Veljeni Leijonamieli / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos/Lippu saatu Helsingin Kaupunginteatteri/HKT

 Jo oli aikakin! Tuntuu uskomattomalta, etten keski-ikäiseksi ehtineenä ole lukenut, nähnyt tai kuullut mitään tarinasta Veljeni Leijonamieli, joka on sentään yksi Astrid Lindgrenin rakastetuista klassikkoteoksista. Nimen toki tiesin, en muuta. Asiaan oli saatava pikainen korjaus, ja niin suuntasin marraskuisena keskiviikkona päivänäytökseen Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle. Seuranani suuri joukko koululaisia ja muitakin katsojia tietysti... 

Joonatan ja Korppu 

 Ensimmäiseksi hämmennyin nimestä. Olin aina luullut, että "Veljeni Leijonamieli" on yksi tietty henkilö, urhea iso- tai miksei pikkuvelikin. Jos olisin tarkemmin tutkinut asiaa, ruotsinkieliseltä nimeltäänhän teos on "Bröderna Lejonhjärta" eli leijonamielisiä veljeksiä onkin kaksi. Seuraavaksi hämmennyin siitä, että esitystä oli kulunut muutama minuutti kun kyynelehdin ensimmäisen kerran. Ajattelin että jaahas, tämä on taas yksi niistä harvalukuisista näytelmistä, joita katsotaan ja kuunnellaan silmät liikutuksesta sumeina alusta loppuun. Pieniä suvantokohtia tuli kyllä väliin, mutta muuten katsomiseni oli varsinaista aaltoilua tunnetilasta toiseen. 

Soturit 

 Tarina kertoo kovasti sairaasta Korpusta (Alexander Wendelin) ja isoveljestään Joonatanista (Mikko Kauppila). Heti alussa käy selväksi veljesten vahva tunneside ja lähimmäisenrakkaus. Joonatan kertoilee kuolemansairaalle veljelleen lohdullista tarinaa Nangijalasta - paikasta jossa kaikki on hyvin ja leirinuotiolla kertoillaan tarinoita. Eikä olisi mitään pelättävää tai hätää, toinen siellä jo odottaisi... Veljesten kodissa sattuu tulipalo, josta veljekset pelastautuvat hyppäämällä - Joonatan Korppu reppuselässään. Joonatan ei selviä hypystä ja matkaa Nangijalaan, Korppu seuraa kohtapuoliin perässä. Paikka vaikuttaakin aluksi varsin idylliseltä, jättikirsikoita on Kirsikkalaaksossa tarjolla yllin kyllin, väki on ystävällistä ja elo auvoisaa, Jussin (Tuukka Leppänen) baarissa on messevä meininki ja makoisaa juotavaa tarjolla litratolkulla, hevosten selässä mennä viiletetään pitkin maita ja mantuja. Vaan siihen loppuu hauskuus...lähistöllä Ruusulaakson väki elää pelon vallassa ja kansaa hallitsee ilkeä tyranni Tengil soturijoukkoineen ja lohikäärmeineen. Kirsikkalaaksossa majailee petturi ja tarvitaankin leijonamielistä rohkeutta, jotta elämä olisi takaisin mallillaan. Seikkailua on siis luvassa ja jännyyksiä!

 Hienoa oli se, etten todellakaan tiennyt mitä tuleman pitää ja sain elää koko tarinan mukana ensimmäistä kertaa, ja yllättyä kaikista uusista hahmoista ja niiden toteutuksista sekä juonenkäänteistä. Tuli taas semmoinen pikkutyttömäinen olo - minulle kerrotaan tarinaa ja minä kuuntelen niin tarkkaan, että tuskin uskallan hengittää ja unissanikin elän kaikkea uusiksi. Huomaan nykyään liikuttuvani milloin mistäkin. Valkeista kyyhkysistä lentelemässä, Rimman ja Fjalarin (hevosia) hännänheilautuksista, uteliaista pupuista, hengityskoneen liikkeistä ja äänistä, veljeksistä nukkehahmoina kieppumassa ilman halki ja loikkimassa yli esteiden, kirkassilmäisistä katseista ja kauniista sanoista. Toisaalta sitten vaikutuin muuntuvista vuorista, ketteristä kiipeilijöistä ja siitä, että näyttelijäjoukko saumattomasti oli osaltaan muokkaamassa maisemaa ja tuomassa/viemässä erinäisiä elementtejä. Ohjaaja Höglundin mainio tavaramerkki tämä? Lavastus eli ja hengitti koko ajan! Nerokkaita olivat mustat soturit toteutukseltaan, hiukan hupaisiakin ja nähtiinpä melkoisia painiotteluita ja mätkimistä! Ja mikä lohikäärme, jestas sentään!

Tengil

 Hämeenlinnan Teatterissa syyskuussa ensi-iltansa saaneessa Tulisiipi-musikaalissa minuun teki suunnattoman vaikutuksen multilahjakas muusikko Senni Valtonen ja liikutuin ilosta huomatessani, että hän on tässäkin mukana ja samankaltaisessa roolissa kuin Hämeenlinnassakin, ei pelkästään soittamassa vaan elävöittämässä itse tarinaa! Hän on maaginen ja miten eläytyykään kaikkeen mukaan. Fanitan ja ihailen todella paljon!

Jussin majatalossa menoa piisaa

 Onhan tämä aika surullinen tarina paikoitellen ja jännittäväkin, mutta mukana on aimo annos lohtua ja kauneutta. Baarikohtauksissa on iloista meininkiä ja näyttämön pyöriessä kunnon vauhtia. Väliajalla kuuntelin katsomossa salaa teinien juttuja ja kaikkiin ei tehnyt siihen mennessä vaikutusta, tai sitten eivät vaan kehdanneet tunnustaa kavereille todellisia fiiliksiään... Minä kiittelen valloittavaa toteutusta, kokonaisvaltaista taide-elämystä ja verrattomia, uskottavia näyttelijäsuorituksia. Tässä toimi kaikki! Kotiinpalattua oli laitettava kirjaston lukulistalle välittömästi Veljeni Leijonamieli, on aika lukea tämä myös kirjana.

~

VELJENI LEIJONAMIELI / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 17.10. 2024 Suuri näyttämö, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Mikko Kauppila, Alexander Wendelin, Laura Alajääski, Sofia Hilli, Risto Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kalle Lähde, Kai Lähdesmäki, Sanna Majuri, Reetta Moilanen, Unto Nuora, Samuli Pajunen, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Justus Pienmunne, Elena Rekola, Inka Tiitinen, Riina Tikkanen ja muusikko Senni Valtonen

Teksti Astrid Lindgren, dramatisointi Alexander Mörk-Eidem, ohjaus Jakob Höglund, koreografia Jakob Höglund ja työryhmä, ohjaajan ja koreografin assistentti Johanna Elovaara, tekstin sovitus/käännös/laulutekstit Rasmus Arikka, sävellys ja äänisuunnittelu Stefan Johansson, lavastus Vilma Mattila, pukusuunnittelu Heidi Wikar, valo- ja videosuunnittelu Toni Haaranen ja William Iles, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen, nukkien suunnittelu Heini Maaranen, lauluvalmennus Jukka Nylund, apulaislavastaja Riku Suvitie, dramaturgi Ari-Pekka Lahti 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen 

Esityskausi 16.4. 2026 asti joten hyvin ehtii vielä katsomaan!

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri, Päänäyttämö

Ensi-ilta 15.2. 2019, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Suomennos Eeva-Liisa Manner
Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valo-ja videosuunnittelu Tuomas Lampinen
Sävellykset ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio ja Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Taistelukoreografia Oula Kitti
Livekuvaaja Riku Suvitie

Rooleissa : Jussi Nikkilä, Eero Aho, Kirsi Tarvainen, Severi Saarinen, Carl-Kristian Rundman, Markus Järvenpää, Pia Andersson, Esko Salminen (äänenä ja videolla), Jonas Saari, Ella Lahdenmäki, Markus Ilkka Uolevi, Kimmo Rasila ja Minna Hämäläinen

Varoitus! Ei-niin-vakavahenkistä Hamlet-kirjoittelua luvassa!

 Jotain mätää Tanskanmaalla ...

