Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.

 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Pakolaiset / Tampereen Teatteri

Pakolaiset / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 17.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Perustuu Johannes Linnankosken samannimiseen romaaniin vuodelta 1909
Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi 

Dramatisointi, ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Roiha
Videosuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Heli Roininen
Musiikki Pekko Käppi
Koreografia Riikka Puumalainen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Rooleissa : Heikki Kinnunen, Eeva Hakulinen, Esko Roine, Ritva Jalonen, Riikka Puumalainen, Martti Manninen, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Elisa Piispanen ja Pekko Käppi

Heikki Kinnunen ja Riikka Puumalainen 

 Sen pitemmittä puheitta mennään suoraan asiaan tällä kertaa. Vähän varttuneempi hämäläinen talonpoika, leskimies Uutela (Heikki Kinnunen vahvassa vedossa) saa vaimokseen Keskitalon kovin vakavailmeisen ja vaiteliaan Manta-tyttären (Riikka Puumalainen). Isäntä-Keskitalon (Esko Roine) mielestä tuli tehtyä hyvät naimakaupat ja kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin, mutta toisin käy. Manta onkin raskaana toiselle miehelle ja voi sitä häpeän määrää. Välttyäkseen ikäviltä puheilta ja maineen täydelliseltä menetykseltä niin Keskitalo kuin Uutelakin perheineen muuttavat kauas Savoon, jossa elon voisi aloittaa puhtaalta pöydältä vailla menneisyyden taakkaa.

 Aika jännästi tulin "huijatuksi" heti alkuunsa. Näyttämöllä tyhjiä tuoleja ja hyvin minimalistista muutenkin. Jotenkin sitä mielessään ajattelee, että "ahaa tämmöinen pienimuotoinen toteutus ja lavakin tavallista suppeammassa käytössä", vaan kohta jo heitetäänkin aivoissa kuperkeikkaa ja takaseinä siirretään käsivoimin kauemmas, aivan kuten porukkakin siirtyy paikasta toiseen uusiin maisemiin. Kiehtovaa ja yllättävää. Ihan sitä terästäytyy ja suhtautuu tulevaan täysin eri fiiliksissä, kun tyylilajikin on jotain muuta mitä on kenties odottanut. No, Mikko Roihalta en mitään ihan perinteistä tosin odottanutkaan.

Pekko Käppi ja Riikka Puumalainen 

 Väliajalle mentäessä olin seuralaiseni kanssa silmät ymmyrkäisenä täysin "tiloissa". Mikä vimma, ryhdikkyys, hengästyttävää ja kaunista tanssin liikekieltä, nuorten vauhtia ja vastapainoksi vanhempien rauhallisuutta (vaikka sisällä kuohuu ja kiehuu taatusti), mustavalkoisuutta - ja kaiken keskellä Pekko Käpin jouhikko, jonka ääni tuntui resonoivan kehossani sisuksia myöten. Jotenkin meni kylmät väreet koko ajan jouhikon soidessa ja pulssi tuntui kiihtyvän. Oltiin jonkun mystisen voiman ja alkukantaisuuden äärellä. Vertasimme myös näkemäämme Sielun Veljien keikkaan - hurmoshenkistä menoa kiihtyvässä rytmissä. Hieno kokemus. Valtava vaikutus Riikka Puumalaisen tanssilla - kaikki tunteet ja puhumattomat sanat yritetään ravistella kehosta irti tanssin keinoin. Huikeaa seurattavaa!

 Kyyneleet nosti silmiin ja palan kurkkuuni kohtaus, jossa jouluksi saadaan luettavaksi nippu Hämeen Sanomia ja aluksi kotokulmien uutisten luku on yhtä juhlaa, mutta hiljalleen nousee haikeus ja suunnaton kaipuu takaisin juurilleen pintaan. Lehtiä putoilee lisää suoraan syliin, jokainen kieppuu ilmassa omalla tavallaan. Kuin elämä ja ihminen itse. Tuli vahvasti mieleeni oma kokemukseni vuosien takaa, kun muutin pariksi vuodeksi Vaasaan ja vanhempani tilasivat minulle Hämeen Sanomat sinne, jotta olisin perillä etelän tapahtumista. Tsehovin Kolme sisarta haikailevat jatkuvasti Moskovaan, tässä tapauksessa puheissa kaikuu Häme (niin tässä näytelmässä kuin minulla Vaasassakin). Paikalliset tuntuvat täysin vierailta, vähän pelottavilta ja puhuvat oudosti, sielu on jatkuvasti vereslihalla ja ulkopuolisuuden tunne valtaa mielen. Kotini ei ole täällä, pakko päästä pois. Juurten voima vetää takaisin.

 Tässä oli jotenkin yhdessätekemisen meininki huipussaan ja "vanhat mestarit" lavalla sulassa sovussa nuorempien kanssa, täydentämässä toisiaan. Mustavalkoisuus toistui niin puvuissa kuin videoissakin, kuin olisi katsellut välillä vanhaa kotimaista elokuvaa eikä sinne päinkään silti. Joka tapauksessa täysin erilaista teatteria mihin olen Tampereen Teatterissa tottunut!

 Erityiskiitokset haluan antaa Pekko Käpille ja Riikka Puumalaiselle. Juuri ennen väliaikaa nähty ja koettu kohtaus ei varmasti unohdu koskaan. Täytyy myös myöntää, että en meinannut saada silmiäni irti hurmoshenkisesti tanssivasta Martti Mannisesta...

Esityskuvat (c) Moe Mustafa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Haastattelussa Pia Piltz

Pia Piltzin tapasin marraskuun puolivälissä 2018 varsin tunnelmallisissa merkeissä Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella. Kynttilänvalossa istuttiin ja lämpimiä juomia siemailtiin.

Vuonna 1990 syntynyt Pia on horoskoopiltaan kalat. ”Oon kotoisin Helsingistä ja asunut koko ikäni siellä, eri kaupunginosissa tosin. Nyt pari viimeisintä vuotta oon asunut täällä Tampereella. Isäni on paljasjalkainen stadilainen, äitini on kotoisin Tampereelta. Piltz-sukunimeni tulee äitini puolelta, sukuaan asui Karjalassa ja ihan alunperin ovat peräisin Tsekkien alueelta.”

