tosi hyvin, ymmärrän isoja kokonaisuuksia sen suhteen. Nyt kun kokemusta on karttunut, teatteriesityksen kokonaisuuden hahmottaminen on mulla koko ajan läsnä. Huomaan miettiväni kokonaisuutta paljon ja tästä päästään siihen, että olisi kiva ohjata itsekin joskus.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja tai ”kikkoja”? ”Näyttämötaistelua on tullut treenattua niin paljon, että sen kyllä luen erityistaidokseni. Rooleihin otan aika usein hyvin fyysisen lähestymistavan ja mulle lankeaakin usein rooleja, joissa saan käyttää fysiikkaani isosti. Koen sen omakseni. Akrobatia myös, nuorempana vielä paremmin – nivelet ja solut vanhenee, cv pitenee… Kaikenlaisia pyörähdyksiä ja kärrynpyöriä on tullut esityksissä heitettyä.”

Mitenkäs ruuanlaittopuoli? Onko bravuureita? ”No mä oon aika hyvä väsäämään erilaisia wokkeja, ja paistaminen on mun juttuni! Lettuja opin tekemään, taikinasta lähtien, jo 6-vuotiaana ja lettujen heittely onnistuu myös. Äsken valmistin ylijäämäperunamuusista sellaisia rieskantyylisiä, hyviä olivat. Tarpeeksi voita vaan päälle.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Maailmahan on täynnä erilaisia taitoja ja mahdollisuuksia. Ehkä mä haluaisin olla musikaalisempi, osata laulaa paremmin. Oon kyllä musikaalinen ja laulutaitoinenkin, mutta ei ole ollut aikaa treenata enkä oo ottanut itseäni niskasta kiinni. Haluaisin myös oppia soittamaan pianoa jotenkuten. Siinäpä ne.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Turun Kaupunginteatterin Anna Karenina, joka oli vuonna 2010 ensi-illassa, Andriy Zholdakin ohjaus. Se oli eräänlainen vedenjakaja mun urallani ja oli sellainen haaste, jonka jälkeen tuntui että tämän jälkeen selviän ihan mistä tahansa. Samalla sain hirveästi oppia, ammatillista itsetuntoa ja kannustustakin. Tavallaan se oli toinen teatterikoulu, vaikka kuulostaakin kliseiseltä. Tietynlainen kuolemanpelko oli läsnä ennen jokaista esitystä, esitys oli etenkin fyysisesti raskas. Neljä tuntia juoksemista ja huutamista, ja tavallaan ohjaajan ohje oli se, että mikään ei riitä, eli koko ajan piti tehdä enemmän ja isommin. Vastaavaa en ollut aiemmin kokenut enkä tule varmaan kokemaankaan. Tuon kokemuksen jälkeen tartuin ennakkoluulottomasti Dostojevskiin, tehtiin Rikoksesta ja rangaistuksesta monologi. Ei tullut sen kummemmin harkittua asiaa tarkemmin, iso haaste oli siinäkin kyseessä.”

Anna Karenina (c) Robert Seger 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Teatterialalla ei ole muita. Äitini on kuvataiteilija, tekstiilitaiteilija myös. Taiteen tekeminen on ollut kotona aina läsnä ja museoita on tullut lapsena kierrettyä, edelleenkin tykkään kierrellä ja fiilistellä etenkin taidemuseoissa. Muista taiteenlajeista saa itselleenkin todella paljon inspiraatiota ja energiaa, jotenkin sanoinkuvaamatonta tunnetta.”

Miten sinä sitten päädyit teatterin pariin? ”Isoveljeni perässä menin Lappeenrannan nuorisoteatteriin, ja isoveljeni taas äkkäsi teatterin varmaankin roolipelien ja liveroolipelien kautta. Lappeenrannan larppiporukat juu. Olin 8. luokalla, kun nuorisoteatterissa oli eka juttuni. ”Pelon paikka”, kauhunäytelmä. Broidin perässä mentiin tosiaan, hän ei sitä kauaa sitten harrastanut ja mä taas jäin sille tielle. Nuorisoteatterissa oli ihan älyttömän hyvä henki ja tunnelma, Maria Fomin sitä piti silloin ja kasasi porukan. Hän itse oli aikanaan Turkan opissa, ja sieltä periytyi tietynlainen työmoraali ja fyysinen tekeminen. Teatterin ilmapiiri oli vapaa ja turvallinen, meitä oli sellainen parinkymmenen hengen porukka ja kaikkihan ei ollut näyttämöllä, valo-ja äänipuolta oli myös. Meillähän oli hyvin vahva näkemys siitä, että taiteellinen tasomme oli korkeammalla kuin Lappeenrannan Kaupunginteatterin taso – ja oon edelleenkin samaa mieltä, mikä ettei! Hyviä esityksiä teimme. Mun elämässäni oli silloin vähän hankalampi vaihe, muutenkaan ei tuon ikäisenä ole helppoa ja olin vähän hukassa, koska vanhempani erosivat samoihin aikoihin. Teatterista löytyi mulle turvapaikka ja luulen, että se on vaikuttanut hyvin paljon siihen, miksi hakeuduin tähän ammattiin. Oli vahva tunne omasta paikasta. Ja hyviä tyyppejähän siellä oli, moni heistä on hyvä ystäväni edelleenkin. Tuomo Rämön kanssa esimerkiksi on tehty yhdessä ”Rikos ja rangaistus” ja ”Oikeusjuttu”, ja alamme juuri puuhata seuraavaa monologia yhdessä.”

Missäs vaiheessa siellä tuli sitten mieleen, että haluaisit olla näyttelijä ammatiltasi? ”Ei se vielä siellä tullut mieleen. Tai no, vähän vanhemmat kaverit alkoivat hakemaan teatterikouluun ja pääsivätkin, ja siinä vaiheessa kävi itselläkin mielessä, että tätähän voi tehdä ammatikseenkin! Omalta kohdaltani en siihen kyllä uskonut, en uskaltanut pitää sitä mahdollisena. En kokenut minkäänlaista painostusta perheeni suunnasta, meillä vaan ei ollut kenelläkään mitään teatterihistoriaa takana eikä tie tuntunut mitenkään valmiiksisiloitellulta mulle. Menin kyllä sinne Tampereelle ilmaisutaidon lukioon (eron jälkeen äitini muutti Tampereelle ja minä perässä), ja samaan aikaan tein vielä Lappeenrannassa nuorisoteatterissa juttuja – joka viikonloppu menin Tampereelta Lappeenrantaan treeneihin. Vuonna 2002 pääsin ylioppilaaksi ja sinä keväänä oli Nätylle haut, tein kirjalliset tehtävät mutta pääsykokeisiin en mennyt. En kokenut itseäni täysin valmiiksi. Sitten muutin Helsinkiin ja luin avoimessa yliopistossa sosiaalipsykologiaa, kaksi kertaa kävin sen alan pääsykokeissa enkä päässyt sisään.”

