Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatteri

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Agatha Christie
Suomennos Tuula Nieminen
Sovitus ja ohjaus Olka Horila
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää ja Allu Vienola
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Veikko Pulli
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Hannu Huuska, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Aleksi Aromaa, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maksim Pavlenko ja Tatu Siivonen

Hercule Poirot (Hannu Huuska) 

 Joskus nuorempana on tullut luettua Agatha Christien kirjoja ja katsottua niistä sovitettuja tv-elokuvia, jostain syystä eivät ole sitten juurikaan napanneet näin "kypsemmällä iällä". Verkkainen kerrontatyyli vai mikä lie syynä siihen, etten ole Poirot-leffojakaan kauheasti nähnyt. Tiedän kyllä millainen (ja etenkin minkänäköinen) heppeli itse Poirot on - ne pienet harmaat aivosolut ja varsinkin ne viikset ovat jääneet mieleeni. Dekkareita ei teatterin lavoilla ole kauheasti aiemmin nähty, tämä "Kahvi mustana" nähdään nyt ensimmäistä kertaa ammattiteatterin esittämänä. Ensi-iltahulinoihin emme töiden takia ehtineet, mutta olimme sitten paikalla heti seuraavassa näytöksessä.

 Keksijä Sir Claud Amoryn (Jarkko Tiainen) kartanossa on väkeä joka lähtöön - niin kuin näissä dekkarimysteereissä usein tuppaa olemaan. Eipä se kovin kiintoisaa olisi, jos joku menisi yksistään privaattivierailulle hulppeaan kartanoon ja toinen paikallaolijoista löytyisi myöhemmin hengettömänä. Olisi helppo arvata, kuka on teon takana. Tai sitten ei! Aina, korostan aina, tulee eteen joku yllättävä käänne ja murhaaja onkin joku, jota ei osannut edes ajatella. No, sir Amory on saanut valmiiksi atomipommin kaavan, mutta senpä onkin joku pöllinyt kassakaapista! Miten törkeä teko! Herra kutsuu kaikki paikallaolijat samaan tilaan ja kertoo, että junalla on ihan kohtsillään saapumassa pari miekkosta tutkimaan katoamisasiaa, mutta tarkempia tutkimuksia ei olisi luvassa, jos kaavan napannut palauttaa sen takaisin pöydälle sillä aikaa kun valot ovat hetken sammuksissa. Huone pimenee (katsojat kyllä näkevät kaikkien salissaolijoiden kirmailevan huoneessa sinne sun tänne, ja kaikki käyvät tietysti vuorollaan pöydän luona).

 Tadaa, valot syttyvät jälleen, oveen koputetaan, Poirot (Hannu Huuska) kävelykeppeineen, viiksineen ja apuri kapteeni Hastingseineen (Ilkka "Nöpö" Heiskanen) astuvat sisään - ja sir Amory löydetään hengettömänä pöytänsä äärestä. Onko hetkeä aiemmin tapahtuneella kahvittelulla osuutta asiaan vai onko herran sydän pettänyt? Poirot saa hommia harmaille aivosoluilleen ja Hasting avustaa parhaansa mukaan, sikälimikäli suinkin ehtii, sillä hänellä on muutakin puuhaa kun pitää kävellä puutarhassa viehättävän Barbara Amoryn (Sinikka Salminen) kanssa jatkuvasti.

Poirot ja Hastings 

 Vähän vaikuttaa siltä, että ihan jokaisella paikallaolijalla on jotain vilunkia mielessään ja kaikilla olisi vuorollaan mahdollisuus vehkeillä milloin mistäkin syystä lääkeputeleiden kanssa. Katsomossa tietysti aivosolut surraavat yhtälailla. Tekikö sen Richard Amory (Aleksi Aromaa), keksinäneron rahapulassa oleva poika? Vai salaperäisiä viestejä lueskeleva Richardin vaimo Lucia (Maiju-Riina Huttunen)? Vai vähän höpsö, mutta tilanteen mukaan skarppaava sir Amoryn iäkäs sisko Caroline (Johanna Reilin)? Vai uskollinen hovimestari Tredwell (Maksim Pavlenko)? Vai luotettava sihteeri Edna (Birgitta Putkonen)? Vai mafiapomolta näyttävä italialainen lääkäri Carelli (Tatu Siivonen)? Vai Hastingsin pauloihinsa heti kättelyssä saanut railakkaanoloinen Barbara?

Lucia, Carelli ja hovimestari 

 Oli kiehtovaa arvailla muiden mukana murhaajaa omassa pienessä mielessään ja kutsuttakoon tätä esitystä nyt sitten myös nimellä "Teatterikärpäsen erehdys", eli pieleen meni kyllä minun arvaukseni! Tunnelma salissa tiivistyi sopivasti ja valoilla, äänillä ja musiikilla korostettiin milloin ketäkin tyyppiä ja saatiin katse siirtymään juuri toivottuun roolihenkilöön. Pidin siitä, että ikkunan takana hiippaili väkeä tämän tästä ja sai taas ajatukset kääntymään toiseen suuntaan. Lavastuksessa tykkäsin etenkin nurkassa piileksivästä karttapallosta.

 Hannu Huuska oli kyllä varsin tyylikäs Poirot, juuri sopivan vähäeleinen ja sopi kyllä mainiosti rooliinsa. Tohtori Carellilla ja kapteeni Hastingsilla oli yksin ja keskenään mahtavaa silmäpeliä. Jotenkin tykkäsin Sinikka Salmisen Barbarasta erityisesti, aina tarvitsee porukassa olla mukana joku räväkämpi irrottelija. Tällä kertaa erityismaininnan saavat Jarkko Tiaisen kolmoisrooli niin sir Amoryna, tohtori Grahamina (mitkä pulisongit!) kuin ylikomisario Jappina (miten hienot viikset!) sekä Aleksi Aromaan tyylillä kannettu slipoveri.

 Lippukassalla voisi olla myynnissä Poirot-viiksiä (tai käsiohjelmassa olisi voinut olla irrotettavat viikset). Mikä olisikaan tyylikkäämpää kuin upea viiksimeri yleisön joukossa, arvostaisin! Kohtahan on Movemberkin.

 Oikein passeli mysteeri pimeneviin iltoihin!

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatteri

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 1.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Kapellimestari Antti Paranko
Koreografia Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Mikko Töyssy, Sami Hintsanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Aleksi Aromaa, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Jarkko Tiainen, Maksim Pavlenko, Pirita Kervinen ja Timo Lindstén

Tanssijat : Maksim Pavlenko, Tanja Kunnari, Heidi Iisalo, Riku Koskinen ja Elias Husgafvel

Bändi : Aleksi Aromaa, Antti Paranko, Lauri Malin ja Kalle Penttilä

 Elokuu vaihtui syyskuuksi kuin varkain, takana oli pari vapaapäivää ja vietin ne Tampereella parin ensi-illan merkeissä. Pientä hyytymistä oli jo ilmassa ja tuskaa siitä, että tätäkö tämä syksy nyt tulee taas olemaan. Töissä käydään välillä ja mitään ei ehdi kirjoittamaan aiemmista jutuista, kun uutta esitystä puskee päälle ja taas on lähdettävä. Tähän ahdinkoon töiden ja suihkun jälkeen kietaisin nopeasti yhden siiderin, joka humahti päähän. Poskia kuumotti vielä saapuessamme teatterille enkä uskaltanut koskea viineihin enkä muihinkaan tarjottaviin, jotta olisin katsomossa skarppina. Tosin musiikkikomediapläjäyksen katsominen "pienissä seitinohuissa" olisi voinut olla vieläkin tajuntaaräjäyttävämpi kokemus!?

 Combo Heikki Syrjä/Riku Suokas on vastuussa Työviksen Vuonna 85-hittimusikaalista ja tässä Tahtien sodassa on siirrytty ajassa vuoteen 1995, jossa meno on vähän toisenlaista kuin mitä minä muistan. Seinäjoen Tangomafia hallitsee tiukalla otteella koko Suomea, lätkän MM-kullasta ei ole tietoakaan sillä tietyt pelaajat olivat jämähtäneet aikoja sitten Roskapankin terassille ja musiikiksi kelpaa vain ja ainoastaan tango ja iskelmä. Kammoksuttu SeiPo vaanii ja vahtii kansan toimintaa, ettei missään vaan rokki raikaa. Toisinkuuntelijoita (heheh mikä ilmaus!) rankaistaan armotta ja Tohtori Randelinin käsittelystä palaa väkeä, jolla päässä ikuinen hittipotpuri pelkkää iskelmää. Tässä vaiheessa mietin, milloinkohan itse olen ollut salaa Randelinin vastaanotolla aivopestävänä.

 Tangomarkkinoilla kuningattareksi on kruunattu Tarjaa Tarjan perään (ja mikäpäs siinä, hieno nimi jota itsekin kannan virallisissa yhteyksissä mukanani nyt entistä suuremmalla ylpeydellä), tangokuninkaiden kohtalo on ollut vähän surkeampi ja on menty ns. hirveen. Sama meininki tuntuu jatkuvan ja uudet skabat ovat tuloillaan, vahvana ennakkosuosikkina itsensä Keisarinnan (Johanna Reilin) tytär Tarja (kas kas mikä nimi, roolissa Maiju-Riina Huttunen). Olisiko tätä koodia mahdollista mitenkään murtaa? Löytyisikö kenties jostain joku nuori sankari, joka pelastaisi Suomen ja joka saisi ajattelemaan/kuuntelemaan toisin? Löytyykö jostain se Voima, jonka avulla voisi muuttaa kaiken?

