Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri

 Olin Juhannustanssien ensi-illassa. Jos odotatte tästä perinteisen tyylin blogikirjoitustani, tulette pahasti pettymään. Lue tai jätä lukematta, oma päätös. Tämä on minun kokemukseni, ei kenenkään muun. Tekstihän on tosin vasta alussa, saas nähdä minne suuntaan se lähtee.

 Vettä vihmoi vaakatasossa päin kasvoja jo lähtöasetelmissa Hämeenlinnan linja-autoasemalla ja vaikka oli lämmintä päällä, oli silti kylmä. Väsytti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieleeni tuli vuosientakaisia juhannusmuistoja, kun mökkireissulle autoon pakkautuessa vitutti jo valmiiksi, mutta yritti sitkeästi olla jotain muuta, kun oli tämä reissu nyt näin sovittu ja oli sää mikä hyvänsä. Autenttinen juhannusfiilis. Pimeä, sateinen syksy oli muutenkin ottamassa minusta tiiviimpää otetta. Illan esitykseltä odotin kokonaisvaltaista piristysruisketta, josta saisin energiaa kahlata läpi loppuviikon ja kentien koko loppukuun. Minulla oli sellainen kutina, että nyt ei ole ihan perinteistä menoa luvassa ja osasin odottaa jotain täysin erilaista mitä olen tottunut Työviksen suurella näyttämöllä näkemään. Täytyy tähän väliin myös kertoa, että Hannu Salaman Juhannustansseista minulla ei ollut muuta käryä kuin se, että kohuteos on kyseessä ja jumalanpilkkaa ja semmoista. Kirjasta en ole siis riviäkään lukenut.

 Teatterin aulaan päästyäni jo tuli bussikuski Lasse (Juha-Matti Koskela) samantien käsipäivää sanomaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ilahduin yllätyksestä. Itsepalvelunaulakon vieressä oli teltta. Odotin, että siellä olisi joku pariskunta muhinoinut, mutta ei. Odotin myös, että joku olisi tullut tarjoamaan taskumatista lämmintä viinaa. Hiukan myöhemmin viinapullon sijaan sain käteeni valkoisen ilmapallon vahtimestari Helmelältä (Jyrki Mänttäri) ja mietin, että mitähän helvettiä nyt ja joutuuko pallolliset jossain vaiheessa lavalle. Yritinkin sitten päästä pallosta eroon kaikin tavoin, mutta kukaan ei sitä huolinut ja lopulta marssin katsomoon ilmapallo kourassa. Onneksi paikkani lähistöllä oli tyhjä penkki, sai siitä pallo lepopaikan.

 Näyttämöllä oli kaksi pientä katsomoa myös ja niissä istui väkeä. Itse esitys pääsi alkuun ja meille tarjoiltiin aika perinteistä vehreänvihreää kesämaisemaa taustalle. Veijo Salorannan (Jussi-Pekka Parviainen) yhtye polkaisi ilmoille ensimmäisen kappaleen, sekahaku ja siitä sitten pokkailtiin kansaa humpalle. Mukavahan sitä oli katsella. Kävi ja ei käynyt kateeksi. Tyylejä oli joka lähtöön, niin kuin elämässä muutenkin.

 Perinteiset meiningit ja mukavuudet loppui aika nopeasti kuin seinään, ja huomasin hyvin pian olevani epämukavuusalueellani, eli keskellä esitystä, josta en tunnu ymmärtävän yhtikäs mitään. Olen aina toitottanut sitä, että välillä pitäisi mennä rohkeasti katsomaan muutakin kuin sitä tuttua ja turvallista, josta tietää jo valmiiksi pitävänsä. Sieltä epämukavuusalueelta niitä ylläreitä ja ns. killereitä tulee, mustia hevosia. Halusin kovasti päästä kiihtyviin kierroksiin mukaan, tempautua penkiltäni näihin karkeloihin ja ihmiskohtaloihin täysillä, mutta mitä pitemmälle päästiin, sen tiiviimmin tunnuin juurtuvan istuimeeni ja sen läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Liikaa nauraessani usein olen todennut, että naurusulakkeeni meinasi kärvähtää. Nyt ylikuumeni sulake siitä vierestä, mikä lie oli se. Tässä oli paljon kaikkea, huusia katsomon perukoilla, jättikokoista sorsaa, alaston villi hanuristi, yksi pari nusaisemassa keskellä katsomoa, roihuavaa kokkoa jonka lieskat ulottuivat lähes takariviin asti, teknoreivimeininkiä ja Maruzellan tahdissa raivohumppaavaa väkeä, yllättävän fiksuja tuosta noin puhuva sorsanaamarinen vapaaehtoinen, lausuntakaraokea, Salaman sensuroituja ja sensuroimattomia puheita, krokettipeliä ja säärileivosta väliajalla. Tässä oli kaikkea minulle liikaa. Olisin halunnut olla yksi niistä, jotka nousivat varmoina ruoto suorana taputtamaan seisaaltaan esityksen päätyttyä ja hämmentyneiden aplodien alettua. Olisin halunnut, että tämä olisi nyrjäyttänyt minun tähänastiset teatterikokemukseni uusille raiteille. Kävi niin, että entistä vahvemmin tiedän omat mieltymykseni ja millainen teatteri minuun parhaiten uppoaa. Pieni estradi, vähän väkeä, puhedraamaa. Ja välillä haluan edelleen pois mukavuusalueelta, se tekee ihmiselle hyvää ja pitää hereillä.

 Luin parit viralliset kritiikit tämän tiimoilta ja niistä nousi kyllä muutamia ahaa-elämyksiä, joita lukiessani nyökyttelin ollessani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Mielipiteinä ne olivat kuitenkin jonkun toisen, ei minun omia ajatuksiani, joten niitä en lähde kirjoittamaan tähän.

