Haastattelussa Jussi-Pekka Parviainen

 Näyttelijä ja muusikko Jussi-Pekka Parviaisen tapasin huhtikuun puolivälissä 2026 Kahvila Willensaunassa Helsingissä. Haastattelua ennen satuimme molemmat olemaan Kansallisteatterin Taivassalissa katsomassa näytelmää Vanja, jossa Ilja Peltonen urakoi puolessatoista tunnissa kahdeksan roolia. On myös paljastettava, että haastattelua edeltävänä yönä näin unta, jossa Willensauna oli yllättäen kahvila-ravintolan sijaan baari ja itse haastattelu ei päässyt alkamaan lainkaan, sillä innostuimme Jussi-Pekan kanssa ryypiskelemään ja samaan pöytään änkesi koko ajan kaikensorttista juomantarjoajaa. Olikin juhlan paikka, kun pääsin painamaan nauhurin käyntiin, sillä siihen vaiheeseen ei unessa ehditty lainkaan. 

(c) Anna-Maria Viksten 

 Lahdesta kotoisin oleva Jussi-Pekka on syntynyt vuonna 1987. ”Lahessa oon syntynyt ja kasvanut. Lukion jälkeen olin kaksi vuotta Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla (”Mute”) ja sitten…” 

 Haastattelu keskeytyy kun viereemme astelee ei niinkään juomantarjoaja vaan äskeinen kahdeksan roolin Ilja Peltonen, jota kiittelemme hienosta roolityöstään. Vaihdamme muutaman sanan ja sitten jatkamme Jussi-Pekan kanssa hyvinalkanutta haastattelua. ”Niin piti sanomani, että Mutella olin pari vuotta ja sitten olin sivarina Teatteri Vanha Jukossa vuoden, jonka jälkeen pääsin opiskelemaan Nätylle. Tällä hetkellä asun täällä Helsingissä, jo vuodesta 2015.”

 Mitä harrastat, kenties sellaista mikä ei liity mitenkään teatteriin tai soittohommiin? ”Joitain vuosia sitten aloin harrastaa vapaalaskua. Oon käynyt ehkä noin kerran vuodessa joko pohjoisessa Suomessa tai Pohjois-Norjassa. Hiihdetään mäkeä ylös ja lasketaan alas. Kolme-neljä tuntia tarvotaan ensin ylämäkeen ja sitten suihkautetaan alas. Ja sitten mennään mökkiin nautiskelemaan ja seuraavana päivänä uudestaan sama homma.” 

 Niin että saman päivän aikana et tarvo mäkeä ylös kuin kertaalleen? ”Ei sitä oikein jaksa. Tajusin juu, että tämähän on ihan oikea harrastus, joka ei liity mitenkään ammattiini. Työskentelen myös muusikkona mm. Minja Kosken bändissä M, joten soittaminen ja treenaaminen on myös tavallaan harrastus, mutta on vähän hankala sanoa, että mihin kohtaan vetäisi rajan, kun kaikki liittyy myös näyttelijäntyöhön ja kaikesta on hyötyä näyttelijäntyölleni. Vielä ei ole tullut eteen sellaista roolia, missä voisin hyödyntää vapaalaskutaitoani.”

 Ei vielä! Ehkä näen ensi yönä unta Suuresta Vapaalaskuperformanssista. On kyllä aika haasteellista se, että mihin kohtaan katsomo sijoitetaan. Varsinainen esitys on aika nopeasti ohi, jos sekunnissa sujahdat katsomon ohi puolivälissä alastulorinnettä. ”Olisi siinä katsojilla aika puuduttavaa hommaa, jos istuisivat paikoillaan jossain seuraamassa sitä, että nousen tuhat metriä korkealle vuorelle vaikkapa Norjassa. Pitänee ruveta suunnittelemaan esitystä, jossa yleisö kapuaisi ylös mun kanssani ja laskettaisiin yhdessä alas. Apurahaa vaille valmis konsepti!” 

 Minulle krediitit esitysideasta sitten! Ei sovellu kyllä huonokuntoisille eikä korkeanpaikankammoisille, että itselläni jäisi kyllä tallenteen varaan tämän spektaakkelin katselu. Mutta nyt vapaalaskusta varsinaiseen aiheeseen. Milloin sinua puraisi teatterikärpänen? ”Aloin kyllä itse aika myöhään harrastamaan teatteria. Olin 17-18 -vuotias mennessäni Lahdessa nuorisoteatteriin ja sitten aika nopeasti päädyinkin hakemaan sinne musiikkiteatterilinjalle. Hain Nätylle ja TeaKiin myös. Mutta mistä se idea sitten lähti? Mulla on sen verran perhetaustaa, että edesmennyt isäni on tehnyt teatteria ja isosiskoni oli harrastanut teatteria pitkään. Perheessäni kyllä kannustettiin mua teatterin pariin, mutta jostain syystä vastustin ajatusta. Muistan, että ysiluokalla saatiin koulussa semmoinen leimakortti, millä pääsi katsomaan Lahden Kaupunginteatterin esityksiä ilmaiseksi. Se oli huimaa! Kymmenen kertaa pääsi teatteriin, ja sillähän näki koko vuoden ohjelmiston. Muistan nähneeni ainakin Kari Heiskasen ohjaaman Seitsemän veljestä, taisin nähdän sen pariinkin kertaan. Ensin harjoitukset ja sitten myöhemmin uudestaan. Se oli vaikuttava kokemus. Jukossa tuli nähtyä Jari Juutisen ohjaama Kekkonen!, joka alkoi muistaakseni siten, että Ville Haapasalo tuli lavalle lavan alta, esittäen nuorta Paavo Lipposta ja lausui jotain todella räävitöntä heti alkuun. Koulun kanssa oltiin katsomassa ja mä aattelin, että tää jos mikä on punkia!"

Pyöreän pöydän ritarit / TTT (c) Janne Vasama

 "Jukon jutut kolahti kovaa myöhemminkin, esimerkiksi Minä olen Adolf Eichmann. Nää kaikki sai mut kyllä kiinnostumaan teatterista. Lahden satavuotisjuhliin tehtiin lukioikäisenä näyttämöllinen esitys, jonka ohjasi lahtelainen kulttuurivaikuttaja Lasse Kantola. Se oli varmaankin ensimmäinen lavakokemukseni. Seuraavana kesänä olin Lahden kaupungin kulttuuritoimessa kesätöissä näyttämöllä. Tehtiin kieli poskessa -tyylinen revyy Pyöreän pöydän ritareista, sen ohjasi Oskari Katajisto. Se oli hauska kesä, porukka oli tosi kiva. Sitä esitettiin Vaahterasalissa. Esitin siinä ensimmäistä kertaa Percivalia, myöhemmin uusin roolin Tampereen Työväen Teatterissa. Se on ainut rooli, jonka oon päässyt esittämään kahdesti. Tulkinnat oli kyllä aika erilaisia, mutta molemmat kyllä kieli poskessa tehtyjä. Ritareiden jälkeen taisin mennä sitten nuorisoteatteriin, ja lukiossa tehtiin abivuotenani Peter Pan -musikaali. Siinä vaiheessa oli teatterikärpänen jo puraissut kunnolla.”

 ”Nätylle mä ehdin hakea kaksi kertaa, heti lukion jälkeen ja sitten vuonna 2009, jolloin pääsin sisään. Tuli lähtö Tampereelle. Valmistuin vuonna 2014. Tampereen Teatterissa olin kiinnityksellä kauden 2014-2015. Olin jo tehnyt sinne työharjoitteluita, ensin Veriveljet-musikaalin teatterinjohtaja Reino Braggen ohjauksessa ja sitten Tšehovin Lokin, Samuli Reunasen ohjaamana.”

