Arjen yksinäiset / Ofelia-ryhmä, Puoli-Q

Arjen yksinäiset / Ofelia-ryhmä, vierailu Puoli-Q-näyttämöllä Helsingissä

Ensi-ilta marraskuussa 2017 Hämeenlinnan Taidekasarmilla, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Työryhmä
Ohjaus Ria Kataja
Valosuunnittelu Veikko Pulli
Äänisuunnittelu Esko Paavola
Liikekonsultti Panu Varstala

Rooleissa : Marjo Maula, Miikka J. Anttila ja Neea Viitamäki

 Arjen yksinäisistä oli vuosi sitten Hämeenlinnan Taidekasarmilla useampikin esitys enkä koskaan päässyt paikalle töiden vuoksi. Kuulin paljon ylistävää palautetta ja harmitti, että puhutteleva esitys meni minulta ohi. Vähän mietitytti kyllä erikoisen runsas sukkahousujen käyttö markkinoinnissa... Lisäksi esitys on vieraillut mm. Porvoossa ja Jyväskylän Harrastajateatterikesässä, ja nyt lokakuun alussa Arjen yksinäiset vierailee Puoli-Q:n tiloissa 2.-6.10. 2018. Jotenkin huvitti, että piti ihan "isolle kirkolle" lähteä katsomaan esitystä, joka olisi ollut mahdollista nähdä kymmeneen eri otteeseen kotikulmilla!

Marjo Maula, Miikka J. Anttila ja Neea Viitamäki 

 Puoli-Q:ssa olen visiteerannut pari kertaa aiemminkin katsomassa Q-teatterin nuorten esityksiä, ja niistä on jäänyt kyllä mukavat muistot. Vesisateessa kävely paikalle ei kauheasti napannut, mutta onneksi perillä oli lämmin vastaanotto ja tarjolla oli lämmintä glögiä ja torttua. Sukkahousujakin oli tarjolla ja niiden kanssa sai kuvauttaa itseään, itse vedin sukkisten haaraosan päähäni ja lopusta väkersin Marco Hietala -tyylisen parran. Partakuvat poistin kännykästäni aika nopeasti...

 Täytyy sanoa, että alkupuoliskolla olin varsin hämmentyneessä ja yllättyneensekaisessa mielentilassa. Meno näyttämöllä oli paikoin aika makaaberia, absurdia ja unenkaltaista, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen heittäytymistä ja erilaista liikettä. Rohkeaa. Mukana niin Hamletin Ofeliat kuin Marilyn Monroet, jolle ihmiset kävivät vuorotellen hartaina kertomassa muistojaan. Huomasin viihtyväni kuin varkain etenkin siksi, että näyttelijät uskalsivat olla jotenkin niin auki ja läsnä, vereslihalla. Esityksen punainen lanka meni kyllä suloisesti ohi tajuntani varsinkin alussa, ja pieni Twin Peaks-viittaus tuntui osuvan. Hyppäsin kuitenkin rohkeasti mukaan virran vietäväksi.

 Väliajan jälkeen saimme tarkemmin tutustua keski-ikäiseen yksinäiseen Ossianiin (Neea Viitamäki), joka lähti Tinder-treffeille itsensä Sirkka Sarin (Miikka J. Anttila) kanssa (Sirkka Sarihan on entisaikojen legendaarinen näyttelijätär, jonka kohtalona oli pudota Aulangolla savupiippuun). Avustajana, kannustajana ja "puhemiehenä" tällä reissulla toimi kreikkalaisen taruston hahmo Baubo (Marjo Maula), jota suoraan ja rehellisesti voisi sanoa myös puhuvaksi pilluksi. Asu oli aikamoinen, siitä propsit!

 Yllättävä käänne tapahtui vielä loppupuolella, kun kaikki tulivat näyttämön etuosaan ja heittivät roolihahmot syrjään hetkeksi. Rehellistä, avointa, henkilökohtaista ja rohkeaa puhetta rooleista ja hyväksynnästä. Minulla meni vähän roskia silmiin tässä, mutta sain hienosti pidettyä itseni kasassa, vaikkei ollut edes tarvis.

 Arjen yksinäiset jätti kyllä jännän, erikoisen olon. Vähän surumielisen ja haikeankin, ja vesisateen jatkumisesta huolimatta kävelin hymyssä suin takaisin Kamppiin. Kotimatkalla havahduin moneen otteeseen siihen, että tuijotin ajatuksissani ikkunasta ulos tietämättä yhtään missä mennään. Vaikuttavan teatteriesityksen merkki on se!

 Kiitos Ofelia-ryhmä! Arjen yksinäiset jätti jäljen. Seuraavaa proggista mielenkiinnolla odotellen...

Lisätietoja Ofelia-ryhmän nettisivuilta.

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Ofelia-ryhmä!)

Kaksi puuta / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Kaksi puuta / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Ensi-ilta 30.6. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Osku Valve ja Otto Kanerva
Ohjaus Otto Kanerva
Tuotantoassistentti Ola Tuominen
Musiikin sovitus Antti Vauramo
Lavastus Oskari Löytönen
Puvustus Elina Vättö
Kampaus ja maskeeraussuunnittelu Pirjo Leino
Valot ja äänet Harri Savolainen
Käyttöpäällikkö Veikko Pulli

Orkesteri : Antti Vauramo/Kalle Penttilä (kapellimestari ja koskettimet), Peter Engberg/Jaakko Rossi (kitara), Jukka Mänty-Sorvari (rummut) ja Henri Savolainen (basso)

Rooleissa : Ria Kataja, Otto Kanerva, Hanna Vahtikari, Mikko Töyssy, Veera Tapanainen ja Miikka J. Anttila

 Huom. Näin esityksen ensi-iltaa edeltävässä ennakkonäytöksessä  

 Uusi hieno katettu katsomo ja Juha Tapion biiseihin perustuva romanttinen komedia, siinäpä pari kovaa houkutinta Hämeenlinnan Uuteen Kesäteatteriin, Kaupunginpuistoon. Kansallisen kesäteatteripäivän kunniaksi vettä oli satanut enemmän ja vähemmän pitkin päivää ja kotikulmillani satoi vielä lähtöhetkellä, mutta ihana käänne säässä tapahtui jälleen juuri ennen h-hetkeä ja saimme nauttia esityksestä kastumatta. Niin, olisimme toki muutenkin saaneet nauttia, sillä uusi katettu katsomo on juuri niin hieno kuin luvattiinkin. Kyllä meidän nyt kelpaa, ja vanhasta lavastakin oli maltettu vihdoin luopua. Outoa oli tosiaan se, että ensimmäistä kertaa ihmiset eivät marssineet suoraan jonottamaan sisään vaan pyörivät puffetin puolella ja kauppa kävi.

Ria Kataja ja Otto Kanerva 

 En ole juurikaan perehtynyt Juha Tapion tuotantoon, olen kyllä kuullut joitakin biisejä radiosta ja osannut bongata varsin tunnistettavan soundin. Ymmärrän kyllä miksi mies on niin suosittu, jotain konstailemattoman aitoa ja rehellistä hänen olemuksessaan ja kappaleissaan on. Tuttua ja turvallista, suomalaista. Ihme, ettei hänen tuotantoonsa ole aiemmin kesäteattereissa tartuttu! Onneksi nyt sitten HUK:n puuhamies Otto Kanerva tarttui, ja niin saa ihan kohta ensi-iltansa romanttinen komedia Kaksi puuta.

 Ihan alkuun saamme kuulla selkokielisiä uutisia Tuomisen Olan äänellä ja sitten saamme kunnian tutustua nuohoojamestari Harriin (Otto Kanerva), joka on tietysti yksinäinen poikamies. Ei ole ollut onnea rakkaudessa, vaan mistäkös mahtaa johtua. Heti kättelyssä Harri törmää kämppänsä kulmilla hieman oudosti käyttäytyvään ja pyörtyilevään Miraan (Hanna Vahtikari) ja pian saamme kuulla syömäikkunasta ja mojovan paastopierunkin (kesäteatteribingossa olisi melkein saanut ylärivin täyteen tästä näytelmästä, kuvan löydät alempaa). Tuumin, että pieruhuumori toimii aina ja noinkohan se lempi tästä salakavalasti näiden kahden välille leimahtaa. Väärässä olin! Viereiseen asuntoon on muuttanut varsin verevä ja värikäs ilmestys, rotunainen vertaansa vailla elikkäs taiteilija Marianne (Ria Kataja) ja pian Harri ja Marianne kiertävät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa. Kumpikin kieltää orastavan lemmen, mutta elkeet ovat selkeät katsomon takariville asti ja siitä mistä ei puhuta, siitä lauletaan Juha Tapion kappalein. Ja voi kuulkaas, komeasti lauletaankin ja soitto soi. (Jossain biisissä bändistä tuli jostain syystä U2 mieleeni, oli hyvin samankaltaista soundia.) Kyllä näitä kappaleita kuunnellessa mieli herkistyy erityiselle taajuudelle ja tunnelma on kohdillaan. Minua vähän itkettikin jossain kohdassa, en tosin enää muista missä.

Hanna Vahtikari ja Mikko Töyssy 

Tämän porukan lisäksi paikalla huseeraa Harrin tuttava Ossi (Mikko Töyssy), joka tuntuu olevan varsinainen keksijänero. On Tappara-lippistä takatukalla (mainio lippis!), sadetelttaa ja partavettä, jolla houkutellaan naisia satimeen. "Kuka keksi rakkauden" kysyi muinoin Kaija Koo ja aluksi vaikuttaa siltä, että vastaus ei ainakaan ole tämä keksijä-Ossi. Vaan väärässä olin taas! Ossin ja Miran katseet kohtaavat ratkaisevasti, ja se on menoa sitten. Mukana hääräämässä on myös varsin rempseä ja pirtsakka Amor (Veera Tapanainen) ohi lentelevine nuolineen ja inhimillisine paheineen, Amor se taitaa vetäistä myös illan komeimmat biisit ja etenkin Ohikiitävää on upeaa kuultavaa. Sen kappaleen tiesin sentään nimeltä... Biisin aikana kiidetään kirjaimellisesti ohi ja jälkiä piirretään hiekkaan. Amor muutenkin keimaili kivasti yleisön kanssa ja otti kontaktia.

