 |
| (c) Henrik Schütt |
Martin 20 faktaa pääset lukemaan täältä.
Jos taas haluat lukea pitkän blogihaastattelun Martista vuodelta 2013 (jolloin hän opiskeli vielä Nätyllä), tsekkaa tämä linkki.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Martti Manninen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Martti Manninen. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 27. marraskuuta 2019
20 faktaa Martti Mannisesta
Ajai, nyt 20 faktaa -haastisvuorossa "lempilapseni" Martti Manninen, joka napattiin ansiokkaasti Tampereen Teatterista HKT:n leipiin ja hurmaa kansaa tällä hetkellä etenkin Pienessä merenneidossa prinssi Erikin roolissa. Ensi kesänä Martin voi nähdä jälleen kesäteatterihommissa Valkeakoskella Aira Samulinista kertovassa musiikkinäytelmässä, pari kesää sitten Martti vakuutti nuorena Jari Sillanpäänä samaisessa paikassa. Kyllä meidän katsojien kelpaa!
Martin 20 faktaa pääset lukemaan täältä.
Jos taas haluat lukea pitkän blogihaastattelun Martista vuodelta 2013 (jolloin hän opiskeli vielä Nätyllä), tsekkaa tämä linkki.
Martin 20 faktaa pääset lukemaan täältä.
Jos taas haluat lukea pitkän blogihaastattelun Martista vuodelta 2013 (jolloin hän opiskeli vielä Nätyllä), tsekkaa tämä linkki.
sunnuntai 1. syyskuuta 2019
Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri
Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö
Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd
Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo
Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä
Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.
Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...
Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).
Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!
Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.
Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...
On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.
Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!
Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä.
Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!
Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.
Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!
Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).
Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!
Esityskuvat (c) Robert Seger
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!
Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd
Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo
Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä
 |
| Sonja Pajunoja |
Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.
Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...
Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).
Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!
Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.
 |
| Erik etsintähommissa |
Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...
On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.
 |
| Menoa ja meininkiä |
Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!
 |
| Viiksikokkeja |
Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä.
 |
| Triton ja Ursula |
Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!
 |
| #TeamUrsula rules! |
Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.
 |
| Voi näitä ... |
Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!
 |
| Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? |
Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).
Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!
Esityskuvat (c) Robert Seger
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!
maanantai 21. tammikuuta 2019
Pakolaiset / Tampereen Teatteri
Pakolaiset / Tampereen Teatterin päänäyttämö
Kantaesitys 17.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)
Perustuu Johannes Linnankosken samannimiseen romaaniin vuodelta 1909
Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi
Dramatisointi, ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Roiha
Videosuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Heli Roininen
Musiikki Pekko Käppi
Koreografia Riikka Puumalainen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Rooleissa : Heikki Kinnunen, Eeva Hakulinen, Esko Roine, Ritva Jalonen, Riikka Puumalainen, Martti Manninen, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Elisa Piispanen ja Pekko Käppi
Sen pitemmittä puheitta mennään suoraan asiaan tällä kertaa. Vähän varttuneempi hämäläinen talonpoika, leskimies Uutela (Heikki Kinnunen vahvassa vedossa) saa vaimokseen Keskitalon kovin vakavailmeisen ja vaiteliaan Manta-tyttären (Riikka Puumalainen). Isäntä-Keskitalon (Esko Roine) mielestä tuli tehtyä hyvät naimakaupat ja kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin, mutta toisin käy. Manta onkin raskaana toiselle miehelle ja voi sitä häpeän määrää. Välttyäkseen ikäviltä puheilta ja maineen täydelliseltä menetykseltä niin Keskitalo kuin Uutelakin perheineen muuttavat kauas Savoon, jossa elon voisi aloittaa puhtaalta pöydältä vailla menneisyyden taakkaa.
Aika jännästi tulin "huijatuksi" heti alkuunsa. Näyttämöllä tyhjiä tuoleja ja hyvin minimalistista muutenkin. Jotenkin sitä mielessään ajattelee, että "ahaa tämmöinen pienimuotoinen toteutus ja lavakin tavallista suppeammassa käytössä", vaan kohta jo heitetäänkin aivoissa kuperkeikkaa ja takaseinä siirretään käsivoimin kauemmas, aivan kuten porukkakin siirtyy paikasta toiseen uusiin maisemiin. Kiehtovaa ja yllättävää. Ihan sitä terästäytyy ja suhtautuu tulevaan täysin eri fiiliksissä, kun tyylilajikin on jotain muuta mitä on kenties odottanut. No, Mikko Roihalta en mitään ihan perinteistä tosin odottanutkaan.
Väliajalle mentäessä olin seuralaiseni kanssa silmät ymmyrkäisenä täysin "tiloissa". Mikä vimma, ryhdikkyys, hengästyttävää ja kaunista tanssin liikekieltä, nuorten vauhtia ja vastapainoksi vanhempien rauhallisuutta (vaikka sisällä kuohuu ja kiehuu taatusti), mustavalkoisuutta - ja kaiken keskellä Pekko Käpin jouhikko, jonka ääni tuntui resonoivan kehossani sisuksia myöten. Jotenkin meni kylmät väreet koko ajan jouhikon soidessa ja pulssi tuntui kiihtyvän. Oltiin jonkun mystisen voiman ja alkukantaisuuden äärellä. Vertasimme myös näkemäämme Sielun Veljien keikkaan - hurmoshenkistä menoa kiihtyvässä rytmissä. Hieno kokemus. Valtava vaikutus Riikka Puumalaisen tanssilla - kaikki tunteet ja puhumattomat sanat yritetään ravistella kehosta irti tanssin keinoin. Huikeaa seurattavaa!
Kyyneleet nosti silmiin ja palan kurkkuuni kohtaus, jossa jouluksi saadaan luettavaksi nippu Hämeen Sanomia ja aluksi kotokulmien uutisten luku on yhtä juhlaa, mutta hiljalleen nousee haikeus ja suunnaton kaipuu takaisin juurilleen pintaan. Lehtiä putoilee lisää suoraan syliin, jokainen kieppuu ilmassa omalla tavallaan. Kuin elämä ja ihminen itse. Tuli vahvasti mieleeni oma kokemukseni vuosien takaa, kun muutin pariksi vuodeksi Vaasaan ja vanhempani tilasivat minulle Hämeen Sanomat sinne, jotta olisin perillä etelän tapahtumista. Tsehovin Kolme sisarta haikailevat jatkuvasti Moskovaan, tässä tapauksessa puheissa kaikuu Häme (niin tässä näytelmässä kuin minulla Vaasassakin). Paikalliset tuntuvat täysin vierailta, vähän pelottavilta ja puhuvat oudosti, sielu on jatkuvasti vereslihalla ja ulkopuolisuuden tunne valtaa mielen. Kotini ei ole täällä, pakko päästä pois. Juurten voima vetää takaisin.
Tässä oli jotenkin yhdessätekemisen meininki huipussaan ja "vanhat mestarit" lavalla sulassa sovussa nuorempien kanssa, täydentämässä toisiaan. Mustavalkoisuus toistui niin puvuissa kuin videoissakin, kuin olisi katsellut välillä vanhaa kotimaista elokuvaa eikä sinne päinkään silti. Joka tapauksessa täysin erilaista teatteria mihin olen Tampereen Teatterissa tottunut!
Erityiskiitokset haluan antaa Pekko Käpille ja Riikka Puumalaiselle. Juuri ennen väliaikaa nähty ja koettu kohtaus ei varmasti unohdu koskaan. Täytyy myös myöntää, että en meinannut saada silmiäni irti hurmoshenkisesti tanssivasta Martti Mannisesta...
Esityskuvat (c) Moe Mustafa
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
Kantaesitys 17.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)
Perustuu Johannes Linnankosken samannimiseen romaaniin vuodelta 1909
Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi
Dramatisointi, ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Roiha
Videosuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Heli Roininen
Musiikki Pekko Käppi
Koreografia Riikka Puumalainen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Rooleissa : Heikki Kinnunen, Eeva Hakulinen, Esko Roine, Ritva Jalonen, Riikka Puumalainen, Martti Manninen, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Elisa Piispanen ja Pekko Käppi
 |
| Heikki Kinnunen ja Riikka Puumalainen |
Sen pitemmittä puheitta mennään suoraan asiaan tällä kertaa. Vähän varttuneempi hämäläinen talonpoika, leskimies Uutela (Heikki Kinnunen vahvassa vedossa) saa vaimokseen Keskitalon kovin vakavailmeisen ja vaiteliaan Manta-tyttären (Riikka Puumalainen). Isäntä-Keskitalon (Esko Roine) mielestä tuli tehtyä hyvät naimakaupat ja kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin, mutta toisin käy. Manta onkin raskaana toiselle miehelle ja voi sitä häpeän määrää. Välttyäkseen ikäviltä puheilta ja maineen täydelliseltä menetykseltä niin Keskitalo kuin Uutelakin perheineen muuttavat kauas Savoon, jossa elon voisi aloittaa puhtaalta pöydältä vailla menneisyyden taakkaa.
Aika jännästi tulin "huijatuksi" heti alkuunsa. Näyttämöllä tyhjiä tuoleja ja hyvin minimalistista muutenkin. Jotenkin sitä mielessään ajattelee, että "ahaa tämmöinen pienimuotoinen toteutus ja lavakin tavallista suppeammassa käytössä", vaan kohta jo heitetäänkin aivoissa kuperkeikkaa ja takaseinä siirretään käsivoimin kauemmas, aivan kuten porukkakin siirtyy paikasta toiseen uusiin maisemiin. Kiehtovaa ja yllättävää. Ihan sitä terästäytyy ja suhtautuu tulevaan täysin eri fiiliksissä, kun tyylilajikin on jotain muuta mitä on kenties odottanut. No, Mikko Roihalta en mitään ihan perinteistä tosin odottanutkaan.
 |
| Pekko Käppi ja Riikka Puumalainen |
Väliajalle mentäessä olin seuralaiseni kanssa silmät ymmyrkäisenä täysin "tiloissa". Mikä vimma, ryhdikkyys, hengästyttävää ja kaunista tanssin liikekieltä, nuorten vauhtia ja vastapainoksi vanhempien rauhallisuutta (vaikka sisällä kuohuu ja kiehuu taatusti), mustavalkoisuutta - ja kaiken keskellä Pekko Käpin jouhikko, jonka ääni tuntui resonoivan kehossani sisuksia myöten. Jotenkin meni kylmät väreet koko ajan jouhikon soidessa ja pulssi tuntui kiihtyvän. Oltiin jonkun mystisen voiman ja alkukantaisuuden äärellä. Vertasimme myös näkemäämme Sielun Veljien keikkaan - hurmoshenkistä menoa kiihtyvässä rytmissä. Hieno kokemus. Valtava vaikutus Riikka Puumalaisen tanssilla - kaikki tunteet ja puhumattomat sanat yritetään ravistella kehosta irti tanssin keinoin. Huikeaa seurattavaa!
Kyyneleet nosti silmiin ja palan kurkkuuni kohtaus, jossa jouluksi saadaan luettavaksi nippu Hämeen Sanomia ja aluksi kotokulmien uutisten luku on yhtä juhlaa, mutta hiljalleen nousee haikeus ja suunnaton kaipuu takaisin juurilleen pintaan. Lehtiä putoilee lisää suoraan syliin, jokainen kieppuu ilmassa omalla tavallaan. Kuin elämä ja ihminen itse. Tuli vahvasti mieleeni oma kokemukseni vuosien takaa, kun muutin pariksi vuodeksi Vaasaan ja vanhempani tilasivat minulle Hämeen Sanomat sinne, jotta olisin perillä etelän tapahtumista. Tsehovin Kolme sisarta haikailevat jatkuvasti Moskovaan, tässä tapauksessa puheissa kaikuu Häme (niin tässä näytelmässä kuin minulla Vaasassakin). Paikalliset tuntuvat täysin vierailta, vähän pelottavilta ja puhuvat oudosti, sielu on jatkuvasti vereslihalla ja ulkopuolisuuden tunne valtaa mielen. Kotini ei ole täällä, pakko päästä pois. Juurten voima vetää takaisin.
Tässä oli jotenkin yhdessätekemisen meininki huipussaan ja "vanhat mestarit" lavalla sulassa sovussa nuorempien kanssa, täydentämässä toisiaan. Mustavalkoisuus toistui niin puvuissa kuin videoissakin, kuin olisi katsellut välillä vanhaa kotimaista elokuvaa eikä sinne päinkään silti. Joka tapauksessa täysin erilaista teatteria mihin olen Tampereen Teatterissa tottunut!
Erityiskiitokset haluan antaa Pekko Käpille ja Riikka Puumalaiselle. Juuri ennen väliaikaa nähty ja koettu kohtaus ei varmasti unohdu koskaan. Täytyy myös myöntää, että en meinannut saada silmiäni irti hurmoshenkisesti tanssivasta Martti Mannisesta...
Esityskuvat (c) Moe Mustafa
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
tiistai 11. joulukuuta 2018
Saiturin joulu / Tampereen Teatteri 2018
Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö
Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)
Teksti Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen
Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Tommi Auvinen, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Pyry Smolander, Amelia Auvinen, Valentin Salo ja Niklas Kallio/Väinö Muje
Iki-ihana Dickensin klassikko Saiturin joulu on onneksi palannut aina loppuvuodesta Tampereen Teatterin ohjelmistoon ja siitä on muodostunut toivottavasti monelle jo perinne. Itse muistelin nähneeni esityksen heti ensimmäisenä esitysvuonnaan mutta pienen tarkistuksen jälkeen huomasin, että väärässä oltiin vaihteeksi. Olen nähnyt tämän esityksen viimeksi joulukuussa 2013 ja nyt kun taas aktivoiduin uusintakierrokselle, tuntui siltä että tämähän on aivan erilainen mitä aiemmin! En muuten jostain syystä lämmennyt ihan täysin viisi vuotta sitten, Ilkka Heiskasen showlta tuntui silloin ja missä lie mätti muuten. Vuosien saatossa väki on hiukan vaihtunut, mutta Heiskanen saituri Scroogen roolissa on ja pysyy ja porskuttaa menemään sellaisella vimmalla, että huhhei. Rooli on saanut lisää nyansseja ja muhevaksi marinoitunut - eipä voi muuta kuin ihailla, ottaa rento asento katsomossa ja antaa joulufiiliksen tulla tupaan.
Ennen esitystä kävin hakemassa kierroksia tunnelmalliselta Joulutorilta, imin itseeni fiilistä ja tuoksuja ja juuri kun olin sanonut ystävälleni, etten aio ostaa yhtikäs mitään, olin minuutti myöhemmin onnellinen virkatun glitterkärpässienen (kuusenkoriste tai ihan mikä vaan hei) omistaja. Joulupukkikin tuli nähtyä, itse asiassa jo toistamiseen. Edellisen kerran näin Joulupukin Turun Kauppahallissa muutama päivä sitten, kiertue näkyy olevan käynnissä. Ehdimme ihailemaan myös Kiven ja pääovien välissä sijaitsevaa jouluikkunaa, jossa oli parin näytelmän pienoismallit nähtävillä.
Minulla ja ystävälläni oli paikat parvekkeen ensimmäisessä rivissä ja sieltä näki lyhyempikin ihan hyvin, etenkin kurottauduttuaan etunojaan kaidetta vasten. Siellä me sitten kuikuilimme kuin pienet lapset alas näyttämön suuntaan hymy korvissa, itse tosin en hankalahkossa asennossa viihtynyt kovin kauaa, kun aamulla tapahtunut pyörälläkaatuminen alkoi muistuttaa itseään oikeassa polvessani.
Mistä kertoo Saiturin joulu? No minäpä kerron lyhyesti. Kylmäsydäminen ja itara Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) ei voi sietää joulua eikä toivo kenenkään muunkaan juhlasta nauttivan millään tavalla. "Humpuukia!" narisee ukko nuivasti hyvänjoulun toivotuksiin ja jouluisiin kuorolauleloihin. Mammonaa hän tuntuu rakastavan, ei mitään muuta. Pitkin hampain hän antaa perheelliselle työntekijälleen joulun kunniaksi yhden vapaapäivän. Yllärinä Scroogen vuosia sitten menehtynyt yhtiökumppani Marley ilmestyy kahleitaan kalisuttelevana aaveena paikalle (katosta, huimaaaaa) ja ilmoittaa, että tulevana yönä Scroogelle ilmestyy kolme henkeä tasatunnein - menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget. Kannattaisi kuunnella, mitä hengillä on kerrottavanaan. Ehkä Scrooge saisi jonkinlaisen oivalluksen siitä, mikä joulussa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, ja vielä olisi mahdollista tehdä muutos, jolla olisi vaikutusta monen ihmisen elämään. Humpuukia moiset puheet, mutta niin vaan henget ilmineeraantuvat paikalle vuorotellen ja saituri joutuu aikamoiseen pyöritykseen. Mahtaneeko Scrooge oppia mitään vai onko liian myöhäistä muuttua ihmisenä?