 Veriveljissä näinkin sinut ja Martti Mannisen ensimmäistä kertaa! Vuosi taisi olla 2012 ja muistan kirjoittaneeni blogiini, että ”näistä Nätyllä opiskelevista nuorukaisista kuullaan vielä”. ”Kiva! Se oli kyllä merkittävä juttu, että tarjottiin niinkin iso näytön paikka ammattiteatterissa siinä vaiheessa. Oltiin kuitenkin Martin kanssa vasta kolmannella vuosikurssilla treenien alkaessa. Kyllä mä uskon, että sillä on ollut iso vaikutus siihen, miksi oon työllistynyt aika paljon juuri Tampereella. Se oli varsin onnistunut juttu ja antoi myös ammatillista itseluottamusta jatkoakin ajatellen.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Aiheena oli näyttelijän itseohjautuvuus. Se teema oli pyörinyt koko kouluajan opetuksessakin mukana, ja Nätyllä opetettiin myös tekemään esityksiä, mitä pidän suuressa arvossa. Kykenisi tuottamaan materiaalia ja luomaan kokonaisuuksia näyttelemisen ohella, ettei tekijyys rajoittuisi pelkkään näyttelemiseen. En oo liiemmin palannut tutkimaan kirjallista opinnäytettäni, taisi olla semmoinen elämänvaihe silloin meneillään, että äkkiä nyt paperit ulos, töihin ja elämään. Varmasti ajatuksistani jotain on säilynyt nykyhetkiinkin. Taiteellista opinnäytettä meillä ei varsinaisesti ollut silloisessa tutkinnossa, työharjoitteluproggiksiin pyydettiin vähän kirjallisessa viittaamaan. Ajattelen, että Lokki oli enemmän mun taiteellinen lopputyöni.”

 Oliko sinulla ”kumminäyttelijää”? ”Joo, Kai Vaine. Kaitsun kanssa ollaan oltu enemmänkin kavereita kuin perinteisessä kumminäyttelijä-oppilas -suhteessa. Häntä kyllä arvostan kokeneempana kettuna todella paljon. Oltiin tutustuttu Pyynikin Kesäteatterin Häräntappoaseessa vuonna 2010, meillä vaan synkkasi tosi hyvin.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri Telakka, Meriteatteri, Teatteri Vanha Juko, & (eli Espoon Teatteri), Pyynikin Kesäteatteri ja Pesäkallion Kesäteatteri Lahdessa. Unohdinkohan nyt jotain? Loppujenlopuksi paikkoja on aika vähän tähän kymmenen vuoden ammattiuraan nähden, Työviksessäkin olin viisi vuotta vierailijana useammassa proggiksessa suurella näyttämöllä.” 

Juhannustanssit / TTT (c) Janne Vasama

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen oma roolityösi tai koko proggis. ”Tää onkin sillai hankala vastattava, koska oon freelancer ja ehkä mulla on käynyt vaan mäihä, mutta kyllä mulle kaikki jutut on olleet kauhean merkityksellisiä, koska kaikki on kasvattaneet mua taiteilijana ja tekijänä. No, Työviksen Juhannustanssit oli iso kokemus ja siinä tapahtui paljon isoja asioita. Toimittiin oikeasti esityksen bändinä siinä ja esityshän oli Otso Kauton johtajakauden ja ohjelmiston avaus ja mahtavaa oli se, että se herätti niin paljon reaktioita joko puolesta tai vastaan. Niin se Hannu Salaman alkuperäisteoskin jakoi kansaa, haastoi ja aiheutti voimakkaita reaktioita. Onnistunut taide ei mielestäni ole välttämättä sellaista mikä olisi kaikille. Hienoa oli se, että siellä kävi paljon nuorta porukkaa monta kertaa katsomassa, ja olivat ihan fiiliksissä ja ottivat sen omakseen. Meitä oli sitä Linda Wallgrenin ohjauksessa tekemässä koko liuta oman sukupolveni tekijöitä. Dramaturgi Juho Gröndahlin ja Lindan kanssa me kehitellään nytkin uusia juttuja."

 "Ja kyllähän nyt Espoon Minna Craucher pitää erikseen mainita. Meitä oli niin spesiaali porukka siinä Riikka Oksasen ohjattavina ja meillä oli esityksissä tosi nastaa yhdessä, oltiin bändi. Tiivis jengi. Eeva Kontun musa ja Aino Pennasen teksti, erittäin kova! Eevan musikaaleja oon päässyt tekemään muutamankin, mm. Eevan, Sirkku Peltolan ja Heikki Salon MOMENTUM 1900 Työviksellä, joka oli kans tosi tärkee proggis. Pidän kyllä Eevaa suomalaisen musiikkiteatterin kiistattomana huippuna. Viime kesän Tuntematon sotilas Pyynikillä jää varmasti ikuisesti mieleen. Eikä vähiten hikoilun määrän ja mahtavan porukan vuoksi. Oli ns. kovaa ajoa painaa kovimmillaan 8 kertaa viikossa kyseistä rallia kolmenkympin helteellä. Sitä ei varmasti olisi jaksanut, jollei ympärillä olisi ollut niin sitoutunut työryhmä. En olisi itse osannut roolittaa itseäni Koskelaksi. Ohjaaja Antti Mikkola antoi siinä mulle kyllä aikamoisen luoton. Oli helppoa kasvaa siihen rooliin hyvässä ohjauksessa." 

 "Teatteri Vanha Jukon Rikhard III on tärkeä myös, Jussi Sorjasen ohjaus. Tampereen vuosien jälkeen oli hienoa palata Jukoon, Mute-aikoina kun olin ollut siellä työharjoittelussa ja myöhemmin sivarissa. Muutama vuosi vierähti siellä. Juko-historiani on antanut mulle kyllä paljon, ja määrittää omaa tekemistäni ja käsitystäni teatterin tekemisestä. Juko on ollut mulle se toinen teatterikoulu. Jukon, Telakan ja virolaisen Rakveren teatterin kanssa yhteistyössä tehty Petroskoi oli varmasti kaikille mukanaolleille erityinen. Nummisen Arin ja Sorjasen yhteisohjauksella kierrettiin Suomessa ja Virossa, saatiin taiteen valtionpalkinto koko kolmen esityksen yhteistyöhankkeelle. Erityisesti mieleen on jäänyt esitysreissu Tarton Drama-festivaaleille, jossa kahden onnistuneen Petroskoi-vedon ja näyttämön purkamisen jälkeen menimme festarin viralliseen kapakkaan. Paikalla ollut yleisö antoi meille vielä sinne kapakkaan saapuessa aplodit. Seuraavana päivänä kuuntelin lauttamatkalla Helsinkiin Matin ja Tepon keikkaa, melkein samoilla silmillä. Oli lievästi sanottuna eriskummallinen olo. Ahh, muistoja.”

 Onko vuosien varrelta jäänyt mieleesi joku tietty oppi tai ohjenuora? ”Yksi on aika selkeä ja huomaan palaavani siihen aina silloin, jos mun pitää lähteä purkamaan mitä näyttelijäntyö on. Hanno Eskola sanoi Nätyllä jossain vaiheessa, että näyttelijän tehtävä on luoda merkityksiä näyttämöllä. Mun mielestä se on pintaa syvempi juttu, joka ulottuu toimintaan, emootioihin ja oikeastaan kaikkeen. Mä lähden sitä kautta liikenteeseen, että millaisia merkityksiä mä yritän näyttämölle luoda tukemaan tekstiä, ohjausta ja koko esitystä, ja minkälaisen kulman mä haluan tuoda roolihenkilööni niiden merkitysten kautta. Kerron esimerkin. On muuten tyhjä näyttämö, mutta siellä on kolme toisiinsa täysin liittymätöntä esinettä. Me katsotaan niitä, eikä esineillä ole vielä mitään erityistä merkitystä. Esiintyjä tulee paikalle, ottaa yhden esineen, ottaa toisen ja kolmannen ottaakin hitaasti. Sillä on iso vaikutus. Yhtäkkiä me kaikki tiedetään, että kolmannella esineellä on isompi merkitys kuin kahdella muulla ja se esiintyjä on luonut sen merkityksen, vaikkei me edes tiedetä sitä, että mikä se merkitys on. Tuota mä yritän muistaa ajatella työskennellessäni.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? Entä onko jotain erikoistaitoja? ”Ehkä tätä pitäisi kysyä joltain muulta kuin itseltäni... Mä pyrin olemaan aika vahvasti emotionaalisesti sitoutunut työhöni ja roolihenkilööni. Antti Mikkola, jonka kanssa oon päässyt tekemään paljon töitä viime vuonna, on sanonut mulle pari kertaa jotenkin tosi kivasti, että mulla on kyky fyysistää asioita ja tunteita. En ihan sanatarkkaan muista. Kyllä se pitää varmaan ihan paikkansa, sillä mä pyrin aina voimakkaaseen ruumiilliseen läsnäoloon eikä se tarkoita sitä, että pitäisi hikoilla enemmän. Kehollinen vaikuttuminen ja vaikuttaminen, sitä tarkoitan. Erityisosaamistani on varmasti soittamisen ja näyttelemisen yhdistäminen. Sillä alueella katson olevani aika monessa liemessä keitetty.” 

