Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ria Kataja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ria Kataja. Näytä kaikki tekstit

perjantai 8. helmikuuta 2019

Villiä hurjempi Pohjola / Suomen Komediateatteri

Villiä hurjempi Pohjola / Suomen Komediateatteri

Kantaesitys 7.2. 2019 Aleksanterin teatterissa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ville Nummenpää
Ohjaus Sami Hokkanen
Musiikin sovitus Katja Lappi
Lavastuskonsepti Samuli Halla
Pukusuunnittelu Maria-Helena Lehto
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Koreografia Marko Keränen

Rooleissa : Iikka Forss, Ria Kataja, Janne Kataja, Minna Kivelä, Taneli Läykki, Tom Petäjä ja Tommi Kotkamaa

Mitähän päreitä kuvassa on... (c) Vilja Harala 

 Alussa oli suo ... ja sekin oli jäässä. Eipäs kun alussa oli käsikirjoituskilpailu, jonka voittaja on tässä näin.

 On esityksiä, joista on äärimmäisen vaikea kirjoittaa ja sitten on esityksiä, joista on puolestaan helppo kirjoittaa. Tämä kuuluu jälkimmäiseen porukkaan ja etenkin siksi, että ei ole kauheasti kirjoitettavaa. 90 % ajasta minulla oli katsomossa sellainen olo, että olen katsomassa lukioaikaista kevätjuhlaa, jossa viihdytysvastaavat luokkakaverini ovat saaneet tehtäväkseen kyhätä suhteellisen nopealla aikataululla huippuhauskan sketsipaketin. Odotukset ovat korkealla, mutta ilmassa on myös kauhunsekaista tunnelmaa. Käsikirjoitus on vähän sinne päin ja suvantokohtiin voi kukin hiukan improvisoida kykynsä mukaan. Hihittelen mukana harvakseltaan ja enimmäkseen myötätunnosta, ja myötähäpeästä käteni menee aika useasti kasvojeni eteen ja mietin, että pitääkö tämä ihan oikeasti katsoa loppuun asti. Lavalla on monta "tuttua" ja ihan heidän takiaan istun kiltisti loppuun asti. Ai niin, ja 10 % ajasta mietin sitä, mahtavatko litimärät sukkani kuivahtaa yhtään esityksen aikana ja mitä reittiä kävelisin takaisin Kamppiin...

 Esitys koostuu enemmän tahi vähemmän onnistuneista kuvaelmista, joissa tutustutaan tarkemmin tähän varsin katajaiseen ja petäjäiseen kansaan. Mennään ihan sinne aikojen alkuun ja sitten kristinuskon saapumiseen, piispa Henrikiin ja Lalliin (tähän saatiin mukaan myös Mikko Alatalo), noitavainoihin, kansalaissotaan, MM95-huumaan ja ulkomaalaisiin. Gimmel, Dingo ja Danny mainittu. Kuvaelmien välissä heitetään hiukan läppää ja etenkin alkupuolella nähty Iikka Forss kera peruukinheilauttelun vei minut kesään 2012 ja Sappeelle. Nevö foget. Joissakin jutuissa on kunnolla ideaakin, etenkin toinen maailmansota tietokilpailuversiona oli varsin mainio paketti. Lätkähuumassa toiselta kanavalta salaa fiilistelty taitoluistelukooste oli näpsäkkä myös, mutta suurimmaksi osaksi jutut jäivät valitettavasti vähän lähtökuoppiinsa.

 Ketä saan syyttää sitten siitä, että aamulla klo 6.30 herätyskellon soitua oli ensimmäisenä mielessäni rallatus pillunpäreistä? Häh? Mies mekossa ei enää jaksa huvittaa. Kovasti jäin kaipaamaan käsiohjelmasta löytynyttä kuvaa Tom Petäjästä tiukassa hiihtoasussa. Ehkä se oli parasta jättää pois, sillä se kuva kera pärekorvamadon olisi ollut liian vaarallinen yhdistelmä. Vai mitä olette mieltä tästä?

(c) Tom Röllich 

 Muistin taas, miksen "talviteatterissa" näitä sketsikimaraesityksiä kauheasti harrasta. Kesällä menettelee, mutta muuten ei oikein nappaa. No, tulipa käytyä kokeilemassa kepillä jäätä. Samalla heräsi kysymys, millaisia ne muut kilpailuun osallistuneet käsikirjoitukset mahtoivat olla? Potentiaalia olisi kyllä ollut tässäkin, ja ehkä pikkujoulukansaan tämä olisi uponnut paremmin. Ehkä. Esityksiä on 16.3. asti joten jos kuitenkin kiinnostaa, katsomaan vaan. Olihan siellä mm. Janne Kataja imitoimassa Erkki Toivasta, Ria Kataja Mannerheiminä, Taneli Läykin Juice, Iikka Forssin Spede, Minna Kivelän Antero Rokka, Tom Petäjän Kekkonen ja Tommi Kotkamaan Iso D...

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Suomen Komediateatteri!)

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Arjen yksinäiset / Ofelia-ryhmä, Puoli-Q

Arjen yksinäiset / Ofelia-ryhmä, vierailu Puoli-Q-näyttämöllä Helsingissä

Ensi-ilta marraskuussa 2017 Hämeenlinnan Taidekasarmilla, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Työryhmä
Ohjaus Ria Kataja
Valosuunnittelu Veikko Pulli
Äänisuunnittelu Esko Paavola
Liikekonsultti Panu Varstala

Rooleissa : Marjo Maula, Miikka J. Anttila ja Neea Viitamäki

 Arjen yksinäisistä oli vuosi sitten Hämeenlinnan Taidekasarmilla useampikin esitys enkä koskaan päässyt paikalle töiden vuoksi. Kuulin paljon ylistävää palautetta ja harmitti, että puhutteleva esitys meni minulta ohi. Vähän mietitytti kyllä erikoisen runsas sukkahousujen käyttö markkinoinnissa... Lisäksi esitys on vieraillut mm. Porvoossa ja Jyväskylän Harrastajateatterikesässä, ja nyt lokakuun alussa Arjen yksinäiset vierailee Puoli-Q:n tiloissa 2.-6.10. 2018. Jotenkin huvitti, että piti ihan "isolle kirkolle" lähteä katsomaan esitystä, joka olisi ollut mahdollista nähdä kymmeneen eri otteeseen kotikulmilla!

Marjo Maula, Miikka J. Anttila ja Neea Viitamäki 

 Puoli-Q:ssa olen visiteerannut pari kertaa aiemminkin katsomassa Q-teatterin nuorten esityksiä, ja niistä on jäänyt kyllä mukavat muistot. Vesisateessa kävely paikalle ei kauheasti napannut, mutta onneksi perillä oli lämmin vastaanotto ja tarjolla oli lämmintä glögiä ja torttua. Sukkahousujakin oli tarjolla ja niiden kanssa sai kuvauttaa itseään, itse vedin sukkisten haaraosan päähäni ja lopusta väkersin Marco Hietala -tyylisen parran. Partakuvat poistin kännykästäni aika nopeasti...

 Täytyy sanoa, että alkupuoliskolla olin varsin hämmentyneessä ja yllättyneensekaisessa mielentilassa. Meno näyttämöllä oli paikoin aika makaaberia, absurdia ja unenkaltaista, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen heittäytymistä ja erilaista liikettä. Rohkeaa. Mukana niin Hamletin Ofeliat kuin Marilyn Monroet, jolle ihmiset kävivät vuorotellen hartaina kertomassa muistojaan. Huomasin viihtyväni kuin varkain etenkin siksi, että näyttelijät uskalsivat olla jotenkin niin auki ja läsnä, vereslihalla. Esityksen punainen lanka meni kyllä suloisesti ohi tajuntani varsinkin alussa, ja pieni Twin Peaks-viittaus tuntui osuvan. Hyppäsin kuitenkin rohkeasti mukaan virran vietäväksi.

 Väliajan jälkeen saimme tarkemmin tutustua keski-ikäiseen yksinäiseen Ossianiin (Neea Viitamäki), joka lähti Tinder-treffeille itsensä Sirkka Sarin (Miikka J. Anttila) kanssa (Sirkka Sarihan on entisaikojen legendaarinen näyttelijätär, jonka kohtalona oli pudota Aulangolla savupiippuun). Avustajana, kannustajana ja "puhemiehenä" tällä reissulla toimi kreikkalaisen taruston hahmo Baubo (Marjo Maula), jota suoraan ja rehellisesti voisi sanoa myös puhuvaksi pilluksi. Asu oli aikamoinen, siitä propsit!

 Yllättävä käänne tapahtui vielä loppupuolella, kun kaikki tulivat näyttämön etuosaan ja heittivät roolihahmot syrjään hetkeksi. Rehellistä, avointa, henkilökohtaista ja rohkeaa puhetta rooleista ja hyväksynnästä. Minulla meni vähän roskia silmiin tässä, mutta sain hienosti pidettyä itseni kasassa, vaikkei ollut edes tarvis.

 Arjen yksinäiset jätti kyllä jännän, erikoisen olon. Vähän surumielisen ja haikeankin, ja vesisateen jatkumisesta huolimatta kävelin hymyssä suin takaisin Kamppiin. Kotimatkalla havahduin moneen otteeseen siihen, että tuijotin ajatuksissani ikkunasta ulos tietämättä yhtään missä mennään. Vaikuttavan teatteriesityksen merkki on se!

 Kiitos Ofelia-ryhmä! Arjen yksinäiset jätti jäljen. Seuraavaa proggista mielenkiinnolla odotellen...

Lisätietoja Ofelia-ryhmän nettisivuilta.

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Ofelia-ryhmä!)

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Kaksi puuta / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Kaksi puuta / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Ensi-ilta 30.6. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Osku Valve ja Otto Kanerva
Ohjaus Otto Kanerva
Tuotantoassistentti Ola Tuominen
Musiikin sovitus Antti Vauramo
Lavastus Oskari Löytönen
Puvustus Elina Vättö
Kampaus ja maskeeraussuunnittelu Pirjo Leino
Valot ja äänet Harri Savolainen
Käyttöpäällikkö Veikko Pulli

Orkesteri : Antti Vauramo/Kalle Penttilä (kapellimestari ja koskettimet), Peter Engberg/Jaakko Rossi (kitara), Jukka Mänty-Sorvari (rummut) ja Henri Savolainen (basso)

Rooleissa : Ria Kataja, Otto Kanerva, Hanna Vahtikari, Mikko Töyssy, Veera Tapanainen ja Miikka J. Anttila

 Huom. Näin esityksen ensi-iltaa edeltävässä ennakkonäytöksessä  

 Uusi hieno katettu katsomo ja Juha Tapion biiseihin perustuva romanttinen komedia, siinäpä pari kovaa houkutinta Hämeenlinnan Uuteen Kesäteatteriin, Kaupunginpuistoon. Kansallisen kesäteatteripäivän kunniaksi vettä oli satanut enemmän ja vähemmän pitkin päivää ja kotikulmillani satoi vielä lähtöhetkellä, mutta ihana käänne säässä tapahtui jälleen juuri ennen h-hetkeä ja saimme nauttia esityksestä kastumatta. Niin, olisimme toki muutenkin saaneet nauttia, sillä uusi katettu katsomo on juuri niin hieno kuin luvattiinkin. Kyllä meidän nyt kelpaa, ja vanhasta lavastakin oli maltettu vihdoin luopua. Outoa oli tosiaan se, että ensimmäistä kertaa ihmiset eivät marssineet suoraan jonottamaan sisään vaan pyörivät puffetin puolella ja kauppa kävi.