... ja kohtuullisen paljon omituisuuksia Turun suunnassa. Kohta on viikko kulunut siitä, kun näin Turun Kaupunginteatterissa Hamletin ja vaikuttaa vahvasti siltä, että mitään kovin järkevää tekstiä en tällä kertaa tule saamaan aikaiseksi. Turha on muhitella yhtään enempiä, kun ei mietintämyssystä irtoa yhtikäs mitään. Välittömästi esityksen näkemisen jälkeen olin pyörryksissä  ja "tiloissa" kuten usein käy, mutta mitä kauemmaksi mennään, sitä vähemmän pyörryttää ja tiloista on tultu ensin porstuaan ja sitten pihan puolelle. Hämeenlinnan Miniteatterin huikean pari vuotta sitten nähdyn Hamletin jälkeen vannoin, että eiköhän tämä ollut nyt tässä enkä aio/halua nähdä enää mitään muuta versiota. No, tulin toisiin aatoksiin, koska Turussa tämän ohjaisi Paavo Westerberg ja lavastaisi Markus Tsokkinen - näiden kahden miehen vuoksi olen kokenut tajunnanräjäyttäviä hetkiä Tsehovin Vanja-enon ja Kolmen sisaren parissa Kansallisteatterissa. Osasyynsä Turun reissuun oli myös Eero Aholla ja Jussi Nikkilällä - vanhoja blogitekstejäni (ja somepäivityksiäni) lueskellessani molempien herrojen fan clubin Hämeenlinnan alajaosto on tehnyt visiittejä Helsingissä niin Kansallisteatteriin, Helsingin Kaupunginteatteriin kuin Q-teatteriinkin, ja Ahon perässä on käyty myös peräti Espoossa asti.

 Miniteatterin Hamletin jälkeen olin sitä mieltä, että tajusin ensimmäistä kertaa muutamat juonenkäänteet ja henkilöt. Ai NÄIN tämä meni. Turun hommelin jälkeen olin sitä mieltä, että mikäs näytelmä se tämä olikaan ja keitäs nämä Rosencrantz ja Güldenstern nyt sitten taas ovatkaan ja mitäs helvettiä. Pihalla oltiin useampaan otteeseen ja vaikka olin kolmannessa rivissä, tunsin välillä olevani tooooodella kaukana. Olin kyllä ihan liian lähellä lavaa ja ramppia, niska kenossa sai katsella Hamletin aistikasta sukkienriisuntaa ja pikkusievää yleisölleflirttailua alussa ja lähempänä olisi saanut kaiken vaatepölyn ja tomun silmilleen. Sormusten Herrassa meinasi kärvähtää kakkosrivissä kulmakarvat, nyt meinasi lamppumeren loisteessa tulla tuskanhiki otsalle ja osa lampuista tykitti vielä suoraan päin näköä. Eipä käynyt kateeksi lämpölamppujen alla paahtuvaa Tanskan prinssiä pitkässä ja paksussa palttoossaan, varsin kuumottava oli se kohtaus kyllä kirjaimellisestikin. Itseänikin alkoi ahistaa.

Vaikuttava Hamlet-grillaamo 

 Niin. En edelleenkään tiedä, pidinkö esityksestä vaiko en. Tajunnanräjäyttävää meininkiä en tällä kertaa kokenut ja kaikenlaista mieleenpainuvaa oli toki tässäkin (ja kokemuksena ehdottomasti kannattava reissu) - hukkareissu olisi ollut silloin, jos nyt olisi sellainen hälläväliä-olo tai pahinta kaikista : "ihan jees" eli hajuton ja mauton. Monta kertaa oli mielessäni "jestas miten nerokasta!" ja heti perään "mitä ihmettääää!" joten vaakakupit poukkoilivat ylös ja alas. Koko homman pointtia en tällä kertaa hiffannut mitenkään; että miksi tämä piti tehdä juuri näin ja miksi kaikki se kikkailu ja tarkoitukselliset viitteet ihan muuhun kuvastoon. Tulee mieleeni lukioaikaiset historiantunnit. Muut kirjoittivat kynät sauhuten esseitä ja koevastauksia, ja minulla mielessä vuosilukuja ja hevosten nimiä ja kaikkea turhanpäiväistä knoppitietoa, mutta kokonaisuus ihan hukassa ja syyt sekä seuraukset myös.

 Eikö joku siellä tiedä, mistä Hamlet kertoo? Minäpä kerron lyhyesti. Tanskan prinssi Hamlet palaa reissuiltaan kotiin, isä on kuollut ja äitee mennyt salakavalasti uusiin naimisiin isän veljen kanssa. Kyllähän se kyrsii. Yöllä Hamletille näyttäytyy isän haamu, joka kertoo, että veljensä on hänet murhannut ja nyt hommeli pitäisi kostaa. Tästä lähtee. Väkeä kuolee enemmän ja vähemmän, kuuluisaa monologia on luvassa ("ollako vai eikö olla" jne. tosin tässä taisi tulla toisenlaisessa muodossa), hulluuskohtausta, näytelmäseuruetta, pääkalloa, viininlipitystä ja miekkailua. Vähän niin kuin Game of Thrones. Pirusti porukkaa kuolee matkan varrella eri syistä ja joku jää kertomaan tämänkin tarinan. Minä kerron nyt tästä näkemästäni.

Riku kuvaa Hamletia kuvaamassa Claudiusta 

 Listataan nyt tähän asioita, joista pidin hurjasti tai jotka huvittivat kivasti : Jussi Nikkilä Hamletin roolissa (jotenkin se Jussi vaan ON, kiharat sekaisin huppari päällä ja huppu silmillä, jotenkin iätön tyyppi eikä oikein tiedä onko lintu vaiko kala tämä, suu suoltaa tekstiä niin ettei meinaa perässä pysyä, välillä puhuu lapsenomaisesti ja sitten "aikuistuu" silmissä, mielelläni olisin mennyt tämän prinssin kanssa autoon vähän musaa kuuntelemaan ja jorailemaan ja Ofelia (Pia Andersson) olisi saanut lähtöpassit luostariin jo aiemmin). Eero Aho Claudiuksena (miten osaakin olla niin röyhkeä ja jotenkin ylimielinen sanomatta mitään, kaljupäisenä tuli mieleeni joku vastenmielinen leffapahis tahi peräti Voldemort kun kasvot lähestyivät kameraa). Se kun väliverho laskeutui ja Claudius nappasi viime hetkellä maasta kruununsa mukaan. Claudiuksen ja Gertrudin (Kirsi Tarvainen) yhdenmukaiset leopardikuvioiset asut ja lemmikkikoira, joka jäi ikävästi roikuskelemaan. Claudiuksen kommentti kännykänkäytöstä Hamletille. Se kun Hamlet vei Horation (Severi Saarinen) nahkabyysat ja kaveri totesi "se vei sun housut!", ja sitten Hamlet pasteerasi pitkin punaista mattoa niissä housuissaan ja Polonious-polo (Rundis) hölkkäkipitti hölmönä vierellä minkä ehti. Riku Suvitie livekuvaamassa varmoin ottein lähikuvaa, jihuu! Väliajan jälkeen mainosbanneri kohtsillään nähtävästä Gonzagon murhasta. Claudius pötköttelemässä solariumissa kuin jossain avaruuskapselissa ja lieviä Star Wars-viitteitä. Rosencrantzin ja Güldensternin (Jonas Saari ja Ella Lahdenmäki) kampaukset. Mainitsinko jo hurmaavan Jussi Nikkilän? Ai että ja sydänhymiö tähän. Esko Salmisen jylhänkomea ääni kaikumassa isän haamuna. Melkeinpä parasta tässä? Muuta ei tarvittu, kaikki tiesi mistä on kyse ja millä äänenpainolla ja varmuudella asiaa tuli. Täysin turhaa oli isän ilmestyminen ykskaks auton takapenkille istuksimaan. Sen sijaan valtaisa Esko Salmis-hologrammi vyörymässä äänen kera uhkaavasti katsomon ylle olisi ollut päräyttävä kokemus! Ehkä joskus? Laertes (Markus Järvenpää) letteineen ja Claudius ratsastamassa yhdessä rodeohärällä, näky jota en ihankohta unohda. Vähän niin kuin Kolmessa sisaressa Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta punnertamassa kilpaa. Odotin, että härän vauhti olisi kiihtynyt ja yhteisessä tahdissa tasapainoileva kokonaisuus olisi lähtenyt villiin laukkaan ja pyörökin olisi lähtenyt pyörimään ja kansa olisi saanut jännittää, kumpi pysyy kyydissä paremmin. Simba! Ja ehkäpä mainiointa kaikista : se pitkänhuiskea tanskalaisnäyttelijä (Markus Ilkka Uolevi) aksentteineen ja Silta-sarjan tunnarin siivittämänä hissistä saapuva näyttelijäseurue aurinkolaseineen. Tässä kohtaa olin ihan "wohoooooo!"-tunnelmissa.