Parviainen, Nummela ja Mäkinen 

 Helmi-Leena Nummela orkesterin Raili-solistina/kertojana ja Minea Lång muurari Hiltusena jäivät parhaiten mieleeni, ja etenkin muutamat Hiltuseen liittyvät lauseet. "Hei, tätä mä teen päivittäin työkseni!" ja se, että "teidän sukupolvi ei tee mitään mitä ei halua" ja esitys jää junnaamaan paikoilleen, jopa näyttelijöiden lakonuhkaa ilmassa, mutta kotona on perhettä ja rahaa tarvitaan, sanoo Miia Selin ja kohtaus saadaan jatkumaan. Ja se, että Verneri Lilja esittää Paavo Kenttäläisen roolia, mutta kuka on se tyyppi, joka esittää päivittäin Verneri Liljaa...? Tämä sai aivot raksuttelemaan ja se, että koko elämä on kuin jatkuva koe-esiintyminen, kun koskaan ei tiedä kuka katselee.

 Jollain selittämättömällä tavalla pidin tästä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Pidin erikoisestakin liikekielestä ja rytmistä, jonka mukana kaikki pyöri tai oli pyörimättä ihmisiä myöten. Valoista, musiikista. Lopun hiljaisuudesta. Loppupuolella halusin jo kovasti kotiin ja olin varma siitä, että kello on taatusti yli kymmenen enkä ehdi viimeiseen junaan ja kauhuissani jo mietin, että miten pääsen yöksi kotiin. Olin helpottunut päästyäni peiton alle umpiväsyneenä, pää raskaana kaikesta.

 Tämmöistäkin teatteria saa, voi ja pitää tehdä. Syvä kumarrus siitä, että Työviksen suurella näyttämöllä parhaaseen pikkujoulusesonkiaikaan jotain todella erilaista mihin aiemmin on totuttu. Mietin myös sitä, että näyttelijöille taatusti palkitsevaa ja kiitollista tehdä tämänkaltaista vaihteeksi.

 Aulassa oli villiä pöhinää esityksen päätyttyä, kuului "parasta ikinä" ja "vittu mitä paskaa". Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta esitys pitää ensin nähdä ollakseen siitä jotain mieltä. Muistakaa se. Itse häilyn ties missä, mutta yhtään en kadu, että juuri tämä Juhannustanssit tuli nähtyä. Voi sitten joskus vanhana muistella, että olin siellä minäkin keskellä kokkoa paskahuusin kupeessa.

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Ensi-ilta 16.10. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisromaani Hannu Salama
Käsikirjoitus Juho Gröndahl
Ohjaus Linda Wallgren
Sävellys Joonas Mikkilä
Koreografi Samuli Nordberg
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Pukujen, maskien ja kampausten suunnittelu Marjaana Mutanen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg
Musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä

Näyttämöllä : Verneri Lilja, Eriikka Väliahde, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Minea Lång sekä Salorannan yhtyeenä Jussi-Pekka Parviainen, Helmi-Leena Nummela, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg ja Juho Kanervo/Riku Vartiainen

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi kanssa - teatterit yhdestä osoitteesta!

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti Aino Pennanen
Ohjaus Riikka Oksanen
Valosuunnittelu Simo Saukkola
Äänisuunnittelu Janne Louhelainen
Pukusuunnittely Työryhmä
Lavastuksen suunnittelu Riikka Oksanen
Laulujen sanat Aino Pennanen
Sävellykset Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen
Äänet nauhalla Linda Wallgren ja Jussi-Pekka Parviainen

Rooleissa : Minja Koski ja Miiko Toiviainen

(c) Antti Sepponen 

 Nähtyäni ensimmäiset mainokset Seksimusikaalista ajattelin, että "okei, mielenkiintoista". Samalla kiehtoi ja jänskätti, kehtaisiko edes mennä katsomaan. Totta kai kehtaa, mutta ihmismieli on joskus omituinen. Tulisiko katsomossa vaivaantunut olo? Menisikö jotenkin liian henkilökohtaiseksi? Punastuttaisiko?

 No, nyt esityksen nähtyäni voin heti kättelyssä todeta, että pelkoni oli täysin turha. Olipas raikas ja sympaattinen toteutus tärkeästä aiheesta! Ja aihehan on se, voiko parisuhde olla onnellinen, jos siinä ei ole riittävästi seksiä. Voiko joku ulkopuolinen taho määritellä se, miten tyytyväinen ihminen elämässään ja parisuhteessaan on? Onko parisuhde yhtä suoritusta, jonka jokaisesta hetkestä jaetaan kuvia ja tunnelmia sosiaaliseen mediaan, jotta kaikki näkevät, miten ihanasti meillä on asiat? "Seksi on parisuhteen liima". Niinkö? Kai se sitten niin on, jos Couple Goals -kännykkäsovellus niin sanoo...

 Herttainen nuoripari (Minja Koski ja Miiko Toiviainen) juhlivat ensimmäistä yhteistä vuottaan perinteisin menoin. Kukkia, kuohuvaa, pusuttelua (tuli ihan SKAM mieleen ja huulirasvalle oli tarvetta itsellänikin vaihteeksi), kaikensorttista söpöstelyäpöpöstelyä hellittelynimineen ja lässytyksineen. Yliannos romantiikkaa ja ihanaa yhdessäoloa, ja joka välissä kuvaa someen. Katsokaa kaikki ja kadehtikaa! Me ollaan täydellinen pari, me toimitaan hyvin yhdessä kuin kello. Kuvarituaalien jälkeen on aika ultimaattisen rentoutumisen, joten eikun vaatteet pois ja hommiin. Eli jumpsuitia päälle, sohvalle kiehnäämään ja kaukosäädin käteen. Ja sitten tutimaan ja kohti uutta päivää. Tehokkaat aamurutiinit sujuvat tuosta noin, smoothie valmistuu kera salaisen ainesosan ja sitten reippaana töihin. Täydellistä.