 Vastarintaliikettä ja maanalaista toimintaa näissä oloissa on tietysti. Rytöpirtissä bändi soittaa Stray Catsia pienellä volyymillä, ettei SeiPo vaan kuule. Bändin kuvankauniista, sanoisinko jopa poikabändimäisen söpöstä solistista Teposta (Aleksi Aromaa) jos saa silmänsä irti, kannattaa katse suunnata soittimiin ja etenkin rumpalin vehkeisiin. Loota Percussion, jestas mikä viritelmä! Rytöpirttiä ja maanalaista toimintaa johtaa Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) ja lattialuukusta pölähtää paikalle kapinahenkinen Hansu (Sinikka Salminen), joka on mm. tottunut kiertämään maata karaoke-emäntänä. Moinen hupi on maassa ankarasti kielletty (mikä on toisaalta ihan hyväkin), vaan jostain on löytynyt vielä karaokevehkeet ja Hansu vetäisee malliksi Eppu Normaalin hitin "Nuori poika".

Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Rytöpirtin siivooja, nuori Petri (Mikko Töyssy) jää karaokelaitteen kera hetkeksi yksin ja loppu onkin sitten historiaa. Tässä on mahdollinen pelastaja! Vielä pitäisi löytää mystinen hahmo Crazy-Topi Oinonen (Sami Hintsanen), jolla saattaisi olla tietoja Petrin isästä ja jolta saattaisi irrota oppeja ja neuvoja. Teppo ja Petri lähtevät pelottavalle matkalle kohti Akaan Erämaata, jossa Crazy-Topin huhutaan majailevan... Matkalla kuullaan monenlaisia ääniä ja nähdään aavemaisina välähdyksinä kuvia kielletyistä menneiden aikojen staroista. Törmätään myös helsinkiläisiin freelance-jazzmuusikoihin ns. storyvilleihin sekä hillittömiin Kaustisiin; tanhuaviin iloluontoisiin emäntiin.

 Ja onhan muuten näyttävä sisääntulo Crazy-Topi Oinosella! Leopardilegginseihin ja muuhun asiaankuuluvaan sonnustautunut liehuvakutrinen starba vetäisee korkealta ja kovaa mitäs muuta kuin Dion "The Last in Line" ja meikäläisellä tuntuu lentävän paikat hampaista tästä riemusta. Lähemmällä tutkailulla selviää, että Crazy-Topi ei ole ihan entisessä vedossa, käsi vispaa ja hamuaa juotavaa, kasvot elämän ahavoittamat ja lannekaan ei vatkaa vanhaan malliin... CTO suostuu Petrin valmentajaksi ja henkiseksi mentoriksi, Petri kun aikoo osallistua Rytöpirtillä järjestettäviin tangokarsintoihin, vetäistä tangoa, kruunautua kuninkaaksi ja sitten laulaisikin jotain aivan muuta.

The Last in Line 

 Saamme kunnian nähdä ja kuulla oikeaoppista valmentautumista tangolauluun (mm. niele seiväs, muista käsiliike, vibraa loppuun). Myöhemmin saamme nähdä ja varsinkin kokea kaikki kuuluisat "kielletyn tyylin" liikkeet, joista mieleeni jäi etenkin yhdistelmä tupladickinson + ozzy. Hyvä tietää myös se, miten toimitaan jos unohdetaan sanat ja mitä tehdään, jos käännytään selin yleisöön. Tärkeitä elämänohjeita!

Elvis-liike 

 Onhan tämä nyt ... mitenköhän sen sanoisi ... aika mieletöntä! Toisaalta täysin älytöntä, mutta silti hiton hauskaa ja toimivaa. Iskelmä ja rock ottavat yhteen ennenkuulumattomalla tavalla, nähdään mm. biisibattle "Heaven´s on Fire" vs "Ei tämä tyttö lempeä anele". Kerrassaan upeita biisejä mm. Annelin laulama "Tuhkaa" ja tyrmäävän hieno sovitus "Lanka palaa"-biisistä. Bändi soittaa mitä tahansa tyylillä ja taidolla, sehän nyt on selvä. Mikko Töyssy ja Sami Hintsanen kun kunnolla pääsevät revittelemään, ei katsomossa voi muuta kuin naatiskella. Tanssit ja tanssijat toivat mukavaa lisämaustetta, huomioni kiinnittyi etenkin Riku Koskiseen ja toisaalta myös Jarkko Tiaisen hallittuun kokonaisuuteen lyhyine puntteineen.

 Eeppinen sankaritarina, rokkikliseitä, asennetta, viittauksia populaarikulttuuriin ja ajankuvaan, huonoakin huumoria ja täysin yliampuvia hahmoja, näyttäviä asukokonaisuuksia (tangoväen kuteet varsinkin, musta toimii aina), porilaisia, Lemmynkäinen (!!!), Tapio Lasimäki & The Tigercakes, hienoja sovituksia... Hittimusikaalin ainekset! Musiikin ilosanomaa riittää jaettavaksi, ja itsellenihän jäi ainakin kotimatkan ajaksi Tarja Ylitalon hitti korvamadoksi. Kotona soi päässä Lanka palaa.

Kaustiset 

 Jäin kaipaamaan tuulikonetta kitara-ja tukkajumala Antti Parangon kutreja hulmuttelemaan ja ihmettelen myös sitä, miksi teatterin sivuilla kehutaan musiikin kulkevan "Siks oon mä suruisesta Run to the Hillsiin", jos kumpaakaan biisiä ei kuulla? Laidasta laitaan musiikkia kyllä, mutta joku saattaa odottaa juuri näitä. Jälkimmäistä odotin minä, tupladickinsonin kera tai ilman. Vähän jäi kaivelemaan myös se, että tekstissä vilisi mainioita heittoja runsain mitoin ja puolet jo unohdin. Pitää siis mennä uudestaan katsomaan!

 Jännä huomio oli myös se, että kotiuduttuamme katselin kelloa ja totesin, että "Tähän aikaan viikon kuluttua Jyväskylän Hairin ensi-ilta on ohi ja päässäni soi takuulla Let the Sunsine In". Laulelin sitä pätkän ja vasta silloin tajusin, että ei hitto, tämähän on sama kuin Lanka palaa! Kaikkea sitä oppii.

ps. Ensi-illassa oli tietysti tunnelmaa ja bonuksena yleisön joukossa mm. legendaarisen Horsepowerin kaksi jäsentä ja Eppujen Juha Torvinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi ! Teatterit yhdestä osoitteesta!

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatteri

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 10.2. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Pekka Heikkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Koreografia Tanja Kunnari
Nykytanssin ja Tango D´Amoren musiikki Tuula ja Kalle Penttilä

Rooleissa : Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Aleksi Aromaa, Maksim Pavlenko, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Lasse Sandberg, Emppu Jurvanen ja Saimi Penttilä/Sofia Kynsilehto

Ryhmäpotretti 

 Tämän esityksen kanssa ei meinannut olla onni myötä millään, vasta kolmannella varauskerralla onnistui näkeminen. Ensin peruttiin esitys sairastapauksen vuoksi, sitten olin itse kipeänä ja vaikutti jo yhdessä vaiheessa siltä, että tämähän jää näkemättä kokonaan! Toisin kuitenkin kävi. Onneksi.

 "Kuin ensimmäistä päivää" kertoo Lepolan hoitokodin arjesta ja tarkemmin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella kohtaavat työn tiimellyksessä ja työvuorojen vaihtuessa. Keskeisimmässä roolissa on Ritva ( Katariina Kuisma-Syrjä), joka on jo 30 vuotta toiminut kutsumusammatissaan, on työssään hyvä ja voisi sanoa, että Ritva on kiltti ihminen. Hän vaihtaa vuoroja jos tarpeeksi kauniisti pyytää, hän on valmis venymään ja tekemään pitkää vuoroa, hän juttelee ja kuuntelee hoitokodin asukkien tarinoita, pitää kädestä ja kampaa hiuksia. On aidosti läsnä. Vaan miten käy kun Ritva alkaa tunnistaa omat rajansa ja opettelee sanomaan "EI"?

 Olen nähnyt tämän näytelmän muutamia vuosia sitten Tampereen Teatterissa, jossa se pyöri pitkään loppuunmyydyille katsomoille. Silloin päällimmäisenä asiana jäi mieleen ikääntyminen ja riittämättömyyden tunne, hoivatyön raskaus ja epätietoisuus tulevaisuudesta. Nyt nousi pintaan vielä uusia asioita - maahanmuuttajien aiempi työkokemus ja sen täydellinen sivuuttaminen, yksinhuoltajan arki huolineen ja rakastumisineen, työn tehokkuusvaatimukset ja painostus ylemmältä taholta ... ja se, että vaikka kaikenlaiset kolotukset ja vaivat painavat ryhtiä kasaan ja askel ei enää nouse niin kuin ennen, silti voi juttu luistaa, ja muistoissa ja ajatuksissa liihottelee vielä se nuori neito tangon pyörteissä vaikkapa itsensä Eino Grönin kanssa. Paljon tärkeitä asioita ja aiheita tässä, enemmän kuin alunperin muistinkaan. Niistä riittää pohdiskeltavaa ihan jokaiselle.

 Vaikka hoivatyön arki ei minulle tuttua olekaan, samat asiat ne vaivaavat mieltä alalla kuin alalla ja miten helposti sitä onkaan lähtenyt oravanpyörään pyörimään, osittain omaa syytään ja siksi että on kiltisti hyväksynyt kaikki asiat, mitään kyseenalaistamatta ja omia rajojaan tunnistamatta. Ritvoja löytyy joka työpaikasta, ja niin löytyy Minnoja ja Seikkuja ja Marojakin.