Tanskalainen näyttelijäposse røøkillä hississä 

 Asioita joista en niin pitänyt : käsittämätön sianruhoinstallaatio, joka meni kaikin tavoin överiksi (kirjaimellisesti veretseisauttavaa hämmennystä), jatkuva autolla kurvailu pitkin lavaa ja autoilun videointi (kerta olisi riittänyt tätä). En nyt ole ihan varma niistä solarium-, golf- ja rodeohommista kuitenkaan. Miksi? Ja taas toisaalta; miksei? Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja teatteriin, eikä tätä niin vakavasti pidä ottaa. Ainakaan liian vakavasti. Niin että mieleni pahoittaisin tai yöuneni menettäisin.

 Twitterissä oli viimelauantaisten esitysten jälkeen virinnyt aikamoinen keskustelu Hamletista (sattumalta samana päivänä oli monta sometuttua katsomassa) ja menin heittämään yhden rodeohärkäaiheisen kommentin ohimennen väliin. Aamulla oli puhelimessani 62 ilmoitusta uusista viesteistä! Hyvä, että aiheuttaa keskustelua, sillä kuten sanoin, toiset tykkää ja toiset ei, ja karmeinta olisi jos esityksellä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Tunteita ainakin herätti puolesta ja vastaan, ja eikös teatterin yksi tarkoitus ole keskustelun herättäminen?

 Itse kallistunen sinne tykkäyspuolelle, mutta kuten totesin jo aluksi, mitään järkeväähän tästä blogijutusta en saanut aikaiseksi. En ole niin asiaan vihkiytynyt, että osaisin sanoa juuta tai jaata suomennoksen erojen suhteen tai millaisia tyyppien pitäisi olla. Pitäisi ja pitäisi? Erinäisiä valtasuhteitahan tässä oli yllin kyllin, joku ainakin omasta mielestään parempi/ylevämpi ihminen sanoo jollekulle miten tämän pitäisi toimia tai muuten... Oliko muuten kauhean kannattava kostoretki? Minun mielestäni ei. Olisko mahdollista, että joskus väkeä jäisi enemmän henkiin? Ja he ratsastaisivat rodeohärällä yhdessä kohti auringonlaskua... Hamlet ja Horatio vaikkapa. Meidänkin esityksessämme osa katsojista aplodeerasi seisaaltaan täysin hurmoksissa, joten kun kolahtaa niin kolahtaa. Ei se ole minulta pois, ei suinkaan.

"sun tunnen mä kuumentuneen, näin vallassas kaiken nyt mä teen..." 

 Nyt jään odottelemaan Salmis-Eskoa läpikuultavana hologrammina seuraavaan versioon. Tai ehkä nyt sai Hamletit riittää vähäksi aikaa. Tanskalaiselle pitkänhuiskealle näyttelijälle monologinäytelmä ja oma teemaleivos ja fanijuliste!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 9.11. 2018 ja oikeastaan joka esityspäivä, kesto 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen ja Anna Kulju
Näyttämötekniikka Roope Santala, Ilkka Stolt ja Riku Suvitie

Rooleissa : Riitta Salminen, Stefan Karlsson/Markus Ilkka Uolevi, Teemu Aromaa, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Peter Ahlqvist, Iikka Forss ja Ella Lahdenmäki (roolihenkilöksi voisi myös nimetä koko lavastuksen ja eräänkin fiikuksen, joka saa taas kovaa kyytiä tietyssä tilanteessa...)

 Pari vuotta sitten kävin nauramassa Tampereella poskilihakseni kipeiksi tämän samaisen pieleenmenevän näytelmän (ja saman ohjaajan) parissa, ja tässä välissä olikin ehtinyt naurusulakkeeni latautumaan juuri sopivaan kondikseen. Ja miten kävi? Takaraivoani alkoi tykyttää jo alkumetreillä ja katastrofaalista loppuhuipentumaa kohti mentäessä tuntui siltä, että otsalohkoni ja kaikki mahdolliset päänsisäiset onkalot ovat täynnä naurua, joka ei nyt vaan löydä oikeasta lävestä ulos. Tuntui siltä, että pääni räjähtää ihan justiinsa ja naurusulake ei sitä painetta kestänyt, vaan ylikuumeni ja kärvähti vaihteeksi. Vielä seuraavanakin päivänä päässä jyskytti ja niskasta ylöspäin tuntui kovin raskaalta - olin onnistunut hankkimaan itselleni jonkisortin naurutulehduksen! Ja nyt pari päivää esityksen jälkeen kaikki extranauru on muodostanut pienet pussit silmieni alle. Hienoa!

 Oli suunnaton ilo olla paikalla Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran ensi-illassa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Näytelmän ohjaaja Risto (Korhonen?) (Teemu Aromaa) toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja kertoili hiukan aiemmista, vähän surkuhupaisistakin tuotannoista, joissa on ollut resurssipulaa niin näyttelijöiden kuin budjetinkin suhteen. Nyt sitten oltaisiin iskujen iskussa ja kaikki olisi valmista odotettuun ensi-iltaan näytelmästä "Murha Havershamin kartanossa". Saas nähdä miten näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), ääni-ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi), itse Risto, Jonde (Severi Saarinen), Henkka (Miska Kaukonen), Masa (Peter Ahlgvist), Roope (Iikka Forss) ja Sanna (Ella Lahdenmäki) selviytyvät. Mitäpä luulisitte?

 Kuten näytelmän nimestä käy ilmi, ihan kaikki mitä kuvitella saattaa (ja kaikki mitä ei edes saata kuvitella ennen kuin se jo tapahtuu) menee niin vituralleen kuin olla ja voi. Muutama esimerkki : äänimies unohtuu ihan muihin puuhiin ja ääniefektit tulevat väärään paikkaan tai ovat muuta kuin pitäisi, näyttelijöiden toimesta rekvisiitat ovat mitä sattuu käteen osumaan, Perkinsillä (Henkka eli Miska) on ongelmia vierasperäisten sanojen ja repliikkiensä muistamisessa ja mikä pahinta/parhainta, lavastus alkaa elää omaa elämäänsä eli toimii silloin kuin ei pitäisi ja toimii ennalta-aavistamattomalla tavalla. Ylläreitä siis riittää monessa muodossa ja täytyy sanoa, että vaikka olen nähnyt saman hässäkän ennenkin, muutama kohtaus naurattaa niin paljon että on pakko kiljahtaa naurusta, kun se ylläri tulee puun takaa. Vaikka tiedän sen tulevan, se naurattaa silti ja siksi. Vähän samalla tavalla kuin teeveestä tuttu Illallinen yhdelle, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja joka kerta meinaan pudota penkiltä, kun kana lentää tarjottimelta hevon kuuseen.

 Loppua kohti mentäessä nauraahöröttelin jatkuvalla syötöllä ja ajattelin jo, että nyt ette kyllä enää yhtään lisää tästä kierroksia tai muuten saan sydänkohtauksen. Mitä vielä, etenkin Iikka Forss alkoi mokoma osoittaa sellaista jalkatekniikkaa että alta pois. Iikka myös painiskeli erinäisen rekvisiitan kera varsin mallikkaasti! Teemu Aromaa korotti panoksia myös juuri sopivasti ja seuralaiseni kanssa kovasti hohottelimme nimenomaan tarkastaja Carterin yliampuville elkeille. Naurusulakkeeni alkoi kuumeta siinä vaiheessa viimeistään, kun havaitsin hovimestari Perkinsin touhuavan divaanin kanssa jotain aivan älytöntä sivummalla. Lempparikohtaukseni muuten on eräs "viskinjuontikohtaus", joka ei vaan etene millään...