 Osaatko imitoida ketään? ”Aika huonosti, mutta kai kaikki suomalaiset nuoret tai nuorehkot miesnäyttelijät jostain syystä osaa jonkinlaisen Vesku Loiri -imitaation. Mulla se on niin huono, etten rupea tässä nyt sun edessäsi yrittämään. Viime kesänä Pyynikillä oli legendaarista, kun mulla oli työkavereina mielestäni kaksi kovinta nuoremman polven Vesku-tulkkia eli Pyry Kähkönen ja Verneri Lilja. Pyryhän on ihan ilmiömäinen Vesku-tulkintansa kanssa! Ja siinä on jotain tosi erityisellä tavalla kieroutunutta, kun nuori, kaunis, kiltti ja hyvätapainen Vennu muuttuu täysin toiseksi imitoidessaan vanhaa, tupakanhajuista Veskua... Kiehtovaa seurattavaa! Mutta joo, mulla ei oo mitään hahmopankkia, mistä voisin tuosta noin vetäistä imitaation. Ehkä pitää ottaa hiljalleen haltuun tämä taito.”

 Vapaalaskuperformanssiin sekin mukaan. No entä minkä taidon haluaisit osata, imitoinnin lisäksi? ”Olisi hienoa osata enemmän kieliä. Siitä taidosta olisi hyötyä ja iloa niin näyttelijänä kuin elämässä muutenkin. Jossain vaiheessa tajusin, että mä en osaa esim. volttia tasaisella. Jouduin toteamaan, että jos piakkoin ei tule vastaan työssä tarvetta osata voltti, niin en tule kyllä koskaan sitä oppimaankaan. Ja ei ole tullut!”

 Pyynikilläkään ei kukaan sanonut, että heitä Koskela voltti! ”Ei sanonut ei. Olishan se kiva osata kaikenlaisia temppuja, mutta ehkä mun keskittymiseni on mennyt johonkin muuhun. Vapaalaskussa on tullut kyllä voltteja vedettyä, mutta tahattomia.”

 Tekemistä vaille valmista kamaa sun vapaalaskuteoksesi. Imitoit siinä Loiria samalla ja lopuksi heität hienon voltin. Ja sitten seuraava kysymys. Onko sinulla ollut koskaan muita urasuunnitelmia? Vaihtoehto B? ”Lukiossa mä olin kuvataidelinjalla ja vähän haaveilin silloin muotoilijan ammatista ja urasta. Se olisi ollut varmasti hienoa. Aika nopsaan mä ymmärsin, että oon oman vuosikurssini huonoin kuviksessa ja sitten löysinkin teatterin pariin, ja loppu on historiaa. Oli kyllä pelottavankin ehdotonta se, että musta on tultava ammattinäyttelijä. Ei vaan ollut muita vaihtoehtoja silloin, se tietynlainen ehdottomuus kuuluu nuoruuteen. En tiedä mitä olisi käynyt, jos en olisi päässyt Nätylle tai TeaKiin. Olisin varmaan keksinyt jotain ihan muuta, ei voi tietää. Nyt nämä vallitsevat olosuhteet meidän alalla ja ylipäätään suomalaisessa yhteiskunnassa on ajaneet mut ajattelemaan, että kyllähän tässä olisi joku toinen ammatti hankittava. En ole ihan varmuudella keksinyt, että mikähän se voisi olla. Puutarhurina voisi olla kivaa.”

 Vanjaa oltiin äsken sattumalta yhdessä katsomassa, mutta käytkö noin muuten usein teatterissa?”Kyllä mä käyn aika paljon, riippuu tietysti keneen vertaa. Mä veikkaan, että sä käyt paljon enemmän teatterissa kuin mä. Tämän vuoden puolella oon nähnyt parisenkymmentä esitystä. Mulla on välillä sellaisia kausia, että ensin käyn katsomassa hirveästi ja sitten itse kyllästyn teatterissa istumiseen. Tulee totaalinen stoppi pariksi kuukaudeksi, ja sitten taas jatkan. Oon yrittänyt opetella käymään tasaisemmalla tahdilla. Näin freelancerina ajattelen myös niin, että oman ammattini harjoittaminen tapahtuu myös katsomon puolella, saan sieltä oppia." 

 Kuinka kaukana tulee käytyä teatterissa? ”Välillä tulee käytyä kauempanakin. Hiljattain kävin Jyväskylässä katsomassa Juha Hurmeen ohjaaman Seitsemän veljestä ja samalla reissulla tuli nähtyä myös Liila Jokelinin ohjaama Lou Salomé. Ystävien esityksiä tulee aika paljon katsottua, toki muutakin. Enimmäkseen tulee käytyä täällä Helsingissä. Lahdessa kevään suosikkejani on olleet Kaupunginteatterin upea Maan ja veden välillä ja Jukossa I love Nelly. Jos vapaasti saisin valkata, kyllä mä erilaisia esityksiä haluaisin nähdä. Eniten kiinnostaa uudet jutut, kantaesitykset. Yhtenä syksynä päätin, että nyt haluaisin nähdä enemmän tanssia kuin teatteria. Se ei ihan onnistunut, teatteri vei silti määrällisesti voiton, mutta kokeiluni lisäsi ehdottomasti näkemieni tanssiteosten määrää. Oli hauskaa ja kiintoisaa valita vähän erilainen kulma.”

Minna Craucher / & (c) Daria Rodionova

 Mitkä asiat inspiroi sinua työssä ja elämässä noin yleensä? ”Mua inspiroi se, jos tuun yllätetyksi taiteen äärellä mukavalla tavalla. Se antaa yleensä inspiraatiota omaankin tekemiseeni. Matkoilla on tullut käytyä vaikkapa Roomassa, se valtava määrä historiaa ja taidetta kaikkialla inspiroi.”

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”On niitä aikamoinen liuta vanhempia kollegoja, joiden kanssa oon onnekseni päässyt tekemään töitä. Jukon vanhasta jengistä Hannu Salminen, Ritva Sorvali, Kirsi Asikainen… Työviksestä Miia Selin, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Tommi Raitolehto, Ami Räsänen… Tampereen Teatterista Mari Turunen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen ja Risto Korhonen… Telakalta Kaisa Sarkkinen ja Tanja-Lotta Räikkä… Edesmennyt Tomi Alatalo. Onhan näitä! Vaikutteita imen aina niiltä, joiden kanssa pääsen tekemään töitä. Leffapuolelta suosikkini on norjalainen näyttelijä Renate Reinsve, hiljattain tuli nähtyä Sentimental value, hän oli huikea siinä. Daniel Day-Lewis kiinnostaa myös, samoin Leonardo DiCaprio nykyään ja Frances McDormand. Oon tosi kova Sopranos-fani ja sieltä diggaan tietenkin James Gandolfinistä ja Edie Falcosta.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit valita ihan kenet tahansa maailmasta? ”Kyllä se olisi tuo Edie Falco.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Oon kuunnellut viime aikoina aika paljon Blake Millsiä. Hänen kanssaan voisin laulaa duettona kappaleen Money (That’s What I Want).”

 Entäpä mitäs me laulaisimme karaokessa? Tai vaikkapa tuossa läheisessä puistossa. Unessa oltaisiin varmaankin päädytty ennenpitkää laulamaan jotain yhdessä... ”Ai hitto! Olisko Kotiviini mitään? Sehän sopisi tuohon puistoon esitettäväksi. Varsin ”klassinen” karaokeduetto.”