”Teatterista mulla oli pieni breikki siinä, mutta Helsingissä oli paljon vanhoja tuttuja, jotka olivat päässeet taidekouluihin ja nimenomaan Tuomo Rämö halusi mut mukaan yhteen juttuun, joka tehtiin TeaKin tiloissa off-produktiona. No, siellä oli hirveän kivaa ja sain tutuilta ja tuttujen kurssikavereilta hyvää palautetta. Aloin miettiä, että pitäisköhän mun nyt sitten hakea TeaKiin, hain ja pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Vuosi oli 2004 ja valmistuin 2008. Niihin aikoihin tuli tutkintouudistus ja osa kurssistani valmistui 2009, minä ja Ritalan Eero halusimme työelämään heti kun mahdollista…”

Rikos ja rangaistus (c) Jan Merilä 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen otsikkona oli ”Sydämet lyövät samaan tahtiin” ja se käsitteli vuorovaikutusta yleisön kanssa, tutkimushenkinen juttu. Taiteellisena lopputyönäni oli Teatteri Jurkassa Pasi Lampelan huumenäytelmä ”Nollaneljäviisi” ja Jurkka oli kyllä sopiva paikka vuorovaikutuksen tutkiskeluun.”

Kukas sinulla oli TeaKissa ”kumminäyttelijänä”? ”Eero Aho. Pääsin Eeron kanssa näyttelemään samaan juttuun viime vuonna Kansallisteatterin näytelmässä ”Äidin rakkaus”.”

Nyt ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Miksi olet näyttelijä? ”Tää on mun keinoni kommunikoida tässä maailmassa. Välittää asioita, olla sosiaalinen. Jollain tavalla mä uskon maailmanparannukseen ja oon siinä mielessä toiveikas, että ihmiskunta on menossa parempaan, yhteisöllisempään suuntaan ja teatteri on mun työkaluni tähän. Tämän lisäksi mulla on tarve vaikuttaa ihmiseen ja ihmisiin, saada jonkinlainen yhteys aikaiseksi ja siitä mä saan tyydytystä. Se on mulla selvästi sisäsyntyinen tarve. Katsomoon tulee ihmisiä omine ajatuksineen ja asenteineen ja elämäntilanteineen, ja jos oon omalla työlläni saanut uudenlaisia ajatuksia aikaiseksi, koen onnistuneeni ja siksi tätä haluan tehdä”, Markus summaa.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Vaikea kysymys sanallistaa… Tästä mulla on kyllä vahva fiilis, kouluni tärkein opettaja oli puheopettaja Ritva Koivunen, äärimmäisen taitava ”vanha mestari” - pienikokoinen nainen, josta lähti tarvittaessa aivan käsittämättömiä ääniä ja demonisoundeja! Hänen oppinsa tekstin käsittelystä ovat ihan päivittäin mulla käytössä. Hänen ohjeitaan on paljonkin, mutta kokonaisuutta pidän äärimmäisen suuressa arvossa. Mitään yksittäistä oppia tai lausetta on vaikea sanoa. Kokemuksen myötä, nyt kun oon ollut kymmenen vuotta työelämässä, on noussut arvoon työyhteisön merkitys, sitä yhteistyötä ei voi liikaa korostaa. Tämän takia olisi mielenkiintoista kokeilla itsekin ohjaamista, miten saa ryhmän liikkumaan kohti yhteistä päämäärää. Mulla on ehkä aina ollut myös sisäsyntyinen johtamisen tarve…?”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita olet erityisesti seurannut tai arvostanut (alalta kuin alalta)? ”Lumilautailijoita oon seurannut, ja itsekin harrastanut sitä, unohtui mainita äsken. Rullalautailijoita myös. Täytyy sanoa, etten oo ollut mikään ”fani” koskaan enkä oikein fanittanut ketään. Oli mulla teininä julisteita seinillä, mutta ne vaihtui tiuhaan eikä kukaan ollut mun esikuvani. Ja tämä johtuu siitä, että mun suurin esikuvani on ollut mun oma broidini! Hän on mua kolme vuotta vanhempi ja suunnilleen 12-vuotiaaksi asti tein kaiken hänen perässään, nuorisoteatteriinkin menin. Edelleenkin kuuntelen häneltä neuvoja, en tosin tottele enää hahah. Niin, ja Lappeenrannassahan on ollut aina mahtavaa bänditohinaa ja mä tykkäsin olla kavereiden bändeillä maskottina. En itse soittanut mitään, mutta olin ”energiajengissä” mukana vahvasti niin Lappeenrannassa kuin Tampereellakin. Olin treeneissä ja keikoilla mukana, pidin yllä hyvää meininkiä. Ne on ollu mulle niitä idolibändejä, ei mitkään maailmantähdet. En oo etsinyt kaikkea tietoa netistä tai lukenut biografioita tai opetellut lyriikkoja ulkoa, oon ollut enemmänkin fiilistelijä!”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Ekana mulle tuli Meryl Streep mieleen enkä saa häntä nyt pois mielestäni millään… Hänen kanssaan olis kyllä upeeta näytellä. Olisi myös mahtavaa näytellä jonkun ”pahan pojan”, vaikkapa Christian Balen kanssa! Tai Russell Crowe oikein tuittupäänä siinä, voisi olla kokemus sinänsä. Jos vähän lähempää vielä joku, niin Mikael Persbrandtin kanssa olisi hienoa ottaa vähän mittaa. Joo, näillä mennään!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Nick Caven ”Where The Wild Roses Grow” ton Kylie Minoguen kanssa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Teatteri Peränurkka (Lappeenrannan nuorisoteatteri), TYK eli ilmaisutaidon lukio Tampereella, TeaKin jutut, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa, Teatteri Jurkka, Turun Kaupunginteatteri, Linnateatteri, Oulun Kaupunginteatteri, Kansallisteatteri, Lappeenrannan Kaupunginteatteri, Espoon Kaupunginteatteri, Rakastajat-teatteri Porissa ja keikkaillut oon ”Rikoksen ja rangaistuksen” kanssa ympäri Suomea.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä. (Anna Kareninan, Oikeusjutun ja Rikoksen ja rangaistuksen lisäksi.) ”Heti valmistumiseni jälkeen menin tekemään Suomenlinnaan ”Tuntematonta sotilasta”, se pyöri silloin toista kesää ja muuttui siinä vuoden aikana paljonkin, tuli mm. suoraa yleisökontaktia mukaan ja bändikin. Itse menin tekemään Rahikaisen roolia, jonka aiemmin oli tehnyt Eero Ritala. Heti perään tuli sitten ensimmäinen laitosteatterijuttuni, täällä Turun Kaupunginteatterissa Mika Myllyahon teksti ”Paniikki”. Siinä oppi paljon teatterintekemisestä. Pelmahdin ensimmäisiin harjoituksiin ja opin tuntemaan järjestäjät ja kuiskaajat, kukaan ei ollut koulussa kertonut, että sellaisiakin teatterin ammattilaisia on. Ihan käytännön juttuja! No, onhan tämä Sormusten Herra vanhalle roolipelaajalle kova juttu ja mieletön spektaakkeli muutenkin. Ja ”Seitsemän veljestä”, joka on mun mielestäni yksi parhaista jutuista, jossa oon saanut olla mukana.”