 Erityisesti jäi mieleeni pieniä hetkiä - valon siivilöityminen ikkunoista kauniisti, Ritva silittämässä hiljaa Unton (Lasse Sandberg) hiuksia ja rauhoittelemassa levotonta mieltä, Adamin (Matti Leino) ja Taimin (Sinikka Salminen) välitön kohtaaminen ja rupattelu vessassa, Maksim Pavlenkon intensiivinen taidepläjäys tanssiesityksen muodossa, Eino Grönin (Aleksi Aromaa) komeaa laulantaa, hoivakodin asukkaiden, iäkkään pariskunnan, jatkuva sanailu ja nälvintäkin. Herkkiä hetkiä ja muistoja, ja hyväntahtoista, lämminhenkistä huumoria.

Ritva, Grönin Eikka ja Taimi tanssaamassa 

 Katariina Kuisma-Syrjä on Ritvan roolissa loistava, sehän on selvä. Lisäksi eniten osui ja upposi Lasse Sandbergin Unto-papparainen, ehkäpä siksi että hän muistutti jotenkin etäisesti edemennyttä pappaani. Käden vapina, hidas töpsyttely sukissa... (Jarkko Tiaisen Toivo-ukkelista taas tuli mieleeni ikääntynyt Tuomas Kyrö...)

 Suosittelen lämmöllä kaikille. Isoja ja pieniä asioita vankalla otteella. Esityksiä on toukokuun alkuun, joten vielä ehtii hyvin katsomaan. Lisätietoja tästä linkistä.

 Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatteri

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Michael Cooney
Suomennos Tiina Puumalainen
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Valosuunnittelu Jari Vuori

Rooleissa : Jukka Peltola, Lotta Huitti, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Birgitta Putkonen, Juha Haanperä, Aleksi Aromaa, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen ja pesukone sekä puhelinvastaajan äänenä Liisa Peltonen

Visa antaa hartiahierontaa Erkille? 

 Missäköhän sijaitsee ihmisen päässä ns. naurukeskus? Minulla nimittäin jomotti takaraivoa taas melkoisen paljon ensi-illan jälkeen ja juilintaa jatkui pitkälle yöhön. Mitä enemmän nauraa, sitä enemmän kiristää. Ehkä takaraivossani sijaitsee se kuuluisa naurusulake, joka oli jälleen kerran kärvähtämisvaaran alla. Miten mahtavaa, että tämä tapahtui kotikentällä Hämeenlinnassa! Minulla on enemmän tai vähemmän huonoja kokemuksia etenkin rahaan liittyvistä farsseista täällä (kuka muistaa sellaisenkin kulttimainetta nauttivan taideteoksen kuin Jättipotti? Minä muistan, valitettavasti) ja kieltämättä hieman kauhunsekaisin tuntein katsomoon jälleen menin. Ta-daa, farssikirous poistui ainakin minun kohdaltani, ja olen viimeksi nauranut Hämeenlinnassa näin paljon silloin, kun "Ei ketään kotona" pyöri ohjelmistossa ja murtovarkaita oli yllättäen lavalla kolme.

 Ennen esityksen alkua avecini ihasteli lavasteiden hienoja tapettikuvioita ja aikoo hankkia meille kotiin samanlaiset ja tapiseerata koko kämpän samalla kuosilla. Näyttämölläkin satoi kaatamalla vettä, ei nyt ihan niin autenttisesti olisi tarvinnut tapahtumapaikkaa näihin oloihin siirtää. Ovia piisaa ja niitä hetki valaistaankin. Kohta ovista tullaan ja mennään, se on varma se.

 Juonesta ei nyt ihan hirveästi pysty edes kertomaan, sillä sen verran sekavaa on meininki eikä perässä meinaa pysyä. Saamme kunnian tutustua Erkki Lehtiseen (Jukka Peltola), joka on ollut jo parin vuoden ajan työttömänä, vaimonsa tietämättä. Pienen sekaannuksen vuoksi Erkille on tarjoutunut aikoinaan tilaisuus nauttia toiselle ihmiselle kuuluvia etuuksia ja hommat ovat sittemmin lähteneet lapasesta, kun rahaa niin hövelisti tuntuu sossusta irtoavan. Nyt Erkki meinaa laittaa koko touhulle stopin, mutta eipä se olekaan niin helppoa, koska peitetarina on jo niin pitkällä, ettei siitä ota selvää enää itse Erkkikään. Mukaan sotketaan vielä alivuokralainen Visa Muikku (Mikko Töyssy) ja Vertti-setä (Lasse Sandberg). Eikä tässä vielä kaikki. Tietysti ovesta lappaa sisään lisää porukkaa, kuten sosiaalitarkastaja Jaatinen (Katariina Kuisma-Syrjä), läheiskriisipalvelun vapaaehtoistyöntekijä Jutta (Birgitta Putkonen), väärään aikaan kotiin tullut Erkin vaimo Liisa (Lotta Huitti), parisuhdekonsultti Kuitunen (Juha Haanperä), hautausurakoitsija Ala-Kulo (Aleksi Aromaa), pahamaineinen sossun ylitarkastaja Tikkinen (Johanna Reilin), huolestunut Visa Muikun tuleva morsian Reetta (Maiju-Riina Huttunen) sekä villiintynyt pesukonekin.

Vertti-setä, Visa ja Erkki. Ei hyvältä näytä. 

 Ajai, alussa ollaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ja pohjustetaan tulevaa. Katsomossa pystyi vielä jotenkuten hengittämäänkin. Selitysten ja sotkujen lisääntyessä kierrokset kuitenkin nopeutuvat, ja parastahan on se, että katsomossa ollaan askeleen edellä koko ajan. Tai sitten ei. Välillä meni Erkit ja Vertit ja Muikut ja porot sekaisin meikäläiselläkin, mutta on se nautinnollista saada lamppu syttymään päässään vain hetkeä ennen kuin roolihahmot ovat kaivelleet itselleen vielä syvemmän kuopan, jonka reunalla jo ollaan kovaa vauhtia menossa -ja sitten ovesta tupsahtaa sisään juuri se henkilö, joka sieltä ei missään tapauksessa saisi paikalle tulla. Loppupuolella oli aivan poskettoman hysteerinen hässäkkä meneillään ja katsomo suorastaan ulvoi naurusta. Mikäpä näillä keleillä olisikaan parasta terapiaa?

 Hahmogalleria on taas kerrassaan mainio kauttaaltaan. Jukka Peltolan olen nähnyt lavalla vain kerran aiemmin, ja silloinkin aika reippaasti erityylisessä jutussa (Che - Hän elää!? / Teatteri Vanha Juko). Mikä verraton pokerinaamainen koomikko hänestä kuoriutuikaan! Jostain syystä tuli mieleeni välillä Steve Carell - ja mitä ihmeen hyppyaskelia Erkki veteli näyttämön poikki! En tiedä oliko syynä ne viikset vai kalsarit/buutsit-yhdistelmä vai mitkä, mutta Lasse Sandberg ansaitsisi jo jonkinsortin diplomin Vertti-sedän tulkitsemisesta. Mikä habitus! Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mitä tarkoittaa termi manspreading (suomeksi äijähaara). Ja se look ... mikä lie köyhänmiehen versio Burt Reynoldsista, ja samalla sekoitus Viiksi-Vallua, James Hetfieldiä ja 70-luvun pornoleffojen himoköyrijää. Kyllä, olen sen verran nähnyt että osaan sanoa.

 Entäs sitten hautamanu Ala-Kulo kuin suoraan leffasta V niin kuin verikosto, ja ruttonaamarit siihen päälle vielä. Avecini tosin oli sitä mieltä, että näyttivät naamareissaan ihan pingviineiltä. Jaloviinapäissään hilluva Katariina Kuisma-Syrjän tarkastaja Jaatinen, joka turhaan kärttää tärkeää allekirjoitusta ja pääsee sitten kyllä lausumaan viimeisen sanan. Ja yltiöempaattinen kaikkien kaveri, vapaaehtoistyöntekijä Jutta Yli-Polvi... Johanna Reilinin ylitarkastaja Tikkinen sitten ns. räjäytti pankin. Johan oli naisella näyttävä sisääntulo! Ammattitaitoa on sekin, että pokka pitää... Olisi kiva tietää, miten paljon harjoituksissa on repeilty.

Ylitarkastaja Tikkinen ja Erkki

 Nopea oli oppimaan käskyjä seksiterapeutti parisuhdekonsultti Kuitunen, sen verran napakasti Erkin Liisa-vaimo häntä käskytti istumaan. Tässä vauhdissa kihditkin parantuvat, kuolleet nousevat kävelemään, salaiset tyttöilyhaaveet paljastuvat, häät peruuntuvat ja kadonneet aistit palautuvat.

 Tämä oli kyllä varsinainen jättipotti, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä! Erinomaisen hyvä rytmi, joka säilyi alusta loppuun. Muutenkin Hämeenlinnan Teatterin syksy on ollut erittäin onnistunut. Reilun parin viikon sisällä olen nähnyt peräti viisi erilaista juttua (vierailuesityksiäkin) ja kaikki ovat olleet varsin herkullista seurattavaa. Jos kaipaat kunnon nauruterapiaa ja haluat väriä/valoa elämääsi, kannattaa suunnata Hämeenlinnan Teatteriin. Täältä pesee ja linkoaa, vaahdon kera!

Ruttovaara!

 Lisäpointseja hauskasta käsiohjelmasta, joka oli kuntoutustukipäätöksen muodossa. Tästä päätöksestä ei kannata valittaa! "Hän on nyt paremmassa paikassa." "Jaa Turengissa?"