 Aaaaargh Kotiviini, oon kuullut siitä kyllä ”hienoja” versioita. Vaan miten olisi nyt ajankohtainen Liekinheitin? Voisin soitella ilmaviulua. ”Ei kun oo sä Pete Parkkonen. Mä oon kuitenkin lapsena soittanut pari vuotta viulua, joten mä voisin olla Linda. Mennään haastattelun jälkeen tuohon Ida Aalbergin patsaan juurelle esiintymään.”

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko se pelkkä sanonta, vai onko se oikeasti olemassa? ”Kyllä mun mielestä tuossa äskeisessä Vanjassakin tapahtui teatterin taikaa. On luotu se leikki, että tää olis tää henkilö ja tää olis tää, ja lopulta siihen riittää ainoastaan pieni päänkääntö tai muu ele. Siihen riitti se, että näyttelijä ajattelee nyt vaihtavansa roolihenkilöä ja me yleisössä ollaan heti samalla aaltopituudella. Yleisön ja näyttämön yhteinen hetki, leikki ja sopimus. Teatterin taika on yhteistä mielikuvittelua. Ei oo mitään hienompaa!”

 Kerro joku erikoinen sattumus näyttämöltä. ”Viimekesäinen Pyynikki ja Tuntematon sotilas tarjosi kyllä monenlaista sattumusta. Kerran kävi tapaus, jonka yhteydessä tajusin heti, että tämä tapahtuu mulle vain kerran elämässä. Oli meneillään kännikohtaus, jossa näyttelemäni Koskela menee upseerien majaan uhoamaan. Oli aistittavissa, että ukkonen on nousemassa. Salama iski tismalleen samalla sekunnilla kun heitin pöydän ympäri, kuulin äänen ja näin välähdyksen, ja salama iski suoraan sen kohtauksen taustalle samalla kun pöytä saa kyytiä. Siitä alkoi vielä ihan jäätävä kaatosade. Sää tarjoili kyllä pitkin kesää hienoja dramaturgioita, mutta tää oli ihan ainutlaatuinen tapahtuma. Kerran satoi tasaisesti läpi koko esityksen, lopussa kun katsomo kääntyi loppukuvaan ja Ami Räsänen lausui Linnaa, että ”hyväntahtoinen aurinko katseli heitä”, niin sade loppui sillä sekunnilla ja auringonsäteet osuivat haudalle. Yhdessä näytöksessä eräässä lyhyessä kohtauksessa Ukko-Ilmari Majamaan esittämä Eerola kuolee ja pappi on häntä siunaamassa. Ukko-Ilmari esitti siinä kuolevaa niin hienosti ja järkyttävästi, mä järkytyin joka kerta aidosti siitä. Papin lausuttua aamenen pieni hiirulainen juoksi näyttämön poikki juuri samaan aikaan. Eerolan sielu juoksi hiirulaisen muodossa pois. Hieno ja kaunis hetki.”

Tuntematon sotilas / Pyynikki (c) Katri Dahlström

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Ole armollinen. Ei oo hirveä kiire.”

 Mitä sanoisit nuorelle, joka tällä hetkellä haaveilee urasta teatterin parissa? ”Älä odota ihmeitä, tee niitä!”

 Kerro joku hyvä muisto. Voi liittyä muuhunkin kuin teatteriin. ”Oli kevät 2009 ja vappu, olin just päässyt Nätylle sisään. Vappupäivänä oli mun silloisen bändini ensimmäinen keikka Ravintola Torvessa, joka oli mulle erittäin merkittävä paikka nuorena lahtelaisena. Siellä todellakin testataan aina kaikki bändit. Bändissä soitti nyt edesmennyt paras kaverini. Se muisto bändistä, keikasta ja niistä ihmisistä siellä on mulle erityisen rakas. Montaa kertaa en ole ollut onnellisempi kuin silloin.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä tai muu esitys, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Huh huh! Toivon, että se olisi tyylilajiltaan musta komedia ja mua esittäisi joku sekarotuinen koira.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mulla on jo yksi superkyky! Oon merkittävän hyvä siinä, että jos oon ottamassa hyllyltä jotain ja sieltä tippuukin jotain muuta tavaraa samalla, oon ihan sairaan hyvä ottamaan kopin siitä putoavasta tavarasta. En tiedä mistä tämä kyky on lähtöisin, mutta mulla on aika hyvä itseluottamus ja oon tästä monelle kertonutkin. Koppimies ottaa kopin kaikesta putoavasta. Koppimies nimenä vie kyllä nyt vähän väärään suuntaan... Kopittaja olisi ehkä parempi nimi? Viittahan sillä pitäisi olla ja jostain joustavasta materiaalista muu asu, kun aika erikoisissakin asennoissa joutuisi venymään salamannopeasti. Viitta voisi toimia myös eräänlaisena haavina, tai sillä olisi hupullinen viitta. Jonkinlainen maski myös, jotta säilyisi anonymiteetti.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Kitaran ottaisin ihan ehdottomasti ja evääksi Haribon Click Mix -karkkia, ruisleipää, voita ja juustoa. Ja joku hyvä punaviini. Varmaan näiden kanssa olisi syytä ottaa myös Rennie-paketti närästykseen.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne matkaisit? ”Menisin vuoteen 1439 ja Firenzeen. Siellä oli silloin käynnissä kirkolliskokous, jossa firenzeläiset ja erityisesti Cosimo de Medici sai bysanttilaisia vaikutteita ajatteluun ja renessanssi sai vauhtia. En oo koskaan käynyt Firenzessä, mutta aion mennä. Oon tosi kiinnostunut renessanssin kuvataiteesta ja musiikista myös.”

 Nyt uusi kysymys! Sana on vapaa, eli mitä haluaisit sanoa? ”Oon todella huolissani siitä, mihin suuntaan maailma ja Suomi on menossa. Se, mihin me voidaan vaikuttaa on tämä meidän oma Suomemme ja oon äärimmäisen huolissani siitä, mitä leikkaukset koulutuksesta ja kulttuurista tekevät meidän yhteiskunnallemme. Ja nää ministeritason umpityperät heitot “nukkuvista naapureista”, jotka vaan repii rikki suomalaisten keskinäistä luottamusta toisiinsa. No siitä voi lukea sitten vaikka Linnaa kolmen kirjan verran miten älykäs veto se on. Toivon, että kulttuurista ja koulutuksesta ei leikattaisi, koska Suomen itsenäisyys on kuitenkin perustettu kulttuurin ja taiteen kautta ajatukselle suomalaisuudesta ja mä en tiedä mitä se suomalaisuus on, jos me lopulta ollaan vaan joku Trumpin apupyörä vailla omaa tahtoa ja mieltä, toisin sanoen kulttuuria. Mä en tiedä mitä me silloin puolustettaisi mahdollisessa sodassa, josta tässä koko ajan puhutaan ja johon varustaudutaan. Kyllä suomalaisen yhteiskunnan sisältö on meidän omassa kulttuurissa, hyvinvointivaltiossa ja korkeassa sivistyksessä, ja sitä pitäisi vaalia. Vanjassakin sanottiin äsken, että maailma on tulessa. Siihen tulipaloon paras sammutuskeino on kirjat, teatteri, kuvataide, musiikki ja koulutus. Mikään muu ei meitä pelasta.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on sun lempilevysi? Tai lempimusasi?”

 Tähän on vähän vaikeaa vastata, kun ei ole mitään yksittäistä tiettyä suosikkia, mutta kyllä eniten nautin irlantilaisesta kansanmusiikista. Voisin kuunnella ja fiilistellä sitä aamusta iltaan. 

 Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Tätä ei oo vielä julkistettu, mutta teen ensi vuonna yhteen esitykseen täällä Helsingissä äänet ja musiikit. Tällä hetkellä ei oo muuta tiedossa. Tampereen Teatterissa on Niskavuoren nuori emäntä -näytelmä vielä yhden kerran, 7.5. vapun jälkeen.”