En ymmärrä miksi olin ensinäkemäni perusteella muinoin aika nuivalla päällä! Tämähän on kerrassaan lumoava esitys, joka on tulvillaan teatterin ja joulun taikaa! Upeat, monipuoliset lavasteet täynnä kaikenlaisia jippoja, kauniita pukuja ja sielukasta yhteislaulua, ja niin suloinen pikku-Tim. Mystistä savua ja tyhjästä ilmestyviä henkiä ja muita hahmoja... Menneisyyden lyhyenläntä henki (Martti Manninen) alun piipittävine äänineen oli varsin hauska tapaus ja ovelasti toteutettu, ja tämän hengen kanssa Scrooge pääsee/joutuu katselemaan uudestaan omia lapsuus-ja nuoruusaikojaan, jotka nostavat haikeuden pintaan. Joskus hän rakasti muutakin kuin rahaa, mutta sitten tapahtui jotain... Nykyisyyden henki kurvailee valtaisana joulukuusena ja Tulevaisuuden henki on mystinen, pelottavakin hahmo ja tunnelma synkkenee.
Kuten heti alkuun tuli mainittua, Ilkka Heiskanen on oikein elementissään vanhana kitupiikkinä. Mies narisee ja kähisee selkäranka kiemuralla, suu myrtsinä ja käy välillä lavan reunustalla elehtimässä katsomon suuntaankin. Vähän tuntuu siltä, että kun nykyiset lapsikatsojat tuovat omia lapsiaan joskus vuosien päästä katsomaan perinteistä Saiturin joulua Tampereen Teatteriin, siellä Heiskanen heiluu vieläkin yömyssy päässään. Kun on kerran vauhtiin päästy, häntä ei pidättele mikään!
Tampereen Joulutori tunnelmallisine valoineen, huumaavine tuoksuineen, herkkuineen ja lahjaideoineen sekä teatteri iltavalaistuksessaan - mieltä herkistävä yhdistelmä! Ja tähän kylkeen vielä Saiturin joulu. Vielä kun olisi edes hitunen lunta.
Ihanan paljon oli lapsikatsojia! Takuulla ikimuistoinen kokemus tämä, ja vielä pitäisi malttaa odottaa mooooonta päivää itse joulua. Ensi vuonna haluan kyllä nähdä tämän uudestaan ja vielä lähempänä h-hetkeä.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen ilmaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)
Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)
Teksti Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen
Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Tommi Auvinen, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Pyry Smolander, Amelia Auvinen, Valentin Salo ja Niklas Kallio/Väinö Muje
 |
| Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) |
Iki-ihana Dickensin klassikko Saiturin joulu on onneksi palannut aina loppuvuodesta Tampereen Teatterin ohjelmistoon ja siitä on muodostunut toivottavasti monelle jo perinne. Itse muistelin nähneeni esityksen heti ensimmäisenä esitysvuonnaan mutta pienen tarkistuksen jälkeen huomasin, että väärässä oltiin vaihteeksi. Olen nähnyt tämän esityksen viimeksi joulukuussa 2013 ja nyt kun taas aktivoiduin uusintakierrokselle, tuntui siltä että tämähän on aivan erilainen mitä aiemmin! En muuten jostain syystä lämmennyt ihan täysin viisi vuotta sitten, Ilkka Heiskasen showlta tuntui silloin ja missä lie mätti muuten. Vuosien saatossa väki on hiukan vaihtunut, mutta Heiskanen saituri Scroogen roolissa on ja pysyy ja porskuttaa menemään sellaisella vimmalla, että huhhei. Rooli on saanut lisää nyansseja ja muhevaksi marinoitunut - eipä voi muuta kuin ihailla, ottaa rento asento katsomossa ja antaa joulufiiliksen tulla tupaan.
Ennen esitystä kävin hakemassa kierroksia tunnelmalliselta Joulutorilta, imin itseeni fiilistä ja tuoksuja ja juuri kun olin sanonut ystävälleni, etten aio ostaa yhtikäs mitään, olin minuutti myöhemmin onnellinen virkatun glitterkärpässienen (kuusenkoriste tai ihan mikä vaan hei) omistaja. Joulupukkikin tuli nähtyä, itse asiassa jo toistamiseen. Edellisen kerran näin Joulupukin Turun Kauppahallissa muutama päivä sitten, kiertue näkyy olevan käynnissä. Ehdimme ihailemaan myös Kiven ja pääovien välissä sijaitsevaa jouluikkunaa, jossa oli parin näytelmän pienoismallit nähtävillä.
Minulla ja ystävälläni oli paikat parvekkeen ensimmäisessä rivissä ja sieltä näki lyhyempikin ihan hyvin, etenkin kurottauduttuaan etunojaan kaidetta vasten. Siellä me sitten kuikuilimme kuin pienet lapset alas näyttämön suuntaan hymy korvissa, itse tosin en hankalahkossa asennossa viihtynyt kovin kauaa, kun aamulla tapahtunut pyörälläkaatuminen alkoi muistuttaa itseään oikeassa polvessani.
Mistä kertoo Saiturin joulu? No minäpä kerron lyhyesti. Kylmäsydäminen ja itara Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) ei voi sietää joulua eikä toivo kenenkään muunkaan juhlasta nauttivan millään tavalla. "Humpuukia!" narisee ukko nuivasti hyvänjoulun toivotuksiin ja jouluisiin kuorolauleloihin. Mammonaa hän tuntuu rakastavan, ei mitään muuta. Pitkin hampain hän antaa perheelliselle työntekijälleen joulun kunniaksi yhden vapaapäivän. Yllärinä Scroogen vuosia sitten menehtynyt yhtiökumppani Marley ilmestyy kahleitaan kalisuttelevana aaveena paikalle (katosta, huimaaaaa) ja ilmoittaa, että tulevana yönä Scroogelle ilmestyy kolme henkeä tasatunnein - menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget. Kannattaisi kuunnella, mitä hengillä on kerrottavanaan. Ehkä Scrooge saisi jonkinlaisen oivalluksen siitä, mikä joulussa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, ja vielä olisi mahdollista tehdä muutos, jolla olisi vaikutusta monen ihmisen elämään. Humpuukia moiset puheet, mutta niin vaan henget ilmineeraantuvat paikalle vuorotellen ja saituri joutuu aikamoiseen pyöritykseen. Mahtaneeko Scrooge oppia mitään vai onko liian myöhäistä muuttua ihmisenä?
En ymmärrä miksi olin ensinäkemäni perusteella muinoin aika nuivalla päällä! Tämähän on kerrassaan lumoava esitys, joka on tulvillaan teatterin ja joulun taikaa! Upeat, monipuoliset lavasteet täynnä kaikenlaisia jippoja, kauniita pukuja ja sielukasta yhteislaulua, ja niin suloinen pikku-Tim. Mystistä savua ja tyhjästä ilmestyviä henkiä ja muita hahmoja... Menneisyyden lyhyenläntä henki (Martti Manninen) alun piipittävine äänineen oli varsin hauska tapaus ja ovelasti toteutettu, ja tämän hengen kanssa Scrooge pääsee/joutuu katselemaan uudestaan omia lapsuus-ja nuoruusaikojaan, jotka nostavat haikeuden pintaan. Joskus hän rakasti muutakin kuin rahaa, mutta sitten tapahtui jotain... Nykyisyyden henki kurvailee valtaisana joulukuusena ja Tulevaisuuden henki on mystinen, pelottavakin hahmo ja tunnelma synkkenee.
Kuten heti alkuun tuli mainittua, Ilkka Heiskanen on oikein elementissään vanhana kitupiikkinä. Mies narisee ja kähisee selkäranka kiemuralla, suu myrtsinä ja käy välillä lavan reunustalla elehtimässä katsomon suuntaankin. Vähän tuntuu siltä, että kun nykyiset lapsikatsojat tuovat omia lapsiaan joskus vuosien päästä katsomaan perinteistä Saiturin joulua Tampereen Teatteriin, siellä Heiskanen heiluu vieläkin yömyssy päässään. Kun on kerran vauhtiin päästy, häntä ei pidättele mikään!
Tampereen Joulutori tunnelmallisine valoineen, huumaavine tuoksuineen, herkkuineen ja lahjaideoineen sekä teatteri iltavalaistuksessaan - mieltä herkistävä yhdistelmä! Ja tähän kylkeen vielä Saiturin joulu. Vielä kun olisi edes hitunen lunta.
Ihanan paljon oli lapsikatsojia! Takuulla ikimuistoinen kokemus tämä, ja vielä pitäisi malttaa odottaa mooooonta päivää itse joulua. Ensi vuonna haluan kyllä nähdä tämän uudestaan ja vielä lähempänä h-hetkeä.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen ilmaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)
lauantai 3. marraskuuta 2018
Anna Karenina / Tampereen Teatteri
Anna Karenina / Tampereen Teatterin päänäyttämö
Ensi-ilta 25.10. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)
Leo Tolstoin romaanista dramatisoinut Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografia Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa : Pia Piltz, Lari Halme, Marc Gassot, Turkka Mastomäki, Pihla Pohjolainen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Elina Rintala, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Miika Riekkinen, Vera Pekkonen/Petra Porspakka ja Otso Majamaa/Veikka Välikoski
Anna Karenina on kuulunut niihin klassikkoteoksiin, joita olen vähän tarkoituksella vältellyt. Muistan, että aikoja sitten ystäväni nukahti kesken Porin Teatterin esityksen ja kertoi, että mitään niin puuduttavaa ei ole koskaan nähnyt eikä halua enää nähdäkään. Sanat "puuduttava ja tylsä" taisivat jäädä tuosta päähäni kaikumaan pitkäksi aikaa, ja siten olen välttynyt ihan kaikelta, mikä liittyy tähän teokseen. En edes tiennyt tarinan juonesta mitään ennen kuin näin ensimmäiset mainoskuvat Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Kuvassa jumalaisen kaunis, mutta jotenkin surullinen Anna Karenina (Pia Piltz) tuijottaa suoraan sieluuni mustassa puvussaan. Kiinnostukseni heräsi välittömästi. Kuka tämä nainen on? Mikä on hänen tarinansa? Mikä saa hänet näyttämään samalla sekä ryhdikkäältä ja ylväältä, mutta myös äärimmäisen herkältä ja haavoittuvaiselta? Mikä on se voima, joka saa kaikenlaista aikaan?
Rakkaus. Intohimoa ja poltetta täynnä oleva rakkaus, josta tiedät jo etukäteen, että tulet polttamaan karrelle niin sydämesi kuin koko elämäsi ja olemassaolosi, ja silti heittäydyt täysillä liekkien sekaan. Niin ihmiset ovat tehneet ennen ja tulevat tekemään jatkossakin. Niin ihmeellinen on rakkauden voima. Se saa aikaan tekoja ja sanoja, jotka kaduttavat ehkä joskus, mutta ei sillä hetkellä. Kun rakkaus iskee, silloin ei ole järjestä häivääkään ja ollaan täysin sydämen ja alkukantaisten viettien vietävänä. Silloin mennään eikä meinata.
Niin. Anna Karenina on aviossa ja pienen pojan äiti, hyvämaineinen nainen. Aviomies Kareninilla (Turkka Mastomäki) on statusta ja mammonaa, mikäs siinä on ollessa. Intohimo heidän väliltään puuttuu kuitenkin täysin. Juna-asemalla Annan katse kohtaa komean Vronskin (Marc Gassot) kanssa, ja se on menoa sitten. Annan tarinan rinnalla kulkee luontevasti Levinin (Lari Halme) tarina. Hän on työteliäs, kaikin tavoin suoraselkäinen mies ja korviaan myöten rakastunut Kittyyn (Pihla Pohjolainen, jonka tämän myötä nimesin Suomen Lily Jamesiksi). Neito torjuu kosinnan, koskapa kuvittelee Vronskin liehittelevän häntä tulevissa tanssiaisissa. Valkoisten, viattomien pukujen keskelle pelmahtaa Anna Karenina tyrmäävän upeana mustassa puvussaan ja siitä eteenpäin kaikki järjellinen toiminta unohtuu. Yllättäen huomaan Levinin tuskailun vievän huomiotani ja ajatuksiani enemmän. Mies järjestää itselleen kaikenlaista korvaavaa toimintaa siellä sun täällä, mutta Kittyä ei saa päästään sitten millään. Hän näyttääkin siltä, että viikkokausia on valvottu ja vain mietitty Kittyä ja hymykuoppia eikä ihme, kyllä itselläkin voisi mennä yöunet Pihla Pohjolaista miettiessäni. Onneksi he sentään saavat toisensa loppupuolella.
"Nyt minä tiedän mitä on elää. Se on häpeällistä, se on hurmiollista, se on pelottavaa" sanoo Anna Karenina, ja siitä huolimatta ja juuri siksi hän on valmis suhteeseen Vronskin kanssa, vaikka sitten menettäisi arvostuksensa piireissä ja mikä pahinta, oman lapsensa. Upeasti kantaa Pia Piltz niin pukunsa kuin kaikki roolihenkilönsä tunnemyrskyt. Koskettava roolityö kertakaikkiaan. Vaakakupissa painaa paljon, menettämisen pelko eri muodoissaan. Ja toisaalla taas Annan veli Stiva (Ville Majamaa) on saanut syrjähyppynsä anteeksi vaimoltaan (Eeva Hakulinen), ja sama meno kuitenkin jatkuu. Miksi mies ei saa minkäänlaisia tunnontuskia suhteestaan? Miksi miehen käytös olisi hyväksyttävämpää? Vaimo Dollyn ikään kuin suoraan katsojille avautuminen Levinin ja Kittyn häissä on mainio vastaveto.
Odotin etenkin suuria, pakahduttavia tunteita, hengästyttävän upeita pukuja ja niiden kauniita/komeita kantajia sekä synkkiä, maalauksellisia näyttämökuvia koko kolmen tunnin edestä. Sain paljon enemmän. Sain kaikkea tuota jo mainittua ja lisäksi polttavia katseita, kaipauksesta ja rakkaudesta kiiluvia silmiä, kosketuksia, hulmuavia helmoja ja kiharoita, muutamia komeita viiksiä, kättään auliisti ojentavan Kuoleman, näyttämön poikki hiljalleen pyörivän maatuskanuken, lähestyvän junan äänet, jatkuvaa liikettä ja äkkinäistä pysähtymistä.
Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa läpi koko näytelmän eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kulkenut Levin näkee Annan muotokuvan, joka onkin yllättäen kuin peili ja he kohtaavat oikeasti viimein. Lisäksi mieleni teki kerran nousta seisomaan ja huutaa kovaa, että "Menkää nyt toistenne luo!" Kitty ja Levin seisovat pitkään toisiaan tuijottaen näyttämön vastakkaisilla laidoilla ja tunne heidän välillään on niiiin voimakas, että sydän pakahtuu siitä, kun eivät älyä lähteä toisiaan lähestymään ripeämmin.