Seitsemän veljestä/Simeoni (c) Otto-Ville Väätäinen

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Mä haluaisin nähdä enemmän poliittista teatteria, eikä sen tarvitse olla aggressiivista eikä suoraan esimerkiksi vasemmistolaista. Yhteiskunnallisesti kantaaottavaa teatteria voi mun mielestäni tehdä hirveän monella tavalla. Toivoisin, että teattereissa tehtäisiin enemmän sellaisia valintoja, jotka kommentoisivat tätä meidän aikaamme ja olosuhteitamme. Ja nimenomaan ohjaajan taiteessa, mun mielestäni tämä on enemmänkin ohjaajan tehtävä. Klassikkomateriaalihan on omiaan tähän. Klassikohan on klassikko syystä, että siinä on jotain universaalia, kestävää ja yleisinhimillistä, joka koskettaa ajasta toiseen. Sellaisen materiaalin kanssa on hyvä miettiä, että millä tavalla tällä voisi kommentoida tätä aikaa ja päivänpolttavia kysymyksiä, mitä asioita tekijät haluaisivat tuoda pinnalle. Tämän takia oon itsekin tehnyt aika monta klassikkosovitusta, ja juurikin usein mainitsemani Tuomo Rämö on niiden dramatisoinnissa ollut ihan omaa luokkaansa.”

Miten sinä selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”Taika on vuorovaikutuksessa katsojan ja esiintyjän välillä. Osittain se liittyy myös sopimukseen, joka on katsojan ja esiintyjän välillä ja siihen periaatteessa kaikki perustuu. Me esiinnymme ja te katsotte, ja te koette että näyttämillämme asioilla on merkitystä. Kaikista taianomaisinta on mielestäni se, kun näyttämöllä aistii kollektiivisen katsomiskokemuksen yleisöstä. Sen voi oikeasti aistia. Koko porukka hengittää yhdessä. Se ylittää itse tilanteen ja siitä syntyy jotain ihan muuta, lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Itse katsojana mä pyrin olemaan avoin sille tilanteelle juuri siinä hetkessä, en halua pilata taideteoksia liiallisella analysoinnilla. Tykkäänkin käydä yksin teatterissa ja elokuvissa, mun ei tarvitse olla vastuussa reaktioistani tai mielipiteistäni siinä tilanteessa, vaan voin ottaa kaiken vastaan sellaisenaan. Tykkään kyllä käydä dialogia, ja oon käynyt paljon kollegoidenkin kanssa teatterissa juuri siksi, että esityksen jälkeen on mukava keskustella näkemästään.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua, muukin kuin taide jonka jo aiemmin vastasit? ”Hirveän monet asiat! Yksittäiset pienetkin hetket, ihmiset, välittävä vuorovaikutus. Kaikkialta löytyy inspiraatiota – uutisista, sääilmiöistä, linnunlaulusta, kissan nau´unnasta… energian- ja inspiraationlähteitä voi löytyä ihan mistä tahansa, kun on tarkkaavainen.”

Podetko ramppikuumetta tai jonkinlaista isompaa esiintymisjännitystä? ”En enää, joskus oon potenut enemmänkin. Välillä tulee eteen tilaisuuksia, joissa pitää esiintyä omana itsenään ja se on kyllä raskaampaa. Menimme naimisiin tuossa reilu vuosi sitten, ja silloin oli kyllä aivan järjetön ramppikuume! Olin saanut hyvän idean, että kirjoitamme omat vihkivalat, ja emme kerro niistä etukäteen kenellekään. Ensi-ilta on h-hetkellä alttarilla. Mahtava idea, jota kirosin vahvasti jälkeenpäin. Silloin oli kyllä kovin ramppikuume ikinä! No, työssä mua aina pikkuisen jännittää, koen tietynlaista värinää ja sitä pitääkin olla. Jos värinä poistuu, silloin on jotain pielessä. Olen vastuussa katsojille, jotka tulevat paikalle ensimmäistä kertaa, vaikka itselleni olisi viideskymmenes kerta. Sen pitää tuntua siltä, että kerta olisi ensimmäinen itsellenikin, ja pitää mennä jonkun yli, jotta se toteutuu. Siksi pitää aina vähän jännittää.”

Aragorn ja Arwen (Anna Victoria Eriksson) (c) Otto-Ville Väätäinen 

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Mä käyn aina koko kropan nivelet läpi, aloitan varpaista. Sanon tavallaan ”Moikka!” koko kropalleni, hahmotan ulottuvuudet. Tyhjällä näyttämöllä sanon myös tilalle ”moi”. Käyn ajatuksissani tilan ääriviivat ja mittasuhteet läpi. Siten mulla on tuoreessa tajunnassa niin tilan kuin itseni mittasuhteet ja mahdollisuudet, ja sitten vaan let´s go.”

”Esityksen aikanahan on kaikenlaista hoopoa toimintaa, kun tietyt ihmiset tekevät aina samoja juttuja ja hiljalleen siitä tulee perinne. Vireystila pysyy yllä niiden avulla välillä. Tuntemattoman sotilaan kesäesityksessä oli yksi kohta, jonka aikana Ylermi Rajamaa kävi aina niistämässä siinä ulkona makkaramyyjien luona. Mulla oli sattumalta samassa kohtaa tauko eikä ollut kiire näyttämölle, ja niistämishommat lähti vähän käsistä meillä – teimme yhdessä rytmillisiä niistoja aluksi, ja lopulta siitä muotoontui oikein stoori, jossa niistämisellä oli kunnon merkitys. Samaan aikaan räjähti jossain. Homma kasvoi ja kasvoi, ja sitten viimeisessä esityksessä kaikki, jotka suinkin pääsivät siinä kohdassa paikalle vetivät kunnon shown – yksi heitti voltteja, toiset tanssivat, yhdet painivat, mä olin katolla syöksemässä tulta, kunnon spektaakkeli – ja sitten Ylermi tulee paikalle niistämään. Hahahhahah! Ja Sormusten Herrassahan on mun mielestäni paras kohta se, kun porukka juoksee näyttämön läpi tuosta noin kohti Minas Tirithiä, ja sitä ootellessa me ollaan siinä lippukassan luona lasiovien kohdalla odottelemassa ja tekemässä patsaita. Väkeä tulee Pienen näyttämön esityksestä pois ja pelästytetään niitä siinä, heheh. Joku kerta käy takuulla niin, että pelleillään siellä ovilla ja missataan isku, eikä tulla koko kohtaukseen. Sit juostaan lavan poikki vielä kovempaa!” Markus hekottaa.