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatteri

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan

Käsikirjoitus Jeffrey Lane
Sävellys ja sanoitus David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Maiju Sallas
Koreografia Jens Walentinsson
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Lotta Huitti, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Emppu Jurvanen, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen, Petja Lähde, Maksim Pavlenko, Aleksi Aromaa, Miikka J. Anttila/Juha Haanperä ja Kirsi-Kaisa Sinisalo (videolla)

Muusikot : Antti Paranko, Lauri Malin, William Suvanne/Jari Jämsä, Kalle Penttilä, Jussi Seppälä ja Petja Lähde

Pepa (Sinikka Salminen) keskellä lääkärin käsittelyssä

 Varsin miesvoittoinen on ollut tämä teatterivuoteni toistaiseksi (on ollut Tuntematonta sotilasta ja sen Seitsemää veljestä, molempia pariinkin otteeseen), mutta nythän siihen pläjähti kunnon käänne. Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaali (ja tulevalla viikolla vielä Pentinkulman naiset, samassa teatterissa sekin)! Sivistin itseäni ennakkoon katsomalla kesällä samannimisen elokuvan, ja siinä rytäkässä opettelin, miten kirjoitetaan Pedro Aldomovarin nimi oikein vai olikos se nyt Almodóvar sittenkin? Tutuksi tuli myös caspatsho elikkäs gazpacho. Leffan nähtyäni olin vielä enemmän sekaisin mitä aiemmin. Tolkutonta pajatusta espanjaksi ja hullunhauskoja käänteitä. Mietin päätäni pudistellen, että millainenkohan musikaali tästä sekoilusta oikein saadaan aikaan!

 Jaa millainen! Täysin sekopäisen överi ja ehkäpä hulluinta menoa, mitä aikoihin on nähty. Ja kaikki tämä positiivisessa mielessä. Käsiohjelmaa yleisölämpiössä tiiraillessani taisin sanoa parikin kertaa ääneen "Ei helvetti minkä näköistä porukkaa", sydän täynnä lämpöä kuitenkin. En tiedä mitä se minusta tai maustani kertoo, mutta saan jotain outoja kicksejä huvittavannäköisistä peruukeista, viiksistä ja pastellisävyisistä miesten housuista. Ehtymätön inspiraationlähteeni näköjään, ja sitä settiä olen suureksi ilokseni saanut kokea viimeaikoina aika paljonkin.

Taksikuskin ja muiden jorausmeiningit 

 Mistäköös tämä musikaali sitten kertoo? No naisista hermoromahduksen partaalla tietysti! Ja vähän miehistäkin. Kaiken alku ja juuri on tapanikansamaisin elkein entréen tekevä näyttelijä Iván (Lasse Sandberg taas oikein elementissään), joka on aiheuttanut pahemmanluokan sydänsuruja kanssanäyttelijätär Pepalle (Sinikka Salminen unelmaroolissaan) eli mennyt ja hylännyt tämän. Ivánilla on toki vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä) ja poikakin, Carlos (Matti Leino, leffassa tässä roolissa nuori Antonio Banderas...), mutta niistä herra ei tunnu piittaavan. Mukana menossa myös Pepan paras ystävä, mallitypykkä Candela (täysin hillitön tapaus Liisa Peltonen) ja tämän nuori, salskea rakastaja Malik (Emppu Jurvanen), joka osoittautuu etsintäkuulutetuksi. No, kuvissa lappaa myös kaikensorttista muuta karvapäätä, eli dubbausohjaaja Hectoria (Aleksi Aromaa, kiitos tästä hahmosta!), pälvikaljuista lääkäriä kaksteholaseineen (Petja Lähde), punkkaria (Miikka J. Anttila) sekä tietysti torttutukkainen taksikuski (Mikko Töyssy), joka sattuu aina sopivasti paikalle silloin, kun pitäisi siirtyä paikasta toiseen. Muutakin porukkaa lavalla pyörii, kaikki omalla omituisella tavallaan enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä hahmoja. Sketsihahmokisoissa pärjäisi muutamakin...  Ja sitten ne 60-luvun tanssivat miehet pastelliasuissaan, hoh hoh mitä silmäkarkkia!

Lucia ja 60-luvun miehet... 

 Pepa yrittää saada tärkeää viestiä toimitetuksi Ivánille, mutta eipä siitä oikein meinaa tulla mitään, kun kaikki menevät koko ajan ristiin ja rastiin, ja puhelin vastaajineen rikotaan muutamaan otteeseen. Sänky syttyy palamaan, poliisit tekevät ratsioita, välillä kekkuloidaan pakarat paljaina ja välillä sukkiksissa ja riipaistaan mekko päältä useammankin kerran. Pepa valmistaa erinomaista gazpachoaan, johon tällä kertaa lykätään kourallinen Valiumia mausteeksi ja porukkaa lakoaa kesken lauseen ja yksikin estynyt neito Marisa (Lotta Huitti) pääsee vähän irroittelemaan kunnolla.

 Väliajalla kuulen useammankin sanovan, että aika sekavaa. No jos on liuta naisia hermoromahduksen partaalla, niin ihan taatusti on sekavaa! Sehän on selvä. Mutta miten ihanan värikästä ja mehukasta menoa! Väliajan jälkeen meinasin saada hermoromahduksen minäkin, kun takanani istunut mies rapisteli vaikka kuinka kauan jonkun karkkipussin kanssa korvani juuressa (siltä se ainakin kuulosti). Yritin kuitenkin käyttäytyä, vaikka mieleni teki kääntyä, tempaista pussi miehen käsistä ja huutaa kovaa "Johan nyt perkele loppui se rapina!"

Iván, kaikkien naisten unelma? 

 Musiikillisesti on eksoottista menoa ja rytmiä alusta loppuun, bändi on huippuvedossa (kuten aina) ja mahtavaa tässäkin, että ovat näkösällä koko ajan. Kokonaisvaltaista elämystä tukee lavastus projisointeineen sekä valo-ja äänimaailma. Ihan kuin oltaisi ulkomailla oikeastikin. Tanssikuvioista pidin äärettömän paljon. Heti alussa oli nautinnollista menoa, kun väki kiemurteli näyttämön poikki lanteet keinuen useampaan otteeseen. Mikä parkettien partaveitsi muuten Aleksi Aromaasta on kehkeytynyt!

 Sinikka Salminen on kyllä huikea pääroolissa, täydellinen roolisuoritus! Kovasti mieleeni oli myös Liisa Peltosen Candela, Liisa on kyllä mahtava komedienne ja laulu, jossa soitellaan muutama puhelu Pepan vastaajaan on m-i-e-l-e-t-ö-n! Roolisuoritukset kauttaaltaan ovat onnistuneita, ei moitteen sanaa mistään.

Candela soittaa puhelun, Malik ottaa suihkun

 Eka puolisko oli täyttä tykitystä, mutta väliajan jälkeen meno hiukan lässähti ja jäi junnaamaan paikoilleen. Hyvin piti pokka kyllä oikeussalissa tuomareilla, kun yhdestä nuijasta lensi nuppi irti... Keskittymistäni häiritsi se rapiseva karkkipussikin (jonka luulin jo olevan mielikuvitukseni tuotettakin, sillä vieressäni istunut mieheni ei ollut moksiskaan eikä ollut kuullut mitään!).

 Jos kuvailisin tätä musikaalia viinitermein, olisi tämä runsaan hedelmäinen, rönsyilevä, notkea, värikäs. Tanniinisuus vähän tuli läpi loppupuolella, mutta jälkimaku oli antava ja messevä. Korkkaisin toisenkin pullollisen tätä samaa!

 Kaikkineen varsin onnistunut väriläiskä syksyn harmaisiin hetkiin. Varoitus! Saattaa innostaa miehet laulamaan "Blaa bla blaa blaa"-lauluja matalalla äänellä. Toivottavasti innostaa myös kasvattamaan viikset, hankkimaan afroperuukin, ostamaan vaaleansiniset housut ja menemään kansalaisopiston salsaryhmään (voi salsata tanssin tai kastikkeen muodossa, ihan miten vain).

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatteri

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 16.2. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henna-Maija Alitalo ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Ohjaus Ari Numminen ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Koreografi Ari Numminen
Tekstit Lea Karmala
Musiikin sävellys Petri Tiainen
Laulujen sanat Jarkko Martikainen
Sovitus ja taustanauhat Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Naamiointi Liisa Sormunen

Rooleissa : Pekka Heikkinen, Henna-Maija Alitalo, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Anneli Ranta, Otto Rantanen ja Mikko Töyssy

Bändi : Antti Paranko, Lauri Malin ja William Suvanne/Roope Löflund

 Kotomaamme satavuotisjuhliin on teattereissa valittu ohjelmistoon niin Tuntematonta sotilasta kuin Niskavuortakin, Täällä Pohjantähden alla tietysti, Mielensäpahoittajaa ja Tom of Finlandiakin noin niin kuin esimerkeiksi. Hämeenlinnan Teatterin "Suomi sataa ja tuulee" -kantaesitys erottuu kyllä joukosta, etenkin jos huomaa musiikkipuolen takaa löytyvät YUP-bänditoverukset Jarkko Martikaisen ja Petri Tiaisen. Hämeenlinnan Teatteri on tällä esityksellä myös mukana Teatterimuseon kanssa järjestetyssä Teatterin ABC-pilottihankkeessa, jossa alueemme koululaisia opastetaan liki kädestä pitäen teatterin ihmemaailmaan. Ties vaikka siellä uusi sukupolvi teatterikärpäsen puraisemia jo olisi kasvamassa...