(Huom. Jos tämä julkaistaan ennen vappua, Teatteri Vanha Jukossa on 1.5. kaksi työväenlaulukonserttia Perkele!, ja Jussi-Pekka on mukana laulamassa.)

Linda ja Pete muina liekinheittiminä Ida Aalbergin patsaalla :) 

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Kiitos kun käytte, ja kun käytte jatkossa, koittakaa valita myös joku sellainen juttu, joka yllättää teidät. Valitkaa joskus jotain muutakin kuin se ensimmäinen vaihtoehto. Parhaimmassa tapauksessa avautuu aivan uusi maailma.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi tämän haastattelun jälkeen, nyt vielä kun onnistuimme näköjään olemaan täysin selvinpäin? ”Menen syömään jotain, kodin liepeille Kallioon.”

Bernard Pivot ́n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Velkajarru

3. Mikä sytyttää sinut? - Hyvä ruoka

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Passiivis-aggressiivisuus

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu

6. Mitä ääntä rakastat? - Sähkökitara hyvän putkivahvistimen läpi

7. Mitä ääntä inhoat? - Styroksi, hyi!

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Aivokirurgi

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Noh, tän kerran!”

Kättelemme lopuksi onnistuneen haastattelun kunniaksi.

Niskavuoren nuori emäntä / Tampereen Teatteri

 Yleensä en lue etukäteen juuri mitään liittyen tuleviin teatterireissuihini, jotta katsomiskokemuksessani ei kummittelisi taustalla jonkun toisen mielipiteet ja menisin mahdollisimman avoimin mielin katsomaan, puhtaalta pöydältä. Nyt ehdin mokoma lukemaan muutaman arvion, kas kun alunperin syksyn teatterikalenterissani ei ollut paikkaa Niskavuoren nuorelle emännälle, vaikkakin se oli vastaremontoidun päänäyttämön virallinen avajaisnäytelmä ja ohjaajana yksi suosikeistani, Antti Mikkola. Pienellä fiksauksella onnistuin näytelmän kuitenkin mukaan sovittamaan, ehkä myös kuulin päässäni iäkkään Niskavuoren Loviisan kuuluisan lauseen "...mutta tule sentään" (jota ei tässä näytelmässä kylläkään kuulla). Ainakin viisi aiempaa Niskavuori-aiheista näytelmää nähtynä päätin, että kyllä joukkoon kuudeskin mahtuu. 

Loviisa ja Juhani (c) Teppo Järvinen

 Niskavuorelainen. Virallisesti kielessämme ei moista sanaa taida olla, mutta minulle ja monelle muulle se on synonyymi periksiantamattomuudesta ja tietynlaisesta järkähtämättömyydestä, vaikka tulisi mitä ongelmia eteen. Sisukkuus on mielestäni enemmänkin fyysistä voimaa ja henkistä kanttia, niskavuorelaisuus juurevampaa voimaa, jota on hankala selittää. Niskavuorelaisessa maisemassa taas on komeita taloja ja viljavia peltoja, ikuinen kesä ja auringonpaiste. Varakkaan perheen tytär, nuori Loviisa (Annuska Hannula) on naitu Niskavuoren sukuun. Isäntä Juhanista (Jussi-Pekka Parviainen) on tulossa valtiomies, vanha emäntä (Tuija Vuolle) on vielä voimissaan mutta on selvää, että uuden sukupolven on aika ottaa ohjakset ja samalla onnen avaimet käsiinsä. Käy kuitenkin ilmi, että Juhanilla on ollut ja on edelleen kiihkeä suhde meijerska Malviinan (Pia Piltz) kanssa, yhteinen lapsikin. Loviisa saa kuulla, että on naitu taloon vain varojensa ja Niskavuoren maineen sekä kunnian säilymisen vuoksi, ei rakkauden. Traagista. Ikuinen kesä kääntyy hyiseksi syksyn viimaksi, jonka puuskassa pitäisi yrittää pysyä pystyssä omilla jaloillaan ja pitää talon seinätkin kasassa. Vakaasti Loviisa ryhdissä pysyykin, uuden hienon peilinkin edessä rumuuttaan peilaamassa. Jotenkin koskettaa se toteamus, että tämän saman peilin edessä tulevat seisomaan tulevatkin sukupolvet ja nimenomaan tyttäret. Tämä hetki on menetetty, katse on jo kauas eteenpäin - Juhani taas konttaa pitkin lattioita Malviinan perään itkien eikä päähän muuta ajatusta mahdukaan, vaikka kuinka olisi valtiomies ja mukamas isäntä talossa. 

Antti (Toni Harjajärvi), Juhani ja Malviina (c) Teppo Järvinen

 Yleensä kavahdan, jos näyttämöllä huudetaan kovaa. En pidä kovista äänistä. Menen jotenkin sellaiseen tilaan, että tekisi mieli poistua paikalta. Teatterissa en katsomosta tietenkään lähtisi, mutta nyt tämän Niskavuoren väen korottaessa ääntään yllättäen huomasin ymmärtäväni heitä täysin. Parempi huutaa asiat halki kuin tuppisuuna hautoa mielessään. Huuto oli oikeutettua käytöstä, milloin kohdistuen perinnönjakoon, milloin rakkauden kohteen olinpaikan penäämiseen. Tunteet olivat aitoja, ei mitään fuulaa. Ymmärsin kaikkia osapuolia vuorollaan, miksi toimivat miten toimivat. Erikoista. Malviinakin kun suoraryhtisenä kyynelsilmin kertoo, että ei hän tullut takaisin, hänen jalkansa toivat hänet. On asioita, joita ei pysty selittämään. Niin se vaan on. 

 Niskavuoren taloa olen aina pitänyt järeänä, jyhkeänä, kestävänä pytinkinä. Malliesimerkkinä. Paksut komeat seinät, ulkopuolisten ihailtaviksi pystytetyt. Kiintoisa lavasteratkaisu tällä kertaa huoneiden läpinäkyvyys, avoimuus. Kaikki on näkösällä, minnekään ei pääse piiloon katseilta ja puheilta. Talon osia pyöriteltiin miten sattuu - vähän niin kuin tunteitakin. Pystyssä pysytään silti, tosin isäntähän se polvillaan käy.

(c) Maria Atosuo 

 Näyttelijäntyö oli kauttaaltaan priimaa, kaikki henkilöt hyvin uskottavia ja tasaisen varmoja. Yksityiskohdissa pieniä silmäniskuja nykyaikaan vaikkapa Loviisan farkkuesiliinassa ja vapaana liehuvissa hiuksissa tai Hetan lyhyissä kutreissa. Ainut minua häiritsevä asia oli äänimaailma ajoittain. Huokaukset sopivat hienosti tunnelmaan, mutta kaikki kilkutukset ja kivenhakkaamiset... Istuin kolmosrivin reunassa permannolla ja jotenkin kaikki kovemmat äänet kävivät korviini. Lisäksi samassa paikassa oli aikamoinen veto välillä? Ehkä aistini olivat normaalia herkemmässä tilassa, kas kun oli pitkä päivä jo takana ja viikon viides esitys meneillään (kyllä, tuli hamstrattua taas yhdelle viikolle liikoja). Toisaalta taas hieno viikko takana, kotimaisuusaste 100 %. Kirjoittajina Mauri Kunnas, Väinö Linna, Rosa Liksom, Sirkku Peltola (näin Kärpäset uusintareissulla lauantain päivänäytöksessä Työviksessä) ja Hella Wuolijoki - kova viisikko! 

 Hella Wuolijoki oli aikaansa edellä ja Niskavuori-saaga on syystäkin klassikko. Katsomiskertojen ja iän karttuessa on kiintoisaa huomata, että minulla ei ole enää selkeää suosikkia näytelmän henkilögalleriassa, ja ymmärrystä löytyy moneen suuntaan. Suosittelen sekä ensikertalaisille että "konkareille". Aina löytyy uutta ajateltavaa. 