Tästä on hyvä jatkaa. Kerro oikein legendaarinen kommellus. ”Aika vähän on kyllä sattunut mitään legendaarista, totta kai kaikenlaisia replajuttuja on sattunut ja niistä on syntynyt hauskoja tilanteita. Muutamia vaaratilanteitakin on ollut, mutta ne ei nyt mitään hauskoja sählinkejä ole. No, en nyt tiedä onko tämän mitenkään legendaarinen tapaus, mutta outo kulma tässä on : Oulussa teimme Kauppamatkustajan kuolemaa, olin Biffin roolissa ja Risto Tuorila Willy Lomanina. Näytelmän loppupuolella isällä ja pojalla on paha riita, joka on juuri lähtenyt käyntiin, koko roolini on tähdännyt tähän konfliktiin ja räjähdykseen, ja omalta puoleltani kunnon myllytys käynnissä. Yllättäen yleisöstä kuuluu yskimistä ja köhinää, yleisövalot tulevat päälle – joku oli saanut sydänkohtauksen! Tilanne kesti ja kesti, en muista miten siinä lopulta kävi eli jäikö tämä henkilö katsomoon vai poistuiko. No, esitystä oli sitten jatkettava keskeltä sitä jumalatonta riitaa… Riston kanssa katsoimme toisiamme silmiin ja sitten mentiin, napsusta tunnelman vaihdos. Tuli vähän sellainen olo, että katsokaapa nyt, näin sitä näyttelijät tuosta noin nappaavat tunnetilan haltuun. Outo tunne.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tää muisto liittyy esitykseen nimeltä ”Maailmanmiehet”, tehtiin kiertue vuonna 2006 neljän jätkän porukalla (Tuomo Rämö, Kasperi Laine, Toni Kamula ja minä). Esitys kertoi kahdesta näyttelijästä, jotka esittävät kaksin Seitsemää veljestä. Toinen esittää Juhania, toinen loput kuusi, ja minä olin tämä kuuden roolihahmon mies. Esitys alkaa siten, että seurueen pakettiauto hajoaa ja alkavat etsiä huoltoasemaa ja pian huomaavat, että missään ei ole ketään. Kaikki ihmiset ovat kadonneet maanpinnalta, ja tätä asiaa aletaan sitten puida tyyliin olemmeko me nyt maailman ainoat ihmiset. Se oli huikea kesä! Meillä oli 20 esitystä heinäkuun aikana ympäri Suomea, pohjoista myöten. Paljon hienoja muistoja liittyy tähän juttuun, ja erityinen muisto liittyy paikkaan nimeltä Kierinki. Todella pohjoisessa sijaitseva muuttotappiokunta ja vähän surullinenkin esimerkki siitä, kun väki muuttaa muualle. Esityksessä toistui repliikki ”Missä kaikki ovat?” ja Kieringissä kaikki upposi parhaiten, joku taisi huudellakin vastausta, että etelään on lähdetty. Meillä oli 36 taittotuolia mukana autossa, ja niistä tehtiin aina katsomo milloin mihinkin paikkaan. No, Kieringissä meitä odottikin ihan älyttömän paljon porukkaa ja olivat kovasti odottaneet meitä. Katsottiin, että työväentalon kulmalla olisi hyvä paikka esitykselle ja ykskaks väestä oli muodostunut ketju, joka roudasi talosta penkkejä ulos lisäkatsomoksi. 250 henkeä oli meitä katsomassa siellä! Aivan käsittämätöntä! Keskellä ei-mitään Kieringissä! Tää oli kyllä yksi niistä tärkeimmistä proggiksistani myös, ja hyvä esimerkki siitä, miten eri asiat vaikuttivat ja upposivat katsojiin riippuen siitä missä päin Suomea oltiin.”

Tulevia roolejasi? ”Syksyllä on kamerahommia ja suunnittelutöitä, ja lisäksi Dostojevski-monologiin on tulossa jatkoa Riivaajien muodossa. Syksyllä jatkuu täällä Turussa Taru Sormusten Herrasta ja yksi toinenkin juttu on tulossa tänne, muttei siitä vielä enempää.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei ole, en halua ottaa elämääni mitään yhtä tiettyä ohjenuoraa, koska en usko sellaisiin.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi täältä ”vanhana ja viisaana”? ”Rauhoitu! Hengitä. Pysähdy. Venyttele.”

Osaatko imitoida ketään? ”Joskus onnistuu hyvin, mulla on sellaisia hetkiä jolloin sujuu, mutta väkisin yrittämällä taas ei lähde millään. Oon imitoinut Lauri Maijalaa imitoimassa Mikko Koukia… Tuomo Rämöä, häntäpä en olekaan vielä missään maininnut aiemmin hah.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Mä haluaisin olla Hopeasurffari, mulla on näköjään Hopeasurffari-paitakin tänään päällä. Hopeasurffari on aika cool. Traaginen, galaktinen hahmo.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Mun mielestä Hämähäkkimiehellä on mahtavat voimat ja vaisto ja se seitti, ja se on hyvä jätkäkin. Hämiksen voimat voisin ottaa itsellenikin, koska sehän osaa melkein lentää. Mun hahmon nimi olisi Vakionopeudensäätäjä”, nauraa Markus.

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kiehtova ajatus kyllä, mutta mulla loppuisi aika kesken jos päivässä pitäisi ehtiä kaikkea… En kommentoi!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin mun Uppo-Nalleni! Pehmonalleni, joka oli pojalla lainassa mutta hän palautti sen tuossa yhtenä yönä sanoilla ”Isi, tässä sun nalle”. Kuivamuonaa ottaisin ja Riivaajat-pokkarin, joka on todella paksu ja hidaslukuinen. Juotavaksi vettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen tekisit ja olisiko se kuinka korkealla? ”Mä luulen olevani paljon parempi rakentaja mitä oikeasti oon, tarttisin rakentamishommaan vähän apuja. Kyllä sen korkealla täytyisi olla ja paksussa puussa. Mulla on suuri visio olemassa tästä ja maja on aika massiivinen.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Monikin paikka kiinnostaisi, 1700-luvun lopun Ranskan suuri vallankumous tai teollistumisen alku. Egyptissä faaraoiden aikaan olisi kiintoisaa käydä. Historia kiinnostaa mua kyllä aika laajasti.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi joskus esitys, millainen se olisi? ”Se olisi tietysti valtava spektaakkeli tyylilajissa, jota ei ole vielä edes keksitty. Jotain täysin uutta. Jonkinlainen kasvutarinahan se olisi...”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Hipsin tästä töihin ja menen harjoittelemaan Minas Tirithin kolmikkotaistelua Noitakuningasta vastaan, Noitakuninkaan nimenomaisesta eilisestä vaatimuksesta koskapa hän sotkeutui hieman hameeseensa eilisessä esityksessä.”

