Lokki / Kansallisteatteri

Lokki / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 18.9. 2019, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov
Suomennos Jalo Kalima
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa : Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Miro Lopperi, Aksa Korttila ja Jussi Lehtonen 

 Yhdistelmässä Anton Tšehov ja Kansallisteatteri on minulle jotain ylitsepääsemätöntä lumoa. Vanja-eno muutaman vuoden takaa vei lähes jalat alta, Kolme sisarta sai janoamaan lisää (ja pyörii ohjelmistossa edelleen) ja nyt Lokki nostatti palan kurkkuun, vei yöunet ja päässä soi "mun on tarinani satu rakkauden", joka tosin kuultiin upeasti espanjaksi Mašan (aina järjettömän kova Emmi Parviainen) tulkitsemana.

 Jälleen tuli sellainen olo, että tämä TÄYTYY nähdä uudestaan! Niin paljon hienoja hetkiä, kauniita näyttämökuvia ja loistavaa näyttelijäntyötä - ja osa meni ohi ihan vaan puhtaasti ihmetellessä sitä, että kyllä teatteri on mahtava keksintö! Ja klassikot. Aina niistä löytää uutta, vaikkei Lokki minulle kovin tuttu teos vielä olekaan. Nyt pintaan nousi ajatuksia siitä, miten paljon rakkautta on ilmassa, mutta tunteet eivät kohtaa. Surullista. Toteutumattomia ja toteutuneita unelmia, jotka eivät onnea sitten tuoneetkaan. Yksi halusi kirjailijaksi, toinen näyttelijäksi - ja kuinkas sitten kävikään.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma 

 Eihän tästä osaa edes kunnolla kirjoittaa! Mielessäni pyörii Irina Arkadinan (häikäisevä Maria Kuusiluoma) kimaltelevat vaatteet, ryhdikkyys ja tapa, jolla hän suvereenisti ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun. Elämäniloa pirskahteleva Nina (iiiihana Aksa Korttila) ensin viattoman valkoisissaan, sitten huumaavan punaisessa mekossa ja lopulta kaikki värit elämästään kadottaneena mustassa asussa, silti silmät suurina ja toiveikkaina. Moskovaan ei haikailla, Moskovaan mennään! Ylöspäin kurottelevat tikapuut ja niissä kiipeilevät ja epätoivoisinakin roikuskelevat ihmiset. Tapa, jolla pidetään tai yritetään tyylikkäästi pidellä savuketta. Kosketukset, katseet. Toisiinsa musiikin soidessa vain varjona kietoutuvat parit. Liike. Pysähtyminen. Värit kaikkialla eikä missään. Hiljaa lepattavat liekit. Rakkauden huumasta ja milloin mistäkin juopuminen. Horjahtelu. Takertuminen. Vinot tuolit, putoava esirippu, rivit 11 ja 12 medaljongissa. Nina Hagenin ääni ja valossa kylpevä sade, joka ei kastele. Sorin (Vesa Vierikko) torkahtelemassa tuolissaan ja yleisön tyytyväinen hyrinä, mies kyllä tietää mistä naruista vedellä. Šamrajev (Taisto Reimaluoto) kohkaamassa ikivanhasta teatterimuistostaan ja hevosista, Polina (Pirjo Määttä) korottamassa ääntään. Trigorin (Jussi Lehtonen) vääntelemässä Ninaa asentoihin kuin mallinukkea. Treplev (Miro Lopperi) pianon ääressä, ja musiikki jatkuu ja jatkuu vaikka kukaan ei enää soitakaan... Ikään kuin muistot toisesta ihmisestäkin jäävät soimaan pitkäksi aikaa jonnekin ja saavat ilman väreilemään.

Miro Lopperi ja Maria Kuusiluoma 

 Ensimmäistä kertaa Lokki-historiassani olin jotenkin kärryillä siitä, kuka kukin on ja kuka on rakastunut kehenkin. Edelleen jäin matkasta siinä, mitä miehiä ovat Dorn (Esa-Matti Long) ja Medvenko (Mika Piispa)... Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jyvälle.

Yllättävä laukaus. Äkkinäinen pimeys. Pitkä hiljaisuus.

Aplodit, joille ei näy loppua.

Aksa Korttila 

 Minun on nähtävä tämä Lokki uudestaan, ihan niin kuin kävi parille aiemmallekin Tšehov-tulkinnalle tässä talossa. Katsottava ja kuunneltava vielä tarkemmin, aistittava vielä herkemmin. Rakastuin aika moneen eri hahmoon ja tapaan olla näyttämöllä auki ja läsnä, ja kokonaisuuteen.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen

Gabriel / Kansallisteatteri

Gabriel / Kansallisteatteri, Willensauna

Ensi-ilta 13.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Ohjaus Vesa Vierikko
Lavastus ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Dramaturgi Eva Buchwald

Rooleissa : Paula Siimes, Karin Pacius, Minttu Mustakallio ja Sampo Sarkola

Kristiina (Karin Pacius) ja Ulriika (Paula Siimes)  

 Olen nähnyt Gabrielista pari versiota aiemmin (+ elokuvat). Teksti on kyllä todella herkullinen ja tarjoaa mainioita käänteitä, joten innostuin heti tästä Kansallisteatterinkin esityksestä jo ohjelmistonesittelyvaiheessa. No, suurin houkutin taisi ohjaaja Vierikon lisäksi olla Gabrielin roolissa nähtävä Sampo Sarkola, jonka roolisuorituksia olen ilolla aiemmin seurannut lähinnä Helsingin Kaupunginteatterin eri näyttämöillä.

 Ennen esityksen alkua tutkailin mielenkiinnolla tummanpuhuvaa lavastusta ja varsinkin seinillä kököttäviä täytettyjä lintuja. Tässä asunnossa ei kovin värikästä elämää varmaankaan vietetä, ja arvaukseni osuu nappiin sisarusten astuttua näyttämölle. Olavi Virta sentään soi taustalla. Anteeksi nyt, mutta kovin on kuivakkaanoloinen pari tämä Ulriika (Paula Siimes) ja Kristiina (Karin Pacius). Ikäneitojen korostetun teatraalinen puhetyyli heilauttaa meidät suoraan jonnekin Suomi-filmien kultakauteen, ja moinen puhetyyli lähinnä huvittaa. Katsomossa jo vähän tyrskitään ja tuntematon vierustoverini ottaa naukkua pullosta samaan hengenvetoon. Ihan kuin talossa vietettäisiin jatkuvaa suruaikaa. Mustiinpukeutuneet tiukkanutturaiset neidot paheksuvat kovaan ääneen kaikkea mahdollista ja etenkin holhokki Railin (Minttu Mustakallio) puuhia. Railin hirvein synti taitaa olla nuoruus ja se, että jotain muuta saattaa olla vielä edessä.

Hän on saapunut!

 Mutta mutta... jotain outoa on ilmassa. Kristiina käyttäytyy omituisesti, vilkuilee jatkuvasti ikkunaan ja saa lähes hepulin, kun kaukaa kuuluu junan vihellys. Hän saa vaivoin kerrottua isosiskolleen, että pian ovesta astuisi sisään Mies, jonka hän on tavannut Helsinginreissullaan aiemmin. Kirjeenvaihdossa on oltu ja hotellissakin visiteerattu. Voiko kauheampaa ollakaan! Kerrassaan pöyristyttävää toimintaa! Ja kas, pian ovikello soikin. Ovesta astuu sisään tyylikäs ja komea herrasmies Gabriel Lindström (Sampo Sarkola) ja Kristiinan polvet lyövät jo vatkulia pelkästä miehen tulisesta katseesta, saatikka sitten jämäköistä, miehekkäistä otteista. Kristiina on miehen käsissä sulaa vahaa, ja jo harmittelee Ulriikakin, ettei laittanut parempaa päälleen.