Ah. Pidin suunnattomasti näyttämön goottihenkisestä synkkyydestä ja taustan kuvista pilvineen ja lintuineen. Alussa muuten nenääni tuoksui poltettu puu? En tiedä miksi. Valojen siivilöityminen kauniisti ylhäältä - roolihenkilöt näyttivät pirun hyviltä niissä! Tunnelma oli välillä sellainen, että tuntui katselevansa jotain Tim Burtonin leffaa livenä. Sopi hyvin tähän marraskuun valottomuuteen ja synkistelyyn. Ulkosalla teatterin kulmilla tuntui siltä, että kohta joku menee helmat torin kivetystä vasten viistäen kohtaloaan kohti, kääntääkin yllättäen katseensa suoraan minuun ja näen kalpeat, kauniit kasvot. Päältä lentää parvi mustia lintuja, pilvet menevät kuutamon eteen, jostain kaukaa kuuluu kirkonkellot... On aika lähteä.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)
Ensi-ilta 25.10. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)
Leo Tolstoin romaanista dramatisoinut Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografia Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa : Pia Piltz, Lari Halme, Marc Gassot, Turkka Mastomäki, Pihla Pohjolainen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Elina Rintala, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Miika Riekkinen, Vera Pekkonen/Petra Porspakka ja Otso Majamaa/Veikka Välikoski
 |
| Levin ja Anna |
Anna Karenina on kuulunut niihin klassikkoteoksiin, joita olen vähän tarkoituksella vältellyt. Muistan, että aikoja sitten ystäväni nukahti kesken Porin Teatterin esityksen ja kertoi, että mitään niin puuduttavaa ei ole koskaan nähnyt eikä halua enää nähdäkään. Sanat "puuduttava ja tylsä" taisivat jäädä tuosta päähäni kaikumaan pitkäksi aikaa, ja siten olen välttynyt ihan kaikelta, mikä liittyy tähän teokseen. En edes tiennyt tarinan juonesta mitään ennen kuin näin ensimmäiset mainoskuvat Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Kuvassa jumalaisen kaunis, mutta jotenkin surullinen Anna Karenina (Pia Piltz) tuijottaa suoraan sieluuni mustassa puvussaan. Kiinnostukseni heräsi välittömästi. Kuka tämä nainen on? Mikä on hänen tarinansa? Mikä saa hänet näyttämään samalla sekä ryhdikkäältä ja ylväältä, mutta myös äärimmäisen herkältä ja haavoittuvaiselta? Mikä on se voima, joka saa kaikenlaista aikaan?
Rakkaus. Intohimoa ja poltetta täynnä oleva rakkaus, josta tiedät jo etukäteen, että tulet polttamaan karrelle niin sydämesi kuin koko elämäsi ja olemassaolosi, ja silti heittäydyt täysillä liekkien sekaan. Niin ihmiset ovat tehneet ennen ja tulevat tekemään jatkossakin. Niin ihmeellinen on rakkauden voima. Se saa aikaan tekoja ja sanoja, jotka kaduttavat ehkä joskus, mutta ei sillä hetkellä. Kun rakkaus iskee, silloin ei ole järjestä häivääkään ja ollaan täysin sydämen ja alkukantaisten viettien vietävänä. Silloin mennään eikä meinata.
Niin. Anna Karenina on aviossa ja pienen pojan äiti, hyvämaineinen nainen. Aviomies Kareninilla (Turkka Mastomäki) on statusta ja mammonaa, mikäs siinä on ollessa. Intohimo heidän väliltään puuttuu kuitenkin täysin. Juna-asemalla Annan katse kohtaa komean Vronskin (Marc Gassot) kanssa, ja se on menoa sitten. Annan tarinan rinnalla kulkee luontevasti Levinin (Lari Halme) tarina. Hän on työteliäs, kaikin tavoin suoraselkäinen mies ja korviaan myöten rakastunut Kittyyn (Pihla Pohjolainen, jonka tämän myötä nimesin Suomen Lily Jamesiksi). Neito torjuu kosinnan, koskapa kuvittelee Vronskin liehittelevän häntä tulevissa tanssiaisissa. Valkoisten, viattomien pukujen keskelle pelmahtaa Anna Karenina tyrmäävän upeana mustassa puvussaan ja siitä eteenpäin kaikki järjellinen toiminta unohtuu. Yllättäen huomaan Levinin tuskailun vievän huomiotani ja ajatuksiani enemmän. Mies järjestää itselleen kaikenlaista korvaavaa toimintaa siellä sun täällä, mutta Kittyä ei saa päästään sitten millään. Hän näyttääkin siltä, että viikkokausia on valvottu ja vain mietitty Kittyä ja hymykuoppia eikä ihme, kyllä itselläkin voisi mennä yöunet Pihla Pohjolaista miettiessäni. Onneksi he sentään saavat toisensa loppupuolella.
 |
| Anna ja Vronski |
"Nyt minä tiedän mitä on elää. Se on häpeällistä, se on hurmiollista, se on pelottavaa" sanoo Anna Karenina, ja siitä huolimatta ja juuri siksi hän on valmis suhteeseen Vronskin kanssa, vaikka sitten menettäisi arvostuksensa piireissä ja mikä pahinta, oman lapsensa. Upeasti kantaa Pia Piltz niin pukunsa kuin kaikki roolihenkilönsä tunnemyrskyt. Koskettava roolityö kertakaikkiaan. Vaakakupissa painaa paljon, menettämisen pelko eri muodoissaan. Ja toisaalla taas Annan veli Stiva (Ville Majamaa) on saanut syrjähyppynsä anteeksi vaimoltaan (Eeva Hakulinen), ja sama meno kuitenkin jatkuu. Miksi mies ei saa minkäänlaisia tunnontuskia suhteestaan? Miksi miehen käytös olisi hyväksyttävämpää? Vaimo Dollyn ikään kuin suoraan katsojille avautuminen Levinin ja Kittyn häissä on mainio vastaveto.
 |
| Dolly ja Kitty, kokemus ja viattomuus samassa kuvassa |
Odotin etenkin suuria, pakahduttavia tunteita, hengästyttävän upeita pukuja ja niiden kauniita/komeita kantajia sekä synkkiä, maalauksellisia näyttämökuvia koko kolmen tunnin edestä. Sain paljon enemmän. Sain kaikkea tuota jo mainittua ja lisäksi polttavia katseita, kaipauksesta ja rakkaudesta kiiluvia silmiä, kosketuksia, hulmuavia helmoja ja kiharoita, muutamia komeita viiksiä, kättään auliisti ojentavan Kuoleman, näyttämön poikki hiljalleen pyörivän maatuskanuken, lähestyvän junan äänet, jatkuvaa liikettä ja äkkinäistä pysähtymistä.
 |
| Levin ja Anna |
Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa läpi koko näytelmän eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kulkenut Levin näkee Annan muotokuvan, joka onkin yllättäen kuin peili ja he kohtaavat oikeasti viimein. Lisäksi mieleni teki kerran nousta seisomaan ja huutaa kovaa, että "Menkää nyt toistenne luo!" Kitty ja Levin seisovat pitkään toisiaan tuijottaen näyttämön vastakkaisilla laidoilla ja tunne heidän välillään on niiiin voimakas, että sydän pakahtuu siitä, kun eivät älyä lähteä toisiaan lähestymään ripeämmin.
Ah. Pidin suunnattomasti näyttämön goottihenkisestä synkkyydestä ja taustan kuvista pilvineen ja lintuineen. Alussa muuten nenääni tuoksui poltettu puu? En tiedä miksi. Valojen siivilöityminen kauniisti ylhäältä - roolihenkilöt näyttivät pirun hyviltä niissä! Tunnelma oli välillä sellainen, että tuntui katselevansa jotain Tim Burtonin leffaa livenä. Sopi hyvin tähän marraskuun valottomuuteen ja synkistelyyn. Ulkosalla teatterin kulmilla tuntui siltä, että kohta joku menee helmat torin kivetystä vasten viistäen kohtaloaan kohti, kääntääkin yllättäen katseensa suoraan minuun ja näen kalpeat, kauniit kasvot. Päältä lentää parvi mustia lintuja, pilvet menevät kuutamon eteen, jostain kaukaa kuuluu kirkonkellot... On aika lähteä.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)
maanantai 3. syyskuuta 2018
Sylityksin / Tampereen Teatteri
Sylityksin / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö
Ensi-ilta 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Jouni Koskinen
Rooleissa : Eeva Hakulinen, Martti Manninen, Pia Piltz, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kirsimarja Järvinen, Elina Rintala ja Sanele Salo/David Issa
Neljä päivää olen muhitellut päässäni ajatuksia siitä, mitä osaisin kirjoittaa Sylityksin-näytelmästä. En oikein vieläkään tiedä. Haastavalta tuntuu. Ehkä alan vain kirjoittaa ja katsotaan mitä tästä kehittyy.
Korjataan alkua hieman. Haasteellista ei ole se, mitä näytelmästä kirjoittaisin, vaan miten käsittelen itse aihetta. Lapsettomuus. Miten henkilökohtaisen tekstin kirjoitan? Mihin vedän rajan? Okei, ensin pieni alustus. Olen lähes 48-vuotias vapaaehtoisesti lapseton naimisissa oleva nainen. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en minkäänlaista. En koe sitä kuitenkaan ongelmaksi, olen oppinut elämään asian kanssa. Minulla ei ole lapsia eikä tule, ja piste. Lapsettomuuteni ja etenkin naimisissaoloni yhdistettynä lapsettomuuteen on ollut monelle muulle sen sijaan ongelma. Nyt iän myötä kyselyt ovat onneksi loppuneet. Voi niitä kiusallisten tilanteiden määriä, kun pyöristynyt ulkomuotoni ei ollutkaan raskauden aiheuttamaa ja vuorotteluvapaalta töihinpalattuani kuulin ihmettelyä siitä, etten näköjään ollutkaan äitiyslomalla.
Miehelläni on tytär, jonka äiti asuu muualla. Seurustelun alkuvaiheessa tyttö oli 12-vuotias. Hokasin, että tässähän on valmis paketti ja pikkuinen perhe, tämän minä otan. Toisilla treffeillä mieheni totesi, ettei hän halua sitten enempää lapsia. Sopii mulle, ei ongelmaa! Vaan entäpä jos olisikin halunnut? Tilanne voisi olla nyt toisenlainen. Ehkä. Ei voi mitenkään tietää. Joskus mietin, millainen äiti mahtaisin olla. Olisinko parempi ihminen lapsellisena? Yhteiskunnalle ja muutenkin arvokkaampi? Mitä tarinoita olisin iltasaduiksi kertonut? Olisiko minulla ajokortti, jotta voisin kuskata lasta harrastuksiin iltaisin? Kutsuttaisiinko minua enemmän sukulaisperheisiin kylään? Olisinko vähemmän siivousnatsi enkä jaksaisi enää välittää, vaikka joka paikka olisi murusia ja pieniä rasvaisia sormenjälkiä täynnä? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ei voi tietää.
Näytelmä siis kertoo lapsettomuudesta ja toisaalta lapsellisuudesta. Martti (Martti Manninen) ja Mirja (Eeva Hakulinen) ovat pitkään yrittäneet lasta, tuloksetta. Heti näytelmän alussa Mirja seisoo tyhjä jätskitikku kädessään lavalla, katse toiveikkaana. Ihan kuin kädessä olisi raskaustesti, mutta kuten todettu, tyhjää täynnä. Samalla lomareissulla on Mirjan paras ystävä Kaisa (Pia Piltz) tavannut hurmaavan gentlemannin Teemun (Ville Majamaa), jonka kanssa on hurjan kivaa yhdessä ihan vaan kaksin. Paluulennolla Teemusta paljastuu uusia puolia, kun koneessa on hiukan turbulenssia (niin kuin elämässäkin välillä) ja takana vieraat penskat huutavat ja potkivat selkänojiin. Käy ilmi, että Kaisa ja Teemu eivät voi sietää lapsia. No, Teemulla menee tilanteessa "hiukan" kuppi nurin ja Ville Majamaa saa täysin ansaitut väliaplodit.
Tilanne Martilla ja Mirjalla alkaa käydä epätoivoiseksi eikä tunnelmaa helpota yhtään se, että lapsettomuushoitoklinikan lääkäri (Elina Rintala) on viimeisillään raskaana. Mirja kokee koko elämänsä täysin arvottomaksi ilman lasta, Martilla on sentään jooga. Hmph. Onhan heillä toisensa? Rakkaus? Toisen tuki vaikeassa tilanteessa? Ei hyvältä näytä. Lapsettomuus repii ja raastaa, kumpikin sanoo toisilleen asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Vai tarkoittaako sittenkin?
Luin jostain arvostelusta, että näytelmässä nähdään epämiellyttäviä ihmisiä. Yksi kuvaili roolihahmoaan julmaksi. Minä näin ihmisiä kaikkine heikkouksineen ja epätäydellisyyksineen, herkän aiheen edessä kenestä tahansa paljastuu epämiellyttäviä puolia. Miellyttävä ihminen on mukava kohdata tosielämässä, mutta lavalla miellyttävyys on mielestäni lähes synonyymi tylsyydelle. Meissä kaikissa on se varjopuoli, joka silloin tällöin, oikeissa tai väärissä olosuhteissa, pompsahtaa esiin. Se on inhimillistä ja samalla kiinnostavaa, ei pelkkä miellyttävyys!
Näytelmässä nähdään myös umpiväsynyt yksinhuoltaja (Elisa Piispanen), joka kaikkeen kyllästyneenä paiskoo kauppakasseja pitkin seiniä ja raijaa helvetin rumaa kolmipyöräistä paikasta toiseen. Lapsi itkee eikä sille kelpaa mikään. Äiti puhuu lapselleen ääni kireänä korostetun kohteliaasti, vaikka mieli varmaan tekisi riepotella lastakin pitkin seiniä runsaiden kirosanojen siivittämänä. Hänellä on kuitenkin voimaa skarpata ja näyttää, että jaksan kyllä yksin. Ei tartte auttaa, vaikka koko olemus huutaa apua ja edes pientä lepohetkeä.
Mitenkäs sitten käy, kun Kaisa huomaakin olevansa raskaana? Eihän tässä näin pitänyt käydä! Miten käy ystävyydelle? Miten Mirja ottaa tämän uutisen? Yllättäen huomaan samaistuvani sairaalan siivoojaan Almaan (Kirsimarja Järvinen), ja sitten hän sanookin jotain, josta en ole samaa mieltä. Se siitä sitten. En löydä samaistumispintaa mistään. Alunperinhän muuten mietin, että onkos tämä näytelmä minulle sovelias ollenkaan, kun lapsettomuus ei ole minulle mikään kipupiste ja arka aihe. Taisi kääntyä niin, että enemmän minua kiinnostikin se, miten juuri nämä ihmiset tilanteistaan selviävät kuin se, mikä heidät tähän tilanteeseen on ajanut. Odottamattomia käänteitä, joita ei voi ennustaa etukäteen ja joiden kohdalla itse toimisi kenties toisin. Kenties.
Kaisan synnytyksen aikakin koittaa ja ilokaasua taitaa holahtaa katsomoonkin, sen verran absurdeja käänteitä tilanne saa ja hervoton nauru raikaa katsomossa. Teemu saa kunnian näyttää mistä insinöörit on tehty. Välillä vakavoidutaan ja kyllä muutaman kerran roskiakin menee silmiin. Monenlaisia, vähän ennalta-arvattuja ja yllättäviäkin käänteitä on luvassa.
Lopuksi jotenkin jäi mieleeni päällimmäisenä tunteena itse esityksestä toivo ja elämän jatkuminen, vaikka katossa roikkuvat pehmoeläinmobilet loivatkin mieltä kaihertavia varjoja seinille.
Yöunet kylläkin meni, sillä mietin kovasti sitä, miksi minulla ei ole lapsia. Miksi. En tiedä. Ehkä jossain syvällä on pelko. Pelko siitä, etten osaa, jaksa, pysty. Että jotain ikävää tapahtuu. Että teen virheen. "Mitäs minä sanoin!" kaikuu päässä. Lause, jota inhoan yli kaiken.
Kuulkaa. Lapsettomuudessa minua surettaa eniten se, että vanhempani eivät ole saaneet kokea isovanhemmuuden iloja. Ja se, että olen ainoa lapsi ja minun jälkeeni ei jää mitään. Muistaako kukaan, että minäkin olin täällä joskus? Ehkä siksi olen perustanut tämän bloginkin, jotta minusta jäisi edes jonkinlainen jälki. Tämä lienee minun "lapseni". Suurella rakkaudella kasvatettu.
Kiitokset työryhmälle ajatuksiaherättävästä näytelmästä. Pohdinta jatkukoon.
Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
Ensi-ilta 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Jouni Koskinen
Rooleissa : Eeva Hakulinen, Martti Manninen, Pia Piltz, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kirsimarja Järvinen, Elina Rintala ja Sanele Salo/David Issa
 |
| Martti |
Neljä päivää olen muhitellut päässäni ajatuksia siitä, mitä osaisin kirjoittaa Sylityksin-näytelmästä. En oikein vieläkään tiedä. Haastavalta tuntuu. Ehkä alan vain kirjoittaa ja katsotaan mitä tästä kehittyy.