Pia Piltz (c) Harri Hinkka 

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä rakastan ruuanlaittoa ja uusien reseptien kokeilemista, se on musta todella terapeuttista ja sopivalla tavalla haastavaa. Bravuureita? Tykkään tehdä erilaisia risottoja ja oon ottanut nyt korvapuustit haltuun. Vapaalla oon lisäksi jollain tavalla musiikin kanssa tekemisissä usein, soittelen pianoa ja laulelen itsekseni kotona. Rakastan musiikin sovittamista, ja kahdessa bändissä laulan (toinen on ”rautalankaa”, 50-ja 60-lukua, ja toinen soul/funk-osastoa). Oon myös mukana Tampereen Taiteellisessa Kuorossa, lasken sen kyllä harrastukseksi, vaikka mukana on paljon kollegoja teattereista. Kuorossaolo on hirveän vapauttavaa, harjoitellaan yhdessä eikä olla kiinni missään tietyssä produktiossa. Kunnianhimoista meininkiä mutta rennolla otteella”, Pia myhäilee.

Mitenkäs muu soittotaito? ”Kitaraa soitan niin, että pystyn säestämään itseäni. Pianoa oon soittanut teatterissakin, täällä Tampereella viimeksi Patriarkassa ja Kansallisteatterissa Pohjalla-näytelmässä.”

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mun vahvuuteni on yhdessätekeminen ja sen voiman ammentaminen, oon hyvä tarttumaan ideoihin ja jatkamaan muiden ajatuksia. Tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni ja yhdessä muiden kanssa oon parhaimmillani. Oon hyvä kuuntelija ja tietyllä tavalla herkkä. ”Erityistaitoinani” voisin mainita laulun, tanssin ja ruotsin kielen.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Varmaankin akrobatia! TeaKissa meillä oli akrobatiaa, mutta jostain syystä mua aina pelotti niillä tunneilla. Oon sen suhteen vähän säikky. Oon kokenut pituuteni tässä ongelmalliseksi – jos tulen alas jostain, tulen rysähtäen ja koen itseni kovin kömpelöksi tämän asian kanssa. Sitä olisi vaan pitänyt tehdä enemmän, jotta olisin tottunut ja oppinut paremmin kehonhallintaa. Tanssin kautta tähän on kyllä tullut jo helpotusta.”

Mikä työsi on tuntunut toistaiseksi isoimmalta haasteelta? ”Tämä viimeisin eli Anna Karenina. Se ei ole mitenkään negatiivisella tavalla tuntunut haastavalta, vaan siten, että ”nyt mä otan tämän ja teen tämän ja tartun kiinni kaikin tavoin”. Tehdään tämä yhdessä. Harjoituskausi oli aikamoinen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli myös todella antoisaa aikaa. Opin paljon itsestäni. Suhtauduin antaumuksella harjoitteluun ja koko teokseen jo siinä vaiheessa kun sain tietää roolistani, ja siitä lähti käyntiin ajatustyö, joka huipentui ensi-iltaan ja jatkuu edelleen. Henkisesti haastavin ja samalla opettavaisin juttu kyllä.”

Lari Halme ja Pia Piltz/Anna Karenina, Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

”Mulla on sellainen olo, että ihan jokaisessa proggiksessa on omat haasteensa ja omat opetuksensa. Kaikista oppii jotain eri tavalla. Cats oli fyysisesti haastava, paljon tanssia. Näytelmä joka menee pieleen oli haastava siinä mielessä, että koen olevani enemmän lyyrinen kuin rytminen näyttelijä. Haluan oppia lisää komedian rytmistä ja ajoituksesta, siitä jäi sellainen komediannälkä.”

Näytelmä joka menee pieleen/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, isäni on musiikillisesti lahjakas ja on mukana toisessa bändeistänikin.”

Miten sinä sitten aikanaan päädyit teatterin pariin? ”Oon usein miettinyt tätä, että mistä kaikki oikein lähti… Luulen, että iso merkitys oli sillä, että isoäitini oli töissä Svenska Teaternin kansliassa ja usein kun olin hänen luonaan hoidossa tai kyläilemässä muuten, pääsin katselemaan harjoituksia ja kulkemaan siellä vanhan teatterin käytävillä. Siinä on jotain äärettömän taianomaista, vieläkin muistan vaatteiden tuoksun kapeilla käytävillä, sokkeloiset reitit ja teatterin verhot. Harjoituksissakin oli tietynlaista taikaa – ensin harjoittelevat ja sitten ovatkin taas omana itsenään keskustelemassa. Tällä kaikella on ollut iso vaikutus siihen, että pidän teatterissatyöskentelyä jotenkin taianomaisena edelleen. Sitten hakeuduin kaikenlaisiin näytelmäkerhoihin mukaan. Koulussakin meillä oli kerhotoimintaa ja ala-asteella sai hakea mukaan ilmaisutaitokerhoon, jonka lopputulos esitettiin aina Kanneltalolla. Esitystä valmisteltiin pitkään ja olin niissä monena vuonna. Yläasteen kävin Viikin ”Norssissa” ja siellä tehtiin vuosittain musikaali tai näytelmä, jossa olin aina mukana.”

”Sitten pääsin Kallion lukioon ja aluksi ajattelin, että ilman muuta haluan isona näyttelijäksi. Siellä aloin kuitenkin epäillä, että onko sittenkään niin. Tein lukiossa enemmän kursseja musiikkiin ja tanssiin liittyen, koska musta tuntui siltä, että teatteri ja näytteleminen on jotenkin elitististä siellä. En päässyt oikein mukaan porukoihin ja mulla oli sellainen olo, että meno on liian miellyttämisenhaluista ja kilpailuhenkistä. Kyräilevää. Hain seuraavaksi Sibelius-Akatemiaan ja luokanopettajaksi, enkä päässyt kumpaankaan. No, seuraavaksi hain Laajasalon Opistoon näyttelijälinjalle kaikesta huolimatta, pääsin ja olin siellä vuoden. Päätin kokeilla TeaKia sen jälkeen ja pääsin sisään ensiyrittämällä 2010, ja oon kyllä tosi onnellinen, että lopulta hain sinne. Valmistuin 2016, vuoden muuta kurssiani myöhemmin. Yksi ylimääräinen vuosi meni työharjoittelussa täällä Les Misin parissa, en pystynyt samaan aikaan opiskelemaan.”