Aragorn ja Noitakuningas (c) Otto-Ville Väätäinen 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Pulkka

Mistä sanasta pidät vähiten? - Realiteetti

Mikä sytyttää sinut? - Ihmisen lämpö

Mikä sammuttaa intohimosi? - Nurkkakuntaisuus

Suosikkikirosanasi? - Perkele!

Mitä ääntä rakastat? - Sateen ropinaa tyynellä järvellä

Mitä ääntä inhoat? - Sitä kun radio hakee kanavaa

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Morjensta!

Perinteinen yhteiskuva... 

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatteri

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 15.2. 2018, kesto noin 4h (kaksi väliaikaa)

Teksti J.R.R. Tolkien
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia ja apulaisohjaus Oula Kitti
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset Iiro Laakso
Naamioinnin ja örkkimaskien suunnittelu ja toteutus Minna Pilvinen
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Olli Rahkonen, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen sekä lisäksi ääninä Mikko Kouki ja Heikki Nousiainen

 On syytä mainita tähän alkuun, etten ole mikään Tolkien-asiantuntija enkä ole koskaan lukenut riviäkään Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta kirjan muodossa (tarkoitus on kyllä ollut, mutta vielä ei ole ollut sen aika). Omat kokemukseni rajoittuvat Peter Jacksonin ohjaamiin elokuviin, Lontoossa vuonna 2007 näkemääni LOTR-musikaaliin (josta en muista muuta kuin Klonkun ja väliajalla yleisön joukkoon soluttautuneet karmaisevat örkit pelottelemassa katsojia, ja jäihän muistoksi käsiohjelma ja jääkaappimagneetti), muutamia vuosia sitten Hämeenlinnan Teatterissa nähtyyn sangen pienimuotoiseen mutta yllättävän onnistuneeseen vappuspesiaaliin (mukana oli hahmoja ja Toni Edelmannin lauluja, jotka oli tehty Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäversiota varten 80-luvun puolivälissä). Niin, ja koskapa en ole pituudella pilattu, oma elämäni on koostunut erinäisistä hobittihetkistä etenkin pitkien kanssaihmisten seurassa.

 Että tältä pohjalta. Olin vähän vahingossakin jättänyt kalenteriini parin viikon totaalisen teatterireissupaussin, halusin kaiketi viritellä kunnon kierrokset ja ennakkokutinat ennen kovasti odotettua esitystä ja ilmassa oli pientä ylilatautumista havaittavissa. "Ai ettäääää!" ja kämmenien yhteenhierontaa olin harrastanut kotosalla päiväkausia ennen reissua siihen malliin, että isäntää jo vähän kyllästytti touhuni. Jouduin vielä lähtemään matkaan suoraan töistä lauantaina, ja sattui vielä hassu tapaus siinä aamupäivällä. Olen töissä kaupassa ja kuski saapui kuorman kanssa. Yksi kärry oli hänen tiellään varaston käytävällä ja kaveri tuumasi kovaan ääneen, jotta "Vai että kärrynmokoma meinaat, että YOU SHALL NOT PASS!" Naurultani toivuttuani kerroin, mihin olen työvuoron jälkeen matkalla ja siitähän se juttu sitten lähti lentoon. Jäin muina hobitteina taistelemaan makkara-armeijaa vastaan ja tummapartainen Gandalf poistui paikalta (palatakseen sitten jossain kääntessä uudestaan).

Tässä poseerataan aulan ison julisteen edessä... 

 Turussa olimme sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme rauhassa nautiskelemaan yleisölämpiössä hienot ja maukkaat Sormus-leivokset sekä hankkimaan ala-aulassa myynnissä olevat t-paidat ja kangaskassit, joista jälkimmäisiä on kotona nurkat täynnä mutta hei, ei yhtään Taru Sormusten Herrasta -kassia! "Ai että!" ja "Ihan kohta mennään!" kävi mielessä kymmeniä kertoja, onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni - katselin kylläkin minuutin välein kelloa ja täytyy sanoa, että melkoista sisäistä teputusta oli se odottaminen! Tuli vahva tunne siitä, miltä lapsista tuntuu odottaa joulupukkia tasan tiettyyn kellonaikaan. Esirippu pysyi tiiviisti alhaalla ja jouduin fiilistelemään valtavaa sormuksen puolikaarta näyttämön ympärillä (ja takanani istuvan mainion jätkäporukan levotonta murrepitoista pulinaa tulevasta mahdollisesta spektaakkelista).

 Ja sitten se taas tapahtui! Valot salissa himmentyivät, esirippu nousi hitaasti, musiikki alkoi virittää tunnelmaan ... ja suunnaton aaltomainen hyvänolontunne lähti hiipimään varpaista ylös ja pala nousi kurkkuun. Tässä sitä taas mennään, ilmassa on taikaa. Tuo tunne onneksi nappaa kiinni säännöllisin väliajoin vieläkin, ja voi kuulkaa se on parasta! Ajantaju katosi täysin (ja ympäröivä maailma), ja esitys nappasi otteeseensa heti alkusekunneista lähtien. Kaikki oli tässä ja nyt. Jotain tämän esityksen vaikuttavuudesta kertoo sekin, että muutamaan otteeseen minua itketti aivan älyttömän paljon kun tajusin, etten tule varmaan ikinä näkemään enää mitään näin hienoa ja vaikka tulisin uudestaankin katsomaan, sama tunne ei tule enää koskaan toistumaan. Ainutlaatuinen kokemus.

 Valtaisaa eeposta on lyhennetty ja tiivistetty roimalla kädellä, tosifanit jäänevät kaipaamaan tiettyjä kohtauksia, paikkoja ja henkilöitä. Kaltaiselleni noviisille tämä versio toimi kuitenkin erinomaisesti ja tulipa tutuksi muutama uusikin hahmo, kuten mainio Tom Bombadil (Olli Rahkonen, Bombadilin Tomppa on muuten hauska lausua useaan kertaan ääneen, kokeilkaapas!), joka ei sormuksesta välittänyt tuon taivaallista, vaikka sai sen hypisteltäväkseen.

Tomppa ja hobitit 

 Jaa itse tarinasta jotain? Tässä mahdollisimman lyhyt versio : hobitti Frodo (Stefan Karlsson) saa tärkeän mutta erittäin vaarallisen tehtävän viedä Valtasormus tuhottavaksi takaisin Tuomiovuorelle. Sormuksen voima on mahtava, ja vastuullinen tehtävä kera sormuksen vetovoiman meinaa nujertaa piskuisen ystävämme täysin. Väärissä käsissä koko maailma on tuhon oma, ja Sormusta havittelee myös pahisten pahis Sauron sekä perässä hiippaileva olminkaltainen otusriepu Klonkku (Miska Kaukonen), jolla sormus eli Aarre oli aiemmin hallussaan. Frodolla on mukana matkassaan hobitit Sam (Hannes Suominen), Merri (Teemu Aromaa) ja Pippin (Markus Riuttu) sekä velho Gandalf (Mika Kujala), kääpiö Gimli (Antti Kyllönen), haltia Legolas (Olli Rahkonen) ja ihmiset Aragorn (Markus Järvenpää) ja Boromir (Markus Ilkka Uolevi). Kuten kunnon seikkailuissa, tässäkin porukka jakaantuu kahtia ja matkalla Mordoriin ("ei sinne niin vaan mennä!") kohdataan monenmoista vipeltäjää kuten vuorenpeikkoja, lammen ölliäisiä, örkkejä, enttejä, jättikokoinen hämähäkki, haltioita, Mustia Ratsastajia...