Ria Kataja ja Otto Kanerva 

 En ole juurikaan perehtynyt Juha Tapion tuotantoon, olen kyllä kuullut joitakin biisejä radiosta ja osannut bongata varsin tunnistettavan soundin. Ymmärrän kyllä miksi mies on niin suosittu, jotain konstailemattoman aitoa ja rehellistä hänen olemuksessaan ja kappaleissaan on. Tuttua ja turvallista, suomalaista. Ihme, ettei hänen tuotantoonsa ole aiemmin kesäteattereissa tartuttu! Onneksi nyt sitten HUK:n puuhamies Otto Kanerva tarttui, ja niin saa ihan kohta ensi-iltansa romanttinen komedia Kaksi puuta.

 Ihan alkuun saamme kuulla selkokielisiä uutisia Tuomisen Olan äänellä ja sitten saamme kunnian tutustua nuohoojamestari Harriin (Otto Kanerva), joka on tietysti yksinäinen poikamies. Ei ole ollut onnea rakkaudessa, vaan mistäkös mahtaa johtua. Heti kättelyssä Harri törmää kämppänsä kulmilla hieman oudosti käyttäytyvään ja pyörtyilevään Miraan (Hanna Vahtikari) ja pian saamme kuulla syömäikkunasta ja mojovan paastopierunkin (kesäteatteribingossa olisi melkein saanut ylärivin täyteen tästä näytelmästä, kuvan löydät alempaa). Tuumin, että pieruhuumori toimii aina ja noinkohan se lempi tästä salakavalasti näiden kahden välille leimahtaa. Väärässä olin! Viereiseen asuntoon on muuttanut varsin verevä ja värikäs ilmestys, rotunainen vertaansa vailla elikkäs taiteilija Marianne (Ria Kataja) ja pian Harri ja Marianne kiertävät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa. Kumpikin kieltää orastavan lemmen, mutta elkeet ovat selkeät katsomon takariville asti ja siitä mistä ei puhuta, siitä lauletaan Juha Tapion kappalein. Ja voi kuulkaas, komeasti lauletaankin ja soitto soi. (Jossain biisissä bändistä tuli jostain syystä U2 mieleeni, oli hyvin samankaltaista soundia.) Kyllä näitä kappaleita kuunnellessa mieli herkistyy erityiselle taajuudelle ja tunnelma on kohdillaan. Minua vähän itkettikin jossain kohdassa, en tosin enää muista missä.

Hanna Vahtikari ja Mikko Töyssy 

Tämän porukan lisäksi paikalla huseeraa Harrin tuttava Ossi (Mikko Töyssy), joka tuntuu olevan varsinainen keksijänero. On Tappara-lippistä takatukalla (mainio lippis!), sadetelttaa ja partavettä, jolla houkutellaan naisia satimeen. "Kuka keksi rakkauden" kysyi muinoin Kaija Koo ja aluksi vaikuttaa siltä, että vastaus ei ainakaan ole tämä keksijä-Ossi. Vaan väärässä olin taas! Ossin ja Miran katseet kohtaavat ratkaisevasti, ja se on menoa sitten. Mukana hääräämässä on myös varsin rempseä ja pirtsakka Amor (Veera Tapanainen) ohi lentelevine nuolineen ja inhimillisine paheineen, Amor se taitaa vetäistä myös illan komeimmat biisit ja etenkin Ohikiitävää on upeaa kuultavaa. Sen kappaleen tiesin sentään nimeltä... Biisin aikana kiidetään kirjaimellisesti ohi ja jälkiä piirretään hiekkaan. Amor muutenkin keimaili kivasti yleisön kanssa ja otti kontaktia.

Veera Tapanainen 

 Varsinaisen yllätyksen tarjosi sitten Miikka J. Anttila, joka aluksi nähdään kilpailevana freelancer-nuohoojana Mariannen röörejä rassaamassa ja myöhemmin niin näyttävänä ilmestyksenä, että sillä lookilla sopisi mennä Pride-kulkueen etujoukkoihin marssimaan rinta rottingilla ylväänä vaikka heti. Uuteen olemukseen tottui ihmeen nopeasti ja upealta hän näytti etenkin tummaverikkönä.

Miikka J. Anttila keskellä 

 Kuka muuten vastasi koreografioista? Paikalta bongasin Sami Vartiaisen, olisiko hän ollut asialla? Oli kyllä vauhdikkaita tanssikuvioita, tarkoituksellisen huvittaviakin paikoitellen. Tykkäsin.

 Puheissa vilisi pientä piikittelyä Hämeeseen, toiminnassa puuhattiin taiteen ja sukkiksien parissa ja rakkautta koitettiin vältellä, ajeltiin fillarilla ja rättisitikalla. Ja ryypättiin niin kahvia, olutta, skumppaa, kossua kuin sahtiakin. Perinteiset kesäteatteriainekset siis ilmassa. Kukaan ei sentään pyllyillyt ilkosillaan, eikä se tähän olisi oikein sopinutkaan.


 Varsin viihdyttävä kokonaisuus ja muutama yhteislaulun paikkakin. Allsång på Kaupunginpuisto? Parhaimmillaan esitys minulle toimi vahvoissa lauluissa ja hieman haikeansuloisissa tunnelmissa. Lippukauppa on käynyt jo kuumana ja tulee käymään. Ja jos Juha Tapion kappaleet eivät sitten kiinnosta yhtään, lähde edes katsomaan Sitä Kuuluisaa Uutta Katettua Katsomoa. Sitä kelpaa tulla katsomaan niin paikalliset kuin kauempaakin.

Esityskuvat (c) Hanna Kanerva

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK ja menestyksekästä kesää!)

Kesäteatteribingo by Siiri Liitiä

torstai 9. marraskuuta 2017

Kake2 - Tähtisumussa ja Seuraavat 500 vuotta

Tavoistani poiketen kirjoitan nyt parista vastikään näkemästäni jutusta yhteisen otsikon alle tekstin. Molemmista jäi mieleeni sellainen "halolla päähän"-tunnelma, eri tavalla tosin. Kahtena päivänä peräkkäin lähdin melkein suoraan töistä pääkaupunkiseudulle teatteriin, ja reissuista ensimmäinen tarjosi vielä lisädraamaa, sillä unohdin lahjakkaasti työavaimeni työpaikkani takahuoneeseen kiireellä lähtiessäni, ja tajusin asian vasta bussimatkalla Helsinkiin. Eipä siinä mitään, mutta jotenkin olisi päästävä seuraavana päivänä ensimmäisenä töihin ja avaimet sisällä... (Tämä ongelma ratkesi myöhemmin, mutta ylimääräinen stressi aiheutti aivojumin ja olin koko illan vähän usvassa.) 

 Liki kuukausi sitten kävin seuraamassa Tanssiteatteri Tsuumin "Kake2 - Tähtisumussa" treenejä, joista jäi mukava kutina ja halu nähdä itse esityskin. Kake2 oli ensi-illassa Aleksanterin teatterissa 2.11. ja itse ehdin sitten paikalle viimeiseen näytökseen 7.11. Harjoitusten perusteella tiesin vähän mitä tuleman pitää, mutta silti kokonaisuus oli tajunnanräjäyttävä yllätys. Finnhits-linjalla jatkettiin, tosin roisilla punkasenteella ja volyymit kaakkoon -meiningillä lisättynä. Taustaprojisoinneissa Suomen vaakunan leijona lähti omille teilleen ja haistatti pitkät perinteille ja ikonisille asetelmille, mm. lorautti kuset Tuonelan virtaan Lemminkäisen äidin surressa edustalla poikaansa. Kansallislintu taas pudotti Väinämöisen veneestä. Paljon räminää ja rosoa, korviahuumaavaa mäiskettä, herkkää ja rajua tanssia ... ja kaiken keskellä lumoavan kaunis a cappella -esitys, johon rakastuin jo harjoituksissa. Marccu papiljottikampauksineen ja marjapuuronvärisine asuineen oli päräyttävä näky, samoin Piramisu ja Kike de Kake viiksineen. Sydämeni vei tällä kertaa kuitenkin bändin uusi tulokas Pera77. Jälkeenpäin olo oli sellainen, kuin olisi saanut halosta päähän ja seuraavana päivänä töissä soi päässä "Kielletyt tunteet", punkversiona sekin. 

Kake yhteispotretissa (c) Mikko Mäntyniemi 
 
(Kake2 - Tähtisumussa, kesto 1h 15min (ei väliaikaa), ohjaus ja koreografia Matti Paloniemi, musiiki ja äänisuunnittelu Hannu Oskala, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, valo-ja lavastussuunnittelu sekä laulujen sanat Janne Teivainen, tekstit työryhmä, projisoinnit Antti Lindholm. Lavalla Reetta-Kaisa Iles (Piramisu), Tuomas Juntunen (Marccu), Sampo Kerola (Pera77), Salla Korja-Paloniemi (Kike de Kake), Jarno Tastula (Raimo von Kake) sekä Janne Teivainen (Foni-Åke).) 

Carl-Kristian Rundman (c) Stefan Bremer
 
 Halolla päähän-meno jatkui sitten seuraavana päivänä Espoon Kaupunginteatterissa, jonne saavuin ja lähdin ensimmäistä kertaa bussilla (tosin ystävän avustamana). Jännä kokemus sekin, ja ehkä seuraavalla kerralla uskallan lähteä liikkeelle Kampista ihan itseksenikin. Mutta se esitys! Aiheesta ensinnäkin viis ; jos lavalla on Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman, ja tekstistä sekä ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, on suorastaan pakko mennä katsomaan. Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvioita ja kommentteja, mutta en niistä juuri viisastunut eikä mitään jäänyt päähäni. Etukäteen olin sitä mieltä, että tästä esityksestä on varmasti niin monta tulkintaa kuin on katsojaakin, ja jokainen kokee (kuulee, muistaa, näkee) asiat omalla tavallaan. Jollekin suuri mysteeri aukeaa, jollekin ei. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Mietin, että pitäisikö minun antaa asioiden hautua muutama päivä päässäni ja sitten kokeilla tekstinkirjoitusta uudestaan, vaiko luettelisi Eero Ahon roolihahmon lailla liudan yksinkertaisia asioita, joista pitää. (Gerbiilit tulisi mainittua tässäkin!) Vaiko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että nyt meni yli ja lujaa. Pidin esityksestä, jollain selittämättömällä tavalla se koukutti. Väliajalle mentäessä vertasin näytelmää Twin Peaksin uusimpaan kauteen. Pihalla ollaan, ja silti täysin koukussa. Esitys imaisi mukaansa. Ria Katajan pienet eleet, puheen ajoittainen hermostuneisuus ja kiihtyvä kävelyvauhti, oudossa synkassa sykkivät valot ja koko tilan muuttuminen toiseksi, toistuvat kysymykset ja vastaukset, Eero Ahon tuijotus, "täydellinen kansalainen" Rundis pulassa, kuka teki mitä... Unenkaltainen, painajaismaisen painostava tunnelma ajoittain. Välillä kävi mielessä, että kohta jostain ovesta tulee lavalle Jani Volanen (kuin Q-Teatterin näytelmässä Kevyttä mielihyvää) ja napsauttaa sormiaan, joukkohypnoosi on päättynyt ja näkökulma muuttunut, selkeytynyt. Muuta en osaa sanoa, en tässä vaiheessa enkä varmaan myöhemminkään. 

Eero Aho ja Ria Kataja (c) Stefan Bremer 

(Seuraavat 500 vuotta, ensi-ilta 20.9. 2017, kesto 2h 15min (väliaikoineen), teksti ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen, valosuunnittelu Ville Seppänen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen, dramaturgi Jukka Viikilä. Rooleissa Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman.) 

(Näin molemmat esitykset kutsuvieraana, kiitos Tsuumi ja Espoon Kaupunginteatteri!) 

