Haastattelussa Maija Lang

Maija Langin tapasin maaliskuun alussa 2019 Café Talossa Helsingin Hakaniemessä.

Vuonna 1987 syntynyt Maija on horoskoopiltaan härkä. ”Oon syntynyt ja kasvanut Vaasassa, ja vanhempani sekä isosiskoni perheineen asuvat siellä edelleen. Veljeni asuu täällä Helsingissä ja itse muutin tänne lukion jälkeen parikymppisenä.”

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä harrastan käsitöitä. Kudon todella paljon, villasukat on tosi mielekkäitä ja nopeita tehdä. Mulla on yksi torkkupeitto ollut projektina jo seitsemän vuoden ajan, nyt se alkaa olla valmis. Nyt mä oon innostunut leipomisesta. Mulla on hapanjuuri, josta oon opetellut tekemään leipää itse ja kaksi viimeistä leipää ovat olleet jo todella herkullisia. Oon vähän semmoinen kotirotta ja pesänrakentaja, tykkään ihan hirveästi oleilla kotona ja tehdä kotiasioita. Käsitöissä ja leivonnassa yhdistyy se konkretia, että ryhdytään johonkin ja sitten näkee lopputuloksen. Mä kärsin tässä ammatissa selkeästi siitä, että tästä ei jää tavallaan mitään käteen. Kun mä tuun näytöksen jälkeen illalla kotiin, mulla on tietysti kehossani se kokemus, mutta mulla ei ole mitään konkreettista kotiinviemistä. Tai jos harjoitellaan näytelmää, sieltä voi olla kotiinviemisinä vain ahdistunut tai stressaantunut tai onnistunut mieli, mutta ei mitään mitä voisin kotona näyttää. ”Katso mitä oon tehnyt!” Käsitöissä ja leivonnassa näkee myös oman kehittymisensä itse, teatterin lavalla on vaikeaa nähdä omaa kehitystään. Pitää vain luottaa omaan sisäiseen tunteeseensa”, Maija pohtii.

Maijan kotialbumista 

Onko sinulla ollut aiemmin jotain sellaista harrastusta, joka jäi teatterin vuoksi pois? ”Aloin harrastaa kilpatanssia alle kouluikäisestä varmaan tuonne 14-vuotiaaksi asti, jolloin vaihdoin lajia. Tanssin pienessä ryhmässä, jota liikunnanopettajani veti ansiokkaasti yläasteella ja lukiossa aloimme tehdä itse koreografioita. Osallistuimme kilpailuihin ja pärjäsimme ihan hyvin. Eli tanssi on mulle ollut kyllä pohjana ja taustana.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kyllä, pianoa. Lapsena olin musiikkiluokilla ja aloitin pianonsoiton 9-vuotiaana. Lukioaikoina ei riittänyt enää puhti käydä teoriatunneilla ja niin se sitten jäi, mutta sain perustutkinnon suoritettua. Pystyn edelleen säestämään itseäni pianolla ainakin auttavasti. On mulla ukulele ja kitarakin, ja ne on kyllä kiinnostavia soittimia, mutta en kyllä vielä lähtisi niiden kanssa keikalle.”

Mikä on ns. salainen paheesi? ”Mä katselen aika paljon televisiota. Tuntuu muodikkaalta sanoa, ettei ole aikaa katsoa telkkaa tai sieltä ei tule koskaan mitään katsottavaa, ja niin mäkin teen, mutta totuus on toinen. Mä tiedän tarkkaan mitä edellisessä Maria Veitola yökylässä -jaksossa on tapahtunut, samoin Kaappaus keittiössä. Tiedän outoja juttuja. Samalla voi tietysti kutoa. Lapsuudenkodissani oli aina telkkari päällä. Kai se liittyy jotenkin turvallisuudentunteeseen. Mä pidän siitä, että on hälinää kun oon yksin kotona. On mulla vielä sellainen salainen juttu, että tykkään leikkiä näyttelijää kotona. Hän on aika lahjakas kaikessa, etenkin laulamisessa.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Eläimet, luonto, kiltteys, hellä ja lämmin katse, ihmisten kohtaaminen, läsnäolo.”

Papparaisen uni/TTT (c) Kari Sunnari 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Mä oon aika energinen tyyppi ja uskon tuovani työryhmään hyvää tunnelmaa. Tuun hirveän hyvin toimeen ihmisten kanssa. Oon myös aika ehdoton jos koen tilanteen epäreiluksi tai jotain ihmistä kohdellaan työtilanteessa väärin. Haluan puolustaa ja tehdä työtilanteista tasapuolisia. En pidä epäreiluudesta enkä väärinkohtelusta. Lisäksi mulla on hyvä rytmitaju. Ymmärrän hyvin, mikä kohta tekstistä kannattaisi tehdä nopeammin ja missä taas on aikaa. Oon harjaantunut ja kiinnostunut tekstin käsittelystä, ja käytän erityistä huomiota siihen miten puhun näyttämöllä.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Tuo on vaikea kysymys, koska on hankala arvioida omia taitojaan. En osaa voltteja ja laulupuolella oon vielä harjoittelija. Mun erityistaitoni on varmaankin herkkyys. Se on jotain sellaista, mitä ei voi opetella. Sen pitää tulla sisältä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ” Kyllä mä haluaisin, että musiikista tulisi mulle sellainen työkalu, jonka käyttöä mun ei tarvitsisi jännittää. Voisin mennä koe-esiintymisiin varmana siitä, että vaikkapa lauluntuottaminen onnistuu. Laulu on mulle vielä todella epävarmaa ja koe-esiintymistilanteessa se usein paljastuu. Tilanne on niin jännittävä ja stressaava, ja heikkoudet paljastuvat. Tätä mä sinnikkäästi haluan harjoitella ja harjoittelenkin. Kyllä musta olisi mageeta opetella myös esimerkiksi spagaatti, en kyllä tiedä missä sitä taitoa voisi käyttää. Se rooli meni jo, jossa sitä olisi voinut hyödyntää! Voi olla, ettei Peppi Pitkätossun roolia tulee enää kohdalle uudestaan. Mutta spagaatin harjoitteleminenkin on mielekästä!” naurahtaa Maija.

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työjuttusi? ”Tampereen Työväen Teatterissa pyöri ”Presidentti ja tyttö”, ja siinä mun roolihenkilöni oli toimittaja-tietokirjailija Maarit Tyrkkö. Hän oli ollut 70-luvulla presidentti Urho Kekkosen läheinen ystävä ja toimittanut myös kaksi tietokirjaa noista ajoista. Oli aika haastavaa hypätä hänen nahkoihinsa, koska hän on vielä elossa ja materiaali oli hänelle hyvin henkilökohtaista. Sen ilmentäminen oli todella vaikeaa, ja hänen ja Kekkosen suhteen ymmärtäminen oli todella haastavaa. Oli aikoja, jolloin en ymmärtänyt sitä ollenkaan enkä tiennyt mistä heidän suhteensa kertoi. Toisaalta mun piti näytellä kokonainen teos, jossa on joku tilanne toimittajan ja Kekkosen välillä, ja en ollut siitä tilanteesta ollenkaan varma silloin enkä ole vielä tänä päivänäkään. Sen lisäksi tapasin Maarit Tyrkön viitisen kertaa. Koin sen hyvin vaikeana, koska hän suhtautui minuun kuin olisin hän. En näyttänyt häneltä eikä musta tehty hänen näköistään. Mä en voi näytellä toista ihmistä, jos en tiedä mitä hän ajattelee enkä tiedä mitä on tapahtunut oikeasti, voin tehdä vain omat tulkintani. Hän näki esityksen kuusi kertaa ja mulla oli joka kerta sellainen olo, että apua mitähän hän mahtaa ajatella kaikesta. Henkisen puolen takia tuo näytelmä on ollut haastavin.”

Presidentti ja tyttö/TTT (c) Kari Sunnari 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Veljeni on palvelumuotoilija ammatiltaan. Hän kouluttautui ensin teolliseksi muotoilijaksi Hämeenlinnassa ja sen jälkeen suoritti jatko-opintoja Taideteollisessa korkeakoulussa (nyk. Aalto-yliopisto). Hänessa on taiteellisuus muotoilun kautta läsnä. Mä oon ensimmäinen näyttelijä. Äitini on parturi-kampaaja ja isäni on rakennusmestari, siskoni on terveydenhoitoalalla. Mä oon iltatähti, ehkä se lähti sieltä? Oon aina saanut paljon huomiota ja ehkä se oli luonnollinen tie jatkaa?” Maija pohtii.

Niin. Milloin sinä sitten löysit teatterin ja näyttelemisen? ”Mua on lapsena viety usein teatteriin. Muistan olleeni alle kouluikäinen, kun mut vietiin katsomaan Vaasan Villaan näytelmää ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä”. Anna-Liisa Tilus näytteli Lumikkia, ei ollut varmaan montaa vuotta siitä kun hänet oli kruunattu Miss Suomeksi. Se näytelmä oli musta ihaninta mitä voi olla, ja sain sen käydä katsomassa useamman kerran.”

Mikä on Vaasan Villa? ”Se on Hietalahdessa puistoalueella sijaitseva keltainen iso paviljonki, jonka pihalla oli kesäteatteritoimintaa. Ravintola ja juhlatila, toimii siellä edelleenkin.”