 Charles Haversham (Severi Saarinen) ei kuolemastaan huolimatta malta olla millään näyttämöltä pois ja kissatappeluakin on luvassa, kun naiset sattuneesta syystä taistelevat samasta roolista. Iloisesti minut yllätti Peter Ahlqvist ja lähinnä Masa (tuplaroolissa), hän kun oli niin vilpittömän ilahtunut aina saadessaan lava-aikaa ja huomiota, silmät oikein sädehtivät ja väliaplodeilta ei voinut välttyä, ei edes itse Masa omalle suoritukselleen. Harmi vain, että näyttelijänä Masa on aika yliampuva eikä sieltä luontevimmasta päästä. Kuka sitten kehtaisi sanoa hänelle, että kannattaisi harkita muita harrastuksia, kun toinen on niin vilpittömän onnellinen lavalla? Yksi miehen ele lähti jo elämään omaa elämäänsä näyttämön ulkopuolella...

Perkins (Miska Kaukonen) miettimässä luultavasti fasaaneja 

 Ihan oikeasti, kaikesta pieleenmenosta huolimatta nyt on ammattilaiset asialla. Ei tämä kohellus muuten onnistuisi mitenkään. Sekunnintarkka ajoitus niin näyttelijöillä kuin näyttämömiehillä on kaiken a ja o - muuten sattuisi Juhaa leukaan (ja muutamaan muuhunkin paikkaan), vaikka sennimistä ei olisi mailla eikä halmeilla. Kiitos siis kuuluu ihan koko työryhmälle!

 Ilahduin seuralaiseni kanssa tästä kaoottisesta ensi-illasta niin paljon, että kuuntelimme laadukasta nokkahuilumusiikkia YouTubesta koko loppuillan. Kuunnelkaa tekin! Mikä äänten harmonia!

 Ai niin, teatterilla on teeman mukaisesti aina asiaankuuluvia leivoksia ja tällä kertaa tietysti tuli nautittua upeaakin upeampi Leivos joka menee pieleen. Nappasin ennen esitystä kuvan siitä. Ah!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa lavastaja/näyttämömies Riku Suvitie

Riku Suvitien tapasin Salon rautatieaseman kahvilassa syyskuun lopulla 2018. Olin haastattelun jälkeen menossa katsomaan Salon Teatteriin Macbethia, jossa on Rikun suunnittelema lavastus. Olin kehitellyt liudan täysin uusia kysymyksiä, sillä en ollut aiemmin haastatellut lavastajaa/näyttämömiestä ja tämä heti herätti uudentyyppisiä haasteita.

Mikä sinun virallinen tittelisi oikein on? ”Eniten tunteja teen Turun Kaupunginteatterissa näyttämömiehenä, mutta lavastaminen määrittelee identiteettiäni vahvemmin. On tullut tehtyä niin paljon kaikenlaista teatteriin liittyvää. Jokin sieltä lavastajan ja näyttämömiehen väliltä. Toivon tulevaisuudessa voivani kutsua itseäni pääasiallisesti lavastajaksi”, pohtii Riku.

Riku Suvitie (c) Mika Nurmi 

Sitten päästiin alkuun. Vuonna 1995 syntynyt Riku on perheen kuopus. ”Alunperin olen kotoisin täältä Salosta. Ihan lapsena asuttiin maalla. Turkuun muutin aloitettuani työt Kaupunginteatterissa.”

Mitä harrastat/teet vapaa-ajallasi? ”Kun tekee kahta-kolmea työtä, ei juuri jää vapaa-aikaa. Kun saan Mollin valmiiksi (Teatteri Kurnuttavan Sammakon ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotantona toteutettu lastennäytelmä ”Molli ja Kumma”, joka oli ensi-illassa lokakuun puolivälissä, tämän haastattelun teon jälkeen), sen jälkeen koitan keskittyä maalaamiseen, joka taas valmistaa minua pääsykokeita kohti. Käytännössä tällä hetkellä hommaa riittää 24/7. Ensin teen työni Kaupunginteatterilla, ja kaikki välit ja illat ja yöt teen freelancer-hommia.”

Jos sinulla olisi runsaammin vapaa-aikaa, mitä tekisit mieluiten? ”Olen nuorena harrastanut tanssia ja soittanut viulua. Tanssi oli minulle todella vapauttavaa, ja tuntuu siltä, että tarvitsisin sitä juuri nyt tietynlaisena ulostulona muuten visuaalisesta mielenmaisemasta. Haluaisin myös lukea enemmän. Asunnossani on odottamassa kasoittain kirjoja, jotka ovat kiireiltä jääneet koskemattomiksi.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja/bravuureja? ”Laulan yksin töitä tehdessäni, isoissa tyhjissä saleissa on ihana akustiikka. No, jos pienen bravuurin mainitsen, niin osaan solmia kielelläni kirsikan varren solmuun Twin Peaksin hengessä. Olisi saattanut mennä puoli tuntia hyvää haastatteluaikaa tässä hukkaan, jos olisin ottanut kirsikoita mukaan, hahah.”

Twin Peaks -tunnelmista takaisin asiaan. Mitä haluaisit osata/mistä haluaisit saada vielä lisäoppia? ”Etenkin suunnitteluvaiheesta ja pienoismallien tekemisestä. Viimeaikoina olen tehnyt pienoismalleja aika kiireellä ajan rajallisuuden takia, enkä ole saanut mitään opetusta niiden tekemiseen. Olin hiljattain Lontoossa ja toin sieltä mukanani alan kirjallisuutta. Minulla on valtava pino oppikirjoja pienoismallien rakentamisesta, enkä ole vielä ehtinyt niitä kaikkia pieteetillä lukemaan. Yleensä suunnittelussa ennen piirtämistä aloitan pienoismallista, pääsen siten kolmiuloitteisesti sommittelemaan ja katsomaan mikä toimii ja mikä ei. Se on lempiosuuteni suunnitteluvaiheessa! Kaupunginteatterille tuotuja pienoismalleja käyn usein tauoilla kurkkimassa, tekemässä huomioita kuten: Ahaa, tuon voi tehdä rautalangasta!”

Macbethin pienoismalli (c) Riku Suvitie 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Toiset isovanhempani ovat kuvataiteilijoita, ehkä sieltä olen innostuksen saanut jo nuorella iällä. Molemmat sisarukseni ovat kuvallisesti lahjakkaita ja nuorempana ovat soittaneet jotain, eivät kyllä enää. Koulussahan olin todella surkea puutöissä verrattuna luokkakavereihini enkä kuvaamataidossakaan mikään erikoinen. Sain kyllä kehuja kuviksessa siitä, että minulta löytyi ajatusta, vaikka toteutus ei aina sitten onnistunutkaan. Kaiken olen opetellut kantapään ja virheiden kautta. Se ajatus ja intohimo jaksavat painaa eteenpäin taitojen karttuessa. Musiikkiluokalla olin kuusi vuotta, elin sitä maailmaa nuorena enemmän...”

Mistä sinulla sitten kiinnostus teatteria kohtaan lähti? ”Homma lähti siitä, että olin päättänyt hakea siviilipalvelukseen, ja Salossa oli tasan kaksi siviilipalveluspaikkaa. Toinen niistä oli Salon Teatteri, ja päätin, että haluan sinne. Halusin parantaa mahdollisuuksiani menemällä harrastajanäyttelijäksi saadakseni hieman jalkaa oven väliin. Näyttelinkin vuoden ajan täällä Salon harrastajateattereissa, ehdin tekemään viisi eri prokkista. Lukion musiikkiteatterikurssilla tein ensimmäisen lavastussuunnitelmani yhdessä ohjaaja Arto Lindholmin kanssa.”

”Kun aloitin Salon Teatteri ry:ssä siviilipalveluksen, teatteri oli paljon pienempi,ja siellä oli lisäkseni vain yksi vakituinen työntekijä. Sain ja pääsin tekemään kaikenlaista ja myös niin paljon kuin halusin. Pitkiä päiviä innostuneelle nuorelle. Siviilipalveluksen jälkeen tein teatterille vielä yhden lavastuksen ja äänisuunnittelun, minkä jälkeen päädyin sattuman kautta Turun Kaupunginteatterille töihin. Ensimmäinen juttuni siellä oli Naantalissa kesäteatterissa Linnan juhlat. Eipäs kun sitä ennen oli Logomolla Robin Hoodin sydän! Oli pärisyttävä kokemus päästä sinne hommiin. Naantalin Emma Teatteri oli kyllä aika hyvä ”boot camp”, siellä kun on tekniikalla kova kiire ja sai opittua nopean tahdin tehdä. Olen enemmän harjoitus- kuin esityskausi-ihmisiä ja pidän nopeasta temposta takana olevissa hommissa.”