Les Mis/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Jatkuvaa modulaatiota – näyttelijä muutosten keskellä” ja se käsitteli keskeneräisyyden sietämistä, omaa epävarmuutta ja sen hyväksymistä, että koskaan ei tulla valmiiksi.”

Entä mikä oli taiteellinen opinnäytteesi? ”Se oli Riihimäen Teatterin ”Harmony Sisters – Kolmannen valtakunnan sisaret”, Elina Snickerin teksti ja Markku Arokannon sekä Saana Lavasteen ohjaus. Se oli kyllä hieno proggis, oltiin sen kanssa Tampereen Teatterikesässäkin ja tässä Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.”

Harmony Sisters/Riihimäen Teatteri (c) Aki Loponen 

Miksi olet näyttelijä? ”Mä rakastan harjoitella, mulle se on tämän ammatin suola. Yhdessä harjoitteleminen, hakeminen ja löytäminen. Miten tämä tarina voitaisiin kertoa. Itse esitys tulee sitten plussana kaiken päälle. Saamme kertoa tarinoita, joilla on isommassa mittakaavassa merkitystä ihmisille. Yhdessä leikkiminen, pohtiminen ja saman asian äärellä oleminen.”

Ovatko nämä asiat muuttuneet siitä kun menit kouluun ja jos ovat, niin millä tavalla? ”Silloin syyt olivat enemmän henkilökohtaisella tasolla. Mun piti jollain tavalla päästä purkamaan, käsittelemään ja ilmaisemaan eri asioita ja näkemyksiä eri roolien kautta. Joku opettaja sanoi silloin, että ”ei voi esittää jotain muuta, jos ei tiedä kuka itse on”. Tuon kysymyksen äärellä oon ollut hyvin pitkään. Tää on ollut jatkuvaa etsimistä sen suhteen, kuka minä itse olen. Oon etsinyt jatkuvasti erilaisia keinoja löytää itsestäni uusia puolia teatterissa. Rooleissa on aina osa minua ja jokainen rooli myös opettaa jotakin minulle.”

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut. Miksei useampikin. ”Ensimmäisen opin oon saanut työn kautta, eli ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä teatteria tai näyttelijäntyötä. On ollut ihanaa huomata, että kaikki metodit, tekniikat ja eri näkemykset puhuvat samasta asiasta eikä mikään sulje toisiaan pois. Avoimuus asioiden suhteen on ollut hyvä oivallus, aina lähdetään alusta. Toinen oppi on toistoihin liittyvä armollisuus itseään kohtaan, esim. Catsiä tulee vedettyä yhteensä 127 kertaa. Ei tarvitse lähteä pusertamaan jotain, mikä ei synny luonnostaan. Paitsi tietenkin sovitut koreografiat.”

Onko sinulla ollut omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä en oo koskaan ollut mikään varsinainen ”fanittaja”-tyyppi nuorenakaan, mulla ei ollut bändien kuvia seinillä enkä seuraillut ketään tiettyä tyyppiä. Ei mulla nytkään ole yhtä tiettyä esikuvaa, kaikista löytyy ihailtavia ja arvostettavia piirteitä ja ajatuksia. Nyt harjoitellaan Pakolaiset-näytelmää, jonka ohjaa Mikko Roiha ja mukana on mm. Heikki Kinnunen. Siinä pari esimerkkiä, joiden katselusta ja kuuntelusta tulee hyvä mieli. Mikko Roihalla on niin innostunut asenne ja Kinnunen on opettanut mulle tietynlaista juurevuutta. Näyttämölle mennään elämään eikä esittämään. Siinä on jotenkin lähellä sydäntäni oleva lause muutenkin! Me olemme eläviä ihmisiä ja joka päivä erilaisia. Muutenkin tuntuu hyvältä ja kiitolliselta olla tässä teatterissa, hienossa porukassa.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Benedict Cumberbatch! Just katselin netistä ”behind the scenes”-pätkiä, joissa ne filmasi sitä Smaugia Hobitti-leffoihin… Olipa vangitsevaa meininkiä!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”No, hirveesti vilisee mielessä vaihtoehtoja nyt kun alkaa miettimään, monet jo kuolleita, mutta jos heidätkin lasketaan niin olisi upeeta laulaa Freddie Mercuryn kanssa oikeestaan ihan mitä vaan. Vaikka “Somebody to love.” Tai sitten Ella Fitzgeraldin kanssa jameihin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Aleksanterin teatterissa, Kansallisteatterissa, Riihimäen Teatterissa ja Tampereen Teatterissa. Vierailtu on useammassakin paikassa, Pohjalla-näytelmän kanssa olimme teatterifestivaaleilla Pietarissa ja Bogotassa.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla merkityksellinen. ”Les Misérables oli ensimmäinen ammattiteatterityöni (olin Époninen roolissa, vuorotellen Saara Lehtosen kanssa) ja oli upeaa päästä tänne Tampereen Teatteriin. Siitä lähti ajatus, että haluaisin joskus työskennellä täällä ja laulullisesti se oli hieno, iso haaste. Meillä oli tosi kiva porukka ja roolini oli mielenkiintoinen. Pohjalla-näytelmän harjoitusprosessi oli kiintoisa! Harjoituksissa tapahtui käänne, joka muutti koko esityksen luonnetta. Aluksi aloimme tehdä sitä aika orjallisesti näytelmätekstin mukaan sana sanalta ja lause lauseelta. Kerran sitten ohjaaja Janne Reinikainen tuli harjoituksiin, heitti plarin sivuun ja ilmoitti tuoneensa paikalle kaalikeittoainekset ja juotavaa. Improvisoikaas tästä nyt sitten, kesto on mitä on ja käytätte tekstistä mitä käytätte. Aamusta on aloitettava ja lopussa menette nukkumaan. Lisäksi hän luetteli muutamia tapahtumia, joita halusi näyttämöllä nähdä, ja siitä syntyi esityksen muoto. Koko dramaturgia meni jännällä tavalla uusiksi, ja se oli aika tajunnanräjäyttävää. Näytelmässähän ei ollut perinteistä juonikuljetusta, vaan se oli tavallaan tapahtumien vyöry. Piristävä tapa tehdä teatteria.”