 ~

NISKAVUOREN NUORI EMÄNTÄ / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 17.9. 2025, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Annuska Hannula, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Tuija Vuolle, Pia Piltz, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti ja Ville Mikkonen 

Teksti Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen sekä ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo

Esityskuvat (c) Teppo Järvinen, Maria Atosuo

(Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri

 Olin Juhannustanssien ensi-illassa. Jos odotatte tästä perinteisen tyylin blogikirjoitustani, tulette pahasti pettymään. Lue tai jätä lukematta, oma päätös. Tämä on minun kokemukseni, ei kenenkään muun. Tekstihän on tosin vasta alussa, saas nähdä minne suuntaan se lähtee.

 Vettä vihmoi vaakatasossa päin kasvoja jo lähtöasetelmissa Hämeenlinnan linja-autoasemalla ja vaikka oli lämmintä päällä, oli silti kylmä. Väsytti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieleeni tuli vuosientakaisia juhannusmuistoja, kun mökkireissulle autoon pakkautuessa vitutti jo valmiiksi, mutta yritti sitkeästi olla jotain muuta, kun oli tämä reissu nyt näin sovittu ja oli sää mikä hyvänsä. Autenttinen juhannusfiilis. Pimeä, sateinen syksy oli muutenkin ottamassa minusta tiiviimpää otetta. Illan esitykseltä odotin kokonaisvaltaista piristysruisketta, josta saisin energiaa kahlata läpi loppuviikon ja kentien koko loppukuun. Minulla oli sellainen kutina, että nyt ei ole ihan perinteistä menoa luvassa ja osasin odottaa jotain täysin erilaista mitä olen tottunut Työviksen suurella näyttämöllä näkemään. Täytyy tähän väliin myös kertoa, että Hannu Salaman Juhannustansseista minulla ei ollut muuta käryä kuin se, että kohuteos on kyseessä ja jumalanpilkkaa ja semmoista. Kirjasta en ole siis riviäkään lukenut.

 Teatterin aulaan päästyäni jo tuli bussikuski Lasse (Juha-Matti Koskela) samantien käsipäivää sanomaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ilahduin yllätyksestä. Itsepalvelunaulakon vieressä oli teltta. Odotin, että siellä olisi joku pariskunta muhinoinut, mutta ei. Odotin myös, että joku olisi tullut tarjoamaan taskumatista lämmintä viinaa. Hiukan myöhemmin viinapullon sijaan sain käteeni valkoisen ilmapallon vahtimestari Helmelältä (Jyrki Mänttäri) ja mietin, että mitähän helvettiä nyt ja joutuuko pallolliset jossain vaiheessa lavalle. Yritinkin sitten päästä pallosta eroon kaikin tavoin, mutta kukaan ei sitä huolinut ja lopulta marssin katsomoon ilmapallo kourassa. Onneksi paikkani lähistöllä oli tyhjä penkki, sai siitä pallo lepopaikan.

 Näyttämöllä oli kaksi pientä katsomoa myös ja niissä istui väkeä. Itse esitys pääsi alkuun ja meille tarjoiltiin aika perinteistä vehreänvihreää kesämaisemaa taustalle. Veijo Salorannan (Jussi-Pekka Parviainen) yhtye polkaisi ilmoille ensimmäisen kappaleen, sekahaku ja siitä sitten pokkailtiin kansaa humpalle. Mukavahan sitä oli katsella. Kävi ja ei käynyt kateeksi. Tyylejä oli joka lähtöön, niin kuin elämässä muutenkin.

 Perinteiset meiningit ja mukavuudet loppui aika nopeasti kuin seinään, ja huomasin hyvin pian olevani epämukavuusalueellani, eli keskellä esitystä, josta en tunnu ymmärtävän yhtikäs mitään. Olen aina toitottanut sitä, että välillä pitäisi mennä rohkeasti katsomaan muutakin kuin sitä tuttua ja turvallista, josta tietää jo valmiiksi pitävänsä. Sieltä epämukavuusalueelta niitä ylläreitä ja ns. killereitä tulee, mustia hevosia. Halusin kovasti päästä kiihtyviin kierroksiin mukaan, tempautua penkiltäni näihin karkeloihin ja ihmiskohtaloihin täysillä, mutta mitä pitemmälle päästiin, sen tiiviimmin tunnuin juurtuvan istuimeeni ja sen läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Liikaa nauraessani usein olen todennut, että naurusulakkeeni meinasi kärvähtää. Nyt ylikuumeni sulake siitä vierestä, mikä lie oli se. Tässä oli paljon kaikkea, huusia katsomon perukoilla, jättikokoista sorsaa, alaston villi hanuristi, yksi pari nusaisemassa keskellä katsomoa, roihuavaa kokkoa jonka lieskat ulottuivat lähes takariviin asti, teknoreivimeininkiä ja Maruzellan tahdissa raivohumppaavaa väkeä, yllättävän fiksuja tuosta noin puhuva sorsanaamarinen vapaaehtoinen, lausuntakaraokea, Salaman sensuroituja ja sensuroimattomia puheita, krokettipeliä ja säärileivosta väliajalla. Tässä oli kaikkea minulle liikaa. Olisin halunnut olla yksi niistä, jotka nousivat varmoina ruoto suorana taputtamaan seisaaltaan esityksen päätyttyä ja hämmentyneiden aplodien alettua. Olisin halunnut, että tämä olisi nyrjäyttänyt minun tähänastiset teatterikokemukseni uusille raiteille. Kävi niin, että entistä vahvemmin tiedän omat mieltymykseni ja millainen teatteri minuun parhaiten uppoaa. Pieni estradi, vähän väkeä, puhedraamaa. Ja välillä haluan edelleen pois mukavuusalueelta, se tekee ihmiselle hyvää ja pitää hereillä.

 Luin parit viralliset kritiikit tämän tiimoilta ja niistä nousi kyllä muutamia ahaa-elämyksiä, joita lukiessani nyökyttelin ollessani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Mielipiteinä ne olivat kuitenkin jonkun toisen, ei minun omia ajatuksiani, joten niitä en lähde kirjoittamaan tähän.

Parviainen, Nummela ja Mäkinen 

 Helmi-Leena Nummela orkesterin Raili-solistina/kertojana ja Minea Lång muurari Hiltusena jäivät parhaiten mieleeni, ja etenkin muutamat Hiltuseen liittyvät lauseet. "Hei, tätä mä teen päivittäin työkseni!" ja se, että "teidän sukupolvi ei tee mitään mitä ei halua" ja esitys jää junnaamaan paikoilleen, jopa näyttelijöiden lakonuhkaa ilmassa, mutta kotona on perhettä ja rahaa tarvitaan, sanoo Miia Selin ja kohtaus saadaan jatkumaan. Ja se, että Verneri Lilja esittää Paavo Kenttäläisen roolia, mutta kuka on se tyyppi, joka esittää päivittäin Verneri Liljaa...? Tämä sai aivot raksuttelemaan ja se, että koko elämä on kuin jatkuva koe-esiintyminen, kun koskaan ei tiedä kuka katselee.

 Jollain selittämättömällä tavalla pidin tästä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Pidin erikoisestakin liikekielestä ja rytmistä, jonka mukana kaikki pyöri tai oli pyörimättä ihmisiä myöten. Valoista, musiikista. Lopun hiljaisuudesta. Loppupuolella halusin jo kovasti kotiin ja olin varma siitä, että kello on taatusti yli kymmenen enkä ehdi viimeiseen junaan ja kauhuissani jo mietin, että miten pääsen yöksi kotiin. Olin helpottunut päästyäni peiton alle umpiväsyneenä, pää raskaana kaikesta.

 Tämmöistäkin teatteria saa, voi ja pitää tehdä. Syvä kumarrus siitä, että Työviksen suurella näyttämöllä parhaaseen pikkujoulusesonkiaikaan jotain todella erilaista mihin aiemmin on totuttu. Mietin myös sitä, että näyttelijöille taatusti palkitsevaa ja kiitollista tehdä tämänkaltaista vaihteeksi.