Ihanaa, saippuakuplia! 

 Sama toistuu ilmeisesti päivittäin ja hyvin menee, mitä nyt toisella osapuolella on verenpaine kohollaan ja sekös turhauttaa ja ankeuttaa. Mainiosti Miiko Toiviainen hymähtelee ja tuhahtelee, kun lukemat eivät ole toivotut. Jossain välissä sitten telkkaohjelman tauolla vilahtaa mainos Couple Goals -sovelluksesta, jolla voisi mitata parisuhteen onnellisuuden tason. Yhteistuumin sitten lataamaan. Yllätys on melkoinen, kun sovellus kertoo seurantajakson jälkeen missä mättää. Liian vähän seksiä! Sovellus tarjoaa kolmivaiheisen reitin kohti uudenlaista elämää : esileikki, penetraatio ja kliimaksi. Sanoista tekoihin, ja tässä vaiheessa alkoi poskia hiukan kuumottaa.

 Vaan miten kävi! Otetaanpa nukkehahmot käyttöön ja käsittelyyn, ja kohta on yleisö hysterian partaalla, kun nuoripari käy läpi kahtatoista erilaista suuseksiasentoa. Nukeilla! Samalla laulaen kuin ooppera-aariaa tai jotain liturgista kirkkolaulua. Lips-lips-lips-lips-liiiiips. Yleisö reagoi ja eläytyy muutenkin hyvin voimakkaasti. Huutonaurua, tuolissa kiemurtelua, hihittelyä, spontaaneita huudahduksia ja pientä puheensorinaakin kuuluu. Jotenkin oli sellainen tunnelma välillä, että "tästä keskustellaan vielä kotona". Tai tästä nimenomaan EI keskustella yhtään, sohvalle telkkaa katsomaan vaan. Onneksi en ollut oman puolisoni kanssa katsomassa! (huom. en ollut kenenkään toisenkaan puolison, vaan pariskunnan...)

 Koska kyseessä on musikaali, mukana on tietysti muutama laulukin. Upeasti soivat Minja Kosken (jolla on todella uniikki, maaginen ääni) ja Miiko Toiviaisen äänet yhteen, ja saamme nauttia hienoista, herkistäkin duetoista. Kivoja kappaleita! "Sinkkuna on kamalaa"-kappaleen kohdalla ja Miikon laulaessa tunteella siitä, että ei halua tarttua kaupassa sinkkukoriin, tulee ykskaks mieleeni flashback Täpäräteatterin impromusikaaliin - tämähän on kuin suoraan siitä! Arkinen aihe, jännä toteutus ja eikun laulamaan.

 Enpäs nyt kerro miten tässä lopulta käy, kun sovelluksen antamat ohjeet on kulutettu loppuun. Voisi sanoa, että loppuunkulutettuna on jotain muutakin, ainakin vereslihalla. Naureskelu kuitenkin loppuu kuin seinään ja syvä pohdiskeleva hiljaisuus ja pieni surumielisyys laskeutuu Jukon katsomon ja näyttämön ylle. Ruusun terälehtien lisäksi.

 Kuka määrittelee onnellisuuden? Naistenlehtien vinkit, somen valvovat silmät, nettisivujen lifestyle-osastot? Tästä pohdittavaa itse kullekin joko yksin tai yhdessä. Esityksiä on vielä mainiosti jäljellä, mutta huhtikuun lopun jälkeen on taas turha itkeä sitä, että piti niin mennä katsomaan mutta kun. Lisäinfoa ja esityspäiviä tästä linkistä.

 Pilke silmäkulmassa ja suurella sydämellä tehty pienoismusikaali, ja on kiiteltävä myös nasevaa kestoa. Oli ihanaa olla ennen kymmentä teatterireissulta jo kotona!

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Teatteri Vanha Juko!) 

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas

 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.

 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.

 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy (Simo Riihelä) 

13. tunti / Teatteri Vapaa Vyöhyke

13. tunti / Teatteri Vapaa Vyöhyke

Ensi-ilta 27.1. 2017, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Konsepti ja käsikirjoitus Lija Fischer, Maija Linturi ja Henna Tanskanen
Ohjaus ja esitysdramaturgia Lija Fischer
Skenografia Sanna Levo
Nukketeatteri Maija Linturi
Valosuunnittelu Lauri Lundahl
Äänisuunnittelu Jussi Österman
Koreografia Leena Harjunpää

Esiintyjät : Aleksi Holkko, Leena Harjunpää, Onni Hämäläinen, Maija Linturi, Ilona Pukkila, Pauliina Palo, Jussi-Pekka Parviainen, Sanna Ristaniemi, Henna Tanskanen, Kai Vaine, Heikki Mahlamäki, Katri Tihilä ja Emma Vanninen

 Sille illalle oli aluksi ihan muita suunnitelmia (teatteriin liittyviä toki nekin), mutta sitten sain kutsun katsomaan immersiivistä teatteria ja samalla koekaniiniksi 13. tunti - esityksen ennakkonäytökseen. Minulla ei ollut mitään hajua ensinnäkään siitä, mitä tarkoittaa "immersiivinen" eikä esityspaikka kartan perusteella soitellut kellojani lainkaan. Oli lähdettävä pienelle tutkimusretkelle vailla mitään tietoa siitä, mitä on luvassa. Aika parhautta, eikö! Sen tiesin, että esityksen aikana saisi liikkua vapaasti tilasta toiseen ja päättää itse siitä, mitä ja miten katsoo (vai katsooko ollenkaan).