Pohjalla/Kansallisteatteri (c) Stefan Bremer 

Pohjalla/Kansallisteatteri (c) Stefan Bremer 

Aiemmin oli jo puhetta teatterin taiasta. Voiko sitä selittää? ”Mun mielestäni teatterin taika liittyy jotenkin ainutkertaisuuteen ja yhteiseen aistikokemukseen. Parhaimmillaan teatterikokemus on kokonaisvaltainen elämys. Esitys tavallaan vangitsee sisäänsä! Tila ja aika unohtuu.”

Teatterin taiasta heräsi pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu, jossa liikuskeltiin aika henkilökohtaisella tasolla. Parasta!

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Toisten ihmisten innostuneisuus ja palo tehdä asioita, imen sitä helposti itseeni. Tämä pätee sekä hyvässä että pahassa, mut saa helposti myös synkistymään. Ruokahommissa mua innostaa Masterchef Australia, oon saanut sieltä paljon hyviä vinkkejä!”

Podetko esiintymisjännitystä? ”Poden toki, mutta uskoisin että se on aika normaalilla tasolla. Tunne ei ole mitenkään ylitsepääsemätön, mutta kyllä mua jännittää jonkin verran ennen ihan jokaista näytöstä. Jännitys laukeaa kun pääsee lavalle – se on kyllä jännä paikka, koska sitten koen olevani turvassa. Ja toisaalta tietyllä tavalla myös turvaton olo! Turvattomuutta tuntee juuri ennen näyttämölle astumista.”

Onko sinulla jotain ihan omia rutiineja tai ”rituaaleja”, joita toistat ennen esitystä? ”Mä oon semmoinen hetkessäeläjä. Jos mahdollista, mä pyrin käymään näyttämöllä ennen esityksen alkua, ennen kuin yleisö tulee saliin. Yritän saada jonkilaisen fyysisen tuntuman siitä, että tähän mä tuun kohta. Anna Kareninan kohdalla mielelläni oon hetken siinä tilassa, valmistan tavallaan itseni. Mulle toimii hyvin myös se, että menen suoraan keskustelusta, tavallaan puskista keskelle tilannetta. Mulle toimii se, että olen ensin muiden seurassa. Noin muuten en osaa muodostaa itselleni mitään sen kummempia rutiineja/rituaaleja ennen esitystä.”

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”No, kesken ”Näytelmä joka menee pieleen” meillä oli kerran palohälytys ja katsojathan eivät millään meinanneet uskoa, että nyt pitäisi oikeasti poistua salista. Siinähän kävi kaikenlaista muutenkin, ihmiset ihan oikeasti unohtivat rekvisiittaa ja unohtivat tulla lavalle. Catsissa mun peruukkini jäi Memoryn aikana Grizabellan ”turkkiin” kiinni (takki, jossa oli peilinpaloja) ja hetken kuluttua Grizabella olisi nousemassa taivaaseen… Mun on pakko saada itseni irti! Kollegat onneksi näkivät tilanteen ja kävivät auttamassa mut irti ennen h-hetkeä. Huh!”

Cats ja "se kohtaus"/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

Kerro joku hyvä muisto! ”Lapsena vietin saaristossa osan yhdestä kesästäni hoitoperheessä, Houtskärin saaressa. Perheessä oli kolme lasta ja sieltä on jäänyt ihanat muistot, juostiin vapaina ja käytiin meressä uimassa. Ihanaa saaristolaiselämää. Oon siitä lähtien haaveillut, että pääsisin vielä viettämään kesiäni saaristossa.”

Tulevia roolejasi? ”Tammikuussa 2019 tulee se Pakolaiset ja sitten syksyllä Notre Damen kellonsoittaja, jossa oon ensemblessa ja Esmeraldan understudy. Keväällä jatkuu Anna Karenina ja Sylityksin.”

Sylityksin/Tampereen Teatteri (c) Heikki Järvinen 

Osaatko imitoida ketään? ”En, ja se pitäisi lisätä siihen kohtaan, että minkä taidon haluaisin opetella! Ihailen kovasti ihmisiä, jotka osaavat imitoida ja puhua eri murteilla. Muhun kyllä tarttuu murteet tietyssä määrin. Samalla kurssillani oli porukkaa ympäri Suomea, Kajaanista ja Oulusta ym. ja sieltä tarttui mulle sellainen yleismurre ja omituinen kaiku puheeseen välillä. Imen näköjään ihmisten tunteet ja murteet, heh.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Miks mulle tulee ainostaan mieleeni Ronja Ryövärintytär? Se mä varmaan haluaisin olla sitten. Mä rakastan metsää, siellä sielu lepää. Olin partiossa mukana nuorempana ja rakastin niitä metsäretkiä ja kaikkea!”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä voisin olla joku ajanpysäyttäjä. Voisin laajentaa aikaa? Tai niin, että joku toivoisi, että voi kun tämä hetki kestäisi ikuisuuden ja mä tulisin paikalle ”Zap, olkaapa hyvä!” ja aika pysähtyisi muutamaksi minuutiksi. Olisi kyllä itsellänikin tarvetta tämmöiseen aikalisään silloin tällöin. Voisi ehtiä näkemään ystäviä ja perhettä tai ihan vaan selvittämään päänsä. Oli muuten juuri puhetta tämmöisestä palvelusta kuin Neiti Aika? Että on ollut numero, johon soitetaan ja siellä kerrotaan oikea aika. Mä heti ajattelin, että siellä on oikea henkilö vastaamassa puhelimeen. Tää uudistettu versio ei kertoisi aikaa, vaan pidentäisi sitä. Täytyisi kyllä kehitellä joku kansainvälinen nimi… Spirit of the Time!” Pia nauraa…

… ja sitten kävi niin hassusti, että Neiti Ajanpysäyttäjää olisi oikeastikin heti tarvittu. Loppui nimittäin aika kesken yllättäen ja Pialla tuli kiire Pakolaisten iltaharjoituksiin Tohloppiin. Loput kysymykset olen laittanut menemään sähköpostitse.

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi/evääksi mukaan omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? (Huom. Toisia ihmisiä ei voi ottaa) ”Loputtoman musiikkikirjaston sekä paksun lehtiön ja kyniä. Mulla on aina muistilehtiö mukana johon voi piirrellä ja kirjoittaa ajatuksia.”