Mitä kaikkea olet nyt sitten teatterissa ehtinyt tekemään? ”Olen näytellyt, lavastanut, äänisuunnitellut ja tehnyt rekvisiittaa. Yhdessä oopperassa olin myös näyttämömiehenä, se oli ihanaa! Logomossa oli Tiina Puumalaisen ohjaama ooppera ”Die Kalewainen in Pochjola”. Kaipaisin oopperaa enemmänkin. Se on oma maailmansa.”

Mitä muuta haluaisit kenties vielä teatterin parissa tehdä? ”Minua kutkuttaa oppia valoista enemmän. Lavastaminen on kuitenkin se, mihin haluan keskittyä. Minulla ei ole suurta kaipuuta päästä tekemään jotain muuta. Kun tekee hyvien tyyppien kanssa, pääsee myös sitä kautta keskustellen ja ideoita heitellen tekemään yhteistyötä eri osa-alueilla. Teatteri on kuitenkin aina monen ammattilaisen yhteinen tuotos eikä yhden kuolemattomuusprojekti.”

Viidakkokirja (c) Riku Suvitie 

Onko sinulla mitään alan opintoja takana? ”Ei ole. Sinne on kuitenkin suunta. Opintoihin siis. Kaiken tähänastisen taitoni olen saanut tekemällä ja oppimalla itse alan kirjallisuudesta. Viime syksyinen Salon Teatterin ”Jekyll & Hyde” oli iso ja kasvukipuja täynnä ollut oppitunti. Siinä opin etenkin itsestäni tosi paljon. Sen ansiosta Macbeth sujui paljon kivuttomammin. Uskon siihen ettei tarvitse olla tehtävän arvoinen sen saadessaan. Olet valmis kun se on saatu päätökseen.”

”Totta kai haluan opiskelemaan alaa. Viime keväänä hain ensimmäistä kertaa Aalto-yliopiston lavastuspuolelle. Ulkomailla opiskelu ei vielä kutkuta. Luotan siihen, että täällä olisi juuri minulle laadukkainta opetusta ja resursseja. Täällä tietysti verkostoituu vahvemmin myös tulevaisuuden tekijöiden kanssa. Naantalissa oli toukokuussa ”Love me tinder”-esityksestä samalla viikolla ensi-ilta pääsykokeiden kanssa. Lähdin kuudelta aamulla ajamaan Helsinkiin, olin kahdeksan tuntia pääsykokeissa ja sieltä suoraan Naantaliin pääharjoituksiin. Yöllä takaisin Saloon ja aamukuudelta taas Helsinkiin. Olin sekä pettynyt että huojentunut, että tipuin toisen päivän jälkeen. Ensi keväälle olen järjestänyt vapaampaa aikataulua pääsykokeita varten.”

”Pääsykokeissa oli ensin ennakkotehtävät, joiden perusteella valitaan varsinaisiin pääsykokeisiin, jotka kestävät viisi päivää. Toisen päivän jälkeen on ensimmäinen karsinta. Molempina päivinä meillä oli kaksi tehtävää, joissa aikaa kolme-neljä tuntia. Ensimmäisenä päivänä teimme pienissä ryhmissä varjoteatteriesityksen, lisäksi oli maalausta ja savella sekä paperilla muotoilua. Yllätti se, että tehtävä, joka omasta mielestäni meni huonoiten toi minulle parhaat pisteet ja tehtävä, josta olin itsevarma meni päinvastoin. Ja neljä pääsee opiskelemaan. Hakijoita taisi olla nelisenkymmentä, eli sisäänpääsyprosentti on suhteellisen suuri. Pääsykokeissa ymmärsin sen, että seuraavalle keväälle tarvitsen enemmän aikaa ja harjoitusta, ja nyt aion Mollin jälkeen treenata enemmän maalaamista ja piirtämistä, suunnittelua. Nyt lavastuksien tekemisestä on mennyt suurin osa ajasta itse toteutukseen. Iso osa ajasta on ollut asioiden organisointia, talkoiden ja materiaalien järjestämistä ja hankkimista ympäri Etelä-Suomea. Ns. juoksevia asioita. Harrastajateattereissa on kyllä mahtavaa se, että on päässyt tekemään niin monien ihanien ihmisten kanssa töitä!”

Jekyll & Hyde (c) Mika Nurmi 

Onko sinulla mitään muuta alaa, joka mahdollisesti kiinnostaisi? ”Ennen teatterihurahdustani olin aktiivisemmin kiinnostunut yhteiskunnasta ja hainkin valtiotieteelliseen. Olin Euroopan nuorisoparlamentissa järjestämässä tapahtumia. Tämä puoli on sittemmin jäänyt, mutta kyllä identiteettini osana ovat vahvasti ympäristökysymykset ja yhteiskunnalliset asiat. Niitä haluaisin myös käsitellä tietyllä tavalla työssäni. Haluaisin päästä tekemään sekä tilataidetta että piristeenä somistuksia, muutamia ajatuksia olen pyöritellyt pöytäni laatikoihin. Aalto-yliopisto kuulostaa siksi hyvältä, koska koulutusohjelma ei keskity pelkästään teatterin lavalle vaan esittävän taiteen lavastukseen ylipäänsä. No, joskus sitä kiireellisimpinä kausina tietysti toivoisi, että voisi muuttaa Mathildedaliin kahvilanpitäjäksi. Kuka ei välillä kaipaisi sinne?”

No nyt ruvetaan tekemään sitä lavastusta! Mistä lähtee inspiraatio? ”Tätä kysymystä ehkä pelkäsin eniten, koska en yhtään tiedä mitä vastata. Olen alkanut keskittyä tunnelmaan, jonka haluan esitykseen luoda. Sitä kautta mietin, mitkä ovat tarvittavat lähtökohdat näyttämölle ja siitä lähden hiljalleen rakentamaan. Macbethissa korostuu tunnelma, jonka halusin luoda ja se näkyy mielestäni eniten. Samojen teemojen olen huomannut toistuvan muissakin tämän hetken Shakespearen tragedioiden lavastuksissa, ehkä kyse on jostain universaalista asiasta. Kun esityksen maailman saa sisäänsä, on helppo tehdä siellä nopeitakin päätöksiä ja intuitiivisia ratkaisuja.”

Macbeth (c) Mika Nurmi 

”Ensin käyn tekstin läpi, ja jos teksti on ennalta tuttu, on ehkä päässäni jo jotain idiksiä. Katson tekstistä tapahtumapaikat, niissä tapahtuvien kohtausten tunnelmat ja tarvittavat käyttöelementit, jos sellaisia on. Macbethissa nousi mieleeni vahvimmin tunnelmina paranoia, kovuus, valta ja kuolemanpelko. Seuraavaksi lähden tekemään kuvaa kolmiulotteisesti ja testailemaan valkoisena, mikä näyttäisi hyvältä. Ensimmäiseen tuotantopalaveriin toin pienoismallin luonnoksen, ja työryhmässä puhuimme siitä, mikä toimii ja mikä ei. Sitten muokataan ja katsotaan uudestaan. Aika paljon harrastajateatterissa mennään myös budjetin ehdoilla ja sillä, mistä materiaaleista rakennetaan. Kaupunginteatterilla olen nähnyt monenlaisia kiinnostavia teknisiä toteutuksia. Helpottaa suunnittelua, jos tietää ennalta, että jokin asia on oikeasti mahdollista itse toteuttaa käytännössäkin.”

Mitä materiaalia pienoismalli on? ”Nyt Macbethissa käytin kapalevyä aika paljon, se on sellainen perusmatsku. Kapalevy on kaksi paperipintaa, joiden välissä on polystyreenivaahtoa. Muuhun voi käyttää käytännössä mitä vain nippusiteistä rautalankaan, mutta jokaiseen toteutukseen löytyy se yksi parhaiten toimiva materiaali. Minulla on tilauksessa kaikenlaista huonekalua ynnä muuta tulostimella tulostettua. Olisi mahtavaa saada 3D-tulostin, tarkat mittakaavassa olevat huonekalut olisi niin yksinkertaista valmistaa sillä itse. Kunhan nyt saadaan seuraava lavastus pulkkaan, pääsee taas testailemaan uusia materiaaleja. Unelma olisi työhuone täynnä useita eri materiaaleja, jotta kaikki olisi lähellä.”