Korjataan alkua hieman. Haasteellista ei ole se, mitä näytelmästä kirjoittaisin, vaan miten käsittelen itse aihetta. Lapsettomuus. Miten henkilökohtaisen tekstin kirjoitan? Mihin vedän rajan? Okei, ensin pieni alustus. Olen lähes 48-vuotias vapaaehtoisesti lapseton naimisissa oleva nainen. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en minkäänlaista. En koe sitä kuitenkaan ongelmaksi, olen oppinut elämään asian kanssa. Minulla ei ole lapsia eikä tule, ja piste. Lapsettomuuteni ja etenkin naimisissaoloni yhdistettynä lapsettomuuteen on ollut monelle muulle sen sijaan ongelma. Nyt iän myötä kyselyt ovat onneksi loppuneet. Voi niitä kiusallisten tilanteiden määriä, kun pyöristynyt ulkomuotoni ei ollutkaan raskauden aiheuttamaa ja vuorotteluvapaalta töihinpalattuani kuulin ihmettelyä siitä, etten näköjään ollutkaan äitiyslomalla.
Miehelläni on tytär, jonka äiti asuu muualla. Seurustelun alkuvaiheessa tyttö oli 12-vuotias. Hokasin, että tässähän on valmis paketti ja pikkuinen perhe, tämän minä otan. Toisilla treffeillä mieheni totesi, ettei hän halua sitten enempää lapsia. Sopii mulle, ei ongelmaa! Vaan entäpä jos olisikin halunnut? Tilanne voisi olla nyt toisenlainen. Ehkä. Ei voi mitenkään tietää. Joskus mietin, millainen äiti mahtaisin olla. Olisinko parempi ihminen lapsellisena? Yhteiskunnalle ja muutenkin arvokkaampi? Mitä tarinoita olisin iltasaduiksi kertonut? Olisiko minulla ajokortti, jotta voisin kuskata lasta harrastuksiin iltaisin? Kutsuttaisiinko minua enemmän sukulaisperheisiin kylään? Olisinko vähemmän siivousnatsi enkä jaksaisi enää välittää, vaikka joka paikka olisi murusia ja pieniä rasvaisia sormenjälkiä täynnä? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ei voi tietää.
 |
| Martti ja Mirja |
Näytelmä siis kertoo lapsettomuudesta ja toisaalta lapsellisuudesta. Martti (Martti Manninen) ja Mirja (Eeva Hakulinen) ovat pitkään yrittäneet lasta, tuloksetta. Heti näytelmän alussa Mirja seisoo tyhjä jätskitikku kädessään lavalla, katse toiveikkaana. Ihan kuin kädessä olisi raskaustesti, mutta kuten todettu, tyhjää täynnä. Samalla lomareissulla on Mirjan paras ystävä Kaisa (Pia Piltz) tavannut hurmaavan gentlemannin Teemun (Ville Majamaa), jonka kanssa on hurjan kivaa yhdessä ihan vaan kaksin. Paluulennolla Teemusta paljastuu uusia puolia, kun koneessa on hiukan turbulenssia (niin kuin elämässäkin välillä) ja takana vieraat penskat huutavat ja potkivat selkänojiin. Käy ilmi, että Kaisa ja Teemu eivät voi sietää lapsia. No, Teemulla menee tilanteessa "hiukan" kuppi nurin ja Ville Majamaa saa täysin ansaitut väliaplodit.
 |
| Lentokoneessa on tunnelma kohdillaan |
Tilanne Martilla ja Mirjalla alkaa käydä epätoivoiseksi eikä tunnelmaa helpota yhtään se, että lapsettomuushoitoklinikan lääkäri (Elina Rintala) on viimeisillään raskaana. Mirja kokee koko elämänsä täysin arvottomaksi ilman lasta, Martilla on sentään jooga. Hmph. Onhan heillä toisensa? Rakkaus? Toisen tuki vaikeassa tilanteessa? Ei hyvältä näytä. Lapsettomuus repii ja raastaa, kumpikin sanoo toisilleen asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Vai tarkoittaako sittenkin?
 |
| Elisa Piispanen ja Elina Rintala |
Luin jostain arvostelusta, että näytelmässä nähdään epämiellyttäviä ihmisiä. Yksi kuvaili roolihahmoaan julmaksi. Minä näin ihmisiä kaikkine heikkouksineen ja epätäydellisyyksineen, herkän aiheen edessä kenestä tahansa paljastuu epämiellyttäviä puolia. Miellyttävä ihminen on mukava kohdata tosielämässä, mutta lavalla miellyttävyys on mielestäni lähes synonyymi tylsyydelle. Meissä kaikissa on se varjopuoli, joka silloin tällöin, oikeissa tai väärissä olosuhteissa, pompsahtaa esiin. Se on inhimillistä ja samalla kiinnostavaa, ei pelkkä miellyttävyys!
Näytelmässä nähdään myös umpiväsynyt yksinhuoltaja (Elisa Piispanen), joka kaikkeen kyllästyneenä paiskoo kauppakasseja pitkin seiniä ja raijaa helvetin rumaa kolmipyöräistä paikasta toiseen. Lapsi itkee eikä sille kelpaa mikään. Äiti puhuu lapselleen ääni kireänä korostetun kohteliaasti, vaikka mieli varmaan tekisi riepotella lastakin pitkin seiniä runsaiden kirosanojen siivittämänä. Hänellä on kuitenkin voimaa skarpata ja näyttää, että jaksan kyllä yksin. Ei tartte auttaa, vaikka koko olemus huutaa apua ja edes pientä lepohetkeä.
Mitenkäs sitten käy, kun Kaisa huomaakin olevansa raskaana? Eihän tässä näin pitänyt käydä! Miten käy ystävyydelle? Miten Mirja ottaa tämän uutisen? Yllättäen huomaan samaistuvani sairaalan siivoojaan Almaan (Kirsimarja Järvinen), ja sitten hän sanookin jotain, josta en ole samaa mieltä. Se siitä sitten. En löydä samaistumispintaa mistään. Alunperinhän muuten mietin, että onkos tämä näytelmä minulle sovelias ollenkaan, kun lapsettomuus ei ole minulle mikään kipupiste ja arka aihe. Taisi kääntyä niin, että enemmän minua kiinnostikin se, miten juuri nämä ihmiset tilanteistaan selviävät kuin se, mikä heidät tähän tilanteeseen on ajanut. Odottamattomia käänteitä, joita ei voi ennustaa etukäteen ja joiden kohdalla itse toimisi kenties toisin. Kenties.
 |
| Siivooja-Alma |
Kaisan synnytyksen aikakin koittaa ja ilokaasua taitaa holahtaa katsomoonkin, sen verran absurdeja käänteitä tilanne saa ja hervoton nauru raikaa katsomossa. Teemu saa kunnian näyttää mistä insinöörit on tehty. Välillä vakavoidutaan ja kyllä muutaman kerran roskiakin menee silmiin. Monenlaisia, vähän ennalta-arvattuja ja yllättäviäkin käänteitä on luvassa.
Lopuksi jotenkin jäi mieleeni päällimmäisenä tunteena itse esityksestä toivo ja elämän jatkuminen, vaikka katossa roikkuvat pehmoeläinmobilet loivatkin mieltä kaihertavia varjoja seinille.
Yöunet kylläkin meni, sillä mietin kovasti sitä, miksi minulla ei ole lapsia. Miksi. En tiedä. Ehkä jossain syvällä on pelko. Pelko siitä, etten osaa, jaksa, pysty. Että jotain ikävää tapahtuu. Että teen virheen. "Mitäs minä sanoin!" kaikuu päässä. Lause, jota inhoan yli kaiken.
Kuulkaa. Lapsettomuudessa minua surettaa eniten se, että vanhempani eivät ole saaneet kokea isovanhemmuuden iloja. Ja se, että olen ainoa lapsi ja minun jälkeeni ei jää mitään. Muistaako kukaan, että minäkin olin täällä joskus? Ehkä siksi olen perustanut tämän bloginkin, jotta minusta jäisi edes jonkinlainen jälki. Tämä lienee minun "lapseni". Suurella rakkaudella kasvatettu.
Kiitokset työryhmälle ajatuksiaherättävästä näytelmästä. Pohdinta jatkukoon.
Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
perjantai 15. kesäkuuta 2018
Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski
Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski
Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Jani Rasimus
Malagaan-koreografia Daniel Paul
Puvustus Arja Sahno
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala ja Minna Lehtinen
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo
Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sami Ruusukallio, Jimi Hautamäki ja Sampsa Rättäri
Rooleissa : Jari Ahola, Martti Manninen, Heidi Kirves/Karoliina Vanne, Petra Ahola, Ushma Karnani, Harri Penttilä, Olli Herman/Jarno Hyökyvaara, Jani Rasimus, Niina Rajaniemi ja Kia Lehmuskoski
Vähän yllätyin itsekin huomatessani, että Jari Sillanpään elämästä kertova "Rakkaudella merkitty" nousi minulla kesäteatterisesongin odotetuimmaksi esitykseksi. Tai mikä yllätys se nyt on, jos nimirooliin on saatu niinkin upeat herrat kuin Jari Ahola (vanhempi Jari) ja Martti Manninen (nuorempi Jari), lemppareitani molemmat. Ensi-illasta löysin itseni ihan eturivistä sattumalta...
Minullahan on aika laaja musiikkimaku ja innostun erityylisestä meiningistä tilanteen mukaan. Lisäksi minulla on ei-niin-salainen Jari Sillanpää-menneisyys, johon sisältyy esimerkiksi "Liekeissä"-coverin kuuntelua autoradiosta siihen malliin, että saimme ylinopeussakot ja siitä lähtien liiallista intoutumista radiosta soivista kappaleista on kutsuttu meillä "siltsutukseksi" ja nykyään sen voi liittää mihin vain, myös Valkeakosken enskariin ajeluksi. Olen myös ollut pari vuotta sitten siltsuttamassa Jari Sillanpäätä Wanaja-festareiden eturivissä, ja varsin legendaarinen on kenties 90-luvun lopulla tehty konserttimatka Tampere-taloon äitini ja hänen työkavereidensa seurassa. Eräs porukkamme nainen sai ensin eräässä ravintolassa tarjottimelta niskaansa maidot, punaviinit ja viinakset ja tuli vielä taustatanssijoiden nykäisemäksi estradille tanssimaan Jarin kanssa Bum Bum Bum -kappaletta ja siihen vahvasti liittynyttä koreografiaa, juomista marinoitu takki päällä lemuten. Jotenkin henk.koht. tärkein muisto ajoittuu jonnekin 90-luvulle myös, kun JS oli konsertoimassa Hämeenlinnassa Hämeenkaaressa. Konsertin jälkeen hän kirjoitti faneilleen pitkään nimmarikortteja pöydän ääressä ja minä jonotin jännittyneenä jonon viimeisenä, sain nimmarini ja samalla ojensin Jarille laatikollisen Enkeli-suklaakonvehteja ja toivotin turvallisia ajokilometrejä keikoille. Muistan Jarin lempeän katseen ja kiitokset. Mukava kohtaaminen oli se, aikoja aikoja sitten. Olen seurannut Jarin uraa hissukseen tangokuninkuudesta lähtien, jotain täysin uniikkia hänessä on ja vähän surullisin mielin seuraillut viimeisimpiä ei-niin-mairittelevia käänteitä hänen urallaan. Ainakin yksi asia on tullut selväksi - kukaan ei ole täydellinen. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja haasteemme elämässä. Ihmisiä kuitenkin kaikki olemme, niin kaupantädit kuin tangokuninkaatkin.
Aika usein tämäntyyliset käsikirjoitukset ovat olleet lajia syntymä-elämä-kuolema ja joka väliin sopivia kappaleita ja tuttuja hahmoja uran varrelta. "Rakkaudella merkitty" on siinä mielessä poikkeuksellinen, että päähenkilö on edelleen keskuudessamme, ja siinäpä on tietynlaista lisähaastetta näyttelijöillekin. Minulla oli ja on vahva luotto Jari Aholaan ja Martti Manniseen jo valmiiksi, mutta kyllähän se tietyllä tavalla kutkuttelee ajatuksia eri tavalla, kun musikaalin päähenkilö ei katselekaan menoa pilvenreunalta. Ruotsissa varttunut ujo poika haaveksii näyttelijyydestä ja haaveet kaatuvat siihen, ettei kukaan häntä kuitenkaan halua katsella. Jarin lisäksi lavalla nähdään äiti (Heidi Kirves), isä (Harri Penttilä), Sari-sisko (Petra Ahola), erinäisiä ihastuksia ja rakkauksia (Olli Herman) ja luottokaksikko (Ushma Karnani ja Heidi Kirves), jotka pitävät kiireisen miehen sekavat langat käsissä keikkamyyntiä ynnä muuta hoitaen. Niin syntyvät salmiakkikossut laivan baarissa ja saamme jännittää vuoden ´95 Tangomarkkinoiden pisteidenlaskua ja sitä, tuleeko 50-v juhliin Olympiastadionille yhtään ketään. Naiseksi pukeudutaan, tullaan julkisesti kaapista ulos ja katsotaan peiliin tarkemmin. Kiintoisaa käsiksessä on etenkin se, että sekä nuori että vanha Jari ovat lavalla useasti samaan aikaan. Vanhempi kommentoi nuoremman tekemisiä ja sanomisia ja toisinpäin, ja mikki vaihtuu lennossa. Laula sinä vuorostasi ja ota lavan eturamppi haltuun.
Ja voi pojat, kyllähän sitä lauletaan. Sydämeni oli sulaa aina kun etenkin Martti Manninen oli äänessä, hän kun on sellainen unelmavävyn prototyyppi jo luonnostaan muutenkin ja hyvin samanoloinen kuin mitä Siltsu oli nuorempana mallimitoissaan - pukua, nauravaista siloposkea ja kirkasta katsetta. Olen varma, että katsomossa kehrätään ja saattaapa joku joutua ottamaan ylimääräisen nitronkin ja mikä parasta, moni katsoja ei ole aiemmin kuullut koko kaverista mitään. On mahtava tunne, kun näkee jonkun Martin kaltaisen tyypin ihan ensimmäistä kertaa ja pää on heti täynnä kysymyksiä. Kuka TÄMÄ on ja missä hän on tähän asti ollut? Jari Ahola taas tarjoaa hiukan rosoisemman Jarin, on nahkaa ja partaa ja mustia vaatteita - sama kirkas katse kuitenkin, reilusti pilkettä silmissä ja vahva läsnäolo. Tuijottelin tätä kaksikkoa pää kallellani ja varmaan typerä kestohymy naamallani, olihan se melkoista herkkua ja iloa niin silmille kuin korvillekin. Ja sielulle! Toisaalta taas tuijottelin Olli Hermania ja mietin, miten mies voi olla noin kaunis ja katseeni hakeutui usein myös Jani Rasimuksen sekä Kia Lehmuskosken ja Niina Rajaniemen kauniisiin, herkkiin tanssikuvioihin ja liikeratoihin. Osaispa itsekin tanssia.
Kappalevalinnoissa korostui Jarin monipuolisuus - tuli niin tangoa kuin iskelmää, Livin´ la vida loca lanteenvatkauksineen sekä Gangnam Stylea pätkä. Olispa tullut Tähdet, tähdet -ohjelmassa nähty Holy Diver... Päteviä laulajia on porukassa tietysti muitakin, ja kaikki saavat omat hetkensä. Oma suosikkikappaleeni, "Valkeaa unelmaa" tuli isän ja äidin hienona duettona ja roska jos toinenkin meni silmääni. Olen muuten "laulanut" kyseisen kappaleen vuosia sitten lähibaarin karaokessa erään upeaäänisen miehen kanssa, tai lähinnä auoin suutani vieressä. Saimme valtavat aplodit.
Syvimmin kolahti sitten "Sinä ansaitset kultaa". Eipä aiemmin käynyt mielessä, että sen voisi esittää myös niin, että vanhempi Jari laulaa (loppuneen rakkauden sijaan) nuoremmalle itselleen elämänohjeita siitä, miten jokaisen pitäisi kohdella itseään hyvin nyt ja jatkossa. "Rakas, onnea matkaan". Vaatii aikamoista kanttia sanoa itselleen niin ja katsoa peilistä itseään, kaikki virheet hartioilla ja elämää kuitenkin vielä edessä (ja koko kansa tuijottaa peilistä vastaan vielä). Voi kun osaisikin ihan jokainen aamu sanoa itselleen niin ja katsoa rohkeasti silmiin omaa kuvaansa. Melkein teki mieli halata Heikki Paavilaista tämän neronleimauksen johdosta. Lopuksi kajahti tietysti "Satulinna" ja kaksi Jaria lauloi sitäkin toisilleen käsi kädessä.