Jos voisit aikakoneella matkustaa menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? Et voi kuitenkaan muuttaa historian kulkua. ” Haluaisin varmaan mennä 60-luvulle Motown Recordsin studioon kuuntelemaan The Funk Brothersin äänityksiä. Saan kiksejä funk- ja soul-musiikista ja oon muutenkin vähän tämmönen retro-mielinen ihminen että varmaan siellä 60-70-luvuilla voisin piipahtaa.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kenen toivoisit olevan sinun roolissasi? ”Jaa-a. Esityspaikka vois olla joku hylätty rakennus. Ne on aina kiehtonu mua jotenkin. Ja esittäjiä olis monta jotka kaikki esittäis samaa henkilöä alussa ja sitten jakautuisi aina välillä, se olis varmaan enemmänkin semmoinen performanssi kuin mikään perus draama. Ensemble-teatteri. Tai sitten sitä markkinoitais musikaalina mutta oliskin jotain aivan muuta! Semmonen musiikin ja tanssin yhdistelmä, melko niukasti repliikkejä, tummanpuhuva mutta välillä riistäytyisi ihan käsistä hölmöksi hassutteluksi.”

Onko sinulla jotain mottoa? “Motot vaihtuu mulla aika usein elämäntilanteen mukaan, mutta kestosuosikki taitaa olla ”Asioilla on aina tapana järjestyä, jotenkin.” . Pakko myös mainita että mun parhaalla ystävällä ja mulla oli joskus mottona ”Carpe YOLO” jossa kätevästi yhdistyi kaksi toisiaan sivuavaa mottoa Carpe diem ja You Only Live Once. Haha. Yritän muistuttaa itselleni että pitäisi arvostaa tätä hetkeä enemmän.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (yritä vastata mahdollisimman nopeasti)

Mistä sanasta pidät eniten? - Pöllämystynyt

Mistä sanasta pidät vähiten? - Huora

Mikä sytyttää sinut? - Kahvi ja ihmiset

Mikä sammuttaa intohimosi? - Viemärin haju ja torakat

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Veden ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Palohälytintä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Tilintarkastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitäs sitte leikitään?”

Anna Karenina (c) Harri Hinkka 

Saiturin joulu / Tampereen Teatteri 2018

Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Tommi Auvinen, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Pyry Smolander, Amelia Auvinen, Valentin Salo ja Niklas Kallio/Väinö Muje

Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) 

 Iki-ihana Dickensin klassikko Saiturin joulu on onneksi palannut aina loppuvuodesta Tampereen Teatterin ohjelmistoon ja siitä on muodostunut toivottavasti monelle jo perinne. Itse muistelin nähneeni esityksen heti ensimmäisenä esitysvuonnaan mutta pienen tarkistuksen jälkeen huomasin, että väärässä oltiin vaihteeksi. Olen nähnyt tämän esityksen viimeksi joulukuussa 2013 ja nyt kun taas aktivoiduin uusintakierrokselle, tuntui siltä että tämähän on aivan erilainen mitä aiemmin! En muuten jostain syystä lämmennyt ihan täysin viisi vuotta sitten, Ilkka Heiskasen showlta tuntui silloin ja missä lie mätti muuten. Vuosien saatossa väki on hiukan vaihtunut, mutta Heiskanen saituri Scroogen roolissa on ja pysyy ja porskuttaa menemään sellaisella vimmalla, että huhhei. Rooli on saanut lisää nyansseja ja muhevaksi marinoitunut - eipä voi muuta kuin ihailla, ottaa rento asento katsomossa ja antaa joulufiiliksen tulla tupaan.

 Ennen esitystä kävin hakemassa kierroksia tunnelmalliselta Joulutorilta, imin itseeni fiilistä ja tuoksuja ja juuri kun olin sanonut ystävälleni, etten aio ostaa yhtikäs mitään, olin minuutti myöhemmin onnellinen virkatun glitterkärpässienen (kuusenkoriste tai ihan mikä vaan hei) omistaja. Joulupukkikin tuli nähtyä, itse asiassa jo toistamiseen. Edellisen kerran näin Joulupukin Turun Kauppahallissa muutama päivä sitten, kiertue näkyy olevan käynnissä. Ehdimme ihailemaan myös Kiven ja pääovien välissä sijaitsevaa jouluikkunaa, jossa oli parin näytelmän pienoismallit nähtävillä.

 Minulla ja ystävälläni oli paikat parvekkeen ensimmäisessä rivissä ja sieltä näki lyhyempikin ihan hyvin, etenkin kurottauduttuaan etunojaan kaidetta vasten. Siellä me sitten kuikuilimme kuin pienet lapset alas näyttämön suuntaan hymy korvissa, itse tosin en hankalahkossa asennossa viihtynyt kovin kauaa, kun aamulla tapahtunut pyörälläkaatuminen alkoi muistuttaa itseään oikeassa polvessani.

 Mistä kertoo Saiturin joulu? No minäpä kerron lyhyesti. Kylmäsydäminen ja itara Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) ei voi sietää joulua eikä toivo kenenkään muunkaan juhlasta nauttivan millään tavalla. "Humpuukia!" narisee ukko nuivasti hyvänjoulun toivotuksiin ja jouluisiin kuorolauleloihin. Mammonaa hän tuntuu rakastavan, ei mitään muuta. Pitkin hampain hän antaa perheelliselle työntekijälleen joulun kunniaksi yhden vapaapäivän. Yllärinä Scroogen vuosia sitten menehtynyt yhtiökumppani Marley ilmestyy kahleitaan kalisuttelevana aaveena paikalle (katosta, huimaaaaa) ja ilmoittaa, että tulevana yönä Scroogelle ilmestyy kolme henkeä tasatunnein - menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget. Kannattaisi kuunnella, mitä hengillä on kerrottavanaan. Ehkä Scrooge saisi jonkinlaisen oivalluksen siitä, mikä joulussa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, ja vielä olisi mahdollista tehdä muutos, jolla olisi vaikutusta monen ihmisen elämään. Humpuukia moiset puheet, mutta niin vaan henget ilmineeraantuvat paikalle vuorotellen ja saituri joutuu aikamoiseen pyöritykseen. Mahtaneeko Scrooge oppia mitään vai onko liian myöhäistä muuttua ihmisenä?