Moneenko kertaan sinun suunnitelmasi ja pienoismallit menevät uusiksi tyyliin ”heitämpä seinään, ei tästä tule yhtikäs mitään”? ”Noooo, kyllä aika usein menee uusiksi etenkin luonnosteluvaiheessa. Se on turhauttavaa ja samalla ihanaa. Macbethin kohdalla kaikki tuntui jotenkin leikiltä, kun kokeili ja teki vaan. Kun kokemusta on tullut lisää, pystyy innostumaan ja leikittelemään keskeneräisellä jutulla. Prosessista on tullut rakkain osa produktioita.”

Millaisella aikataululla näitä hommia tehdään? ”Harrastajateatterikentällä aikataulut vaihtelevat usein riippuen teatterista, koska tuotannon rakenteita on usein vähän. Itse pidän pidemmän aikavälin (vuoden) työstä, jossa on helpompi sovittaa keskustellen suunnittelijoiden työt yhteen sekä ohjaajan näkemykseen. Siten saadaan ehyt kokonaisuus, ja ennaltaehkäistään myöhemmin tulevia ‘yllätyksiä’.”

Nyt tulee vähän hassu kysymys, mutta jääkö työ koskaan kesken? ”Aina se jää. Kiireellisellä aikataululla jää omasta mielestä usein. Macbethissa on paljon asioita, joita haluaisin vielä vähän viilata, mutta aika tyytyväinen olen lopputulokseen. Pitää aina uskaltaa luovuttaa työ eteenpäin, vaikka haluaisi patinoida pintoja maailman ääriin. Keskeneräisyydestä esimerkkinä ”Tulitikkutyttö” Kaarina-teatterissa oli ensimmäinen kunnon lavastukseni ja siellä ensi-iltaa edeltävänä yönä maalasin vielä kaikki pinnat uusiksi. Se kannatti. Mollin ja Kumman kanssa tulen myös jatkamaan työtä ensi-illan jälkeen, koska esitys lähtee kiertämään Suomea.”

Tulitikkutyttö (c) Pirita Linden 

Nämä kysymykset nyt hiukan pomppivat, mutta ei anneta sen häiritä. Mikä on lavastuksen teossa haastavinta? ”Jokaisessa lavastuksessa on aina jotain, mitä en ole tehnyt koskaan aiemmin ja siihen pelottomasti tarttuminen on haastavinta. En ole esimerkiksi koskaan aiemmin maalannut kankaita ennen kuin nyt Mollia tehdessä. Pakostakin tulee virheitä joista oppii tulevia töitä varten."

 "Lavastuksen tekemiseen liittyy paljon osa-alueita – pintakäsittelyä, puutyötä, verhoilua. Pitää osata luopua tietynlaisesta perfektionismista ihan vaan siksi, että ylipäätään pystyy aloittamaan työn! Aiemmin en kestänyt keskeneräisyyttä, ja nyt siitä on oppinut ottamaan kaiken irti. Yksi haastava asia on myös stressin kestäminen. Se on onneksi helpottanut ja osaan jo tunnistaa niitä merkkejä, jolloin tarvitsee rauhoittua ja tehdä jotain muuta. Hyvä ilmapiiri ja kommunikaatio työryhmien sisällä on elintärkeää.”

Mikä sitten on ”helpointa”? ”Ideointivaihe, leikkisä vaihe. Pystyy heittelemään ideoita työryhmän sisällä puolin ja toisin. Se on varmasti kaikille helpointa.”

Ammatilliset esikuvasi? ”Tietysti kaikki ne lavastajat, joita olen saanut tavata! Rakastan jokaisen tyyliä tehdä ja olen saanut onnekseni nähdä monta todella upeaa lavastajaa tekemässä työtään. Voisin listata kaikkien esikuvien nimet. Jani Uljas, Kati Lukka, Teemu Loikas, Teppo Järvinen, Markus Tsokkinen, Es Devlin muutamia mainitakseni. Yksi esikuva siitä, millainen henkilö työympäristössä haluaisin olla, on Janne Vasama. Hänen tapansa olla on ihailtavaa. Seitsemää veljestä oli ihana tehdä Turussa, koska Janne ja Lauri (ohjaaja Maijala) toivat auringon teatterin tekemiseen.”

Entä esikuvia muilta aloilta kenties? ”Ei ole oikein yhtä idolia. Kyllä minä fanitan kaikkia visuaalisia ihmisiä, joita tapaan. Arjessa konkreettisesti jokaista, joka on kaupunginteatterin verstaalla töissä. He ovat ensinnäkin hyviä tyyppejä ja mielettömän taitavia. Olen ihaillut jo kauan Perniöstä kotoisin olevaa kuvataiteilija Sampsa Sarparantaa, hän on tärkeä esikuva ja toivon, että todella monet ihmiset kohtaisivat hänet.”

Millainen on sinun ”normipäiväsi” töissä? ”Jos puhutaan nyt ihan lähipäivistä, niin olen mennyt vähän ennen aamukahdeksaa kaupunginteatterille ja tehnyt parisen tuntia jotain Molliin liittyvää. Harjoitukset ovat alkaneet kymmeneltä, treenataan joko Tarua Sormusten herrasta tai Näytelmää joka menee pieleen. Siellä kahteen asti, välillä tauolla käynyt ehkä kurkkaamassa Mollin puolella. Sitten seuraamaan Mollin harjoituksia viiteen asti ja työstänyt hetken lavasteita kunnes on päänäyttämön iltaharjoitusten aika. Iltaharkkojen jälkeen siivoan jälkeni Mollista ja normipäivä oli siinä. Kesällä päivät kului niin, että ensin olin tekemässä Salossa lavastusta ja illaksi ajoin Naantaliin esitykseen. Kotona olen yleensä kymmenen jälkeen illalla. Aamukasista iltakymmeneen tällä hetkellä, kyllä vaan. Ei sitä pitkään jaksa. Siinä vaiheessa kyllä tuntee väsymyksen, kun saa kommentteja silmäpusseistaan. Pitää löytää tiettyjä päiviä ja kausia, jolloin pystyy rauhoittumaan. Liiallisista tunneista tuleva uupumus ei ole tavoiteltavaa, mutta en halua kuitenkaan peitellä faktoja. Teen tiettyinä kausina paljon töitä pystyäkseni tulevaisuudessa tekemään vähemmän. Lavastajuuden unelmaa tavoitellen.”

Molli ja Kumma (c) Harri Ahola 

Missä jutuissa olet nyt ollut näyttämömiehenä? ”Nyt syyskaudella olen ”Tarussa” ja Näytelmässä joka menee pieleen, joka on marraskuussa ensi-illassa. Keväällä olen mukana eräässä isossa produktiossa, jota ei vielä tässä vaiheessa ole julkistettu. Kevään juttu ja NJMP ovat sellaisia, joissa toivoin olevani mukana, juuri niiden lavastajien takia!”

(Huom. Tässä vaiheessa voi jo paljastaa sen, että kevätkaudella Turussa nähdään Hamlet, ja sen lavastussuunnittelijana on Markus Tsokkinen.)

Podetko sinä muuten ensi-iltajännitystä? ”Joo-o, nyt on helppo vastata tähän kun juuri oli Macbethin ensi-ilta. Olin todella hermostunut siihen asti kunnes pääsi teatterille ja alkoi tulla muuta ärsykettä, ensi-iltayleisöä ja koko ajan on pieni puheensorina ympärillä. Jännityksen taso riippuu kyllä itse jutusta ja siitä, miten varma siitä on. Macbethissä sain rauhan, koska sain oman työni valmiiksi aikaisessa vaiheessa. Jekyllissä & Hydessä taas olin ihan romuna katsomossa, jännitin ja stressasin. Levollisuus tulee yleensä siinä vaiheessa kun esitys alkaa, pystyy nauttimaan näkemästään. Jälkeen päin on ”takki tyhjänä” -olo. Ensi-illan jälkeistä tyhjyyttä omien lavastusteni jälkeen poden myös. Tällä hetkellä tosin en ehdi kokemaan sitä, koska seuraavan lavastuksen ensi-ilta on jo parin viikon päästä!”