 Raili sen sijaan näkee heti, mitä Gabriel on miehiään. Ketku mikä ketku, ja ällöttävästi on käsineen lääppimässä heti kun silmä välttää. Minuakin alkaa jo puistattaa koko lipevä ukko, ja tulee aidosti surumielinen olo naisten puolesta. Kristiina-parka! Koko ikänsä elänyt vailla huomiota, rakkautta, ja omia unelmia isosiskon helmoissa ja tiukan kurin alla. Ykskaks edessä on mies, joka puhuu pyörryksiin ja tarjoaa mahdollisuuden päästä pois. Raha-asiat tuovat tosin vähän mutkia matkaan... Eipä Ulriika mitään pahaa ole varmaankaan käytöksellään tarkoittanut, vailla rakkautta kun on hänkin elänyt.

Kristiina 

 Liukasliikkeinen Gabriel pyörittelee naisia miten tahtoo ja jestas miten nämä syttyvätkin hehkumaan huomiosta! Mustasukkaisuus nostaa kuitenkin päätään ja saa aikaan kohtalaisen epätoivoisen teon. Olen aiemmin pitänyt Gabrielia lähinnä makaaberina komediana rakkaudenkipeistä siskoista ja huijarimiehestä, mutta nyt myös vallankäyttö eri muodoissaan nostaa päätään. Miehen ote naisista on silkkaa tyranniaa - "jos et tee miten haluan, minä unohdan sinut". Mutta entäs naisten keskinäiset suhteet? Sinä et saa olla onnellinen, jos minäkään en ole ja sillä siisti. Railistakin on tultava samankaltainen, kapinahenki on latistettava keinolla millä hyvänsä.

 Ensimmäistä kertaa näin Gabrielin muunakin kuin lipevänä lirkuttelijana ja naistenmiehenä. Hänkin alkoi olla omiin touhuihinsa väsynyt ja kyllästynyt, ja kun suunnitelmat eivät edistyneet toivotulla tavalla, myös hyytävä aggressiivisuus nostaa ajoittain päätään. Tämän Gabrielin kanssa en kyllä haluaisi olla missään tekemisissä! Vaan mene ja tiedä, tulisen katseen ja hellittelynimien alla saattaisin kyllä minäkin lämmetä...

Raili ja Gabriel 

 Kukas tässä sitten vetääkään pisimmän korren? Jos tarina ei ole tuttu, en sitä halua tässäkään paljastaa. Täytyy myöntää, että monenlaisia tunnetiloja tuli käytyä esityksen aikana läpi. Ilmeisen läpinäkyvät lirkuttelupuheet syleilyineen huvittivat ja "Uuve"-lausumiset, säälinsekaisin fiiliksin seurasin etenkin Kristiinan tempoilua rakkauden pauloissa ja leningin koristeiden pyörittelyä. Ruttuiset sukatkin vielä. Suruhan siinä lopulta päälimmäiseksi jäi. Miten hauraiksi sisarukset jälleen muuttuivat ja vielä värittömimmiksi kuin alussa. Ikään kuin menetetyn rakkauden ja rahojen myötä heidän ääriviivansakin hiljalleen katoaisivat näkyvistä.

 "Gabriel, tule takaisin! Sinun valheesi oli niin suloinen. Minulla on vielä rahaa." Voi että. Kaiken jälkeen hän olisi milloin tahansa tervetullut takaisin.

 Kaikenmaailman huijareista saamme edelleen lukea lähes päivittäin, konstit ovat tosin osittain muuttuneet. Minultakin yritti eräs "Ewan McGregor" saada 2200 $ pelkästä tapaamisesta, en lämmennyt. Miten suuri häpeä ja pettymys onkaan huomata tulleensa huijatuksi? Tili on tyhjä, mutta sainpa hetken huomiota ja lämpöä. Kumpi surettaa enemmän, kadonneet rahat vai särkynyt sydän ja menetetty luottamus?

 Haluaisin joskus elinaikanani nähdä tästä version, jossa vaikkapa Gabriela saa pauloihinsa iäkkäät veljekset. Onko sellaista versiota lupa tehdä?

 Erityiskiitos käsiohjelman kattavasta Auervaara-paketista...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Kolmen kimara Kansallisteatterissa

Ajanpuutteen vuoksi kirjoitan lyhyesti menneestä viikonlopustani, joka tuli hyvin pitkälti vietettyä Kansallisteatterin erinäisillä näyttämöillä... Alunperin reissun piti suuntautua Kotkaan, mutta matka peruuntui yöpymishaasteiden vuoksi ja niinpä suuntasimme Helsinkiin, jossa tuli iskettyä kolme kärpästä samalla kertaa. Myönnettävä on, että vastaavaan hamstraukseen ei kannata kovin usein ryhtyä, joten varoituksen sanana ja muistutuksena itselleni : se kolmas esitys ei välttämättä enää kauheasti inspiroi, jos sitä ennen on tarponut vesisateessa ympäri kaupunkia ihan vain pysyäkseen hereillä!

 Perjantaina kävin katsomassa Kiasma-teatterin puolella 'Vapauden kauhu'-nimistä näytelmää. Esitys oli syntynyt  Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön, Kiasma-teatterin ja Porttiteatterin yhteisessä dokumentaarisessa taideprojektissa, ja siinä käsiteltiin teatterin keinoin kaikkea sitä, minkälaisia ajatuksia, odotuksia ja pelkoja vankilasta vapautuminen vangeille ja siviileille herättää. Erittäin mielenkiintoinen projekti, joka herätti paljon ajatuksia ja toimi hyvänä osoituksena siinä, että elämänsä suuntaa voi halutessaan muuttaa. Lavalla nähtiin kolmen ammattinäyttelijän lisäksi vankilasta vapautuvien teatteriryhmä Porttiteatteri, joka sai alkunsa tämän projektin seurauksena. Videotallenteista seurasimme viiden Kylmäkoskella pitkää kakkua istuvan vangin mietteitä. Välillä aatokset saivat niskakarvat nousemaan, mutta se oli varmaan tarkoituskin... Mieleeni heräsi myös ajatuksia siitä, että vangit ovat paljon muutakin kuin nimiä uutisissa tai erilaisia lukuja tilastoissa. "Miten hyvältä tuntui, kun siviili sanoi hyvää huomenta!" Pidin muuten älyttömän paljon rumpujen käytöstä! Esitykset Kiasma-teatterissa 9.12. asti. (ensi-ilta 13.11. 2015 - kesto 2h 30min - ohjaus ja projektin suunnittelu Jussi Lehtonen - käsikirjoitus ja dramaturgia Asta Honkamaa - esiintyjät Jani Karvinen, Saana Keiski, Tuija Minkkinen, Ilja Peltonen, Taisto Reimaluoto, Sanna Salmenkallio, Antti Tammentie, Josefina Turunen, Petri Valkoma, Pia Vallenius, Jari Valtonen, Mikko Vuorio ja Kari Wiippola)

Vapauden kauhu (c) Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen

 Yö tuli vietettyä Cumuluksessa, ja sieltä "vapautumisen" jälkeen oli vuorossa päivänäytös 'Saiturin joulusta'. Esityshän oli ensi-illassa jo neljä vuotta sitten (ja silloin tuli se nähtyäkin tuoreeltaan, pääroolissa oli silloin Kari Heiskanen), mutta nyt se sai uusintaensi-iltansa 4.11. Ihanaa, että näin joulun alla muutamat teatterit ovat aloittaneet uuden perinteen Saiturin joulun muodossa, sillä se jos mikä tuo joulumielen. Tarinassahan nähdään nuiva kitupiikki Ebenezer Scrooge, joka ajattelee ja rakastaa vain rahaa ja vihaa joulua yli kaiken. Jouluyönä Scroogen kotiin ilmestyy hänen entisen yhtiökumppaninsa haamu, joka ilmoittaa kolmen joulun hengen saapuvan jututtamaan häntä. Näin tapahtuu, ja herra Scrooge oivaltaa jotain todella tärkeää. Vesa Vierikko oli pääroolissa varsin verraton tapaus! Ihastelin jälleen lavastusta, yleistä tunnelmaa, Brotherusten sisarusten musisointia, Pikku-Timiä sekä pelottavaa Tero Jarttia tulevan joulun henkenä. Lapsosia oli todella paljon katsomossa, ja se on aina yhtä ilahduttavaa. Päässä soi koko loppupäivän "joulu kuuluu kaikille, juu, kaikille". (Saiturin joulun kesto 2h 10min - ohjaus, sovitus ja suomennos Kurt Nuotio - rooleissa Vesa Vierikko, Jemina Sillanpää, Olli Ikonen, Tero Jartti, Esa-Matti Long, Jouko Keskinen, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Tero Koponen, Sari Puumalainen, Paavo Kääriäinen, Paula Siimes, Elsa Brotherus, Johannes Brotherus, Robert Brotherus, Amanda Aro, Kaisla Huvinen, Elli Aro, Linnea Lång, Viola Sarsila, Vilma Sippola, Stella Urbanski ja Hannele Sarkki)