 Hyppäsin hyvissä ajoin 9:n ratikkaan ja suunnitelmissani oli jäädä Jämsänkadun pysäkillä pois. Paniikki meinasi iskeä, kun ulkona oli pimeää kuin Mordorissa ja raitiovaunun pysäkkitaulut näyttivät jatkuvalla syötöllä pelkkää Sturenkatua. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olin! Onneksi kännykän karttahaku pelasti tälläkin kertaa ja onnistuin jäämään kyydistä pois juuri oikealla pysäkillä. Muillekin tämä tiedoksi : Jämsänkadun pysäkiltä alas ja oikealle, ja työmaa-aidan vierustaa esityksen opasteita seuraten. Opasteista oli suuri apu ja ne toimivat ikään kuin henkisenä tukena sille, että olin oikealla suunnalla. Seinällä oli valtava esityksen hieno logo ja sen keskellä ovi, josta rohkeasti astuin sisään. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Takin sai jättää narikkaan, ja kannattaa muuten jättää kassinsa/laukkunsa/reppunsa sinne myös. Esityksen aikana ne olisivat vain tiellä.

 Porukkaa alkoi kerääntyä lämpiöön enemmänkin. Tunnelma oli kutkuttava tyyliin "mitäköhän tässä on nyt tultu oikein katsomaan". Pöydältä sai valita itselleen kullanvärisen naamion, joka sitten puettaisi kasvojen peitoksi esityksen alettua. Naamioita on eri mallisia (niin kuin kasvojakin), kannattaa kokeilla mallaako. Itse en tietenkään sovittanut sitä ennalta ja se kostautui sitten myöhemmässä vaiheessa. Näin kyllä hyvin eteeni ja sivuille, mutta jalkojani en nähnyt ollenkaan ja muutaman kerran astelin harhaan ja törmäilin oviaukkoihin ja vähän lavasteisiinkin. Loppupuolella myös hikeä pukkasi, niin kuin nyt ei olisi tarpeeksi kuumottavaa ollut muutenkin.

Ennen h-hetkeä meille annettiin vielä muutama ohje. Kuvata ei saisi eikä muutenkaan taltioida mitään, eli kännykät kiinni ja taskuun. Puhua ei saisi, ja parhaiten koko hommasta saisi irti liikumalla yksin (ei siis kaverin kanssa kylki kyljessä paikasta toiseen nyhräten). No, tuota pelkoa ei minulla ollut kun muutenkin olin yksin liikkeellä. Jännästi tuli kuitenkin myöhemmin huomattua, että tiettyjen katsojien kanssa osuin joihinkin huoneisiin aina samaan aikaan.

"Olipa kerran..."

... ja sitten menoksi. Yksi kerrallaan meidät ohjattiin esitystilaan, kahdesta eri suunnasta. Esitystilana toimi lukuisa määrä eri tavoin lavastettuja huoneita, joissa tapahtui ja ei tapahtunut, ihan sen mukaan miten itse osui paikalle. Vinkiksi voi sanoa, että kannattaa rohkeasti istahtaa välillä paikoilleen, sillä minä hetkenä tahansa viereen voi tulla joku, ja sitten alkaakin tapahtumien vyöry. Ensimmäisellä "kierroksella" en tainnut kaikkia esiintyjiä edes nähdä, mokomat kun riensivät paikasta toiseen tai kiersimme vastakkaisiin suuntiin. Puhumattomuus ja naamioiden peittämien kasvojen määrä oli jotenkin kuumottavaa. Kuin olisi liikkunut keskellä Laura Braniganin "Self Control"-videota tai omassa absurdissa unessaan, jossa Punahilkka yrittää saada baarista seuraa itselleen. Kävi ilmi, että ainakin kolmiodraamaa on ilmassa ja jossain on meneillään äreät bileet, paljasta pintaa ja toisiinsa kiihkeinä liimaantuvia ihoja.

Avoin mieli ja uteliaisuus on tässä valttia. Tutki, kosketa, mene rohkeasti lähemmäs. Jos joku katsoo sinua peilin kautta silmiin ja tekee sanattoman ehdotuksen, ota se vastaan. Jos joku nappaa kädestäsi ja haluaa viedä mukanaan, mene. Muutamaan kertaan olin esiintyjän kanssa samassa tilassa kaksin, kokemus oli hyvin intiimi ja tuli sellainen fiilis, että minullapa on nyt salaisuus, jota muut eivät tiedä.

 Kaikenlaista tuli kokeiltua 13. tunnin aikana. Tuli pelattua yksin ja yhdessä, maistettua, siliteltyä, nostettua ja laskettua, kurkistettua, hymyiltyä, tuijotettua, haistettua, juotua, kastettua, nojailtua, ihmeteltyä, etsittyä. Paljon enemmänkin olisi voinut tehdä, olisi voinut olla uteliaampi ja rohkeampi. Tuntui siltä, että jäi paljon havaitsematta ja kokematta, kun jämähti liian pitkäksi ajaksi tiettyyn paikkaan ja tiettyjä hahmoja seuraamaan. Mutta niinhän se menee muutenkin ; minä olen täällä ja jossain toisaalla tapahtuu jotain takuulla kiinnostavampaa. Jatkuvasti sai pähkäillä, että lähteäkö vai jäädä. "Vaan entä jos sillä aikaa...?"

 Lopetus oli vaikuttava. Naamiot riisuttiin ja katseita vaihdettiin. Sanattomuus säilyi. Oli jotenkin puhdistunut olo, takaisin narikalle mennessä oli outoa kuulla jälleen puhetta. Taika oli murtunut.

 Parasta tässä oli unenkaltainen tunnelma ja ennalta-arvaamattomuus sekä katsojan oma kokemus. Jokaiselle itse tila, hahmot ja tapahtumat avautuvat varmaankin eri tavalla. Kummasti kutkuttelisi mennä kokemaan tämä uudestaankin! Erittäin mielenkiintoista. Tämänkaltaiset jutut pitävät kaltaiseni hc-teatterikävijän mielenkiintoa yllä takuulla, kun esitystä ei katsota eikä myöskään esitetä perinteisin keinoin. Erittäin tervetullut konsepti tämä, toivottavasti lisää on luvassa.

