Kersantti Karoliina / Hämeenlinnan Teatteri

Kersantti Karoliina / Verkatehtaan Vanaja-sali, Hämeenlinnan Teatteri

Kantaesitys 13.2. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna-Leena Härkönen

Ohjaus Heikki Paavilainen

Sävellys Costello Hautamäki

Sanat Costello Hautamäki ja Anna-Leena Härkönen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Jani Koskinen, Ushma Karnani, Harri Ekonen, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Lauri Kukkonen, Mikko Töyssy, Jyri Ojansivu, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Tanssijat : Sari Marin, Jani Rasimus, Matvei Ojansuu, Timo Tamminen, Oona Sihvonen, Iina Sihvonen, Jemina Pekkonen, Kreeta Kallio, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Jukka Riitaluoma, Sami Ruusukallio ja Jimi Hautamäki

 Kersantti Karoliina on tarina siitä, mitä tapahtuu kun kahden pienen lapsen äiti päättää lähes hetken mielijohteesta lähteä armeijaan, kun se nyt on naisillekin mahdollista. Karoliina (Sinikka Salminen) on kadottanut itsensä ja parisuhteensa arjen harmauteen ja kakkavaippojen sekaan, ja päättää astua hyvän ystävänsä Anun (Ushma Karnani) kanssa armeijan harmaisiin. Sukupuolirooleja ja asenteita pistetään kerralla uusiksi, ja romantiikkaakin on ilmassa.

 Oli sitten Popeda-fani tai ei, Kersantti Karoliina lienee kaikille tuttu biisi juurikin tästä aiheesta ja se tietysti kuullaan lopussa. Aina on positiivista se, että vaivaudutaan tekemään myös täysin uusia biisejä, koskapa ns. jukebox-musikaaleja alkaa tulla jo korvista. Biisien sävellyksistä on vastuussa Costello Hautamäki, ja tämä on kyllä silkkaa hunajaa herran faneille. Tarttuvia melodioita, vahvaa kitarointia, herkkiä balladeja. Mikään Popeda-musikaali tämä siis ei ole, mutta samassa kategoriassa mennään ja sen tyylilajin ystäville Kersantti Karoliina on musiikillisesti napakymppi. Lavalla kaiken aikaa olevassa bändissäkään ei ole moitteen sijaa, napakka ote ja meininki säilyy alusta loppuun.

 Mutta sitten... Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja alku vaikutti hyvin lupaavalta, mutta olin ensi-illan päätyttyä enemmän kuin hämilläni ja harmistunut. "Annaleenahärkösmäinen" nasevuus, purevuus ja dialogin jipot puuttuivat tekstistä lähes täysin! Siellä sun täällä niitä välähdyksenomaisesti tuli esiin, mutta vain käväisemään ja lopputuloksesta tuli jotenkin tasapaksu ja kökkökin. Loppu oli ennalta-arvattavissa, eikä ohjauksellisestikaan tämä mitään suuria yllätyksiä tarjonnut missään vaiheessa. Vaaleanpunaisten lasien sijaan istuin nyt näköjään kriitikkolasit päässä, sillä minua ei ainakaan järin huvittanut esimerkiksi toimittaja suoraan Kummelista tai Putouksesta tutun sloganin täysin turha käyttö. Lavastuksesta ei juuri jälkipolville mainittavaa jäänyt, tasojen päällä hypeltiin tai istuttiin ja sängyt hoitivat sitten loput. Koreografioissa ja tanssijoilla oli paikoitellen oikein hyvä meininki ja silkkaa taitavuuttakin, mutta esimerkiksi sängyssä keikkumiset ja villagepeoplet saivat minut lähinnä kiemurtelemaan vaivautuneena penkissä (messevistä tekoviiksistä toki pisteitä aina...), samoin Elisabeth Rehnin vessareissu, vaikka sillä nyt ei tanssin kanssa mitään tekemistä ollutkaan.

(c) Tommi Kantanen, HMLn teatteri

Näyttelijäntyöllisesti ei tämä tarjonnut mitään huippuhetkiä oikein missään vaiheessa myöskään, niin paljon lepäsi biisien varassa. Sinikka Salminen oli oikein pätevä nimiroolissa ja laulupuolikin onnistui hienosti, eikä siitä toki ollut epäilystäkään. Musikaalin pääroolista huolimatta hän ei kuitenkaan noussut mihinkään seuraavalle "levelille", hyvää työtä hän on tehnyt ennenkin. Teatterille iso plussa siitä, ettei esim. päärooliin palkattu ketään talon ulkopuolelta lipputuloja hankkimaan. Yksi dynamo tässä kuitenkin oli, jonka puuttumista heti jäi kaipaamaan, nimittäin Jani Koskinen Karoliinan Antti-miehenä. Mies on niiiiin kotonaan tämäntyylisissä biiseissä ja se näkyi ja kuului kyllä Vanaja-salin takariviin asti. Janin huikeaa ääntä olikin jo vähän ikävä. Enemmän tuli kuitenkin ikävä viimevuotista lemppariani, Pojat-musiikkinäytelmää, seuratessani tutun poikakolmikon tämänkertaista suoritusta...

 Lähdin musikaalia katsomaan vailla minkäänlaisia odotuksia ja aika tyhjin käsin myös poistuin. Olen kuitenkin varma siitä, että sana kiirii menevistä biiseistä ja sen suhteen ihmiset saavat kyllä rahoilleen vastinetta. Riehakasta fanitusta oli ilmassa jo nyt. Minun juttuni tämä ei ollut, ja se vähän jopa harmittaa.

Joudun antamaan vain kaksi tähteä, toinen tähti Sinikalle ja Janille ja toinen Costellon sävellyksille. **

(esitys nähty kutsuvieraana)

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri, Päänäyttämö

Kantaesitys 17.10. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Harri Ekonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Turkka Mastomäki, Panu Hietalahti, Mikko Töyssy, Lauri Kukkonen ja Johanna Reilin

Taustaa : Talousvaikeuksien kanssa painiskeleva pikkukaupungin teatteri saa esitettäväkseen Kuningas Lear-näytelmän, jonka ohjaajaksi on pestattu kehuttu ja kohuttu Tuomas Sepänpoika (Lauri Kukkonen). Ohjaaja on noussut komeetan lailla tähtien joukkoon, etenkin kohutun ja Tampereen Teatterikesässäkin nähdyn teoksensa turvin, jossa pisteltiin menemään oikealla asfalttikoneella. Tämä tuleva näytelmä tuntuu kuitenkin vain välityöltä matkalla kohti jotain suurempaa. Kuningas Learin rooli napsahtaa teatterin ikihongalle, Harri Ekoselle (Harri Ekonen) joka suunnittelee eläkepäiviään ja tuskailee niin muistinsa, tytärsuhteensa, sairauksiensa ja pienen alkoholiongelmansa kanssa. Teatteri on saanut myös uuden johtajan (Johanna Reilin) sekä nuoren ja nätin harjoittelijan (Ushma Karnani). Näytelmän harjoitukset alkavat ja pian kulisseissa kuohuu. Kestääkö Ekosen kunto rankan harjoituskauden? Miten käy koko työyhteisön, kun kyräily ja kateus alkaa nostaa päätään?