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jussi Kylätasku
Näytelmäksi kirjoittanut Matti Kuikkaniemi
Sovitus Perttu Pesä
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastaja Juha Mäkipää
Pukusuunnittelija Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari
Musiikki Kaj Chydenius
Tunnusmusiikki Antti Paranko
Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Ilkka Heiskanen, Ria Kataja, Mikko Töyssy, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen ja Saara Lehtonen

Orkesteri : Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Lauri Malin ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala

Tässäpä troikka! Kataja-Heiskanen-Kallioniemi 

 Kylläpä olimme osanneet valita sopivan päivän kesäteatterireissullemme Viikinsaareen! Sateista ei ollut tietoakaan ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kävellessämme parkkitalosta kohti Laukontoria tuli bongattua heti yhden paljulautan kannelta paljaat äijäpakarat grillaushommista, sen verran oli katsottava tarkemmin että ihan nakusillaanko oltiin. Grilliessu löytyi sentään, onneksi. Viikinsaareen oli lähtemässä kerralla peräti kaksi laivaa, sillä jono oli melkoinen ja esitys loppuunmyyty, mikä ilahduttaa mieltäni erityisesti. Teatterikärpäsenä on vallan hienoa nähdä hyväntuulista, kesämielistä kansaa jonottamassa teatteriin. No, kaikki eivät välttämättä olleet matkalla esitystä katsomaan, sillä kesäkeidas Viikinsaari tarjoaa kyllä monenlaista aktiviteettia muutenkin.

 Edestakainen laivamatkahan sisältyy teatterilipun hintaan, joten sen suhteen ei tarvitse stressata, ja laivoja lähtee Laukontorilta aina tasatunnein (ja saaresta puolelta takaisin). Meidän näytöksemme oli alkamassa klo 16 ja klo 15 istuimme sitten laivassa. Ai että, kyllä siinä oli kesäfiilis korkealla, kun samalla sai katsella kauniita rantamaisemia ja bongailla ihmisiä kesäpuuhissa niin rannoilta kuin vesiltäkin. Paljulautta pakaroineenkin tuli ohitettua, ja Pyynikin kesäteatteri "takaapäin". Ihan kuin ulkomailla olisi ollut, kotimaanmatkaillessakin sopii leikkiä turistia. "Tuolla näkyy Pyynikin näkötorni, kas tuolla siintää Pispala".

 Ennen esitystä tuli ostettua kahvilan puolelta juotavaa ja täytettyä vesipullo. Kovassa helteessä pitää huolehtia nestetasapainosta, etenkin kun lavalla olisi nähtävissä monensortin könsikästä, joiden karisman edessä saattaa herkimpiä katsojia muutenkin heikottaa ja polvet lyödä vatkulia.

Liuta bändikönsikkäitä 

 Reilu viikko sitten olin seuraamassa tämän proggiksen harjoituksia (tästä voi tsekata tarinan) ja vihjasin siinä salaisuudesta, jonka paljastaisin nähtyäni esityksen. Nyt siis voin kertoa, mitä harkoissa tapahtui. Esityksen alkua hiottiin toimivammaksi hiljalleen, jotain poistettiin ja jotain lisättiin, ja ykskaks kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Linnut laulavat, muuten on hiljaista. Lavan takaa estradille saapuu tarinan kertojahahmo, suomenhevonen Oskari (Ilkka Heiskanen). Olemus on hiukan kulahtanut ja elämää nähnyt, ja juuri siksi niin sympaattinen ja rakastettava. Oskari kuulostelee lintuja ja tunnelmia rauhassa (jos tämä olisi Disney-piirretty, editse lentäisi taatusti kaunis perhonen ja saattaisi laskeutua Oskarin turvan päälle lepuuttamaan siipiään), ei ole kiire mihinkään. Hiljalleen pieni kaupunki, Käpymäki asukkaineen, alkaa heräillä uuteen päivään. Tunnusmusiikki alkaa soida kuin varkain. Ykskaks huomaan olevani jotensakin herkässä mielentilassa, nyt ollaan äärimmäisen hienon tunnelman keskiössä. Kyllä, minua alkoi tuosta noin itkettää ihan älyttömästi. Toivoin, ettei kukaan lavaltakäsin vain huomaisi ja samalla toivoin, että kunpa huomaisikin. Tietäisivät, että ovat harjoituksissa oikeilla jäljillä kun meikäläinen jo kyynelehtii, vaikkei ensimmäistäkään repliikkiä oltu lausuttu vielä...

 Varsinaisessa esityksessä en samaan tunnelmaan päässyt, sillä jossain takanani höpötti joku pariskunta ja rikkoi lumouksen. Tästä jaksan aina marista. Esitys ei ala siitä kun ensimmäinen repliikki lausutaan, muistakaa nyt jo vähitellen! Oskari-humma alkaa esitellä kaupungin asukkaita. On ompelija Milla (Ria Kataja), kauppias Kake (Jarkko Tiainen) kera vaimonsa Annan (Birgitta Putkonen) sekä hiukan viinaanmeneväinen maalari Renlund (Mikko Töyssy) kera tyttärensä Marin (Saara Lehtonen). Lisäksi nähdään kaupunginjohtaja Rautavuori (Töyssy), estoton poliisi Pirkko (Lehtonen) sekä statukseltaan mystiseksi jäänyt Reino (Tiainen), joka suunnitteli täydellistä murhaa kirjan muodossa. Idylliä kerrakseen.

Kake ja Anna

Renlundin isä ja tytär

 Sitten paikalle saapuu paluumuuttaja ja pastori Aimo Niemi (Janne Kallioniemi), jonka olisi määrä harjoittaa paikkakunnalla parisuhdeneuvontaakin. Aimo haluaa olla kaikkien kanssa kaveri ja välilöissä, ja tämä tietysti aiheuttaa monensortin omituisia tilanteita ja väärinkäsityksiä. Vähän oman elämänsä Mr Bean on hän. Lempikin roihuaa tulisena suunnassa jos toisessakin, ja välissä kaupunginjohtaja yrittää vehkeillä vilunkihankkeilla Käpymäkeä maailmankartalle. Onnistuuko hanke? Kuka saa kenet? Mitä tästä kaikesta Oskari tuumaa?

 Väärinkäsitysten ja pienoisen yhteiskuntakritiikin aallokossa yrittää Aimo pysytellä pinnalla kykyjensä mukaan. Janne Kallioniemen lempeän katseen alla saattaisin minäkin intoutua parisuhdeneuvoja hakemaan tai jaffaa juomaan. Varsin vakuuttava on perinteinen humalakohtaus, toistaiseksi vakuuttavin kesäteatterikännipresentaatio tähän mennessä! Tämän esityksen hauskuus ei onneksi jää kännäyksen tai ilman housuja pyllyilyn varaan, lempeää pilkettä silmäkulmasta löytyy etenkin niille, jotka malttavat seurata Oskarin pikku puuhasteluja sivummalla. Välillä intoutuu Oskarikin vähän vikuroimaan ja sivuhypyillä askeltamaan, ja kansa kehrää.

 Muutenkin yleisö oli lähtenyt matkaan oivallisella asenteella varustettuna, väliaplodeja piisasi ihan kaikille ja nauru helisi jatkuvasti. Ja ne biisit! Antti Paranko on sovittanut Kaj Chydeniuksen sävelistä hienoja herkkupaloja, ja bändihän on varsin iskukykyinen vaatetusta myöten. Aina yhtä tyylikästä! Illan komeimmat aplodit ansaitsi syystäkin Saara Lehtonen Nuoruustangon kera, siinä ollaan jotenkin tärkeän äärellä kun edessäni istunut iäkkäämpi pariskunta tarttuu hellästi toisiaan kädestä ja Saara laulaa "kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan". Kaikki saivat tilaisuuden esitellä laulutaitojaan vuorollaan, tyyli vähän vaihteli mutta laatu ei. Mieleeni oli kovasti Ilkka Heiskasen rouheasti vetäisemä Euroopan syrjäkylät eikä mielessä käynyt kertaakaan, että voiko hevonenkin muka laulaa! Tietysti voi! Loppulaulu Jos rakastat oli myös ihastuttava ja oli mukava lähteä odottelemaan paluulaivaa kappaletta makustellen ja miettiä, kenen kuvan piirtäisi piirtäisi hiekkaan.

Aimo ja Milla 

 Alussahan lauletaan, että "on tässä kaupungissa vaikeaa". Eipä muuten ole! Helppoa kuin heinänteko. Nyt menet tästä näin Viikinsaaren kesäteatterin kotisivuille ostamaan lippua ja sitten marssit Laukontorille ja astut laivaan. Jaa luvattiin vesisadetta? Sittenpähän luvattiin. Sen kesä kuivaa minkä kasteleekin, ja katsomohan on katettu. Mars mars.

 Kotiinpalattuani hokasin, että tämä oli tiettävästi 900. näkemäni teatteriesitys, sikälimikäli laskelmani pitävät paikkansa. Hieno etappi, tästä on hyvä jatkaa lievästi käsistälähtenyttä harrastustoimintaa!

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Viikinsaaren kesäteatterin harjoituksissa

Joskus muinoin esitin sellaisen hiljaisen toiveen ja salaisen haaveen, että kunpa joskus pääsisi seuraamaan Ola Tuomisen ja Ilkka Heiskasen yhteistyötä. Jotenkin oli sellainen kutina, että tällä kaksikolla synkkaisi varsin eeppisellä tasolla. No, täytyy näemmä jatkossa varoa mistä haaveksii, sillä ei mennyt kauaakaan kun selvisi, että Viikinsaaren kesäteatterin tulevan kesän näytelmänä olisi monelle elokuvanakin tuttu "Mies, joka ei osannut sanoa ei", ohjaajana kukas muukaan kuin Ola Tuominen ja näyttelijäporukassa hevosen roolissa Ilkka Heiskanen. Tämä on nähtävä.


 Pestasin sitten itseni lähes väkisin harjoituksia seuraamaan. En ollut aiemmin visiteerannut koko Viikinsaaressa (nyt ollaan siis Tampereella), joten muutenkin tarjoutui oivallinen tilaisuus korjata tämä virhe. Koko näyttelijäporukkakin osoittautui "vanhoiksi tutuiksi" (Janne Kallioniemi, Ria Kataja, Saara Lehtonen, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Mikko Töyssy ja Birgitta Putkonen) ja 3/4 bändistäkin (Antti Paranko, Lauri Malin, Aleksi Aromaa ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala) oli tuttua sakkia, joten tulisin tuntemaan oloni varsin kotoisaksi eikä tarvitsisi turhia jännittää.

 Sitten ei muuta kuin suunnaksi Tampere, kuskiksi/seuralaiseksi uskollinen Teatteripaarma ja auto läheiseen parkkihalliin. Käppäilimme Laukontorille ja samalla mietimme, että milläköhän laivalla sitä Viikinsaareen suuntaisimme. Tuttuja hahmoja näkyi torikahvilassa ja kas, siellä kaksikko Tuominen-Heiskanen jo istui kahvikupit kourissaan tarinoimassa ja turinoimassa. Lyöttäydyimme yllätyksellisesti sekaan juttukerhoon ja ei mennyt minuuttiakaan kun mietin, että kävi harjoituksissa miten tahansa, tämä reissu on osoittautunut menestykseksi. Olimme nimittäin tarinankerronnan äärellä hyvin vahvasti ja siinä tuli kuultua monenlaista juttua niin lihapiirakoiden syvimmästä olemuksesta kuin Ilkka Heiskas-vahanukestakin. Onnistunut reissu jo tässä vaiheessa. Saimme yllättyneitä ilmeitä osaksemme muun työryhmän saapuessa kahvittelemaan - suurimmalla osalla kun ei ollut aavistustakaan, että minä tuppaan samaan laivaan ja harjoituksiin mukaan tällä kertaa.