 Mukana oli muutama tyyppi, joita olen aiemminkin lavalla nähnyt (Henna Tanskanen, Kai Vaine, Ilona Pukkila, Aleksi Holkko ja Jussi-Pekka Parviainen) ja heidät näki tavallaan uusin silmin. Varmasti palkitsevaa itse esiintyjillekin tämänkaltainen toimintamuoto.

Tästä sisään (kuva napattu teatterin sivulta) 

Jos mielenkiintosi heräsi (ja sehän heräsi!), tsekkaa lisätietoja tästä linkistä. Esityskausi jatkuu helmikuun loppupuolelle.

Esityskuvat (c) Kristiina Männikkö

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos lipusta Teatteri Vapaa Vyöhyke!)

Laulu on meren laulu / Meriteatterin vierailu Tampereen Teatterissa

Laulu on meren laulu - lähdön ja paluun balladi

Meriteatterin vierailu Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä

Ensi-ilta heinäkuussa 2014 Röölässä, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anni Mikkelsson
Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Rooleissa : Laura Halonen, Vera Veiskola, Antti Autio, Esa-Matti Smolander, Jussi-Pekka Parviainen ja Antti Tiensuu

 Meriteatteri on nuorten teatterintekijöiden vuonna 2013 perustettu vapaa ammattiteatteri, jonka kotisatama sijaitsee Naantalin Rymättylässä, Röölän satamassa. "Laulu on meren laulu" on toinen osa Röölän sataman tarinoihin pohjautuvasta Lähtö-trilogiasta, jonka ensimmäinen osa oli nimeltään "Merimies, muija, kalamiehen koira" ja kolmas "Eikä merta enää ole". Kukin esitys on itsenäinen kokonaisuutensa, jonka voi katsoa tuntematta aikaisempia osia.

(c) Vilma Vantola 

 Vaikka pyrin suhteellisen aktiivisesti seuraamaan, mitä kaikkea teatterikentällä tapahtuu, menee minulta harmillisen paljon juttuja sivu suun. Tämäkin jäi heti kaivelemaan, kun viimekesäisen Teatteri Telakan vierailun jälkeen bloggarikollegani Laura kirjoitti tästä mielenkiintoisen jutun. Viime syksynä onnekseni huomasin, että Meriteatteri on tulossa keväällä taas vierailulle Tampereelle ja ostinkin heti lokakuussa lipun.

 Ja vihdoin koitti odotettu ilta. Istahdin katsomoon, näyttämölle oli rahdattu sillitynnyreitä ja muuta asiaankuuluvaa rekvisiittaa. Jostain syystä nenääni tuli jostain tervan tuoksu, en ole varma kuvittelinko vain. Näyttämöllä oli myös muutama saapaspari odottamassa täytettä ja kun niin tapahtui, matkasin Saukko-laivaston matkassa hetkeksi jonnekin ihan muualle.

 Heti ensimmäinen laulu "Siittämisen ja kivun laulu" (säv. Antti Autio ja Hannes Mikkelsson, san. Arto Melleri) osuu ja uppoaa. Laulu on aluksi hillittyä ja kepeää, mutta kun porukka ottaa lisää volyymiä, minulla nousee iho kananlihalle. "Aina on jonkun kevät jonkun syksy jonkun kevät jonkun syksy" jää pyörimään pitkäksi aikaa mieleeni, sitä elämän kiertokulkua parhaimmillaan ja runollisimmillaan. Hitusen myöhemmin tutustutaan Saukko-laivaston miehistöön ja etenkin kapteeni Aalto (Antti Tiensuu) heittää aika rouhevaa läppää. Sympatiani saa puolelleen messikalle Onni Saari (Antti Autio), jolla on kovasti intoa ja yritystä monenkin asian suhteen. Tässä vaiheessa en kuitenkaan ole ihan varma, onko esitys sittenkään ihan minun makuuni. Jutut saavat minut vain hymähtelemään, ei ulvomaan naurusta muiden kanssa.

 Paikallisilla nuorilla naisilla on kummallakin omanlaisensa haaveet ja selkeät suunnitelmat tulevaisuuden suhteen. Lahja (Laura Halonen) haluaa mahdollisimman pian pois sillinhajusta, ehkä jopa Turkuun tai Ruotsiin asti. Lempi (Vera Veiskola) haluaa oman talon ja laiturin, joka ei lähde ajelehtimaan ensimmäisessä myrskyssä. Eteen tulee kuitenkin tilaisuuksia ja valintoja, jotka vievät tytöt toisenlaisiin suunnitelmiin. Elämä usein vie, ja lopussa voi moni todeta Lahjan sanoin "Mitään en saanut mistä haaveilin, mutta sain silti kaiken". Voi, kun itsekin voisin vanhempana ja viisaampana todeta joskus samaa!

 Tarinat, käänteet ja laulut vievät minut mukanaan kuin varkain. Vaikutun nuorten meriteatterilaisten ilmaisusta ja monipuolisuudesta. Pala kurkussa seuraan Onnin ja Lahjan rakkaustarinaa, joka saa siivet alleen pienestä kauniista Onnin kirjoittamasta runosta ja Lahjan vasta-argumenteista, joita sitten eri tyylein esitellään. Lauluista suurimman vaikutuksen taitaa tehdä Mikko Anderssonin (Jussi-Pekka Parviainen) kitaran kera vetäisemä irkkutyylinen voimaralli. Siinä oli saappaanpolkaisut paikallaan! Miettiväisenä seurailin pienten lyhtyjen käyttöä, kukkien istutusta kädet mullassa, palmikoiden letitystä, Jokke Jonssonin (Esa-Matti Smolander) surullisen hahmon merimiestä humalassa hapuilemassa. Kiukutti, mutta myös säälitti. Nerokas veto oli verrata yleisöä valtaisaan silliparveen! Aikamoisen saaliin saivatkin, ansaitusti.