Vaan kuinkas sitten enskarissa kävikään... Väki oli jo valmiiksi hurmoksellisessa tilassa ja sitten tulikin varsinainen pommi ja yllärien ylläri. Täysin lähes kirjaimellisesti puun ja katsomon takaa lavalle ilmestyi mikrofoni kädessä myös THE JARI SILLANPÄÄ ja koko Apianniemi oli räjähtää riemusta ilmaan. Moista huutoa yleisöstä en ole teatterissa aiemmin kuullut! Jari yhtyi Satulinnaan mukaan ja minua itketti kovasti, oikein kovasti. Liikutuksesta ja ilosta ja ylpeydestä - mietin yhä edelleen, että oliko se tottakaan ja olinko minä oikeasti paikalla kun tämä tapahtui ja lauloin siinä mukana.
Valkeakoskella muhii aikamoinen hitti nyt. Janoan päästä uudelleen katsomaan. Minulle tuli varsin kohottunut olo tästä eikä vähiten siksi, että oli jäätävä vähän halailemaan tyyppejä esityksen jälkeen ja ketä meitä siinä nyt pyöri : oli Oksasen Ritvaa, Sorsakosken Topia, Grönin Eikkaa ja Virran Olaa ...
ps. Lahjoitin muuten nuoremmalle Jarille cd-hyllystäni löytyneen keräilyharvinaisuuden vuodelta 1997 : sydämenmuotoinen Bum Bum Bum cd-single, joka oli maksanut tarrasta päätellen Anttilassa muinoin 39,90 mk.
Esityskuvat (c) Rami Marjamäki ja ensi-iltakuvat Daniel Paul
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri Valkeakoski!)
Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Jani Rasimus
Malagaan-koreografia Daniel Paul
Puvustus Arja Sahno
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala ja Minna Lehtinen
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo
Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sami Ruusukallio, Jimi Hautamäki ja Sampsa Rättäri
Rooleissa : Jari Ahola, Martti Manninen, Heidi Kirves/Karoliina Vanne, Petra Ahola, Ushma Karnani, Harri Penttilä, Olli Herman/Jarno Hyökyvaara, Jani Rasimus, Niina Rajaniemi ja Kia Lehmuskoski
Vähän yllätyin itsekin huomatessani, että Jari Sillanpään elämästä kertova "Rakkaudella merkitty" nousi minulla kesäteatterisesongin odotetuimmaksi esitykseksi. Tai mikä yllätys se nyt on, jos nimirooliin on saatu niinkin upeat herrat kuin Jari Ahola (vanhempi Jari) ja Martti Manninen (nuorempi Jari), lemppareitani molemmat. Ensi-illasta löysin itseni ihan eturivistä sattumalta...
Minullahan on aika laaja musiikkimaku ja innostun erityylisestä meiningistä tilanteen mukaan. Lisäksi minulla on ei-niin-salainen Jari Sillanpää-menneisyys, johon sisältyy esimerkiksi "Liekeissä"-coverin kuuntelua autoradiosta siihen malliin, että saimme ylinopeussakot ja siitä lähtien liiallista intoutumista radiosta soivista kappaleista on kutsuttu meillä "siltsutukseksi" ja nykyään sen voi liittää mihin vain, myös Valkeakosken enskariin ajeluksi. Olen myös ollut pari vuotta sitten siltsuttamassa Jari Sillanpäätä Wanaja-festareiden eturivissä, ja varsin legendaarinen on kenties 90-luvun lopulla tehty konserttimatka Tampere-taloon äitini ja hänen työkavereidensa seurassa. Eräs porukkamme nainen sai ensin eräässä ravintolassa tarjottimelta niskaansa maidot, punaviinit ja viinakset ja tuli vielä taustatanssijoiden nykäisemäksi estradille tanssimaan Jarin kanssa Bum Bum Bum -kappaletta ja siihen vahvasti liittynyttä koreografiaa, juomista marinoitu takki päällä lemuten. Jotenkin henk.koht. tärkein muisto ajoittuu jonnekin 90-luvulle myös, kun JS oli konsertoimassa Hämeenlinnassa Hämeenkaaressa. Konsertin jälkeen hän kirjoitti faneilleen pitkään nimmarikortteja pöydän ääressä ja minä jonotin jännittyneenä jonon viimeisenä, sain nimmarini ja samalla ojensin Jarille laatikollisen Enkeli-suklaakonvehteja ja toivotin turvallisia ajokilometrejä keikoille. Muistan Jarin lempeän katseen ja kiitokset. Mukava kohtaaminen oli se, aikoja aikoja sitten. Olen seurannut Jarin uraa hissukseen tangokuninkuudesta lähtien, jotain täysin uniikkia hänessä on ja vähän surullisin mielin seuraillut viimeisimpiä ei-niin-mairittelevia käänteitä hänen urallaan. Ainakin yksi asia on tullut selväksi - kukaan ei ole täydellinen. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja haasteemme elämässä. Ihmisiä kuitenkin kaikki olemme, niin kaupantädit kuin tangokuninkaatkin.
 |
| Jarit Manninen ja Ahola (c) Rami Marjamäki |
Aika usein tämäntyyliset käsikirjoitukset ovat olleet lajia syntymä-elämä-kuolema ja joka väliin sopivia kappaleita ja tuttuja hahmoja uran varrelta. "Rakkaudella merkitty" on siinä mielessä poikkeuksellinen, että päähenkilö on edelleen keskuudessamme, ja siinäpä on tietynlaista lisähaastetta näyttelijöillekin. Minulla oli ja on vahva luotto Jari Aholaan ja Martti Manniseen jo valmiiksi, mutta kyllähän se tietyllä tavalla kutkuttelee ajatuksia eri tavalla, kun musikaalin päähenkilö ei katselekaan menoa pilvenreunalta. Ruotsissa varttunut ujo poika haaveksii näyttelijyydestä ja haaveet kaatuvat siihen, ettei kukaan häntä kuitenkaan halua katsella. Jarin lisäksi lavalla nähdään äiti (Heidi Kirves), isä (Harri Penttilä), Sari-sisko (Petra Ahola), erinäisiä ihastuksia ja rakkauksia (Olli Herman) ja luottokaksikko (Ushma Karnani ja Heidi Kirves), jotka pitävät kiireisen miehen sekavat langat käsissä keikkamyyntiä ynnä muuta hoitaen. Niin syntyvät salmiakkikossut laivan baarissa ja saamme jännittää vuoden ´95 Tangomarkkinoiden pisteidenlaskua ja sitä, tuleeko 50-v juhliin Olympiastadionille yhtään ketään. Naiseksi pukeudutaan, tullaan julkisesti kaapista ulos ja katsotaan peiliin tarkemmin. Kiintoisaa käsiksessä on etenkin se, että sekä nuori että vanha Jari ovat lavalla useasti samaan aikaan. Vanhempi kommentoi nuoremman tekemisiä ja sanomisia ja toisinpäin, ja mikki vaihtuu lennossa. Laula sinä vuorostasi ja ota lavan eturamppi haltuun.
Ja voi pojat, kyllähän sitä lauletaan. Sydämeni oli sulaa aina kun etenkin Martti Manninen oli äänessä, hän kun on sellainen unelmavävyn prototyyppi jo luonnostaan muutenkin ja hyvin samanoloinen kuin mitä Siltsu oli nuorempana mallimitoissaan - pukua, nauravaista siloposkea ja kirkasta katsetta. Olen varma, että katsomossa kehrätään ja saattaapa joku joutua ottamaan ylimääräisen nitronkin ja mikä parasta, moni katsoja ei ole aiemmin kuullut koko kaverista mitään. On mahtava tunne, kun näkee jonkun Martin kaltaisen tyypin ihan ensimmäistä kertaa ja pää on heti täynnä kysymyksiä. Kuka TÄMÄ on ja missä hän on tähän asti ollut? Jari Ahola taas tarjoaa hiukan rosoisemman Jarin, on nahkaa ja partaa ja mustia vaatteita - sama kirkas katse kuitenkin, reilusti pilkettä silmissä ja vahva läsnäolo. Tuijottelin tätä kaksikkoa pää kallellani ja varmaan typerä kestohymy naamallani, olihan se melkoista herkkua ja iloa niin silmille kuin korvillekin. Ja sielulle! Toisaalta taas tuijottelin Olli Hermania ja mietin, miten mies voi olla noin kaunis ja katseeni hakeutui usein myös Jani Rasimuksen sekä Kia Lehmuskosken ja Niina Rajaniemen kauniisiin, herkkiin tanssikuvioihin ja liikeratoihin. Osaispa itsekin tanssia.
 |
| (c) Rami Marjamäki |
Kappalevalinnoissa korostui Jarin monipuolisuus - tuli niin tangoa kuin iskelmää, Livin´ la vida loca lanteenvatkauksineen sekä Gangnam Stylea pätkä. Olispa tullut Tähdet, tähdet -ohjelmassa nähty Holy Diver... Päteviä laulajia on porukassa tietysti muitakin, ja kaikki saavat omat hetkensä. Oma suosikkikappaleeni, "Valkeaa unelmaa" tuli isän ja äidin hienona duettona ja roska jos toinenkin meni silmääni. Olen muuten "laulanut" kyseisen kappaleen vuosia sitten lähibaarin karaokessa erään upeaäänisen miehen kanssa, tai lähinnä auoin suutani vieressä. Saimme valtavat aplodit.
 |
| (c) Daniel Paul |
Syvimmin kolahti sitten "Sinä ansaitset kultaa". Eipä aiemmin käynyt mielessä, että sen voisi esittää myös niin, että vanhempi Jari laulaa (loppuneen rakkauden sijaan) nuoremmalle itselleen elämänohjeita siitä, miten jokaisen pitäisi kohdella itseään hyvin nyt ja jatkossa. "Rakas, onnea matkaan". Vaatii aikamoista kanttia sanoa itselleen niin ja katsoa peilistä itseään, kaikki virheet hartioilla ja elämää kuitenkin vielä edessä (ja koko kansa tuijottaa peilistä vastaan vielä). Voi kun osaisikin ihan jokainen aamu sanoa itselleen niin ja katsoa rohkeasti silmiin omaa kuvaansa. Melkein teki mieli halata Heikki Paavilaista tämän neronleimauksen johdosta. Lopuksi kajahti tietysti "Satulinna" ja kaksi Jaria lauloi sitäkin toisilleen käsi kädessä.
Vaan kuinkas sitten enskarissa kävikään... Väki oli jo valmiiksi hurmoksellisessa tilassa ja sitten tulikin varsinainen pommi ja yllärien ylläri. Täysin lähes kirjaimellisesti puun ja katsomon takaa lavalle ilmestyi mikrofoni kädessä myös THE JARI SILLANPÄÄ ja koko Apianniemi oli räjähtää riemusta ilmaan. Moista huutoa yleisöstä en ole teatterissa aiemmin kuullut! Jari yhtyi Satulinnaan mukaan ja minua itketti kovasti, oikein kovasti. Liikutuksesta ja ilosta ja ylpeydestä - mietin yhä edelleen, että oliko se tottakaan ja olinko minä oikeasti paikalla kun tämä tapahtui ja lauloin siinä mukana.
 |
| Kolme Jaria (c) Daniel Paul |
Valkeakoskella muhii aikamoinen hitti nyt. Janoan päästä uudelleen katsomaan. Minulle tuli varsin kohottunut olo tästä eikä vähiten siksi, että oli jäätävä vähän halailemaan tyyppejä esityksen jälkeen ja ketä meitä siinä nyt pyöri : oli Oksasen Ritvaa, Sorsakosken Topia, Grönin Eikkaa ja Virran Olaa ...
ps. Lahjoitin muuten nuoremmalle Jarille cd-hyllystäni löytyneen keräilyharvinaisuuden vuodelta 1997 : sydämenmuotoinen Bum Bum Bum cd-single, joka oli maksanut tarrasta päätellen Anttilassa muinoin 39,90 mk.
Esityskuvat (c) Rami Marjamäki ja ensi-iltakuvat Daniel Paul
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri Valkeakoski!)
maanantai 29. tammikuuta 2018
1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatteri
1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatterin päänäyttämö ja koko talo
Kantaesitys 27.1. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Historia-asiantuntija Tuomas Hoppu
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Raimo Salmi ja Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Koreografi Mari Rosendahl
Kampausten ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa : Reino Bragge, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Ville Majamaa, Markku Thure, Ville Haapasalo, Antti Tiensuu, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Mari Turunen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen, Esa Latva-Äijö, Kirsimarja Järvinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Elisa Piispanen, Valentin Salo, Loviisa Mounier/Moona Niemi, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen
Lauantaina ensi-illassa ollut 1918 Teatteri taistelussa sai aikaan taas hiukan erilaisen blogikirjoituksen. Ei arvostelua, ei tarinaa siitä, mitä lavalla ja muualla tapahtuu. Halusin jotain henkilökohtaisempaa, ja mikäs sen paremmin toimisi kuin kirje.
Parahin Iida,
halusin kirjoittaa Sinulle kirjeen, koska minua jäi vaivaamaan se, ettet saanut Kallelta tai Ireneltä vastausta kirjeisiisi ja jäi vaivaamaan sekin, että menivätkö kirjeesi edes koskaan perille ja saivatko he lukea kuulumistasi ja suunnitelmistasi. Iida, välillämme on sata vuotta - se on pitkä aika tai sitten ei. Samat haaveet ja unelmat täällä kaikilla on edelleen, ja toive siitä, että läheisillä olisi kaikki hyvin, missä tahansa he sitten ovatkin. Sitä paitsi kirjeitä on erittäin mukava saada ja lähettää, pitkästä aikaa!
Tiedätkö Iida, olen astellut Tampereen keskustorilla vuosien saatossa kymmeniä, ellei satoja kertoja, kiiruhtanut milloin ostoksille, milloin elokuviin, syömään, teatteriin ... miettimättä yhtään sen enempää, että mitä tätäkin toria ympäröivät rakennukset ovat joutuneet vuosikymmeniä sitten todistamaan. Lupaan Sinulle, että seuraavalla kerralla pysähdyn keskelle toria ja katselen kunnolla ympärilleni. Hengitän. Olen elossa.
Kymmeniä kertoja olen astellut Tampereen Teatterin ovista sisään, kulkenut portaita ylös tai alas, katsellut seinillä olevia istumapaikkakarttoja ja näyttelijöiden kuvia. Tilannut kahviosta pullaa. Rupatellut seuralaisen kanssa niitä näitä teatteriesityksen alkua odotellessa. Mainitsinko jo pullan? Nauranut, itkenyt, tympääntynyt, nauttinut. Kaikenlaista. Poistunut narikan kautta ovista kiireenvilkkaa jälleen ulos ja suunnannut kotia kohti taas yhtä kokemusta, yhtä tarinaa rikkaampana. Tällä kertaa poikkeuksellista oli se, että yksi tarinankertojista oli teatteritalo itse. Kapeat portaikot, ahtaat käytävät, luodinreiät seinillä, lähestyvien askelten äänet, huudot, piilopaikat, lukitut ovet... Koskaan aiemmin en ole talossa vieraillessani ajatellut, että juuri tässä on joku ammuttu. Juuri tässä näin. Olen kyllä tiennyt, mutta olen sulkenut sen ajatuksen mielestäni pois.
Unohdetaan hetkeksi punaiset ja valkoiset. Minä näin ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Vallanhimoa, pelkoa, rakkauden janoa, viinanhimoa, virhearviointeja, väsymystä, nälkää. Kaatuneita pöytiä, verisiä esiliinoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, seksuaalista häirintää, hyväksikäyttöä. Nuoria punakaartilaisia. Tavallisia ihmisiä seisomassa lavalla rivissä ja hätkähtämässä, kun vierestä kaveri ammutaan silmien edessä. Isiä, äitejä, lapsia, siskoja, veljiä. Ihmisiä!
Voi Iida, minun muistini on alkanut pätkimään. Olen jo unohtanut osan tapahtumista ja henkilöistä, mutta Sinut minä muistan hyvin. Ja Hannan. Jos voisin täältä kaukaa yhden neuvon antaa, niin kutsu häntä aina Hannaksi, vaikka kuinka etuilisi ruokajonossa. Hän on ihan vaan Hanna. Voi kun muistaisit tämän!