Urasi tähtihetki (joku muu kuin tämä haastattelu hahah)? ”Heheh, kyllä niitä tähtihetkiä on ollut jo aika paljon! Sanotaan näin, että urani tähtihetki oli ehdottomasti se, kun lähdin tekemään Macbethin suunnittelua ja se tuntui ihanalta! Olin saavuttanut jonkin pisteen. Tämä on hyvä alku.”

Ja toinen tähtihetki oli se, kun tuurasit kesällä Love me Tinderissä Arttua ”kapselissa” ja tulit mainituksi Teatterikärpäsen jutussa? ”No ehdottomasti sekin, hahah. Heti tuli Artun kanssa kuittailua siitä, kumpi saa enemmän mediahuomiota näillä lyhyillä mieskarkki-lavavisiiteillään. Arttu on kyllä yleensä päässyt hoitamaan tämän lavapuolen.”

”Tähän väliin haluan mainita yhden kannustavan kommentin, joka lämmitti ja lämmittää mieltäni edelleen. Nopea pieni kohtaaminen, joka tuntuu merkitykselliseltä. Lauri Maijala huikkasi mulle pienellä käytävällä ”Jäbä on kultaa!” Se oli pieni ja tärkeä hetki.”

Mitenkäs muuten sitten, kun käyt itse teatterissa. Pystytkö katsomaan esitystä ilman, että kiinnität liikaa huomiota lavastusratkaisuihin ja vastaaviin, irrottautumaan töistä? ” Tottakai lavastusratkaisuihin kiinnittää huomioita ja niitä ihailee, mutta en koe sen häiritsevän omaa katsojakokemustani. Hyvästä esityksestä nauttii aina.”

Mitä sinulle merkitsee teatterin taika? ”Teatterin taika on sen katoavaisuudessa. Jos et mene tänään katsomaan esitystä, sitä esitystä ei enää ole. Huomenna se on erilainen. Suomessa esitysten kausi on vielä aika lyhyt ja esitysten päätyttyä se katoaa, ja jäljelle jää oma muistosi ja kokemuksesi juuri siitä hetkestä. Teatteri on sidottuna aikaansa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Tämän kirjoitan nyt haastattelun jälkeen, mutta kuulin juuri, että Salon Teatterilla oli käynyt siivousfirma pesemässä lattian, ja koko porukka oli Macbethin alkukohtauksessa vetänyt flipat näyttämölle jääneeseen pesuaineeseen. Olisi ollut mahtavaa nähdä se! Kunnon slapstick -hetki!”

Jos saisit vapaat kädet, minkä näytelmän haluaisit lavastaa? ”Haluaisin tehdä jonkun kauhunäytelmän, esimerkiksi ”Mustapukuinen nainen”. ”Pukija”-näytelmän haluaisin tehdä, ja sellaisia juttuja, joita esimerkiksi Ryhmäteatteri on tässä lähiaikoina tehnyt. Muodonmuutos. Yhteiskunnallisia aiheita, uusia tekstejä. Eduskunta III oli mielestäni upea.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin kaikki lukemattomat kirjani ja maalausvälineet ja askarteluvälineet ja pienoismallit, kaikenlaista tilpehööriä. Tarviiko sinne nyt sitten ruokaa?”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin mennä Ranskaan ja Pariisiin impressionismin aikaan. Se tyylilaji tuntuu itselle tärkeältä. Tunnelma kohdillaan. Vapaa-ajan vallankumousta ja taiteessa korostetaan tavallisten ihmisten arkea ja elämää Antiikin sankaritarinoiden sijaan ensimmäisiä kertoja.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Toivo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pettymys

Mikä sytyttää sinut? - Ihmisten kohtaaminen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämätön asenne

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Puheensorina, joka kuuluu toisesta huoneesta

Mitä ääntä inhoat? - Melua kun koittaa keskittyä. Sirkkelin ja vasaran ääneen herääminen.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Oopperalaulaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Mikään monotoninen työ mihin ei pysty vaikuttaman.

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Vittu mitä säätöö!” Hahhahahahhah! Pääsihän se Kimi Räikkösen kommenttikin tähän mukaan.

Rikulla on myös omat nettisivut, jossa varsin kattava kavalkadi valokuvia eri esityksistä ja niiden lavastuksista. Kannattaa käydä tsekkaamassa! Sivut löytyvät tämän linkin alta. 

Riku esittelee kuvaansa Salon Teatterin lämpiön seinällä...

Macbeth / Salon Teatteri

Macbeth / Salon Teatteri

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos William Shakespeare
Suomennos Matti Rossi
Sovitus ja ohjaus Pauliina Salonius
Lavastus Riku Suvitie
Pukusuunnittelu Taija Jokilehto
Valosuunnittelu Timo A. Aalto
Musiikki- ja äänisuunnittelu Marcus Lindén
Naamioinnin suunnittelu Taija Jokilehto
Valo- ja videokuvaus Mika Nurmi

Rooleissa : Pasi Nikula, Merita Seppälä, Sari Koskela, Anne-Maija Gilbert, Johanna Saarinen, Juhani Suomi, Sanni Suvila-Nuutinen, Anni Salomaa, Kimmo Lehto, Tristan Kulmala, Susanna Mäntylä, Jerry Sarlin, Esa Lehtinen, Gerhard Gilbert, Selja Isojunno, Mikko Polojärvi ja Armi-koira

Macbeth (Pasi Nikula) 

Toinen kerta toden sanoo? Ensivisiittini Salon Teatteriin tapahtui melko tarkalleen vuosi sitten, kun kävin räjäyttämässä tajuntani Jekyllin & Hyden parissa ja vielä uusintareissullakin. Silloin jo jäi sellainen fiilis, että kyllä Salossa osataan ja ehdottomasti tulen toistekin. Ensikosketukseni Shakespearen Macbethiin ei sitten mennyt ihan niin putkeen. Keväällä 2017 kävin Kansallisteatterissa turhautumassa ja kyllästymässä, olin nukahtaa ensimmäisen puoliskon aikana ja väliajalla oli hilkulla, etten lähtenyt kesken pois. En ymmärtänyt esityksestä juuri mitään ja kun turhautuminen iskee, silloin ei enää haluakaan ymmärtää. Käsiohjelmasta luin vasta jälkikäteen mistä näytelmässä ylipäätään on kyse, suurin osa teemoista kun jäi hämärän peittoon. Vähän tuumailin silloin, että ei taida meikäläinen olla Shakespearen klassikoiden ystävä ja jatkossa mietin tarkemmin, mitä menen katsomaan. Ja kas, syksyllä 2018 istun jännittynein mielin Salon Teatterissa Macbethin alkua odottamassa! Haastavillekin teoksille kannattaa siis antaa uusi mahdollisuus.

 Aulan seinillä on verihyhmäisiä tauluja. Kävi mielessä, että juuri tässä kohtaa vuosi sitten tajuntani räjähti ja siitä jäi näemmä näin näkyvät jäljet! Katsomoon astelemme näyttämön poikki. On se kyllä jännä tunne olla hetki itsekin lavalla, ja oloni on muutaman askeleen verran kovin harras. Kuin kirkkoon astuisi. Pyhään tilaan. Tässä tapahtuu kohta suuria ja on astuttava varoen, ettei ohimennessään riko mitään. Vasta katsomossa pystyn rentoutumaan kunnolla, ja hämmästyn heti. Odotin näkeväni kierreportaat ylös ja muuten avoimen tilan mutta ei, lavastajavelho Riku Suvitie on pistänyt koko tilan uusiksi! Nerokasta!