Veera Tapanainen 

 Varsinaisen yllätyksen tarjosi sitten Miikka J. Anttila, joka aluksi nähdään kilpailevana freelancer-nuohoojana Mariannen röörejä rassaamassa ja myöhemmin niin näyttävänä ilmestyksenä, että sillä lookilla sopisi mennä Pride-kulkueen etujoukkoihin marssimaan rinta rottingilla ylväänä vaikka heti. Uuteen olemukseen tottui ihmeen nopeasti ja upealta hän näytti etenkin tummaverikkönä.

Miikka J. Anttila keskellä 

 Kuka muuten vastasi koreografioista? Paikalta bongasin Sami Vartiaisen, olisiko hän ollut asialla? Oli kyllä vauhdikkaita tanssikuvioita, tarkoituksellisen huvittaviakin paikoitellen. Tykkäsin.

 Puheissa vilisi pientä piikittelyä Hämeeseen, toiminnassa puuhattiin taiteen ja sukkiksien parissa ja rakkautta koitettiin vältellä, ajeltiin fillarilla ja rättisitikalla. Ja ryypättiin niin kahvia, olutta, skumppaa, kossua kuin sahtiakin. Perinteiset kesäteatteriainekset siis ilmassa. Kukaan ei sentään pyllyillyt ilkosillaan, eikä se tähän olisi oikein sopinutkaan.

 Varsin viihdyttävä kokonaisuus ja muutama yhteislaulun paikkakin. Allsång på Kaupunginpuisto? Parhaimmillaan esitys minulle toimi vahvoissa lauluissa ja hieman haikeansuloisissa tunnelmissa. Lippukauppa on käynyt jo kuumana ja tulee käymään. Ja jos Juha Tapion kappaleet eivät sitten kiinnosta yhtään, lähde edes katsomaan Sitä Kuuluisaa Uutta Katettua Katsomoa. Sitä kelpaa tulla katsomaan niin paikalliset kuin kauempaakin.

Esityskuvat (c) Hanna Kanerva

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK ja menestyksekästä kesää!)

Kesäteatteribingo by Siiri Liitiä

Leffassa : Kyrsyä - Tuftland

Terve, ja etukäteen moi! Kirjoistahan minä olenkin jo kirjoittanut, mutta nyt otetaan hetkeksi myös elokuvat tänne mukaan...

 Kesällä 2011 kävin katsomassa yönäytöksessä Hauhon Hovinkartanossa kauhunäytelmää nimeltä "Kyrsyä", itse esityksestä en tiennyt tuon taivaallista ennalta ja minut houkutteli lähinnä paikalle se, että mukana tekijäporukassa oli tuttujani ja jopa yksi sukulaiseni. Neea Viitamäen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä kertoi Irina-nimisestä nuoresta neidosta, joka on juuri eronnut poikaystävästään ja on vähän muutenkin hukassa elämänsä kanssa. Irinalle tarjoutuu tilaisuus lähteä koko kesäksi Kyrsyä-nimiseen kylään etsimään itseään ja elämänsä suuntaa, ja periltä löytyy "hiukan" erikoinen kyläyhteisö - aluksi hyvinkin idyllinen ja sopivan rauhallinen, mutta annas olla kun alkaa tapahtua...

 Esityksestä on kulunut siis jo melkein seitsemän vuotta, mutta vieläkin puistattaa muistikuva siitä, miten hyytävä tunnelma Hovinkartanon pihassa vallitsi ja etenkin se, kun pilkkopimeässä poistuimme parkkipaikalle ja vielä eksyimme poislähtiessä. Eikö täältä oikeasti pääse pois? Esitys jätti ikuisen muistijäljen ja tuli sinä vuonna valituksi koko vuoden yllättäjäksi blogissani. Tästä linkistä voitte lukea, mitä aikoinaan siitä kirjoitin. Aika lyhytsanaisia on oltu näemmä.

 No, eipä sitten käynyt pienessä mielessäkään, että juuri tästä näytelmästä nähtäisiin myöhemmin myös leffaversio! Kyllä vaan! Roope Oleniuksen ohjaama elokuva "Kyrsyä - Tuftland" sai maailmanensi-iltansa 9.12. 2017 Teksasissa ja on ulkomailla tähän mennessä pokannut parhaan ohjaajan palkinnon sekä parhaan fiktiivisen elokuvan palkinnon. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäistä kertaa Hämeenlinnassa 2.3. 2018 Hitusen Hämyä -leffafestareilla ja 6.4. alkaen elokuva on nähtävissä ympäri Suomea valikoiduilla paikkakunnilla. Lisäinfoa leffan omilta nettisivuilta, jossa myös paikkakunnat, missä voi käydä katsomassa (myös kuvia, traileria ym.).

 Minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä elokuva Hämeenlinnan Bio Rexissä pressinäytöksessä, ja tokihan sitä oli lähdettävä katsomaan. Vähän jänskätti ennalta mitä olisi luvassa ... Ja voi kuulkaas, elokuvan lopussa en ihan huutanut ääneen, mutta lähellä se oli! Poistuin salista silmät pyöreänä syvän hämmennyksen ja järkytyksensekaisen olotilan vallitessa enkä enää muista, mitä järkevää sanoin ensimmäiseksi aulassa odottaneille ohjaaja Oleniukselle sekä parille näyttelijälle, Miikka J. Anttilalle (joka oli mukana jo kesäteatteriversiossakin, Pertin roolissa molemmissa) sekä Matvei Ojansuulle. Taisin sanoa "WAU!" ja "Loistavaa!"

 Pidin elokuvasta älyttömän paljon. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta yli kaikkien odotusten mentiin että heilahti. Kaunista luontoa, mystisyyttä, omituisia hahmoja, tarkoituksellisen yliampuvaa koomisuutta (kävi mielessä muinainen kotimainen kauhupläjäys Kuutamosonaatti vuodelta 1988), alastomuutta, hiuksianostattavan hiipivää salakavalaa tunnelmaa, painajaismatskua tuleviin uniin - ja kaikki tämä päivänvalossa eikä yön pimeinä tunteina. Välillä teki mieli laittaa kädet silmille ja kurkistella sormien välistä, kun katsottava kuitenkin oli. Sydän hakkasi pitkään ihan omiaan.

 Tässä on ainesta kulttileffaksi, sanokaa mun sanoneen! 

 Jatkossa välttelen ainakin vihreäanorakkisia pitkänhuiskeita tyyppejä, pätkiviä sähköjä, metsäpolkuja ja villatupsuja - etenkin jos metsässä tuntuu olevan jonkinsortin reitti niillä merkattuna.

Jalmari, Severi ja Pertti 

Kyrsyä - Tuftland 

Ohjaus Roope Olenius

Rooleissa mm. Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila, Matvei Ojansuu, Ria Kataja, Neea Viitamäki, Arja Pekurinen, Mirja Oksanen, Sampo Marjomaa, Ari Savonen ja Janne-Markus Katila 

Irina (Veera W. Vilo) 

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatteri

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan

Käsikirjoitus Jeffrey Lane
Sävellys ja sanoitus David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Maiju Sallas
Koreografia Jens Walentinsson
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Lotta Huitti, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Emppu Jurvanen, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen, Petja Lähde, Maksim Pavlenko, Aleksi Aromaa, Miikka J. Anttila/Juha Haanperä ja Kirsi-Kaisa Sinisalo (videolla)

Muusikot : Antti Paranko, Lauri Malin, William Suvanne/Jari Jämsä, Kalle Penttilä, Jussi Seppälä ja Petja Lähde

Pepa (Sinikka Salminen) keskellä lääkärin käsittelyssä

 Varsin miesvoittoinen on ollut tämä teatterivuoteni toistaiseksi (on ollut Tuntematonta sotilasta ja sen Seitsemää veljestä, molempia pariinkin otteeseen), mutta nythän siihen pläjähti kunnon käänne. Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaali (ja tulevalla viikolla vielä Pentinkulman naiset, samassa teatterissa sekin)! Sivistin itseäni ennakkoon katsomalla kesällä samannimisen elokuvan, ja siinä rytäkässä opettelin, miten kirjoitetaan Pedro Aldomovarin nimi oikein vai olikos se nyt Almodóvar sittenkin? Tutuksi tuli myös caspatsho elikkäs gazpacho. Leffan nähtyäni olin vielä enemmän sekaisin mitä aiemmin. Tolkutonta pajatusta espanjaksi ja hullunhauskoja käänteitä. Mietin päätäni pudistellen, että millainenkohan musikaali tästä sekoilusta oikein saadaan aikaan!

 Jaa millainen! Täysin sekopäisen överi ja ehkäpä hulluinta menoa, mitä aikoihin on nähty. Ja kaikki tämä positiivisessa mielessä. Käsiohjelmaa yleisölämpiössä tiiraillessani taisin sanoa parikin kertaa ääneen "Ei helvetti minkä näköistä porukkaa", sydän täynnä lämpöä kuitenkin. En tiedä mitä se minusta tai maustani kertoo, mutta saan jotain outoja kicksejä huvittavannäköisistä peruukeista, viiksistä ja pastellisävyisistä miesten housuista. Ehtymätön inspiraationlähteeni näköjään, ja sitä settiä olen suureksi ilokseni saanut kokea viimeaikoina aika paljonkin.

Taksikuskin ja muiden jorausmeiningit 

 Mistäköös tämä musikaali sitten kertoo? No naisista hermoromahduksen partaalla tietysti! Ja vähän miehistäkin. Kaiken alku ja juuri on tapanikansamaisin elkein entréen tekevä näyttelijä Iván (Lasse Sandberg taas oikein elementissään), joka on aiheuttanut pahemmanluokan sydänsuruja kanssanäyttelijätär Pepalle (Sinikka Salminen unelmaroolissaan) eli mennyt ja hylännyt tämän. Ivánilla on toki vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä) ja poikakin, Carlos (Matti Leino, leffassa tässä roolissa nuori Antonio Banderas...), mutta niistä herra ei tunnu piittaavan. Mukana menossa myös Pepan paras ystävä, mallitypykkä Candela (täysin hillitön tapaus Liisa Peltonen) ja tämän nuori, salskea rakastaja Malik (Emppu Jurvanen), joka osoittautuu etsintäkuulutetuksi. No, kuvissa lappaa myös kaikensorttista muuta karvapäätä, eli dubbausohjaaja Hectoria (Aleksi Aromaa, kiitos tästä hahmosta!), pälvikaljuista lääkäriä kaksteholaseineen (Petja Lähde), punkkaria (Miikka J. Anttila) sekä tietysti torttutukkainen taksikuski (Mikko Töyssy), joka sattuu aina sopivasti paikalle silloin, kun pitäisi siirtyä paikasta toiseen. Muutakin porukkaa lavalla pyörii, kaikki omalla omituisella tavallaan enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä hahmoja. Sketsihahmokisoissa pärjäisi muutamakin...  Ja sitten ne 60-luvun tanssivat miehet pastelliasuissaan, hoh hoh mitä silmäkarkkia!