 Aulassa oli villiä pöhinää esityksen päätyttyä, kuului "parasta ikinä" ja "vittu mitä paskaa". Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta esitys pitää ensin nähdä ollakseen siitä jotain mieltä. Muistakaa se. Itse häilyn ties missä, mutta yhtään en kadu, että juuri tämä Juhannustanssit tuli nähtyä. Voi sitten joskus vanhana muistella, että olin siellä minäkin keskellä kokkoa paskahuusin kupeessa.

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Ensi-ilta 16.10. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisromaani Hannu Salama
Käsikirjoitus Juho Gröndahl
Ohjaus Linda Wallgren
Sävellys Joonas Mikkilä
Koreografi Samuli Nordberg
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Pukujen, maskien ja kampausten suunnittelu Marjaana Mutanen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg
Musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä

Näyttämöllä : Verneri Lilja, Eriikka Väliahde, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Minea Lång sekä Salorannan yhtyeenä Jussi-Pekka Parviainen, Helmi-Leena Nummela, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg ja Juho Kanervo/Riku Vartiainen

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi kanssa - teatterit yhdestä osoitteesta!

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti Aino Pennanen
Ohjaus Riikka Oksanen
Valosuunnittelu Simo Saukkola
Äänisuunnittelu Janne Louhelainen
Pukusuunnittely Työryhmä
Lavastuksen suunnittelu Riikka Oksanen
Laulujen sanat Aino Pennanen
Sävellykset Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen
Äänet nauhalla Linda Wallgren ja Jussi-Pekka Parviainen

Rooleissa : Minja Koski ja Miiko Toiviainen

(c) Antti Sepponen 

 Nähtyäni ensimmäiset mainokset Seksimusikaalista ajattelin, että "okei, mielenkiintoista". Samalla kiehtoi ja jänskätti, kehtaisiko edes mennä katsomaan. Totta kai kehtaa, mutta ihmismieli on joskus omituinen. Tulisiko katsomossa vaivaantunut olo? Menisikö jotenkin liian henkilökohtaiseksi? Punastuttaisiko?

 No, nyt esityksen nähtyäni voin heti kättelyssä todeta, että pelkoni oli täysin turha. Olipas raikas ja sympaattinen toteutus tärkeästä aiheesta! Ja aihehan on se, voiko parisuhde olla onnellinen, jos siinä ei ole riittävästi seksiä. Voiko joku ulkopuolinen taho määritellä se, miten tyytyväinen ihminen elämässään ja parisuhteessaan on? Onko parisuhde yhtä suoritusta, jonka jokaisesta hetkestä jaetaan kuvia ja tunnelmia sosiaaliseen mediaan, jotta kaikki näkevät, miten ihanasti meillä on asiat? "Seksi on parisuhteen liima". Niinkö? Kai se sitten niin on, jos Couple Goals -kännykkäsovellus niin sanoo...

 Herttainen nuoripari (Minja Koski ja Miiko Toiviainen) juhlivat ensimmäistä yhteistä vuottaan perinteisin menoin. Kukkia, kuohuvaa, pusuttelua (tuli ihan SKAM mieleen ja huulirasvalle oli tarvetta itsellänikin vaihteeksi), kaikensorttista söpöstelyäpöpöstelyä hellittelynimineen ja lässytyksineen. Yliannos romantiikkaa ja ihanaa yhdessäoloa, ja joka välissä kuvaa someen. Katsokaa kaikki ja kadehtikaa! Me ollaan täydellinen pari, me toimitaan hyvin yhdessä kuin kello. Kuvarituaalien jälkeen on aika ultimaattisen rentoutumisen, joten eikun vaatteet pois ja hommiin. Eli jumpsuitia päälle, sohvalle kiehnäämään ja kaukosäädin käteen. Ja sitten tutimaan ja kohti uutta päivää. Tehokkaat aamurutiinit sujuvat tuosta noin, smoothie valmistuu kera salaisen ainesosan ja sitten reippaana töihin. Täydellistä.

Ihanaa, saippuakuplia! 

 Sama toistuu ilmeisesti päivittäin ja hyvin menee, mitä nyt toisella osapuolella on verenpaine kohollaan ja sekös turhauttaa ja ankeuttaa. Mainiosti Miiko Toiviainen hymähtelee ja tuhahtelee, kun lukemat eivät ole toivotut. Jossain välissä sitten telkkaohjelman tauolla vilahtaa mainos Couple Goals -sovelluksesta, jolla voisi mitata parisuhteen onnellisuuden tason. Yhteistuumin sitten lataamaan. Yllätys on melkoinen, kun sovellus kertoo seurantajakson jälkeen missä mättää. Liian vähän seksiä! Sovellus tarjoaa kolmivaiheisen reitin kohti uudenlaista elämää : esileikki, penetraatio ja kliimaksi. Sanoista tekoihin, ja tässä vaiheessa alkoi poskia hiukan kuumottaa.

 Vaan miten kävi! Otetaanpa nukkehahmot käyttöön ja käsittelyyn, ja kohta on yleisö hysterian partaalla, kun nuoripari käy läpi kahtatoista erilaista suuseksiasentoa. Nukeilla! Samalla laulaen kuin ooppera-aariaa tai jotain liturgista kirkkolaulua. Lips-lips-lips-lips-liiiiips. Yleisö reagoi ja eläytyy muutenkin hyvin voimakkaasti. Huutonaurua, tuolissa kiemurtelua, hihittelyä, spontaaneita huudahduksia ja pientä puheensorinaakin kuuluu. Jotenkin oli sellainen tunnelma välillä, että "tästä keskustellaan vielä kotona". Tai tästä nimenomaan EI keskustella yhtään, sohvalle telkkaa katsomaan vaan. Onneksi en ollut oman puolisoni kanssa katsomassa! (huom. en ollut kenenkään toisenkaan puolison, vaan pariskunnan...)

 Koska kyseessä on musikaali, mukana on tietysti muutama laulukin. Upeasti soivat Minja Kosken (jolla on todella uniikki, maaginen ääni) ja Miiko Toiviaisen äänet yhteen, ja saamme nauttia hienoista, herkistäkin duetoista. Kivoja kappaleita! "Sinkkuna on kamalaa"-kappaleen kohdalla ja Miikon laulaessa tunteella siitä, että ei halua tarttua kaupassa sinkkukoriin, tulee ykskaks mieleeni flashback Täpäräteatterin impromusikaaliin - tämähän on kuin suoraan siitä! Arkinen aihe, jännä toteutus ja eikun laulamaan.

 Enpäs nyt kerro miten tässä lopulta käy, kun sovelluksen antamat ohjeet on kulutettu loppuun. Voisi sanoa, että loppuunkulutettuna on jotain muutakin, ainakin vereslihalla. Naureskelu kuitenkin loppuu kuin seinään ja syvä pohdiskeleva hiljaisuus ja pieni surumielisyys laskeutuu Jukon katsomon ja näyttämön ylle. Ruusun terälehtien lisäksi.

 Kuka määrittelee onnellisuuden? Naistenlehtien vinkit, somen valvovat silmät, nettisivujen lifestyle-osastot? Tästä pohdittavaa itse kullekin joko yksin tai yhdessä. Esityksiä on vielä mainiosti jäljellä, mutta huhtikuun lopun jälkeen on taas turha itkeä sitä, että piti niin mennä katsomaan mutta kun. Lisäinfoa ja esityspäiviä tästä linkistä.

 Pilke silmäkulmassa ja suurella sydämellä tehty pienoismusikaali, ja on kiiteltävä myös nasevaa kestoa. Oli ihanaa olla ennen kymmentä teatterireissulta jo kotona!

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Teatteri Vanha Juko!) 

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas

 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.

 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.