”Sieltä se lähti, ja kilpatanssi alkoi viedä esiintymisen suuntaan. Sai ilmaista itseään ja olla esillä, ja sai laittautua! Rakastin niitä pukuja ja kenkiä, se oli mun juttuni. Olin myös innoissani peruukeista. Muistan nähneeni kaverini luona elokuvan Grease, ja sen jälkeen Barbie-nukkeni leikkivät aina Greasea… Mä halusin olla isona Olivia Newton-John ja Sandyn rooli voisi olla yksi unelmarooleistani edelleen. Kyllä mä oon aika nuorena jo ilmoittanut, että haluan isona näyttelijäksi. Ei ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa! Lukioaikoina mä hain mukaan Vaasan Ylioppilasteatteri Ramppiin ja pääsin kesäteatteriin mukaan. Siellä tulikin sitten harrastettua teatteria koko se loppuaika, jonka Vaasassa olin. Muistan hyvin ensimmäisen proggikseni – se oli nimeltään Hypermarket ja näyttelin siinä hypermarketin asiakasta.”

Missä vaiheessa sitten aloit miettiä teatteriopintoja? ”Lukioaikoina alettiin keskustella jatko-opintosuunnitelmista. Oponi oli järkyttynyt siitä, että halusin TeaKiin. ”Voi voi Maija, yksi toinenkin opiskelija meidän koulustamme on joskus hakenut sinne eikä päässyt. Sinne on tosi tosi vaikeaa päästä.” Ajattelin silloin, että niin kai sitten on. Hän suositteli mulle englanninopintoja, koska olin siinä hyvä. Heti kun oli mahdollista, mä 19-vuotiaana hain ensin Nätylle ja samana keväänä TeaKiin. Nätylle hain toisenkin kerran, ja viides kerta avasi mulle ovet TeaKiin. Täällä Helsingissä mä olin ensin vuoden vaatekaupassa töissä ja sitten hain Helsingin evankeliseen opistoon, koska halusin harjoitella pääsykokeita varten. Laitoin työhakemuksen jokaikiseen helsinkiläiseen teatteriin ja tarjosin itseäni lipunmyyjäksi tai kahviotyöntekijäksi. Olin ollut Vaasassa yhdellä huoltamolla töissä ja saanut sieltä anniskelu-ja hygieniapassit. Sitten sain puhelun Helsingin Kaupunginteatterista, jossa ravintolatoimintaa pyöritti silloin Sodexho (nyk. Sodexo), menin työhaastatteluun ja pääsin väliaikatarjoilijaksi vuonna 2008. Päivisin harjoittelin pääsykokeisiin evankelisessa opistossa ja iltaisin olin teatterilla töissä kahvilassa. Kaksi vuotta tein tätä kuviota, kunnes pääsin TeaKiin. Kahvilahommat olivat mukavia ja viihdyin siellä koko kouluaikani. Tein viimeisen työvuoroni kahvilassa lauantaina, ja maanantaina aloitin Peppi Pitkätossun harjoitukset samassa talossa. Oli ihanaa, kun omassa ensi-illassani (roolissa vuorottelimme Anna-Riikka Rajasen kanssa) Sodexon kollegani olivat kokoontuneet kaikki parvelle vilkuttamaan mulle. TeaKiin pääsin siis 2010 ja valmistuin 2015.”

Peppi Pitkätossu/HKT (c) Mirka Kleemola 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Maailman vahvin tyttö” ja se käsitteli harjoittelemisen pelkoa. Taiteellinen opinnäytteeni oli Peppi Pitkätossu, joka oli mun ensimmäinen iso pääroolini. Olin toki tehnyt Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydämen Marion-neidon roolin aiemmin, mutta Pepin rooli oli iso ja suuri näyttämö valtava. Tilanne oli erikoinen, koska Anna-Riikka valmistui kanssani samaan aikaan ja jaoimme roolin, enkä lisäksi ollut aiemmin näytellyt lasta. Tapamme näytellä oli hyvin erilainen ja rakastuin hänen tekemäänsä Peppiin, mutten voinut tehdä samoin koska se ei tullut ”sisältäni”. Kuitenkin oli tehtävä yhtenäinen teos, jonka johtohahmo olisi moottoriturpa, joka vielä säntäilisi pitkin lavaa koko ajan. Piti löytää yhteinen tapa harjoitella, jotta saisimme aikaan teoksen ja jotta me molemmat pystyisimme tekemään roolin. Kirjallinen opinnäytteeni käsitteli sitä, millainen matka oppimisprosessi oli henkisesti ja se myös vaati itsetuntoa, jota ei ehkä silloin vielä ollut riittävästi. Epävarmuuden sietämistä ja sitä, ettei vahingossa alkaisi kilpailla toisen kanssa. Iso työ nuorelle näyttelijälle!”

”Peppiä oli kyllä ihana tehdä! En ikinä unohda niitä pieniä katsojia, joilla oli Herra Tossavaisia mukanaan ja Peppi-peruukkia ja mekkoa päällä. Yleisön joukossa oli myös paljon eläytymistä tapahtumiin ja varoitushuuteluita ja vapaaehtoisia kermakakunmaistelijoita. Ihania!”

Miksi olet näyttelijä? ”Mulla on niin paljon sanottavaa. Mä oon näyttelijä, koska mä rakastan teatteria yhteisönä. Mun on vaikeaa kuvitella mitään hienompaa kuin se, että tehdään yhdessä töitä ja teatteri on hieno ja harvinainen osoitus siitä, että valitaan teos ja tehdään se yhdessä. Mulla on sellainen olo, että mulla on tehtävä viedä kulttuuriperintöä eteenpäin, saattaa hienoa tekstiä ja meidän kieltämme katsojien tietoisuuteen. Tämän avulla mä pystyn kasvattamaan uusia teatterin katsojia, kokijoita ja ehkä jopa tekijöitäkin. Että joku tulisi katsomaan teosta, jossa olen mukana ja päättäisi, että minäkin haluan näyttelijäksi. Mikäs sen hienompaa! Mulla voi olla myös mahdollisuus vaikuttaa jonkun ihmisen elämään – joku tapa, ajatus tai rutiini voi muuttua pysyvästi. Siksi olen näyttelijä.”

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet urasi varrella saanut. ”Olin vielä TeaKissa ja taisin ahertaa Pepin parissa, ja samaan aikaan olin aloittanut Tampereen Työväen Teatterissa äitiyslomansijaisuuden, ja valmistumiseni jälkeenhän jatkoin siellä vielä kolme vuotta. Olin aloittanut harjoitukset Työviksessä, kirjoitin samalla lopputyötäni ja näyttelin Pepissä. Tulin sitten kerran töihin ja vaihdoin roolivaatteitani näyttämön sivussa, ja yhdelle rakkaalle kollegalleni sanoin, että en jaksaisi millään. Hän katsoi mua hymyillen ja sanoi : ”Tietsä Maija mitä? Ei oo pakko jos ei halua.” Hän ei tarkoittanut sitä mulle missään nimessä kommenttina siihen, että kannattaisi miettiä tarkemmin, mutta mulle se osui juuri sillä hetkellä. Ei ole pakko jos ei halua. Sama asia on toistunut muutaman vuoden aikana ja olen kohdannut tilanteita, joissa minä tai kollegani on ollut väsynyt tai jotenkin epämotivoitunut. Aina silloin muistan hymyn ja kommentin. Silloin muistaa myös sen, että näyttelijän ammatti on intohimotyö ja tätä ei kannata tehdä, jos ei halua. Voi tulla päivä, jolloin näyttelijän työ ei kiinnosta ja se on ihan normaalia, mutta jos niitä alkaa olla useampia… Silloin kannattaa pysähtyä miettimään, onko tämä sittenkään se paikka jossa haluan olla.”

”Oon lisäksi saanut tehdä töitä esimerkiksi Esko Roineen ja Tuire Saleniuksen kanssa, ja heiltä oon oppinut todella paljon. Kunnioitan Tuirea siinä, että hän tekee aina kyllä hirvittävän paljon töitä tekstin kanssa. Hän lukee tekstiä todella paljon ja miettii sitä, ja suhtautuu todella vakavasti työhönsä – unohtamatta kuitenkaan leikkiä! Se ei ole liian totista, vaikka onkin vakavaa. Eskolla taas on jatkuvasti pilke silmäkulmassa. Olin molempien kanssa näytelmässä ”Papparaisen uni”, jonka Sirkku Peltola ohjasi, ja se oli kyllä todella hieno kokemus! Kyllä mä heiltä oon oppinut sen, että tätä kannattaa tehdä todella vakavasti, mutta pitää muistaa myös leikkiä.”

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus/TTT (c) Kari Sunnari 

Onko sinulla jotain omia ns. esikuvia, joita olet kauemmin seurannut tai erityisesti arvostat? ”Mä oon vähän semmoinen ”sieni” ja suhtaudun kaikkiin kollegoihini siten, että imen heistä informaatiota ja inspiraatiota. Seuraan tosi mielelläni, miten muut harjoittelevat ja opin samalla heiltä. Tavallaan mä kumarran kaikille, mutta erityisesti vanhemmille kollegoilleni. Päästessäni TeaKiin mulle oli selvää, että pyydän Maria Ylipäätä näyttelijäkummikseni ja hän suostui. Häntä tulen ihailemaan aina. Maria muutti Ruotsiin tekemään Kristina från Duvemålaa ja Anna-Maija Tuokko otti lopputyöni tarkistettavakseen. Häntäkin ihailen todella paljon, hän on erittäin monipuolinen ja lahjakas. Ihailen lisäksi kaikkia heitä, jotka laitosteattereissa jaksavat vuodesta toiseen painaa kuusipäiväistä viikkoa. He ovat todellisia työn sankareita.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Sir Ian McKellenin kanssa olisi ihana näytellä! Ja Emma Watsonin kanssa! Ja sitten mä haluaisin näyttelemään Game of Thronesiin, aivan sama kenen kanssa näyttelisin siinä. Haluaisin muuten olla siinä sarjassa Arya, hän on kova!”

Kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Bradley Cooperin kanssa voisin laulaa Ukko Nooan tai ihan mitä tahansa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Pyynikin Kesäteatterissa (Kuuma kesä ´85), Ryhmäteatterissa (Robin Hoodin sydän), Helsingin Kaupunginteatterissa, Vartiovuoren Kesäteatterissa Turussa ja Tampereen Työväen Teatterissa useampi juttu.”

Robin Hoodin sydän/Ryhmäteatteri (c) Janne Siltavuori

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkittävä roolityö tai koko proggis. ”Robin Hoodin sydän oli ensimmäinen juttu, josta sain ihan palkkaa näyttelijänä. Se oli myös suuri luottamuksenosoitus Juha Kukkoselta, että hän otti mut siihen mukaan isoon tehtävään. Työryhmä oli ihana myös. Peppi Pitkätossu oli myös iso juttu, jo pelkästään tehtävän ja näyttämön koon takia. Tampereen Työväen Teatterissa oli hienoa ystävystyä esimerkiksi Janne Kallioniemen kanssa, hänen kanssaan sain tehdä monta juttua. Improklubi oli mainio! Hyviä muistoja, ja sen yhteydessä ystävystyin kapellimestari Joonas Mikkilän kanssa. Kaikki improjutut eivät olleet onnistuneita, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Porukka oli upea ja koko hommasta oppi todella paljon. Presidentti ja tyttö oli tärkeä siksi, että sain tehdä töitä ohjaaja Samuli Reunasen kanssa. Vesta-Linnea oli tärkeä myös, siitä tehtiin yksi erityisesityskin Autisti-ja aspergeryhdistyksen kanssa. Ns. esteetön esitys. Omalla tavallaanhan kaikki työt ovat hirveän rakkaita ja tärkeitä! Vartiovuoren Kesäteatteriin tehtiin Rölli vuonna 2017, ja samana kesänä menimme naimisiin Antin kanssa. Menimme aamulla maistraatissa naimisiin ja sen päälle oli kaksi Röllin esitystä heti perään. Antti teki kyllä hienosti Röllin, välillä häntä katsoessani unohdin itsekin täysin, että tuossa on Antti Lang eikä Allu Tuppurainen. Röllissä oli lämmin ja ihana työryhmä. Mä oon vähän semmoinen, että rakastun kaikkiin! Aina kun juttu loppuu, se on pieni avioero.”

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Riskeeraavampaa! Onko se oikea sana? Uskallettaisi ottaa se riski, että joku ei tykkää. Tai että tästä saattaa tulla ilmiö. Ja jos tästä tulee ilmiö, annetaan mennä. Riskienottamattomuushan johtuu varmaan siitä, että ohjelmistot suunnitellaan niin pitkälle etukäteen ja täytyy myös pyrkiä tuottamaan jotain, jotta teatteri pystyy työllistämään ihmisiä jatkossakin. Sen vuoksi ymmärrän, että riskinotto on vaikea asia. Siksi on kivaa, että etenkin pääkaupunkiseudulla on monia pieniä kollektiiveja, jotka tekevät todella rohkeaa teatteria. Ja onneksi erityylisiä juttuja nähdään isoissa laitosteattereissakin. Halutessani voin nähdä erilaisia juttuja jo nyt, ne pitää vain löytää sieltä muun tarjonnan joukosta.”

Mitä on sinun mielestäsi teatteri taika? ”Se on energiasäie, joka liikkuu parhaimmillaan näyttelijöiden ja katsojien välillä, ja tapahtuu sellaisenaan vain kerran ja siinä on se taika. Oon nähnyt esityksiä, joissa taikaa ei ole enkä osaa sanoa mistä se on johtunut. Voi olla, että itsekin oon ollut lavalla mukana sellaisessa esityksessä, jossa ei energia ole virrannut suuntaan eikä toiseen. Sellaisia esityksiä on, eikä se ole niin vakavaa. Taikaa on myös se tietynlainen kihelmöinti tai kutina, joka tulee juuri ennen liikuttumista. Tai tunne siitä, että kun nouset penkistä ylös, voit tehdä ihan mitä vaan. Tai et pysty muuta kuin taputtamaan ja taputtamaan ja taputtamaan.”

Improklubi 

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Lahjakkuus ja hyvät teot. Jos joku ihminen on jossain hyvä (kirjoittamisessa, laulamisessa, puhumisessa ym.), mullekin tulee sellainen olo, että mäkin haluan oppia ja harjoitella. Tai näen, että joku toimii inspiroivalla tavalla – kerää kävellessään roskia vaikkapa. Kyllä mulle siitä tulee inspiroitunut fiilis, tuohan on todella fiksua! Mäkin aion kerätä roskia!”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Kyllä mä lämmittelen, riippuu kyllä esityksestä tosi paljon. Jotkut esitykset vaativat tietynlaista rutiinia tai lämmittelyä ennalta, kun taas toisiin voi mennä suoraan näyttämölle sen jälkeen kun oot saanut roolivaatteet päällesi. Freelanceriys on mahdollistanut sen, että voin keskittyä yhteen työtehtävään kerrallaan eli siihen mitä oon tekemässä. Huomaan sen, että rutiinini ovat muuttuneet. Tykkään lämmitellä eri tavalla nyt kun en ole kuutta päivää viikossa töissä tai vedä neljää esitystä päällekkäin. Haluan keskittyä eri tavalla.”

Kerro joku legendaarinen sählinki lavalta. ”Palataan Papparaisen uneen, jossa vastanäyttelijänäni oli Tuire Saleniuksen ja Esko Roineen lisäksi Tuukka Huttunen. En tiedä miksi, mutta hänellä oli siinä näytelmässä todella outo peruukki. Ai säkin muistat sen, hahah! Se muistutti pottakampausta, oliko kaljukin keskeltä. Se oli muutamalla sykkyrällä kiinni koko komeus. Näytelmän loppupuolella oli kohtaus, jossa mun pitäisi itkeä ja Tuukka katsoi mua tietynlaisella hymynkareella aina ja yritti selvästi naurattaa mua, ja onnistuikin. Jos Tuukka olisi nyt tässä, hän sanoisi ettei varmana yrittänyt naurattaa. Kerran sitten kävi niin, että se peruukki oli jotenkin kepsahtanut irti ja roikkui hänen naamallaan ja silloin mua vietiin. Ja niin vietiin Tuukkaakin. Se oli hirvittävää, ja näytelmän dramaattisin kohtaus vielä! Sen jälkeen talo tyhjenee ja Tuire Saleniuksen hahmo jää yksin istumaan häpäistynä. Me pilattiin koko kohtaus Tuukan kanssa ihan täydellisesti. Yleisö ei välttämättä edes tajunnut mitä on meneillään. Klassikkokamaa – peruukki putoaa!”

Kerro joku hyvä muisto. ”Ekana tulee mieleeni meidän häät kaksi vuotta sitten. Hieno ja odotettu päivä. Menimme Virossa naimisiin, ja olimme kutsuneet sinne perheet, ystäviä ja työkavereita. Siellä oli ihanan kaunis kesäpäivä. Jos sen päivän saisi elää uudestaan, eläisin”, Maija muistelee silmät säihkyen.

Tulevia juttujasi? ”Kurssikaverini ja hyvän ystäväni Pyry Äikään kanssa olemme nauhoittamassa podcastia, jota yritämme saada mahdollisimman pian ulos. Keskustelemme siinä taiteesta ja siitä, mitä taide on meidän ajassa. Otamme kantaa ja kommunikoimme podcastin muodossa. Kiinnostavaa on ollut. En tiedä koska näyttelen seuraavan kerran, ja se on samaan aikaan ihana tunne, mutta rehellisyyden nimissä kyllä se myös pelottaa. Tämä on kuitenkin sellainen työ, jota haluaisin ihan hirvittävästi tehdä. Niin, ja luenhan mä äänikirjoja koko ajan. Se on mieluinen työ. Tykkään lukea niitä ja huomaan kehittyneeni tässä vuoden aikana paljon. Aluksi luin liian nopeasti. On kivaa, että on oppinut uuden asian. Dubbaustöitä teen myös jonkinverran, sekin on kivaa.”