 Neitsytmatkani laivalla sujui mukavasti kannella istuskellessa ja maisemia tiiraillessa. Samalla tuli leikittyä, että olisimme Ruotsinlaivalla ja vähän olin kyllä pettynyt buffetin antimiin sekä tax free-osaston valikoimaan. Samalla Jarkko Tiainen kertoi viimeisimmät kuulumiset metallinetsintäharrastuksestaan sekä tarinoi vähän Viikinsaaren historiasta. Tuulesta johtuen historiikista en kuullut juuri mitään, mutta nyökyttelin sujuvasti. Perillä saaressa Aleksi Aromaa kertoi ohittamistamme rakennuksista tyyliin "tämä kappeli tässä on ... kappeli". Tiesin entistä vahvemmin, että tästä tulee erittäin hyvä päivä, satoi tai paistoi.

 Kesäteatteri sijaitsi lyhyehkön kävelymatkan päässä ja asetuimme sopiville kyttäyspaikoille katettuun katsomoon. Tunnin kuluttua olisi alkamassa virallinen lehdistötilaisuus ja näyttelijät sonnustautuivat kaikki roolivaatteisiinsa lehdistön arvovaltaisia edustajia varten. Treenattiin muutamaan kertaan tanssikuvioiden kera "Tottelisinko?"-nimistä kappaletta, haettiin oikeita stemmoja. "Varsin viehättävä koreografia tässä!" totesi Ilkka Heiskanen sivummalla musiikin tahtiin kevyen jäntevästi hytkytellen. Erimielisyyttä tuli siitä, millä jalalla kukakin lähtee ja onko sillä nyt niin väliä, jos vähän menee eri tahtiin. Sovittiin nyt kuitenkin, että lähdetään vasemmalla.


"Mies, joka ei osannut sanoa ei" kertoo pastori Aimo Niemestä (Janne Kallioniemi), joka palaa ulkomaanvuosien jälkeen takaisin Suomeen ja pestataan pikkukaupungin seurakunnan ensimmäiseksi parisuhdeneuvojaksi. Kommellustahan siitä seuraan monenmoista, se on selvä. Kertojahahmona toimii iäkäs suomenhevonen Oskari (roolissa kuitenkin nuori ja lahjakas uusi kyky Ilkka Heiskanen). Muistan nähneeni tämän samaisen näytelmän Hämeenlinnan kesäteatterissa vuonna luu ja nahka, pastorina taisi olla Mika Kujala ja hevosena eräskin Ola Tuominen. Onko siis näin, että parinkymmenen vuoden kuluttua vielä perustamattomassa kesäteatterissa jossain päin Suomea esitetään tämä sama näytelmä Heiskas-Ilkan ohjaamana ja hevosen roolissa joku tuleva nuori karpaasi, esimerkiksi Heikki Kinnunen? Se jää nähtäväksi, haluan nekin harjoitukset kyllä nähdä.

Ola tekee korjauksia tekstiin pastilli suussa 


Nuori ja lahjakas Heiskanen

 Viime vuonna näin tämän näytelmän Pesäkallion Kesäteatterissa Lahdessa ja pidin kovasti näkemästäni. Tästä versiosta proggis erosi sillä, että musiikkina oli Tuure Kilpeläisen kappaleita. Tässä taas ainoat Kilpeläiset istuivat katsomossa. Näytelmä sisältää 10 Kaj Chydeniuksen rakastettua kappaletta, joista sovitusgandalf-tukkajumala-kitaravelho Antti Paranko on loihtinut raikkaita versioita "70-luvun hengessä". Ajan henki huokuu vaatetuksestakin jälleen varsin väkevällä tavalla, väkisinkin kävi taas mielessä, että josko bändin asut valitaan sillä silmällä, että meikäläinen niistä erikoismaininnan lataa. Kaunista on, kaunista. Vai mitä sanotte näistä asukokonaisuuksista? Kyllä silmä lepää.

Antti 

Aleksi

 Lehdistötilaisuus oli alkamassa hetken kuluttua. "Lehdistötilaisuus katkaisee ikävällä tavalla harjoitukset", tuumii Ola ja samalla miettii ääneen, mitä aikoo kohta lehdistölle puhua. "Aion kertoa synkästä lapsuudestani ja siitä, mikä kumma sai minut ajautumaan tähän teatteritaiteen upottavaan lettosuohon." Muisteltiin myös erästä tilaisuutta Ruotsista vuodelta ´86, ja tarinaan liittyivät vahvasti kanankoivet sekä Kari Kihlström. Ennen lehdistön saapumista paikalle asteli Mikko Töyssy, tuo könsikkäiden könsikäs ja vähän epäilytti, että laivamatkan aikana on laulettu Pete Parkkosen "Kohta sataa"-hittiä, sillä lehdistö saapui ja samalla alkoi sade. Näin. Mikko ohimennen huomasi minut katsomossa ja huikkasi, että olenko ollut paikalla paikkaamassa hänen poissaoloaan? Jo vain.

Mikko, Saara ja Ria joraavat 

 Virallisen tilaisuuden alkajaisiksi Birgitta Putkonen toivotti kaikki tervetulleiksi, esitteli upea-asuisen bändin (ai että mitä silmäkarkkia!) ja antoi sitten puheenvuoron Olalle. Suureksi pettymyksekseni Ola alkoikin puhua näytelmän teemoista eikä lapsuudestaan, toki hän alkuun mainitsi, että epävakaat sääolosuhteet eivät ole menoa haitanneet. "Lämmittelemme toisiamme hyvillä kokkapuheilla" (mikä on kyllä tullut havaittua jo aamun aikana) ja tästä aasinsiltana voisi mainita, että lämminhenkisyys korostuu näytelmän teemassakin. Tarkoituksena on tarjoilla ihmisiltä ihmisille sopivanmittainen viihdyttävä kesäpala kera loistavan bändin ja loistavien näyttelijöiden. Mitäpä sitä pieni katsoja voisi muuta kesäteatteriesitykseltä toivoakaan? Ehkä makkaraa väliajalla, ja kahvia hyvän pullan kera.

Aimo ja Kake (huomatkaa Pomarfinnin popot) 

 Maistiaisiksi esitettiin sitten aluksi harjoiteltu "Tottelisinko?", ja jälkkäriksi sai haastatella työryhmän jäseniä. Toki oli tarjolla myös kahvia ja viineriä. Minäkin kannoin korteni kekoon haastatteluhommissa. Onko sillä sitten niin väliä mitä kysellään kunhan kysellään? Aleksi Aromaan kanssa juttelimme palindromeista, Rasputin-musikaalista, syksyn proggiksista sekä siitä, että jatkossa mies tunnetaan nimellä "mies joka ei osannut sanoa ei mansikkaviinerille". Janne Kallioniemeä jututin vuosientakaisesta taustatanssijahommasta ja Mikko Töyssyn kanssa muistelimme erästä neuletta, jonka sain lahjoituksena. Kuka mainitsi hyvät kokkapuheet? Ei kukaan maininnut, että tarkoitus olisi jutella tästä kyseisestä kesäteatteriproggiksesta... Ainakin erotun näillä jutuillani muista artikkeleista (ja ihan oikeista toimittajista).

The Tökä

 Lehdistön poistuttua harjoitukset jatkuivat. Suunniteltiin yhteistuumin postiluukun paikkaa ovessa ja sitten lähdettiin vetämään ykköspuolta alusta alkaen kokonaan läpi. Olan toiveissa oli, että ykköspuoliskosta saataisi seuraavana päivänä ensimmäinen kunnon läpimeno aikaiseksi vaatteineen kaikkineen. Orkesterin taimauksia soviteltiin linnunlauluun ja muihin merkkeihin, uusintojen myötä alku muuttaa muotoaan hiljalleen ja löytyy juuri passeli tunnelma. Pieni kaupunki heräilee hiljalleen, hötkyilemättä taas uuteen päivään. Pienillä, lähes huomaamattomilla muutoksilla kohtaus saatiin sujuvammaksi. Tärkeää on myös se, milloin musiikki alkaa ja milloin loppuu. Tunnelman lämminhenkisyys sai konkreettisen esimerkin siitä, kun kesken kaiken Mikko Töyssy kantoi minulle lisää vilttejä ja kulahtaneen toppatakkinsa, jottei katsomossa olisi niin viluisaa. Arvostin tätä elettä kovasti ja samalla kerroin Mikolle pienen salaisuuden jo nähtyyn alkukohtaukseen liittyen. Kerron siitä enemmän vasta nähtyäni varsinaisen esityksen ensi viikolla. "On tässä kaupungissa vaikeaa..."

 Janne Kallioniemi intoutui laappaamaan näyttämöltä sadevesiä lastan kera ja bändin soitellessa oivallista taustamusiikkia saimme nähdä pienimuotoisen, mutta varsin eloisan shown. Toinen show nähtiin sitten Mikko Töyssyn saapuessa paikalle kaupunginjohtajana nuijineen ja uusintaottoja nähtiin nauruntyrskähdysten kera useampaan otteeseen. Olisinpa älynnyt ottaa kyseisen vedon videon muodossa! Samalla testattiin bändin reaktionopeutta monessakin mielessä ja sitä, onko rumpali iskukykyinen. Reippasti pojat huusivat ainakin "Hyvää huomenta!"

 Ruokatauko alkoi lähestymään ja me päätimme siinä vaiheessa hipsiä paikalta pois. Mieleeni jäi päällimmäisenä näistä harjoituksista erityisesti lämmin, positiivinen ilmapiiri ja vahva me-henki. Kaikki arvostavat toinen toisiaan, kysytään-kuunnellaan-ehdotellaan avoimesti ja testataan heti käytännössä, katsotaan toista rehellisin mielin silmiin ja keskustellaan ongelmakohdista. Vähän haikein mielin mutta hymyssäsuin poistuimme katsomosta ja paluulaivalla takaisin Laukontorille.



 Teatteri on parhaimmillaan hyviä tarinoita ja hetkiä ihmisiltä ihmisille. Nyt oltiin juuri oikeanlaisten asioiden äärellä, ja odotan innolla sitä, että pääsen ensi viikolla valmista esitystä katsomaan.

 Mies, joka ei osannut sanoa ei ensi-illassa 15.6. 2017, lisätietoa tästä linkistä.

Kaikki kuvat (c) Teatterikärpänen

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatteri

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Tim Firth
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Olka Horila
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen/Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Leena Viitanen, Liisa Peltonen, Ria Kataja, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen ja Henna-Maija Alitalo/Birgitta Putkonen (pieniä roolivaihdoksia Katariina Kuisma-Syrjän sairastumisen vuoksi)

 Kalenteritytöt sai Hämeenlinnassa ensi-iltansa jo liki kaksi kuukautta sitten. Ensi-iltapäivänä olin vähän yllättäen ihan toisella paikkakunnalla ja sain kyllä kuulla kunniani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tämä myöhäisempi ajankohta oli monessakin mielessä tärkeä ja ainutlaatuinen. Siitä myöhemmin lisää.

 Näytelmän tapahtumat sijoittuvat alunperin Englantiin, mutta tässä tarina on sovitettu Suomeen ja Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen touhuihin. Ratkaisu toimiikin hienosti ja tuo kaiken lähemmäksi ja tutummaksi, vaikka lapsettomana minulla ei olekaan omakohtaisia kokemuksia vanhempainyhdistysten puuhista. Oli kuitenkin helppoa ajatella, että noin se varmaankin menee. Naisporukka suunnittelee ja ideoi koko ajan uutta varainhankintamielessä, on jo kokeiltu söpöjä siilikalentereita ja erinäisiä leipomuksia tursuaa joka tuutista. Mokkapalat on se kovin juttu, sehän on selvä. Päällepäsmärinä toimii Pauliina (Ria Kataja), joka lavastuksenkin näkökulmasta tuntuu olevan muita ylempänä, ainakin omasta mielestään, ja sanoo aina viimeisen sanan.