Frodo ja Sormus 

 Olen monesti sanonut, että olen pääsääntöisesti pienten produktioiden ja näyttämöiden ystävä. Mitä vähemmän porukkaa ja mitä pelkistetympi lavastus, sen parempi. Loistava teksti ja hyvät näyttelijät, se riittää. No, poikkeuksiakin tietysti on ja tässä sitten astuttiin ns. nextille levelille. Kuten sanottu, en tule taatusti koskaan näkemään mitään näin upeaa lavasteiden käyttöä ja näyttämötekniikkaa pyroineen kaikkineen, joten hattu päästä ja kumarruksia ja aaltoja niille joille kunnia kuuluu. Takana on valtava työ ja me onnelliset saamme nyt nauttia tämän työn hedelmistä. Ihan ansaitusti näyttämömiehet saapuvat loppukumarruksiin ensimmäisenä, hommaa nimittäin piisaa sillä kohtaukset vaihtuvat aika tiiviiseen tahtiin ja maisemat vaihtuvat lennossa.

 Istuimme yhdeksännellä rivillä ja hienosti näki kokonaisuuden sieltä. Jäi harmittamaan, että taidokkaat yksityiskohdat vaatteissa ja lavastuksessa (enhän edes nähnyt sitä, että Bilbon seinällä oli potretti Tolkienista!) sekä etenkin maskeerauksessa jäivät hiukan hämärän peittoon. Örkkejä olisin mielelläni katsellut tarkemmalla silmällä silläkin uhalla, että yöunet menisivät sen siliän tien. No, tämä asia tuli korjattua siten, että ostin toukokuulle lipun keskelle kakkosriviä, vaikka vaarana vähän on kulmakarvojen kärventyminen tietyssä kohtauksessa, mutta otan sen riskin. Kerran täällä vaan eletään.

Örkkejä nahistelemassa keskenään 

 Lapsenkaltaisella riemulla ja hymy korvissa katselin entti Puuparran (äänenä Heikki Nousiainen) ja lajitovereiden jylhää lipumista pitkin näyttämöä. Hihii! Särkänniemessä ehdoton "suosikkini" on kulttimainetta nauttiva Puhuva Puu, ja tässä se vasta olikin! Silmät muljusivat ja parta väpätti, kun Puuparta tarinoi viisaita ja tuosta noin myöhemmin heilautti ohimennen muutaman örkin huis helkkariin oksanheilautuksella.

Entit saapuvat!

 Toiseen ääripäähän ajauduin sitten Mustien Ratsastajien kanssa... Kuulemma viiteen otteeseen tartuin vieruskaveria kädestä kiinni ja sydän hakkasi kovaa, kun kaameat Ratsastajat etsivät heinikossa piileskeleviä hobitteja. Meinasin huutaa ääneen! Takuuvarmaa painajaismateriaalia, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että paluumatkalla jossain ennen Forssaa (yllätys...) oli pimeää kuin Mordorissa ja vaivihkaa pellolta iski kimppuun melkoinen usva. Melkein jo kuulin kaukaa hirnahduksia... hui sentään! Onneksi nämä hobitit eivät taittaneet tietään jalan. Pari kirosanaa lipsahti ilmoille esityksen aikana myös siinä vaiheessa, kun valtava hämähäkinseitti ilmestyi tuosta noin ja joku jättikokoinen mötikkähän siellä taustalla on lähestymässä saalistaan.

Painajaismatskua Mustasta Ratsastajasta 

 Selvähän se, että hobittiporukan kanssa tunsin valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sielujen sympatiaa! Frodo ja Sam seikkailevat toisaalla, ja itse olisin mieluusti lähtenyt Merrin ja Pippinin matkaan. Veikeä kaksikko, koko ajan oli mielessä se, miten tärkeää reissussa on hyvät eväät ja riittävät paussit ja lystinpito. Kannatan! Parhaat sutkautukset kuuluivat hobittien suusta ja saivat yleisössä aikaan hihittelyä ansaitusti. Pieni huumori tekee terää.

Kontu-meininkiä alussa 

 Tähän voisin hehkuttaa hiukan ihan jokaista hahmoa ja mainita erikseen nimeltä kaikki, mutta tilaa säästääkseni jätän sen väliin. Ison vaikutuksen minuun teki etenkin Markus Ilkka Uolevi sekä Boromirin että Sauronin suun rooleissa, Boromirin kohtalo aukesi ensimmäistä kertaa kunnolla ja olihan hän nyt varsin salskea ja ryhdikäs ilmestys muutenkin! Näyttämön etureunaan tullessaan myös pelottava, kun sormus alkoi vetää puoleensa. Sauronin suu taas vetäisi eräänkin vampyyrikreivin, goottirokkarin ja Wolandin yhdistelmän suuntaan, varsin hämäävää oli korostetun kohtelias puhe yhdistettynä hyytävään kylmäävään ulkonäköön.

Sauronin suu 

 Vaan yksi on ylitse muiden... nimittäin Miska Kaukonen Klonkun/Sméagolin roolissa. Miten sama hahmo herättääkin niin monenlaisia tunteita! Sääliä, inhoa, myötätuntoa, surua, jopa äidillisiä tunteita ja välillä huvittaakin. Miska pistää koko kroppansa likoon ja tekee sangen kokonaisvaltaisen suorituksen varjoissa hiiviskelevänä riepuna. Sydämeni oli pakahtua, kun Klonkku tempoili köydessä ja huusi tuskissaan sitä, että sattuu. Harvoin tämänkaltainen niljakas hahmo nostattaa muuta kuin puistatusta, mutta nyt ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä. Napakymppi!