Onni ja Lahja (c) Vilma Vantola 

 Tajusin vasta jälkikäteen, mitä minulle tapahtui. Odotin jotain aivan muuta (lähinnä haikeita balladeja saaristolaiselämästä tms.) ja sainkin paljon enemmän. Teatterilla on kyllä ihmeellinen vaikutus. Ajatukset jäävät muhimaan yön yli, jalostuvat, saavat lisää merkityksiä ja taas tuntuu koko maailma ja elämä hitusen erilaiselta kuin eilen.

 Laulu on meren laulu, mielettömän elämänmakuinen kokonaisvaltainen kokemus! Mietin, millaista olisi ollut nähdä tämä siellä Röölän satamassa, kun merituuli pyörittää samalla hiuksia ja jostain kuuluu lokkien kirkuna.

 Huom. Tänään 12.2. on esitys vielä nähtävissä Frenkellillä ja "Eikä merta enää ole - kotimatkan laulu" (eli trilogian kolmososa) huhtikuussa Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa sekä Telakalla Tampereella. Pitäisi varmaan aktivoitua lippujen suhteen heti eikä jättää viime tippaan...

Ihmisen osa / Tampereen Teatteri

Ihmisen osa / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 25.9. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Anja Pohjola, Heikki Kinnunen, Elisa Piispanen, Inkeri Tyrväinen/Rebekka Aaltola/Oona Koivumäki, Arttu Ratinen, Maruska Verona, Matti Leino, Matti Hakulinen, Jussi-Pekka Parviainen, Petri Koskinen, Kirsimarja Järvinen, Ville Majamaa ja Risto Korhonen

 Kari Hotakaisen samannimisessä romaanissa Salme Malmikunnas (Anja Pohjola) tutustuu sattumalta kirjamessuilla erääseen kirjailijaan (Matti Hakulinen) ja päätyy rupattelemaan niitä näitä hänen kanssaan. Kirjailija aistii, että tässä ollaan nyt hyvän tarinan äärellä ja tarjoaa Salmelle suurehkoa summaa rahaa vastineeksi siitä, että saisi kirjoittaa juuri hänen tarinansa. Salme suostuu. Koko perhettä ja etenkin Helena-tytärtä (Elisa Piispanen) on kohdannut suuri suru, jonka syytä voi aluksi vain arvailla. Salmen aviomies Paavokin (Heikki Kinnunen) on mykistynyt täysin tämän asian vuoksi.

Heikki Kinnunen ja Anja Pohjola / (c) Harri Hinkka, TT

 Helenalla ja Paavolla on kolme lasta (tai oikeastaan neljä, jos tarkkoja ollaan), jotka kaikki elävät omaa elämäänsä ja ovat löytäneet paikkansa tässä maailmassa. Äidin huoli lapsiensa pärjäämisestä muuttuvassa maailmassa on ikuinen, siitä ei pääse mihinkään. Hän lähettelee lapsilleen postikortteja, joissa kertoo terveisiä, elämänohjeita ja hienovaraisia vihjeitä kyläreissuista. "Isäs on laittanut karjalanpaistia. Terveisin Äiti". Helena on bisnesnainen, suuressa firmassa töissä. Pekka-poika (Arttu Ratinen) on kokeillut monenlaista, mutta äidin mukaan menestyy mainiosti tietokonefirmassa. Totuus on kuitenkin aivan toinen, kun lapset kukin vuorollaan pääsevät kertomaan omaa tarinaansa. Nuorin lapsista, Maija (Maruska Verona) seurustelee tummaihoisen Bikon (Matti Leino) kanssa, joka on sitä mieltä, että rakkaus riittää onnelliseen elämään.

 Tarinan edetessä tutustumme tarkemmin mm. Pekkaan, joka käy kuokkimassa vieraiden ihmisten hautajaisissa saadakseen lämpimän aterian. Hän toimii myös katusoittajana, poncho päällä nokkahuilua soitellen. Tästä seuraa yksi näytelmän riemastuttavimmista (ja samalla pysähdyttävimmistä) kohtauksista, kun rikas leski (Petri Koskinen) tarjoutuu maksamaan Pekalle kunnolla, jos tämä antaa hänelle syyn elää. Ja sitten on Kimmo (Jussi-Pekka Parviainen), omahyväinen loistavilla puhelahjoillaan mainetta ja mammonaa saavuttanut mies, joka ei sitten loppupeleissä puhumalla tilanteista enää selviäkään. Eikä jatkossakaan, sen päättävät muut.

 Monessakin kohtauksessa etualalla tilanne on rauhallinen ja nokkelaa dialogia on kuunneltava herkin korvin. Niin paljon hienovaraista viisautta sanojen takana piilee. Taustalla ihmiset pitävät kovaa kiirettä, ei ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan. Viisaita elämänohjeita voi tulla yllättävältäkin taholta, jos malttaisi hetkeksi pysähtyä. Tästä tarjoaa oivallisen esimerkin Armas (Risto Korhonen), yhteiskunnan rattailta tipahtanut kulkija muovikasseineen.

 Minulle teatteri on parhaimmillaan silloin, kun katsomosta poistuu kyyneleitä pyyhkien ja samalla suu on hymyssä. Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Kari Hotakaisen teksti on nerokasta ja täynnä tekstillä makustelua. Tyyli puree. Marika Vapaavuoren ohjaus antaa roolihahmoille kunnolla tilaa sanoa asiansa, tai jättää sanomatta. Hiljaisuuskin on pysäyttävää, kun sen tekee taiten. Huumoriakin on sopivassa määrin joukossa, mehukkaiden sivuhahmojen muodossa etenkin. Itseäni huvitti varsinkin K-Kaupan Väiskin ja Ensio Itkosen sekoitus, lihakauppias Pyrhönen (Ville Majamaa).