Lucia ja 60-luvun miehet... 

 Pepa yrittää saada tärkeää viestiä toimitetuksi Ivánille, mutta eipä siitä oikein meinaa tulla mitään, kun kaikki menevät koko ajan ristiin ja rastiin, ja puhelin vastaajineen rikotaan muutamaan otteeseen. Sänky syttyy palamaan, poliisit tekevät ratsioita, välillä kekkuloidaan pakarat paljaina ja välillä sukkiksissa ja riipaistaan mekko päältä useammankin kerran. Pepa valmistaa erinomaista gazpachoaan, johon tällä kertaa lykätään kourallinen Valiumia mausteeksi ja porukkaa lakoaa kesken lauseen ja yksikin estynyt neito Marisa (Lotta Huitti) pääsee vähän irroittelemaan kunnolla.

 Väliajalla kuulen useammankin sanovan, että aika sekavaa. No jos on liuta naisia hermoromahduksen partaalla, niin ihan taatusti on sekavaa! Sehän on selvä. Mutta miten ihanan värikästä ja mehukasta menoa! Väliajan jälkeen meinasin saada hermoromahduksen minäkin, kun takanani istunut mies rapisteli vaikka kuinka kauan jonkun karkkipussin kanssa korvani juuressa (siltä se ainakin kuulosti). Yritin kuitenkin käyttäytyä, vaikka mieleni teki kääntyä, tempaista pussi miehen käsistä ja huutaa kovaa "Johan nyt perkele loppui se rapina!"

Iván, kaikkien naisten unelma? 

 Musiikillisesti on eksoottista menoa ja rytmiä alusta loppuun, bändi on huippuvedossa (kuten aina) ja mahtavaa tässäkin, että ovat näkösällä koko ajan. Kokonaisvaltaista elämystä tukee lavastus projisointeineen sekä valo-ja äänimaailma. Ihan kuin oltaisi ulkomailla oikeastikin. Tanssikuvioista pidin äärettömän paljon. Heti alussa oli nautinnollista menoa, kun väki kiemurteli näyttämön poikki lanteet keinuen useampaan otteeseen. Mikä parkettien partaveitsi muuten Aleksi Aromaasta on kehkeytynyt!

 Sinikka Salminen on kyllä huikea pääroolissa, täydellinen roolisuoritus! Kovasti mieleeni oli myös Liisa Peltosen Candela, Liisa on kyllä mahtava komedienne ja laulu, jossa soitellaan muutama puhelu Pepan vastaajaan on m-i-e-l-e-t-ö-n! Roolisuoritukset kauttaaltaan ovat onnistuneita, ei moitteen sanaa mistään.

Candela soittaa puhelun, Malik ottaa suihkun

 Eka puolisko oli täyttä tykitystä, mutta väliajan jälkeen meno hiukan lässähti ja jäi junnaamaan paikoilleen. Hyvin piti pokka kyllä oikeussalissa tuomareilla, kun yhdestä nuijasta lensi nuppi irti... Keskittymistäni häiritsi se rapiseva karkkipussikin (jonka luulin jo olevan mielikuvitukseni tuotettakin, sillä vieressäni istunut mieheni ei ollut moksiskaan eikä ollut kuullut mitään!).

 Jos kuvailisin tätä musikaalia viinitermein, olisi tämä runsaan hedelmäinen, rönsyilevä, notkea, värikäs. Tanniinisuus vähän tuli läpi loppupuolella, mutta jälkimaku oli antava ja messevä. Korkkaisin toisenkin pullollisen tätä samaa!

 Kaikkineen varsin onnistunut väriläiskä syksyn harmaisiin hetkiin. Varoitus! Saattaa innostaa miehet laulamaan "Blaa bla blaa blaa"-lauluja matalalla äänellä. Toivottavasti innostaa myös kasvattamaan viikset, hankkimaan afroperuukin, ostamaan vaaleansiniset housut ja menemään kansalaisopiston salsaryhmään (voi salsata tanssin tai kastikkeen muodossa, ihan miten vain).

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Hamlet / Miniteatteri

Hamlet / Miniteatteri

Ensi-ilta 17.12. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Suomennos Matti Rossi
Dramatisointi, sovitus ja ohjaus Marja Myllyniemi
Äänimaailma ja valot Mikko Myllyniemi
Valoajo Akseli Huru
Urkumusiikit Jouni Joronen
Lavastus Leena Carelse, Mikko Myllyniemi, Marja Myllyniemi ja Julia Carelse
Visualisointi Marjo Maula
Juliste Leena Carelse

Rooleissa : Emppu Jurvanen, Miikka J. Anttila, Samu Tolvanen, Hanna-Leena Henriksson, Eero Rantaniemi, Aleksi Rantanen, Killa Keränen, Ilmari Huhtanen, Fady Mourkus/Taru Lahtinen, Camilla Markus, Nelli-Maija Pekola, Elena Partanen, Roni Poussu, Aino Räisä ja Peppi Ojala

 Jo kauan ennen ensi-iltaa sain kuulla, että Miniteatterin syksyn näytelmänä (ja samalla Marja Myllyniemen jäähyväisohjauksena) olisi William Shakespearen Hamlet. Ensimmäinen ajatukseni oli hohhoijakkaa, toinen ajatukseni oli miksi ja kolmas ajatukseni jo sitten miksei. Kiinnostukseni heräsi, sillä Miniteatterin esityksillä ei ole koskaan tapana ollut mennä sieltä mistä aita on matalin ja ne ovat tarjonneet mielekkäitä haasteita niin tekijöille kuin katsojillekin. Suurella sydämellä ja rakkaudesta lajiin, ja esityksissä on näkynyt se, että teatterikärpänen on puraissut lempeästi muitakin kuin allekirjoittanutta.

 Laskeskelin nopeasti, että olin nähnyt Hamletista ennen tätä ainakin kolme erilaista versiota (RedNoseClub, Tampereen Teatteri ja HKT) ja lisäksi parit Shakespearen kootut teokset, joissa Hamlet oli yksi lyhyempi osio. Tuorein juttu, Teatteri Harakan "Tapaus Hamlet", oli sitten taas vähän toisenlainen tapaus. Tuntui vähän siltä, että Hamlet-kiintiöni alkoi olla hiljalleen täynnä. Menneenä syksynä olisi ollut mahdollista nähdä sellainenkin versio, jossa esityspaikkana oli Turun linna. Kiintoisaa toki, mutta skippasin sen, koska kaikkea ei vain ehdi eikä jaksa. Alunperin lauantaisen ensi-illankin piti jäädä minulta väliin, koska minun piti silloin olla jossain ihan muualla. Kaikki ei kuitenkaan aina mene ihan suunnitelmien mukaan, joten niin vaan löysin itseni Miniteatterin lämpiön sohvalta istuksimasta ensi-illan kynnyksellä.

Käsiohjelmajuliste sohvalla (c) Teatterikärpänen 

 Jos pistäisi gallupin pystyyn, monelle tulisi Hamletista ensimmäisenä mieleen pääkallo kädessä lausuttu "Ollako vai eikö olla?", ja siinä kohtaa voisi sitten jo näyttää punaista korttia, sillä kuuluisaa Hamlet-monologiahan ei suinkaan lausuta pääkallo kädessä. Sen verran olen minäkin pysynyt tässä kärryillä, vaikka muuten aiemmat Hamletini ovat menneet lähinnä siihen, että olen tuijottanut linssit huurussa nimiroolissa heilunutta Tomi Alataloa tai Eero Ahoa, ja kaikki muu on ollut toisarvoista ja painunut unholaan. Juonenkulusta osaan toki jotain kertoa : Tanskan prinssi Hamlet palaa reissuiltaan kotiin suoraan isänsä hautajaisiin vain huomatakseen, että äitee on sillä aikaa mennyt naimisiin isän veljen kanssa. Yöllä Hamletille ilmestyy isän haamu, joka vaatii kostoa murhaajalleen eli veljelleen.  Hamlet ryhtyy toimeen, juonittelee, heittäytyy hulluksi, pistää näyttelijäporukan esittämään makaaberia näytelmää jossa veljensurma myrkyn avulla tapahtuu, ja silmäilee samalla setämiehen reaktioita, jotta alkaako omaatuntoa hänellä kolkuttaa ja syyllinen paljastuisi. Sitten on vielä hukuttautuva Ofelia, miekan kanssa heiluva Laertes, Polonius, Rosencrantz ja Guildenstern ja meikäläinen on ollut pihalla siitä, kuka kukin on ja missä nyt mennään. Se on ollut varmaa, että ruumiita syntyy ja kosto ei ole ollut ihan se järkevin ajatus, ja jäljelle jää Horatius kertomaan meille kaiken tämän. Kiitos siitä, vaikka vähemmälläkin tekstimäärällä asia olisi tullut varmaan selväksi kaikille lukijoille ja kuulijoille.