 Itseäni jännittää erityisellä tavalla aina nämä kantaesitykset, kun yhtään ei tiedä mitä sieltä tuleman pitää, mikä on toisaalta hyväkin. Eihän sitä muutenkaan tiedä, vaikka teksti olisi kuinka tuttu. Lopputulos on aina yllätys ja monen asian summa. Niin tälläkin kertaa.

 Jaahas, Sibelius-monumentti näemmä revitty auki ja lätkäisty eri puolille lavaa... vähän liian helppo ratkaisu. Aluksi Pekka Heikkinen rullasi kevyesti estradille ja esitteli itsensä kaikkien sotien veteraaniksi ja kertojahahmoksi. Tykästyin Pekan hahmoon ja läsnäoloon välittömästi, hänestä huokui tietynlainen rauha hyvin voimakkaasti. Esitys käynnistyi varsin vakuuttavasti ja railakkaasti Kalevalan alkutekstillä, lauluvoima toi mieleeni Värttinän ja tanssiaskelien poljento oli varsin messevää. Kiinnitin huomioni taidokkaisiin asuihin, joissa oli viitteitä kansallispuvuista ja "vanhoista ajoista" with a little twist. Jatkossa pääsimme sitten seuraamaan poliittista vääntöä pitkän pöydän ääressä ja Kalevala-tekstit jatkuivat Lemminkäisen äidin muodossa. Myönnettävä on että hitusen tylsistyin pitkien puheiden ääressä, tiivistämisen varaa kun olisi ollut reilusti. Minulla tuppaa ote herpaantumaan, jos tuntuu että olennaisin asia on jo mainittu ja tietty piste kun ylitetään, en jaksa keskittyä kuuntelemaan kunnolla vaan alan miettiä ihan muita juttuja. Toki niitäkin pitkähköjä monologeja on nähty, jossa intensiteetti on pitänyt otteessaan ihan loppuun asti ja saanut janoamaan lisääkin. Aina ei kuitenkaan osu ihan kohdalleen. Väliaika tulikin kiitolliseen paikkaan.

Maahanmuuttajien ilakointia 

 Toinen puolisko nousikin sitten ihan uusiin sfääreihin ja biiseinä kuultiin sellaisia helmiä, että morjens. Matti Leinon monityöläisen tilittämä "Camelia en osta" oli hemmetin osuva ja entäs sitten ihan oikeasta uutispätkästä napattu suljetun paperitehtaan pääluottamusmiehen rehellinen "Monet kovat kännit", josta Mikko Töyssy sai jälleen ansaitusti illan komeimmat aplodit. Taustalla vielä eteeriset naiset tanssimassa. Suomalaista naista ja suomalaista miestä ruodittiin molempia vielä erikseen. Ai että, Matti Leinon letkeitä lanteita oli ilo seurata ja muutenkin pidän kovasti hänen tavastaan liikkua ja ylipäätään olla lavalla. "Ennen oltiin vaan" pisti miettimään omaakin ruuduntuijotteluaikaansa, ja tulevaisuuden vanhainkodin näkymät olivat täysosuma. Lopun kruunasi tulevaisuuden mies vuodelta 2037 (Otto Rantanen), joka lakaisi varmoin ottein edelliset sotkut pois silmistä. Eihän tässä oikeastaan ole mitään hätää!

 Esityksen aikana tuli huomattua se, että jotenkin naisten äänet soivat yksittäisinä liian kovina ja "metallisina" minun korviini, mutta kun nelikko lauloi yhdessä, kuulosti se upealta. Välillä tuli jopa Lapualaisooppera mieleeni, sen verran tymäkkää tavaraa korviini kantautui.

 Ihan erikseen täytyy jälleen mainita se asia, että Hämeenlinnan Teatterissa on eittämättä Suomen tyylikkäin bändi. Näyttivät mokomat pirun hyviltä jälleen ja soitto kulki kuin juna Hämeenlinnan ohi. Tätä bändiä ei totisesti piilotella mihinkään, vaan koko ajan olivat näkyvillä ja musisointi oli varsin monipuolista ja yllättävääkin. Tältä porukalta kaikki tyylilajit hoituvat, ja katsomossa voikin istua luottavaisin mielin. Antti Paranko-Lauri Malin-William Suvanne on laadun tae, aina.

Bändi ja Pekka 

 Olisin kaivannut ehkä enemmän huomioita siitä, mitä suomalaisuus tänä päivänä on. Lauluissa tuli monenlaista tarinaa kyllä. Käsiohjelma oli mukavaa luettavaa, oli kiintoisaa lukea työryhmän ajatuksia Suomen juhlavuoteen liittyen. Mieleeni jäi etenkin porukan juniorin Otto Rantasen hieno mietelmä "Itsenäinen, satavuotias Suomi merkitsee minulle kotia. ... Se merkitsee asenteita ja niiden muuttumista toivottavasti parempaan. Olemme vasta nuori kansakunta ja meillä suomalaisilla on paljon opittavaa. Opittavaa on muilta, mutta myös itseltämme ja omista virheistämme."

Siitäpä ohjenuoraa itse kullekin. Opiskelun lomassa voi vaikkapa riipaista kovat kännit tästä.

Erityiskiitos siitä, että mukana oli Yrjö Jylhän hieno "Kaivo"-runo.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatteri

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Tim Firth
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Olka Horila
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen/Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Leena Viitanen, Liisa Peltonen, Ria Kataja, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen ja Henna-Maija Alitalo/Birgitta Putkonen (pieniä roolivaihdoksia Katariina Kuisma-Syrjän sairastumisen vuoksi)

 Kalenteritytöt sai Hämeenlinnassa ensi-iltansa jo liki kaksi kuukautta sitten. Ensi-iltapäivänä olin vähän yllättäen ihan toisella paikkakunnalla ja sain kyllä kuulla kunniani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tämä myöhäisempi ajankohta oli monessakin mielessä tärkeä ja ainutlaatuinen. Siitä myöhemmin lisää.

 Näytelmän tapahtumat sijoittuvat alunperin Englantiin, mutta tässä tarina on sovitettu Suomeen ja Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen touhuihin. Ratkaisu toimiikin hienosti ja tuo kaiken lähemmäksi ja tutummaksi, vaikka lapsettomana minulla ei olekaan omakohtaisia kokemuksia vanhempainyhdistysten puuhista. Oli kuitenkin helppoa ajatella, että noin se varmaankin menee. Naisporukka suunnittelee ja ideoi koko ajan uutta varainhankintamielessä, on jo kokeiltu söpöjä siilikalentereita ja erinäisiä leipomuksia tursuaa joka tuutista. Mokkapalat on se kovin juttu, sehän on selvä. Päällepäsmärinä toimii Pauliina (Ria Kataja), joka lavastuksenkin näkökulmasta tuntuu olevan muita ylempänä, ainakin omasta mielestään, ja sanoo aina viimeisen sanan.

 Naisporukan touhuja ja jutustelua on mukava seurata. Kaikki ovat omanlaisiaan persoonia : joukossa on touhuavaa tättähäärää, edustusrouvaa, kilttiä ja hiljaista hiirulaista. Jokaisella on ollut ja tulee olemaan oma roolinsa tilaisuuksien järjestelyissä. Popcornien tarkka pussituskin on tärkeää hommaa, jos joku niin on sanonut. Anna (Birgitta Putkonen) on kuitenkin normaalia hiljaisempi, ja pian syykin selviää. Hänen miehensä Juha (Lasse Sandberg) on sairastunut syöpään ja hoidot eivät enää tehoa. Viimeisenä toiveenaan ja mielet herkistävässä lähtöpuheessaan hän jakaa kaikille auringonkukansiemeniä kylvettäväksi. Kukat kun kääntyvät aina valoa kohti. Kirsi (Johanna Reilin) saa idean kalenterista, jossa vanhempainyhdistyksen naiset poseeraisivat ilkosillaan rekvisiitan keskellä ja kalenterin tuotolla hankittaisiin uusi sohva syöpäklinikan aulaan. Kaikki eivät suhtaudu ideaan innolla, mutta moni on valmis poseeraamaan, pidetyn Juhan muistoa kunnioittaen. Tuumasta toimeen, kalenteri tehdään ja siitä nousee valtava mediakohu.

Juha (Lasse Sandberg) ja Anna (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Useasti näytelmän aikana käy mielessä, että tämä on naisten vastine Housut pois-jutulle. Molemmissa kun on kyse muustakin kuin riisumisesta kaiken kansan edessä. On kyse yhteisöstä, ystävyydesta, itsensä voittamisesta, menettämisen pelosta, ennakkoluuloista ja niiden purkamisesta. Ajatukseni täytti myös valtavan suuri ylpeys etenkin useiden upeiden naisroolien vuoksi. Varsinkin Birgitta Putkosen vähäeleinen ja hienovireinen roolityö Annana teki minuun suuren vaikutuksen, samoin räiskyvä Johanna Reilin nauruineen ja Liisa Peltosen kokonaisvaltainen kehonkieli. Mitä askellusta ja epäryhdikyyttä! Väliajalle mentäessä olin sitä mieltä, että Liisan pitäisi perustaa yhdennaisen klovneriaryhmä.

 Onnenkyyneleet kihosivat silmiini naisten kalenterikuvia esiteltäessä. Miten upeita, hehkuvia naisia, ja jokainen sai ansaitut wau-huudot katsomosta ja väliaploodit.

 Kalenteritytöt toi ansaittua piristystä pimenevään syksyyn, sopivassa suhteessa haikeutta ja huumoria. Pidin myös kovasti Aimokoulun oppilaiden piirroksista, jotka pääsivät seinille useaan otteeseen. Niin, ja näytelmän esitysoikeuksiinhan on kirjattu, että yhden esityksen tuotto on ohjattava syövän tutkimukseen. Näin myös Hämeenlinnassa.