Anja Pohjola ja Elisa Piispanen / (c) Harri Hinkka, TT

 Näin Ihmisen osan pari vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa. Loistava oli sekin, mutta Tampereen Teatterin versio hienoine näyttelijäsuorituksineen oli jollain tavalla syvällisempi ja siten upposi luihin ja ytimiin. Anja Pohjolasta säteilevä suunnaton lämpö on lisäksi jotain aivan maagista! Istuin parvekkeen taaimmaiselle rivillä ja lämpö hehkui sinnekin asti.

 Tämä syksy on tarjonnut todella koskettavaa, laadukasta teatteria monessakin paikassa. Ihmisen osa ansaitsee myös täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Veriveljet / Tampereen Teatteri

Veriveljet / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2012, kesto 2h 40min väliaikoineen

Suomennos ja ohjaus Reino Bragge

Laulujen suomennos Jukka Virtanen

Kapellimestari ja musiikin sovitus Jyrki Niemi

Rooleissa : Rinna Paatso, Jussi Selo/Sami Hintsanen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Saara Lehtonen, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Ilpo Hakala, Eeva Hakulinen, Pete Koskinen, Kai Bäckström ja Juulianna Auvinen

Taustaa : Willy Russellin kiitelty musikaali sai ensiesityksensä jo vuonna 1981, tosin alunperin koululaisnäytelmänä, josta hän myöhemmin kehitti täyspitkän musikaaliversion. Tällä hetkellä Veriveljet (Blood Brothers) on yksi Lontoon suosituimmista ja pisimpään esitetyistä musikaaleista. "Kai lienet kuullut kohtalosta Johnstone-kaksosten...?" - kysyy alussa mystinen Kertoja ( roolissa vuorottelevat Jussi Selo ja Sami Hintsanen). Tarina kertoo kaksospojista, jotka erotetaan toisistaan vauvoina. Kaksosten äiti rouva Johnstone (Rinna Paatso) joutuu tekemään vaikean ratkaisun, sillä hän antaa taloudellisessa ahdingossaan toisen vauvoista pois rouva Lyonsin (Elina Rintala) elätettäväksi sillä ehdolla, että lapset eivät saisi koskaan tietää olevansa veljeksiä - muuten he kuolevat. Kohtalo puuttuu siis peliin heti alkumetreillä ja musikaalikin alkaa tavallaan loppukohtauksella, jännitettäväksi vain jää miten moiseen tilanteeseen sitten aikanaan päädytään. Pojat tietysti törmäävät jo pikkulapsina toisiinsa ja ystävystyvät. Veriveljeys kantaa läpi erilaisten lähtökohtien ja luokkaerojen, biologisen äitinsä hoiviin jäävä Mickey (Jussi-Pekka Parviainen) on osa isoa lapsikatrasta, jota rouva Johnstone rakkaudella kuitenkin hoivaa. Eddie (Martti Manninen) taas kasvaa rikkaan ja hyväosaisen perheen pojaksi, rouva Lyonsin - jolle ei koskaan omaa lasta suotu - ylisuojelevan katseen alla. Kaiken näkee tummanpuhuva hahmo, Kertoja, joka elää mukana kohtauksissa taustalla ja ratkaisevissa hetkissä astuu välillä myös etualalle.

Rinna Paatso, Jussi Selo ja Elina Rintala / kuva Harri Hinkka,TT

Plussaa : Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että Veriveljet ei ollut minulle aiemmin lainkaan tuttu teos. Tiesin kyllä musikaalista, mutten tiennyt tarinasta tuon taivaallista enkä liioin kappaleistakaan. Mielenkiintoni kohosi ensi-illan lähestyessä, kiitos tästä kuuluu ennenkaikkea huikealle Veriveljet-sivustolle ja ahkerille Twitter-päivityksille. Mitään vastaavaa en ole aiemmin esityksistä lukenut tai kokenut, iso kiitos sivujen tekijöille ja ylläpitäjille. Todella paljon taustatietoa kaikesta musikaaliin liittyvästä, yli kaikkien odotusten taatusti. Odotukset olivat siis sangen korkella, niin paljon kehuja ja kommentteja olin ensi-illan jälkeenkin kuullut.
Ja sitten asiaan : ennen esityksen alkua olin mukana sangen kiinnostavassa keskustelussa, sillä vieressäni istui eläkkeellä oleva lavastaja/näyttämömies ja hän kehui vuolaasti näyttämön lavastusta. Totta tosiaan, lavastus oli koukuttava ja siinä oli kikkailtu perspektiivien kanssa oikein kunnolla. Hienoa! Tässä näytöksessä Kertojan roolin veti Sami Hintsanen. Olen sen aiemminkin sanonut, etten ole mikään Hintsas-fani, mutta Kertojana hän oli kyllä huippu ja laulussaan oli jopa ihan uutta särmää! Mies veti korkealta ja kovaa, ja kylmät väreet meni jokainen kerta kun biisinsä lähti vahvana soimaan. Sopi kyllä mainiosti tähän rooliin, tuima katse oli silmissäänkin.