 Uutta tässä Hamletissa on ensinnäkin se, että se tapahtuu ajattomassa ajassa ja nuorisopsykiatrian osastolla. Valkotakkeja on liikkeellä siis useampikin ja hulluus on häilyväistä. Vaatetus on muulla väellä sitten suoraan kuin jostain  80-luvun musiikkivideosta ja äkkiäpä siihen meikäläisen silmä ainakin tottui. Jotenkin se valaistuskin taisi tehdä minulle tepposet ja tuntui siltä, että ollaan jossain muualla kuin tässä ja nyt. Kuin unta olisi katsellut, osittain painajaistakin. Äänimaailma välillä jyräsi niin, että penkissä tuntui ja tärisi. Kaoottista, sellaista että "ei pysty kauaa enää" jos vielä jatkuu jylinä. Hamletin isän haamukin teki ensivisiittinsä tietokoneen näppäimistön kautta ja toteutus oli valtavan hieno ja oivaltava. Jotain kauhistuttavaa on lähistöllä, ääni kuuluu, valot vilkkuvat, ketään tai mitään ei kuitenkaan pystyy tarkkaan näkemään. Hyytävää! Ihan puistatti ja mietitytti, että toivottavasti tämä ei pilaa yöuniani. (Ei pilannut.)

 Ensi-illoissa on aina pientä ekstrajännitystä ilmassa enemmän tahi vähemmän, niin lavalla kuin katsomossakin. Mietin usein, miltä mahtaa tuntua äideistä ja isistä kun jälkikasvu kulkee rinta rottingilla lavalla ja pudottelee kuuluja repliikkejä tuosta noin. Itselläni kun ei ole ketään todella läheistä ollut lavalla ja silti usein jännittää niin, että henki meinaa salpautua. Tällä kertaa isompi jännitys katosi heti alkumetreillä kun itse Hamlet (Emppu Jurvanen) asteli esiin. Mikä varmuus replikoinnissa ja julmetussa määrässä tekstiä, mikä huikea lavakarisma ja läsnäolo! Itsevarmuus huokui hänestä kauas ja oli tavallaan helppo seurata tapahtumia. Tämä jätkä hoitaa hommat kyllä. Olin täysin haltioissani ja mietin, että näinkö tässä taas käy, että tuijotan lumoutuneena vain Hamletia ja kaikki muu ympäriltä unohtuu.

Hamlet (Emppu Jurvanen) (c) Miniteatteri, Mikko Myllyniemi (?) 

 Ei käynyt ei. Ensimmäistä kertaa - toistan : ensimmäistä kertaa hamlethistoriassani - minä lumouduin täysin muutamasta muustakin roolihenkilöstä. Olihan se uusi kuningas Claudius (Miikka J. Anttila, joka parantaa näemmä menoaan jokaisessa roolissaan) kera vaimo-Gertruden (aina takuuvarma Hanna-Leena Henriksson) aika hillitön ja toistensa iholle pyrkivä juonikas pariskunta ja ensimmäistä kertaa tajusin ketä tyypit Rosencrantz (Ilmari Huhtanen) ja Guildenstern (Fady Mourkus) ylipäätään olivat. Taisin myös nähdä ihastuttavimman, herkimmän ja huomionhakuisimman Ofelian (Killa Keränen) ikinä, hulluuskohtaus iskikin pahimmin häneen ja hukuttautuminen oli äärimmäisen hienosti toteutettu. Ulkoisesta olemuksesta tuli lisäksi joku nuoren Nina Hagenin ja Debbie Harryn risteytys mieleeni (googlettakaa nuoriso, jos nimet eivät sano mitään). Siskoaan epätoivoisena lasilevyn läpi hamuileva Laertes (Aleksi Rantanen) iski kuin sata volttia. Aika läheiset välit oli kyllä sisaruksilla... Väliajalle mentäessä olin vielä suhteellisen rauhallisin mielin, mutta jotain sitten tapahtui väliajan jälkeen. Muistan vain sen, että Laertes teki lavalla jotain, joka sai minut unohtamaan kaiken ympäröivän. Mietin vain, että jumalauta saa olla kyllä ylpeä näistä nuorista ja koko Miniteatterista jälleen kerran. Vyörytys senkun jatkui lavalla ja taas kävi mielessä, että näin sitä teatterin taikaa tehdään. Aika ja paikka unohtuvat, on vain tämä ja tässä ja nyt ja muusta viis.

Claudius (Miikka J. Anttila) ja Hamlet (c) Isa Karlsson 

 Pienemmissä rooleissa kaikki tukivat hienosti toisiaan ja täyttivät paikkansa niin kuin kuuluikin. Vesikannujen läpi heijastetut valot, sokeat ja rivissä laulavat haudankaivajat, pääkallon sijaan löytyvä kaasunaamari (!!!), viimeisten hetkien äänimaailma ja kieli. Pimeys. Hiljaisuus. Onneksi yleisö malttoi hetken olla täysin hiljaa esityksen päätyttyä. Minusta on äärimmäisen pysäyttävää silloin, kun näyttelijät seisovat rivissä vähän hämmentyneinä valmiina loppukumarruksiin ja yleisössä ollaan sekunti-pari täydellisen hiljaa ennen aplodivyöryn alkamista.

 Oli poistuttava raittiiseen ilmaan nopeasti, askel kevyenä kuin leijuen ilmassa. Mitä ihmettä minä juuri näin? Kaikkea tekstimäärää en edelleenkään sisäistänyt ja mitään dramaturgisia ratkaisuja en kyseenalaistanut, kaiken otin vastaan juuri niin kuin se minulle annettiin. Sitä ihmettelin, miksi ensi-ilta oli joulukuun puolivälissä ja seuraavat esitykset vasta tammikuun puolella viikkojen kuluttua. Olisin nimittäin halunnut nähdä tämän välittömästi uudestaan.

 Aiemmista jutuistani on voinut huomata, että minulla on ollut loppuvuodesta pienoista hyytymistä ilmassa. Olen vakavissani miettinyt koko blogin lopettamista (siinä vaiheessa kun kirjoittamisesta tulee taakka, kannattaa mietiskellä tarkkaan tekemisiään) tai ainakin pitkälle tauolle jättäytymistä. Paikkakunnalta toiselle reissaaminen on vienyt voimani ja iloni. Miniteatterin Hamletin jälkeen pohdin bussipysäkillä sitä, että minun ei kannata lopettaa missään nimessä. Minun tehtäväni on julistaa teatterin ilosanomaa juuri tämänkaltaisista esityksistä paikallismedian ulkopuolellekin omissa kanavissani. Ja miksi reissata merta edemmäs kalaan? Tällä menolla kulttuurinnälkäni tulisi tyydytetyksi ihan kotikaupunkini rajojen sisäpuolella pysytellessäkin, kun on tätä tämmöistä porukkaa.

 Julistin välittömästi esityksen jälkeen nähneeni oman teatterihistoriani parhaan Hamletin, ja olen edelleen sitä mieltä. Mielisairaalasta olisi saanut tosin vielä paljon enemmänkin irti, mutta hyvä näinkin. Menkää ihmiset katsomaan. Esitykset jatkuvat tammikuussa (lisäinfoa tästä) ja näytökset ovat mukavasti sunnuntaisin, silloinhan ei juuri muuta teatteritoimintaa olekaan joten sen suhteen ei pitäisi olla mitään estettä. Itse suunnittelen uusintareissua jossain vaiheessa.

 Kannattaa samasta linkistä tutkailla Miniteatterin sivuja tarkemminkin. Opetus-välilehden takaa löytyvä filosofia lämmittää mieltäni erityisesti. Mitäköhän minusta olisikaan saatu irti, jos olisin aikanani hakeutunut teatteriharrastuksen pariin tätä kautta? Nyt lavalla on nähtävillä useampikin lahjakkuus, jonka soisin hakeutuvat ammattilaiseksi ja seuraavan Sauli Suonpään, Tatu Siivosen, Ella Pyhältön, Markus Virtasen ja Mikko Virtasen jalanjäljissä isommille estradeille. Miniteatterin kasvatteja kaikki, ja Marja Myllyniemen jälkeen ohjat ottaa ensi vuonna käsiinsä Suvi Seppälä, jolla myös sama tausta.

 Taisin innostua kirjoittamaan vähän enemmänkin mitä alunperin tähän kaavailin. Tässä oli kuitenkin viimeinen kirjoitukseni ennen joulua, vielä on luvassa perinteinen vuoden 2016 kooste ennen vuodenvaihdetta. Teatterikärpänen (osittain uuvahtanut) toivottaa kaikille lukijoilleen oikein rauhallista ja ihanaa joulua! Nauttikaa, levätkää, rentoutukaa! Niin minä ainakin teen.

 (Näin Hamletin kutsuvieraana, kiitos Miniteatteri ja KIITOS MARJA MYLLYNIEMI!)

Elämä janottaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Elämä janottaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Kantaesitys 30.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Nähty kutsuvierasennakossa 29.6. 2016

Käsikirjoitus Mikko Kivinen ja Tapio Liinoja
Ohjaus Mikko Kivinen
Puvustus Elina Vättö
Lavastus Juha Mäkipää
Kampaus ja maskeeraus Työryhmä
Äänitarkkailu Markku Ahtinen

Rooleissa : Tapio Liinoja, Otto Kanerva, Helena Rängman, Tuula Penttilä ja Kalle Pylvänäinen/Ville Keskilä sekä avustajat Emma Peltola, Hanna Koukku, Anna Kupari, Titta Toivanen, Miikka Anttila, Ilmari Huhtanen, Emppu Jurvanen ja Samu Tolvanen

Bändi : Lasse Sakara (kapellimestari), Peter Engberg (kitara), Jukka Mänty-Sorvari (rummut), Kalle Penttilä (koskettimet) ja Henri Savolainen (basso)

 No niin, näin kauan kesti ennen kuin saatiin ensimmäinen teatteriproggis, jossa Lapinlahden lintujen musiikkia. Itse en 'Lappareiden' varsinaiseksi faniksi tunnustaudu, mutta siitä huolimatta olen käynyt muinoin useammallakin bändin keikalla sekä osaan mennen tullen muutamankin biisin ulkoa, vaikken yhtäkään levyä (tai c-kasettia) bändin mittavasta tuotannosta ole hankkinut. Eniten taisin fanittaa tv-sarjoja, joissa nähtiin monenkirjavaa sakkia aina Johanssonin pojista vittuilupuhelimeen sekä viinistä laulavista ortodoksimunkeista hurjaan mopojengiin. Unohtaa ei myöskään sovi hetkiä, joissa miehet tuntevat olonsa alastomaksi milloin missäkin ja toisaalla todetaan että "kyllä suomalainen miesvartalo on sitten kaunis!". Muinoin ajaessani ekoja kertoja ratikalla Helsingissä kuulin lippua leimatessani aina Markku Toikan äänen ja kädet alkoivat vapista kun jännitti niin paljon se, että nolaanko nyt itseni vai osaanko tällä kertaa leimata lipun oikein päin. Aina ei mennyt kerralla oikein. Muistuupa mieleeni myös eräs viikonloppu opiskelijakämpässäni Vaasassa 90-luvun alussa, kun jossain soitettiin taukoamatta 'Elämä janottaa'-levyä ja 'Hip hop' lähti soimaan noin sadatta kertaa. Lue siinä sitten kokeisiin. Kerran taas tulin täpötäydessä junassa Seinäjoen Provinssi-rockista kotiin ja eräs nuorimies erehtyi laulamaan konduktöörille "Älä pure mun ananasta" ja lensi ulos junasta. Onko sitten suosikkibiisini 'Tero ja minä' vaiko kenties 'Lipputangon nuppi'? Ehei, se on jostain syystä 'Paarma-tango'! "ja mä sanon mun eläimet ne on hirvi ilves karhu kotka susi peura marsu leijona kärmes laama virtahepo norppa kärppä ja PAARMA".