Scrooge ei ole jouluihmisiä, aluksi (c) Tuomo Manninen

 Illaksi vielä suuntasin (tai suuntasimme, oli minulla aveckin matkassa koko ajan ja hän olisi halunnut lähteä jo Saiturin joulun jälkeen kotiin...) Pienelle näyttämölle katsomaan 'Luulosairasta'. Sehän oli jo huhtikuussa ensi-illassa ja minun oli kyllä aikaisemmin tarkoitus mennä sitä katsomaan, mutta aina ei suunnitelmat mene ihan putkeen. Molièren komediaklassikossa tapaamme Arganin (Jukka-Pekka Palo), joka on niin sairas niin sairas että. Tarvittaessa mies nousi tuoliltaan uhoamaan ja juoksentelemaan hyvinkin vikkelästi, etenkin vessaan. Argan on lukuisine vaivoineen lääkäri-ja apteekkarikunnan lemmikki, ja kaikenlaista troppia ja hoitoa miehelle onkin annettu ja niistä hyvät rahat laskutettu. "Humpuukia!" olisi voinut edellisen näytelmän saituri Scrooge tähän todeta... Aikamoista vedätystä. Onneksi Arganin rinnalla touhuaa 'rakastava ja hellivä' vaimo Béline (Pirjo Luoma-aho), viehkeä tytär Angélique (Kreeta Salminen) ja lievästi sanoen omituisesti elehtivä ja kävelevä palvelustyttö Toinette (Minttu Mustakallio). Tytär on ihastunut komeaan nuoreen mieheen Cléanteen (Harri Nousiainen) ja toivoo pääsevänsä tämän kanssa vihille, vaan isukillapa on muita suunnitelmia. Valmiiksi on katsottu tuleva lääkäri aviopuolisoksi, ja näin on Arganilla enemmänkin kuin oma lehmä ojassa tässä. Katsomo repeää huutonauruun, kun tuleva sulho Tuomas Diafoirus (Petri Liski) saapuu paikalle esittäytymään isänsä (Antti Pääkkönen) kanssa. Aivan uskomattoman huvittava ja hölmö hahmo on nuoriherra Tuomas! Immo Kuutsa-henkinen otsis kruunaa koko touhun. Muutenkin osa roolihenkilöistä on liioitellun karikatyyrisiä, olo oli välillä kuin Tabu-tallenteita katsoisi ja 'hömppäherra näyttämölle tulikin"... Minun nauruhermooni osui varsinkin Minttu Mustakallion koko olemus sekä eittämättä yksi kaikkienaikojen pöljimmistä hahmoista, Petri Liskin mainio Tuomas Diafoirus. Hän olisi saanut olla lavalla enemmänkin ihan vaan seisoskelemassa vaikkapa (tosin olisi varastanut ainakin minun huomioni virnistelyineen). Jukka-Pekka Palo oli myös mainio luulosairaana ukkelina, roolissa kun pääsee irrottelemaan oikein huolella vaikka osa ajasta meneekin tuolissa voivotellessa. Outoja käänteitä piisasi ja väsymyksestä huolimatta tuli hyvin pysyttyä hereilläkin. Avec ei ihan samaan pystynyt... Täytyy myöntää, että minäkin olisin varmasti nukahtanut, jos esitys olisi ollut hitaamman tyylilajin osastolta. (Luulosairas - kesto 2h 10min - ohjaus Arto af Hällström - lavastus Kati Lukka - pukusuunnittelu Tarja Simonen - rooleissa Jukka-Pekka Palo, Pirjo Luoma-aho, Kreeta Salminen (joka jäi äitiyslomalle tämän esityksen jälkeen), Juha Varis, Harri Nousiainen, Antti Pääkkönen, Petri Liski, Minttu Mustakallio ja Elsa Brotherus/Reetta Ylä-Rautio)

Toinette ottaa asennon vasemmalla (c) Tuomo Manninen

 Vapauden kauhu oli muuten tämän vuoden esitys järjestysnumeroltaan 100. Juu juu, vähentää piti teatterikäyntejä, mutta nyt meni ensimmäistä kertaa satanen rikki. Muutama esityshän on vielä jäljellä. Kesällä tuli nähtyä tavallista enemmän, joten siinä ehkä syyllinen tähän valtavaan määrään. Pääsyyllinen tosin kirjoittaa tätä tekstiä tällä hetkellä, joten...

(näin esitykset pressilipulla)

Leninki / Ilkka Heiskasen vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Leninki / vierailu Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä pe 23.10. 2015

Kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti-Juhani Karila

Ohjaus Vesa Vierikko

Lavalla Ilkka Heiskanen

 Verstaan aulatilahan ei ole mikään suurensuuri ja ennen esityksen alkua oli melkoisen tiivis tunnelma. Oven eteen oli pakkautunut porukkaa oikein kunnolla, hyvä kun vahtimestari edes pääsi paikalle ovea avaamaan. Kaikki halusivat varmaan eturivin paikat...eikä ihme!

"Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus" riimitteli aikoinaan Junnu Vainio, ja sama pätee Ilkka Heiskasen kokonaisvaltaisesti tulkitsemaan Usko Kullervo Haverisen mielenmaisemaan. Näin Leningin kertaalleen jo keväällä Ilkan 30v- taiteilijajuhlassa Keravalla ja meno oli niin makoisaa, että olihan sitä tultava uudestaan katsomaan kun kohdalle sattui sopivasti.

(c) Miska Reimaluoto

 Usko Haverinen on ehta suomalainen työtön, kovin yksinäinen mies. Reinot jalassa tepastellaan ja olutkin maistuu. Tyhjä kaljakori käy vaikka nukkuma-alustasta. Eräänä iltana kaikki muuttuu hetkeksi, kun puhelin pirahtaa iltasella soimaan. Langan toisessa päässä on Uskon jättänyt ja Kreikkaan erään karvaranteen perässä muuttanut ex-vaimo Terttu, jolla on tärkeää asiaa. Usko se huomaa tilaisuutensa tulleen ja ihan vähän vaan värittää keskustelua. Luovuutta ja supliikkia ei mieheltä ainakaan puutu, se täytyy kyllä myöntää. Asioiden tilaa hiukan liioitellaan ja mies puhuu itseään syvemmälle suohon, josta on sitten paha enää nousta. On bisnestyyppistä liiketoimintaa meneillään ja fitness-tyyppinen hehkeä sihteerikin, arvovaltaisia tuttuja ja saunakavereita sekä firman laajentumisideoita vaikka muille jakaa. Loppupuolella puhelimessa käväisee se karvarannekin, ja siinä vaiheessa Usko on menossa muukalaislegioonaan.

 Yleisö hirnuu tätä moottoriturpaa kuunnellessa ja minua alkaa jo naurattaa kanssakatsojien reaktiotkin. Vieressäni istunut nainen oli usein kaksinkerroin ja polki toisella jalallaan voimallisesti lattiaan, toisesta suunnasta taas kuului omituinen kähisevä nauru. Hyvin tuntuivat uppoavan vierasperäisten sanojen jatkuva viljely ja yritykset lausua niitä oikein. Kiroilluthan Usko ei ollut enää aikoihin, perkele sentään. Muuttunut mies. Itse olin lähellä lattialle tipahtamista, kun Usko näytti otteen Tertun ensikohtaamisesta tansseissa. Mikä lanneliike ja siihen päälle "stop tö mjyysik".