 Yksi syy siihen, että olen aikanaan hurahtanut teatteriin on se, että minulla on katsomossa turvallinen, lämmin olo. Kuin kotonaan olisi, ja enemmänkin kuin kotona. Olen paikassa, jossa ihan kaikki on mahdollista ja voi tapahtua mitä tahansa. Itse olen kuitenkin turvassa, kuin lämpöisessä pesässä tai ilmassa leijuskelemassa, sopivan välimatkan päässä tapahtumista - en niiden keskipisteessä. Annan esimerkin : aiemmin syyskuussa kävin katsomassa Riihimäen Teatterin näytelmää "Täti ja minä" ja näyttämölle oli saatu aikaan sellainen tunnelma, että melkein teki mieli hypätä itsekin mukaan ja ottaa lähempää kontaktia näyttelijöihin. Toisin on Salossa. Hetken saamme tunnelmoida alussa ja katsella projisointina yksinäisen miehen harhailua lumisessa maisemassa. Mitä mies etsii? Seuraavaksi ovet aukeavat ja voimakas musiikki vyöryy päälle ja yli, valot vilkkuvat ja miehiä miekkoineen ryntää suoraan kohti. Olo on kuin Jon Snowlla Game of Thronesin kutoskauden päätösjaksossa. "Antaa tulla vaan, minä en peräänny!" Yhtäkkiä minulla ei olekaan turvallinen olo, ja silti mikään maailmassa ei saisi minua lähtemään pois. Mikä ihana tunne! Nauliinnun penkkiin kiinni ja pulssini kohoaa. Antaa tulla, olen valmis!

 Juoniselostusta tästä ei tule tekemälläkään, sillä kaikissa käänteissä en edelleenkään pysynyt kärryillä. Ei ole niinkään oleellista se, mitä tapahtui vaan MIKSI. Ensimmäistä kertaa ymmärsin sen. Macbeth (Pasi Nikula) tapaa reissullaan kolme mystistä sisarta, jotka kertovat ennustuksen. Tämän mukaan sitten toimitaan ja ruumiita syntyy enemmän kuin on tarvis. Vallan - ja verenhimo sokaisee niin Macbethin kuin vaimonsa Lady Macbethin (Merita Seppälä) ja siinä vaiheessa kun tekojen seuraukset alkavat kolkutella omaatuntoa, on jo myöhäistä. Kun epätoivon vimmalla yrität pestä verta käsistäsi ja se ei vaan lähde... huh. Välillä katsellaan projisointeina päähenkilöiden epätoivoista tempoilua sinällään kauniissa maisemissa, mutta kun oma mielenmaisema on synkkääkin synkempi, ollaan eksyksissä ja syvällä ihmismielen pimeimmissä loukoissa, joista ei noin vain palatakaan ja ajaudutaan yhä syvemmälle.

 En mielelläni vertaile eri näytelmiä keskenään, mutta niiden aiheuttamia tunnelmia kyllä. Vuosi sitten Jekyll & Hydessa päälläni oli sattumalta sama villatakki kuin nytkin ja tunnelma katsomossa oli niin kuuma, että mieleni teki riisua takki pois heti väliajan tultua. Poskiani kuumotti ja käteni hikosivat, siis ihan fyysisiä reaktioita. Macbethissa minun oli kylmä koko alkupuoliskon, käteni olivat viileät ja hyinen viima puhalsi näyttämöltä suoraan sieluuni jatkuvalla syötöllä. Mielenkiintoista, mutta toisaalta vähän pelottavaakin.

 Aidosti hyytäviin tunnelmiin päästään näyttämölläkin. Kun Banquon (Kimmo Lehto) verinen haamu sisälmykset ulkona ilmestyy istumaan pöydän päähän ja lähtee astelemaan yleisöä kohti pitkin pöytää, tekisi mieleni huutaa. Kun pimeästä kolosta yllättäen kurkkaa kasvoiltaan kalmanharmaa Macbeth, silmissään hullunkiilto, tekisi mieleni huutaa. Kun seinät lähtevät yllättäen liikkeelle ja tila pienenee pienenemistään, tekisi mieleni huutaa. Huomaan pariin otteeseen hypeltäväni sormustani Macbethin hermostuneella tavalla ja varmaan yritin pestä käsiäni takkini helmoihin, koska Lady Macbethkin teki niin. Kyllä, eläydyn välillä vähän liikaa tapahtumiin.

Lady Macbeth (Merita Seppälä) 

 Pääpari on veretseisauttavan upea, ei oikein löydy edes sanoja. Molempien roolihahmojen tulkinta suorastaan naulitsee katseen ja melkein unohdan hengittää. Moista tarkkuutta on ilo seurata ja haluan kiittää vielä sitä, miten etenkin Macbeth replojaan pudottelee juuri sopivan kylmäävällä tavalla, mutta äärimmäisen selkeästi artikuloiden. Lady Macbeth, miten herkkä ja samalla niiiin kylmä. Eipä sovi väheksyä muidenkaan roolisuorituksia, saumatonta yhteistyötä on aina suuri nautinto seurata.

Fleance, Banquon poika (Tristan Kulmala) ja Banquo (Kimmo Lehto) 

 Ihan oma lukunsa on sitten näytelmän lavastus ja valo- sekä äänimaailma. En ole vastaavanlaiseen pyöritykseen aikoihin joutunutkaan. Yleensä sitä kiinnittää huomionsa erinäisiin roolisuorituksiin ja ne jäävät mieleeni, mutta tässä seurasin valojen "leikkiä" eri kohteissa silmä tarkkana ja äänimaailma suorastaan pakotti pysymään koko ajan skarppina ja hereillä. Ja tosiaan, että voikin sama tila olla niin totaalisen erilainen! Mielikuvitukseni lähti hieman laukalle kun mietin, minne kaikkialle lukuisat oviaukot johtavat ja mitä kaikkea sieltä esiin saattaisi ilmestyä. Punaisen valon hehkuessa yhdenkin syvennyksen takana tietää heti, että tuolla jossain tapahtuu jotain kamalaa, väärää. Mitään ei näytetä, mutta silti sen tietää ja tuntee. Paras lavastus jättää katsojalle salaisuuden, jota halutessaan pääsee raottamaan. Kaikki ei ole näkyvillä, on myös "jotain muuta". Teatterin taikaa parhaimmillaan. Sama valojen kanssa. Niillä korostetaan jotain, minkä halutaan olla näkyvissä, mutta pimeydessä lymyää jotain, joka odottaa omaa hetkeään... Eikä millään meinaa uskoa edelleenkään, että osa tapahtumista sijoittuu yleisölämpiöön, jossa hetkeä aiemmin nautin omenapiirakkaa. Käsittämätöntä ja todella nerokasta. Itse teatterisalihan ei ole suuri, mutta yllättäen näiden samojen seinien sisälle mahtuu koko maailma.

 Loppukohtauksen aikana huomasin liikuttuvani. Jaa miksi? No siksi, että minä istun tässä ja saan katsoa ja kokea jotain näin mielettömän vaikuttavaa. Katsomosta poistuttuani seisoin jälleen sen saman hurmeisen taulun edessä täysin mykistyneenä, silmät pyöreinä ja sain sanottua vain yhden sanan : "Jumalauta!" Parhaat esitykset aiheuttavat sen fiiliksen, että sanat juuttuvat jonnekin ja ainoa ajatus on, että mitä minä oikein äsken näin. MITÄ MINÄ OIKEIN ÄSKEN NÄIN! Kävin sentään hämmentyneenä halaamassa ohjaaja Pauliina Saloniusta ja sain soperrettua kiitokset.

 Menin seuraavana päivänä aamuvuoroon töihin. Yöllä heräsin suhteellisen paniikissa tasan puoli kolmelta nähtyäni unen, jossa Macbethin irtileikattu pää leijui edessäni ilmassa ja halusi itsepintaisesti kertoa minulle jotain. Kiva kiva. Unessa tupsahdin tyhjään tilaan milloin mistäkin oviaukosta, savun ja värivalojen keskeltä ja kehittelin mielessäni hienoja lauseita ja ajatuksia, joilla Macbethia tässä blogissani kuvaisin. Valitettavasti en muista niistä mitään enää, joten näillä mennään. Töissä pari ensimmäistä tuntia meni aika sumuisissa tunnelmissa...

 Kiitos Salon Teatteri siitä, että palautitte uskoni Shakespearen klassikoihin ja vahvistitte mielipidettäni siitä, että parasta teatteria tehdään ihan muualla kuin suurten kaupunkien suurissa teattereissa. Kunnianhimoista, eikä mennä siitä mistä aita on matalin vaan rynnitään voimalla ja taidolla läpi. Kiinnostuitko? Lisäinfoa Salon Teatterin nettisivuilta.

ps. Ennen esitystä haastattelin Riku Suvitietä ja myöhemmin luvassa mielenkiintoista juttua mm. siitä, miten lavastus syntyy. Muutenkin kannattaa pistää nimi mieleen, mitä kaikkea nuori mies vielä ehtiikään tehdä!

Esityskuvat (c) Mika Nurmi

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!)