Etualalla Tapio Liinoja ja Kalle Pylvänäinen

 Se muisteloista. Kutsuvierasennakossa aurinkoisessa Kaupunginpuistossa elettiin jänniä hetkiä, kun katsomon yli lensi helikopteria ja muuta konetta. Että näin arvokkaassa tilaisuudessa olemme, että ihan yli lennetään! Vai olikohan sittenkin syynä toisella puolella kaupunkia käynnissä oleva konsertti, jossa lukuisien lämppäreiden jälkeen lavalle astuisi itse Iron Maiden... Ja kyllä se niin on, että perinteitä pitää olla ja kesäteatteri Kaupunginpuistossa ei tunnu miltään, ellei käyttöpäällikkö Veikko Pulli ankarasti kilkuttele portilla mattimyöhäisiä kiiruhtamaan katsomon puolelle. Kotoisa olo tulee siitä.

 Stadilainen Morgan (Otto Kanerva) on naislauman piirittämänä (melkoista 80-luvun lookkia on kyllä neidoilla) ja juuri kun alkaa flaksi käymään, tuleekin käsky lähteä hommiin maalle. Vähän sama meininki kuin lempparikirjassani Häräntappoaseessa, jossa kaupunkilaispoika pistetään tuosta noin maalle ja yhteentörmäyksiltä ei voi mitenkään välttyä, kun erilaiset maailmat kohtaavat. Maaseudulla on sitten monensortin toukohousua liikkeellä, mm. mopojengi Hurjat liiderinään Matti (Kalle Pylvänäinen). Mopojengin tavaramerkkinähän on kilvoitella milloin missäkin lajissa, kuten syljeskelyssä (yök!) ja limsan juomisessa yhdellä huikalla. Yksi jopa hurjimmillaan kiipeää tooooosi korkealle huutelemaan. On se kyllä hurja! Morganin tehtävänä on etsiä käsiinsä ökyrikas Johanssoni (Tapio Liinoja), joka tuntuu omistavan kylältä ihan kaiken mahdollisen Sunny Car Centeriä myöten. Olihan se jotenkin sykähdyttävä hetki, kun ehta Lapinlahden Linnut-jäsen Tapio Liinoja lavalle ensi kerran astelee. Johanssonilla on tietysti kaunis tytär Aino (Helena Rängman), johon Morgan silmänsä iskee ja maalla onkin hetken kivempaa. Perinteikkäillä 'Johanssonin puhalluspäivillä' menoa ja meininkiä riittää, on kansantanhuja ja pitkästä urasta palkitsemista. "52 vuotta on vituttanut koko ajan, mutta nyt ei kyllä vituta enää yhtään!" toteaa kiitollinen palkittu. Joku mielensäpahoittaja takuulla vetää kiroilusta hernettä nenuun ja kirjoittaa yleisönosastolle, mutta siinähän vetää. Jos vituttaa niin vituttaa, ei siitä pääse yli eikä ympäri ja asioista pitää muutenkin puhua niiden oikeilla nimillä. Näiden lisäksi lavalla nähdään myös opettaja Helena (Tuula Penttilä), joka opettaa mm. ruotsia ja vetää hienon jumppatunnin heti alkupuoliskolla 'Katselen urheilua'-kappaleen tahtiin. Olipahan tytöillä taas melkoiset jytäjumppa-asut päällä, kääk sentään, ja tuollaista oikeasti oli väellä 80-luvulla päällä!

Miikka Anttila 

 Tietysti lavalle saapuvat myös ne mustakaapuiset ortodoksimunkit kertomaan rakkaudesta ja eräästä Nobel-voittajasta kaikenlaisia faktoja... Yleisö hykertelee tyytyväisenä. Miespuolinen katsomo-osasto katseli silmät kiiluen mopedirallia ja takuulla haikaili nuoruuteensa, ja tultiinpa sieltä yllärinä estradille vähän suuremmallakin menopelillä, josta ehdottomasti ylläripointsit.

"vain lääkkeeksiiii"

 Käsikirjoitukseen oli ympätty ajankohtaisuuttakin ikihonka Sunny Car Centerin ja Brexitin muodossa, mutta mukana oli tietysti aimo annos kunnon kasarinostalgiaa mm. Café Metropolin, Nights of Iguanan ja Smackin muodossa. Jotkut bongaavat bändin joukosta Skädämin laulajankin...

Parituntinen vierähti kyllä varsin viihdyttävissä, hauskoissa ja hivenen nostalgisissakin tunnelmissa. Ehdotonta herkkua ovat Lapinlahden Lintujen moninaiset biisit, joista kaikkia en ollut aiemmin edes kuullut. Mukana on monta tuttua kappaletta ja hienoja helmiä, joiden sanat aukenivat ihan uudella tavalla uusien sovitusten myötä. Laulajista kovimman vaikutuksen minuun teki etenkin Pylvänäisen Kalle, joka revitteli oikein huolella. Mukava oli nähdä tuttuja kasvoja mopojengiläisinä ja muissakin rooleissa. Lisäksi bändi oli ihan super! Ei sen puoleen, Hämeenlinnassa ei ole ennenkään bändin puolesta tarvinnut jännittää... Oli sinne yhteen biisiin ympätty mukaan pieni Iron Maiden-lisäkin, liekö enää mukana muilla esityskerroilla?

Morgan vauhdissa 

 Pientä hapuilua oli etenkin koreografioiden kanssa, mutta kyseessä olikin vielä ennakko ja eiköhän toistojen myötä lähde kuviotkin sujumaan paremmin. Jäi vähän harmittamaan se, ettei käsiohjelmassa oltu mainittu kappaleiden nimiä ollenkaan. Olisi ollut mukava kuunnella muutama vielä jälkikäteen ihan alkuperäisversiona, netin kätköistä kun kaikenlaista löytyy.

 Sen sijaan luettelen mun eläimet vielä uudestaan, ja nehän oli hirvi ilves karhu kotka susi peura marsu leijona kärmes laama virtahepo norppa kärppä ja PAARMA.

 ps. Hupaisaa kyllä, kun lavalle tuotiin Mauno Koiviston ja Tapio Liinojan potretit, kuulin päässäni äänen "Varo, homous voi iskeä milloin vain!"

Esityskuvat (c) Esko Tuovinen

(näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kutsusta HUK)

 Allaolevassa kuvassa poseeraamme Lintu-auton edessä bloggaajakollegani Linnea (vas) ja minä.

(c) Miikka Anttila 

Wenla Männistö / Miniteatteri

Wenla Männistö / Miniteatteri, Hämeenlinna

Ensi-ilta 15.11. 2015, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Pohjautuu Riina Katajavuoren samannimiseen romaaniin

Ohjaus ja dramatisointi Marja Myllyniemi
Musiikki Mikko Myllyniemi, Jouni Joronen ja työryhmä
Äänisuunnittelu/valosuunnittelu/järjestäjä Mikko Myllyniemi
Lavastussuunnittelu Leena Carelse, Marja Myllyniemi ja työryhmä
Puvustussuunnittelu Työryhmä
Valoajo Aino Räisä

Rooleissa : Taru Lahtinen, Miikka Anttila, Eero Rantaniemi, Ilmari Huhtanen/Väinö Huhtanen, Fady Mourkus, Emppu Jurvanen, Samu Tolvanen, Aleksi Rantanen/Roni Poussu, Hanna-Leena Henriksson, Killa Keränen. Sonja Sandberg, Camilla Markus, Nelli-Maija Pekola ja Venla Santama

 Wenla Männistö sai kunnian aloittaa teatterivuoteni 2016. Edellisestä teatterireissustani oli ehtinytkin vierähtää liki kuukausi (Mestaritontun seikkailut) ja siinä välissä oli vietetty niin joulut, uudetvuodet kuin loppiaisetkin. Tietokoneenikin sopivasti sanoi itsensä irti ja vietin sangen leppoisia iltoja lueskellen ja muita iltapuhteita suoritellen, jos en sitten sattunut olemaan töissä iltavuorossa. Tietokoneettomuuteen (joka kesti viisi päivää...) ehti mukavasti tottua ja puhelimestanikin katosi mystisesti nettiyhteys muutamaksi päiväksi. Ehdin jo makustella ajatuksella, että jospa jatkaisikin näin ja koneen palauduttua huollosta kävisi netissä vain laskuja maksamassa ja jättäisi kaiken aikaavievän harrasteen (eli yleisen surffauksen internetin ihmeellisessä maailmassa, bloggaamisen ja muun) kokonaan. Lukisi kaikki hyllyssä lojuvat lukemattomat kirjat (Joulupukkikin kantoi Jussi Jurkka-elämäkerran, se polttelee jo kovasti), tapaisi läheisiään enemmän ja useammin, viettäisi enemmän laatuaikaa isännän kyljessä, kävisi elokuvissa, katsoisi kaikki Musta kyy-dvd:t vihdoinkin putkeen ym. ym. "Suunnitelmani on niin ovela, että jos sillä olisi häntä, se olisi kettu" ja muita viisauksia. Sitten menin katsomaan Wenla Männistöä ja tässä sitä taas ollaan... joten tervehdys, teatterivuosi 2016! Olen palannut nettipimennosta takaisin!