 Naisporukan touhuja ja jutustelua on mukava seurata. Kaikki ovat omanlaisiaan persoonia : joukossa on touhuavaa tättähäärää, edustusrouvaa, kilttiä ja hiljaista hiirulaista. Jokaisella on ollut ja tulee olemaan oma roolinsa tilaisuuksien järjestelyissä. Popcornien tarkka pussituskin on tärkeää hommaa, jos joku niin on sanonut. Anna (Birgitta Putkonen) on kuitenkin normaalia hiljaisempi, ja pian syykin selviää. Hänen miehensä Juha (Lasse Sandberg) on sairastunut syöpään ja hoidot eivät enää tehoa. Viimeisenä toiveenaan ja mielet herkistävässä lähtöpuheessaan hän jakaa kaikille auringonkukansiemeniä kylvettäväksi. Kukat kun kääntyvät aina valoa kohti. Kirsi (Johanna Reilin) saa idean kalenterista, jossa vanhempainyhdistyksen naiset poseeraisivat ilkosillaan rekvisiitan keskellä ja kalenterin tuotolla hankittaisiin uusi sohva syöpäklinikan aulaan. Kaikki eivät suhtaudu ideaan innolla, mutta moni on valmis poseeraamaan, pidetyn Juhan muistoa kunnioittaen. Tuumasta toimeen, kalenteri tehdään ja siitä nousee valtava mediakohu.

Juha (Lasse Sandberg) ja Anna (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Useasti näytelmän aikana käy mielessä, että tämä on naisten vastine Housut pois-jutulle. Molemmissa kun on kyse muustakin kuin riisumisesta kaiken kansan edessä. On kyse yhteisöstä, ystävyydesta, itsensä voittamisesta, menettämisen pelosta, ennakkoluuloista ja niiden purkamisesta. Ajatukseni täytti myös valtavan suuri ylpeys etenkin useiden upeiden naisroolien vuoksi. Varsinkin Birgitta Putkosen vähäeleinen ja hienovireinen roolityö Annana teki minuun suuren vaikutuksen, samoin räiskyvä Johanna Reilin nauruineen ja Liisa Peltosen kokonaisvaltainen kehonkieli. Mitä askellusta ja epäryhdikyyttä! Väliajalle mentäessä olin sitä mieltä, että Liisan pitäisi perustaa yhdennaisen klovneriaryhmä.

 Onnenkyyneleet kihosivat silmiini naisten kalenterikuvia esiteltäessä. Miten upeita, hehkuvia naisia, ja jokainen sai ansaitut wau-huudot katsomosta ja väliaploodit.

 Kalenteritytöt toi ansaittua piristystä pimenevään syksyyn, sopivassa suhteessa haikeutta ja huumoria. Pidin myös kovasti Aimokoulun oppilaiden piirroksista, jotka pääsivät seinille useaan otteeseen. Niin, ja näytelmän esitysoikeuksiinhan on kirjattu, että yhden esityksen tuotto on ohjattava syövän tutkimukseen. Näin myös Hämeenlinnassa.

Etualalla Johanna Reilin 

 Näkemäni esitys 22.10. 2016 oli myös Johanna Reilinin 30v-taiteilijajuhlanäytös, jonne sain suuren ilon ja kunnian osallistua kutsuvieraana. Yleisölämpiössä oli nähtävillä kuvia Johannan roolitöistä vuosien varrelta, ja esityksen jälkeen kokoonnuimme aulaan kohottamaan maljan hienolle uralle. Puheita pidettiin. Itse herkistelin vähän liiankin kanssa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka ovat "syyllisiä" siihen, että minua aikoinaan teatterikärpänen puraisi, Johanna Reilin luonnollisesti yksi heistä. Ilman tätä teatteria, ilman näitä ihmisiä minä en olisi välttämättä se mikä olen nyt, ja on ollut etuoikeus seurata monen hienon näyttelijän vaiheita täällä kotikentälläni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Johanna Reilin ja kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Das Ria - Diivan kuolema / Teatteri Jurkka

Das Ria - Diivan kuolema / Teatteri Jurkka

Kantaesitys 18.11. 2015, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Minna Koskela
Äänisuunnittelu Jan Noponen
Puvustus ja rekvisiitta Kristiina Saha
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen ja työryhmä
"Tuulia"- laulu Anna-Mari Kähärä

Rooleissa Ria Kataja

 Ja taas sitä oltiin Teatteri Jurkassa, ties kuinka monetta kertaa tänä vuonna. Mikäs sen mieluisampi paikka. Tällä kertaa astuttiin elokuvatuotannon maailmaan ja kurkistettiin vloggauksen saloihinkin. Heti kättelyssä saamme tutustua tuotantoharjoittelija Alliin (Ria Kataja), parikymppiseen neitokaiseen. Alli pitää videoblogia elämästään ja siten olemme vähän niinku samaa porukkaa, tai silleen. Sillä erotuksella, että minä en puhu läppärin kameralle teatterikokemuksistani ja jaa niitä nettiin. Onneksi!

Alli vloggaa

 Pääsemme seuraamaan lähietäisyydeltä uuden kotimaisen elokuvan filmauksia (olikos se nyt nimeltään "Vaimo"?), jossain kauempana räiskitään oikein kunnolla. Olemme nimittäin ryhmä toimittajia tiedotustilaisuudessa, jota Alli-reppana on pistetty yksinään emännöimään ja apujoukkoja ei näy. Väärät leivät tulee jaettua ynnä muuta. Jotenkin käy vähän sääliksi tyttöä, joka on kuitenkin suloisella tavalla sympaattinen huultenpureksija ja levottomana kiemurteleva. Illan päätteksi Alli heittää piponsa nurkkaan ja jutskailee mukavia vloginsa seuraajille. On tapahtunut kaikkea ihanaa, kun se yksikin jonka nimeä ei nyt mainita kosketti olkapäähän sillai tietyllä tavalla. Pohdiskelin siinä, että kuinkakohan paljon on nyt väritetty tätäkin tarinaa ja elääkö koko Alli hiukan muunneltua elämää.

 Tarinan edetessä eteemme marssitetaan lisää porukkaa (ääninäytteineen kaikenkaikkiaan viitisentoista), joista etenkin näyttelijähurmuri Kari-Sakari Koski, tuttavallisemmin Kasa (yllättävää kyllä, roolissa Ria Kataja), saa viiksineen meikäläisen sydämen lyömään pari ylimääräistä tahtia. Jotenkin on helppo uskoa, että naiset lankeavat miehen karisman edessä tuosta noin. (Miten minulla tuli mieleeni tyypistä myös Jonne Aaron?) Kasa puhuu kaikenlaista toimittajille, ja lööpeissä sitten huutaa vain se yksi asia. Kuulostaa tutulta.

Kasa tulkitsee

 Ja sitten Suuri Diiva Ritva Kajonkoski (uskokaa tai älkää, roolissa Ria Kataja), yli yhdeksänkymppinen näyttelijästara, joka teatraalisesti puhuen ottaa tilan haltuun missä tahansa liikkuukin. Väkisin tuli mieleeni, että millainenkohan Ritva mahtaa olla silloin kun kameroita tai toimittajia ei ole paikalla eikä kukaan ole kuuntelemassa. Onko show päällä silloinkin? Luultavasti. Jännästi kyllä Ritvan ja Allin versiot tapahtumien kulusta hieman eriävät, ja en oikein osaa päättää kumpi oli lähempänä totuutta. Asioissa kun tuppaa olemaan aina kaksi puolta. Sitä varsinkin jäin miettimään, että millainen rooli on medialla, minullakin.

Ritva Kajonkoski aamujumpalla

 Poislähteissäni oli päällimmäisenä mielessä, että on se Ria Kataja mielettömän hyvä, monipuolinen ja muuntautumiskykyinen näyttelijä! Miten pienillä muutoksilla vaihdot rooleista toiseen syntyivät, eikä siinä tarvittu vaatteidenvaihtoja eikä peruukkeja. Pipo, viikset, silmälasit - tadaa! Kaikki tyypit vakuuttivat. Muutenkin Das Ria on pieni helmi teatterisyksyn tarjonnan joukossa, ja kannattaa ehdottomasti käydä poimimassa se elämysten joukkoon. Tai silleen.

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuvat Marko Mäkinen

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Keuhkot / Kansallisteatteri

Keuhkot / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Suomen kantaesitys 18.9. 2015, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Duncan Macmillan

Ohjaus ja suomennos Juha Jokela

Näyttämöllä Ria Kataja ja Mikko Nousiainen

 Ei lavastusta, ei ääniä, ei valoja, ei pukuvaihtoja, ei väliaikaa eikä edes käsiohjelmaa. Lavalla kaksi näyttelijää ja loistava teksti, joka vie mennessään heti alusta alkaen. Ollaan siis perusasioiden äärellä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt, ilman mitään sen kummempia "kikkailuja" ja tehokeinoja. Ensin näyttelijät esittäytyvät ja Mikko Nousiainen kertoo hiukan taustoja näytelmälle. Kaikki alkaa kuin vaivihkaa, parin sekunnin hiljaisuus ja edessämme on Mikon ja Rian sijasta Mies ja Nainen.

 Aluksi kauppareissulla, parkkipaikalla mies ja nainen keskustelevat siitä, olisiko nyt sopiva aika hankkia lapsi. Mies ei tosin juuri suunvuoroa saa, nainen hoitelee puhumisen ja monenlaiset argumentit. Eipä se menekään niin, että napsautetaan sormia ja ilmoitetaan, että nyt sen teemme. Ei ainakaan tämän pariskunnan kohdalla. Keskustellaan siitä, onko edes järkevää hankkia lasta tähän maailmaan ja siitä, että kaikkien ei edes pitäisi olla vanhempia. Välillä suusta lipsahtaa ajatuksia, joita ei ehkä kannattaisi sanoa ääneen. Rehellistä puhetta kuitenkin ja selvää on, että miehen ja naisen välillä on syvä luottamus. Uskaltaa olla rehellinen ja näin avoin. Itsestänikin tuntuu välillä siltä, että nyt tulee sellaista puhetta joka ei sovellu ulkopuolisten korville - eli unohdan olevani teatterissa...

(c) Stefan Bremer, Kansallisteatteri

 Tapahtumapaikat vaihtuvat lennossa ja puheiden perusteella selviää, missä milloinkin ollaan. Tunnelma on hyvin intiimi ja intensiivinen, katsomossa ei turhia yskitä ja mikä parasta, kukaan ei uskalla supattaa vierustoverilleen mitään kesken kaiken eikä rapistella pastillien kanssa. Kunpa näin olisi aina! Nauretaan toki ja eläydytään muuten, mutta ei mitään häiritsevää.

 Elämää ei voi suunnitella kovin tarkasti, sillä yllätyksiä tulee väistämättä eteen. Mies ja nainen ovat niin vereslihalla välillä, että melkein unohdan hengittää. Siitä muistutetaan näyttämölläkin. Hengitä. Rauhassa. Jännitän heidän puolestaan ja toivon pelkkää hyvää. Tuntuu siltä, että aluksi kyse on vain näiden kahden ihmisen välisestä asiasta, mutta kokonaisuus kasvaa hiljalleen paljon suuremmaksi ja laittaa väkisin pohdiskelemaan. En ole koskaan ollut varma siitä, miksi minulla ei ole lapsia ja tämän jälkeen olen vielä epävarmempi sen asian suhteen...noin esimerkiksi.