Mitäs muuta minä Sinulle kertoisin... Ai niin, tänään varmistui se, että Sauli Niinistö jatkaa Suomen presidenttinä. Toista äänestyskierrosta ei tarvittu. Näillä mennään nyt seuraavat kuusi vuotta. Elo jatkuu samalla mallilla kuin tähänkin asti. Lisäksi sain juuri puhelimeeni viestin, että halutessani voisin perjantaina liittyä mielenosoitukseen, jossa Senaatintorilla Helsingissä vastustetaan aktiivimallia. "Jokaisella on oikeus osallistua", viestissä lukee. Suurta paloa minulla ei tapahtumaan ole. Kuka sitten menisi puolestani töihin? Täältä sadan vuoden päästä, Iida, on myös mahdotonta sanoa, mitä olisin tehnyt keväällä 1918. Aatteen vuoksi, ehkä. En tiedä. Ja onneksi minun ei tarvitse tietää.
Lopetan kirjeeni nyt tähän.
Voi hyvin, rohkea Iida!
terveisin Talle
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
Kantaesitys 27.1. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Historia-asiantuntija Tuomas Hoppu
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Raimo Salmi ja Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Koreografi Mari Rosendahl
Kampausten ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa : Reino Bragge, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Ville Majamaa, Markku Thure, Ville Haapasalo, Antti Tiensuu, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Mari Turunen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen, Esa Latva-Äijö, Kirsimarja Järvinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Elisa Piispanen, Valentin Salo, Loviisa Mounier/Moona Niemi, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen
 |
| (c) Harri Hinkka |
Lauantaina ensi-illassa ollut 1918 Teatteri taistelussa sai aikaan taas hiukan erilaisen blogikirjoituksen. Ei arvostelua, ei tarinaa siitä, mitä lavalla ja muualla tapahtuu. Halusin jotain henkilökohtaisempaa, ja mikäs sen paremmin toimisi kuin kirje.
Parahin Iida,
halusin kirjoittaa Sinulle kirjeen, koska minua jäi vaivaamaan se, ettet saanut Kallelta tai Ireneltä vastausta kirjeisiisi ja jäi vaivaamaan sekin, että menivätkö kirjeesi edes koskaan perille ja saivatko he lukea kuulumistasi ja suunnitelmistasi. Iida, välillämme on sata vuotta - se on pitkä aika tai sitten ei. Samat haaveet ja unelmat täällä kaikilla on edelleen, ja toive siitä, että läheisillä olisi kaikki hyvin, missä tahansa he sitten ovatkin. Sitä paitsi kirjeitä on erittäin mukava saada ja lähettää, pitkästä aikaa!
Tiedätkö Iida, olen astellut Tampereen keskustorilla vuosien saatossa kymmeniä, ellei satoja kertoja, kiiruhtanut milloin ostoksille, milloin elokuviin, syömään, teatteriin ... miettimättä yhtään sen enempää, että mitä tätäkin toria ympäröivät rakennukset ovat joutuneet vuosikymmeniä sitten todistamaan. Lupaan Sinulle, että seuraavalla kerralla pysähdyn keskelle toria ja katselen kunnolla ympärilleni. Hengitän. Olen elossa.
Kymmeniä kertoja olen astellut Tampereen Teatterin ovista sisään, kulkenut portaita ylös tai alas, katsellut seinillä olevia istumapaikkakarttoja ja näyttelijöiden kuvia. Tilannut kahviosta pullaa. Rupatellut seuralaisen kanssa niitä näitä teatteriesityksen alkua odotellessa. Mainitsinko jo pullan? Nauranut, itkenyt, tympääntynyt, nauttinut. Kaikenlaista. Poistunut narikan kautta ovista kiireenvilkkaa jälleen ulos ja suunnannut kotia kohti taas yhtä kokemusta, yhtä tarinaa rikkaampana. Tällä kertaa poikkeuksellista oli se, että yksi tarinankertojista oli teatteritalo itse. Kapeat portaikot, ahtaat käytävät, luodinreiät seinillä, lähestyvien askelten äänet, huudot, piilopaikat, lukitut ovet... Koskaan aiemmin en ole talossa vieraillessani ajatellut, että juuri tässä on joku ammuttu. Juuri tässä näin. Olen kyllä tiennyt, mutta olen sulkenut sen ajatuksen mielestäni pois.
Unohdetaan hetkeksi punaiset ja valkoiset. Minä näin ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Vallanhimoa, pelkoa, rakkauden janoa, viinanhimoa, virhearviointeja, väsymystä, nälkää. Kaatuneita pöytiä, verisiä esiliinoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, seksuaalista häirintää, hyväksikäyttöä. Nuoria punakaartilaisia. Tavallisia ihmisiä seisomassa lavalla rivissä ja hätkähtämässä, kun vierestä kaveri ammutaan silmien edessä. Isiä, äitejä, lapsia, siskoja, veljiä. Ihmisiä!
Voi Iida, minun muistini on alkanut pätkimään. Olen jo unohtanut osan tapahtumista ja henkilöistä, mutta Sinut minä muistan hyvin. Ja Hannan. Jos voisin täältä kaukaa yhden neuvon antaa, niin kutsu häntä aina Hannaksi, vaikka kuinka etuilisi ruokajonossa. Hän on ihan vaan Hanna. Voi kun muistaisit tämän!
Mitäs muuta minä Sinulle kertoisin... Ai niin, tänään varmistui se, että Sauli Niinistö jatkaa Suomen presidenttinä. Toista äänestyskierrosta ei tarvittu. Näillä mennään nyt seuraavat kuusi vuotta. Elo jatkuu samalla mallilla kuin tähänkin asti. Lisäksi sain juuri puhelimeeni viestin, että halutessani voisin perjantaina liittyä mielenosoitukseen, jossa Senaatintorilla Helsingissä vastustetaan aktiivimallia. "Jokaisella on oikeus osallistua", viestissä lukee. Suurta paloa minulla ei tapahtumaan ole. Kuka sitten menisi puolestani töihin? Täältä sadan vuoden päästä, Iida, on myös mahdotonta sanoa, mitä olisin tehnyt keväällä 1918. Aatteen vuoksi, ehkä. En tiedä. Ja onneksi minun ei tarvitse tietää.
Lopetan kirjeeni nyt tähän.
Voi hyvin, rohkea Iida!
terveisin Talle
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
maanantai 6. marraskuuta 2017
Musta sydän / Tampereen Teatteri
Musta sydän / Tampereen Teatterin päänäyttämö
Ensi-ilta 13.10. 2017, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Ilkka Remes
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Ella Lahtela
Rooleissa : Mari Turunen, Elina Rintala, Mari Posti, Matti Hakulinen, Pia Piltz, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Tom Lindholm, Martti Manninen, Kirsimarja Järvinen sekä Noora Hilander, Joel Junttila, Daniel Kalejaiye ja Petteri Kivilahti
En ole koskaan lukenut yhtäkään Ilkka Remeksen kirjaa, tiedän kyllä kirjojen suosion ja etenkin isänpäivän ja joulun alla olen huomannut kirjakaupoissa ja lehdissä mainoslauseita "tästä lahjaksi uusin Remes". Kaappausdraama kuulosti ennalta varsin kiehtovalta aiheelta ja koska Tampereen Teatterissa olen ennenkin nähnyt psykologista kutkuttavaa menoa, päätin suunnata katsomaan. Vähän oli pientä epäilyä ilmassa meikäläisellä, täytyy myöntää...
Pörssiyhtiön pääjohtaja Antti Salomaa (Matti Hakulinen) kaapataan kotoaan Espoosta. Alusta asti on selvää, kuka tuon kaappauksen takana on, joten katsojien ei tarvitse arvuutella asialla. Kaappaajana on Erja Kallio (Mari Turunen), jolla on paljonkin hampaankolossa Salomaata kohtaan ja siksi moinen teko. Alkaa kissa ja hiiri -leikki, kun poliisit yrittävät napata Erjan haaviinsa ja saada selville kaapatun olinpaikankin. Siinä sivussa selviää paljon muutakin ja vaiettuja salaisuuksia paljastetaan.
Lavastus on varsin mielenkiintoinen videonäyttöineen ja pyörivine tasoineen. Montakin kertaa mielessäni kävi, että katsonko nyt televisiosta jotain ajankohtaista keskusteluohjelmaa, vai onko legendaarinen Poliisi-TV tehnyt uuden paluun ruutuihin. Kohta jostain astuisi lavalle Raija Pelli ja kertoisi viimeisimmät käänteet kaappausasiassa. "Kaappaajan kiinnisaamiseen johtavasta vihjeestä on luvassa huomattava palkkio".
Kuten aina, poliisien joukossa pitää olla alkoholisti/peliriippuvainen rikospsykologi, jota ei ole hommissa vähään aikaan nähty mutta jolle tietynlaisissa tapauksissa sitten pakon edessä soitetaan. Tällä kertaa tuon roolin vetäisee Tom Lindholm ja hyvin vetääkin. Rikospsykologi Pesonen on koko näytelmän kiinnostavin hahmo, ja Mari Turunen vakuutti minut myös. Kävi mielessäni, että jos Game of Thronesista tehtäisiin härmäläinen versio, Turunen ehdottomasti Brienne of Tarthin rooliin! Sopivassa suhteessa herkkyyttä ja kovuutta molemmissa.
Muuten sitten ... mitenköhän tämän nyt sanoisi ... en kauheasti näytelmästä pitänyt. Liian hätiköiden siirryttiin asioista ja paikoista toiseen, minun kohdallani ei syntynyt minkäänsortin kutkuttavaa jännitystä tai muuta viritystä. Ihan kuin joku kohtaus olisi puuttunut välistä? En kai vaan nukahtanut? Narikassa salakuuntelin kanssakatsojien kommentteja ja joka puolelta kaikui "Tää oli kyllä tosi hyvä ja hyvin piti otteessaan". Tämä ei ollut vaan minun juttuni tällä kertaa. Ilahduttavan paljon katsomossa oli muuten miehiä ja kaikille Remes-faneille voikin olla ihan erityinen kokemus, joten teatterilippu lahjaksi loppuvuoden juhliin voisi olla ihan kohdallaan.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)
Ensi-ilta 13.10. 2017, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Ilkka Remes
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Ella Lahtela
Rooleissa : Mari Turunen, Elina Rintala, Mari Posti, Matti Hakulinen, Pia Piltz, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Tom Lindholm, Martti Manninen, Kirsimarja Järvinen sekä Noora Hilander, Joel Junttila, Daniel Kalejaiye ja Petteri Kivilahti
En ole koskaan lukenut yhtäkään Ilkka Remeksen kirjaa, tiedän kyllä kirjojen suosion ja etenkin isänpäivän ja joulun alla olen huomannut kirjakaupoissa ja lehdissä mainoslauseita "tästä lahjaksi uusin Remes". Kaappausdraama kuulosti ennalta varsin kiehtovalta aiheelta ja koska Tampereen Teatterissa olen ennenkin nähnyt psykologista kutkuttavaa menoa, päätin suunnata katsomaan. Vähän oli pientä epäilyä ilmassa meikäläisellä, täytyy myöntää...
Pörssiyhtiön pääjohtaja Antti Salomaa (Matti Hakulinen) kaapataan kotoaan Espoosta. Alusta asti on selvää, kuka tuon kaappauksen takana on, joten katsojien ei tarvitse arvuutella asialla. Kaappaajana on Erja Kallio (Mari Turunen), jolla on paljonkin hampaankolossa Salomaata kohtaan ja siksi moinen teko. Alkaa kissa ja hiiri -leikki, kun poliisit yrittävät napata Erjan haaviinsa ja saada selville kaapatun olinpaikankin. Siinä sivussa selviää paljon muutakin ja vaiettuja salaisuuksia paljastetaan.
 |
| Matti Hakulinen ja Mari Turunen |
Lavastus on varsin mielenkiintoinen videonäyttöineen ja pyörivine tasoineen. Montakin kertaa mielessäni kävi, että katsonko nyt televisiosta jotain ajankohtaista keskusteluohjelmaa, vai onko legendaarinen Poliisi-TV tehnyt uuden paluun ruutuihin. Kohta jostain astuisi lavalle Raija Pelli ja kertoisi viimeisimmät käänteet kaappausasiassa. "Kaappaajan kiinnisaamiseen johtavasta vihjeestä on luvassa huomattava palkkio".
Kuten aina, poliisien joukossa pitää olla alkoholisti/peliriippuvainen rikospsykologi, jota ei ole hommissa vähään aikaan nähty mutta jolle tietynlaisissa tapauksissa sitten pakon edessä soitetaan. Tällä kertaa tuon roolin vetäisee Tom Lindholm ja hyvin vetääkin. Rikospsykologi Pesonen on koko näytelmän kiinnostavin hahmo, ja Mari Turunen vakuutti minut myös. Kävi mielessäni, että jos Game of Thronesista tehtäisiin härmäläinen versio, Turunen ehdottomasti Brienne of Tarthin rooliin! Sopivassa suhteessa herkkyyttä ja kovuutta molemmissa.
 |
| Arttu Ratinen, Tom Lindholm ja Martti Manninen |
Muuten sitten ... mitenköhän tämän nyt sanoisi ... en kauheasti näytelmästä pitänyt. Liian hätiköiden siirryttiin asioista ja paikoista toiseen, minun kohdallani ei syntynyt minkäänsortin kutkuttavaa jännitystä tai muuta viritystä. Ihan kuin joku kohtaus olisi puuttunut välistä? En kai vaan nukahtanut? Narikassa salakuuntelin kanssakatsojien kommentteja ja joka puolelta kaikui "Tää oli kyllä tosi hyvä ja hyvin piti otteessaan". Tämä ei ollut vaan minun juttuni tällä kertaa. Ilahduttavan paljon katsomossa oli muuten miehiä ja kaikille Remes-faneille voikin olla ihan erityinen kokemus, joten teatterilippu lahjaksi loppuvuoden juhliin voisi olla ihan kohdallaan.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)
lauantai 9. syyskuuta 2017
Cats / Tampereen Teatteri
Cats / Tampereen Teatterin päänäyttämö
Ensi-ilta 8.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)
Musiikki Andrew Lloyd Webber
Teksti T.S. Eliot
Suomennos Jukka Virtanen
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa : Risto Korhonen, Jaakko Mölsä, Jukka Wennström, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Raisa Kekarainen, Katra Solopuro, Suvi Salospohja, Sonja Pajunoja, Ritva Jalonen/Irina Milan, Helena Rängman, Pia Piltz, Pyry Smolander, Aki Haikonen, Wilhelm Blomberg, Martti Manninen, Aleksi Seppänen, Heikki Mäkäräinen, Heikki Järvinen, Ville Mäkinen, Lari Halme, Ulriikka Pohjanheimo, Maria Påhls, Tero Harjunniemi, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen ja Hanna Mönkäre
Karkeasti arvioiden väki voidaan jakaa koira-ja kissaihmisiin. Minulla on ollut yksi koira ja lukuisia määriä erilaisia jyrsijöitä, joten lasken itseni enemmänkin jyrsijäpuolelle. Kissoille olen allerginen ja joudun ottamaan allergialääkettä reippaasti aina lähes kaikkien kyläreissujeni yhteydessä, sillä liki kaikilla läheisimmillä ystävilläni on tai on ollut kissoja joka lähtöön. Kyllä mokomat kissanretaleet ovat sen hokanneet, että tuo naikkonen ei meistä juuri piittaa, sillä ovat tunkeneet karvaista hanuriaan suoraan naamaani tai muuten vaan karvanneet housunpunttini polvista alaspäin ihan vaan kiusallaan. Mokomat naukumaijat ja -petterit! Persoonia on ollut joka lähtöön, ja mieleenpainuvimpana ehkäpä mustavalkoinen Mölli, joka kyläilyn yhteydessä karkasi likipitäen aina rappukäytävään, suostui nätisti syliin ja jolle piti puolivälissä paluumatkalla näyttää ikkunasta maisemat. Auta armias jos tämän unohti, rimpuili kissa sylistä takaisin yläkerroksiin tai sitten yritti tassullaan huitaista silmät päästäni. Semmoinen kissa oli Mölli. Näitä tarinoita olisi enemmänkin, mutta jätetään toiseen kertaan.
Päätin hiukan hullutella Cats-mausikaalin ensi-illan yhteydessä ja maalasin ruskealla kajalilla itselleni tumman nenänpään ja muutamat viikset. Näytin enemmän myyrältä kuin kissalta. No, ainahan joukkoihin pitää soluttautua yksi myyrä... jos kerran rottakin! Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, mutta katinkontit, tällä kertaa se ei auttanut. Ei, isäntä ei tällä kertaa kääntynyt väärästä liittymästä, vaan liikenneonnettomuuden vuoksi moottoritie Tampereen suuntaan oli loppupäässä totaalisen tukossa. Kello kävi ja vähän jo meinasi hiki tulla. Juutuimme myös halvatun ratikkatyömaalle ja lopulta sain liput kouraani aulassa klo 18.55. Jännitystä elämään saa näemmä muutenkin kuin lottoamalla.