 En ymmärrä miksi olin ensinäkemäni perusteella muinoin aika nuivalla päällä! Tämähän on kerrassaan lumoava esitys, joka on tulvillaan teatterin ja joulun taikaa! Upeat, monipuoliset lavasteet täynnä kaikenlaisia jippoja, kauniita pukuja ja sielukasta yhteislaulua, ja niin suloinen pikku-Tim. Mystistä savua ja tyhjästä ilmestyviä henkiä ja muita hahmoja... Menneisyyden lyhyenläntä henki (Martti Manninen) alun piipittävine äänineen oli varsin hauska tapaus ja ovelasti toteutettu, ja tämän hengen kanssa Scrooge pääsee/joutuu katselemaan uudestaan omia lapsuus-ja nuoruusaikojaan, jotka nostavat haikeuden pintaan. Joskus hän rakasti muutakin kuin rahaa, mutta sitten tapahtui jotain... Nykyisyyden henki kurvailee valtaisana joulukuusena ja Tulevaisuuden henki on mystinen, pelottavakin hahmo ja tunnelma synkkenee.

 Kuten heti alkuun tuli mainittua, Ilkka Heiskanen on oikein elementissään vanhana kitupiikkinä. Mies narisee ja kähisee selkäranka kiemuralla, suu myrtsinä ja käy välillä lavan reunustalla elehtimässä katsomon suuntaankin. Vähän tuntuu siltä, että kun nykyiset lapsikatsojat tuovat omia lapsiaan joskus vuosien päästä katsomaan perinteistä Saiturin joulua Tampereen Teatteriin, siellä Heiskanen heiluu vieläkin yömyssy päässään. Kun on kerran vauhtiin päästy, häntä ei pidättele mikään!

 Tampereen Joulutori tunnelmallisine valoineen, huumaavine tuoksuineen, herkkuineen ja lahjaideoineen sekä teatteri iltavalaistuksessaan - mieltä herkistävä yhdistelmä! Ja tähän kylkeen vielä Saiturin joulu. Vielä kun olisi edes hitunen lunta.

 Ihanan paljon oli lapsikatsojia! Takuulla ikimuistoinen kokemus tämä, ja vielä pitäisi malttaa odottaa mooooonta päivää itse joulua. Ensi vuonna haluan kyllä nähdä tämän uudestaan ja vielä lähempänä h-hetkeä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Anna Karenina / Tampereen Teatteri

Anna Karenina / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 25.10. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Leo Tolstoin romaanista dramatisoinut Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografia Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Pia Piltz, Lari Halme, Marc Gassot, Turkka Mastomäki, Pihla Pohjolainen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Elina Rintala, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Miika Riekkinen, Vera Pekkonen/Petra Porspakka ja Otso Majamaa/Veikka Välikoski

Levin ja Anna 

 Anna Karenina on kuulunut niihin klassikkoteoksiin, joita olen vähän tarkoituksella vältellyt. Muistan, että aikoja sitten ystäväni nukahti kesken Porin Teatterin esityksen ja kertoi, että mitään niin puuduttavaa ei ole koskaan nähnyt eikä halua enää nähdäkään. Sanat "puuduttava ja tylsä" taisivat jäädä tuosta päähäni kaikumaan pitkäksi aikaa, ja siten olen välttynyt ihan kaikelta, mikä liittyy tähän teokseen. En edes tiennyt tarinan juonesta mitään ennen kuin näin ensimmäiset mainoskuvat Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Kuvassa jumalaisen kaunis, mutta jotenkin surullinen Anna Karenina (Pia Piltz) tuijottaa suoraan sieluuni mustassa puvussaan. Kiinnostukseni heräsi välittömästi. Kuka tämä nainen on? Mikä on hänen tarinansa? Mikä saa hänet näyttämään samalla sekä ryhdikkäältä ja ylväältä, mutta myös äärimmäisen herkältä ja haavoittuvaiselta? Mikä on se voima, joka saa kaikenlaista aikaan?

 Rakkaus. Intohimoa ja poltetta täynnä oleva rakkaus, josta tiedät jo etukäteen, että tulet polttamaan karrelle niin sydämesi kuin koko elämäsi ja olemassaolosi, ja silti heittäydyt täysillä liekkien sekaan. Niin ihmiset ovat tehneet ennen ja tulevat tekemään jatkossakin. Niin ihmeellinen on rakkauden voima. Se saa aikaan tekoja ja sanoja, jotka kaduttavat ehkä joskus, mutta ei sillä hetkellä. Kun rakkaus iskee, silloin ei ole järjestä häivääkään ja ollaan täysin sydämen ja alkukantaisten viettien vietävänä. Silloin mennään eikä meinata.

 Niin. Anna Karenina on aviossa ja pienen pojan äiti, hyvämaineinen nainen. Aviomies Kareninilla (Turkka Mastomäki) on statusta ja mammonaa, mikäs siinä on ollessa. Intohimo heidän väliltään puuttuu kuitenkin täysin. Juna-asemalla Annan katse kohtaa komean Vronskin (Marc Gassot) kanssa, ja se on menoa sitten. Annan tarinan rinnalla kulkee luontevasti Levinin (Lari Halme) tarina. Hän on työteliäs, kaikin tavoin suoraselkäinen mies ja korviaan myöten rakastunut Kittyyn (Pihla Pohjolainen, jonka tämän myötä nimesin Suomen Lily Jamesiksi). Neito torjuu kosinnan, koskapa kuvittelee Vronskin liehittelevän häntä tulevissa tanssiaisissa. Valkoisten, viattomien pukujen keskelle pelmahtaa Anna Karenina tyrmäävän upeana mustassa puvussaan ja siitä eteenpäin kaikki järjellinen toiminta unohtuu. Yllättäen huomaan Levinin tuskailun vievän huomiotani ja ajatuksiani enemmän. Mies järjestää itselleen kaikenlaista korvaavaa toimintaa siellä sun täällä, mutta Kittyä ei saa päästään sitten millään. Hän näyttääkin siltä, että viikkokausia on valvottu ja vain mietitty Kittyä ja hymykuoppia eikä ihme, kyllä itselläkin voisi mennä yöunet Pihla Pohjolaista miettiessäni. Onneksi he sentään saavat toisensa loppupuolella.