(c) Stefan Bremer, Kansallisteatteri

 Aika meni kyllä todella nopeasti. Jännä sattuma oli se, että samana aamuna rannekellostani oli loppunut patteri ja olin pitkästä aikaa ilman kelloa. Kerran, pari vilkaisin tyhjää rannettani ja sitten näytelmä jo loppuikin. Oli tämä kyllä hieno kokemus. Aistia taas noin läheltä kaikki ne tunteet, joita roolihenkilöt kokivat. Dialogi oli varsin luontevaa, suomennoksesta siis kiitos ohjaaja Jokelalle. Hyvin tuli esille myös se, että koko työryhmällä on täytynyt olla luja luottamus toinen toisiinsa. Eihän näin "iholla" voisi kai muuten ollakaan? Loistavaa näyttelijäntyötä on myös ilo seurata, ja tässä nähtiin kaksi hyvin erilaista näyttelijää, joiden yhteispeliä oli suuri nautinto katsella, kuunnella ja kokea kaikki se yhdessä.

 ps. Keuhkot muuten vierailee Hämeenlinnan Teatterissa huhtikuussa 2016

(näin esityksen pressilipulla)

perjantai 11. lokakuuta 2013

Esitystalous 2 - tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri

Esitystalous 2 - tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Kantaesitys 18.9. 2013, kesto noin 3h 30min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Rooleissa : Ylermi Rajamaa, Martti Suosalo, Ria Kataja, Tommi Korpela, Raimo Grönberg, Tommi Taurula, Henna Hakkarainen ja äänenä nauhalla Vera Kiiskinen

Taustaa : Muutama vuosi sitten Espoossa nähtiin ensimmäinen Esitystalous. Lähes samalla tekijätiimillä lähdetään nyt tutkimaan Espoon ja espoolaisten syvintä olemusta; mikä se on ja onko sitä edes. Kertojahahmo Minä (Ylermi Rajamaa) palkataan huippusummalla Espoon kaupunginjohtaja Kari Happosen (Martti Suosalo) toimesta brändityöryhmään, jonka yhteistyönä on tarkoitus saada jotain näkyvää aikaiseksi ja näytelmäkin. Kaupunginjohtajan lisäksi työryhmään kuuluu pääkaupunkiseudun kauppakamarin Espoo-vastaava, yritysjuristi Helena Partanen (Ria Kataja), Sotepa-säätiön toimitusjohtaja Markku Vihuri (Tommi Korpela), Aalto-yliopiston puurakentamisen professori Keijo Sevón (Raimo Grönberg), it-yrittäjä ja vannoutunut urheiluhullu Petri Huhtala (Tommi Taurula) sekä tiedotuksesta vastaava kaupunginsihteeri Ilona Koski (Henna Hakkarainen).

Martti Suosalo ja Ylermi Rajamaa / kuva Stefan Bremer

Plussaa : Perinteinen "yleisö-näyttämö" - asetelma oli rikottu heti alkuunsa. Katsomo oli kaksiosainen, kaiken keskellä käytiin neuvotteluja siten, että aina joku oli selin yleisöön. Välillä istuttiin katsomon puolellakin. Tämä ei häirinnyt yhtään, päinvastoin. Björkin Human Behaviourilla lähdettiin ovelasti liikkeelle a cappellana. Heti kättelyssä kaikki roolihahmot tuntuivat kovin tutuilta ja tunnistettavilta, nimiään myöten. Keskustelu soljui sujuvasti, jokainen pienikin repliikki tai välikommentti oli oivallisen harkittu ja unohti ihan täysin, että tässä ei nyt seurata näytelmää, vaan kärpäsenä katossa autenttista kokoustilannetta. Välillä otettiin vähän etäisyyttä kalseisiin kokoushuoneisiin ja lähdettiin käymään Nuuksiossa, puvut päällä tietenkin. Nuotion ääressä kitarointitunnelmissa oltiin asian ytimessä ja Markku Vihurikin loihe lausumaan "Mulla on sellainen tunne, että mä vedän biisin seuraavalla kerralla!" Avaudutaan pikku hiljaa, ja jokainen työryhmän jäsen pääsee hetkeksi parrasvaloihin esittämään itselleen merkityksellisen kappaleen ja siihen liittyvän tarinan, joita kaikki ei sitten kuitenkaan ihan sulata. Voiko elämästä syrjäytyneet ihmiset olla myös espoolaisia? Sehän pilaisi imagon? Mitään negatiivistahan ei saisi mainita. Kiivasta keskustelua käydään puolin ja toisin, Helena Partanen kokee tunnetasolla voimakkaasti jokaisen esityksen kohdalla, Markku Vihuri saa kicksejä Helenan "siitä liikkeestä" ja haluaisi tutustua naiseen vähän syvemmin, nippelitiedollaan pätevä Henna Hakkarainen heittelee lakonisia kommenttejaan ja korjauksiaan joka väliin, urheilumies penää kiekkokansan oikeuksien perään, puuproffa (heti alkuun Gandalfiksi ristitty) mokaa oman lauluosuutensa, jonka seurauksena kaupunginjohtaja vie häneltä puheoikeuden. Kaupunginjohtaja useinkin viittasi kintaalla asioille ja kommentoi omiaan tyylillä, jonka vain Martti Suosalo taitaa. Kaiken keskellä ja lähes jatkuvasti estradilla pohtii omaa tehtäväänsä kertojahahmo Minä, loistosuoritus Ylermi Rajamaalta. Näyttelijäsuoritukset olivat kauttaaltaan herkullisia muutenkin, miten joku saakin pelkän "olemisen" näyttämään niin helpolta. Ei ole tarvetta nostaa ketään ylitse muiden, kaikki olivat niin hemmetin hyviä. Tommi Korpelan miehekäs charmi teki ystävääni tosin sellaisen vaikutuksen, ettei hän ole toipunut reissusta oikein vieläkään... Näyttämö eli koko ajan, pöytiä siirreltiin liukuhihnameiningillä ja jatkuvasti joku oli menossa tai tulossa tuolilla ajellen tai muuten. Jossain muussa tilanteessa tämä olisi häirinnyt suunnattomasti, mutta ei tässä. Lattiaprojisoinnit olivat hienosti toteutettuja myös, mieleeni jäi etenkin iso hämähäkinseitti, jossa Minä saaliina istui, kun kaikki ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan ja kuherruskuukausi työryhmäläisten kanssa oli auttamatta ohi. "Misä se lukki luuraa?" kysyi ensimmäisen Esitystalouden kulttihamo OT Toivio (Martti Suosalo), OT pyydettiin apuun mutta eipä hänestä liiemmin hyötyä ollut. Harvoin näkee yli kolmetuntista esitystä, jonka loputtua jää harmittelemaan liian lyhyttä kestoa. Tätä olisi katsonut vaikka kuinka pitkään! Löytyikö tässä nyt sitten se espoolaisuuden ydin? Ihmisyyden ydin ainakin. Tämä paljasti meistä kaikista asenteita ja muuta kuin varkain.

Muut brändityöryhmän jäsenet (puuproffa puuttuu) / kuva Stefan Bremer

Miinusta : Eipä tästä mitään moitteita edes keksimällä keksi, aika lailla täydellinen teatteriesitys!

Muuta : Ennen esitystä ja väliajalla pöydille oli jaettu lappusia, joihin katsojat saivat kirjoittaa mielipiteitään Espoosta ja Espoon tulevaisuudesta. Näitä sitten esitettiin "tuoreimpina gallupkyselyn tuloksina" pitkin näytelmää. Näin yleisökin pääsi pienellä vaivalla mukaan osallistumaan, eikä siihen paljoa vaadittu. Näyttelijät myös pyörivät kansan parissa ennen esitystä roolihahmoissaan. Unohdin muuten mainita, että kuninkaan vetimissä, puisten symbolien kanssa pitkin poikin valtaistuimellaan kurvaileva kaupunginjohtaja oli aika näky...

Täydet viisi tähteä Esitystalous 2:lle *****. 

Tämä on niin äärimmäisen hyvä, että tuntee suurta ylpeyttä siitä, että on saanut olla paikalla todistamassa tätäkin spektaakkelia! Ystävän kanssa esityksen jälkeen vain hymyiltiin yhtä suurta leveää hymyä koko reilun tunnin kotimatka. Suosittelen todella lämpimästi kaikille. "Ihminen voi lähteä Espoosta, mutta Espoo ei lähde ihmisestä!"

Hullu kuningas / kuva Stefan Bremer

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Toisen ääni - pyrkimyksiä hyvään / Espoon Kaupunginteatteri

Toisen ääni - pyrkimyksiä hyvään / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Kantaesitys 13.2. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Teksti Kati Kaartinen

Ohjaus Olka Horila

Rooleissa Irina Pulkka, Lauri Tanskanen, Seppo Maijala, Mika Räinä ja Ria Kataja

Taustaa : Voiko toista kuulla, jos ei ensin kuule itseään? Vai voiko toista kuulla vain, jos lakkaa hetkeksi kuuntelemasta itseään? Teatterin esitteestä tämä lause jäi kummittelemaan mieleeni jo ennen esityksen näkemistä, ja näkemisen jälkeen se vasta kummittelemaan jäikin. Ohjaajan sanat käsiohjelmasta myös painuivat mieleeni : Mitä järkeä on olla ihminen, jollei täällä halua olla muiden kanssa? Itse olen sosiaalisessa ammatissa, jossa päivittäin kohtaan jopa satoja ihmisiä. Silti (ja ehkä siksi?) olen myös pohjimmiltani vähän erakkoluonne, viihdyn mainiosti yksin ja vapaalla välillä vältän kaikenlaista kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa. Kotona vetäydyn omiin oloihini useimmiten... Näillä ajatuksilla oli aika haastavaakin lähteä seuraamaan tätä näytelmää. On Isä (Seppo Maijala), joka on takertunut muistoihinsa. Menneisyydessä on tullut tehtyä jotain väistämätöntä, josta kantaa syyllisyyttä. Muisto on kuitenkin katkeransuloinen, haikeakin. Isällä on jo aikuinen Poika (Mika Räinä), joka yrittää saada näin vanhemmiten edes jonkinlaista kontaktia isäänsä. On Veli (Lauri Tanskanen) ja Sisar (Irina Pulkka), jotka asuvat mystisessä talossa, joka on kuin toisesta maailmasta. Heillä on Tärkeä Tehtävä hoidettavanaan, ja siksi talosta ei voi lähteä mihinkään. Sitten on Maria (Ria Kataja). Äiti, joka lähtee lastensa luota.

Ria Kataja ja Irina Pulkka / kuva Stefan Bremer

Plussaa : Aluksi olin pihalla kuin lumiukko. Kaikkialla tuntui olevan vahvaa symboliikkaa, matkalaukkupinoja, outoja papereita ja merkintöjä seinällä, taideteos jonka parissa Sisar puuhasteli koko ajan. Tietokonemainen ääni, joka toisti outoja lauseita väliin. Isä muisteli vanhoja, joku vieraskielinen lause tuntui jääneen vaivaamaan häntä. Poika teki lähtöä oudosta talosta, jossa aika tuntui pysähtyneen ja kaikilla tuntui olevan jokin syvempi tarkoitus sille, miksi auto hajoaa tai bensa loppuu juuri tämän talon läheisyydessä. On mystinen huone, jonne Sisar ja Veli vuorollaan menevät, harjalla lakaistaan ensin jotain. Taloon saapuu yllättäen Maria (ainut roolihenkilö, jolla on nimi ja tässäkin kaiketi jonkinlaista symboliikkaa?). Veli ja Sisar ottavat hänet lämpimästi vastaan. Jännästi Maria yrittää pientä small talkia, muttei saa sisaruksista mitään oikein irti. Koko paikka tuntuu aavemaiselta, mutta sieltä ei niin vaan lähdetäkään. Näyttelijät tekevät kyllä kauttaaltaan loistavaa työtä. Ria Kataja etenkin loistaa, hillitty ja hallittu ulkokuori murtuu pikkuhiljaa ja millä tavalla. Irina Pulkka oli hirmuisen herkkä ja jotenkin hauraanoloinen, toi myös koko olemukseltaan ja käytökseltäänkin hyvin vahvasti mieleeni erään itselleni tutun henkilön, jolla oli myös Tärkeä Tehtävä aikoinaan. Lauri Tanskanen oli lapsenomaisen utelias ja välitön, ja miten innostuneena hän kertoi aavikolle pudonneesta lentokoneesta. Väliajalle lähdettiin hyvin ristiriitaisin aatoksin, en oikein siinä vaiheessa osannut sanoa mistään mitään ja olin aika hakoteillä, vaikka kuinka yritin keskittyä. Väliajan jälkeen sitten palapeli alkaa saada hiljalleen muotoaan ja monikin asia kirkastuu minulle. Ajatuksia ja ahaa-elämyksiä herää mieleeni. Koko homma saatiin hienosti pakettiin lopulta, salaisuudet selvisivät ja lähes kaikelle löytyy selitys. Sisar kertoi tarinansa siitä, miten kerran lähti talosta ja miten sitten kävi. Isä laulaa Nature Boyn, kaunis kohtaus. Elämässä on kyse lähtemisestä ja palaamisestakin, ja miten siinä välissä voi kohdata Toisen. Joskus se onnistuu, joskus taas ei. Kenen ääntä kuunnella?