 En ollut lukenut Riina Katajavuoren alkuperäisteosta ja hokasin vasta jälkikäteen, että itse kirjailijakin oli samassa esityksessä paikalla. Miniteatterin piskuisessa yleisölämpiössä oli tungosta jo kauan ennen esityksen alkua ja se jos mikä on aina äärimmäisen mahtavaa. Ilmeisesti sana oli kiirinyt kauemmaksikin, jotta jälleen olisi Miniteatterilla jotain päräyttävää luvassa. Tutkailin käsiohjelmaa siinä joutessani. Männistön muorin Wenla ja poikajoukko Jusa, Tommi, Aapo, Simppa, Late, Timppa ja Eppu. Okei!

 Noh, tämä jätkäporukka ei kiipeä sonnilaumaa pakoon valtaisan kiven päälle ja jos kiipeäisikin, kaikki kaivaisivat älypuhelimet esiin ja koko episodi olisi YouTubessa tai missä lie Periscopessa alta aikayksikön. ABC lienee tuttu vain maleksimispaikkana. Kundit viskovat kivillä koulun ikkunoita rikki, polttavat autoja, pelaavat tietokonepelejä ja kyttäävät sotaleffoja-ja sarjoja telkasta. Kalja maistuu, energiajuomat sen sijaan ei ja sitä vähän ihmettelenkin. Äitimuori yksinhuoltaja Alli Jukola (Hanna-Leena Henriksson) kantaa kaksin käsin ruokaa Valintatalosta ja pitää muutenkin langat käsissään, silti pojille ei tunnu mikään kelpaavan. Paitsi Wenla (Taru Lahtinen). Wenla kelpaa kyllä kaikille ja sen tietää hyvin itsekin. Keimaileva ja omasta viehätysvoimastaan hyvinkin tietoinen Wenla. Näen neidon heilauttavan pitkiä kiharoitaan sivulle kuin elokuvassa, korostetun hitaasti että kaikki ehtivät takuulla näkemään hänet. Neitokainen on supercool ja kaikki toiminta keskeytyy hänen saapuessa mestoille, oli sitten kyseessä bileet tahi rippijuhlat. Hän myös puhuu ronskisti seksistä jopa äitinsä kanssa, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Väliin puhutaan myös elokuvista ja Sofia Coppolasta. Nuorison puheessa kiroillaan ja "vittuja vilisee kuin villakoiria" (vanha viidakon sanonta), mutta eipä ainakaan tässä esityksessä kanssayleisö moiselle korvaansa juuri lotkauttanut. Hei, kuunnelkaapa oikeasti nuorison keskustelua. V-sana on välimerkki, huutomerkki ja piste. Sehän on selvä.

 Toukolan idiootit jätkät ajelee vaan mopoautoilla ja ampuu variksia vähemmän luontoystävällisin kuula-asein, saunomisesta ja lumessa nakuna temmellyksestä (sitä ei sentään näytetä livenä) menee jako välittömästi kaikkiin mahdollisiin somekanaviin. Otetaan parit selfietkin.

kuva Miniteatteri 

 Meno on energistä juuri sopivalla tavalla, harkittua. Överiksi ei mene touhu. Keskustelu etenkin poikaporukan välillä on paikoitellen niin luontevaa, että tuntuu siltä kuin osa kohtauksista improvisoitaisi juuri tässä ja nyt. Välillä meno rauhoittuu toviksi, räplätään kännyköitä ja sen äärellä hiljennytään hartaiksi. Lauletaankin. Olen nähnyt lavalla aiemminkin liki kaikki tyypit (tuttuja niin Miniteatterista, Arx-stagelta ja yksittäisistä produktioista) ja pistän merkille useammankin kohdalla uudenlaista rentoutta niin olemuksessa kuin äänenkäytössäkin. Olisiko mestarikurssin vetäjillä sormensa pelissä tässä asiassa, loistavan ohjaajan lisäksi tietysti? *

 Väliaplodit irtoavat heittäen, kun Jusa Jukola (Miikka Anttila) käy puhelimitse varsin hedelmällisen myyntineuvottelun iäkkäämmän herran Rauno Kolistimen (Samu Tolvanen) kanssa. Hohoh, miksen itse aikoinaan älynnyt käyttää vastaavaa taktiikkaa puhelinmyyntihommissa!? Parhaiten jäi mieleeni kuitenkin kohtaus, jossa jo kuollut äitee nousee kertomaan tarinaansa ja poikien taustoista. Minä ainakin yllätyin. Hieno monologi, jonka Hanna-Leena Henriksson veti erittäin luontevasti ja taidokkaasti.

 Joku pojista sen Wenlankin hetkeksi saa, vaan kuinkas sitten kävikään? Kovin toivottomalta orpopoikain tulevaisuus vähän aluksi näyttää, mutta mahtavaa oli kuulla, että unelmia ja haaveita on, ihan realistisiakin. Olen varma siitä, että nämä nuoret kyllä pärjäävät. Heillä on ainakin toisensa ja äitikin siellä pilvenreunalla katsomassa vähän päälle.

 Täytyy myöntää, että pikkaisen sekavaa oli meno paikoitellen ja kohtaukset vaihtuivat lennossa vähän liiankin vauhdikkaasti. Taisin olla itse vähän alkukankea tässä vaiheessa vuotta, ja selvähän se on, ettei näin nelivitosena ihan tuosta noin vaan sujahdeta nuorten ajatusmaailmaan täysillä mukaan. Koko porukan yhteen hiileen puhaltaminen, tekemisen meininki ja hyvä energia teki minuun kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen. Esityksiä on vielä muutama jäljellä, tsekkaa ajankohdat tästä linkistä.

 * Joukko entisiä miniteatterilaisia, nykyisiä teatterialan ammattilaisia kävi vetämässä porukalle mestarikurssin. Vetäjinä nähtiin Markus Virtanen, Mikko Virtanen, Sauli Suonpää, Elina Reinikka ja Ella Pyhältö. Tuttuja nimiä täältä blogistakin 4/5.

 Teatterilta mukaani tarttui myös kirjanen "Näytellään oikeesti! - Teatterin tekeminen lasten kanssa", jossa Marja Myllyniemi valottaa eri tekniikoita ja työskentelytapojansa lasten ja nuorten parissa. Mielettömän mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä vihkonen! Miniteatteri on kyllä ihan huikea juttu, jonka soisi pysyvän kaupungissa ikuisesti.

 (näin esityksen vapaalipulla)

Fiftari!-musikaali / Hämeenlinnan teatteri

Fiftari!-musikaali / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 23.5. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Käsikirjoitus Emmi Pietikäinen ja työryhmä

Ohjaus Laura Pantke

Koreografia Anu Palevaara

Kapellimestari, sävellys Osku Paappanen

Laulujen sanat, sävellys Sauli Sipponen

Äänisuunnittelu Tommi Tjukanov

Valosuunnittelu Veikko Pulli

Lavastussuunnittelu Marjo Maula

Puvustus Heidi Helkiö

Kampaukset, maskeeraus ja lavastuksen toteutus Ammattiopisto Tavastia

Kuvitus Miku Huttunen

Rooleissa : Henri Halonen, Miku Huttunen, Riku Laine, Henri Rantanen, Matvei Ojansuu, Krista Laaksonen, Miikka Anttila, Lauri Litja/Ilmari Huhtanen, Minna Helkiö, Timo-Pekka Luoma, Hanna-Leena Eerola, Nelli Auriola, Kaisla Parviainen, Marjo Maula, Tommi Tiitta, Osku Paappanen

Tanssiseura Baunssin tanssijat : Anniina Laine, Sanni Laine, Benjamin Nousiainen ja Tommi Tiitta

Orkesteri : Osku Paappanen (piano), Jaakko Luoma/Kalle Saarelma (basso), Miikka Henriksson (kitara), Arto Mutanen (saksofoni) ja Henri Manner (rummut)

Valokuvat tässä : Jaana-Maarit Perkkala

Taustaa : Laura Pantken ja Minna Helkiön ideasta virinnyt musikaali sai siivet alleen ja totisesti lähti lentoon! Kunnianhimoisista ja innokkaista teatterinharrastajista sekä ammattilaisista koostuva porukka osoittaa, että kaikki on mahdollista. Töitä on paiskittu koko kevät ja suurta finaalia kohti tahti vain kiihtyi. Työ kantaa nyt hedelmää tavalla, joka pisti rutinoituneelta Teatterikärpäseltäkin pasmat aika tavalla sekaisin. Pieni alustus on siis paikallaan tähän väliin... Minulle tarjottiin mahdollisuutta seurata ulkopuolisena harjoituksia kevään mittaan ja kirjoittaa tunnelmia blogiini, montakaan kertaa en harjoituksiin tosin ehtinyt, mutta niistäkin jo oli havaittavissa, että nyt on jemmattu dynamiittia ja varmuuden vuoksi viritetty mukaan pitkä sytytyslanka, jottei homma räjähdä käsiin heti alkumetreillä. Samalla sain tutustua moneen mahtavaan tyyppiin tämän projektin myötä. Niin, hieman juonesta ja itse tarinasta. Pahamaineinen jengipomo Bosse (Henri Halonen) on kuollut hiukan epämääräisissä olosuhteissa. Jengin sisällä kytee, monenlaisia huhuja liikkuu. Porukka tarvitsee uuden johtajan, mutta onko kenestäkään siihen? Nuorisomusikaali tarvitsee toki hempeilyä ja romanttisen käänteenkin, ja tätä on luvassa kun jengiläinen Saku (ensi-illassa Lauri Litja) pihkaantuu vähän vahingossakin poliisin tyttäreen Aliisaan (Minna Helkiö). Kestääkö nuori rakkaus muiden ilkkumiset ja huhupuheet? Ja toisaalta, mitä kaikkea SINÄ olisit valmis tekemään saadaksesi hyväksyntää ja kuuluaksesi porukkaan? Musikaalia varten on sävelletty ja sanoitettu iso nippu täysin uusia biisejä, luvassa ei siis todellakaan ole mikään potpuri menneiltä vuosilta, vaan uutta musiikkia ajan hengessä tietysti. Mukana myös Anu Palevaaran ja työryhmän yhdessä tekemiä vauhdikkaita tanssinumeroita, joissa riittää menoa ja meininkiä. Tätä kaikkea on Fiftari! Turvavyöt kiinni, nyt se lähtee ... 3-2-1- KABOOM !!