 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy (Simo Riihelä) 

13. tunti / Teatteri Vapaa Vyöhyke

13. tunti / Teatteri Vapaa Vyöhyke

Ensi-ilta 27.1. 2017, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Konsepti ja käsikirjoitus Lija Fischer, Maija Linturi ja Henna Tanskanen
Ohjaus ja esitysdramaturgia Lija Fischer
Skenografia Sanna Levo
Nukketeatteri Maija Linturi
Valosuunnittelu Lauri Lundahl
Äänisuunnittelu Jussi Österman
Koreografia Leena Harjunpää

Esiintyjät : Aleksi Holkko, Leena Harjunpää, Onni Hämäläinen, Maija Linturi, Ilona Pukkila, Pauliina Palo, Jussi-Pekka Parviainen, Sanna Ristaniemi, Henna Tanskanen, Kai Vaine, Heikki Mahlamäki, Katri Tihilä ja Emma Vanninen

 Sille illalle oli aluksi ihan muita suunnitelmia (teatteriin liittyviä toki nekin), mutta sitten sain kutsun katsomaan immersiivistä teatteria ja samalla koekaniiniksi 13. tunti - esityksen ennakkonäytökseen. Minulla ei ollut mitään hajua ensinnäkään siitä, mitä tarkoittaa "immersiivinen" eikä esityspaikka kartan perusteella soitellut kellojani lainkaan. Oli lähdettävä pienelle tutkimusretkelle vailla mitään tietoa siitä, mitä on luvassa. Aika parhautta, eikö! Sen tiesin, että esityksen aikana saisi liikkua vapaasti tilasta toiseen ja päättää itse siitä, mitä ja miten katsoo (vai katsooko ollenkaan).

 Hyppäsin hyvissä ajoin 9:n ratikkaan ja suunnitelmissani oli jäädä Jämsänkadun pysäkillä pois. Paniikki meinasi iskeä, kun ulkona oli pimeää kuin Mordorissa ja raitiovaunun pysäkkitaulut näyttivät jatkuvalla syötöllä pelkkää Sturenkatua. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olin! Onneksi kännykän karttahaku pelasti tälläkin kertaa ja onnistuin jäämään kyydistä pois juuri oikealla pysäkillä. Muillekin tämä tiedoksi : Jämsänkadun pysäkiltä alas ja oikealle, ja työmaa-aidan vierustaa esityksen opasteita seuraten. Opasteista oli suuri apu ja ne toimivat ikään kuin henkisenä tukena sille, että olin oikealla suunnalla. Seinällä oli valtava esityksen hieno logo ja sen keskellä ovi, josta rohkeasti astuin sisään. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Takin sai jättää narikkaan, ja kannattaa muuten jättää kassinsa/laukkunsa/reppunsa sinne myös. Esityksen aikana ne olisivat vain tiellä.

 Porukkaa alkoi kerääntyä lämpiöön enemmänkin. Tunnelma oli kutkuttava tyyliin "mitäköhän tässä on nyt tultu oikein katsomaan". Pöydältä sai valita itselleen kullanvärisen naamion, joka sitten puettaisi kasvojen peitoksi esityksen alettua. Naamioita on eri mallisia (niin kuin kasvojakin), kannattaa kokeilla mallaako. Itse en tietenkään sovittanut sitä ennalta ja se kostautui sitten myöhemmässä vaiheessa. Näin kyllä hyvin eteeni ja sivuille, mutta jalkojani en nähnyt ollenkaan ja muutaman kerran astelin harhaan ja törmäilin oviaukkoihin ja vähän lavasteisiinkin. Loppupuolella myös hikeä pukkasi, niin kuin nyt ei olisi tarpeeksi kuumottavaa ollut muutenkin.

Ennen h-hetkeä meille annettiin vielä muutama ohje. Kuvata ei saisi eikä muutenkaan taltioida mitään, eli kännykät kiinni ja taskuun. Puhua ei saisi, ja parhaiten koko hommasta saisi irti liikumalla yksin (ei siis kaverin kanssa kylki kyljessä paikasta toiseen nyhräten). No, tuota pelkoa ei minulla ollut kun muutenkin olin yksin liikkeellä. Jännästi tuli kuitenkin myöhemmin huomattua, että tiettyjen katsojien kanssa osuin joihinkin huoneisiin aina samaan aikaan.

"Olipa kerran..."

... ja sitten menoksi. Yksi kerrallaan meidät ohjattiin esitystilaan, kahdesta eri suunnasta. Esitystilana toimi lukuisa määrä eri tavoin lavastettuja huoneita, joissa tapahtui ja ei tapahtunut, ihan sen mukaan miten itse osui paikalle. Vinkiksi voi sanoa, että kannattaa rohkeasti istahtaa välillä paikoilleen, sillä minä hetkenä tahansa viereen voi tulla joku, ja sitten alkaakin tapahtumien vyöry. Ensimmäisellä "kierroksella" en tainnut kaikkia esiintyjiä edes nähdä, mokomat kun riensivät paikasta toiseen tai kiersimme vastakkaisiin suuntiin. Puhumattomuus ja naamioiden peittämien kasvojen määrä oli jotenkin kuumottavaa. Kuin olisi liikkunut keskellä Laura Braniganin "Self Control"-videota tai omassa absurdissa unessaan, jossa Punahilkka yrittää saada baarista seuraa itselleen. Kävi ilmi, että ainakin kolmiodraamaa on ilmassa ja jossain on meneillään äreät bileet, paljasta pintaa ja toisiinsa kiihkeinä liimaantuvia ihoja.

Avoin mieli ja uteliaisuus on tässä valttia. Tutki, kosketa, mene rohkeasti lähemmäs. Jos joku katsoo sinua peilin kautta silmiin ja tekee sanattoman ehdotuksen, ota se vastaan. Jos joku nappaa kädestäsi ja haluaa viedä mukanaan, mene. Muutamaan kertaan olin esiintyjän kanssa samassa tilassa kaksin, kokemus oli hyvin intiimi ja tuli sellainen fiilis, että minullapa on nyt salaisuus, jota muut eivät tiedä.

 Kaikenlaista tuli kokeiltua 13. tunnin aikana. Tuli pelattua yksin ja yhdessä, maistettua, siliteltyä, nostettua ja laskettua, kurkistettua, hymyiltyä, tuijotettua, haistettua, juotua, kastettua, nojailtua, ihmeteltyä, etsittyä. Paljon enemmänkin olisi voinut tehdä, olisi voinut olla uteliaampi ja rohkeampi. Tuntui siltä, että jäi paljon havaitsematta ja kokematta, kun jämähti liian pitkäksi ajaksi tiettyyn paikkaan ja tiettyjä hahmoja seuraamaan. Mutta niinhän se menee muutenkin ; minä olen täällä ja jossain toisaalla tapahtuu jotain takuulla kiinnostavampaa. Jatkuvasti sai pähkäillä, että lähteäkö vai jäädä. "Vaan entä jos sillä aikaa...?"

 Lopetus oli vaikuttava. Naamiot riisuttiin ja katseita vaihdettiin. Sanattomuus säilyi. Oli jotenkin puhdistunut olo, takaisin narikalle mennessä oli outoa kuulla jälleen puhetta. Taika oli murtunut.

 Parasta tässä oli unenkaltainen tunnelma ja ennalta-arvaamattomuus sekä katsojan oma kokemus. Jokaiselle itse tila, hahmot ja tapahtumat avautuvat varmaankin eri tavalla. Kummasti kutkuttelisi mennä kokemaan tämä uudestaankin! Erittäin mielenkiintoista. Tämänkaltaiset jutut pitävät kaltaiseni hc-teatterikävijän mielenkiintoa yllä takuulla, kun esitystä ei katsota eikä myöskään esitetä perinteisin keinoin. Erittäin tervetullut konsepti tämä, toivottavasti lisää on luvassa.

 Mukana oli muutama tyyppi, joita olen aiemminkin lavalla nähnyt (Henna Tanskanen, Kai Vaine, Ilona Pukkila, Aleksi Holkko ja Jussi-Pekka Parviainen) ja heidät näki tavallaan uusin silmin. Varmasti palkitsevaa itse esiintyjillekin tämänkaltainen toimintamuoto.

Tästä sisään (kuva napattu teatterin sivulta) 

Jos mielenkiintosi heräsi (ja sehän heräsi!), tsekkaa lisätietoja tästä linkistä. Esityskausi jatkuu helmikuun loppupuolelle.

Esityskuvat (c) Kristiina Männikkö

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos lipusta Teatteri Vapaa Vyöhyke!)