Anna ja Vronski 

 "Nyt minä tiedän mitä on elää. Se on häpeällistä, se on hurmiollista, se on pelottavaa" sanoo Anna Karenina, ja siitä huolimatta ja juuri siksi hän on valmis suhteeseen Vronskin kanssa, vaikka sitten menettäisi arvostuksensa piireissä ja mikä pahinta, oman lapsensa. Upeasti kantaa Pia Piltz niin pukunsa kuin kaikki roolihenkilönsä tunnemyrskyt. Koskettava roolityö kertakaikkiaan. Vaakakupissa painaa paljon, menettämisen pelko eri muodoissaan. Ja toisaalla taas Annan veli Stiva (Ville Majamaa) on saanut syrjähyppynsä anteeksi vaimoltaan (Eeva Hakulinen), ja sama meno kuitenkin jatkuu. Miksi mies ei saa minkäänlaisia tunnontuskia suhteestaan? Miksi miehen käytös olisi hyväksyttävämpää? Vaimo Dollyn ikään kuin suoraan katsojille avautuminen Levinin ja Kittyn häissä on mainio vastaveto.

Dolly ja Kitty, kokemus ja viattomuus samassa kuvassa 

 Odotin etenkin suuria, pakahduttavia tunteita, hengästyttävän upeita pukuja ja niiden kauniita/komeita kantajia sekä synkkiä, maalauksellisia näyttämökuvia koko kolmen tunnin edestä. Sain paljon enemmän. Sain kaikkea tuota jo mainittua ja lisäksi polttavia katseita, kaipauksesta ja rakkaudesta kiiluvia silmiä, kosketuksia, hulmuavia helmoja ja kiharoita, muutamia komeita viiksiä, kättään auliisti ojentavan Kuoleman, näyttämön poikki hiljalleen pyörivän maatuskanuken, lähestyvän junan äänet, jatkuvaa liikettä ja äkkinäistä pysähtymistä.

Levin ja Anna 

 Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa läpi koko näytelmän eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kulkenut Levin näkee Annan muotokuvan, joka onkin yllättäen kuin peili ja he kohtaavat oikeasti viimein. Lisäksi mieleni teki kerran nousta seisomaan ja huutaa kovaa, että "Menkää nyt toistenne luo!" Kitty ja Levin seisovat pitkään toisiaan tuijottaen näyttämön vastakkaisilla laidoilla ja tunne heidän välillään on niiiin voimakas, että sydän pakahtuu siitä, kun eivät älyä lähteä toisiaan lähestymään ripeämmin.

 Ah. Pidin suunnattomasti näyttämön goottihenkisestä synkkyydestä ja taustan kuvista pilvineen ja lintuineen. Alussa muuten nenääni tuoksui poltettu puu? En tiedä miksi. Valojen siivilöityminen kauniisti ylhäältä - roolihenkilöt näyttivät pirun hyviltä niissä! Tunnelma oli välillä sellainen, että tuntui katselevansa jotain Tim Burtonin leffaa livenä. Sopi hyvin tähän marraskuun valottomuuteen ja synkistelyyn. Ulkosalla teatterin kulmilla tuntui siltä, että kohta joku menee helmat torin kivetystä vasten viistäen kohtaloaan kohti, kääntääkin yllättäen katseensa suoraan minuun ja näen kalpeat, kauniit kasvot. Päältä lentää parvi mustia lintuja, pilvet menevät kuutamon eteen, jostain kaukaa kuuluu kirkonkellot... On aika lähteä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Sylityksin / Tampereen Teatteri

Sylityksin / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Jouni Koskinen

Rooleissa : Eeva Hakulinen, Martti Manninen, Pia Piltz, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kirsimarja Järvinen, Elina Rintala ja Sanele Salo/David Issa

Martti 

 Neljä päivää olen muhitellut päässäni ajatuksia siitä, mitä osaisin kirjoittaa Sylityksin-näytelmästä. En oikein vieläkään tiedä. Haastavalta tuntuu. Ehkä alan vain kirjoittaa ja katsotaan mitä tästä kehittyy.

 Korjataan alkua hieman. Haasteellista ei ole se, mitä näytelmästä kirjoittaisin, vaan miten käsittelen itse aihetta. Lapsettomuus. Miten henkilökohtaisen tekstin kirjoitan? Mihin vedän rajan? Okei, ensin pieni alustus. Olen lähes 48-vuotias vapaaehtoisesti lapseton naimisissa oleva nainen. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en minkäänlaista. En koe sitä kuitenkaan ongelmaksi, olen oppinut elämään asian kanssa. Minulla ei ole lapsia eikä tule, ja piste. Lapsettomuuteni ja etenkin naimisissaoloni yhdistettynä lapsettomuuteen on ollut monelle muulle sen sijaan ongelma. Nyt iän myötä kyselyt ovat onneksi loppuneet. Voi niitä kiusallisten tilanteiden määriä, kun pyöristynyt ulkomuotoni ei ollutkaan raskauden aiheuttamaa ja vuorotteluvapaalta töihinpalattuani kuulin ihmettelyä siitä, etten näköjään ollutkaan äitiyslomalla.

 Miehelläni on tytär, jonka äiti asuu muualla. Seurustelun alkuvaiheessa tyttö oli 12-vuotias. Hokasin, että tässähän on valmis paketti ja pikkuinen perhe, tämän minä otan. Toisilla treffeillä mieheni totesi, ettei hän halua sitten enempää lapsia. Sopii mulle, ei ongelmaa! Vaan entäpä jos olisikin halunnut? Tilanne voisi olla nyt toisenlainen. Ehkä. Ei voi mitenkään tietää. Joskus mietin, millainen äiti mahtaisin olla. Olisinko parempi ihminen lapsellisena? Yhteiskunnalle ja muutenkin arvokkaampi? Mitä tarinoita olisin iltasaduiksi kertonut? Olisiko minulla ajokortti, jotta voisin kuskata lasta harrastuksiin iltaisin? Kutsuttaisiinko minua enemmän sukulaisperheisiin kylään? Olisinko vähemmän siivousnatsi enkä jaksaisi enää välittää, vaikka joka paikka olisi murusia ja pieniä rasvaisia sormenjälkiä täynnä? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ei voi tietää.