Plussaa : Kyllä ilmassa oli suurta jännitystä kun ensi-illassa saliin astelin. Olin ollut mukana harjoituksissa ja seuraamassa ensimmäistä läpimenoa pari viikkoa sitten, mutta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan miltä koko paketti tulee näyttämään teatterin lavalla, kun mukana on vihdoinkin lavasteet, valot, äänet, livebändi, puvut ja kampaukset. Ennen h-hetkeä tietenkin tuli tutkailtua lavastusta, joka osoittautui todella nerokkaaksi. Toisaalla jengiläisten kämppä sotkuineen, toisaalla ajan hengen mukainen kahvila jukeboxeineen ja tadaa, kaiken keskellä jättiläismäinen putkiradio, jonka taakse nerokkaasti orkesteri sitten majansa teki ja bändi onneksi näkyi sieltä läpi koko ajan. Tästä ensimmäinen iso peukku! Myönnettävä on, että minuutit ennen esityksen alkua olivat aika piinaavia. Toisaalta tiesin mitä tuleman pitää, mutta taas toisaalta minulla ei lopulta ollut mitään hajua siitä, että mitä kohta tulee tapahtumaan. Se oli kiehtovaa! Jännitti myös se, kun mietin sitä, millainen kihelmöivä tunnelma porukan kesken on näyttämön takana ja kulisseissa. Ovet laitettiin kiinni, valot himmenivät. Mitä ihmettä! Valtava putkiradio on myös valkokangas! Aluksi näemme elokuvan muodossa tapahtumat, jotka johtavat Bossen  kuolemaan. Hieno ratkaisu tämäkin, leffa on hyvä alku tulevalle eikä enempiä selvittelyjä tarvita. Enempiä en varsinaisesta juonesta tohdi paljastaa, sillä luvassa on kutkuttavia juonenkäänteitä ja katsomossa koetaan vuoristoratamaisia fiiliksiä, sillä kyyneleet silmissä ollaan useasti, välillä vapauttavasta naurusta, välillä syvästä liikutuksesta ja eläytymisestä tapahtumien kulkuun. Oma jännitykseni kaikkosi täysin kuultuani ensimmäiset repliikit ja nähtyäni, miten itsevarmuus ja oikea asenne suorastaan huokui nuorista. Ja mikä tärkeintä, he myös silminnähden nauttivat joka solullaan siitä, että nyt vedetään ja täysillä. Monen unelmat toteutuivat, silmät sädehtivät tai leiskuivat, repliikit tulivat varmasti ja selkeästi. Tässäkö on tämä poppoo, joka vielä muutama viikko sitten veti harjoituksissa vähän lekkeriksi ja vähän sinne päin? Ei, tämä oli ihan toinen poppoo. Tämä otti yleisöstä bensaa ja syttyi sellaisen roihuun, että oksat pois. Minä elin mukana joka solullani, jos en kyynelehtinyt ilosta tai liikutuksesta, kyynelehdin ihan pelkästään siitä syystä miten suurta ylpeyttä tunsin tämän porukan puolesta! Biisit ovat loistavia ja svengaavia, Osku ja Sauli ovat tehneet laatutyötä ja livebändi vielä kruunaa kaiken. Biisien sanat tukevat hienosti taustoja, ne eivät ole pelkästään irrallisia musiikkinumeroita (mikä useinkin on syntinä tämäntyylisissä jutuissa ja pitemmänpäälle alkaa tympimään), vaan niissä paljastuu lisää laulavista roolihahmoista ja heidän ajatusmaailmastaan. Tanssinumerot ovat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin, pöydille hypitään, helmat ja peput pyörivät, kunnon meininkiä ja tanssin iloa ja riemua! Jeeee! Siellä tuntui olevan vähän omia kuvioitakin joillakin, mutta niistä viis, pääasia että homma toimii vaikka kaikki ei menisikään ihan yks´yhteen. Ja se hidastettu tappelukohtaus! Voi Luoja! Yleisö repeili ja tappelupukarit pistivät parastaan. Mitä ilmeitä ja hidastettuja liikkeitä! Tämä oli ihan omaa luokkaansa ja pitäisi saada videolle ja YouTubeen koko kansan ihmeteltäväksi. Lienee turha mainita, että koko porukka ylitti odotukseni totaalisesti! Mitään tämänkaltaista en ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Moni varmasti ajattelee, että jaahas, nuoriso vähän tekee puhtaasta innosta musikaalia ja ihan kivaa varmaan vähän puuhastella teatterin parissa. Seis! Into näkyy kyllä, mutta mitään "sinne päin" tehtyä tämä ei totisesti ole. Kaikki ovat voittajia! Tapio ja Pekka (Riku Laine ja Henri Rantanen), jengiläisten viralliset pellet. Mikä rentous ja letkeys ilmaisussa. Vähän kärrynpyörää ja pelleilyä muiden heikoista puolista, piilopulloa tuomariston pöydän alla. Sovitteleva Rauno (Matvei Ojansuu) ja kuvaukselliset kasvonpiirteet. "Nörtin pilkkalaulu" kaikkine tanssikuvioineen kolahti ja kovaa, ja "eräällä" oli aika letkeätä lantionpyöritystäkin myöhemmin...Uskomaton herkkyys Sakun (Lauri Litja) kasvoissa ja läsnäolo, rakastuneen ujohkon nuorukaisen katse. Jengin nörtti ja syrjitty Oiva (Miikka Anttila), loistava roolisuoritus kaikenkaikkiaan ja mikä jännä rauha hänestä lopussa huokuikaan. Säteilevä Aliisa (Minna Helkiö), toivottavasti jatkossakin varsinkin musikaaliroolissa. Mikä ääni hänellä onkaan! Huh huh. Monella loksahti leuka auki kun Aliisa puhkesi laulamaan valojen loisteessa. Uhmakas Jukkis (Miku Huttunen), sanoisinko että jäätävä suoritus. (käsiohjelmassa olevat piirrokset ovat myös Mikun käsialaa, kannattaa tsekata...) Poliisi-isä (Timo-Pekka Luoma), ammattilaisen tunnistaa kyllä, mutta hienosti annettu tilaa nimenomaan nuorten loistaa. Baarikohtaus oli upea! Henri Halosen karunherkkä olemus ja soololaulu loppupuolella oli just eikä melkein. Nappisuoritus muutenkin. Sydämeni oli kuitenkin puristua kasaan Eevan laulussa. Pari viikkoa sitten näin vielä epävarman ja ujohkon neidon laulamassa hiljaa kauniilla äänellä Eevan laulua, mutta haloo, mitä nyt tapahtui! Krista Laaksonen totisesti puhkesi kukkaan ja illan suurimman vaikutuksen minuun teki tämä laulu. Iso kiitos siitä! Huikeat vahakabinettilaiset, baarinpitäjän laulu, eräskin hiukan twinpeaks-mäinen baarikohtaus ("Meillä ei sukunimiä kysellä", puuttui että joku olisi tullut ovesta puupölkky sylissään). Ja ne puvut! Ne puvut!! Ilahduttavan moni oli kellohame päällä myös ensi-iltayleisön joukossa :)

Miinusta : Näitä en laskisi varsinaisiksi miinuksiksi, kun välillä vähän taidettiin laulaa pari tahtia musiikkia edellä (tai jäljessä, en ole asiantuntija), rekvisiitat vähän unohtuivat ja muuta pientä. Minusta se oli vain sympaattista, eipä kaikki taida ammattilaisillakaan mennä ihan putkeen. Hienosti kaikki kuitenkin paikattiin ja hetkeksikään ei herpaannuttu, vaan vedettiin kunnialla, asenteella ja selkä suorana biisitkin loppuun asti.

Muuta : Olen nähnyt varmaan satakunta musikaaliksi tai musiikkiteatteriksi laskettavaa esitystä tässä vuosien varrella. Isojen teatterien jättiproduktiot ja kuuluisat, kaikkien tuntemat musikaalit ovat omassa luokassaan spektaakkeleita. Osa niistäkään ei ole kuitenkaan onnistunut millään tasolla koskettamaan, läpihuutojuttuja prameista ulkokuorista huolimatta. Rehellisesti sanon, että tämä Fiftari! pesee mennen tullen montakin viime vuosina näkemääni ammattilaistuotantoa. Tässä oli paloa! Tässä oli nuoruuden intoa! Tässä oli energiaa! Tässä oli asennetta! Tässä oli pitkä sytytyslanka, joka lyheni sopivasti ja räjähti tajuntaan juuri oikealla hetkellä!   ... Ja mikä tärkeintä, tässä oli sydän mukana! ... Kiitos siitä kaikille.
Tulkaa ihmiset katsomaan! Jos jätätte tulematta, kadutte sitä koko loppuikänne. Näistä tyypeistä nimittäin kuullaan vielä :) Lisätietoja ja lippuja Hämeenlinnan teatterin sivuilta tämän linkin alta. Esityksiä on vain ensi torstaihin asti!

Ai niin. Teatterikärpänen on vaikuttunut, liikuttunut ja rakastunut. Täydet viisi tähteä ***** . 

Kiitos ja kumarrus !

ps. Yleisön pyynnöstä on lisähaastatteluja pyydetty minulta! Seuratkaa tätä blogia ja tykätkää myös Facebook-sivustani "Teatterikärpäsen puraisuja", sitä kautta pysyy myös hyvin perillä siitä mitä täällä tapahtuu ja milloin uusia juttuja ilmestyy :)

Fiftari!-musikaalin harjoituksissa osa 2

 Tarkoituksenanihan oli käydä helmikuun alun jälkeen seuraavan kerran maaliskuun puolella treenejä katsomassa, mutta se nyt sitten venähti huhtikuun puolelle. Olen ollut sen verran hölmösti töissä, etten ole ehtinyt käymään harjoituksia katsomassa niin usein kuin on alunperin pitänyt. Toisaalta tämä oli ihan hyväkin juttu, sillä nyt mukaan tuli paljon uutta katsottavaa ja kuunneltavaakin!