 Ja kun kyyneleet valuvat silmistä jo valmiiksi, Usko alkaakin puhua rakkaudesta ja ikävästä. Hersyvä nauru muuttuu liikutukseksi ja aatokseksi siitä, miten monta uskohaverista tässäkin maassa tälläkin hetkellä on, haikailemassa menneiden hyvien aikojen perään.

 Ilkalta juttua kyllä piisaa ja välillä tuntui, että joukkoon laitetaan vähän ekstraakin yleisön reaktioiden mukaan. Meininki on täysin suvereenia ja yleisöhän suorastaan söi hänen kädestään. Poislähteissä moni pudisteli päätään ja totesi "On se kyllä hurja!"

 Valtaisan tekstimäärän sijaan tosin minuun teki jälleen kerran eniten vaikutuksen se taito, jolla pienin hienovaraisin keinoin koko kohtaus vaihtaa suuntaansa. Muisto menneestä ja haikea katse, juuri oikeanmittainen pieni taukonen, käden liike, äänenvärin muutos. Samaa ihailin esim. Pirkka-Pekka Peteliuksen hahmossa Kätilö-elokuvassa sekä Robin Williamsin parissakin leffassa. Kun huvittava roolihenkilö sanoo yllättäen jotain, jolla orastava nauru juuttuukin palaksi kurkkuun. Silmät kertovat enemmän kuin yksikään lausuttu sana. Sitä minä ihailen suuresti, harvalta sitä taitoa löytyy. Ilkka Heiskanen on yksi heistä.

 Millaisessa roolissa sitten se leninki tässä monologissa on? Se kannattaa ehdottomasti käydä itse tsekkaamassa. Esitys vierailee vielä kerran Hämeenlinnassa (28.11.) mutta kiertelee pitkin ja poikin Suomea. Ja kaikille Ilkan faneille tiedoksi, että Tampereen Teatterissa loppuvuoden ohjelmistoon palaa 'Saiturin joulu', jossa herralla nimirooli. Hämeenlinnan Teatterissa marraskuun alkupuolella nähdään huikea 'Sibelius - Kohtalonyhteydet' vielä muutaman kerran. Keväällä 2016 ohjelmistossa on Olli Jalosen kirjaan perustuva 'Miehiä ja ihmisiä', jossa yllättäen mukana myös nuori ja nouseva kyky I. Heiskanen! Silloin on taottava kun rauta on kuumaa! Tästä ensi-ilta on helmikuun lopussa.

(näin esityksen vapaalipulla)

Mielipuolen päiväkirja / Ryhmäteatteri

Mielipuolen päiväkirja / Ryhmäteatteri

Ensi-ilta 12.2. 2015, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Esa Leskinen

Rooleissa : Vesa Vierikko, Minna Suuronen, Taisto Oksanen ja Robin Svartström

 Käsikirjoitus perustuu vapaasti Nikolai Gogolin kertomuksiin Nenä ja Hullun päiväkirja.

 Näytelmä myi loppuun heti kättelyssä, ennen kuin ehdin exceliä sanoa. Harmitti todella paljon, koska minuakin kiinnosti nähdä, mitä tapahtuu kun tukka lähtee Microsoftin pilvipalveluiden pomoksi. Ryhmis reagoi ilahduttavan nopeasti katsojien huutoon ja jatkoi esityksiä ensi vuoden keväälle. Sinne asti en minä malttanut odottaa, ja pelastuksekseni löytyikin Cumuluksen teatteriloma. Ei muuta kuin huone varaukseen ja samalla hoitui teatteriliput haluamaani näytökseen (miksen tätä ole muuten aiemmin hokannut?).

 Päähenkilönä näytelmässä häärää herra A. I. Putkonen (Vesa Vierikko), keski-ikäistynyt keskipääkaljun yllättäen omaava miekkonen. Putkonen on töissä Cooltech-firmassa ja on pitelemätön excel-osaaja ja omasta mielestään tulevaisuuden tekijä. Ylennystä ootellessa... Cooltechin toimari Snushuvud (Robin Svartström) läväyttää pöytään melkoisia organisaatiomuutoksia kaavioineen, katsojaa huimaa moinen koska samalla se on niin totta ja tätä päivää. Porukka painaa niska limassa yötämyöten hommia, toimari lähtee vähän kolopalloa pelaamaan ja vaatimukset sen kun kasvavat. Pitäisi olla tehokkaampi jatkuvalla syötöllä. Välillä tuli sarjakuvan B. Virtanen mieleen.

Nyt lähtee... (c) Mitro Härkönen

 Ylennyshaaveet ovat iskostuneet Putkosen päähän niin syvälle, että pikkuisen alkaa sitten herralla viirata päässä. Ikeassa käydään koeistumassa kaikki tuolit ja haaveksitaan työkaveri Kirstistä salaa, on haaveksittu jo kauan. Sen tietää kopiokoneet ja printteritkin, joiden öisen keskustelun Putkonen myös kuulee.

 Näytelmän parasta antia olivatkin Kirstin (Minna Suuronen) ja Putkosen yhteiset hetket. Jotain sanoinkuvaamattoman herkkää ja surumielistä siinä oli. Ihan teki mieli huutaa Putkoselle, että unohda nyt se Microsoft-päähänpinttymä ja lähde Kirstin kanssa teekupposelle vähän juttelemaan. Mutta ei. Siinä se Afrikan tähti oli Putkosella käsissä, mutta joku muu ehti maaliin hevosenkengän kanssa ensin.

 Mieleeni jäi kovin myös Toton Africa-biisi soimaan ja Taisto Oksasen oivallinen jenkkiaksentti sekä Robin Svartström kitukasvuisena vasemmistolaisena. Olihan se hillitöntä ja absurdia, että tukka pääsi parempiin hommiin. Lopussa vain tuli ihan äärimmäisen surullinen olo, kaikkien ahkerien työmyyrien puolesta. Kenellä tahansa saattaa työelämän paineissa vähän ote lipsua, niin sinulla kuin minullakin.

 Ja olihan Vesa Vierikko aivan mahtava! Mitä älyttömiä ilmeitä etenkin (eturivistä oli antoisaa seurata) ja hämähäkkimäistä liikehdintää hulluuden rajapinnoilla. Vierikkohan viettää tämän näytelmän myötä 35-v taiteilijajuhlaa, ja sitä tämä kyllä onkin. Näyttelijäntyötä parhaimmillaan.

"Mihin katosi tukka!", tuumaa Putkonen. (c) Mitro Härkönen

 Minulla on vähän ristiriitainen olo sitten livekameroiden ja videoiden suhteen. Ekan kerran vastaavaa nähdessäni olin innoissani että jee, kylläpäs on jännää kun ei tiedä mitä ja ketä seuraisi, ja samalla tulee kameranäyttelemisen ja livetilanteen erot selville hitusen. No, nyt sitten katse hakeutui livekuvaan kun mieluummin olisin seurannut pelkästään "sitä itteään" eli näyttelijää lavalla ilman mitään kommervenkkejä. Mutta tavallaan kuitenkin tykkäsin niistä kamerajutskistakin. Ja kissavideoista ja peppuselfieistä.

 Terveisin eräskin senior sales assistant mikälie eli tuttavallisemmin kaupantäti.

Esitykset jatkuvat keväällä 2016.

Haastattelussa Vesa Vierikko

Vesa Vierikon tapasin joulukuun puolivälissä Ravintola Elielissä Helsingin rautatieasemalla.

