Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas

 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.

 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.

 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy (Simo Riihelä)