Klonkku 

 Mieleeni jäi myös se, miten Legolas ja Gimli eivät voineet sietää toisiaan, ja pian sitä kumminkin sopuisasti ja kirjaimellisesti samassa veneessä soudeltiin. Näin ne kansat yhdistyvät ja sopu sijaa antaa! Näkemisen arvoisia hetkiä riittää kyllä roppakaupalla : Morian kaivokset (teki mieli huutaa, että älkää nyt sinne menkö!) ja joka paikasta kiemurtelevat lonkerot, hienot ja sopivan mittaiset taistelukohtaukset (taas tuli tehtyä pari väistöliikettä itsekin), kaamea Balrog, jättimäinen Vuorenpeikko (joka nappasi tällä kertaa väliaplodit), pitkin seiniä laskeutuvat örkit ja Klonkun hiippailu siellä sun täällä, Galadrielin (Kirsi Tarvainen) näyttävä laskeutuminen katosta. Hmmm, vähän kieli poskessa voisi sanoa, että ainoat "harmittavat" asiat olivat ne, että Gandalf oli liian lyhyt, Bilbo (Jonas Saari) liian pitkä (miekkonen taisi kyllä sanoa, että sormus on kasvattanut häntä?) ja Gimli liian hoikka. Ja että Éowyn (Jenni Kitti) tulla tupsahti aika puskista paikalle ja Arwenin (Anna Victoria Eriksson) mieli muuttui tuosta noin Aragornin suhteen.

 Eipä ole koskaan aika sujahtanut noin nopsaan, toisen väliajan alkaessa oli vähän pöllämystynyt olo ja ihmetteli, että näinkö nopeasti tämä mennä hujahtaa! Samalla suretti, että kohtahan tämä upeus on ohi ja paluu arkeen on edessä. Tokalla väliajalla kävimme muuten eväsretkellä parvelle johtavien portaiden alla olevassa sopivankorkuisessa kolosessa, jonne liian pitkillä ei ollut niin mitään asiaa.

 Tulivatko Mustat Ratsastajat sitten uniin minua etsiskelemään? Ei toki. Unessani oli nimittäin taustaselostus Klonkun äänellä. Naurakaa vaan! Tapahtui mitä hyvänsä, korvissa kuului tämän tästä "Me menee eri tietä, eri tietä!" ja "Kiltti hobitti, nukkuu krooh ja pyyh" ja "Sméagol tietää, meikä hiippailee". Tämmöistä.

Kerran vielä, Puuparta!

 Oli tarina tuttu tahi ei, Turkuun kannattaa ihan ehdottomasti suunnata. Keväälle on enää arki-iltojen hajapaikkoja jäljellä, mutta esitykset jatkuvat syksyllä ja liput tulevat maaliskuussa myyntiin. Suosittelen lämmöllä! Ja lämmöllä suosittelen etenkin eturivin väelle kevyttä vaatetusta, saattaa tulla etenkin loppupuolella kuumat paikat...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatteri

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.11. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen (Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero), Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

 Minulla oli hyvin Seitsemän veljestä -painotteinen kesä. Näin kaksi eri produktiota (Ryhmäteatterin ja Pesäkallion, joista ensimmäisen kahteen kertaan) ja loppukesästä oli jo vähän sellainen olo, että nyt alkaa veljeskiintiö hiljalleen olla täynnä. Paitsi että edessä olisi vielä se ennakkoon odotetuin, Turun Kaupunginteatterin veljesten uusi tuleminen. 70-luvun alussa nähty Kalle Holmbergin ohjaama versio on monelle se "ainoa oikea Seitsemän veljestä", minä en sitä ikäni puolesta koskaan nähnyt paitsi tallenteena. Ymmärrän hehkutuksen esitykseen liittyen ja samalla tiedostan sen, että klassikot on luotu tehtäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, uuden sukupolven näkemyksin ja energioin.

 Lauantain päivänäytöksestä poistuin kera tunteen, että kävelen ilmassa. Olo oli ihmeen kevyt, euforinen. Olin taas kerran nähnyt "parasta tänä vuonna, ehkäpä". Monta vuotta olen hehkuttanut tiettyjä esityksiä kaikkienaikojen kärkikahinoihin mukaan. Turun Veljesten jälkeen tulin siihen tulokseen, että on aika lopettaa vertailu ja esitysten arvottaminen paremmuusjärjestykseen. Mahdoton ja täysin tarpeeton homma. Ei taidetta voi laittaa mihinkään järjestykseen! Tämä tuntui parhaalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri minulle. Viikon päästä saatan olla samaa mieltä täysin toisentyylisestä jutusta. Voin puhua vain omasta puolestani, omasta kokemuksestani - en sanoa kenellekään toiselle, että tämä Sinun pitää nähdä. Voin kannustaa ihmisiä käymään ennakkoluulottomasti katsomassa erilaisia esityksiä, mukavuusalueen ulkopuoleltakin ja löytämään siten niitä helmiä, joita sitten pyöritellä mielessään vuosienkin päästä. Minun tapani katsoa on muuttunut parin viimeisen vuoden aikana. Usein vaikuttaa siltä, että nyt en yhtään ymmärrä miksi noin ja mitä tapahtuu, mutta aina ei tarvitsekaan ymmärtää ja jäädä liikoja pohdiskelemaan - avataan muut aistit vastaanottamaan kaikki, mitä tuleman pitää. Silloin koko esitys saattaa muuntua kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi - ei pelkäksi silmin katsottavaksi teokseksi. Näin kävi Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdessä muutama viikko sitten, ja näin kävi Turun Veljesten parissa.

Simeoni

 Meillä oli parvekkeelta eturivin paikat. Ennakkoon vähän harmittelin sitä, etten pysty nyt kunnolla katsomaan näyttelijöiden silmiä. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, tunne välittyi hienosti ainakin eturiviin asti. Ensimmäisen näytöksen istuin hymy huulillani, nautin kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui. Hykertelin. Vahvasti Kalle Holmbergia muistuttava enkelisiipinen isähahmo, jo kertaalleen nähdyt lavasteet ja tarvikkeet sivuun, nykyaikaisempi sekasotkuinen asunto lipuu hiljaa esiin. Veljekset painivat ja nujakoivat keskenään, energian ja adrenaliinin purkua turhanpäiväisilläkin kurkipotkuilla ja varjonyrkkeilyllä. Juhani (Joonas Saartamo) uhoaa suuna ja päänä, nuoremmat koittavat vähän samaa perässä. Etenkin Tuomas (Pyry Äikää) ja Aapo (Olli Rahkonen) tuntuvat ottavan mallia. Turhautuneisuus kaikkeen alkaa paistaa rankasti läpi, kun ei ole mitään eikä ketään. Ei äitiä, ei isää, ei naista. Joukosta erottuu heti rauhallisempi Lauri (Jonas Saari), seuraillen sivusta muiden touhuja, tarkkaillen ympäristöään ja mietiskellen asioita. Muiden lähtiessä turhalle kosintaretkelle Lauri keskittyy kuuntelemaan oopperaa ja ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Muiden mesotessa teltassa Lauri makaa rauhallisena selällään, ei kiirettä mihinkään eikä huolta huomisesta. Tunnen samaistuvani Lauriin, hiljainen tarkkailija kun pohjimmiltani olen minäkin.