Sami Hintsanen / kuva Harri Hinkka,TT

Rinna Paatso oli mielettömän hyvä rouva Johnstone. Rinna on kunnon rotunainen, ja hienoa oli päästä häntä kuulemaan useammankin soololaulun verran. Riipaisevin kohtaus oli kyllä se, miten rva Johnstone teki lapsestaan kaupat. Hän olisi halunnut vielä muutaman päivän pitää molempia piiperoisia sylissään, mutta sopimus on sopimus ja toisesta lapsesta oli luovuttava. Hädän hetkellä ihminen sortuu ja myöntyy äärimmäisiin tekoihin, mieleen tuli todellakin myös Meryl Streepin tähdittämä Sofien valinta-elokuva. Rva Lyons ei sen sijaan omaa puolta sopimuksestaan pitänytkään, vaan antoi rva Johnstonelle lähtöpassit töistä. Elina Rintala oli roolissaan myös huiman hyvä, alun hyvinkin ymmärtäväisen ja hienostuneen rouvan ulkokuoren alta paljastuikin omistushaluinen ja hermoheikko nainen.
Ennenkin olen Saara Lehtosta kehunut, ja kehun kyllä nytkin! Linda oli hurmaava tapaus, raikas ja ihastuttava, pieni mutta pippurinen. Mikä ääni ja mitkä hiukset!
Koko teatterifaniuteni syy sitten henkilöityy Risto Korhoseen, hänestä nimittäin kaikki oikeastaan alkoi jo 15 vuotta sitten. Risto on oikea taskuraketti, ja isoveli-Sammyna hän pääsi olemaan oikein elementissään. Toisaalta ehkä liikaakin!? Hän oli juuri sitä mitä häneltä tässä roolissa odottikin, koomista uhoa ja täydellistä kehonhallintaa, mutta mutta. Jotenkin hän oli liian "ristokorhosmainen", rooli pysyi samanmoisena koko esityksen ajan, eikä valitettavasti päässyt kunnolla ainakaan laulullisesti ääneen. Koomisen puolen hän kyllä hallitsee, madot tuli syötyä ja pommit räjäytettyä. Sen sijaan jatkuva räkiminen ja syljeskely ei minua viehättänyt, päinvastoin se alkoi hyvinkin nopeasti ällöttämään ja siltä vitsiltä meni pohja täysin. Muutenkin Sammy - vaikka ratkaisevissa käänteissä mukana olikin - jäi aika yksipuoliseksi roolityöksi, sillä melko täydellisesti huomioni vei kyllä kaksi uutta kykyä. Martti Manninen ja Jussi-Pekka Parviainen! Ohjaajalta aivan täydellinen löytö veljespariksi. Mitä läsnäoloa ja karismaa nuorilla miehillä, nyt jo! Opinnot vielä kesken molemmilla ja tämmöistä settiä tässä vaiheessa uraa..huh huh. "Seurantalistalleni" menivät molemmat suorinta tietä, ja nimet kannattaa kyllä muidenkin pistää korvan taakse, sillä heistä tullaan vielä kuulemaan ja kohisemaan enemmänkin! Pojat olivat mainioita lapsina ja teini-iän kuohuissa. Eddie oli oikein sliipattu unelmavävy, mutta itse kyllä pidin enemmän Mickeystä, joka paineli menemään kutrit hulmuten. Lauluääntäkin molemmilta löytyi.

Jussi-Pekka Parviainen, Risto Korhonen ja Martti Manninen / kuva Harri Hinkka,TT

Muu porukka urakoi lukuisissa sivurooleissa laadukkaasti, niistä eniten mieleeni olivat maitomiehestä yllättäen gynekologiksi muuttunut Matti Hakulinen ja sekä ääneltään että koko olemukseltaan minua suuresti miellyttänyt Kai Bäckström.
Isot plussat vielä puvustukselle, bändille ja sille ihanalle kohtaukselle, kun päästiin muuttamaan ja maaseutu koko komeudessaan aukesi heidän eteensä.

Miinusta : Liika tieto taisi kostautua tässä tapauksessa, sillä odotin valtavaa tunnekuohua ja tapetit seinistä irrottavia rokkibiisejä enemmänkin, mutta jotain tästä nyt silti uupui ollakseen ihan täysosuma. Ymmärrän kyllä musikaalin suosion, mutta muutama kysymys jäi ikävästi kalvamaan mieltäni esityksen jälkeen. Miksi heti alussa kerrotaan veljesten kohtalo? Miksei loppuun asti pidettäisi jännitystä (ja toivoa?) yllä katsojilla? Miksi Kertoja puhuu runolliseen tyyliin ja mikä on hänen lopullinen tehtävänsä juonessa, muukin kuin olla kertojana? Miksi lapsuudessa vietetään pitkäänkin aikaa (ymmärrän kyllä pointin tässä, sillä lapsuudessa pohjustetaan kaikkea tulevaa) , mutta sitten täysin ykskaks ollaankin vakavahenkisiä aikuisia, hiukset eivät enää hulmua ja missä vaiheessa Eddiestä tuli kaupunginvaltuutettu? Pääsikö Sammy teostaan kuin koira veräjästä?

kuva Harri Hinkka,TT

Muuta : Loppu tuli kuitenkin yllättäen ja hätkäytti kunnolla. "Näin ei käydä saa" oli upea loppulaulu ja kyllä siinä silmäkulma kostui. Mieleeni jäi kuitenkin soimaan Kertojan toistama kappale, muut laulut jäivätkin sitten unholaan. Kiinnostaisi kovasti nähdä ja kuulla Jussi Selonkin versio Kertojasta, hän tuo taatusti oman mausteensa tähän mukaan ja tekee omanlaisensa roolin. Ehkä toisella katselukerralla saisin noihin kysymyksiini vastaukset ja huomaisin, menikö kenties jotain oleellista ekalla kerralla ohi. Suosittelen Veriveljiä erittäin lämpimästi kaikille, hieno tarinahan se on ja etenkin Rinna Paatson, Saara Lehtosen, Martti Mannisen ja Jussi-Pekka Parviaisen roolityöt vievät mennessään.
Ja vielä erittäin iso plussa käsiohjelman välissä olleesta "Elämää kulisseissa"-lehtisestä!!

Teatterikärpäseltä Veriveljille neljä tähteä ****