Ushma Karnani ja Harri Ekonen / kuva Terho Aalto

Plussaa : Pakko myöntää heti alkuun, että Kuningas Lear itsessään ei ole minulle millään tavalla tuttu teos ja ennalta vähän jännitinkin, että mitäköhän täältä nyt on tulossa. Hyvin nopeasti huomasin kuitenkin, että pääpaino tässä ei ole niinkään Learissa, vaan Harri Ekosessa. Omana itsenään, fiktiivisenä Harri Ekosena, narrina ja kuninkaana. Tässä minä olen, kaikkine sairauksineni ja puutteineni, ottakaa tai jättäkää. Lavalla vilisee heijastekuvina Harrin kymmenet roolit, lupsakka sanailu saa yleisön nauramaan. Vanhat stand up-rutiinit jaksavat yhä naurattaa ja muutenkin olemus on kovin tuttu, teeveestäkin. Harri vaeltaa väsyneenä tuore plari kulahtaneessa muovikassissa näyttämön poikki ja hetkeä myöhemmin nostattaa myrskyä vähän erilainen kruunu päässään. Näyttämön kuningas ansaitsee toisenlaisen kruunun. Teatterin kehutussa ilmapiirissä ei kaikki ole niin kuin luullaan, tuore johtaja Sirkka Pyörre ei ole ollut kaikkien suosikki ja hän yrittää hiukan epätoivoisestikin saada väkeään avautumaan ja tuomaan mieltä kalvavat ajatukset julki. Naisnäyttelijäkonkarit Riitta ja Sisko (Katariina Kuisma-Syrjä ja Sinikka Salminen) joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, kun heidän tontilleen tulee uusi tulokas Usva (Ushma Karnani). Lapsuudesta tuttu "me ei leikitä sun kanssa"-tyylinen meininki jatkuu helposti aikuisenakin, itkutekniikoita opetetaan ja kaiken yllä häilyy kyynisyys omaa työtä kohtaan.  Tämä voisi tapahtua missä tahansa, teatterin rajat häilyvät. Tasaisen varmaa työtä kaikilta näyttelijöiltä, tosin omasta mielestäni Ekosen lisäksi vahvimman roolityön tekee Turkka Mastomäki. Miehinen mies ja jylhä-ääninen Markku Vastamäki kukkoilee näyttävästi, mutta toisaalla tahtoo väkisin rujoutta ja rumuutta roolityöhönsä, kaipaa merta ja neljää poikaansa, on itse meri. Patoutumia on. Näytelmää pitäisi kuitenkin samalla harjoitella ja saada esityskuntoon ilman, että sisäiset ristiriidat näkyvät katsomoon. Näyttämöllä pyörii koko ajan valtava aurinkokello, nähdäänpä nostolavaakin. Visuaalisuus äänitehosteineen suorastaan lyö ällikällä moneen otteeseen, sillä vastaavaa en ole kokenut oikeastaan missään. Iso kiitos siitä, että myös teatterin tärkeitä taustajoukkoja nähtiin lavalla tämän tästä omissa puuhissaan. Väistyvän teatterinjohtaja Paavilaisen herkkä viimeinen tervehdys videon muodossa löysi hyvin paikkansa eikä tuntunut lainkaan väkinäiseltä. Lopun lähestyessä olin pakahtua suurista tunteista. Tunsin ensinnäkin valtavaa lämpöä ja hellyyttä Harri Ekosta kohtaan. "Älä jätä meitä Harri vielä, sinunlaisiasi tarvitaan yhä!" Toisekseen tunsin suunnattoman suurta ylpeyttä "omaa" teatteria kohtaan, sen näytteljöitä, sen taustajoukkoja, kaikkia niitä jotka mahdollistivat tämän. Kuningas näyttämöllä on yksi komeimmista kokonaisuuksista ikinä näillä lakeuksilla, olen onnellinen siitä että sain olla paikalla kun taputimme seisten kädet puuduksissa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen porukan loppukiitoksiin, liikutuksen kyyneleet silmissä. Hienoa työtä! Tämä pitäisi nähdä vielä uudestaankin, sillä kerta tätäkään herkkua ei riitä. Ekstraplussat vielä varsin informatiivisesta käsiohjelmasta.

kuva Terho Aalto

Miinusta : Mieleeni ei palaudu mitään negatiivista tämän esityksen tiimoilta. Odotin kovatasoista juttua ja sain vielä enemmän!

Muuta : Näytelmän ensi-ilta oli samalla Harri Ekosen 30v-taiteilijajuhla. Onnittelujono yleisölämpiössä oli pitkä, ja pääsin minäkin halaamaan The Harria. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan Antti Mikkolan seuraavaa työtä.

Kuningas näyttämöllä ja kuninkaalliset viisi tähteä *****. 

Pojat / Hämeenlinnan Teatteri

Pojat / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Sovitus ja ohjaus Snoopi Siren

Sävellys ja sanat Jarkko Martikainen

Koreografia Riia Kivimäki

Rooleissa : Pyry Nikkilä (Jake), Jyri Ojansivu (Immu), Eppu Pastinen (Urkki), Mikko Töyssy (Matti), Lauri Kukkonen (Pate), Lasse Sandberg, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Timo Mäkynen, Nelli Ojapalo, Elina Varjomäki, Jemina Pekkonen, Taru Still ja Inka Turtola

Muusikot : Antti Rajala, Kalle Penttilä, Samuli "Teho" Majamäki, Jari Salminen ja Jussi Koskinen

Taustaa : Paavo Rintalan Pojat-romaani ilmestyi vuonna 1958 ja herätti ilmestyessään paljon puhetta puolesta ja vastaan. Teos kertoo oululaisesta poikajoukosta toisen maailmansodan aikoihin, ja sota tuo poikien leikkeihin ja arkeen oman lisämausteensa monessakin muodossa. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden aikajaksolle, ja salakavalasti mukaan hiipii synkempiäkin sävyjä. Moni muistaa varmasti Mikko Niskasen ohjaaman Pojat-elokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1962. Maineikas Pojat saa nyt Hämeenlinnan teatterin käsissä uuden päivityksen, sillä nämä pojat myös tanssivat ja laulavat. Jarkko Martikainen on tehnyt musiikkinäytelmää varten täysin uusia kappaleita, joista osa kuullaan instumentaaliversiona.

Pojat / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Ennakkovaroitus; nyt tulee tekstiä!