Seppo Maijala ja Mika Räinä / kuva Stefan Bremer

Miinusta : Alkupuoli oli aika tavalla sekava ja haasteellinen. Vaikka näyttelijät loistivatkin, en ollut oikein kärryillä ja piti oikein pinnistellä, että pysyn mukana. Musiikkiakin oli esityksessä mukana, mutta en siitä oikein pitänyt. Laulunumerot katkaisivat kyllä puhetulvan, mutta tyyli oli tyystin erilainen (sormiakin piti muka napsutella) ja minusta tämä olisi toiminut paremmin pelkkänä puhenäytelmänä. Olisiko ollut sitten liian raskas, en tiedä? Irina Pulkan soolo oli kyllä hieno ja samoin Seppo Maijalan Nature Boy, mutta muuten taustalla olisi voinut olla vaikkapa pelkkää instrumentaalipuolta.

Muuta : Jäi mietityttämään se matkalaukkujen määrä. Oliko taloon eksynyt aiemmin niin monta muuta ihmistä, vai miksi niitä oli niin paljon? Odotin myös, että Pojan lapsena lahjaksi saama ihmisen sääriluu olisi paljastunut kadonneen lentäjän luuksi...Muutenkin jäi vaivaamaan se pudonnut lentokone, ja piti sitten oikein mennä sinne nettisivuille katsomaan, että onko todellisuudessa niin tapahtunut. Missä on Vernon Moore?

Kaunis, ajatuksia herättävä näytelmä Toisen ääni. Ohjelmistossa vain 4.5. asti, joten kiiruhtakaa!

Toisen ääni saa Teatterikärpäseltä neljä tähteä ****. 

Lauri Tanskanen ja Ria Kataja / kuva Stefan Bremer

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Haastattelussa Ria Kataja


Ria Katajan tapasin elokuun lopussa Tampereella Musiikkiteatteri Palatsin takahuoneessa, Hetki lyö-musiikkinäytelmän jälkeen.

 Ria on syntynyt 1975 ja on horoskooppimerkiltään vaaka. Hän on kotoisin Tampereelta, mutta tällä hetkellä hän asuu Porvoossa.

 Mitä harrastat? ”Harrastan joogaa ja olla möllötän vaan. Yritän olla välillä tekemättä mitään, on ollut vähän hektistä tämä työnteko välillä.”

 Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Koskapa olen tällainen pelkuri, niin varmaankin sellainen epävarmuuden sietäminen työtilanteessa. Mitähän muuta sitä sanoisi, aina näitä kysytään... Kielissä mä oon kyl hirveän huono. Mä opettelen kyllä kaikkea! Laulan myös, vaikken olekaan mikään laulaja. Huudan sen mitä tarve vaatii”, Ria naurahtaa.

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata laulaa niin, että olisin itsekin siihen tyytyväinen ja sitten siihen tietysti joku soitin olisi hyvä lisätä. Haluaisin tehdä musiikkia ja ymmärtää sen päälle enemmän kuin mitä nyt ymmärrän. Olen harrastanut pianonsoittoa 6-vuotiaasta 16-vuotiaaksi, mulla on vähän sellainen viha-rakkaus – suhde siihen koko värkkiin. Se oli vähän semmoinen äitini idea ja lopetin sen siinä vaiheessa kun piti ruveta kunnolla treenaamaan. Siinä vaiheessa olikin jo teatteri mukana kuvioissa ja tein sen valinnan, että jätänpä tämän soittamisen niille, jotka oikeesti osaa ja on kiinnostuneita klassisesta musiikista. Se mikä mua siinä harmitti oli se, että mä en koskaan osannut säestää itseäni!”

 Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Valmistuin vuonna 2000 teatteritaiteen maisteriksi Teakista, toisella yrittämällä pääsin sisälle.”

 ”Mä en käynyt lukiota, mutta mulla on ammatillinen tutkinto. Menin peruskoulun jälkeen ensin vuodeksi töihin ja sitten hain Espoon sosiaali-ja terveydenhuoltoalan oppilaitokseen ja valmistuin sieltä mielenterveyshoitajaksi.”

 Milloin sitten kiinnostuit teatterista? ”Mun äiti on aina ollut sellainen runotyttö ja hän on harrastanut teatteria ja perustikin teatterin tuonne Espooseen, jonne muutimme Tampereelta. Äitini johti Espoossa sellaista harrastajateatteria ja imi mut sinne mukaansa kun olin 9-vuotias, eli siitä alkaen olen harrastanut teatteria. Tavallaan sillä samalla tiellä ollaan! Koulunäytelmissä olin mukana tietysti ne pakolliset, en oo kuitenkaan ihan hirveesti ollut koska mä en ole ikinä ollut sellainen, että ”mä otan tämän roolin tästä nyt eli katsokaa ja ihailkaa.” Mä olen inhonnut esiintymistä, mutta mä olen tykännyt siitä näyttelemisestä. Se on enemmänkin sellaista yhteisöllistä tekemistä ja Tampereellakin varmaan ekan kerran ekaluokkalaisena olen esittänyt Marian roolin siinä joulunäytelmässä, on kyllä paljon hauskoja muistoja. Musiikkiluokalla olin sitten kolmannesta luokasta eteen päin, sitten tehtiin kaikenlaisia kuorokonsertteja ja musikaaleja omalla porukalla. Harrastaminen siinä teatteriyhteisössä on kuitenkin enemmän tuntunut omalta kuin silloin siinä kouluporukassa olla joku lammas...heh. Myöhemmin sitten tietysti kirjoitettiin itsekin juttuja ja yhdessä ideoitiin kaikenlaista”, Ria muistelee.

 Miksi olet näyttelijä? ”Olen tehnyt valintoja ihan intuitiolla ja se epävarmuuden sietäminen, mistä aiemmin puhuin, on varmasti yksi osasyy siihen miksi olen näyttelijä. Mä oon aina ollut kauheen ujo ja estynyt, pelännyt konflikteja ja sosiaalisia tilanteita, ja usein sitä edelleenkin törmää sellaiseen ennakkoluuloon, että ujo ihminen ei voi olla näyttelijä. Se on ihan paskapuhetta! Sehän on nimenomaan se, että vaikka on arka tai pelkää, niin kuitenkin on se toive päästä jakamaan asioita ihmisten kesken. Se on varmaan se syy siihen, miksi oon alunperin hakeutunut tälle alalle. Edelleenkin koen niin, että näytteleminen on kommunikaatiota ja tarinoiden kertomista ja asioiden jakamista.”
 ”On hienoa olla myös katsomossa vastaanottamassa sitä hetken taidetta, joka syntyy tyhjästä ja katoaa tyhjään. Täydellisyys sen sijaan on ihan myytti, sillä on vaikeaa lähestyä ihmistä joka on täydellinen. Ihminen on kiinnostava silloin kun siinä on joku särö tai joku kiputila, enkä tarkoita nyt ollenkaan sitä, että mentäisi tuonne lavalle itkemään omia asioitaan. Näytteleminen ei ole mitään terapiaa!”

kuva Teatterikärpänen

 Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mähän oon sillai ajatellut aikoinaan, että jos mä en ikinä pääse teatterikouluun niin se ei haittaa mitään, sillä mä pystyn aina näyttelemään. Mä näyttelisin kyllä harrastajateatterissa täyttä päätä! Ohjaisin juttuja ja tekisin nuorten ja omanikäisteni kanssa teatteria. Sillä mä itteeni aina lohdutin kun aattelin, että jospa se onkin mahdoton tehtävä päästä sinne Teakiin. Lähdin silti pyrkimään. Mä valmistuin tosiaan mielenterveyshoitajaksi ja se työ kiinnosti mua kyllä, mutta samalla pelotti myös hemmetisti, koska siinä on niin iso vastuu. Mua kiinnostaa ihminen ja ihmisen psykologia ja nää rajapinnat ja se, että minkälainen se mieli on kun se lähtee niin herkästi häilymään ja heilumaan. Tajusin silloin kuitenkin, että koska se on kolmivuorotyötä, mä en pysty tekemään sitä koska mä haluan näytellä! Todennäköisesti mä olisin varmaan jossain päiväkodissa töissä, jotta mä pääsisin illaksi treeneihin...Harrastaisin kyllä teatteria. Ja sen haluan sanoa kyllä kaikille jotka pyrkii eikä pääse : On hienoja teattereita ja harrastajateatteriverkko on aikamoinen, että sinne vaan!”

 Onko sinulla omia esikuvia? ”Ei, mulla ei kyllä oo. Se on kummallista, sitä kysytään usein mutta mulla ei oo. Myöhemmin oon kyllä ruvennut diggaileen sitä ja tätä, mutta ei oo sellaista että ”näin tuon näyttämöllä ja sitten lähdin itsekin”. Mun esikuvat liittyy enemmänkin mun henkilökohtaiseen elämääni ja siihen, miten kannattaa tätä elämää elää. Mun omat siskot ja veljet ja äiti ja isä, kaikessa hyvässä ja pahassa, on enemmänkin sitä jotenkin. Mä en muista sellaista kokemusta lapsuudesta, että nyt teatteriin koska tuo henkilö on niin kova, vaan mulle se on ollut enemmänkin sellaista sisäistä kamppailua.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Voi hitsi mä oon saanut näytellä niin hienoja ihmisten kanssa! Kaikkien niiden kanssa oon varmaankin saanut näytellä, ketä oon joskus ihaillut ja oppinut siitä ihan hirveesti ja oon ollut kyllä kauhean kiitollinen siitä. Isabella Huppertin työskentelyä voisin katsoa vähän lähemmin, koska hän on mun mielestä aika hemmetin hieno ja oon joitakin hänen haastattelujaan nähnyt ja seurannut hänen uraansa. Siinä on aikamoinen mimmi! En kuitenkaan välttämättä näyttelisi hänen kanssaan, vaan seuraisin kärpäsenä katossa. Miten mulla miehistä tulee ekana mieleen Woody Allen? Hänellä on jotenkin niin kevyt ja leikkisä ote tähän. Musta Allen on tehnyt hienoja elokuvia ja paljon. Se voisi olla mielenkiintoista seurata, että miten sitä tulee sitä puhetta ja se on niin kevyttä, ja silti se onnistuu kertomaan aika isoja asioita niissä elokuvissaan ja niissä on aika mielenkiintoisia ihmiskuvia. Hassu vastaus, itsekin oon nyt vähän yllättynyt tästä!” Ria nauraa.