Martti ja Mirja 

 Näytelmä siis kertoo lapsettomuudesta ja toisaalta lapsellisuudesta. Martti (Martti Manninen) ja Mirja (Eeva Hakulinen) ovat pitkään yrittäneet lasta, tuloksetta. Heti näytelmän alussa Mirja seisoo tyhjä jätskitikku kädessään lavalla, katse toiveikkaana. Ihan kuin kädessä olisi raskaustesti, mutta kuten todettu, tyhjää täynnä. Samalla lomareissulla on Mirjan paras ystävä Kaisa (Pia Piltz) tavannut hurmaavan gentlemannin Teemun (Ville Majamaa), jonka kanssa on hurjan kivaa yhdessä ihan vaan kaksin. Paluulennolla Teemusta paljastuu uusia puolia, kun koneessa on hiukan turbulenssia (niin kuin elämässäkin välillä) ja takana vieraat penskat huutavat ja potkivat selkänojiin. Käy ilmi, että Kaisa ja Teemu eivät voi sietää lapsia. No, Teemulla menee tilanteessa "hiukan" kuppi nurin ja Ville Majamaa saa täysin ansaitut väliaplodit.

Lentokoneessa on tunnelma kohdillaan 

 Tilanne Martilla ja Mirjalla alkaa käydä epätoivoiseksi eikä tunnelmaa helpota yhtään se, että lapsettomuushoitoklinikan lääkäri (Elina Rintala) on viimeisillään raskaana. Mirja kokee koko elämänsä täysin arvottomaksi ilman lasta, Martilla on sentään jooga. Hmph. Onhan heillä toisensa? Rakkaus? Toisen tuki vaikeassa tilanteessa? Ei hyvältä näytä. Lapsettomuus repii ja raastaa, kumpikin sanoo toisilleen asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Vai tarkoittaako sittenkin?

Elisa Piispanen ja Elina Rintala 

 Luin jostain arvostelusta, että näytelmässä nähdään epämiellyttäviä ihmisiä. Yksi kuvaili roolihahmoaan julmaksi. Minä näin ihmisiä kaikkine heikkouksineen ja epätäydellisyyksineen, herkän aiheen edessä kenestä tahansa paljastuu epämiellyttäviä puolia. Miellyttävä ihminen on mukava kohdata tosielämässä, mutta lavalla miellyttävyys on mielestäni lähes synonyymi tylsyydelle. Meissä kaikissa on se varjopuoli, joka silloin tällöin, oikeissa tai väärissä olosuhteissa, pompsahtaa esiin. Se on inhimillistä ja samalla kiinnostavaa, ei pelkkä miellyttävyys!

 Näytelmässä nähdään myös umpiväsynyt yksinhuoltaja (Elisa Piispanen), joka kaikkeen kyllästyneenä paiskoo kauppakasseja pitkin seiniä ja raijaa helvetin rumaa kolmipyöräistä paikasta toiseen. Lapsi itkee eikä sille kelpaa mikään. Äiti puhuu lapselleen ääni kireänä korostetun kohteliaasti, vaikka mieli varmaan tekisi riepotella lastakin pitkin seiniä runsaiden kirosanojen siivittämänä. Hänellä on kuitenkin voimaa skarpata ja näyttää, että jaksan kyllä yksin. Ei tartte auttaa, vaikka koko olemus huutaa apua ja edes pientä lepohetkeä.

 Mitenkäs sitten käy, kun Kaisa huomaakin olevansa raskaana? Eihän tässä näin pitänyt käydä! Miten käy ystävyydelle? Miten Mirja ottaa tämän uutisen? Yllättäen huomaan samaistuvani sairaalan siivoojaan Almaan (Kirsimarja Järvinen), ja sitten hän sanookin jotain, josta en ole samaa mieltä. Se siitä sitten. En löydä samaistumispintaa mistään. Alunperinhän muuten mietin, että onkos tämä näytelmä minulle sovelias ollenkaan, kun lapsettomuus ei ole minulle mikään kipupiste ja arka aihe. Taisi kääntyä niin, että enemmän minua kiinnostikin se, miten juuri nämä ihmiset tilanteistaan selviävät kuin se, mikä heidät tähän tilanteeseen on ajanut. Odottamattomia käänteitä, joita ei voi ennustaa etukäteen ja joiden kohdalla itse toimisi kenties toisin. Kenties.

Siivooja-Alma 

 Kaisan synnytyksen aikakin koittaa ja ilokaasua taitaa holahtaa katsomoonkin, sen verran absurdeja käänteitä tilanne saa ja hervoton nauru raikaa katsomossa. Teemu saa kunnian näyttää mistä insinöörit on tehty. Välillä vakavoidutaan ja kyllä muutaman kerran roskiakin menee silmiin. Monenlaisia, vähän ennalta-arvattuja ja yllättäviäkin käänteitä on luvassa.

 Lopuksi jotenkin jäi mieleeni päällimmäisenä tunteena itse esityksestä toivo ja elämän jatkuminen, vaikka katossa roikkuvat pehmoeläinmobilet loivatkin mieltä kaihertavia varjoja seinille.

 Yöunet kylläkin meni, sillä mietin kovasti sitä, miksi minulla ei ole lapsia. Miksi. En tiedä. Ehkä jossain syvällä on pelko. Pelko siitä, etten osaa, jaksa, pysty. Että jotain ikävää tapahtuu. Että teen virheen. "Mitäs minä sanoin!" kaikuu päässä. Lause, jota inhoan yli kaiken.

 Kuulkaa. Lapsettomuudessa minua surettaa eniten se, että vanhempani eivät ole saaneet kokea isovanhemmuuden iloja. Ja se, että olen ainoa lapsi ja minun jälkeeni ei jää mitään. Muistaako kukaan, että minäkin olin täällä joskus? Ehkä siksi olen perustanut tämän bloginkin, jotta minusta jäisi edes jonkinlainen jälki. Tämä lienee minun "lapseni". Suurella rakkaudella kasvatettu.

 Kiitokset työryhmälle ajatuksiaherättävästä näytelmästä. Pohdinta jatkukoon.

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)