Plussaa : Keväällä näin ensimmäistä kertaa teatterin tulevan syyskauden ohjelmistolehtisen, ja sydämessäni läikähti nähdessäni siellä otsikon Pojat. Kirjan olen lukenut joskus kouluaikoina ja elokuvan olen nähnyt useampaankin otteeseen, ja siitä on muodostunut minulle yksi rakkaimmista elokuvakokemuksistani ikinä. Jokaisella katselukerralla siitä on auennut jotain uutta, ja niinpä odotukset tämän musiikkinäytelmäversion suhteenkin olivat aika korkealla jo kättelyssä. Minulla oli sellainen kutina, että jos tämä aihe tällä tekijäporukalla onnistutaan sössimään, lopetan koko harrastuksen tähän. Ei vaan ... Luottavaisin, vaikkakin jännittynein mielin istahdin katsomoon ensi-illassa.
Heti alkuun voin sanoa, että kaikki ne odotukset, joita minulla näytelmää kohtaan oli, ylitettiin niin että kohina kuului! Tämä on totta totisesti syksyn kovin juttu, napakymppi, niin ohjauksellisesti kuin toteutuksellisesti! Olen aiemmin todennut useampaankin otteeseen, että teatteri on parhaimmillaan silloin, kun se vetoaa monenlaisiin tunteisiin. Nauru on herkässä, ja niin on itkukin. Tämä oli herkkua niin silmille kuin korvillekin. Nerokas lavastus toimi niin kouluna kuin ratapihanakin ilman sen suurimpia kikkailuja, tarjosi samalla piilopaikkoja ja mahdollisuuksia väijyskelyyn ja "rakkauden vaanimiseen". Puvut ja kampaukset, valot ja tehosteet loivat ajankuvaa ja tunnelmaa. Mieleni sopukoihin jäi kuulumaan junanvaunujen kolkko kalke.
Että onkin ohjaaja osannut alkuperäisteoksesta valita myös ne itsellenikin tärkeimmät kohtaukset! Poikajoukon hieno visio sankaruudesta ja pelokkaiden naisten auttaminen, Raksilan taiteellisen tiiatterin hillitön mukaelma Mannerheimin syntymäpäiväjuhlista, Immun värväytyminen vapaaehtoiseksi, kaljakaupat janoisille sotilaille ja muu vaihtotalous, Tuiran poikien kohtalo, Jaken äidin yritykset saada poikansa iloisemmalle mielelle. Parasta kaikessa on kuitenkin kujeileva, sähikäisten lailla sinne sun tänne singahteleva poikaviisikko. Porukka on energiaa ja vauhtia täynnä, paikallaan ei juuri seisoskella, vaan koko ajan on jotain metkua mielessä ja hihitellen siirrytään taas seuraavaan paikkaan kolttosille ja suunnittelemaan sankaritekoja. Naiset ja hameväen ajattelu tosin saa pojatkin hyytymään paikoilleen ja makaroonin lailla levähtämään pitkin piennarta. Jokainen jannu on selkeästi oma yksilönsä, vaikka massan mukana toimitaankin ja yhteen hiileen puhalletaan. Kisataan siitä, kenellä on huonoimmat kengät ja astmalla ylpeillään. Eroja alkaa kuitenkin löytymään, on havaittavissa rauhoittumisen ja ylpistymisenkin merkkejä. Synkkiä aatoksiakin, joita ikään kuin ohimennen väläytellään kavereille muka vitsinä. Kaikkea ei tosin paljasteta edes niille parhaille kamuille, vaikka olisi syytä. Sota tuo poikien viattomiinkin leikkeihin uusia, pelottavia vivahteita. Jännän äärellä ollaan useasti, ja sitten taas juostaan nauraen pois.
Lempparikohtauksikseni muodostui kaksi hyvinkin erilaista tilannetta. Toisessa höynäytetään sotilaspoliisia ja meno on kuin piirretystä (tai Benny Hillistä, ihan miten vaan), peukku ylös sille joka keksi ne pikkuriikkiset nuket! Toisessa taas junanvaunusta tupsahtaa kaikkea muuta kuin janoisia sotilaita, jotka vielä alkavat kertoa laulaen haikeaakin tarinaansa. Tämä oli Martikaisen kappaleista ihan ehdoton suosikkini, kerrassaan nerokas! Mieleeni tuli sanaleikki, jossa rintamalta tullaan ja rintamassa lauletaan. Ja Rintala katsoo ylpeänä ylhäältä teoksensa uutta tulemista. Laulussa oli melkoista voimaa ja tenhoa, iloisesti kerrotaan terveisiä ja "siinä kai se olikin". Aikamoisia ralleja ja hienoja tunnelmapaloja (Messinkilankaa, Immun värväytymislaulu) on Martikaisen kynästä kyllä syntynyt. En ole aiemmin mikään fani ollut, olen kyllä tiennyt miehen omaleimaisen tyylin, joka on tunnistettavissa tässäkin varsinkin muutamassa kappaleessa. Nyt ymmärrän!
Tanssi ja liike on kautta koko esityksen vahvasti läsnä - ja hyvä niin. Hienoa työtä on Riia Kivimäki kyllä tehnyt tämän suhteen. Pidin erityisesti nahistelukohtauksista ja siitä, kun pojat näyttivät mallia hienostelusta. Yleisön mieleen taisi eniten olla vauhdikas laulu "Tikarit, puukot ja pyssyt", ja se jäi vielä päähänikin soimaan.
Entäs sitten ne näyttelijäsuoritukset? En oikein osaa nostaa sieltä ketään ylitse muiden, sillä koko porukka vetää ihan täysillä ja suurella riemulla ja taidolla. Poikajoukko on kokonaisuudessaan mainio, sieltä eniten "samaistuin" ehkä itkuherkkään ja yllytyshulluun Urkkiin (Eppu Pastinen) ja Jakeen (Pyry Nikkilä), joka oli niin läsnä joka tilanteessa ja jonka maanisia piirteitäkin saanut nauru jäi kaivelemaan mieltäni. Sinikka Salminen Tuiran Kaaleppina, Turkka Mastomäen opettaja, Katariina Kuisma-Syrjän Jaken äiti, Ushma Karnanin saksalaisen sotilaan ujosteleva heila, Lasse Sandbergin sotilaspoliisi (ja tutunoloinen vanhempi rouvashenkilö...). Nappisuorituksia kaikki!
Lopussa oli pakko sulkea silmäni hetkeksi, tuntui että joku puristaa lujaa sydäntäni kasaan ja happi loppuu. Teatterista oli lähdettävä mahdollisimman nopeasti ulos, jottei kukaan vaan kysy tai sano mitään. Suorastaan mykistyin pitkäksi aikaa. Päässä pyöri ajatuksia sankaruudesta. Unelmista. Lapsuudesta. Kuralätäköistä ja puihinkiipeilyistä, mutaojasta johon saapas juuttui, lumisodasta, kadonnesta pehmo-oravasta, superpalloista, hyppynaruista ja Apinoiden planeetasta. Jossain päin maailmaa tälläkin hetkellä joku lapsi leikkii puisen pyssyn kanssa, toisille se taas on totisinta totta.

kuvat Tommi Kantanen / HML:n teatteri

Miinusta : Äänentoistossa lieni jonkinlaisia ongelmia? Kuvittelin korvieni olevan lukossa, sillä välillä repliikit ja laulut tuntuivat tulevan jonkun vallin takaa. Vähän myös ehkä hoppuiltiin repliikeissä ja vaihdoissa, mutta ei se liiemmin menoa haitannut.

Muuta : Kiitos vielä murteesta, murrefani kun olen! Murresanoja viljeltiin myös laulunsanoissa, oli mukava lisä niitä sieltä bongailla. Ja musikanttiosastolla itse Teho Majamäki! Olen kyllä äärettömän ylpeä meidän teatterista ja kiitollinen ohjaaja Snoopi Sirenille siitä, että tätä päässään muhitteli. Tämänkaltaiselle musiikkiteatterille on tilausta ja tarvetta. Lisää odotellessa!

Pojat vei sydämeni ja täydet viisi tähteä *****, heilahtivat vieläpä Top 3:een ranking-listallani. Tämä pitää nähdä vielä muutaman kerran. Pojat jatkaa Seitsemännen portaan enkelin viitoittamalla tiellä...

(Niin. Lisäksi on olemassa yksi hyvin henkilökohtainen syy myös, miksi tämä Pojat on kaikissa muodoissaan aina tullut iholle ja ihon alle. Niin henkilökohtainen, että sen tietävät vain harvat ja valitut.)