Lauri 

 Toukolan poika (kyllä, yksikössä) eksyy omilla retkillään väärään pihaan ja saa kuulla kunniansa. Rajamäen rykmentti on kermapersepariskunta, joka tulee myöhässä teatteriin ja purjehtii läpi kakkosrivin veljeksille ja toisilleenkin haistatellen. Timoa (Joel Mäkinen) laulattaa tämän tästä, vaan ei lupaa heltiä millään. Lukkari (Petri Rajala) pyörittelee poikia oman tahtonsa mukaan, aakkosia koitetaan tankata kirjaimellisesti hakkaamalla vaikka päätä seinään, mutta ei sekään auta. Lukutaidon puute pistää vihaksi vielä enemmän, ja taas heilahti Jussin pussi. Maisemanvaihdos tekee hetkeksi hyvää. Idylliseen joulunviettoon yritetään rauhoittua seesteisissä merkeissä. Kohtaus on täysin absurdi ja saan lähes hysteerisen naurukohtauksen. Simeoni (Markus Järvenpää) jakaa joulupuuroa mairea hymy huulillaan ja oltta on, veljekset tuntevat aikamoista läheisyyttä toisiaan kohtaan. Joulun henki on tukevasti läsnä. Sallikaa mun nauraa. Överiksi menee. Juhani ehdottaa pystypainia ja viskaa pellavaiset kutrinsa helvettiin. Sauna kärvähtää tietenkin, tosin luulin että räjähtää ilmaan koko pytinki. Jo riitti tämä joulunvietto, ei meistä ole tähänkään. Väsyneet, resuiset riepupetterit palaavat takaisin sinne mistä lähtivät ja saavat lämpöisen vastaanoton. Minua itkettää. Läheisyydenkipeät veljekset tukeutuvat uupuneina toisiinsa, jaloissa puhtoiset villasukat ja käsissä kupillinen kaakaota. Telkassa lumiukkopiirretty herkistää mieliä.

Joulunviettoa 

 Väliajan jälkeen ei enää hymyilyttänyt. Tilalle oli noussut huoli. Veljesten tilanne alkoi näyttää siltä, että noinko tässä kaikki edes selviävät hengissä loppuun asti. Tyylikkäät pukumiehet joraavat hienoja muuveja, mutta se ei riitä. Lauri tuntee itsensä myyräksi ja myös näyttää siltä. Hiidenkiwi on tietysti ravintola, jonne linnoittaudutaan härkiä pakoon. Ruokaa ei ole, juotavaa sen sijaan piisaa. Kulissit alkavat hiljalleen murentua ja Lauri avaa vihdoinkin sanaisen arkkunsa. Poissa on tyyneys ja rauhallisuus. Huikea, vimmainen monologi ja täydellisen ansaitut väliaplodit ja bravo-huudot. Mieltäni kylmäsi Laurin kertomus siitä, että "tulin Turkuun ja sain puukosta kaulaani". Simeoni ja Eero (Paavo Kinnunen) eivät lähde tällä kertaa Hämeenlinnaan, vaan täysin toisenlaiselle matkalle. Taustalla veljet tanssivat Pet Shop Boysin "It´s a Sin"in tahdissa. Pala nousee kurkkuuni. Kylmää. Simeonin silmistä paistaa epätoivo, ja miten syvä hätä ja huoli Juhanin silmistä... Simeonin kohtaaminen Lucifeeruksen kanssa kohoaa täysin omiin sfääreihinsä ja siinä vaiheessa mietin, että kunpa tämä esitys ei päättyisi koskaan. Jäisin ikuisiksi ajoiksi johonkin luuppiin, joka toistaisi kohtauksia uudelleen ja uudelleen niin kauan, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen rauhan ja osaisivat ottaa vetovastuun omasta elämästään ilman radikaaleja, epätoivoisiakin tekoja. Juhanilla riittää pahaa oloa purkamaan vihaansa syyttömiin, mutta kantti ei (onneksi) kestä loppuun asti. "Tuonen lehto, öinen lehto" (Sydämeni laulu, sanat Aleksis Kivi, sävel Lauri Maijala) soi ehkä upeimmin kuin koskaan, Lauri näyttää taas uuden puolen itsestään ja Timokin pääsee toistamiseen flyygelin ääreen (aiemmin sai laulaa oravasta).

Etualalla Paavo Kinnunen (Eero) 

 ABG eiku C -kirja otetaan lopulta haltuun tavalla, joka nostattaa taas liikutuksen aallon. En taaskaan uskaltanut hengittää Juhanin takellellessa kirjainten parissa (huvitti se, että aina piti mainita se ruotsalainen oo ja tuplavee) ja ai maailma sitä iloa onnistumisesta, kun kokonaisia lauseita tietystä kirjasta luettiin suhteellisen sujuvasti. Juhanin silmistä loisti kerrankin ja vihdoinkin jotain muuta kuin viha ja katkeruus. Täydellistä.

 Kuten sanoin, olin euforisessa tilassa esityksen päätyttyä. Tämä kolahti ja kunnolla. Kommenteista päätellen kolahti myös muuhunkin yleisöön, ainakin mitä minun korviini kantautui. Väliaplodeja sateli tämän tästä ja muutenkin yleisö reagoi hyvin voimakkaasti tapahtumiin, nauru raikasi ja välillä oli hiirenhiljaista. Nautin siitä, että asioita voi tehdä niin täysin erin tavalla ja silti pohjateoksen ydin säilyy, ja Kiven kaunis kieli. Pitäisi muuten opetella solvauksia Kiven tyylin, "sinä olet ohdake minun naurispellossani" kuulostaa paljon kauniimmalta kuin vaikkapa "vitun luuseri" (tosin sellaista en sanoisi muutenkaan kenellekään).

Juhani 

 Ja musiikki! Miten kaunista musiikkia rujojenkin kohtausten taustalla. Pidin siitä, miten äiti (Ulla Koivuranta) välillä ilmestyi pojilleen, katsomaan ja huolehtimaan siitä, että edes välillä osattaisi lähteä oikeaan suuntaan. Veljeksistä kaksi nousi ylitse muiden tällä kertaa. Joonas Saartamo Juhanina teki minuun kaikesta uhostaan huolimatta äärimmäisen suuren vaikutuksen (ei se uho niinkään, vaan se, miten Joonas sen kaiken toi esiin, siinä oli niin totaalisen selkeästi sydän mukana ja sen näki) ja taas toisaalta Juhanin vastakohta, Jonas Saaren Lauri vakuutti. Olen erityisen iloinen siitä, miten monipuolisesti Jonas Saari on nyt Turussa päässyt näyttämään osaamistaan. Pääsin ilokseni ohimennen kiittämään 5/7 veljeskatraasta ihan silmästä silmään, melkein teki mieli halatakin ihan siitä ilosta, että olivat kaikki vielä hengissä ja ilmeisen hyvinvoivia, tyytyväisiäkin.

 Erityiskiitos Lauri Maijala. Juuri näin. Tämä oli täydellisesti minun makuuni.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

 ... ja nyt on veljeskiintiö täynnä ainakin muutamaksi vuodeksi ...