Vuonna 1956 syntynyt Vesa on horoskoopiltaan kaksonen. ”Mä olen syntynyt Lappeenrannassa, mutta ollessani 6-vuotias me muutettiin Tampereelle. Kävin siellä kansakoulun ja oppikoulun. Vuodesta 1976 olen sitten asunut Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Nykyään mä harrastan piirtämistä. Vanha lapsuuden ykkösharrastukseni on palannut. Lisäksi mä harrastan purjehdusta ja kesämökkeilyä, en oikein muuta. En harrasta liikuntaa enkä mitään sellaista. Mä piirrän ihan kaikenlaista kyllä. Mun piirrustusharrastukseni loppui siihen, kun pääsin Teatterikouluun. Siihen asti mä olin piirtänyt joka päivä monta tuntia jostain kolmivuotiaasta lähtien. Silloin lapsena se oli sellaista realismiin pyrkivää, eli tuloksen piti olla mahdollisimman paljon mallin näköinen. Nyt kuvataiteilija Markku Pääkkösen kanssa kokoonnutaan kerran viikossa 4-5 tuntia, ja oon huomannut, että mun taitoni on yhä tallella ja olen löytänyt nyt myös tietynlaisen vapautumisen, eli kuvan ei tarvitse olla realistinen. Kuva itse alkaa tuottaa itseensä kaikennäköistä uutta. Kun uskaltaa katsoa sitä kuvaa, niin sieltä alkaa nousta kaikennäköistä esiin, ja se on mielettömän hienoa”, Vesa hehkuttaa.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Mä oon soittanut oboeta, mutta en mä sitä osaa soittaa. 3,5 vuotta oon aikanaan Tampereen musiikkiopistossa sitä soittanut. Kyllä mä sieltä vielä kauniin äänen saan aikaiseksi, onhan sekin jotain.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”En mä tiedä onko ne vahvuuksia, mutta mulla on esimerkiksi hyvä näyttelijän tekniikka, ja kun mun tekniikkani ei estä mua miettimästä niin mä tiedän, että mun tekniikkani riittää sen hahmon rakentamiseen. Toinen on sitten se, että mä olen mukavalla tavalla hullu. Kun mä en kunnioita ihmisiä, niin mä uskallan nauraa ihmisille, joka taas johtaa siihen, että mä teen koomisia hahmoja, koska mä nään ihmiset koomisina, meidät kaikki.”

Heh, tässäpä onkin nyt mukava istua tarkkailevien silmien alla. ”Niinpä. Ja kun mä katson aamulla peiliin ja näen sieluni sisään, niin sama asia. Heh, et miten meistä tämmöisiä on tullut? Ihan käsittämätöntä. Jo pelkästään se, että me on noustu seisomaan, on äärimmäisen typerä temppu. Ammatin ulkopuolelta sit sanoisin, että kyllä mulla mielestäni on visuaalinen silmä ihan ookoo, ja sit mä tykkään tehdä kotitöitä ja laittaa ruokaa. Se on vähän sellainen ns. pakollinen harrastus. Mulla on sentään seitsemän lasta, kyllä siinä on saanut vääntää niin ruokaa kuin muutakin”, naurahtaa Vesa.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Talonrakentaminen! Siinä mä oon jo aika pitkällä myös, oon aina tykännyt tehdä puutöitä, ihan pienestä pitäen. Mulla on aina ollut puukko, ja puu on sitä kautta tullut mulle tutuksi materiaaliksi. Se on nautinnollista! Mä rakastan rakentamista ja korjaamista.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Ei oo teatterialalla. Tosin kaikki ihmisethän jollain lailla on koko ajan ”teatterissa”, tietoisesti tai tietämättään. Mun isoisäni Ludvig Kuure oli teatterialalla siinä mielessä, että hän oli ensimmäisiä Jehovan todistajia ja hänellä oli lapsia aika monen naisen kanssa. Hän oli kuulemma taitava siinä todistamisessaan, ja hänellä oli yksi Suomen harvoista taivaspaikoistakin, mutta hän menetti sen sitten ”sattuneesta syystä”...”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Veikko Sinisalon Jarno-poika tuli mulle oppikoulukaveriksi ja me oltiin heti kuin paita ja perse. Sitä kautta mä sitten tutustuin Veikkoon ja Kaijaan, jotka oli molemmat näyttelijöitä ja sitä kautta mä ajauduin teatteriin, pääsin tavallaan keittiön kautta sisään. Sieltä se sitten lähti. Mä osasin tehdä silkkipainotöitä ja vahingossa mä sitten ajauduin tamperelaiseen aloittelevaan teatteriryhmään, joka oli nimeltään Teatterinuoret. Mä menin tekemään niille t-paidat, joissa oli painettuja kuvia ja jotenkin mä jämähdin sitten siihen porukkaan. Olin silloin jotain 12-13 -vuotias. 15-vuotiaana mä päätin, että musta tulee näyttelijä ja sen jälkeen ei koulunkäynti enää hirveästi kiinnostanut. Mä uskoin, että siitä ei olis ollu mulle mitään hyötyä, eikä siitä mitään hyötyä kyllä ollutkaan!”

”Teatterikouluun mä pyrin kaikenkaikkiaan kolme kertaa, vuonna ´76 pääsin sitten sisään. Sitä ennen tein kaikenlaisia hanttihommia, kävin välillä koulussa, soittelin oboee, piirtelin ja harrastin teatteria. Olin myös Tampereen Työväen Teatterissa iltanäyttelijänä yhdessä näytelmässä. Teatterikoulusta mä valmistuin 1980.”

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mä olisin varmaankin graafikko. Luulen, että piirtäisin jotain, koska teatteri vei multa nimenomaan sen, ne vaihtoi tavallaan paikkaa.”

Miksi olet näyttelijä? ”Kuten sanoin, mä halusin 15-vuotiaana jo tulla näyttelijäksi. Ei ole mitään muuta syytä. Tänään just mietin, että oon aina halunnut uskoa, että näyttelemisellä tai teatterintekemisellä olisi jotain vaikutusta yhteiskuntaan, mutta oon tullut siihen tulokseen, että teatterintekeminen ei vaikuta mihinkään muuhun kuin teatteriin. Se korkeintaan tuottaa mielihyvää ja muuta, mutta vaikka sä kuinka pyrkisit olemaan peili ja näyttämään epäkohtia yhteiskunnasta ja kaikki olisi sitä mieltä, että ”joo toi on kyllä totta”, niin ei se silti muuta mitään! Ne päätökset tehdään jossain ihan muualla. Ihmisille se antaa uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta... Mä en oo pessimisti, mutta mä oon realisti.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Mä olin ennen paljon idealistisempi ja Ryhmäteatterissa me haluttiin olla idealisteja. Olin siellä kuitenkin parikymmentä vuotta. Kyllä me siellä sit tajuttiin se, että kyllähän tämän viihdyttävää pitää olla myös. Me kyllä nautittiin tekemisestä ja näyttelemisestä ylipäänsä, sehän on niin kuin leikkiä. Nyt mä myönnän realismin tosiasiat, idealistisuuteni on vähentynyt ja karisemaan päin.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? Tuo on ehkä väärä sana tuo esikuva, mutta ymmärtänet varmaan mitä tällä tarkoitan. ”Kyllähän sitä pienenä tuli paljon nähtyä just Sinisalon Veikkoa, et hän nyt luonnollisesti on yksi sellainen, mutta me ollaan sen verran erityylisiä näyttelijöitä, että ei hän mulle mikään suora esikuva koskaan ollut, paitsi lausujana kyllä. Hän käsittelee niin hienolla tavalla tekstiä. Sit vanhoja suomalaisia on tietty, kuten esimerkiksi Aku Korhonen. Esikuva on tosiaankin vähän väärä sana, mutta heidän näyttelemistään kunnioittaa omassa tyylilajissaan. Näistä nykyisistä voisin sanoa, että kaikki jotka tekee vilpittömästi ja täysillä työtään, niin se asenne on mun esikuvani.”

Vesa aseman edustalla / (c) Teatterikärpänen

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Työviksessä, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Heinolan kesäteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. Oon nyt ekaa kertaa vierailemassa HKT:ssa, en oo koskaan aiemmin ollut.”