Jake (Pyry Nikkilä) / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Hyvän asian puolesta

 Tänään sunnuntaina järjestettiin Hämeenlinnan Ritari-areenalla hyväntekeväisyysottelu HPK Old Stars vs. Mansester Broilers. Tapahtuman järjestivät Lastenklinikoiden Kummit yhdessä yhteistyökumppaneiden ja hämeenlinnalaisen monitoimimiehen, Pikku-Penan, kanssa. Tapahtuman tuotto ohjataan Kanta-Hämeen keskussairaalan ja Tampereen sairaalan lastenosastoille.

 Erinäisten pelaajien lisäksi paikalla nähtiin myös mm. hallitseva Miss Suomi, Freeman, Sami Hintsanen (joka lauloi ottelun aluksi Maamme-laulun) sekä kummallisen näköistä porukkaa... Peruukkien ja pukujen takaa paljastui Hämeenlinnan teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin näyttelijöitä.

 Minä olin tapahtumassa hääräämässä yleisnaisjantusena ja arpoja myymässä, joten minulla oli esteetön pääsy hallin käytäville ja pukuhuoneisiin. Tämmöistä porukkaa siellä sitten vastaan tuli :

Kuvassa siis "Håkanin veljekset" (vasemmalta Janne Kallioniemi, Ami Räsänen, Pentti Helin, Samuli Muje ja Jyrki Mänttäri). Komeita on!!

 Hämeenlinnan pukuhuoneesta löytyi tämännäköistä porukkaa :

Kuvassa vasemmalta Jani Koskinen, Lasse Sandberg ja Lauri Kukkonen. Teletappiketju otti vähän lähikontaktia jäälläkin, "Iso hali" varmaan kuului vastustajan korvissa.

Hauska oli tapahtuma ja hyvää palautetta kuului niin yleisöltä kuin pelaajiltakin. Tästä on hyvä aloittaa varsinainen teatterisyksy, ensi viikolla Teatterikärpänenkin suuntaa kohti Hotelli Paradisoa ja Kylmää murhaa, ja siitä eteen päin onkin sitten jatkuvalla syötöllä kaikenlaista luvassa. Kivaa!

Haastattelussa Lauri Kukkonen

 Lauri Kukkosen tapasin syyskuun loppupuolella 2012 Hämeenlinnan Verkatehtaan ravintolassa.

Lauri on syntynyt 1985 ja horoskooppimerkiltään hän on härkä. Mistä olet kotoisin? ”Mä en oo koskaan osannut sitä selittää ihan suoraan...Heinolassa mä olen syntynyt ja siellä mä olen asunut muutamat ekat lapsuusvuodet, jonka jälkeen muutettiin Järvenpäähän. Lukion mä oon käynyt Helsingissä ja asuin tietysti silloin siellä myös, ja sitten tulin Tampereelle opiskelemaan. Kaikki on tuntunu silleen kivoilta, että vaikeaa sanoa mistä mä olen kotoisin. No jos pitää joku näistä sanoa niin Järvenpää. Ja nyt mä asun Tampereella”, Lauri selvittää.

Mitä harrastat? ”Tulevaisuudessa harrastan moottoripyöräilyä (sain just kortin), ja polkupyöräilyä ja juoksemista mä harrastan. Ja aina kun täällä pääsee lentopalloilemaan, niin sitäkin. Ja sulkapalloa. Sit mä tykkään puuhata käsilläni kaikkee, ihan kutomisesta pyöränlaittoon. Mä kudon yksinkertaisia asioita, siihen täytyy tulla se meditatiivinen puoli mukaan. Sit taas toisaalta mussa asuu sellainen pieni perfektionisti, joka haluaa asioiden sujuvan saumattomasti ja parhaiten tää ominaisuus tulee mussa esiin mun suhteessani polkupyörääni. Jos mä huomaan, että jostain kuuluu nitinää, niin mun pitää purkaa ja katsoa mistä se johtuu”, kertoo Lauri.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Siviilissä mä olen kyllä aika kätevä käsistäni. Vaikeaahan sitä on itse sanoa, mutta mä luulen että noin ammatillisesti mä tykkään fyysisestä komediasta, liikkeestä lavalla. Mun liikkeessä on aina tietynlainen tarkkuus ja tilanteet hahmottuu aina kehon kautta, ei välttämättä sitä kautta mitä mä puhun. Mä hahmotan komiikkaa kaikessa mitä mä teen, teen mä sitten draamaa tai muuta. Tavallaan sitä löytää absurdia vähän joka tilanteesta.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Mä tykkään mieluummin nähdä asian niin, että mä en vielä osaa. Oon mä tässä huomannut, että vaikka kuinka harjoittelisi, niin ei sellaiset äärimmäiset akrobatiatemput oo kyllä multa ihan ykkösellä onnistuneet ja mä veikkaan, että tästä eteen päin se tulee oleen vaan vaikeempaa. Jos mä saisin päättää, niin mä voisin tykätä sirkustaiteilijuudesta tosi paljon, se on sellaista äärimmäistä kehonkäyttöä monella tavalla.”

Iloinen Lauri / kuva Teatterikärpänen

Onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”Ei oo, tai en ainakaan tiedä että olisi. Oon kuullut, että taipumusta on ollut ...on lausuttu jossain iltamissa runoja ja äiti on laulanut kuoroissa. Aina ollaan oltu kyllä kovia laulamaan ! Mä oon onnellinen siitä, että sukupaineista huolimatta mä oon saanut valita aika vapaasti sen mitä mä oon lähtenyt tekeen ja aina on tuettu, vähän ihmetelty mutta tuettu kuitenkin. Kulttuurista on oltu kiinnostuneita kyllä ja arvostettu taiteilijoita ja silleen, mutta ei oo haluttu että omista tulee, heh!”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Toi on aika monimutkainen kysymys, koska monesta instrumentistahan saa ääntä, mutta … Mulla on himassa kitara ja piano, osaan soittaa niitä hyvin auttavasti. Mulla on ollut sellainen projekti tuosta opiskelujen puolestavälistä lähtien, että harjoittelen niin paljon pianoa ja kitaraa, että pystyisin joskus komppaamaan itteäni, ei sen kunnianhimoisempaa. Niin ja sitten ihan mielenterveyden takia mä hankin tonne teatterille sähkörummut nyt tuossa viime talvena ja mä oon hakkaillut niitä. Peruskomppia aina voi soittaa, mutta se miten lujaa sitä soittaa niin se jos mikä purkaa paineita. Toiset ne hakkaa säkkiä, mä hakkaan rumpuja! Meillä oli yläasteella ja lukiossa sellainen bändi, jossa mä lauloin ja siitä on jäänyt sellainen fiilis, että mä oon niinku ”bändipoika”. Mun häissä viime kesänä se bändi teki ekan keikkansa varmaan kymmeneen vuoteen. Siitä on tullut se suhde musiikkiin, mä oon tosi kiinnostunut ja seuraan musiikkia ja yritän tunkee itteeni paikkoihin missä saisi soitella. Mutta se, että onko mulla soittotaitoa, siitä ei voida olla niin varmoja. Intoni on ainakin suuri! Saksalainen punkbändi Die Toten Hosen sanoi kerran, että ”Me soitetaan musiikkia samalla lailla kuin ajamme autoa – ei mahdollisimman hyvin, vaan niin nopeesti ja lujaa kuin mahdollista!” Se meidän bändin musatyyli lähti sellaisesta vanhan polven heavysta liikkeelle, mutta sitten rumpalin mieltymysten mukaan se tempo kasvoi ja kasvoi. Se oli sit sellaista punkrock-henkistä. Niin sen bändin nimi oli Shrew Driver, ei niinku ruuvimeisseli vaan toi ”shrew” tarkoittaa päästäistä. Me piirrettiin sille logokin, päästäinen jolla oli sellainen talttapäinen meisseli häntänä. Yhet kaverit kun näki sen logon niin ne kysyi, että miksi te ootte piirtäny rotan jolla on joku meisseli hanurissa, hyi!” Lauri nauraa.