... ja yhteiskuvaa

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? Arya Starkin lisäksi… ”Tosi hyvä kysymys! Mä haluaisin olla Lassi! Hän on huikea osoitus siitä, että jos uskoo todella paljon johonkin, se muuttuu todeksi. Mulle oli aikoinaan tajunnanräjäyttävä oivallus, että Leevi ei olekaan oikea tiikeri.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi hahmosi supervoima ja nimi? ”Tää on ihan selkeä : mä pysäytän ja hallitsen aikaa. Mä menisin ajassa taaksepäin korjailemaan asioita ja varsinkin nyt, kun ilmastonmuutos on päällä. Hahmon nimi olisi Frau Lang ja hän olisi aika tyylikäs ja viimeistelty tyyppi. Hiukset olisi mintissä vesilaineilla, ylväs profiili.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin villasukat koska epäilen, että varpaitani palelisi varmasti. En ottaisi itsekutomiani, koska lahjaksisaadut sukat ovat parhaita. Salmiakkia voisin ottaa myös, ja yhden valokuvan miehestäni ja toisen valokuvan koiristamme ja kolmannen valokuvan ystävistäni ja perheestäni. Tärkeää olisi, että siellä olisi lämmintä. Valokuvat auttaisi mua jaksamaan kevääseen.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Mä menisin johonkin kriisitilanteeseen, esimerkiksi toiseen maailmansotaan tai meidän sisällissotaamme. Noista on kuitenkin suhteellisen vähän aikaa ja ne vaikuttavat edelleen minuun, sillä sukupolvia ei ole kauhean montaa välissä. Haluaisin ymmärtää sen, miksi olen tänään tämmöinen. Haluaisin nähdä, miten isovanhempani ovat eläneet ja mitä he ovat nähneet. Haluaisin mennä johonkin hirvittävään tilanteeseen, jotta ymmärtäisin sen, että ne ovat todellisia.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi ja kuka olisi roolissasi? ”Se olisi varmaankin komediallinen monologi nimeltään ”Väliaikatarjoilija”, ja se kertoisi kasvutarinan unelma-ammattiinsa pyrkivästä nuoresta naisesta, joka kasvaa samaan aikaan naiseksi muutenkin. Katkoo napanuoran äidistään ja perheestään ja yrittää itsenäistyä. Se on myös kertomus epävarmuuden sietämisestä ja itsensä voittamisesta ja siitä, että kaikki menee lopulta hyvin, kävi miten kävi. Roolissani voisi olla… apua tämähän onkin vaikea…rakas ystäväni Oona Airola. Hän tekisi varmasti luonteelleni kunniaa. Ulkomaisista Audrey Tautou voisi näytellä mua myös. Siinä stoorissa olisi vähän sellaista Amélie-henkeä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä hyppään bussiin ja alan tekemään tietokoneella ensin vähän töitä ja sitten nautin vapaaillasta.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pemppu

Mikä sytyttää sinut? - Lämpö

Mikä sammuttaa intohimosi? - Puhuminen

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatusta

Mitä ääntä inhoat? - Hälytysajoneuvo

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sairaanhoitaja 

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Se meni hyvin!

Myrsky / Tampereen Työväen Teatteri

Myrsky / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 24.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Sovitus ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukujen ja hahmojen suunnittelu Teppo Järvinen ja Tiina Puumalainen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Musiikin sävellys Pekka Siistonen
Äänisuunnittelu Pekka Siistonen ja Rauli Roininen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Rooleissa : Pentti Helin, Jaana Oravisto, Maija Lang, Saska Pulkkinen, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Juhani Laitala, Aimo Räsänen, Janne Kallioniemi, Matti Pussinen-Eloranta ja Jari Ahola sekä Konsta Reuter, Eero Löövi, Ninni Niemikunnas, Taru Kallio, Laura Linna ja Karla Keinonen

(c) Anne Sillanaukee 

 Olen nähnyt Shakespearen Myrskystä muinoin yhden version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, ja muistikuvani esityksestä ovat hyvin niukat. Muistan ainoastaan sen, että Calibanin ja Ferdinandin rooleissa oli yksi ja sama henkilö, nykyisin stand up-koomikkona paremmin tunnetuksi tullut Ilari Johansson. Ratkaisu ei ollut paras mahdollinen ja esityksestä ei muutenkaan jäänyt kauheasti jälkipolville muisteltavaa. Tältä pohjalta oli sitten hienoa lähteä Tampereelle Myrskyä vastaanottamaan, kun ei oikeastaan mitään hajua siitä mitä on tuloillaan.

 Olen istunut aika usein Työviksen suuren näyttämön katsomossa suhteellisen takana. Se ei ole juuri menoa haitannut ja etenkin kokonaisuus on otettu haltuun kauempaa hienosti, tällä kertaa olin onnekkaasti viidennessä rivissä ja näkisin kerrankin kunnolla näyttelijöitä hiukan lähempää. Muilta osin ei ollut onni sitten kuitenkaan myötä : jossain takanani istui äänekkäästi puliseva joukko ja edessäni istui tyyppi, joka vaihtoi paikkaa useampaan otteeseen kesken esityksen (rivin päässä oli tyhjää tilaa mutta silti!?) ja räpelsi jatkuvalla syötöllä kännykkäänsä. Kanssakatsojien häilääminen ei saisi häiritä ratkaisevasti, mutta minua kyllä häiritsi kun teki mieli koko ajan kääntyä sanomaan, että olkaapa hiljaa siellä jossain ja toisaalta teki mieli viskata levottoman kaverin kännykkä takavasemmalta hiiteen. Kyllä kyrsi ja katsomisnautintoni ja -keskittymiseni herpaantui sen verran, etten ihan aina ollut kärryillä. Juu juu, ehkä olisi taas pitänyt tehdä jotain, mutta kun yritän kuitenkin itse käyttäytyä siivosti ja hässäkkää olisi voinut syntyä enemmänkin. (Väliajan jälkeen meno sitten rauhottui, mutta se ei alkupuolta enää auttanut.)

 Sen verran olin kärryillä, että ilmeisesti muoviroskan saartamalla saarella majailee entinen mahtimies Prospero (Pentti Helin) veljensä ja muiden ukkeleiden karkottamana ja pahasti pettämänä, kera viehättävän tyttärensä Mirandan (Maija Lang) ja henkiolento Arielin (Jaana Oravisto). Ja onhan saarella myös se Caliban-otus (Verneri Lilja), josta tuli jotenkin Klonkku mieleeni. Prospero tekee taikojaan ja saa väkeä vaipumaan uneen tuosta noin kättään heilauttamalla, ja mies nostattaa aluksi aikamoisen myrskyn, jonka johdosta suuri alus kellahtaa nurin ja porukkaa haaksirikkoutuu rähjäiselle saarelle. Nyt olisi mahikset kostaa kunnolla, kas kun haaksirikkoutuneiden joukossa on juuri tämä petturiveli Antonio (Aimo Räsänen) joukkoineen. Olipa muuten mageen näköistä sakkia tämä miesporukka ja musiikki jyrisi suoraan sieluun ja ytimeen aluksen taistellessa nousevia aaltoja vastaan.

 Prosperon taiat eivät ulotu ihan kaikkialle ja koko saari on hukkumaisillaan muoviroskaan, mikä olisikaan sellainen mahti joka moisen pystyisi estämään sormia napsauttamalla! Ei niin mikään. Sellaisia taikureita ei ole olemassakaan.

Pentti Helin ja Aimo Räsänen 

 Saarelle ajautuu myös Napolin kuningas Alonson (Juhani Laitala) poika Ferdinand (Saska Pulkkinen), ja katseet kohtaavat ratkaisevalla tavalla eteerisenkauniin Mirandan kanssa. Kyllä siinä kateeksi kävi se pusuttelun määrä, ja ihastuttava oli tämä nuoripari muutenkin.

 Lisäksi ympäri saarta sekoilee erikoinen kolmikko (Miia Selin, Samuli Muje ja Jyrki Mänttäri) enemmän ja vähemmän laitamyötäisessä, katsomossa kovin hihiteltiin kolmikon menoa, koska kukapa meistä ei olisi vastaavanlaista toimintaa nähnyt vaikkapa risteilyillä. Yksi vetää perässään matkalaukkua, toisessa kädessä drinksu ja "Jätkät hei!"-huutelu kaikuu jatkuvalla syötöllä. Minua huvitti porukan lyhenteiden viljely jne. ja tod. ja etenkin Trinculon (Jyrki Mänttäri) jalkatekniikka oli ihailtavaa. Miten pysyikin pystyssä ja varsinkin siellä jyrkähköllä kalliolla toikkarointi hirvitti. Ja pitihän sitä mikrofonia sitkeästi raahata mukana. Tuli myös nähtyä hirvittävien kiljupäniköiden hyökkäys ja välitön flashback jonnekin 90-luvulle Poriin tai Provinssirockiin.

Riehakkaat festarit meneillään

 Kuten huomaatte, juonihommat ei ole tässä tapauksessa minun vahvin puoleni. Visuaalinen osasto sen sijaan lumosi totaalisesti! Moista en ole nähnyt missään aiemmin ja nyt harmitti se, että istuin niin lähellä. Kauempaa olisi näyttänyt vielä upeammalta, mutta kyllä nytkin nousi ihokarvat pystyyn ja pulssi kiihtyi huimasti, kun liuta synkkiä otuksia vyöryi lavalle valoshown keskellä ja etenkin se Ferdinandin ja Mirandan leijumis/sukeltelukohtaus. Itkettävän ihanaa ja kaunista!

 Kostonmakua on ilmassa, rakkautta myös ja paperisilppua ja myrskyn tyyntymistäkin havaittavissa armollisuuden ja anteeksiannon kautta. En tosin oikein tajunnut, mikä koko tarinan pointti oli? Oliko sitä edes? Tarviiko aina olla? Pitääkö aina ymmärtää väkisin, vai riittääkö että ajelehtii merivirtojen ja tuulten mukana ja katsoo sitten mistä itsensä löytää? Minä taisin jäädä räpiköimään rantaan muovin sekaan. Pääsin sentään rantaan! Olihan se muuten kaunista, kun Ariel vapauduttuaan hiippaili hiljalleen paikalle ottamaan Prosperoa kädestä kiinni. Muutenkin jatkuva liike (eri lavasterakennelmat tai ihmiset tai molemmat) piti mielenkiinnon yllä ja oikein odotti, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.