Etualalla Johanna Reilin 

 Näkemäni esitys 22.10. 2016 oli myös Johanna Reilinin 30v-taiteilijajuhlanäytös, jonne sain suuren ilon ja kunnian osallistua kutsuvieraana. Yleisölämpiössä oli nähtävillä kuvia Johannan roolitöistä vuosien varrelta, ja esityksen jälkeen kokoonnuimme aulaan kohottamaan maljan hienolle uralle. Puheita pidettiin. Itse herkistelin vähän liiankin kanssa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka ovat "syyllisiä" siihen, että minua aikoinaan teatterikärpänen puraisi, Johanna Reilin luonnollisesti yksi heistä. Ilman tätä teatteria, ilman näitä ihmisiä minä en olisi välttämättä se mikä olen nyt, ja on ollut etuoikeus seurata monen hienon näyttelijän vaiheita täällä kotikentälläni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Johanna Reilin ja kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Finnhits / Hämeenlinnan Teatteri

Finnhits / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.10. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Kari Hotakainen
Ohjaus ja sovitus Sakari Kirjavainen
Koreografia Sari Louko
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu  Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Kampaukset, peruukit ja maskit Liisa Sormunen

Rooleissa : Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Lasse Sandberg, Lotta Huitti ja Anneli Ranta/Katariina Kuisma-Syrjä

Bändi : Lauri Malin, Antti Paranko/Marko Karhu, Kalle Penttilä, Aleksi Aromaa ja William Suvanne

 Nykynuorisolle sana Finnhits ei taida sanoa yhtikäs mitään, mutta voi pojat, meikälikankaltaiselle 70-luvulla syntyneelle sanoo ja paljon. Välittömästi muistuu mieleeni se, kuinka naapurissa kateellisena hypistelin varmaankin Fazerin Musiikkikerhosta kestotilauksella saapuneita Finnhits-levyjä, joissa hitti seurasi toistaan. Levy soimaan ja niin on veivattu omaa showta vuorotellen kaverin kanssa keskellä olohuoneen lattiaa, hyppynarun pää mikrofonina. Levyjä tuli soitettua niin paljon tuohon aikaan, että vieläkin osaan tuosta noin ulkoa yhtä sun toista jo unholaanpainunutta Finnhits-klassikkoa. Jotain kertoo se, että yhtään en osaa tähänkään nyt nimetä, mutta auta armias jos satun kuulemaan alkutahdit esim. Radio Nostalgiasta, johan lähtee tämä likka laulamaan mukana. Sisäinen jukeboxini on siis jatkuvassa valmiustilassa ja valmiina aktivoitumaan ihan milloin tahansa, useimmiten myös työssäni kaupan kassalla. Iloksenne voin ilmoittaa, että säännöllisin väliajoin kaupassa asioi myös eräs miespuolinen asiakas, jolla on sama "ongelma". Niinpä vaihdammekin aina päivän biisejä lennossa ja aina ei ole vaihto miellyttänyt, puolin ja toisin.

Jorma (Lasse Sandberg) elementissään 

 Jännällä tavalla nämä Finnhitsit vievät aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan paljon paremmin. Vai oliko? Ainakin olo oli paljon huolettomampi. Riitti se, että Heikki Hietamies toivotti telkassa "oikein hyvää iltaa" ja lauantai oli pelastettu. Istuin risti-istunnassa (nykyään en edes saa itseäni moiseen asentoon) telkan edessä lattialla ja yritin bongata tuttuja tanssiparketilta linssiluteilemasta. Riitti se, että saunan jälkeen sai pienen pullon Sittistä ja läpinäkyvässä muovissa olleen Brunbergin suklaalevyn puoliksi iskän kanssa. Riitti se, että synttäreillä kahvipöydässä oli tarjolla tiikerikakkua ja Fazerin suklaanapeilla koristelu kakku. Riitti se, että sai aina uusimman Jippo-lehden numeron ja pääsi nikkaroimaan jotain jännää. Isompia asioita ei ollut tarvetta edes haikailla, näin oli hyvä.

 Finnhits-näytelmä koostuu Kari Hotakaisen kirjoittamista lyhyistä tuokiokuvista ja tilanteista muutaman ihmisen elämässä. Muistan omistaneeni joskus äänikirjan näistä? Pitäneekö paikkansa? Koskaan en ehtinyt juttuja kuunnella, sillä ehdin kaiketi myymään sen pois kirpparilla, hyllystäni sitä ei nimittäin enää tähän hätään löytynyt. Nyt harmittaa. Hotakaisella kun on taito kiteyttää isoja asioita muutamaan sanaan, ja nytkin näyttämöllä kuultiin liuta kuolemattomia ajatelmia, joita olisi mukava ollut makustella pitempäänkin. Sanoin vierustoverilleni muutamankin kerran "Muista toi!" ja hetken kuluttua olin jo unohtanut, mitä piti muistaa kun tuli uutta briljanttia ajatusta tilalle. Mieleen jäi ainoastaan se, että joku oli "Perseestä kotoisin, mutta kirjoilla Espoossa" ja se, että olo on sellainen, kuin olisi jatkuvasti sovituskopissa ja ylänappi ei mene vieläkään kiinni. Tuttu tunne. Kirja kädessä olisi voinut tekstiin jämähtää makustelemaan sen vivahteita ja palata samaan yhä uudelleen, mutta niinhän se taitaa olla, että tosielämässäkin usein kuulee kaikenlaista ainutlaatuista ja nerokasta, johon ei voi enää palata kelausnappia painamalla tai sivuja taaksepäin selaamalla. Se hetki meni jo ja menee jatkossakin, jos ei osaa pitää silmiään, korviaan ja sydäntään auki.

Kale (Mikko Töyssy) ja Minna (Lotta Huitti) 

 Näytelmän tapahtumapaikkana toimii Teboilin kahvila, jonka pöydissä ihan tavalliset ihmiset toisiaan kohtaavat ja ilot ja surut jaetaan. Tapahtumapaikkana voisi toimia myös mikä tahansa lähiökuppila, ei kuitenkaan mikään trendikahvila, jossa baristat loihtivat erikoiskahveja asiakkaan toiveiden mukaisesti. Kaikki haikailevat jonkun asian perään - yksi menneiden aikojen, toinen kadotetun rakkauden. Tai sen, ettei koskaan ole oikein edes rakastanut. Haaveet ja toiveet ovat luokkaa "sitten kun saan tehtyä sen ja sen" tai konditionaalissa tekisin ja menisin. Ajatukset pyörivät menneessä tai tulevassa, mutta ei juurikaan nykyhetkessä tässä ja nyt. Johonkin haikailu on enemmän sääntö kuin poikkeus. Mutta sitten kun tuttu kappale lähtee soimaan, silmiin syttyy uudenlainen palo ja roolihahmot saavat uutta eloa ja energiaa...

 Ei siis Finnhits-näytelmää ilman kuolemattomia Finnhitsejä, joista kylläkin tukka-ja kitarajumalaksikin jo vuosia sitten nimeämäni Antti Paranko on tehnyt uusia ja erikoisiakin sovituksia, ja nehän piru vieköön toimivat! "Jätkän humppa" ja "Moottoritie on kuuma" saavat ainakin täysin uudenlaisen kiintoisan käsittelyn. Jätkän humpasta tuli vieläpä jotenkin semieroottinen, kun Hämeenlinnan oma Cisse Häkkinen eli Aleksi Aromaa basson varressa miehekkäästi kähisi lauseita sinne Minnan (Lotta Huitti) veikoittelevaan versioon. Tunnustettava on sekin, että useampaankin kertaan jämähdin varsinaisen näyttämön tapahtumien tai tapahtumattomuuden sijaan tuijottamaan bändin jätkiä ja varsinkin U2-henkistä rumpalia, joka tästä lähin kulkekoon nimellä Lauri Malin Jr, eli melkein kuin U2-mies itsekin. Basisti Aromaan übercool ilme ja look veivät minun aika useinkin jostain syystä Ruotsinlaivan tunnelmiin... Melkein jo odotin, milloin tulee kuulutus siitä, monelta Tax Free aukeaa.

 Suureksi harmikseni roolihenkilöistä en ihan saanut kaipaamaani otetta. Alkupuoliskolla olin jopa hivenen tylsistynyt ja aloinkin siinä vaiheessa tuijotella bändiläisiä, vaikka katseeni kyllä eksyi aika usein myös Juhiksen (Saska Pulkkinen) nyöritoppiin ja lattarilanteisiin. Koreografiat olivat aika outoja paikoitellen, hitaita yritelmiä parrasvaloihin ja niiden rajoilla. No, sellaista se meillä useimmilla taitaa koko elokin olla ... rimpuilua jossain reunamilla muttei ihan siellä keskipisteessä, vaikka kuinka haluaisi. Jokainen sai vuorollaan loistaa parrasvaloissa ja hienoja hetkiä sekä persoonallisia tulkintoja saimme todistaakin. Mieleeni jäi etenkin Seijan (Anneli Ranta) veto "Kapakkaenkeli", Miran (Maiju-Riina Huttunen) "Cuba" ja Juhiksen "Paint it Black", jonka aikana mieleni teki riisua päälivaatteet pois, tuli sen verran kuuma sitä menoa katsellessa. Jälkimmäinen lienee suomiversiona nimeltään Mustaa ja esittäjänä kukas muu kuin Kai "Kuju" Hyttinen... Itse kyllä muistin, että Kirka olisi sitä laulellut.