 ”On ollut hienoa työskennellä esim. Martti Suosalon kanssa. Mä arvostan häntä hirveän paljon ja oon ollut nuori teatterikoululainen päästessäni seuraamaan hänen työskentelyään ja olemaan siinä hänen ilmapiirissään, ja jotenkin hän on ollut mulle kauhean tärkeä ihminen näyttelijänä. Outi Mäenpään kanssa on ollut aivan loistavaa yhteistyötä, se on ollut erittäin vastavuoroista jakamista ja hyvin intesiivistä . Niin kuin rakkauden määritelmä vois olla  ”tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on” , niin siinä se oli ja se on kauhean liikuttavaa. Mä rakastan imeä itteeni ihmisten tapaa tehdä ja olla lavalla”, Ria hehkuttaa.

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Valmistuttuani olin kaksi vuotta KOM-teatterissa ja se aika on ollut tosi tärkeä mulle, silloin se alkoi se oppiminen vasta kun mentiin sorvin ääreen ja siellä tutustuin näihin hienoihin näyttelijöihin ja ihmisiin. Ne on olleet mun tärkeimmät kaksi vuotta tässä näin. Sit mä oon vieraillut Helsingin Kaupunginteatterissa ja UIT:ssa, Q-teatterissa, Espoon Kaupunginteatterissa ja sit mä oon tehnyt ravintolateatteria, joka myös on mielenkiintoinen laji. Mun täytyy sanoa, että se Juha Jokelan ”Esitystalous” on ollut mulle sellainen hirveen merkittävä siinäkin mielessä, että mä silloin löysin sellaisen ajatuksen, että tää näyttelijäntyö parhaimmillaan on energiansiirtoa. Kun on käsillä sellainen teksti, joka on täynnä energiaa ja ideologioita ja jotakin todella suurta, et nyt ollaan tässä niinku äärellä. Mä jotenkin tajusin sen, että mikä se mun fyysinen tehtävä on! Se on se, että mä siirrän sen energian siitä tekstistä itseeni ja siitä eteen päin. Tää kuulostaa niin pateettiselta ja pöhköltä, mutta se on hirveen konkreettista. Se on ollut sellainen viimeisin teatterityö, josta mä olen kauhean iloinen ja mä oon onnellinen siitä, että Juha on kirjoittamassa samalle ensemblelle nyt Esitystalous II-näytelmää. Sitä ei oo vielä siis kirjoitettu eli mä en tiedä mitä sieltä tulee, mutta on kivaa palata Espooseen ja jatkaa sitä yhteistyötä.”

 Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei mulla oo ja mä aina vähän hämmennyn kun sitä kysytään, koska mulla ei oo mitään. Se kertoo mun mielestä jotenkin siitä, että mä oon tehnyt kaikki työt mitä mulle on tarjottu ja se taas kertoo vähän ehkä mun vauhtisokeudesta ja siitä, että mä oon tehnyt tosi paljon. Se kertoo freelancerin arjesta myös, eli mulla on aika näennäinen lupa valita yhtään mitään. Jossain vaiheessa olisi kiinnostavaa tehdä joku oma juttu, mutta näillä aamuilla mä en sitä vielä pysty tekemään. ”Medeia” on aina ollut sellainen, mihin mä palaan aina silloin tällöin jostain syystä. Se on raaka ja raju tarina naisen epätoivosta ja kostosta. Niskavuori-saaga kiinnostaa mua myös.”

 Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Nick Caven kanssa ja kappale olisi ”Where the wild roses grow”.”

 Mikä on parasta työssäsi? ”Asioiden jakaminen parhaimmillaan ja se yhteisöllisyys. Se, että ollaan yhtä bändiä ja tehdään yhdessä juttuja.”

 Entä miinuspuolia? ”Itse työssä vai? No se menee ehkä just sinne pätkätyö-osastolle. Välillä joutuu tekeen sellaisia töitä, jotka ei ole välttämättä niin kauhean kiinnostavia, tai ovat kiinnostavia mutta niihin ei ole aikaa, jos puhutaan esim. tv-tuotannoista. Mutta nythän me puhutaan teatterista ja tää on prosessina erilainen, eli tää ei oo läheskään niin stressaavaa. Mutta kun mun elämä on sellaista, että mä saatan tehdä montaa työtä päällekkäin...Ideaali olisi se, että tekis vaan yhden työn kerrallaan, se ei aina vaan valitettavasti ole mahdollista.”

 Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”Ei ole sellaista, mä oon saanut tehdä kaikenlaista ja mä oon tykännyt siitä sekametelistä. Se on hieno kirjo kyllä, että oon saanut tehdä laidasta laitaan. Se on mukavaa, ettei oo kukaan muukaan ruvennut meikäläistä määrittelemään. Näyttelemiseen kuuluu kaikenlaista ja kaikkeen pitää suhtautua sillai pieteetillä, en haluaisi tehdä yhtä ja samaa tiettyä juttua.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Yksityiskohdat inspiroi! Mun työni on etsiä niitä yksityiskohtia, koska niistä se kokonaisuus sitten lopulta valmistuu. Ihmiset inspiroi mua ihan hirveesti sekä työssä että elämässä, toisista ihmisistä saan kyllä hirveesti virtaa ja voimaa!”

 Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Toisinaan. Kyllä siis joo poden, omasta mielestäni joskus pahastikin, mutta sitten taas toisaalta mä myös ymmärrän sen, että nyt kun mä olen pikkuhiljaa ruvennut avaamaan suutani ja ihmisten kanssa juttelemaan, varsinkin oman alan ihmisten kanssa, niin se on aika yleinen piirre ja jotenkin kaikki tietää sen, että kun tulee se esittelykierros siellä matineassa tai jossakin, niin jokaisella rupeaa pumppu hakkaamaan. Se jotenkin kuuluu tähän ja näyttelijä tarvii sitä adrenaliinia ennen kuin se menee lavalle. Joskus se häiritsee, mä olen joskus ollut todella huono ensi-illoissa sen takia omasta mielestäni, et mä oon jännittänyt niin paljon että oksennus tulee ja päätä särkee. Mä en oo ensi-iltajuhlissakaan pystynyt sanomaan yhtään mitään! Se kyllä helpottaa aina välillä ja joskus tulee ihan kummallisia, eli jos joku tietty tuttu tulee katsomaan, niin vaikka olisi aivan tuttu esitys niin se menee tavallaan sellaiseen tärinään ja hitosti menee energiaa siihen että koittaa rentoutua. Että kyllä mä poden esiintymisjännitystä, mutta en aina! Kaikista kivointahan on silloin kun on sellainen rento meininki”.

 Onko sinulla jotain omia rituaaleja ennen esitystä? ”Kyllä, olen opiskellut jonkun verran reiki-hoitoa ja olen itse käynyt myös energiahoidoissa monta vuotta. Mulla on tietyt sellaiset niksit mitä teen ihan patologisesti ennen joka esitystä, koitan saada sen oman energiatasoni sitä roolia vastaavaksi ja toivon itselleni ja muille ja katsomolle hyvää iltaa. Se on vähän niin kuin rukous!”

 Kerro joku kommellus tai sattuma! ”Ainahan sitä unohdellaan ja ainahan sitä putoillaan, muttei se oo välttämättä mitään legendaarista. Muutama sairaskohtaus on jäänyt mieleen. Parikin kertaa on käynyt sillai, että oon ollut itse lavalla tai katsomossa. Kun se esittämiskokemus tai katsomiskokemus on kuitenkin sitä, että tässä on nyt tää illuusio, niin sitten kun siihen todellisuus lyö väliin niin onhan se kyllä aika radikaalia!”

 Kerro joku hyvä muisto! ”Yks mikä tuli ekana mieleen...Mä en itse ollut vielä teatterikoulussa vaan harrastajateatterissa ja olin kaverini kanssa seuraamassa harjoituksia ja ensi-illassa. Äitini näytteli siinä ja ne teki sitä ”Runar ja Kyllikki”-näytelmää, Jussi Kylätaskun teksti jonka ohjasi Kari Kinnaslampi. No se enskari meni ihan hyvin ja loppui, ja porukat tuli kumartamaan ja taputtivat ohjaajan lavalle, jolloin ohjaaja teki sellaisen eleen, että se lähetti näyttelijöilleen lentosuukon ja silloin mä repesin katsomossa itkuun. Että jumankauta se oli tyytyväinen noihin ja tää oli hieno työvoitto ja saavutus! Mä koin silloin jotain hienoa ja siitä itkusta ei meinannut tulla loppua lainkaan”, hehkuttaa Ria.

 Kerro vähän tulevista töistäsi! ”Seuraava ensi-ilta tulee tuonne Porvoon Jokiteatteriin. Merja Larivaara ja Kari-Pekka Toivonen on perustaneet uuden ryhmän Porvooseen, siellä ei oo ammattiteatteria aiemmin ollut. Näytelmä on ”Gabriel,tule takaisin” ja ensi-ilta on lokakuussa 2012.  Sitten vuoden 2013 mä olenkin Espoon Kaupunginteatterissa, helmikuussa tulee Kati Kaartisen ”Toisen ääni”-niminen esitys, joka on aika kiva juttu. Siinä pohditaan hyvyyttä, odotan sitä tosi paljon. Mun mielestä se on suloinen ja hieno, hyvä juttu. Ja syyskuussa tulee se Esitystalous II, eli semmoisia teatterikuulumisia tulevaisuuteen. Taivaan tulia kuvataan myös viimeiset 6 jaksoa maaliskuusta 2013 eteenpäin.”

 Haluaisitko tulevaisuudessa käsikirjoittaa tai ohjata itse jotain? ”Olisi kivaa pitää sellainen sapattivuosi, saisi vähän omaan päätänsä sillai kasaan, että rupeis löytymään niitä teemoja ja asioita. Ne teemat on olemassa, mä haluaisin hirveesti kirjoittaa ja mulla on muutamia aiheita joista haluaisin oikeesti tehdä jotain juttua, mutta kun sitä aikaa ei oo nyt ollut, niin ehkä joskus myöhemmin. Mitään en osaa sanoa että mitä se olisi, mulla on kyllä muutama sellainen porukka, jonka kanssa ollaan ideoitu juttuja. Aika näyttää mitä se sitten tuo tullessaan. En mä tiedä siitä ohjauksesta niinkään, mutta tuo käsikirjoituspuoli ja sisällön tuottaminen näihin juttuihin...”

 Osaatko imitoida ketään? ”Tosi huonosti. Mähän olen sellainen papukaija, murteet ja sellaiset menee. Pystyn nappaamaan mielentilat ynnä muut todella nopeesti, mutta en kyllä lähtis keikoille imitoimaan ketään!”

 Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Xena soturiprinsessa! Siinä on tavallaan ne molemmat – herkkyys ja se voima, ja sit siinä on kuitenkin ns. munaa.”

 Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä yrittäisin ajatella kauheesti, koska mä haluaisin oppia siitä miehisestä ajattelusta se, että pitää yksinkertaiset asiat yksinkertaisina. Sit mä menisin vessaan ja kusisin seisaaltaan! Se olisi ihanaa ja sit myöhemmin tekisin sen helikopterin, et joku tollainen peniskateus mulla kai sitten on. Voisi kusta ristiin jonkun kanssa!” Ria nauraa.

 Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit talvipesääsi mukaan siltä varalta että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin tarot-kortit ja päiväkirjan ja hyvän limen-tai katajantuoksuisen eteerisen öljyn, polttelisin kynttilöitä. Villasukat otan. Cashew-pähkinöitä, goji-marjoja ja bambukahvia!”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

 Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti
 Mistä sanasta pidät vähiten? – Äpärä
 Mikä sytyttää sinut? - Hymy
 Mikä sammuttaa intohimosi? - Luottamuspula
 Suosikkikirosanasi? - Vittu
 Mitä ääntä rakastat? - Lypsykoneen ääni
 Mitä ääntä inhoat? - Hyttysen ininä
 Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Muusikko
 Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirjuri
 Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin tehty!