 Nuorisoa oli katsomossa paljon! Erityispointsit siitä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari ellei toisin mainita

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti Helena Anttonen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Koreografia Sari Haapamäki
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Lauri Koivisto
Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Rooleissa : Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo, Eija Vilpas, Maija Lang/Sanna-June Hyde ja Sauli Suonpää

 En tiedä, jotenkin tunnen oloni varsin kiusaantuneeksi ja erittäin ulkopuoliseksi esityksissä, jonne muut saapuvat ystäväporukalla tai ainakin parhaan ystävän kera. Vähän tuntui siltä, että taisin olla paikalla ainoa yksinäinen ja muutenkin koin olevani vahvasti epämukavuusalueellani, ei ole ihan minun genreäni nämä "naiset lähtevät yhdessä reissuun paikkaan x ja mitäs sitten tapahtuukaan"-jutut. Joku jo saattaa siellä ihmetellä, että miksi ihmeessä menin sitten katsomaan Pullo cavaa ja aurinkoa? No, välillä sitä täytyy vartavasten tunkea epämukavuusalueelleen, sillä välillä olen yllättynytkin ja ennakkoluuloni ovat ropisseet.

 Ollaan Algarvessa, arkkitehti Laura (Maija Lang) ja miehensä Carlos (Sauli Suonpää) hiovat vielä viimeistä silausta taloon, jossa minäkin saattaisin viihtyä. Käy ilmi, että boheemi väriläiskä Inka (Heidi Herala) on ostanut asunnon ja kaavaillut siitä ystäväporukalle yhteistä kotia eläkepäivien varalle. Nämä eivät tosin tätä vielä tiedä. Naiset ovat saapuneet paikalle viikon lomalle, tai "taidematkalle" ja tämä on jo kymmenes yhteinen reissu tällä porukalla. Ystävyys on sitä luokkaa, että voidaan lempeästi vähän vitsailla toisten omituisuuksille ja ominaislaaduille. Jokainen on oma persoonansa (miten yllättävää...) ; on räväkkä miestennielijä Vonne (Jaana Saarinen), hiljaisempi ja varautuneempi hissukka Tuulia (Aino Seppo) ja jatkuvasti äänessä oleva Anita (Eija Vilpas). Näihin voi sitten samaistua tai olla samaistumatta, parasta lie silloin jos tunnistaa tyypin "hei toihan on ihan kuin meillä". Porukalla on tiukat säännöt reissujen varalle, rahasta ei puhuta eikä lapsenlapsista ja tästä tietysti lipsutaan heti kättelyssä. Joka välissä juodaan hiukan cavaa ja ties kuinka monta pulloa esityksen aikana laseihin ja pöydälle kumotaan - ainakin kolme pullollista!

 Näytelmän edetessä naisista paljastuu kaikenlaista, muistellaan menneitä taidekursseja ja miehiä ja yhtä sun toista. Yleisö tuntuu suurimmaksi osaksi viihtyvän mainiosti, tämä on tämmöistä harmitonta viihdettä ja muutamat lausahdukset saavat minullakin hymyn huulille, mutta muuten tunnen olevani ihan väärässä paikassa. En löydä samaistumispintaa niin mistään ja muutenkin meno on aika kesyä. Tässähän olisi suuretkin kunnon irrottelun mahdollisuudet, mutta jotenkin himmaillaan eikä esitys lähde kunnolla lentoon missään vaiheessa. Ei edes silloin, kun taulukauppoja hiotaan ja paikalle saapuu viiksekäs pohjoisen mies Oula (Sauli Suonpää). Jossain esityksessä viikset olivat kuulemma pudonneet ja tapaus aiheutti kollektiivisen hepulin niin lavalla kuin katsomossakn. Nyt viikset pysyivät valitettavan tiukasti kiinni.

Oula taulukaupoilla 

 Epämukavuusalueella oltiin ja siellä myös pysyttiin, mutta ympäriltäni kantautuvasta naurunremakasta päätellen muulle poppoolle tämä osui ja upposi. Mikäpäs siinä! Muiden viihtyminen ei ole minulta pois. Suosittelenkin paikalle saapumista avoimin mielin ja ystäväporukan kera. Oivallinen tilaisuus vaikkapa pikkujouluille? Ties vaikka viriäisi idea yhteisestä vanhainkodista jossain eksoottisessa paikassa. Ja "Hopeatussu" nimeksi...

 Arena-näyttämön sisääntuloaulassa soi muuten musiikki niin kovalla, ettei keskustelusta lippukassan kanssa meinannut tulla mitään!

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen Näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veikko Nuutinen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Tuukka Huttunen, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi ja Maija Lang

 Veikko Nuutisen kirjoittama "Pasi was here" palkittiin tammikuun alussa Lea-palkinnolla (Vuoden paras näytelmäteksti), ja valinta osui kyllä mielestäni kohdilleen. Näytelmä kantaesitettiin pari vuotta sitten KOM-teatterissa ja kävin sen pari kertaa katsomassa, toisella kerralla vielä teiniaikojeni bestiksen kanssa. Oli mahtavaa huutonauraa ja itkeä tirauttaa yhdessä! Oman nostalgiatrippini olen siis jo tehnyt näytelmän innoittamana. Paljon on tullut hienoja näytelmiä nähtyä "ensimmäisen Pasin" jälkeen, ilman blogia osa niistäkin olisi jo unohtunut. Osa jättää isomman muistijäljen ja pompsahtaa pintaan tarvittaessa, aivan kuten kaikki ihmisetkin, joita olen elämäni varrella kohdannut. Viime kesänä ajelimme lomareissulla Savonlinnan suunnalla ja yhtäkkiä näin kyltin, jossa luki Kellarpelto. Tuli ihmeellisen lämmin olo, niin kuin minulla nyt jotain muistoja kyseiseen paikkaan liittyisi. Mutta onhan minulla! Pasi was here.

 Olen vähän kateellinen niille, jotka nyt Tampereella näkevät Pasin ja kumppaneiden touhuja ihan ensimmäistä kertaa. Ennakkoon tuli jo valmiiksi hykerreltyä tyyliin "ai että, onkohan tässä sitä ja sitä" tai "mitenköhän ne sen ja sen kohtauksen ovat toteuttaneet", vaikka kuinka yritin vältellä moisia ajatuksia. Yritin parhaani mukaan "nollata" itseni ja lähteä puhtaalta pöydältä, jotta en vertailisi liikoja ainakaan tietoisesti. Näin jälkikäteen voin todeta, että osittain onnistuin, osittain en. Ja kuten usein käy, sain tälläkin kerralla paljon enemmän mitä osasin edes kuvitella.

Pasi (vas.) ja kumppanit tarhassa 

 Jännästi on melkein koko lava kelmutettu ja peitetty, ja siellä kelmukerrosten takana (piilossa mutta kuitenkin näkyvissä) pitkätukkainen hahmo moshaa Sepulturan tahdissa ja lasauttaa sitten aivonsa pihalle. Hemmo (Janne Kallioniemi) saa kuulla ikäviä uutisia. Lapsuuden-ja nuoruudenystävä Pasi (Tuukka Huttunen) on kuollut oman käden kautta. Hemmo yrittää kirjoittaa muistokorttia, mutta ei meinaa millään löytää oikeita sanoja. Pasi nousee jeesaamaan ja raivaa tiensä kelmukerrosten läpi: jos ei löydy sanoja, on keksittävä omia. Johan lähtee tekstiä syntymään tinksori rentso tinksori jne.

 Hemmo ja Turnajaiskeppi (Maija Lang) lähtevät Helsingistä junalla kohti Savonlinnaa. Pasia ei sieltä enää löydy, silti sinne pitää lähteä jotain etsimään. Omaa nuoruuttaan? Syyllisiä Pasin itsemurhaan? Puhdasta omatuntoa? Mene ja tiedä. Tokihan junassa viereen istahtaa eräskin vahvaa murretta viäntävä Lörtsymies (Tommi Raitolehto) ja vieressäni istuva savolais-karjalainen sekoitus eli aviomieheni meinaa naurultaan pudota penkiltä. Murre on muutenkin hyvin hallussa, etenkin Tuukalla.

 Naurua ja naurun juuttumista kurkkuun on sitten jatkossakin luvassa, kun Hemmo käy läpi hulvattomia ja kipeitäkin muistojaan Pasiin liittyen. Lapsia vihaava tarhantäti Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka (Tommi Raitolehto jälleen) tekee taas lähtemättömän vaikutuksen, kuten Hemmon äitikin (Maija Lang), joka ei turhia kursaile kimppasaunomisen ja kaikkien värkkien suihkuttelun suhteen. Seksuaalisuuden herääminen ja siihen liittyvät pohdinnat ja asiat, joita ei kehtaa sanoa ääneen. Koulukiusaaminen. Vääränlaiset kengät. Nöyryyttävät hetket esitelmänpidossa ja opettaja, josta meillä jokaisella on jonkinlainen kokemus - aineet tosin vaihtelevat. Laktoosilerssi (kas kas, Tommi Raitolehto...) maailmanvalloitushaaveineen, kiljuvarastoineen ja sinne-päin-kurkipotkuineen. Naapurusten painepesuribattle (ja lehtipuhaltimen voimasta irti lentävät viikset, joka meikäläistä huvitti suuresti). Kuponkiuutisten kimppaselailu ja Sarah Youngin pornoleffat... Olipa Maija Lang muuten tyrmäävä ilmestys Sarahina, haaveiden täyttymyshän olisi päästä samaan vessaan kyseisen mimmin kanssa. Huh huh, eipä käynyt Hemmoa kateeksi!

Pasi pitämässä esitelmää Sepulturasta ja Panterasta 

 Aika kultaa muistot ja jokainen meistä näkee kaiken omien lasiensa läpi erilaisella filtterillä varustettuna, muistaa asiat ja tapahtumat omasta näkökulmastaan. Miten se keppostelija-hölmöilijä-virtaa täynnä oleva Pasi ykskaks menettää kaiken intonsa ja kiinnostuksensa, koko elämänhalunsa? Missä vaiheessa ote lähtee lipsumaan? Eikö kukaan älyä napata kiinni, edes viime hetkellä? Tämä näytelmän juliste on jotenkin kuvaava. Elämässään eteenpäin menneet pitävät kaksin käsin kiinni menneelle vuosikymmenelle juuttuneesta iloisena riekkuvasta Pasista. Väliin mahtuu paljon kaikenlaista, joka vaikuttaa. Silti voi vain arvailla syitä.