Tässä on kuumaa muutakin kuin moottoritie, Mira ja Juhis

 Läpi koko näytelmän baarin ja elämän nurkkapöydässä tuntui istuskelevan Kale (Mikko Töyssy). Karaokessakin usein käy niin, että muut laulavat monta kierrosta antaumuksella ja ujostelematta, sen yhdenkin tyypin tekee mieli jotain laulaa mutta tuntuu, että rahkeet eivät mitenkään riitä. Olen itse ollut kerran erään paikallisen kuppilan lauantaikaraokessa paikalla todistamassa tilannetta, jossa tunnelma alkaa olla jo melkoisen väsynyttä ja porukka nuokkuu pöydissään. Elämän valttikortit on levitetty pitkin pöytää ja lattioita, valomerkki on jo ilmassa. Ja sitten se koko illan jossain varjoissa istunut ruutupaitainen tavisheppu huomaa tilanteensa tulleen, ja menee ja vetäisee Hectorin "Jäävalssin" sellaisella draivilla, että koko kuppila sähköistyy sekunnissa. No, näinhän se käy tässäkin näytelmässä ja Mikko Töyssy saa kunnian vetäistä erään klassikon ja aploodien paineaalto saa Sunny Car Centerin tolpan surullisen mainoslakanan jäänteetkin lepattamaan. Illan paras veto.

 Poislähteissä olin oikein mukavissa fiiliksissä. Kokonaisuudesta jäi kuitenkin päällimmäiseksi mieleeni pieni keskeneräisyys, osittainen hitaus, liika pituus ja tarinanpätkien irrallisuus. "Ihan jees", joka riittänee monelle muulle varmaankin mainiosti. Mukavasti näin yön yli nukkumisen jälkeen esitys herätti kaikenlaisia muistoja mieleeni menneiltä ajoilta, mutta kun mieluummin haluaisin katsella eteen enkä taakse. Samat pienetsuuret haaveet ne ihmisiä tosin liikuttaa, ollaan sitten missä kymmenluvulla tahansa. Sellaisia me ihmiset ollaan.

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatteri

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Olli Jalosen samannimiseen romaaniin

Dramatisointi ja ohjaus Hannu Matti Tyhtilä
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Harri Ekonen, Juha Haanperä, Ilkka Heiskanen, Maiju-Riina Huttunen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Mikko Töyssy, Markus Virtanen ja Mikko Virtanen

 Minulle on käynyt useammankin kerran niin, että olen teatterireissulta kotiuduttuani avannut välittömästi tietokoneen ja kirjoittanut blogiini heti tuoreeltaan, etenkin täällä Hämeenlinnassa nähdyistä esityksistä. Kotikenttäetu. Lauantaina kotiuduin posket innosta hehkuen ja istahdin koneen ääreen, mutten saanut aikaiseksi yhtään mitään. Havahduin monta kertaa tuijottelemasta jonnekin kaukaisuuteen ja tekstiä en saanut aikaiseksi. Mikael Saari lauloi Euroviisuissa "On It Goes". Niin se kuluu, aika. Nyt on jo maanantai, enkä vieläkään tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi.

 Viime vuonna näihin samoihin aikoihin oli "Sibelius - Kohtalonyhteydet" -näytelmän odotettu ensi-ilta. Minua jostain syystä jänskätti niin paljon, että unohdin kokonaan olevani alkuvuoden "tipattomalla" ja menin juomaan lasillisen valkoviiniä! Tälläkin kertaa löysin itseni viinilasi kourassa yleisölämpiöstä. Olin viime vuoden puolella hypistellyt Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Miehiä ja ihmisiä"-pokkaria ja miettinyt, että uhka vaiko mahdollisuus. Otin sen mahdollisuutena ja ostin kirjan, luinkin sen. Mietin lukiessani, että miten tämä ja tämä kohtaus mahtaa taipua teatterin lavalle, vai taipuuko ollenkaan. Onko koko kohtausta edes mukana. Mutta kuulkaas, eniten jännitti (tai ei nyt jännitti, vaan "kihelmöitti") se, että lavalla nähtäisiin combo Veljekset Virtanen. Vihdoinkin. Kolme vuotta sitten tekemässäni haastattelussa veljeksistä vanhempi, Mikko, totesi tekemässäni haastattelussa, että unelmiensa vastanäyttelijä olisi velipoika Markus. Että ehkä se päivä joskus koittaa. Tästä muutaman kuukauden kuluttua Markus totesi samassa tilanteessa, että kyllä Mikon kanssa olisi hienoa olla pitkästä aikaa lavalla.

Poika ja isä 

 Ja nyt se päivä sitten koitti. Miehiä, ihmisiä oli katsomon täydeltä. Eletään vuotta 1972. Tarinan päähenkilö on poika nimeltä O (Markus Virtanen), lukion toista luokkaa käyvä aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen. Edessä on mahdollisuuksia täynnä oleva kesäloma. Kaikki on auki. Koko maailma ja elämä on auki. Sitten isä (Ilkka Heiskanen) saa sydärin, ties monennenko, ja sitä kautta potkut töistä. Parin käänteen kautta poika saa kesäduunia Lampisen (Juha Haanperä) firmasta ja sitä kautta tutustuu duunareiden meininkeihin. Ja Rekkuun (Mikko Töyssy), joka osaa kaikki maailman sanat ja niiden synonyymit, ja jonka suosikkikirja on John Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä". Mukana heiluu duunariporukan lisäksi myös paras kaveri Jukka (Mikko Virtanen) ja tämän pikkusisko Karina (Maiju-Riina Huttunen).

Jukka, O ja Karina 

 70-luvun musiikkia. Taustaprojisointeja, jotka vievät tuttuihin maisemiin ja tienvarsiin. Elämänmakuinen tarina. Duunarihuumoria. Ikäviä sotamuistoja. Luvattomia radiolähetyksiä. Ensirakkaus. Toinenkin ensirakkaus. Ystävyys. Pikaviinit. Toisesta välittäminen. Kasvu pojasta mieheksi. Tulevaisuus?

 Kolme tuntia myöhemmin olin pala kurkussa ja sydän täynnä niin paljon lämpöä ja ylpeyttä, ettei mitään rajaa. Olin spontaanisti halannut ja katsonut silmiin edessäni istunutta miestä, jolla silmät kimmelsivät aivan erityisellä tavalla. Olin ylpeä hänenkin puolestaan, ja koko teatterin. Olin vaikuttunut siitä, millaisella herkkyydellä ja otteella Markus Virtanen roolinsa vetää. Pieni ja hento ote, siinä kaikki. Olin vaikuttunut siitä maagisesta pienestä hetkestä ja katseesta, jolla Ilkka Heiskanen isänä katsoi poikaansa ja katosi ajatuksissaan muistoihinsa, niin sota-aikaan kuin yhteiseen Helsingin reissuunkin. Pojasta isän sairaalavuoteen äärellä, tai silittämässä Rekun hiuksia. "Heiluttelemassa lakanoita" Siljan kanssa tai syleilemässä haparoivin käsin Karinaa. Miettimässä sitä, miten mummo on salaa vanhentunut ja muut siinä sivussa ei.

Niemi ja Lampinen vievät Rekkua 

 Roolihenkilöistä mieleeni jäivät varsinkin Mikko Töyssyn Rekku (niin liikkis etten kestä), Birgitta Putkosen Rekun äiti, Mikko Virtasen duunari Niemi, Lotta Huitin Silja, Harri Ekosen kansanmies Ala-Seppälä ja kaikissa rooleissaan Juha Haanperä, jota oli suuri ilo nähdä pitkästä aikaa teatterinlavalla. Sinikka Salmista myös, mutta piipahti niin pieniä hetkiä vainen.

 Kritisoitavaakin löytyi. Miksi ihmeessä tähänkin piti ympätä turhaa laulamista? Eikö pelkkä tarina olisi riittänyt? Musat soimaan taustalle ja sillä siisti, ei mikrofoneja käteen kaveruksille eikä varsinkaan iloista "Kyllä maalla on mukavaa"-rallia heinätöiden lomaan. Siinä vaiheessa ajattelin, että "eiiiii, ei näin!". Ja kun Poika O silitteli rauhoitellen Rekun hiuksia, olisi kohtausta voitu hieman pitkittää eikä rientää kiirellä seuraaviin asemiin. Muutama muukin kohtaus olisi kaivannut mielestäni jonkinlaista "hiljentymistä", muutaman sekunnin taukoa jotta voisi katsoja fiilistellä. Ja Rekun isä meni aluksi hiukan komiikan puolelle liikaa...

 Hämmentävää oli sitten loppukumarruksissa vielä se, miten paljon Markus Virtanen ja kirjailija Olli Jalonen toisiaan muistuttivat. Sekin liikutti. Mainitsinko jo, että vaikutuin? Ja liikutuin. Syvästi. Haluan mennä uudestaan katsomaan tämän.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

Marjana tämä on metsämansikka. Ja mustikka. Ja vadelma. Heinänkorressa.

(näin esityksen kutsuvieraana)

On It Goes

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatteri

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 21.11. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pentti Järvinen

Ohjaus Jukka Keinonen

Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Projisoinnit Veikko Pulli

Rooleissa : Harri Ekonen, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy ja Markus Virtanen

 Lauantaina ei aluksi oikein innostanut mikään. Töissä meinasin nukahtaa, samoin töiden jälkeen heti kotiuduttuani. Oli kuitenkin sinniteltävä hereillä eikä päivänokosillekaan ollut mahdollisuutta, koska illalla olisi Silmälläpidettävät ensi-illassa. Ennalta esitys ei ollut nostattanut minussa jostain syystä suuria toiveita ja hämmästyttävää kyllä, lähdin teatterille aika vastentahtoisesti ainoana toiveenani, että toivottavasti esitys kestäisi korkeintaan pari tuntia ja olisi hauska edes osittain. Minäkö mietin tämmöisiä? Kyllä vaan. Kuten sanoin, lauantaina ei innostanut oikein mikään. Aluksi.