Mainitse muutama omasta mielestäsi merkittävä roolityösi. ”Me tehtiin paljon Molièren näytelmiä Ryhmiksessä. Mulle lankesi heti ensimmäisestä tehtävästä lähtien näytellä ne roolit, joita Molière itse oli näytellyt. Niissä on sellaista tietynlaista vääntöä. Sitten tuo Amadeus ja siinä Salierin rooli. Se on upeasti kirjoitettu näytelmä ja me tehtiin Ryhmikseen siitä aika hyvä esitys. Se on ollut sellainen itsellekin vaikuttava juttu, se oli katsojien kanssa yhteinen kokemus, joka on aika harvinaista. Se on niin hyvin rakennettu ja tarkoituksella tehtykin juuri sillä tavalla, että siinä vähän itkettiin katsojien kanssa tai pyrittiin olemaan itkemättä, joka on aika hienoa. Sitten on noi Dostojevskit...Karamazovin veljekset tietysti, vaikka mä näyttelinkin siinä kolmea eri roolia. Se oli vavisuttava viisituntinen, ja siinä ehti jo vähän psyykeenkin mennä se, kun sitä kuudettakymmenettä kertaa mentiin. Naisnäyttelijät itki ja halinalleja oli tuotu jo kotoa paikalle. Se oli psyykkisesti raskas, julma tarina. Noh, lisäksi on sitten näitä mukavia komediallisia juttuja, ja tv-ja leffapuolelta myös. Niitäkin on ollut kiva tehdä. Näyttämöllä näytteleminen on kuitenkin se kuninkuuslaji. Jos sä hallitset näyttelemisen tekniikan näyttämöllä, olla joku toinen, niin leffa on sitten piece of cake. Jos on hyvä ohjaaja...”

Onko sinulla nyt tai aiemmin ollut jotain tiettyä roolihaavetta? ”Ei, koskaan ei ole ollutkaan. Olen aina ajatellut niin, että seuraava työ on se mihin keskitytään.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”En mä osaa vastata tähän. Mun unelmat on jo täyttyneet ja oon saanut näytellä niin hienojen ihmisten kanssa.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se leikki siinä on parasta. Aikuiselle ihmiselle maksetaan siitä, että se on hiekkalaatikolla, ja toiset maksaa sen katsomisesta ja jopa taputtaa vielä! Ja sitten tietysti yhteisen kokemisen ja antamisen, selviytymisestä luovuttamisen tunne, niin tekijänä kuin vastaanottajanakin. Se on niin mielenkiintoinen ajatus, että ihminen, joka väittää olevansa älykäs, suostuu maksamaan siitä bluffista, siitä että kahdessa tunnissa sille valehdellaan ihan mahdottomia, ja se suostuu uskomaan sen kaiken! Se on jotenkin viehättävä ajatus, ja siellä ollaan tasavallan presidenttiä myöten ja sekin uskoo kaiken, kun niin on sovittu. Et nyt mä oon näkymätön, kas näin. Ja hei, noi toisethan ei nyt näe tuota, kun se on näkymätön”, Vesa heittää naureskellen esimerkin.

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? Onko se juuri tuota äsken mainitsemaasi? ”Se on juuri tämä illuusio. Kun katsoja tulee paikalle, hän tulee sellaiseen illuusioboxiin ja suostuu maksamaan siitä ja oikein haluaa tulla sinne vapaaehtoisesti. Se taika on nimenomaan se juttu, että sua kuljetetaan paikasta toiseen. ”Tähdet Saharan yllä”-näytelmä, yhtäkkiä sua kuljetetaan Marrakechin torilla jos niin sanotaan ja jos se on taiten tehty, niin se on lähes tottakin sillä hetkellä. Kaikkiin aisteihin vaikuttaminen on sallittua. Näytelmässä ”Scapinin vehkeet” yksi kohtaus tapahtui rantalaiturilla ja oltiin levitetty tervaa näyttämön alle... Tästä tuli myös mieleeni yksi toinenkin juttu. Timo Torikka näytteli puliukkoa Hannu Salaman näytelmässä Finlandia. Timo näytteli puliukkoa ensinnäkin niin, että joka esityksessä se kusi housuunsa lastenrattaissa, kyllä. Se joi aika paljon ennen sitä, toisessa roolissa. Niitä vaatteita ei saanut muuten pestä. Mitäpä luulet, että miltä kahden kuukauden kuluttua joka ilta kustut housut ja vaatteet alkaa haista? Joka ilta kun se laittoi ne päälleen, nehän oli aina ehtineet kuivahtaa eli ei ne silloin haisseet, mutta sitten kun vähänkin hikoili, niin se löyhkä oli jotain niin kauheaa, että eturivin ihmisiä ihan oksetti. Me heitettiin Timo kokonaan yhteisestä pukuhuoneesta pois ja varaston perälle lyötiin naula seinään, ”tossa on sun vaategarderobisi ja pidät ne siellä etkä tule tänne ihmisten ilmoille!” Vesa muistelee nauraen.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Pienet yksityiskohdat inspiroi mua. Mä en inspiroidu isoista ja hallitsevista asioista, vaan pienistä yksityiskohdista, joita mä rakastan ja jotka kuljettaa mut kohti isompia. Mä rakastan sen henkilön rakentamista, jota ei ole oikeasti olemassakaan. Se on vähän niin kuin Frankenstein olisi! Sä saat itse rakentaa ihmisen, millainen se on ja miten se puhuu. Se inspiroi. Piirroshommissa inspiroidun siitä, että se kuva alkaa synnyttää uutta kuvaa ja mä nostan sieltä esille sen uuden kuvan, joka synnyttää ehkä taas uutta. Sitä voi tehdä monikerroksisesti. Sen mä olen myös huomannut, että kannattaa pysäyttää se kuva myös välillä. Et nyt tää on valmis, siihen ei kosketa enää. Ja sit otetaan seuraava piirros työn alle.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kevyttä, mutta en pahaa. Olen oppinut hallitsemaan sitä, mulla ei ole ikinä ollut sillai pahaa oloa. Pieni jännitys on aina hyvästä, se nostaa mut. Se ei ole pelottavaa eikä kauhistuttavaa.”

Kumpi jännittää enemmän, ensimmäinen yleisö vai ensi-ilta? ”Ensimmäinen yleisö on vielä harjoitus, ja sehän ei jännitä vaan on mielenkiintoinen siinä mielessä, että miten yleisö ottaa sen ja tuleeko millaisia reaktioita. Ensi-illassa homma on yleensä jo niin valmis, etten nää mitään syytä ruveta sitä mitenkään erityisesti jännittämään. Se on harjoiteltu jo niin moneen kertaan jo.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja ja rutiineja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Kyllä mä muutamaa minuuttia ennen esitystä istun alas ja keskityn. Olen laittanut kaikki valmiiksi. Ajattelen sukulaiseni läpi ja toivotan kaikille hyvää. Esityspäivinä on jo aamulla takaraivossa se tieto, että tänään on esitys. Kyllä se vaikuttaa sitten siihen, että mitä ja milloin syö, et mikä on energiatason oltava esityksessä, et mikä sen kesto on ja miten raskas rooli on kyseessä. Sellainen rutiini mulla on, että menen suunnilleen samaan aikaan teatterille, vaihdan vaatteet ja laitan maskit, ja ne teen aina samassa järjestyksessä. Siitä rutiinista on vaan tullut sellainen ja se kannattaakin tehdä niin, se on just sitä keskittymistä myös. Eikä se siitä häiriinny, jos joku tulee siihen väliin häiritsemään, sen voi panna poikki ja jatkaa sitten. Mä oon ollut aina sitä mieltä, että ammattitaitoa on se, että mahdollisimman nopeasti opettelet menemään nopeasti siihen roolihenkilöön, ettei sun tarvi viittä tuntia aikaisemmin keskittyä, ja että sieltä roolista tullaan yhtä nopeasti pois, et kiitoksissa ei olla enää roolissa. Silloin ollaan jo ihan vapaa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”Ehkä legendaarista oli se, kun Ville Virtanen löi päänsä muuriin Suomenlinnassa ”Taru Sormusten herrasta”-jutussa. Kukaan ei nähnyt sitä tapahtumaa. Ville oli ihan sekaisin kolme-neljä päivää sen jälkeen. Me muut aateltiin, et mikä sillä on! Onks se ruvennut vetään jotain kamaa? Se puhui ihan sekavia, näyttämölläkin se vaipui yhtäkkiä johonkin eikä suostunut esimerkiksi kuolemaan. Se oli kiusallisen legendaarista, hän itsekin kirjassaan kertoo tästä. Hänellä oli aivotärähdys, ja paha. Ihme ettei mennyt taju, se paikkakin tiedetään missä se tapahtui, juostiin siellä pimeässä toisesta kohtauksesta nopeasti sisään ja Ville tuli viimeisenä sieltä, hänen pitikin tulla viimeisenä. Pitkä kaveri kun on, niin oli komauttanut päänsä sitten.”