 KOM-teatterin Pasi was heren nähtyäni ensimmäisenä jouduin nostalgiaryöpyn alle ja sain naurusta kipeät lihakset sinne sun tänne, viikkojen kuluttua koko tarina aukesi yllättäen aivan toisenlaisella tavalla. Tampereen reissusta päällimmäisenä mieleeni jäi vähän surullinen olo, Pasi lähes tukahtuneena kelmun alla raahaamassa itseään ja koko menneisyyttään mukanaan eikä kukaan kuule hätähuutoa. Ja se, miten samasta tekstistä saakin niiiiin erilaiset versiot.

 Paseja ja muitakin putoilee edelleen ja jatkuvasti joukosta. Ei anneta sen tapahtua. Pasi was heren työryhmä haluaa tukea Suomen Mielenterveysseuran työtä perustamalla oman Mielipotti-keräyksensä. "Haluamme olla mukana edesauttamassa sitä, että kaikkia vaikeassa elämäntilanteessa olevia voitaisiin auttaa kriisin keskellä ennen kuin on liian myöhäistä". Mielipotti-keräykseen pääset mukaan tästä linkistä.

ps. Jos en olisi jo valmiiksi pihkaantunut Tuukka Huttuseen, tämän nähtyäni olisin taatusti. Tämä Pasi on sekoitus kaikkia niitä vähän rasavillejä koulukavereitani, joihin olin vähän salaa ihastunut ja joille kaikille tiettävästi kävi ihan hyvin loppupeleissä. Julistekuvan Pasi on lähes suora kopio eräästä näistä, jos joku luokkakavereistani sattuu tämän lukemaan niin tunnistaa kyllä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Laktoosilerssi ja kumppanit

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen Työväen Teatteri

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2016, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tove Appelgren
Suomennos Jyrki Kiiskinen
Ohjaus Miika Muranen
Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu Emmi Puukka ja Johanna Uusitontti
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Videosuunnittelu Kyösti Kallio ja Tero Koivisto
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Rooleissa : Maija Koivisto (Vesta-Linnea), Marika Heiskanen (aavelapsi Alexandra), Minna Hokkanen (äiti), Janne Kallioniemi (isä), Tuukka Huttunen (isoveli Paul-Axel ja kampaaja Lady Lizette), Riikka Papunen (pikkusisko Wendla), Valtteri Lehtinen (Freja-vauva ja pikkuserkku Söötti) ja Kristiina Hakovirta (mummi Ingeborg) sekä Tilda Heiskanen (Alexandran ääni)

Näytelmä on toteutettu yhteistyössä Teatteri Siperian kanssa.

Vesta-Linneasta tuli tarve kirjoittaa taas vähän toisenlaisella tyylillä, eli kirjeen muodossa. Kas näin :

Vesta-Linnean perhettä 

"Heissan Vesta-Linnea, 

 oli tosi kiva nähdä viime viikolla! Minä jo ajattelin, etten pääse sinun ja perheesi seikkailuja lainkaan katsomaan, koska minulla on ollut vähän vaikeuksia tuon kulkemisen kanssa. Panostin sitten tähän reissuun kunnolla, tulin Tampereelle jo edellisiltana ja olin hotellissa yötä. Kuten muistat, olin sitten torstaina aamunäytöksessä katsomossa. Vähän muuten tuli keskiviikkona hölmöiltyä hotellivarauksen kanssa - kävelin nimittäin väärään hotelliin, mutta kivat respantädit sai minun varaukseni vaihdettua. Samana iltana piipahdin myös Joulutorilla ja näin siellä Joulupukinkin. En uskaltanut mennä juttusille. Oletko sinä jo kirjoittanut Joulupukille? Teidän perheessä varmaan säpinää riittää aattona, se on varma se. Silloin torstaiaamuna ennen esitystä hölmöilin hotelliaamiaisellakin, kun luulin yhtä juttua munakokkeliksi ja se olikin riisipuuroa. Kerrankos sitä sitten tulee syötyä samalta lautaselta mustaamakkaraa, pekonia ja riisipuuroa haarukalla. Hassu sattuma muuten oli myös se, että minun serkkupoikani (tai se mikään poika enää ole, aikuinen mies) oli vaimonsa kanssa samassa hotellissa yötä ja tulivat kanssani samaan pöytään istumaan. Oli kiva jutella serkun kanssa pitkästä aikaa eikä ollut niin yksinäistä aamiaisella. Minä en kauheasti ole sukulaisteni kanssa muuten tekemisissä, kaikilla on lapsia ja omat kiireensä. Minä olen vähän semmoinen yksinäinen susi, kun minulla ei ole sisaruksia eikä lapsiakaan.  

 Oli muuten tosi hauskaa siellä teatterilla, kun aamulla samaan aikaan paikalle oli tullut monta koululaisryhmää. Niillä riitti energiaa ja höpötettävää niinkin aikaisin aamusta, moni katsoi minua vähän pitkään että mikäs omituinen yksinäinen täti tuokin on ja mihin sen koululaiset on jääneet. Itsekin siinä piristyin, kun kuuntelin sivukorvalla (sivussahan ne korvat on, missäs muuallakaan) lapsosten juttuja ja ihastelin samalla hienoa lavastusta. Minusta oli tosi hienoa, kun taulussa mustatukkaisen tytön hiukset alkoivat yllättäen liikkua ja sitten se tyttö katosi ja ilmestyi lavalle siitä laatikosta! Olin ihan että waude, ja koululaisiakin tuntui äänistä päätellen ihastuttavan ja ihmetyttävän se sama juttu. 

Vesta-Linnea ja Alexandra 

 Oli aika jänskää kun se salaperäinen tyttö liikkui pitkin lastenhuonetta äänettömästi. Minusta sen menoa oli ihana katsella, tyttö liikkui kevyesti kuin jalat eivät olisi koskettaneet lattiaa lainkaan. Ajattelin, että alkaako lapsia pelottamaan se, mutta se tyttö vaikutti kiltiltä eikä sitä kyllä tarvinnut pelätä lainkaan. Itseäni kyllä vähän jänskätti, sillai kivalla tavalla. 

 Sinulla Vesta-Linnea on kyllä hauska perhe ja joka aamu varmasti riittää monenlaista meininkiä! Minulla on aamut ihan tylsiä eikä oikeastaan koskaan satu mitään hassua. Samaa mieltä olen siinä, että sukkahousut on tosi ärsyttävät pukea jalkaan, paitsi että sinun sukkikset oli kyllä kivan värikkäät. Isopeppuisen Freja-vauvan menoa oli hauska katsella ja aika ovela se Freja kyllä oli, jos oikeasti osasikin kävellä mutta oli koko ajan huiputtanut teitä. Wendlalla oli ihanan pirteät vaatteet ja paljon kaikkea ihanaa pinkkiä tavaraa. Olihan se kova höpöttämään, mutta kyllä minultakin juttua riittää jos oikein innostun, ja kyllä maailmaan juttuja ja puhetta mahtuu, joten höpöttäköön vaan niin paljon kuin sielu sietää. Isäsi taitaa olla kova hassuttelemaan, vaikka kovasti töitä tekeekin niin kaikesta näkee että se tykkää perheestään kovasti. Se ketsuppilaulu olisi voinut jäädä kuulematta, koska arvaas mitä? Se jäi minulle päähän soimaan ja soi siellä edelleenkin. Arvaa onko kivaa olla kaupassa töissä, ja aina kun joku ostaa ketsuppia tai puran purkkeja kuormasta, minulla alkaa soimaan päässä "ketsuppi pieree, sitä mieltä minä olen". Äidillesi voit sanoa, ettei se minusta näytä miltään mäyrältä eikä muiltakaan eläimiltä. Äidiltä se näyttää, ja se on tärkeintä. Minusta se kampaaja oli jotenkin outo muutenkin, joten sen jutut voi jättää kokonaan huomioimatta. Sano minun sanoneen, jotain omituista siinä kyllä oli. Älä muuten kerro kenellekään, mutta minä taidan olla vähän pihkassa sinun isoveljeesi. Se tietää kaikesta niin paljon ja olihan se aika söpö. Mutta älä kerro sille, pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena jookos? 

 Oli kyllä tosi hienoa se, miten Alexandra muuttui näytelmän myötä. Sehän ikään kuin vanheni koko ajan! Onneksi kaikki muut pysyi samanikäisinä kuin alussa. Paitsi että minusta tuntui siltä, että nuorennuin ainakin pikkuisen. Kiva tunne oli se. Hienoa, että saitte yhdessä selvitettyä, mitä asiaa Alexandralla oikein oli. Noi on tärkeitä juttuja. Voi kunpa minullakin olisi vielä mummuja ja pappoja elossa, menisin heiltä kyselemään vanhoista ajoista ja siitä, millainen minä olen ollut pikkuisena tai millaisia minun vanhempani ovat olleet. Voinhan minä kysyä vanhemmiltani vieläkin, mikäs minua estäisi. Ihme ettei moinen ole aiemmin tullut mieleen. Minusta olisi kiva, että ne koululaisetkin kyselisi vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan juuristaan ja menneistä ajoista. Ja vaikka tulevistakin.