 Kaikkea sitä oppii! Käsiohjelma tiesi kertoa, että sääksi on toiselta nimeltään kalasääski (muttei kuitenkaan kalasääksi). Sääski taas on hyönteislahko, johon kuuluvat mm. hyttyset. Selvä homma. Ja lisää infoa : "Uhanalaisluokituksen tasot ovat seuraavat : elinvoimainen, silmälläpidettävä, vaaraantunut, erittäin uhanalainen, äärimmäisen uhanalainen, luonnosta hävinnyt ja hävinnyt. Sääksi kuuluu tällä hetkellä silmälläpidettäviin." Kiintoisaa!

 Miten tämä edellämainittu sitten liittyy tähän kyseiseen esitykseen? Antakaas kun kerron. Hauholla (eli Hämeenlinnassa) syntynyt Mirja-sääski eikun sääksi on lähtenyt "lomailemaan" reippasti etelämmäksi ja nyt Mirjan odotetaan palaavan synnyinseuduilleen pesintähommiin. Vanha pesä odottaa ja niin odottaa koko kaupunkikin. Hämeenlinnaan on perustettu oikein Mirja-toimikunta, jonka puheenjohtajana häärää Tellervo Jeesiö (Johanna Reilin) ja melkoinen show on odotettavissa Mirjan paluun kunniaksi. "Meidän Mirja" muuttuu median Mirjaksi. AD & HD Innovations-firman energiset innovaattorit AD (Maiju-Riina Huttunen) ja HD (Markus Virtanen) lyövät useampaan otteeseen viisaat päänsä yhteen visioidessaan sopivia mainoslauseita ja ideoita, jotta saataisiin Hämeenlinnan tori täyteen Mirjan paluuta juhlistavia kansalaisia. Suunnitellaan jopa Ilkka Heiskasta sääksen rooliin, vai lähtisikö Ritva Oksanen esittämään petolintua kaiken kansan eteen? Mirja-siivekäs nostetaan myös legendojen joukkoon, jonne kuuluvat esim. Jim Morrison, Elvis ja Freddie Mercury.

Reska-Reino (Harri Ekonen) 

 Mediahässäkän keskellä touhuaa ja jutustelee kansanmies Reska-Reino (Harri Ekonen), lintututkija Jussi Hämäläinen (Lasse Sandberg), yksinäisyydestä juttua kirjoittava toimittaja Kata Lehmusvaara (Lotta Huitti) sekä Saksasta saapuva sponsori Martin Bauer (Mikko Töyssy). Heti alussa on selvää, että silmälläpidettäviä piisaa kaikenlaisten lajien parissa ja kaikilla ei ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan.

 Käsikirjoittaja Järvinen on kyllä hyvin haistanut, mistä langoista kannattaa vetää. Pohdinkin, että mahtaako ulkopaikkakuntalaiset kuinkakin hyvin tarttua syötteihin, mutta paikallisväestöön piikit kyllä osuivat ja upposivat. Niin saivat osansa torin villi perusmeininki, kopiokonekaupat, Engelinrannat, Euroopan suurimman autokaupan mainostolpat, hämeenlinnalaisten taksikäyttäytyminen ja Kantolan tapahtumapuistokin.

 Mirjan lentomatkahan ei suju ihan suunnitelmien mukaan ja väliajalle lähdettiin rytmikkäiden taputusten saattamana. Sattuneesta syystä oli suuri hinku tanssia hieman ripaskaa myös, jos vaan kroppani taipuisi moiseen tanssahteluun. Väsyttikö vielä? No ei todellakaan. Olin silminnähden piristynyt ja virkistynyt, sillä esityshän oli aivan poskettoman hauska! Kaunis metsälavastus ja poluilla tarpominen, hillittömät projisoinnit, alun naakkaparvi ja niiden "säksätys", Reska-Reiskan osuvat kommentit ja tryffelien nuuskiminen, Tellervo Jeesiö skypettämässä sukkahousujen vaihdon lomassa ja puhumassa sujuvaa suomea saksalaisittain Martin Bauerin kanssa. Miten näistä Mikko Töyssyn hämäräperäisistä hahmoista tulee nyt kaikista muuten mieleen Risto Mäkelä? Ja idearikkaat AD ja HD. Melkoisia innovaattoreita... www.juurikinnain.fi

Kansanjuhlaa torilla AD:n ja HD:n malliin

 Loppuaploodien jälkeen kuulin takaani kommentin, että koko Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kannattaisi ja pitäisi tulla esitystä katsomaan. Sen verran hyviä osumia tarjosi tämä, ja peiliinkatsomisen paikka itse kullekin monessakin mielessä. Kotimatkalla kyselin isännältä, milloin hän aikoo tuoda minulle lahjakalan ja milloin menemme eväsretkelle. Mukaan kumpparit, kiikarit, Airamissa kahvia, voipaperiin käärittyjä eväsleipiä.

 Silmälläpidettävät kulkee meillä nyt myös nimellä "Kuninkaan paluu" (ja tällä viitataan Ekosen Harriin ja Kuningas näyttämöllä-vetoon parin vuoden takaa). Hmmmmm. Voisi myös kulkea nimellä "Rengastuksen ritarit" tahi "Kaksi tornia" (joista toinen on Mirjan pesä ja toinen Sunny Car Centerin tolppa). Meikäläinenkin vähän innovoi!

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Esityskuvat Tapio Aulu / Precis Oy

Hämäläinen ja Jeesiö metsässä

Kaninkolo / Hämeenlinnan Teatteri

Kaninkolo / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Suomen kantaesitys 3.10. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus David Lindsay-Abaire

Ohjaus ja suomennos Juha Rosma

Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Maiju-Riina Huttunen ja Antti Tiensuu

 Kaninkolo (Rabbit Hole) oli minulle aiemmin tuttu muutaman vuoden takaisena elokuvana. Aihe oli tuoreessa muistissa, mutta muut muistikuvat esimerkiksi leffan yleisestä tunnelmasta olivat sopivasti hälvenneet.

Lotta Huitti ja Turkka Mastomäki (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Becca (Lotta Huitti) ja Howie (Turkka Mastomäki) ovat ihan tavallinen amerikkalainen aviopari. Heitä on kuitenkin kohdannut suuri suru; suurin mitä vanhemmat voivat koskaan kohdata. Ikävästä onnettomuudesta on kulunut näytelmän alussa kahdeksan kuukautta. Hiljalleen on päästy jälleen jaloilleen ja elämän syrjästä kiinni. Koti on kuitenkin täynnä muistoja - piirroksia seinillä, leluja ja kirjoja pöydillä, Pokemon-julistetta pojan huoneessa. Beccan sisko Izzy (Maiju-Riina Huttunen) tupsahtaa tapojensa mukaan kyläilemään ja tällä kertaa hänellä on uutisiakin, joiden kertomista sisarelleen vähän jännittää. Sisarusten äiti Nat (Katariina Kuisma-Syrjä) hössöttää omia juttujaan Kennedyn ja Onassiksen suvuista, etsii selitystä erinäisille onnettomuuksille.

Etualalla Katariina Kuisma-Syrjä (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Puhetta riittää asiasta ja asian vierestä, välillä lipsautetaan vahingossa jotain, joka nostaa taas hetkeksi tunteet enemmän pintaan. Avioparilla on hyvin erilaiset tavat surra ja yrittää eteen päin, välillä tiet lähtevät ajatuksen tasolla aivan eri suuntiin - palatakseen sitten samalle radalle. Howie käy vertaistukiryhmässä ja katselee kotivideoita, joissa pellavapäinen pikkupoika kirmailee iloisena. Becca on pessyt kaikki lastenvaatteet ja suunnittelee lahjoittavansa ne muualle, pois silmistä. Yllättävä yhteydenotto tuo erilaisen näkökulman ja ajatuksen, joka miellyttää Beccaa erityisellä tavalla.

 Pidin näytelmän tunnelmasta kovasti. Haikeus ja ikävä häivähtivät tämän tästä etenkin avioparin kasvoilla, mutta elo oli silti arkista ja tulevaisuus näytti valoisalta. Erityisen paljon pidin siitä, että eri kohtausten välillä oli selkeä tauko, jonka aikana pystyi hetken makustelemaan juuri kuultua ja nähtyä. Ei siis kiiruhdettu suinpäin heti seuraavaan kohtaukseen, hienosti annettiin tilaa katsojan omillekin ajatuksille. Rytmi pysyi tasaisena läpi koko esityksen. Jännitin ennalta aiheen olevan liian raskas ja kenties ahdistavakin, mutta sehän kääntyikin erilaiseksi surutyöksi. Ketään ei syytetty tapahtuneesta eikä syyllisiä hakemalla haettu vihan ja huutamisen kautta. Se vaihe oli kenties käyty läpi jo aiemmin.

Antti Tiensuu ja Lotta Huitti (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Hieno, kaunis näytelmä, jonka olisin ehkä mieluummin halunnut nähdä Verstaan puolella. Kaninkolosta on älyttömän, suorastaan törkeän vähän esityksiä! Täällä(kin) kun yleisö tuppaa lähtemään vähän hitaasti liikkeelle, niin pahoin pelkään että moni tajuaa erheensä vasta sitten, kun viimeinen esitys on takanapäin. On toimittava siis nyt eikä marraskuun puolella!

(näin esityksen vapaalipulla)