Kuten sanottu, tähän Tampereen Teatterin Cats-mjausikaaliin on solutettu mukaan Rotta, Risto Korhosen olenkin jo aiemmin kissana nähnyt ja myös jäniksen roolissa. Ristosta on niin moneksi. Koko hommeli jopa alkaa sillä, että "olipa kerran rotta, joka halusi olla kissa..." ja saimme aluksi seurata siimahännän yöpuullevalmistautumista. Kaikki tuleva tapahtuukin sitten Rotan unessa ja fantasiamaailmassa! Mauahtava oivallus tämä! Seuraavan reilun parituntisen aikana melkoinen lauma kissoja esittäytyy, ja totisesti ovat uniikkeja persoonallisuuksia kaikki. Ei ole koiraa karvoihin katsomista, mutta kissoja kannattaa katsella oikein tarkemmalla silmällä, oli allergiaa tahi ei. Mitä asuja ja hienoja yksityiskohtia!
Heti ensimmäinen numero on hengästyttävää katsottavaa ja seurattavaa. Aikamoista joraamista ihan koko sakilta (eipä ollut ketään kissaa taaempana lavasteiden päällä pötköttelemässä tai "kissanviulua soittelemassa" miettien "minua ei tuo tanssiminen nyt muuten tällä kertaa huvita"), ja onkohan kukaan koskaan laskenut, montako kertaa sana "jellikki" tässä miusikaalissa muuten mainitaan? Jellikki? Kyllä, kun jellikkikuu nousee, kaikki jellikkikissat venyttelevät itsensä esiin kuka mistäkin ja siitä se jellikkimeininki vasta alkaakin. Myöhemmin tuli mainituksi myös "pollikki", se taisi liittyä enemmänkin koiriin. Jellikkivaihde jäi meikäläiselle päälle ja yö meni jellikkiunia nähdessä. Aamulla oli silmät turvoksissa. Kissat!
Kissoja on totisesti joka lähtöön ja kaikki tanssivat, laulavat ja kirmailevat karvat pöllyten. "On tallella tanssienergiaa"-lause ilahdutti minua suuresti, sillä harvoin saan kuulla nimeni mainittuna lavalla ja vielä miausikaalissa! Osa kissoista kiemurtelee tankotanssijoinakin herraskissojen klubilla ja saamme ihailla myös näyttäviä ilma-akrobaatteja. Ja kyllä, pitäähän sen Rotankin päästä kohtauksiin mukaan. Pieni jyrsijämme nähdäänkin niin junan veturina (höyry vain nousi päästä), kehätuomarina koirien matsissa kuin tarjoilijanakin.
Ihan kaikki kisut ovat ihastuttavia ja taitavia, ja voisin tässä luetella uudestaan kaikki nimet. Parhaiten jäi mieleeni Demis Roussosta (kuka muistaa?) ja Hagridia muistuttava Vanha Deuteronomi (Matti Hakulinen), joka saapui näyttävästi paikalle kissa-autolla. Kissabussi jääköön odottamaan Totoro-musikaaliin. Tämä Vanha ja Viisas Iso D (sallittakoon nyt tämä ilmaus, sillä nimihän on hankala kirjoittaa) on kissojen johtaja, ja hän saa kunnian julistaa yhden kissoista seuraavalle levelille. Tämän suurimman kunnian saa räjähtäneenoloinen, elämää nähnyt Grizabella (ensi-illassa Ritva Jalonen, roolissa vuorottelee myös Irina Milan), joka riipaisevan kauniisti saa kunnian tulkita Muiston (Memory, ehkäpä yksi maailman tunnetuimmista kappaleista). Ritva Jalonen nimenomaan tulkitsee kappaleen, ja katsomossa pyyhiskellään silmäkulmia ihan syystäkin.
Erityisesti mieleeni olivat myös Runtunranttu (Lari Halme), jonka nahkahousuhabituksesta olisi mikä tahansa tukkahevibändin solisti enemmän kuin ylpeä ja Teatterikissa Gus (Tero Harjunniemi), jolla tarinaa riitti monenmoisista rooleistaan. Upeasti oli valaistu tässä kohtauksessa muuten näyttämön yläpuolella komeilevat kolmetoista nimitaulua! Muisteluhommat lähtivät hiukan tassuista ja kohta lavalla seilasikin itse Murr-Roope kera Lady Kylkiluun (Helena Rängman) ja lipsahdettiin oopperan puolelle. Komiaahan se oli, ei voi muuta sanoa! Mr Mistofelin (Aleksi Seppänen) esittely läväytti estradille täyslaidallisen teatterin taikaa, ja Demeter (Katra Solopuro) pyöritteli valoilla ryyditettyjä renkaita siihen malliin, että ei voinut muuta kuin huuli pyöreänä katsella ja ihmetellä. Ja entäs muuten ne pimeässä kiiluvat kissansilmät, jotka yllättäen saliin ilmestyivät... Maagista!
Odotin näkeväni näyttävän, energisen shown ja ne odotukset kyllä täyttyivät viimeiseen karvaan asti. Tampereen Cats on huippulaadukas toteutukseltaan ja täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista kaikkia en edes bongannut kun oli niin paljon ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Kiitos kuuluu ihan kaikille.
Kyllä minä taidan sittenkin olla myös kissaihminen. Kovin kärkkäästi jäin muina myyrinä hengailemaan saliin esityksen päätteeksi, josko pääsisi vähän silittämään muutamaa kisua. Taktiikka onnistui ja sain ilokseni sylitellä kolmea komeaa kollia, joiden asujen kosteusasteet selkeästi vaihtelivat. Pukuja on kuulemma kahdet, sillä pyykkäämistä riittää. Ei ihme, sillä hikihän tuli jo katsellessa!
Kotiinpäästyämme esitin keittiössä ihan omaksi ilokseni pikaversion Catsista. Siihen sisältyi hiukan näyttäviä muuveja, muutamakin jellikkimaininta ja luettelo tuntemistani kissoista. Pertsa, Mölli, Kippura, Dommikkiiii, Ansa ja Tauno, Otto-poika, Laatikainen, Hippis, Tirde, Iitu, Tollo-kissa, Lissu eli Pippurrrrikissa, Siiri Angerkoski ja mitä näitä nyt olikaan.
Tähän loppuun lainaus Juliet Jonesin Sydämen Kissat-kipaleesta : "ja kissat toivottaa nyt hyvää yötä, älä turhaan pikkupäätäs vaivaa..." Pakko korjata sen verran, että nyt kannattaa vaivata, sillä lippukauppa on käynyt kuumana jo reilusti ennen ensi-iltaa ja kiirettä saa pitää, jos mielii tämän hommelin nähdä! Liput on loppu ennen kuin ehtii kissaa sanoa.
* Purrrrrrrrrnauskis, suosittelen kurrrrnaasti *
Esityskuvat (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos TT!)
Ensi-ilta 8.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)
Musiikki Andrew Lloyd Webber
Teksti T.S. Eliot
Suomennos Jukka Virtanen
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa : Risto Korhonen, Jaakko Mölsä, Jukka Wennström, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Raisa Kekarainen, Katra Solopuro, Suvi Salospohja, Sonja Pajunoja, Ritva Jalonen/Irina Milan, Helena Rängman, Pia Piltz, Pyry Smolander, Aki Haikonen, Wilhelm Blomberg, Martti Manninen, Aleksi Seppänen, Heikki Mäkäräinen, Heikki Järvinen, Ville Mäkinen, Lari Halme, Ulriikka Pohjanheimo, Maria Påhls, Tero Harjunniemi, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen ja Hanna Mönkäre
Karkeasti arvioiden väki voidaan jakaa koira-ja kissaihmisiin. Minulla on ollut yksi koira ja lukuisia määriä erilaisia jyrsijöitä, joten lasken itseni enemmänkin jyrsijäpuolelle. Kissoille olen allerginen ja joudun ottamaan allergialääkettä reippaasti aina lähes kaikkien kyläreissujeni yhteydessä, sillä liki kaikilla läheisimmillä ystävilläni on tai on ollut kissoja joka lähtöön. Kyllä mokomat kissanretaleet ovat sen hokanneet, että tuo naikkonen ei meistä juuri piittaa, sillä ovat tunkeneet karvaista hanuriaan suoraan naamaani tai muuten vaan karvanneet housunpunttini polvista alaspäin ihan vaan kiusallaan. Mokomat naukumaijat ja -petterit! Persoonia on ollut joka lähtöön, ja mieleenpainuvimpana ehkäpä mustavalkoinen Mölli, joka kyläilyn yhteydessä karkasi likipitäen aina rappukäytävään, suostui nätisti syliin ja jolle piti puolivälissä paluumatkalla näyttää ikkunasta maisemat. Auta armias jos tämän unohti, rimpuili kissa sylistä takaisin yläkerroksiin tai sitten yritti tassullaan huitaista silmät päästäni. Semmoinen kissa oli Mölli. Näitä tarinoita olisi enemmänkin, mutta jätetään toiseen kertaan.
Päätin hiukan hullutella Cats-mausikaalin ensi-illan yhteydessä ja maalasin ruskealla kajalilla itselleni tumman nenänpään ja muutamat viikset. Näytin enemmän myyrältä kuin kissalta. No, ainahan joukkoihin pitää soluttautua yksi myyrä... jos kerran rottakin! Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, mutta katinkontit, tällä kertaa se ei auttanut. Ei, isäntä ei tällä kertaa kääntynyt väärästä liittymästä, vaan liikenneonnettomuuden vuoksi moottoritie Tampereen suuntaan oli loppupäässä totaalisen tukossa. Kello kävi ja vähän jo meinasi hiki tulla. Juutuimme myös halvatun ratikkatyömaalle ja lopulta sain liput kouraani aulassa klo 18.55. Jännitystä elämään saa näemmä muutenkin kuin lottoamalla.
 |
| Rotta tekee tuttavuutta kissojen kanssa |
Kuten sanottu, tähän Tampereen Teatterin Cats-mjausikaaliin on solutettu mukaan Rotta, Risto Korhosen olenkin jo aiemmin kissana nähnyt ja myös jäniksen roolissa. Ristosta on niin moneksi. Koko hommeli jopa alkaa sillä, että "olipa kerran rotta, joka halusi olla kissa..." ja saimme aluksi seurata siimahännän yöpuullevalmistautumista. Kaikki tuleva tapahtuukin sitten Rotan unessa ja fantasiamaailmassa! Mauahtava oivallus tämä! Seuraavan reilun parituntisen aikana melkoinen lauma kissoja esittäytyy, ja totisesti ovat uniikkeja persoonallisuuksia kaikki. Ei ole koiraa karvoihin katsomista, mutta kissoja kannattaa katsella oikein tarkemmalla silmällä, oli allergiaa tahi ei. Mitä asuja ja hienoja yksityiskohtia!
Heti ensimmäinen numero on hengästyttävää katsottavaa ja seurattavaa. Aikamoista joraamista ihan koko sakilta (eipä ollut ketään kissaa taaempana lavasteiden päällä pötköttelemässä tai "kissanviulua soittelemassa" miettien "minua ei tuo tanssiminen nyt muuten tällä kertaa huvita"), ja onkohan kukaan koskaan laskenut, montako kertaa sana "jellikki" tässä miusikaalissa muuten mainitaan? Jellikki? Kyllä, kun jellikkikuu nousee, kaikki jellikkikissat venyttelevät itsensä esiin kuka mistäkin ja siitä se jellikkimeininki vasta alkaakin. Myöhemmin tuli mainituksi myös "pollikki", se taisi liittyä enemmänkin koiriin. Jellikkivaihde jäi meikäläiselle päälle ja yö meni jellikkiunia nähdessä. Aamulla oli silmät turvoksissa. Kissat!
Kissoja on totisesti joka lähtöön ja kaikki tanssivat, laulavat ja kirmailevat karvat pöllyten. "On tallella tanssienergiaa"-lause ilahdutti minua suuresti, sillä harvoin saan kuulla nimeni mainittuna lavalla ja vielä miausikaalissa! Osa kissoista kiemurtelee tankotanssijoinakin herraskissojen klubilla ja saamme ihailla myös näyttäviä ilma-akrobaatteja. Ja kyllä, pitäähän sen Rotankin päästä kohtauksiin mukaan. Pieni jyrsijämme nähdäänkin niin junan veturina (höyry vain nousi päästä), kehätuomarina koirien matsissa kuin tarjoilijanakin.
Ihan kaikki kisut ovat ihastuttavia ja taitavia, ja voisin tässä luetella uudestaan kaikki nimet. Parhaiten jäi mieleeni Demis Roussosta (kuka muistaa?) ja Hagridia muistuttava Vanha Deuteronomi (Matti Hakulinen), joka saapui näyttävästi paikalle kissa-autolla. Kissabussi jääköön odottamaan Totoro-musikaaliin. Tämä Vanha ja Viisas Iso D (sallittakoon nyt tämä ilmaus, sillä nimihän on hankala kirjoittaa) on kissojen johtaja, ja hän saa kunnian julistaa yhden kissoista seuraavalle levelille. Tämän suurimman kunnian saa räjähtäneenoloinen, elämää nähnyt Grizabella (ensi-illassa Ritva Jalonen, roolissa vuorottelee myös Irina Milan), joka riipaisevan kauniisti saa kunnian tulkita Muiston (Memory, ehkäpä yksi maailman tunnetuimmista kappaleista). Ritva Jalonen nimenomaan tulkitsee kappaleen, ja katsomossa pyyhiskellään silmäkulmia ihan syystäkin.
 |
| Iso D saapuu |
Erityisesti mieleeni olivat myös Runtunranttu (Lari Halme), jonka nahkahousuhabituksesta olisi mikä tahansa tukkahevibändin solisti enemmän kuin ylpeä ja Teatterikissa Gus (Tero Harjunniemi), jolla tarinaa riitti monenmoisista rooleistaan. Upeasti oli valaistu tässä kohtauksessa muuten näyttämön yläpuolella komeilevat kolmetoista nimitaulua! Muisteluhommat lähtivät hiukan tassuista ja kohta lavalla seilasikin itse Murr-Roope kera Lady Kylkiluun (Helena Rängman) ja lipsahdettiin oopperan puolelle. Komiaahan se oli, ei voi muuta sanoa! Mr Mistofelin (Aleksi Seppänen) esittely läväytti estradille täyslaidallisen teatterin taikaa, ja Demeter (Katra Solopuro) pyöritteli valoilla ryyditettyjä renkaita siihen malliin, että ei voinut muuta kuin huuli pyöreänä katsella ja ihmetellä. Ja entäs muuten ne pimeässä kiiluvat kissansilmät, jotka yllättäen saliin ilmestyivät... Maagista!
 |
| Runtunranttu ja fanijoukot |
Odotin näkeväni näyttävän, energisen shown ja ne odotukset kyllä täyttyivät viimeiseen karvaan asti. Tampereen Cats on huippulaadukas toteutukseltaan ja täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista kaikkia en edes bongannut kun oli niin paljon ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Kiitos kuuluu ihan kaikille.
Kyllä minä taidan sittenkin olla myös kissaihminen. Kovin kärkkäästi jäin muina myyrinä hengailemaan saliin esityksen päätteeksi, josko pääsisi vähän silittämään muutamaa kisua. Taktiikka onnistui ja sain ilokseni sylitellä kolmea komeaa kollia, joiden asujen kosteusasteet selkeästi vaihtelivat. Pukuja on kuulemma kahdet, sillä pyykkäämistä riittää. Ei ihme, sillä hikihän tuli jo katsellessa!
Kotiinpäästyämme esitin keittiössä ihan omaksi ilokseni pikaversion Catsista. Siihen sisältyi hiukan näyttäviä muuveja, muutamakin jellikkimaininta ja luettelo tuntemistani kissoista. Pertsa, Mölli, Kippura, Dommikkiiii, Ansa ja Tauno, Otto-poika, Laatikainen, Hippis, Tirde, Iitu, Tollo-kissa, Lissu eli Pippurrrrikissa, Siiri Angerkoski ja mitä näitä nyt olikaan.
 |
| Jellimaari, Demeter ja Tuijalleriina |
Tähän loppuun lainaus Juliet Jonesin Sydämen Kissat-kipaleesta : "ja kissat toivottaa nyt hyvää yötä, älä turhaan pikkupäätäs vaivaa..." Pakko korjata sen verran, että nyt kannattaa vaivata, sillä lippukauppa on käynyt kuumana jo reilusti ennen ensi-iltaa ja kiirettä saa pitää, jos mielii tämän hommelin nähdä! Liput on loppu ennen kuin ehtii kissaa sanoa.