 Oli hauskaa, kun lopuksi tulitte siihen lavan reunalle jututettavaksi. Minäkin uskaltauduin heittelemään yläfemmoja sinun perheenjäsentesi kanssa. Ujostutti vähän se Paul-Axel, mutta sain hillittyä itseni enkä tällä kertaa mennyt tunnustamaan ihastumistani sille. Jos kirjoitan sille vaikka salaisen kirjeen, niin voisitko toimittaa sen sitten sille? Mutta älä vaan missään tapauksessa kerro keneltä se on. Oli myös tosi kiva nähdä sinuakin viimein kasvokkain, niin paljon olen sinusta kuullut. 

 Minusta oli hauskaa, kun aina sanoitte iloisesti "Heippa!" kun näitte toisianne tai meitä katsojia. Minäkin täällä kotona tervehdin aina miestäni kun näen hänet, usein monta kertaa päivässä tervehditään. Vähän hassua, mutta meistä se on hauska tapa. Töissäkin aina sanotaan "Heippa!" työkavereiden kesken kun tullaan tai mennään. Minä yhdelle jo opetin sen ketsuppilaulun eikä se ollut kauhean mielissään... No mutta mitäs näistä. Kohta minun täytyy lähteä taas töihin, joten täytyy lopetella tältä erää. 

 Oli kyllä tosi kivaa seurassasi ja kerro hirveästi terveisiä koko perheellesi! Sinulla on kiva perhe! Ja oikein hyvää joulua kaikille! Toivottavasti nähdään taas pian. Heippa!

monin terveisin Talle "

"Vestis" Maija Koivisto 

(c) Esityskuvat Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri Vartiovuorella

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Musiikin sävellys Georg Riedel ja Laura Hänninen
Suomennos Leena Havukainen
Laulujen suomennos Leena Havukainen ja Arto af Hällström
Ohjaus ja koreografia Miika Muranen
Puvustus Marjo Haapasalo
Lavastus Elena Turja
Tarpeiston suunnittelu ja valmistus Pirita Linden ja Jaana Ala-Lähdesmäki
Äänisuunnittelu Mikko Koskinen
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Alisa Oksanen
Musiikin sovitus, harjoituttaminen ja taustanauhat Laura Hänninen

Rooleissa : Valtteri Lehtinen, Pihla Pohjolainen, Samuli Muje, Sohvi Roininen, Maija Koivisto, Antti Lang, Miiko Toiviainen, Ville Mäkinen, Anna Pukkila, Jenni Helenius, Mikko Kauppila, Tiina Pasanen, Joonatan Perälä, Saara Sillvan ja Jarkko Kallionpää

 Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjat eivät ole minulle lainkaan tuttuja, eivät liioin Peppi Pitkätossutkaan. Lapsena taisin keskittyä kirjojen sijaan lukemaan sarjakuvia (Nakkea ja Aku Ankkaa), vaikka kirjastoautolta vinoja pinoja kirjojakin kotiin raahasin. Mitä lie opuksia ne sitten olivat, Vakoilijan käsikirjaa ja muuta varmaankin. Eemeli-aiheiset elokuvat tuli katseltua sitten hyvinkin tarkkaan ja muistan olleeni hivenen pihkassakin vilkkusilmäiseen veikeään pellavapäiseen Eemeliin, jota näytteli Jan Ohlsson. Googletus paljasti, että Jan on nykyään 54-vuotias ja pellavapäinen edelleen. Sing-duudel-dei-sing-duudel-deiii ja tietokonealalla, jotenkin lipevän näköinen tyyppi. Näin ne lapsuuteni haaveet murenivat hetkessä. Elokuvista muuten suosikkikohtaukseni oli se, kun ilkeä Komentoora putosi sudenkuoppaan ja se, kun possuressu ja kukko menivät popsimaan käyneitä kirsikoita, ja otukset toikkaroivat kännipäissään pitkin pihoja. Eri hauskaa oli pikku-Tallesta se!

Markkinameininkiä, etualalla Eemeli (Valtteri Lehtinen) 

 Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella en ollut koskaan aiemmin käynyt, Luostarinmäellä kylläkin muutaman kerran. Olisihan se pitänyt muistaa, että sisäänkäynti teatteriin on samoilta kulmilta, vaan ei. Vesisateessa lähestyin koko mestaa ihan väärästä suunnasta ja meinasi hetkittäin jo usko loppua, etenkin kun sateenvarjoni oli mennyt tuulessa ympäri muutamaankin otteeseen. Tulipahan tehtyä pieni kävelylenkki pirteässä kesäsäässä.

 Eemelin metkuja oli lähtenyt katsomaan kolonna isovanhempia lapsenlapsineen ja äitejä ja isiä piltteineen. Meikäläinen siellä taas oli kuin orpo piru ja muutama muksu katselikin minun touhujani aika pitkään kera ilmeen "omituinen täti kun on yksistään täällä". Lapsille ja lapsenmielisille tämä tietysti on, joten kohderyhmässä ollaan vahvasti! Hiukan ennen esityksen alkua itse Eemeli (Valtteri Lehtinen) ilmestyi talon katolle kurkistelemaan ja aiheutti pientä hässäkkää katsomon puolella, jossa selvästi aktivoiduttiin. Jossain takanani istui muuten tomera kommentoijapoika, joka muisti selostaa koko ajan mitä kohta lavalla mahdollisesti tulee tapahtumaan (aina ei mennyt kommentit kohdalleen, kuten se että Eemeli ei ampunut pyssyllä rosvoa päähän) ja alkuvaiheessa kuului topakka toteamus "Hei tosi paljon porukkaa täällä Vaahteramäellä!" silmäillessään ympäri katsomoa.

 Heti alusta alkaen oli selvää, että tässä esityksessä on menoa, meininkiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllin kyllin. Ja omituisia hahmoja, se tuli myös selväksi... Miika Murasen ohjauksia olen sen verran monta jo nähnyt, että osaakin odottaa sitä, että paikallaan ei juuri pönötetä vaan koko ajan on jotain liikettä meneillään ja repliikitkin huudellaan vauhdissa. Kyllä siinä hiekka pöllysi kun Kissankulman väki pisti tanssiksi ja muutenkin vipinää kinttuihin, vähän vettäkin ripsi mutta se ei meitä katoksen alla istuneita haitannut lainkaan.

Eemeli, Iida ja Pöperö-Maija 

 Tuttuja juonenkäänteitähän Vartiovuoren Eemelissä on : soppakulho jää päähän ja tohtorin luona visiteerataan (Mistä näitä hivenen outoja viiksekkäitä tohtoreita muuten sikiää? Ne ovat näemmä uusiutuva luonnonvara, tällä kertaa tohtorintakki päällä häiläsi Mikko Kauppila, joka tuli viime vuonna tutuksi Työviksen Mestaritontun seikkailujen yli-innokkaana nuoren Mick Jaggerin näköisenä prinssinä.), pikkusisko Iidaa hilataan lipputankoon ja naamaa maalataan siniseksi, Liina-piian hammasta poistetaan, käydään markkinoilla ja kaveerataan Aatu-rengin kanssa, isä astuu hiirenloukkuun ja jää jumiin ulkohuussiin ja pitoja järjestetään. Missä oli muuten veripalttu? Valtaisaa nakkimakkaralenkkiä heiluteltiin ja hupaisaa oli se, että tässä vaiheessa edessäni istuvaa porukkaa alkoi hiukoa ja kaivoivat nakkipaketin jostain esiin. Kyllä harmitti, etten itse älynnyt moista.

 Huippusöötin hymypoika-Eemelin touhuja seuratessani hokasin, että ei hän ole mikään tahallinen metkuilija! Kovastihan hän on avulias poika ja haluaa vain muiden parasta, eihän tahallaan keppostele. Mitä nyt isän saappaan kaataa täyteen vettä, jotta tulee puhdasta ja mitä nyt Iidaa hilaa lipputankoon, jotta tämä näkisi hiukan kauemmas. Itseäni harmittaa vietävästi, etten aikoinani itse älynnyt leikkiä esim. serkkupoikain kanssa lavantautia! Mikä innovaatio! Vielähän sitä ehtisi, mutta voisi töissä tulla sanomista jos istuisin kassan takana naama sinisenä.

Anttoni-iskä jumissa 

 Anttoni-isän (Samuli Muje) kärvistellessä vatsakipujen kanssa huussissa tuli taas todettua se, että pieruhuumori se kestää sukupolvesta toiseen. Voi sitä naurun määrää! Takaa-ajokohtaukset ovat myös ns. varma nakki, jolla pikkukatsomon saa villiintymään. Välillä olikin aika levotonta meininkiä katsomossa, hölinää ja välikommentteja oli niin runsaasti, etten aina edes kuullut mitä näyttämöllä sanotaan tai lauletaan. Kommentit liittyivät niin estradin tapahtumiin, rosvon mahdolliseen piilopaikkaan, pissahätään kuin myös siihen, että juuri se käsilläollut pillimehu ei tällä kertaa kelvannut. Niin välitöntä ja aitoa, vain lastennäytöksissä on näin rento meininki ja hölinä ei liiemmin häiritse vaan ikään kuin kuuluu asiaan. Täysin hiljainen lapsikatsomo on harvinaisuus ja hivenen pelottavakin ajatus.