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Mä kävin Kallion ilmaisutaidon lukion ja sitä ennen olin ollut kyllä yläasteella kaikissa näytelmissä mukana, mä koin herätyksen silloin yläasteella. Lukioaikana olin Kellariteatterissa Helsingissä, kyllä sitäkin voi jonkinsortin kouluna pitää, se opetti paljon siitä mitä näytteleminen oikeesti on. Teakiin mä hain mutta en päässyt, menin sitten inttiin ja sen jälkeen hain Nätyyn ja pääsin sinne. Sit mä oon käynyt noita näyttämötaistelukursseja jonkun verran. Nätystä mä valmistuin sitten keväällä 2011”, muistelee Lauri.

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Kyllä mä ihan ala-asteella sen jo tajusin jotenkin. Mulla on muistikuva sellaisesta esityksestä, jossa mä esitin Lallia, me käytiin läpi Suomen historiaa. Mä huitaisin verhoon ja sieltä lensi peruukki ja jengi nauroi. Se oli se hetki, että nyt mulle nauretaan ja että ne ei naura mulle, vaan ne nauraa mun kanssa. Mä oon onnistunut jossain! Se on ehkä se hetki kun mä tajusin, että tätä mä haluun lisää. Siitä se sitten lähti. Lavalla sai olla ja uskaltaa, mä kun en lapsena uskaltanut oikein mitään. Teatteri tarjosi sen, että sai leikkiä jotain muuta eikä tarttenut aikuistua. Mua on aina ottanut päähän se, kun joku tulee sillai katsoon päältä että ”Toi on lapsellista, miten sä kehtaat!” Kyllä mä tykkään, että jokainen saisi olla sellainen leikkimielinen jos huvittaa. Kallion lukiossa mä tein pari ekaa vuotta valo-ja äänihommia, en ollut näyttelijänä missään kun tuntui, että ne muut on paljon lahjakkaampia kuin minä, mutta sitten mä menin sinne Kellariteatteriin ja siellä mun kurssi kääntyi, et ehkä tästä tuleekin jotain.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä ja millä muulla alalla mahdollisesti olisit? ”Siksi koska mä olen nyt näyttelijä! Ei ole mitään muuta. Heti kun mä keksin jotain kivempaa niin mä rupeen tekeen sitä. Mulla on hirveesti ammatteja joista mä olisin ollut kiinnostunut, tää ei ollut ainoa. Sinä keväänä kun mä pääsin Nätyyn, mä tutustuin arkkitehtien pääsykokeisiin, teatteripukusuunnittelun pääsykokeisiin ja sit mä lähetin paperit Kotkan merenkulkuopistoon. Mä olisin nyt varmaan joko merillä tai sitten mä olisin suunnittelemassa kaikenlaisia hienoja pytinkejä jossain. Tai sitten jotain ihan muuta.”

Pytinkiä sitä tässäkin... 

Oletko tehnyt muita töitä aiemmin? ”Puutarha-ja viherrakentamista mä olen tehnyt, kaksi kesää olin Saksassakin sen alan hommissa. Sit mä olen ollut raksalla töissä ja Prisman kassalla ja pullopoikana. Oon ollut myös epävirallisena virastomestarina, järjestäjänä Järvenpää-talossa. 15-vuotiaasta alkaen mä oon tehnyt kesätöitä ja oikeestaan sen jälkeen ei oo ollut tilannetta, etten olisi ollut kesäduunissa.”

Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Freddie Mercury on ollut ihan lapsesta asti, se on sellainen kokonaisvaltainen tyyppi niin laulajana kuin yleisönottamisessakin. Onhan noita muitakin, mutta se on vähän sellaista kausittaista. Paljon on sellaisia ihailun aiheita ja kohteita, en mä oikeestaan osaa mainita... No mä sanon Jeremy Irons, siinä on kyl yks! Suomalaisista Petteri Summanen, Santeri Kinnunen...”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”No huh huh mikä kysymys! Toisaalta tuntuu siltä, että esim. Katariina Kuisma-Syrjä olisi sellainen. Mä lähden hahmottaan sitä niinku ihmisen kautta, että ei mua kiinnosta se mitä se ihminen on tehnyt. Totta kai mä haluisin vaikka jonkun DeNiron kanssa näytellä joo, mutta mä olisin varmaan joko niin jäässä tai se oliskin joku kusipää tai mitä tahansa, kun mä en tunne sitä nääs. Sanotaan nyt ihan läpällä, kun mä tiedän siitä henkilöstä jotain, niin Lari Halme! Se on jotenkin niin fleksiibeli hemmo, et jos meille yhteistä harjoitusaikaa suotaisi niin siitä voisi tulla aika hauska juttu!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Oon saanut laulaakin jo niin monen hyvän tyypin kanssa... Mä toteutin jo yhden mun haaveen, lauloin Chess-musikaalista laulun ”You and I” luokkakaverini Riikka Papusen kanssa ja se oli kyllä hienoa!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Haaveita on. Olis joskus kiva kokeilla monologia, siis sellaista oikeeta ja mieluummin jotain tuoretta. Saas nähdä. Sen täytyis olla hyvä teksti. Sit mä en tajua minkä takia, mutta Hamlet on nyt hakannut mun takaraivossa jo pitemmän aikaa. Mut mä en tiedä haluaisinko mä sitä oikeesti, vai onko se joku sellainen pakkomielle. Next to normal-musikaalissa se pojan rooli olisi myös hieno tehdä. Törkeen hyvä musikaali!”

Mikä on parasta työssäsi? ”Työyhteisö ja työkaverit on parasta, ja se että sitä omaa olemista ei tuomita vaan että saa leikkiä.”

Entä miinuspuolet? ”Kilpailu on kovaa, freelancereilla etenkin ja sitten se, että on koko ajan altis arvostelulle. Mä oon ite pyrkinyt väistämään sen kilpailun hyvin vahvasti, tietoisesti.”

Sopivasti seuraava kysymys onkin, että freelanceriys vai kiinnitys ja miksi? ”Nyt oon kiinnityksellä täällä Hämeenlinnassa ja vielä toistaiseksi ajattelin jatkaa sitä, koska suoraan koulusta tulin tänne niin täytyy ensin oppia, ihan typerää lähteä opettelemaan sekä työn rutiineja että ittensä markkinointia ja kaikkee sellaista, mitä ei opita koulussa. Siinä on ihan liikaa kakkuja, joku kärsis siinä. Mä aattelin, että otetaan rauhassa ja mennään johonkin kiinnitykselle ja sitten kun on sellainen rutiininomainen ammattitaito ja se on vankistunut, niin katotaan sitten uudelleen. Mun mielestä kannattaa vähän pysähtyä aloilleen ja kattoa mitä se on. Mä muutenkin tykkään siitä, että mä saan keskittyä omaan duuniini, mun ei tartte koko ajan olla hakemassa jotain tai johonkin.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Luonto, mä pidän siitä. Ja kyllä se puuhailu myös. Musiikki, ja hyvät elokuvat ja vastaavat jutut. Näytelmät. Kuvataide. Runous!”innostuu Lauri.