* Purrrrrrrrrnauskis, suosittelen kurrrrnaasti *
Esityskuvat (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos TT!)
lauantai 3. syyskuuta 2016
Ulkomaalainen / Tampereen Teatteri
Ulkomaalainen / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö
Ensi-ilta 2.9. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Larry Shue
Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Tommi Auvinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Petra Honkaniemi
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen ja J-P Järvinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Ella Lahtela
Rooleissa : Ville Majamaa, Tomi Alatalo, Aliisa Pulkkinen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Ilpo Hakala ja Martti Manninen/Ilkka Uolevi
Komedia "Ulkomaalainen" pyöri Helsingin Kaupunginteatterissa jokunen vuosi sitten ja taisi olla Heinolan Kesäteatterin ohjelmistossakin viime vuonna. Kumpikin versio jäi syystä tai toisesta näkemättä, ja nyt kiittelen itseäni siitä, koskapa pääsin Tampereelle katsomaan vailla minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tuleman pitää. Perjantain aamuvuoroni töissä oli ollut aikamoisen katastrofaalinen henkisesti. Kävin takahuoneessa vähän hengittelemässä ja siinä rikoin vielä yhden oluttölkin, joka suihkusi päälleni. Kotona otin pienet torkut ja yritin saada itseni paremmalle fiilikselle iltaa varten. Mitenköhän mahtoi käydä? Vinkki : unessa puhuin täysin siansaksaa iloisin mielin jonkun mukavan nallekarhumaisen miekkosen kanssa ja aamulla herätessäni oli ensimmäisenä mielessä "Plasni, plasni!"
Ollaan jossain Ameriikan takamailla, syrjäisessä idyllisessä mökissä, jota pyörittää yksinäinen Betty (Aliisa Pulkkinen). Takassa palaa tuli, seinillä hirvenpäätä ja lusikkakokoelmaa. Paikalle saapuu tuttu mies Froggy (Tomi Alatalo), jolla on sotilashommiin liittyvä työtehtävä lähistöllä ja mukanaan hänellä on herra Charlie Baker (Ville Majamaa). Charlie vaikuttaa aika tossukalta, vaimokin on vehdannut useamman miehen kanssa eikä edes aviomieheltään salaa. Charlie ei ole niitä miehiä, jotka tykkäävät rupatella niitä näitä säästä ja muusta, ei osaa sutkautella vitsejä sopivissa tilanteissa eikä muutenkaan tunnu kovin sosiaaliselta, puheliaalta hepulta. Hän haluaisi vain vähän lepuuttaa mieltään ja olla hetken rauhassa. Froggylla onkin ns. ovela suunnitelma Charlien varalle tuosta noin, kun tilaisuus tarjoutuu. Betty kun haluaisi edes joskus kohdata Ihan Oikean Ulkomaalaisen. Näin sitten toimitaan : Charlie esittää olevansa ulkomaalainen, ei ymmärrä kieltä lainkaan eli täten hänen ei tarvitse puhua ollenkaan. Muut hoitakoot sen. Kuulostaa helpolta, eikö vain?
No, eihän se nyt sitten suju ihan niin kuin on suunniteltu. Aluksi kyllä, mutta kun alkaa tapahtua, alkaa tapahtua ja vähän liikaakin. Mökissä kun lappaa muutakin porukkaa kuin pelkkä Betty hössöttämässä teekupposen kanssa - paikallinen pappi ja hyväntekijä David (Matti Hakulinen), tämän mielitietty Catherine (Eeva Hakulinen) ja Catherinen pikkuveli Ellard (Martti Manninen). Charlie kuulee henkilökohtaisia asioita ja salamyhkäisyyksiäkin, jotain tulenarkaa on tekeillä. Hölmönä pidetty nuorimies Ellard alkaa opettaa Charlielle tarpeellista sanastoa ja päästään ihan Shakespearen sonettejakin lukemaan.
Täytyypä sanoa, etten ole piiiiitkään aikaan nauranut näin paljon ja sydämeni kyllyydestä. Viimeksi ehkä TeaKin impronäytelmässä keväällä, kun Mad Bunch-bändi teki yllättävän paluun takaisin lavalle. Minullahan on kovasti nauraessani se vaara olemassa, että putoan tuolilta. Tällä kertaa olin jo hyvää vauhtia valumassa lattialle muutamassakin kohtaa, ja jälleen tuntui siltä, että naurusulake kärvähtää eli mennään jo yli tietyn rajan (kuten South Parkissa kävi Cartmanille silloin, kun laitatti Kevinin hupparinsa sisään toisinpäin ja otatti kuvia, joissa hupunaukosta näkyi vain Kevinin takapuoli. Kuva sitten maitopurkin kylkeen tyyliin "oletteko nähnyt kadonnutta poikaamme" . Tietysti kävi niin, että sennäköinen poika oli oikeastikin hukassa ja paljastui lopulta Ben Affleckiksi). Tai jotain sinne päin, yli mennään että heilahtaa! Oikeastikin olen kovasti kaivannut sitä tunnetta, että naurattaa ja itkettää samanaikaisesti eikä oikein edes tiedä mille nauraa, ja miten saada nauru loppumaan. Ellard ja Charlie istuivat pöydän ääressä kasvotusten (täytyy vain ihmetellä pokanpitokykyjä kummallakin) juomalasi pään päällä väärinpäin. Olin kuolla nauruun. Samaten "omalla kielellään" Charlien kertoma hauska vitsi oli hulluinta ikinä. Mitään en tajunnut, mutta oliko sillä siinä vaiheessa mitään merkitystä? Ei todellakaan. Paras vitsi, mitä olen kuullut ikinä! Hyppeli hoppeli krunts krunts.
Aluksi tietysti nauratti Ville Majamaan ilmeikkyys, kun mukamas kuunnellaan juttuja niin, ettei mitään ymmärretä. Huh huh! Mestariainesta ja kunniakirjan paikka! Sitten aletaan lauseskella uusia sanoja hauskalla korostuksella ja sepäs se hauskaa onkin. Vai onko? Kyllä itseänikin huvitti kovasti aikoinaan, kun ystäväni ulkomaalaistaustainen mies lauloi Dingon Nahkatakkista tyttöä sanoin "Nahkatukkainen nakkiii", mutta lähdepä vaikka Puolaan ja kokeile lausua jotain täysin virheettömästi. Muita naurattaa, mutta itseä nolottaa, se on saletti. Brozni, brozni! Katsomossa naurun määrä väheni huomattavasti, kun ällöttävä Owen (Ilpo Hakala) lausui kaikenlaista Charlien kuullen tyyliin "Missäs päin sun äitis huoraa". Muutenkin koko näytelmä alkoi saada sellaisia sävyjä, että nauru juuttui kurkkuun ja hiljaisuus laskeutui teatterisaliin. Varsin tumma pohjaväri kaiken alta löytyi ja sieltä löytyi asioita, joista luetaan lehdistä näilläkin kulmilla ja varsinkin netissä huudellaan "totuuksia". Tämänkin jälkeen kaikenlaisia koomisia käänteitä sitten koettiin eikä salista poistunut yksikään suupielet myrtsinä alaspäin. No, joku varmaan mielensä pahoittaa tästäkin ja ehkä siitä, että löytää itsensä lavalta Owenin veemäisestä hahmosta. Pilkka kun voi kalahtaa myös omaan nilkkaan.
Parasta nauruterapiaa oli kyllä Ulkomaalainen! Vähän jo pelottaa, että miten selviän siitä näytelmästä, joka menee pieleen myöhemmin syksyllä. Voisiko ne molemmat nähdä saman päivän aikana? Naurumaratonin päätteeksi kärräätkää minut kottikärryillä salista pois ja laittakaa appelsiinimehulasi pääni päälle nurinpäin, tyhjänä kiitos. Tai ei sen väliä.
Jos nettiin voisi lätkäistä leiman, tähän voisi lämäistä sellaisen "Naurutakuu!" -sinetin. Kuvitelkaa tähän semmoinen hyväksynnän merkki. Jos Del Monte-mies sanoi kyllä, Teatterikärpänen sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi "Gok!" Ja Ville Majamaalle "Vuoden Merkkihenkilö"-titteli.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
Ensi-ilta 2.9. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Larry Shue
Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Tommi Auvinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Petra Honkaniemi
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen ja J-P Järvinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Ella Lahtela
Rooleissa : Ville Majamaa, Tomi Alatalo, Aliisa Pulkkinen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Ilpo Hakala ja Martti Manninen/Ilkka Uolevi
Komedia "Ulkomaalainen" pyöri Helsingin Kaupunginteatterissa jokunen vuosi sitten ja taisi olla Heinolan Kesäteatterin ohjelmistossakin viime vuonna. Kumpikin versio jäi syystä tai toisesta näkemättä, ja nyt kiittelen itseäni siitä, koskapa pääsin Tampereelle katsomaan vailla minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tuleman pitää. Perjantain aamuvuoroni töissä oli ollut aikamoisen katastrofaalinen henkisesti. Kävin takahuoneessa vähän hengittelemässä ja siinä rikoin vielä yhden oluttölkin, joka suihkusi päälleni. Kotona otin pienet torkut ja yritin saada itseni paremmalle fiilikselle iltaa varten. Mitenköhän mahtoi käydä? Vinkki : unessa puhuin täysin siansaksaa iloisin mielin jonkun mukavan nallekarhumaisen miekkosen kanssa ja aamulla herätessäni oli ensimmäisenä mielessä "Plasni, plasni!"
 |
| Charlie ja Froggy |
Ollaan jossain Ameriikan takamailla, syrjäisessä idyllisessä mökissä, jota pyörittää yksinäinen Betty (Aliisa Pulkkinen). Takassa palaa tuli, seinillä hirvenpäätä ja lusikkakokoelmaa. Paikalle saapuu tuttu mies Froggy (Tomi Alatalo), jolla on sotilashommiin liittyvä työtehtävä lähistöllä ja mukanaan hänellä on herra Charlie Baker (Ville Majamaa). Charlie vaikuttaa aika tossukalta, vaimokin on vehdannut useamman miehen kanssa eikä edes aviomieheltään salaa. Charlie ei ole niitä miehiä, jotka tykkäävät rupatella niitä näitä säästä ja muusta, ei osaa sutkautella vitsejä sopivissa tilanteissa eikä muutenkaan tunnu kovin sosiaaliselta, puheliaalta hepulta. Hän haluaisi vain vähän lepuuttaa mieltään ja olla hetken rauhassa. Froggylla onkin ns. ovela suunnitelma Charlien varalle tuosta noin, kun tilaisuus tarjoutuu. Betty kun haluaisi edes joskus kohdata Ihan Oikean Ulkomaalaisen. Näin sitten toimitaan : Charlie esittää olevansa ulkomaalainen, ei ymmärrä kieltä lainkaan eli täten hänen ei tarvitse puhua ollenkaan. Muut hoitakoot sen. Kuulostaa helpolta, eikö vain?
No, eihän se nyt sitten suju ihan niin kuin on suunniteltu. Aluksi kyllä, mutta kun alkaa tapahtua, alkaa tapahtua ja vähän liikaakin. Mökissä kun lappaa muutakin porukkaa kuin pelkkä Betty hössöttämässä teekupposen kanssa - paikallinen pappi ja hyväntekijä David (Matti Hakulinen), tämän mielitietty Catherine (Eeva Hakulinen) ja Catherinen pikkuveli Ellard (Martti Manninen). Charlie kuulee henkilökohtaisia asioita ja salamyhkäisyyksiäkin, jotain tulenarkaa on tekeillä. Hölmönä pidetty nuorimies Ellard alkaa opettaa Charlielle tarpeellista sanastoa ja päästään ihan Shakespearen sonettejakin lukemaan.
Täytyypä sanoa, etten ole piiiiitkään aikaan nauranut näin paljon ja sydämeni kyllyydestä. Viimeksi ehkä TeaKin impronäytelmässä keväällä, kun Mad Bunch-bändi teki yllättävän paluun takaisin lavalle. Minullahan on kovasti nauraessani se vaara olemassa, että putoan tuolilta. Tällä kertaa olin jo hyvää vauhtia valumassa lattialle muutamassakin kohtaa, ja jälleen tuntui siltä, että naurusulake kärvähtää eli mennään jo yli tietyn rajan (kuten South Parkissa kävi Cartmanille silloin, kun laitatti Kevinin hupparinsa sisään toisinpäin ja otatti kuvia, joissa hupunaukosta näkyi vain Kevinin takapuoli. Kuva sitten maitopurkin kylkeen tyyliin "oletteko nähnyt kadonnutta poikaamme" . Tietysti kävi niin, että sennäköinen poika oli oikeastikin hukassa ja paljastui lopulta Ben Affleckiksi). Tai jotain sinne päin, yli mennään että heilahtaa! Oikeastikin olen kovasti kaivannut sitä tunnetta, että naurattaa ja itkettää samanaikaisesti eikä oikein edes tiedä mille nauraa, ja miten saada nauru loppumaan. Ellard ja Charlie istuivat pöydän ääressä kasvotusten (täytyy vain ihmetellä pokanpitokykyjä kummallakin) juomalasi pään päällä väärinpäin. Olin kuolla nauruun. Samaten "omalla kielellään" Charlien kertoma hauska vitsi oli hulluinta ikinä. Mitään en tajunnut, mutta oliko sillä siinä vaiheessa mitään merkitystä? Ei todellakaan. Paras vitsi, mitä olen kuullut ikinä! Hyppeli hoppeli krunts krunts.
 |
| Charlie kertoo vitsin (minun mielestäni karhusta) |
Aluksi tietysti nauratti Ville Majamaan ilmeikkyys, kun mukamas kuunnellaan juttuja niin, ettei mitään ymmärretä. Huh huh! Mestariainesta ja kunniakirjan paikka! Sitten aletaan lauseskella uusia sanoja hauskalla korostuksella ja sepäs se hauskaa onkin. Vai onko? Kyllä itseänikin huvitti kovasti aikoinaan, kun ystäväni ulkomaalaistaustainen mies lauloi Dingon Nahkatakkista tyttöä sanoin "Nahkatukkainen nakkiii", mutta lähdepä vaikka Puolaan ja kokeile lausua jotain täysin virheettömästi. Muita naurattaa, mutta itseä nolottaa, se on saletti. Brozni, brozni! Katsomossa naurun määrä väheni huomattavasti, kun ällöttävä Owen (Ilpo Hakala) lausui kaikenlaista Charlien kuullen tyyliin "Missäs päin sun äitis huoraa". Muutenkin koko näytelmä alkoi saada sellaisia sävyjä, että nauru juuttui kurkkuun ja hiljaisuus laskeutui teatterisaliin. Varsin tumma pohjaväri kaiken alta löytyi ja sieltä löytyi asioita, joista luetaan lehdistä näilläkin kulmilla ja varsinkin netissä huudellaan "totuuksia". Tämänkin jälkeen kaikenlaisia koomisia käänteitä sitten koettiin eikä salista poistunut yksikään suupielet myrtsinä alaspäin. No, joku varmaan mielensä pahoittaa tästäkin ja ehkä siitä, että löytää itsensä lavalta Owenin veemäisestä hahmosta. Pilkka kun voi kalahtaa myös omaan nilkkaan.
Parasta nauruterapiaa oli kyllä Ulkomaalainen! Vähän jo pelottaa, että miten selviän siitä näytelmästä, joka menee pieleen myöhemmin syksyllä. Voisiko ne molemmat nähdä saman päivän aikana? Naurumaratonin päätteeksi kärräätkää minut kottikärryillä salista pois ja laittakaa appelsiinimehulasi pääni päälle nurinpäin, tyhjänä kiitos. Tai ei sen väliä.
 |
| Yllätyskäänne aamiaisella Ellardin ja Charlien tyyliin |
Jos nettiin voisi lätkäistä leiman, tähän voisi lämäistä sellaisen "Naurutakuu!" -sinetin. Kuvitelkaa tähän semmoinen hyväksynnän merkki. Jos Del Monte-mies sanoi kyllä, Teatterikärpänen sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi "Gok!" Ja Ville Majamaalle "Vuoden Merkkihenkilö"-titteli.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)