”Niitähän sattuu silloin tällöin, että joku unohtaa tekstin ja yrittää sitten selviytyä siitä, ja ajaa itsensä vaan entistä vaikeampaan tilanteeseen. Kaikki muut tietää sen ja näkee, et se on aivan kusessa nyt! ”Tärkeintä on olla aito”-näytelmässä, en muista mikä se syy oli, mutta pudottiin koko porukka ja yleisö. Ulvottiin viisi minuuttia, sekä yleisö että me, se meni aivan kaoottiseksi. Se lähti jostain ihan pienestä, ja yleisö näki sen, että nyt tää karkaa käsistä ja niinhän siinä kävi. Veikko Sinisalolla kävi yhdessä yleisöennakossa siten, että putosi ihan täysin ja se nauruhan on todella tarttuva. Aina se yritti tulla uudelleen kohtaukseen ja eihän siitä tullut mitään, sitä kesti varmaan vartin. Se lähti siitä, että sen piti sanoa ”mennään aasin rattailla sairaanhoitajan luo” ja se sanoi sen vahingossa toisin päin”, Vesa nauraa.

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Elämäni on täynnä mukavia muistoja, en pysty nostamaan sieltä mitään tiettyä esiin. No, ensirakkaudet on ollu kauheen kivoja...”

Tähän väliin minä kerron lukioaikaisen muistoni siitä, kun luokkakaverini piti Vesa Vierikosta esitelmän ja näytti pätkän Katsastus-elokuvaa esitelmän lomassa. Siitä hetkestä eteen päin Rimpiläinen oli loppuviikon sairaana meidän luokaltamme ja homma johti rimpiläiskieltoon, eli nimeä ei saanut mainita luokassa lainkaan. Leffan nähneet tietävät kyllä mistä on kyse...

Käytkö katsomassa muiden esityksiä? ”Enpä juuri. Kymmenen vuotta tuli oltua TeaKissa hommissa ja sitä ennen mä kävin katsomassa noin kymmenen esitystä vuodessa keskimäärin, ja TeaKissa mä kävin katsomassa noin kymmenen esitystä kuukaudessa. Sain nähdä aika lailla tarpeekseni niihin aikoihin, eli nyt mulla ei ole minkäänlaista hinkua nähdä teatteriesityksiä. Kohta saattaisi ruveta taas kiinnostamaankin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Olen nyt kieltäytynyt kaikista rooleista, ”Vielä ehtii” pyörii kolme iltaa viikossa ja se riittää hyvin mulle. Jos aikataulut natsaa, keväällä aletaan kuvata yhtä sarjaa ja mä olen lupautunut siihen mukaan. Kesällä sitten minä, Loiri ja Petelius ollaan samassa jutussa”, Vesa vihjaisee tulevasta ja myöhemmin selviää, että kesällä kuvattavassa jutussa on kyse uudesta Joulukalenterista.

Onko sinulla mottoa? ”Kaikki järjestyy.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää suomalaiselle teatteriyleisölle? ”Älkää uskoko mitä teille sanotaan. Uskokaa silmiänne ja pitäkää oma mielipiteenne.”

Osaatko imitoida jotain henkilöä? ”Ihan näitä perinteisiä...Jörn Donneria, Jussi Jurkkaa, Fakiiri Kronblomia...Näähän on tietysti ääni-imitaatioita. Kun alussa puhuttiin siitä, että mä olen tekninen näyttelijä, niin on mulle näyttelijänä kehittynyt sellainen, että kun mä vähän aikaa katson ihmistä, niin mä hyvin nopeasti löydän sieltä sen gestiikan siihen olemukseen ja missä se sen kipu on, vaikkei se oikeasti näyttäisi sitä. Sitten on helppo muuntua siksi ihmiseksi, pääsee fysiikaltaan ja rytmiltään lähelle sitä. Ihmisen älykkyysosamäärä on muuten mielenkiintoinen asia näyttelijälle! Ihmisen ÄO:ta muuttamalla sä muutat koko sitä näyttelijäntyötä. Usein itserakkaat näyttelijät pilaavat koko henkilön ja jutun sillä, että näyttelevät tyhmän roolihenkilön viisaammaksi, kun ne ajattelee, että tulee muuten tyhmä vaikutelma. Pitäisi aina hahmottaa tarkkaan, että kuinka älykäs se henkilö on tai kuinka tyhmä tai yksinkertainen se on. Siinä on komedianäyttelemisen yksi avain, voin sen paljastaa tässä.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En mikään, mutta jos joku pitää sanoa, niin Teräsmies voisi kiva olla.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä ensin tutkisin oman kehoni ihan ensimmäisenä, et mistä tässä on kysymys. Sit seuraavaksi mä asettuisin uhriksi miesten viettelylle, mua kiinnostaa se siltä puolelta, et kuinka te yritätte ja mitä keinoja te käytätte.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Unilääkettä! Kyniä ja paperia, tablettitietokone ja nettiyhteys. Mä haluaisin kyllä äkkiä takaisin uneen. Tai sitten voisi ottaa unilääkkeeksi oopiumia, jota en oo kyllä koskaan kokeillut. Aina kun heräisi, niin ottaisi lisää. Se on ihan niin kuin matka toiseen maailmaan kuulemma, ja kuitenkin makaat vaan paikallaan siellä pesässä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin sinne mitä milloinkin tarvitaan. Jos haluaisin mennä sinne syömään lakritsaa, niin sit ottaisin lakritsaa.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä menisin tuonne Rooman vallan aikaan ja Jeesuksen syntymään. Mä oon lukenut aikanaan pitkää latinaa ja se aika on kyllä jättänyt jälkensä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion kävellä ulos täältä ravintolasta, heh. Ja sitten menen Taiteilijakoti Lallukkaan ja alan piirtämään.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Tota

Mikä sytyttää sinut? - Katse

Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekkyys

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatus veneen kylkeen

Mitä ääntä inhoat? - Hammaslääkärin pora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Astronautti

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitä jäbä?”

Vielä ehtii / Helsingin Kaupunginteatteri

Vielä ehtii / Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 31.10. 2013 Pienellä näyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Ohjaus Pertti Sveholm

Rooleissa Riitta Havukainen, Jukka Rasila/Jouko Klemettilä, Vesa Vierikko, Ulla Tapaninen, Kaisa Torkkel ja Leena Uotila

 Vielä ehtii-näytelmää esitettiin aluksi loppuunmyydyille katsomoille Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, ja vuodenvaihteessa se suuren kysynnän vuoksi on siirtynyt Hakaniemeen Arena-näyttämölle. Carin Mannheimerin edellinen näytelmä "Viimeinen valssi" nähtiin sekin Kaupunginteatterin ohjelmistossa muutama vuosi sitten, ja siinä tapahtumat sijoittuivat vanhainkotiin.