Kärsitkö esiintymisjännityksestä ja jos kyllä, niin miten se sinulla ilmenee? ”Kyllä, mä poden sitä vaihtelevasti. Se riippuu ihan siitä, että kuinka ”itteni päällä” mä olen sen roolin kanssa, esim. Kaunottaren ja Hirviön kanssa mulla ei ollut juurikaan ramppikuumetta, koska olin löytänyt siinä jotain tärkeetä, olin löytänyt sen kontaktin Sikkeen (Kaunotar), siinä en pelännyt tai jännittänyt mennä lavalle ollenkaan. Jos mulla on vähänkään sellainen fiilis, etten mä tiedä kuka mä oon, mistä oon tulossa ja mihin oon menossa ja mikä sen jutun idea on, niin on hirveen vaikeeta mennä lavalle. Se jännitys ilmenee mulla sillai, että vatsaa kourii ja tiuskin ja olen ärtyisä ja sit en pysy paikoillani. Ja posket helottaa kuin jouluomena, heh!”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” ennen lavalle menoa? ”Se vaihtelee riippuen esityksestä. Nyt mä oon avannut pitkästä aikaa ääntäni ja kroppaani ton Hirviön kanssa, en mä kesällä sellaista tehnyt. Joskus täytyy jauhaa sontaa lämpiössä muiden kanssa, et pääsee jengiin mukaan. Mulle on hirveen tärkeetä, että mä nään jokaisen näyttelijän, jonka kanssa mä olen menossa lavalle ja vaihdan pari sanaa. Lämmittelyn tarkoitus on lämmittää, ei kuluttaa. Olen mä joskus käynyt lenkilläkin, mutta en enää aikoihin.”

Kerro joku hauska kommellus! ”Vaikka kuinka paljon on sattunut! Pyynikillä mulla oli Häräntappoaseessa se pyörälläkaatumistrikki siinä, mun piti törmätä sellaiseen vaakatolppaan ja lentää tangon yli patjalle puskaan. Se oli hirmu hauska temppu ja mä tykkäsin tehdä sitä. No, joskus oli liukasta ja ne polkimet oli sellaiset vanhat muoviset. Mulla lipesi jalka yhdessä esityksessä just ennen sitä kohtausta ja mulla lähti se tasapaino siinä, ja mä sain just ja just itteni sen pyörän päälle, mutta se vauhti oli ehtinyt hidastua ja kun se pyörä osui siihen tankoon, niin se vaan tökkäs siihen ja mä vaan laitan jalan maahan, vaikka piti lentää näyttävästi. Juttuhan pitäis jatkua siitä, että muut tulee kauhisteleen sitä mun onnettomuutta. Sit mä vaan kaadoin pyörän ja sanoin ”Melkein sattu!” Kauhee läheltä piti-tilanne!” Lauri nauraa.

”Sit tässä Kaunottaressa ja Hirviössä viime viikonloppuna kävi sillai, että mun molemmat kengät osui portaan reunaan ja kompastuin, en ottanut ees käsillä vastaan vaan mä liu´uin pitkin sitä näyttämöä muutaman kymmenen senttiä sillai pingviininä. Hävetti ja nolotti niin paljon, etten kyennyt nousemaan heti pystyyn ja Sinikkaa nauratti ihan kauheesti.”

Kerro joku hyvä muisto! ”Me oltiin kesällä 2011 pitkällä reissulla tuolla Espanjassa, ajettiin koko Espanja ympäri autolla kultani kanssa. Meillä oli hirveen tiukka aikataulu, yritettiin saada monta tuhatta kilometriä niin pieneen aikaan, koko ajan oltiin menossa. Tyypillinen virhe, kiertomatkalaisten kannattaa kyllä varata aikaa. Se hetki oli hieno, kun viimeisenä kokonaisena iltana mentiin viimeiseen hostellihuoneeseen, ja sieltä oli ranskalainen parveke merelle. Me avataan se, raahataan sohva siihen parvekkeen eteen, katotaan sitä merta ja tummenevaa yötä, ja sitten tajuaa siinä hetkessä, että ”Näin pitkälle piti ajaa että löysi sen mitä täältä lähdettiin hakemaan!” Siinä tajusi sen mikä elämässä on tärkeää, eli muistaisi arvostaa niitä asioita jotka on läsnä, jos ne vaan näkee.”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain? ”Joskus, miksei. Mä tykkään leikkiä sanoilla ja tykkään miettiä dramaturgisesti tilanteita. Olisi se nastaa, mutta siihen menee varmasti vielä jonkun aikaa.”

Onko sinulla mottoa? ”Ei sellaista mitä muistaisin. Paitsi sellainen iskulause, jonka kuulin tuossa kesällä ja joka jäi mieleeni ”Se mitä jeesusteippi ei korjaa, on rikki!”

Mistä haaveilet? ”Mä haaveilen siitä, että mä saisin tehdä monipuolisia juttuja niin omassa elämässäni kuin töissäkin.”

Missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua? ”Kyllä mä todennäköisesti teatterinlavalla edelleen oon, nää vuodet menee niin nopeesti. Mä nään itteni tasapainossa!”

Mikä supersankari haluaisit olla? ”Haluisin olla ehkä Spiderman, en tiedä miksi just se.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä haluisin fiilistellä kaikilla kuukautiskivuilla. Haluisin tietää miltä se tuntuu kun vuotaa muttei kuole siihen.(naurua) Ai oon ensimmäinen joka vastas näin? Ja sit mä haluaisin laulaa tosi korkeelta. Ehkä mä niillä pärjäisin sen yhden päivän.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin mun kultani ja pari pehmolelua. Kirjoja, joita en oo vielä lukenut. Taatelikakkua, se säilyy hyvin. Portviiniä!”

Jos saisit mennä aikakoneella menneisyyteen, minne hetkeen menisit? ”Mä haluaisin mennä katsomaan Freddie Mercuryä Wembleylle. Olis makeeta! Live Aid! Olisin halunnut nähdä sen Nik Kershawin rimpuilevan sen epävireisen kitaran kanssa, se oli ihan hirrrrrveetä!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Pehmeä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Riisto

Mikä sytyttää sinut? - Älykkyys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Röyhkeys

Suosikkikirosanasi? - En kehtaa sanoa. Ei ehkä suosikki, mutta useimminkäytetty on perse.

Mitä ääntä rakastat? - Meren kohina

Mitä ääntä inhoat? - Naisen kirkaisu, se on niin pelottava!

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Pyöränkorjaaja, arkkitehti, lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Aivokirurgi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ei se mitään!

Huom! Haastattelun jälkeisenä päivänä Lauri hankki itselleen moottoripyörän ja syksyllä tuli ajettua sillä reilut tuhat kilometriä. Kesällä olisi tarkoitus lähteä kiertämään Eurooppaa. Tällä hetkellä Lauri nähtävissä siis Hämeenlinnan Teatterin näytelmissä Kaunotar ja Hirviö, Ruostetta ja timantteja sekä Perheistä parhain. Syksyn näytelmät julkistetaan myöhemmin keväällä.