 Pelkällä naurulla ei kylläkään selvitty, sillä tiettävästi ainakin yksi pikkuneiti pillahti itkuun aina Pöperö-Maijan (Miiko Toiviainen) nähdessään, enkä tarkoita nyt itseäni. Elokuvissa Pöperö-Maija oli vähän höppänähkö viirusilmäinen liinapäinen mummeli ja nyt kaikkea muuta! Heti kättelyssä Pöpis kiipesi katolta helmat korvissa kissa suussaan (?) ja veteli sellaisia kauhukuvia lavantaudista ja muusta, että vähemmästäkin alkoi katsomossa polvet tutista. Muori vielä muistutti herttaisen mummelin sijaan taiteilija Outi Heiskasen ja jo ikääntyneen lettipäisen Game of Thrones-lohikäärmeäidin sekoitusta, ja mukana oli myös aimo tujaus erästä uteliasta Vanha-Jaakkoa. Sen verran kiinnostuneena Pöperö-Maija tutkaili niin markkinoiden parrakasta naista kuin rempseää ja salskeaa Pulteriakin. Miiko on kyllä elementissään näissä erikoisissa hahmoissaan, siitä olen jaksanut paasata pitkin kevättä ja paasaan jatkossakin tilaisuuden tullen.

Aatu etualalla markkinoilla, parrakas nainen vihreissä vas.

 Muista hahmoista ja roolihenkilöistä varsin eläväisinä mieleeni jäivät suloinen pikku-Iida (Pihla Pohjolainen), ei-niin-pahansisuinen iskä (Samuli Muje), pöhkö tohtori (Mikko Kauppila) sekä mystinen Varpunen (Jarkko Kallionpää). Välillä tuntui, että näyttelijöitä olisi ollut määrällisesti enemmänkin kuin tämä porukka, sen verran moniin rooleihin väki taipui. Hauska oli myös Luukas-hevonen (Ville Mäkinen), ikkunoista kurkkiva mummosakki ja tohtorin odotushuoneessa istunut nainen neljän pienen nyytin kera. Mieleeni jäi myös kahvikestien hidastettu nyökyttelevä jutustelukoreografia. Olipahan muuten mahtavan kokoisia lihapullia ruokakesteillä!

 Odotin vähän, että lopuksi olisi yhteislauluna kajautettu "Vooooooooi herranjestas minkälainen lapsi oli hännnnn", mutta eipä sitä tullut ja jokainen täten laulelkoon kotonaan sydämensä kyllyydestä, siinä samalla kun maalaa pikkusiskonsa naamaa ei-vesiliukoisella tussilla siniseksi.

 Semmoinen oli meikäläisen ensivisiitti Vartiovuorelle. Kyllähän siellä viihtyy niin nuoret kuin vanhatkin. Ensi kesänä näyttämön valloittaa Rölli!

Esityskuvat (c) Viacheslav Vinokurov

 (näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vartiovuoren väelle kutsusta!)

Papparaisen uni / Tampereen Työväen Teatteri

Papparaisen uni / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 21.1. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Fjodor Dostojevskin teoksen pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Sirkku Peltola
Alkuperäisteos "Vanhan ruhtinaan rakkaus" suomennos Juhani Konkka

Ohjaus Sirkku Peltola
Lavastus Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Matti Seppänen
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Video-ja äänisuunnittelu Kyösti Kallio
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Rooleissa : Tuire Salenius, Esko Roine, Maija Koivisto, Tuukka Huttunen, Jaana Pesonen, Eeva-Riitta Salo, Mika Honkanen, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Jaana Oravisto ja Juha-Matti Koskela

 Tuli sitten korkattua ensi-illatkin tältä vuodelta. Kirpakassa pakkassäässä matkustin paksu huopapomppa päällä bussilla Tampereelle, torkahdinkin hetkeksi ja Valkeakoskella heräsin siihen, kun bussin radiossa soi "hän tanssi ripaskaa ja balalaikka soi". Rasputin korvamatona talsin Työviksen lämpöön, ja kohtahan sitten balalailla soi oikeastikin ja saattoi kuvitella jonkun tanssivan ripaskaakin. Yhtään ei ollut käryä siitä, mitä tuleman pitää. Olen koettanut mennä mahdollisimman avoimin mielin esityksiin, joista en tiedä mitään ennakkoon. En yrittänytkään siis selvitellä juonenkäänteitä, tulkoon sitten eteen kaikki yllätyksenä.

 Volgan lautturit soi, tuuli tuiversi luihin ja ytimiin ja rahvas puuhaili omiaan karvalakit päässä. Taustaprojisoinnissa Putin tanssahteli ja patsaat nousivat taas ylös, lähdettiin siis pikakelauksella ajassa taaksepäin. Ja sitten lavalle saapuu nuori herra Pavel Slabakov (Tuukka Huttunen), jonka puheet menevät täysin ohi koska jään tuijottamaan sekavin mielin miehen erikoismaininnan arvoista kampausta ja muhevia housuja henkseleineen. "Tuon täytyy olla peruukki", toistelin hiljaa mielessäni ja alkupuheet tosiaan menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Roine, Salenius ja Huttunen (c) Kari Sunnari

 Pääsin sitten jotenkin kärryille kuitenkin ja tukkalaitteeseenkin oudolla tavalla tottui. Pavel on ollut pihkassa ihastuttavaan Zinaan (Maija Koivisto) jo pitkään, neito ei hänelle vaan ole myöntynyt eikä kyllä suoraan kieltäytynytkään. Zina on Maria Aleksandrovnan (Tuire Salenius) tytär, ja kylään on saapunut mystinen ruhtinas (Esko Roine), josta puhutaan pitkään ja hartaasti. Kun ruhtinas vihdoin ja viimein astuu esiin, en ole ihan varma enää siitä, että onko menossa Työviksen teatteriesitys vaiko joku Ryhmäteatterin Tabu-iloittelu vaiko mikä sketsihahmokavalkadi. On meinaan hulvatonta hahmoa, on! Ruhtinas on laittanut vähän lilaa luomiin ja punaa huuleen, tekarit meinaavat pudota ja sensemmoista. Juttua tulee ja mielikuvitus laukkaa tällä herralla. Omien sanojensa mukaan hänellä on omanlaisensa järki, ja sen kyllä huomaa. Sympaattinen rakastettavan hömelö hahmo toki, ja Roine on elementissään. Olen muuten varma siitä, että esityskauden aikana mies käyttää useammankin kerran tilaisuutta hyväkseen ja kokeilee kanssanäyttelijöiden pokanpitokykyjä, vähän sellaiset merkit oli ilmassa no nyt. Ruhtinashan näkee myös monenlaisia unia, joista yhdessäkin sonni/härkä paini tsaarin kanssa ja sitten tuleva presidentti ratsasti sonnilla kohti auringonlaskua.

 Marian mielestä ruhtinaan koko elo menee hukaan yksinään asustellessaan, ja siitäpä saakin oivallisen idean, että mies pitää saada naimisiin. Itsekin menisi oitis, jos ei olisi jo naimisissa. Melkoiset juonet kehitelläänkin, ja siipaksi ehdotellaan niin hurmaavaa palvelijarta (Jaana Pesonen) kuin tietysti Zinaa. Visioissaan Maria Aleksandrovna lietsoo itseään melkoiseen vauhtiin ja Tuire Salenius on kyllä liekeissä. Hän on uhkea, muhkea ja juonikas ja mietin koko ajan, että joku hänestä tulee nyt mieleen. Sitten se pamahtaa tajuntaani! Hänhän on kuin Sally Spectra suoraan Kauniista ja rohkeista!

Tuire Salenius ja Maija Koivisto (c) Kari Sunnari

 Väliajalla korkataan sitten runebergintorttukausi ja kuiviltaan meinaa torttu tarttua kitalakeen. Jotenkin vähän samanmoinen maku oli itse esityksestäkin tässä vaiheessa, paikoitellen täysin posketonta menoa ja sitten taas aika pitkästyttävääkin. Ensimmäinen puolisko kesti aika kauan ja paljon riitti puhetta, josta olisi voinut jonkinverran napsauttaa poikki.

 Väliajan jälkeen saatiin estradille uutta vauhtia, kun Marian aviomies (Mika Honkanen) tuli kuvioihin mukaan. Miten voikin pitkissä kalsareissa keekoileva ukko näyttääkin hölmöltä! Siihen vielä "duoda duoda"-hokemat ja typerät hymyt. Vaikutuksen teki myös näyttävä naisnelikko, joista yhdellä oli upeat laskokset koltussaan ja Jyrki Mänttärin rouvashenkilöllä tykytti koko ajan ties missä.

Naiskauneutta (c) Kari Sunnari

 Eeva-Riitta Salon antaumuksella tulkitsema juoruakka oli myös mainio hahmo, samoin kuin palvelijatar Nastasja ( Jaana Pesonen) ja hänen liikuttavat visionsa siitä, että joku herättäisi hänen kohmeisen kärpäsensä jälleen eloon. Pavel Slabakov hinkkasi itseään innoissaan kaiteisiin eikä muutenkaan malttanut pysyä paikoillaan kun suunnitelmia kehiteltiin. Jotenkin Zina erottui valkeine vaatteineenkin tästä porukasta, ihanan raikas hahmo ja erityismaininta Maija Koiviston selkeästä artikulaatiosta.

 Lopussa lunta tulee tupaan monessakin muodossa, kärpänen ei kohmeesta herää ja haikeaksi vetää mielen.

 Kuten jo aiemmin totesin, paikoitellen vähän puuduttava mutta parhaimmillaan tooodella herkullista seurattavaa, jo ihan pukujenkin ja lavasteiden puolesta. Tuire Saleniuksen meininki osui ja upposi etenkin, ja kyllähän tämä vannoutuneet Esko Roine-fanitkin takuulla paikalle saa. Sirkku Peltolan taika pitää edelleen.

 Ei soinut Rasputin enää kotomatkalla päässä, mutta mielessä kävi se, että Huttusen pojalla ei tainnut sittenkään olla peruukkia päässä?

 (näin esityksen kutsuvieraana)