 Joukko pirteitä vanhempia rouvashenkilöitä on kokoontunut aina maanantaisin yhteiselle lounaalle ja kortinpeluulle Mariannen (Leena Uotila) luo. Neljän daamin joukko on harventunut jälleen yhdellä ja mukaan bridgerinkiin tarvittaisiin uutta verta. Sitä löytyykin Vesa Vierikon antaumuksella tyypittelevän arvokkaan herrasmiehen muodossa. Rakkauttakin on ilmassa. Paikalle ilmaantuu yllättäen myös Monitoimi-Tommiksi kutsuttu nuorukainen (Jukka Rasila, jota Putous-kiireissä saattaa paikata myös Jouko Klemettilä) hoitamaan erinäisiä korjaustöitä ja turvallista asumista edistäviä hommia.

Kippis mukavalle porukalle! / (c) Tapio Vanhatalo

Olin yleisön seassa sieltä nuoremmasta päästä, mutta en silti tuntenut oloani millään tavalla ulkopuoliseksi. Väistämättä tässä vanhennutaan kaikki ja monista pienistä osasista on kiinni se, että millainen vanhuus itsekutakin tässä odottaa. Voi kunpa saisin edes hitusen mukaani siitä ajatusten lennokkuudesta ja huumorista, jota nämäkin tytöt viljelivät. Muisti pätkii ja olo on välillä turvaton, mutta yhdessä hyvien ystävien kanssa on mukava muistella vanhoja riehakkaita aikoja  ja tuntea suurta yhteenkuuluvuutta. Ystävyys ei myöskään katso ikää eikä sukupuolta, kun synkkaa niin synkkaa ja siinä ei ole muilla nokankopauttamista!

 Mariannen koti oli kauniisti lavastettu, itsekin viihtyisin siellä mielelläni. Ja millaisia tyyppejä! Lonkkaansa muljauttava boheemi Säde (Riitta Havukainen), mahtavaa sarkasmia viljelevä Annakaisa (Ulla Tapaninen) jolle Veikko-mies soitteli koko ajan eikä saanut hetken rauhaa. Sympaattinen ja suvaitsevainen Marianne oli kuitenkin suosikkini. Vähän höpsökin, mutta kukapa meistä ei olisi? Näkemässäni esityksessä Tommina touhusi Jukka Rasila ja itseäni huvitti se, millaisen mielikuvan tv-hommat saattavat päähän muodostaa tiedostamatta. Vaikka olen nähnyt Rasilan lavalla monesti aiemminkin, miehen tokaistessa avonaisesta ulko-ovesta kuulin päässäni välittömästi lauseen "nyt se on auki ja nyt se on kii". Positiivista supinaa mies kuitenkin kanssakatsojissa herätti, ja nyökyttelin mukana.

 Vielä ehtii vaikka mitä! Antaa palaa vaan! Mukaansatempaava hyvän mielen näytelmä oli tämä, ja teemastaan huolimatta sopii kyllä nuoremmillekin katsojille.

Teatterikärpäseltä neljä tähteä ****

(esitys nähty pressilipulla)

Diivat / Heinolan Kesäteatteri

Diivat / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 13.6. 2013, kesto noin 2h 20min väliaikoineen

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Rooleissa : Puntti Valtonen, Eero Saarinen, Sari Havas, Vesa Vierikko, Pekka Strang, Rea Mauranen, Helena Vierikko ja Iikka Forss

Taustaa : Ken Ludwigin käsikirjoittama farssi Diivat kertoo kahdesta näyttelijästä, Jack Gablesta (Puntti Valtonen) ja Leo Clarkista (Eero Saarinen), jotka kiertävät ympäri maata esittämässä Shakespearen koottuja teoksia kehnohkolla menestyksellä. Sattumalta Leo lukee lehdestä kuolemansairaasta vanhasta rouvasta, joka etsii rakkaita sukulaisiaan Maxia ja Steveä. Leo ja Jack päättävät tekeytyä perintörahojen toivossa rouvan sukulaisiksi ja samalla tulee näyttelijäntaidotkin punnittua, toinen sukulaisista kun osoittautuu vielä kuuromykäksi. Jottei kaikki olisi liian helppoa, paljastuu vielä, että kyseessä ei todellakaan ole kaksi sukulaispoikaa Max ja Steve, vaan kaksi tyttöä Maxine ja Stephanie ja soppa on valmis. Monenlaista hämmennystä ja sekaannusta saadaan aikaan, sillä lempikin siinä vielä leimahtaa...

Eero Saarinen ja Puntti Valtonen / kuva Lauri Rotko 

Plussaa : Olen nähnyt Diivat aiemmin pariinkin otteeseen, joten juonipuolella ei suurempia yllätyksiä tullut. Kummasti silti näytelmään saadaan erilainen meininki, riippuen siitä ketä viehkoja tyttösiä esittää. Etenkin Puntti Valtonen oli ihanan tyttömäinen ilmeineen ja niiauksineen liihottaessaan perhosasussaan pitkin lavaa. Sari Havas Megin roolissa oli upea ja uhkea. Mahtavaa oli nähdä Vesa Vierikko pappi Duncanin roolissa. Aika tunnistettavat maneerit hänellä kyllä on ja puhetyylistä tuli heti muutama aiempikin rooli mieleen, mutta Vierikko on Vierikko. Nautittavaa seurattavaa oli hänen uhoamisensa siitä, miten falskeja näyttelijät ovat, seistä pönöttää nyt keskellä lavaa julistamassa sanomaansa kovaan ääneen. Tanssikuviot olivat myös melkoiset, ja naurusulakkeeni meinasi taas kärvähtää kun hänellä oli jemmassa "suuri yllätys, tosin ryppyinen" taskussaan Stephanien varalta. Pekka Strang oli oivallisen härski tohtorismies. Iikka Forss oli hänen poikansa Butch. Hauska oli etenkin kohtaus, missä Butch istui yleisön joukossa ja huuteli sieltä lavalle. Iikka on irrottelun mestari ja olisin toivonut hiukan enemmän revittelyä, tosin nyt mies malttoi pysyä käsikirjoituksessa (toisin kuin viime vuonna Sappeella...). Rea Maurasta en meinannut aluksi edes tunnistaa vanhaksi rouvaksi, onnistunut maskeeraus oli hänellä kyllä. Ylimääräistä hupia ja kunnon putoamisen tarjosi Puntti Valtosen ilmeily tismalleen samaan aikaan kun satamasta lähti laiva, joka äänekkäästi ilmoitti lähdöstään. Kyllähän sellainen repeäminen pistää katsomonpuolellakin nauramaan!

Sari Havas ja Eero Saarinen / kuva Lauri Rotko

Miinusta : Alkuhöpinät olivat jotenkin puuduttavia ja hetken mietin, että miksi ihmeessä lähdin tätä katsomaan koska tiedän kupletin juonen. Mietiskelin, että farssien aika taitaa olla minun kohdaltani ohi, toki näillekin on tilauksensa mutta janoan jotain ihan muuta. En tiedä miksi käsikirjoituksessa pitää olla mukana ne hirvijuhlat ja Loppiaisaaton harjoitukset, se kun tuo vain extrahupia mukaan eikä olennaisesti liity itse juoneen. Mutta kun kunnolla näytelmässä päästiin vauhtiin, niin minä heitin kriitikkolasini taas sivuun ja nauroin muiden mukana sydämeni kyllyydestä.

Muuta : Mikä siinä on, että naiseksi pukeutunut mies jaksaa aina vaan naurattaa? Heinolan Kesäteatterissa tuntuu olevan vuodesta toiseen aika tavalla "varman päälle"-juttuja ja tuttuja näyttelijöitä vetonauloina. Miten kauan sitten samalla kaavalla tehdään, se jää nähtäväksi. Itse aion jatkossa hakeutua vähän erilaisten esitysten pariin kesälläkin, mikäli niitä suinkin vain on tarjolla. Mokomat tosin löytävät aina näyttelijäkaartiin sellaisen houkuttimen, jota en voi vastustaa. Tällä kertaa se oli Vesa Vierikko.

Diivoille neljä tähteä ****.