Ruostetta ja timantteja / Hämeenlinnan Teatteri

Ruostetta ja timantteja / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys ja ensi-ilta 14.2. 2013, kesto väliaikoineen 2h 30min

Käsikirjoitus Marja Louhija

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Katariina Kuisma-Syrjä, Ushma Karnani, Jani Koskinen, Harri Ekonen, Lasse Sandberg, Heikki Paavilainen ja Lauri Kukkonen

Heikki Paavilainen ja Sinikka Salminen / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Taustaa : Hannu Matti Tyhtilän jäähyväisohjaukseksi valikoitunut "Ruostetta ja timantteja" on hänen vaimonsa Marja Louhijan käsikirjoittama näytelmä joukosta lapsuuden-ja nuoruudenystäviä, jotka kokoontuvat mökille valmistamaan porukasta yksi eläkkeelle. Reissussa käydään läpi elettyä elämää, haaveita tulevasta, pettymyksiä ja toiveita. Porukka on sangen kirjavaa; on mm. himokuntoilija Kunto (Heikki Paavilainen), entinen pappi (Lasse Sandberg), vauhtimimmi Sixties (Katariina Kuisma-Syrjä)...

Plussaa : Lavastus oli kauneimmillaan lyhtyjen valossa ja loi sitä tunnelmaa hämärtyvästä illasta, väliajalta tultaessa valaistus ja näyttämö oli huikean kaunista katsottavaa. Taitavia laulajia teatterissamme on, Katariina Kuisma-Syrjä etenkin pääsi esittelemään oikeutetusti vahvaa ääntään useampaankin otteeseen. Näyttelijäsuorituksista eniten pidin Sinikka Salmisesta, hänen olemuksessaan oli rauhallisuutta ja uudenlaista tyyneyttä, ja hän eleineen oli hyvin paljon roolihahmonsa ikäisen oloinen. Myös Heikki Paavilaista oli kiva nähdä vaihteeksi lavallakin, ja suurimmat tunnekuohut yleisössä nostatti varmaan hänen vuodatuksensa äitinsä taistelusta elämänlangassa kiinni. Heikin roolihahmon poistumisessa näin jonkinlaista symboliikkaa tulevaa ajatellen... Pidin myös siitä, että roolihenkilöistä osa kävi laiturilla puhumassa omia ajatuksiaan. Olen niin tehnyt itsekin joskus. Uusi tuttavuus Ushma Karnani oli pirtsakka väliläiskä!

Johanna Reilin, Harri Ekonen ja Lasse Sandberg / kuva Tommi Kantanen, HML:n  teatteri

Miinusta : Katsomoon istahdin avoimin mielin, koska haluan aina olla näytelmän ja näyttelijöitten puolella esityksen alkaessa, mutta tästä jäi lopulta aika ristiriitaiset aatokset ja fiilis. Aihe sinällään jo ei ollut minua varten, sillä eläkeikään on vielä pitkä aika ja nelikymppisenä en oikein tunnistanut mitään sopivaa ajatusta omaan maailmankuvaani. Nuorten uho "ahneesta sukupolvesta" tuntui jotenkin päälleliimatulta (ja ohjelmanumerohan se tavallaan olinkin), ja muutenkin ohjelmallinen illanvietto tuntui aika kököltä. Lauluja ei mitenkään pohjustettu ja ykskaks vaan ruvettiin laulamaan jotenkin edelliseen lauseeseen liittyvää kappaletta, tuntui oudolta vaikka komeasti laulettiinkin. Tarinassa ei oikeastaan tapahtunut mitään, porukka tuli ja meni milloin mistäkin, juoksi metsään ja tuli takaisin, saunottiin...ja suurimmaksi osaksi istuttiin rivissä tuoleissa tai seisoskeltiin taaempana. Paljon puhetta, liikaa lauluja. Nikon (Lauri Kukkonen) zeitgeist-uho ei oikein iskenyt, ja isänsä Tutun (Jani Koskinen) käymä dialogi korista löytyneestä vanhasta paperista oli liian pitkä. Muutamia epäloogisuuksia jäi häiritsemään, etenkin itkuhälyttimien käyttö, valitusten ja papereiden yllätyslöytyminen ja se, että pystyykö oikeasti vauvaa piilottelemaan? Moni muukin asia jäi häiritsemään, mutta niitä en tohdi mainita tässä sillä en halua tehdä juonipaljastuksia liikaa. Vaikka kuinka yritin nähdä näyttelijät eläkeikäisinä, en onnistunut siinä vaan näin edessäni joukon viisikymppisiä. Sinikka Salmisen vanhentamisessa oli onnistuttu kyllä. Käsiohjelmasta jäin kaipaamaan esityksessä kuultujen kappaleiden nimiä, vieraita olivat lähes kaikki.

Muuta : Kyllä tämä varmaan yleisönsä löytää, mutta itselleni tämä oli aikamoinen pettymys. Hannu Matti Tyhtilän haluan mieluummin muistaa "Seitsemännen portaan enkelin" ohjauksesta kuin tästä. Jotenkin tämä teatterin kevätkausi jää kyllä muiden teattereiden ohjelmistojen jalkoihin, onneksi vierailut pelastavat paljon. Syksylle jää isot odotukset, ja mielestäni olisi aika taas hiukan toisenlaiselle ohjelmistolle näillä kulmilla. Rahkeita on!

Näytelmä junnasi pitkään parissa tähdessä, mutta lopusta pidin kovasti ja tähtiä siten kolme *** .

Perheistä parhain / Hämeenlinnan teatteri

Perheistä parhain / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta ja kantaesitys 18.10. 2012 , kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Pentti Järvinen

Rooleissa : Heikki Nousiainen, Johanna Reilin, Lauri Kukkonen, Turkka Mastomäki, Birgitta Putkonen, Usva Kärnä, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg ja Harri Ekonen

Taustaa : Nykyaikaan sijoittuva perhekomedia vähän entisaikojen Virtasten ja Lahtisten tyyliin, mikäli joku sellaisia vielä muistaa. Tässäpä tavataan sitten Vuoristot ja Kapulaiset, paritalossa asustellaan ja vaimot ovat keskenään siskoksia. Isä-Vuoristo (Heikki Nousiainen) laukoo miettimättä totuuksia milloin mistäkin aiheesta, seinänaapuri Pekka Kapulainen (Turkka Mastomäki) viettää viisikymppisiään ja saa melkoisen yllärin lahjaksi. Nuori lempikin leimahtaa ja naapurin Simolla riittää ihmeteltävää nykyteknologian parissa. Hämeenlinnalaisittain mukana on kosolti paikallisjuttujakin, mutta niillä ei ole merkitystä juonen kannalta joten ulkopaikkakuntalaisetkin voivat mainiosti seurata tätä esitystä.