 Torstai 11.4. oli siinä mielessä erikoinen päivä, että vähän yllättäenkin aiemmin päivällä minun suuri unelmani toteutui ja olin aamupäivällä Helsingissä haastattelemassa suurinta idoliani, mitä näyttelijöihin tulee. Hän vielä lopuksi välitti Fiftari!-porukalle sellaiset terveiset, että unelmia kohti kannattaa pyrkiä ja ei saa luovuttaa kesken kaiken, mutta töitä niiden toteutumisen eteen täytyy kuitenkin tehdä. Tämä oli kantava teema myös harjoitusten alussa, sillä ohjaaja-Laura oli itsekin pohtinut samaa ajatusta ja kirjoittanut sen jo aiemmin paperille. Hetken kukin vuorollaan sai halutessaan kertoa tuntemuksiaan ja haaveitaan ja unelmiaan, ja keskustelusta muodostui hyvin mielenkiintoinen. Ohjaaja varoitti nuoria näyttelijöitä myös mahdollisista kateellisista ihmisistä ja julkisuuden kiroista.

 Ohjaaja briiffasi lyhyesti siitä, mitä kohtauksia tänään käytäisiin läpi ja millaisia muutoksia niihin on tehty. Perinteiseen tapaan harjoitukset alkoivat hauskoilla improvisaatioharjoitteilla, joista ensimmäisenä porukka muodosti ilme-ja eleringin. Kaikki seisoivat ympyrässä ja vierustoverille piti näyttää jokin ilme, jonka seuraava otti vastaan ja niin edelleen. Seuraavalla kierroksella mukaan liitettiin jokin ele ja sitten myös ääni. Loppuvaiheessa oli jo aika hervotonta menoa. Kaikki harjoittelivat tätä samaa myös parin kanssa yhdessä ja aika erikoista meininkiä siinäkin nähtiin.

 Porukalla on kyllä mahtava yhteishenki, hauskaa piisaa ja etenkin pojilla tuntuu olevan välillä vähän liikaakiin ylimääräistä energiaa, heh.

 Varsinaiset harjoitukset aloitettiin kappaleella "Bossen ylistys", musiikit soitettiin nauhalta. Hyvin svengaavaa musaa ovat kyllä Osku Paappanen ja Sauli Sipponen saaneet aikaan. Anu Palevaaran koreografiat ovat hauskoja, ja tulipa nähtyä se kuuluisa puudeliliikekin "Nörtin pilkkalaulussa"! Kappaletta otetaan muutamaan kertaan uusiksi, ja Nelli Auriola ja Kaisla Parviainen näyttävät tanssikuvioista mallia edessä. (pahoittelen hieman huonoa kuvanlaatua näissä otoksissa...)

 Tauon jälkeen kuunneltiin kolme uutta kappaletta, joista yhdessä olen kuulevinani RAY:n pelikoneen äänenkin!? Jatkettiin parin kohtauksen hiomisella ja lopuksi improiltiin jälleen.

 Harjoituksissa oli mukana minulle muutama uusi tuttavuuskin, eli Matvei Ojansuu ja Tanssiseura Baunssista Tommi Tiitta, joka lienee porukan nuorin myös. Myöhemmin mukaan liittyi Ilmari Huhtanen, joka tekee Sakun roolia yhdessä Lauri Litjan kanssa. Hyvin Ilmari sulautui porukkaan mukaan, tanssikuviotkin sujuivat kuin olisi oltu harjoituksissa mukana alusta alkaen.

Matvei ja 50-luvun rotsi / kuva Teatterikärpänen

Ilmari / kuva Teatterikärpänen

On tulossa kyllä hieno juttu! Olen niin ylpeä jo nyt näiden nuorten puolesta, ja erityisen iloinen olen siitä, että vaikka olen parissa harjoituksessa vasta käynytkin, niin on havaittavissa selkeää kehitystä ja mahtavia yksilösuorituksia. Näistä kuullaan takuulla vielä, näistä ihanista lahjakkaista nuorista!

Fiftari!-musikaalin harjoituksissa osa 1

 Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä saa toukokuun lopussa ensi-iltansa Fiftari!-musikaali. Porukka koostuu innokkaista nuorista teatterin harrastajista ja ammattilaisistakin, ja luvassa on jotain ennennäkemätöntä taatusti. Yhdessä on suunniteltu mm. mainio luokkaretkipaketti kouluille, eli Hämeenlinnaan suuntautuvaan retkeen yhdistetään kaupunkikierrosta, lounasta, Museo Militariaa ja sokerina pohjalla tämä musikaali. Taatusti erilainen ja antoisa luokkaretki siis! Lisäinfoa luokkaretkihommelista tämän linkin takaa.

 Kohti ensi-iltaa siis mennään, ja tarkoituksenani olisi käydä harjoituksia seuraamassa silloin tällöin ja raportoida tunnelmia ja seurata etenemistäkin. Tulossa on myös taustaporukoiden haastatteluja ja juttua näyttelijöistä. ( Miikka Anttilan haastatteluhan löytyy jo täältä.)

Harjoitukset alkoivat todenteolla vuoden 2013 alussa ja tällä hetkellä porukka harjoittelee kolmesti viikossa, tiistaisin ja torstaisin Ahveniston koululla ja lauantaisin ARX-talolla Keinusaaressa. Olin ensimmäistä kertaa harjoituksia katsomassa tiistaina 12.2. Paikalle oli Jyväskylästä saapunut myös näytelmän käsikirjoittaja Emmi Pietikäinen, ja aluksi paikalla olivat apulaisohjaaja Henri "Henkka" Halonen, jolla on näytelmässä jengipomo Bossen rooli, Oivan roolin tekevä Miikka Anttila, Minna Helkiö (Aliisa), Lauri Litja (Saku), Miku Huttunen (Jukkis), Henri Rantanen (Pekka) ja Krista Laaksonen (Eeva). Myöhemmin paikalle saapuivat ohjaaja Laura Pantke sekä pukusuunnittelija Heidi Helkiö. Loppuvaiheessa mukaan liittyi vielä pari tanssityttöä Kaisla Parviainen ja Nelli Auriola, joilla molemmilla on musikaalissa myös useita pieniä rooleja.

Käsikirjoittaja Emmi Pietikäinen / kuva Teatterikärpänen

 Koko homma lähti pikkuhiljaa käyntiin hauskalla improvisaatioharjoitteella, jää nähtäväksi että alkaako harjoitukset joka kerta samalla tavalla. Pari näyttelijää esitti improvisoitua kohtausta lavalla, kunnes joku huusi "stop" ja tuli itse jatkamaan kohtausta, joka saikin sitten ihan uuden käänteen. Oltiin naamiaisissa, turkooseja kenkiä 15 cm:n koroilla mallattiin, luontodokkaria kuvattiin, suppilovahveroita kerättiin... Yksi sai kemian kokeesta hylätyn ja aikoin hypätä katolta, toinen maalasi hienoja graffiteja seinään, kolmas jäi kielestään tolppaan kiinni ja neljäs otti naamakirjaan valokuvaa nolosta tilanteesta. Lopuksi paikalle saapui kotitonttu, joka ei osannut tanssia. Tässä se jo nähtiin, että laidasta laitaan mentiin ja hienosti nuoret kyllä heittäytyivät eri tilanteisiin ja omaksuivat uudet roolit. Pisteet tästä kyllä kaikille!

 Apulaisohjaaja Henkka otti langat käsiinsä ja varsinaiset harjoitukset alkoivat. Voimakkaita tunteita nähtiin, seurasin etenkin ilmeitä ja eleitä. Taitavaa porukkaa!

 Juonenkulusta alkaa jo aukeamaan minulle muutamia juttuja, jengin sisäisiä rakenteita lähinnä ja roolihenkilöiden perhesuhteita. Huumoriakin piisaa, kohtausta otetaan moneen kertaan uusiksi ja ohjaaja ohjeistaa reippaasti ja sitten otetaan koko homma nöyränä alusta.

Etualalla Lauri Litja ja Henri Halonen / kuva Teatterikärpänen

Tulee väliaika, porukka vähän hengähtää ja minä jututan vähän väkeä ja otan pari valokuvaakin. Kaikki vitsailevat, meininki ja tunnelma on varsin rento.

Minna Helkiö "Aliisa"

Krista Laaksonen "Eeva"

Henri Rantanen "Pekka"

Miku Huttunen "Jukkis"

Sitten taas jatketaan.

 Tauolla käsikirjoittaja-Emmi on palaveerannut ohjaaja-Lauran kanssa, ja ovat keskustelleet hiukan ratkaisevista kohtauksista. Niihin tehdäänkin sitten muutoksia ja muutokset ovat nähtävissä heti tuoreeltaan, sillä kyseisistä kohtauksista nähdään muutama erilainen versio.

 Lopuksi harjoitellaan kohtausta, jossa eräs henkilöistä mm. kirjoittaa kirjettä. Hieno kohtaus tämäkin, ja muiden hahmojen osuudesta harjoitellaan myös muutama erilainen versio, lähinnä sitä että millainen tunnetila sopisi parhaiten. Hauskaa oli katsoa, että miten erilaisia versioita saisikaan aikaan tietyllä tavalla, kuiskauksesta aggressiiviseen jyräämiseen. Katsomosta valitaan joku henkilö, johon lause kohdistetaan ja tällä kertaa minä sain toimia kaiken keskipisteenä. Huisaa!

Edessä käsikirjoittaja-Emmi ja ohjaaja-Laura

 Näin sujuivat ekat seuraamani harkat, ja kyseessähän on siis musikaali, johon on kokonaan sävelletty ja sanoitettu uusia kappaleita. Nyt musiikkipuolta vain improvisoitiin ja jammailtiin ilman säestystä, mutta tässä vaiheessa voin jo sanoa että tarina ja teksti on hieno. Millainen siitä sitten tuleekaan kun mukaan saadaan musiikki ja tanssit ja kaikki lavastukset ja valot ja savut ja puvut!

 Teatterikärpänen jää jännityksellä ja mielenkiinnolla odottamaan seuraavia harjoituksia, joita menen seuraamaan luultavimmin maaliskuun puolella ...