Lasse Sandberg ja Heikki Nousiainen / kuva Tommi Kantanen

Plussaa : Pidin kovasti alusta! Oli kuin uutta telkkusarjaa olisi seurannut, kun tekijöiden nimiä vilisi kankaalla. Loppua kohti animaatiot alkoivat saada koomisia käänteitä ja harmitti, ettei kaikkea varmaan edes tajunnut "sillä silmällä" katsoa. Naapuri (Lasse Sandberg) painelee sitten lehtipuhaltimen kanssa ja Vuoristojen poika Roope (Lauri Kukkonen) pitää alkupuhetta stand-up - koomikon tyyliin. Alussa tuntui että juttujen sijaan lentoon lähti ainoastaan Heikki Nousiaisen vaatteet hänen kotiutuessaan, vaimo Kaarina (Johanna Reilin) päivittää Facebookkia sohvalla ja ei juurikaan kuuntele miehensä hölinöitä. Tuntui kovinkin tutulta se... Heikki pisteli totisesti parastaan ja loppua kohti intoutui enemmänkin, hän on kyllä mainio ja loistava näyttelijä! Suuri ilo saada hänet tänne vierailemaan! Moni hänen letkautuksistaan kuulosti vielä kumman tutulta, ihan kuin omaa isäänsä olisi välillä kuunnellut. Roope-pojasta kovasti odotetaan juristia, mutta haavekuvat saavat kyytiä kun poika opiskeleekin näyttelijänplantuksi. Juuli-neitokainen (Usva Kärnä) purkaa terapeutille (Harri Ekonen) isän roolimallin puutettaan, varjokuvat olivat hauskoja. Ihana ja uskottava oli Roopen ja Juulin ensikohtaaminen, ja kuullaan vaihteeksi vähän Shakespeareakin. Oi nuorta rakkautta! Ja Juulin esittäjä Usva oli raikas uusi tuttavuus! Seinän takana Kapulaisten perheessä ei juttu lennä ihan yhtä vauhdikkaasti, mutta tärkeän asiakirjan allekirjoitusreissu seinänaapurin luo saa kunnon käänteen ja jestas millainen show saadaan yhdestä ryijystä aikaan! Sirpa (Birgitta Putkonen) ja Kaarina taistelevat kynsin hampain vanhasta koinsyömästä ryijystä, jota ei lavalla edes nähdä missään vaiheessa. Kunnon perintöriita, joita tässäkin maassa päivittäin harrastetaan ja varmasti yhtä "järkevällä" tavalla. Katariina Kuisma-Syrjä Lissuna (Juulin äiti ja Sirpan ystävä) oli myös oikein mainio roolissaan. Koko shown meinaa sen sijaan varastaa Lasse Sandbergin hykerryttävällä tavalla esittämä naapuri, joka taivastelee kovaan ääneen milloin mitäkin uutta laitetta ja asiaa golfista älypuhelimiin. "Jo on ihme peli!" lienee käyttökelpoinen slogan jatkossakin, sillä esityksestä poistuttaessa moni hämmästeli liikennevalojen toimivuuttakin ensimmäisessä risteyksessä samaan tyyliin. Naapurinmiehen osuutta tarinan sisältöön jäin tosin miettimään, ehkä juuri se että maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ja ihmeellistä perhekuviota? No, hauska hän kuitenkin oli tyylillä jonka Lasse kyllä taitaa.
Lavastuksesta pidin kovasti myös, avoin tila oli toimiva ja tiesi milloin missäkin perheessä ollaan. Erityisplussaa etenkin Juulin, Lissun ja Sirpan vaatteista! Ihana värimaailma, joka kovasti miellytti silmääni.

Tähän pitäisi saada ääni mukaan ... Katariina Kuisma-Syrjä, Johanna Reilin ja Birgitta Putkonen / kuva Tommi Kantanen

Miinusta : En oikein ymmärtänyt stand-up -juttujen mukanaoloa, olihan se keino kertoa luontevasti yleisölle asioita. Samoin äidinsurma-jutut ei kauheasti innostaneet. Välillä juttu jäi vähän jauhamaan paikoilleen, mutta ehkä saa toistojen myötä lisävauhtia. Sorahommat ja metsäpalstat meni tyystin ohi korvien. Harri Ekonen oli harmillisen vähän estradilla. Musiikkipuoli meni minulta ohi lähes täysin, alkua lukuunottamatta en siihen kiinnittänyt huomiota. Kyllä tämä toimii oivallisena pikkujoulukauden hauskuuttajana, ja kannattaa kyllä tulla katsomaan ihan vaan Heikki Nousiaisen takia jos ei muuten innosta aihe.

Muuta : Käsiohjelmassa pisti silmään "10 kysymystä". Kas, itsekin kun samoja kysymyksiä tuolla haastattelupuolella olen kysellyt näyttelijöiltä :)

Teatterikärpäseltä "asennekomedialle" neljä tähteä **** !!

Kaunotar ja Hirviö / Hämeenlinnan teatteri

Kaunotar ja Hirviö / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 6.9. 2012, kesto noin 1h 50min väliaikoineen

Käsikirjoitus Sirkku Peltola

Ohjaus Reija Isosuo

Musiikki Petri Lapintie

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lauri Kukkonen, Harri Ekonen, Johanna Reilin, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Turkka Mastomäki, Taina Sihvonen, Iina Sihvonen, Oona Sihvonen ja Jennifer Siekkinen

Taustaa : Kaunotar ja Hirviö on vanha ranskalainen kansansatu, josta tunnetuin versio lienee Disneyn upea piirretty parinkymmenen vuoden takaa. Sadun eri vaiheista löytyy lisäinfoa näytelmän käsiohjelmasta. Tarinassa keksijä-isä (Harri Ekonen) eksyy myrskyssä Hirviön (Lauri Kukkonen) linnaan ja poimii sieltä kauniin ruusun nuorimmalle tyttärelleen tuliaisiksi. Hirviö kuitenkin huomaa ruusuvarkauden ja säästää isän hengen ainoastaan sillä ehdolla, että tämä lähettää jonkun tyttäristään ikuisiksi ajoiksi linnaansa. Kaunotar (Sinikka Salminen) uhrautuu, sillä rakastaa isäänsä hyvin paljon. Kuten saduissa usein käy, tälläkin on hyvin onnellinen ja kaunis loppu! Ja totta kai, kunnon sadun takaa löytyy myös opetus.

Marie, isä, Amanda ja Kaunotar / kuva Tommi Kantanen

Plussaa : Mikä upea värimaailma! Ihania pukuja niin naisilla kuin miehilläkin, liehuvia viittoja huikeissa väreissä. Visuaalisuus kiehtoi kovasti ja siihen oli panostettu erityisesti, etenkin Hirviön linnassa. Linna loisti upeissa väreissä ja valoissa, Hirviön ensiesiintyminen tuli vähän yllätyksenä minullekin ja se oli hyvin kiehtovaa! Linnassa pidin myös Narrin ja pierrotmaisen violan soittajattaren hahmoista (Oona Sihvonen ja Jennifer Siekkinen). Hirviö liikkui hyvin kissamaisin elkein ja naamio oli hieno! Silmät vaan kiiluivat sen takaa. Yksityiskohtiin oli myös panostettu, kalakauppiaan erilaisista vonkaleista lähtien aina puhuviin kirjoihin asti. Se oli jännää se kirjojen puhe! Ukonilma salamoineen, pedot metsässä kiiluvine silmineen...Kaunotar oli tietysti hyvin kaunis ja luonteva, ihania pukuja saikin päällään kantaa. Isä oli hauska hahmo vaatetusta myöten. Aluksi oltiin niin vanhaa ja raihnaista, mutta kyllä alkoi tanssijalkaa vipattaa kun nuorimmainen saapuikin yllättäen paikalle ja iskän tanssahtelu kirvoittikin raikuvat aplodit ensi-illassa. Ja komeat prillitkin hän keksi!

Täysin oma lukunsa on sitten pikkuisen turhamaiset sisarukset Amanda ja Marie (Johanna Reilin ja Katariina Kuisma-Syrjä). Huh huh! Mitkä puhetyylit ja liikeradat. Mahtaa olla pokassa pitämistä heillä... Onneksi löysivät sitten hekin unelmiensa aviomiehet, nimittäin herrat Topuan ja Hosuan (Lasse Sandberg ja Turkka Mastomäki varsinaisissa luonnerooleissa...). Apua! Moista häsläämistä ei olla nähty aikohin näillä kulmilla. Herra Topuan uskoo vahvasti viehätysvoimaansa ja sitä kyllä riittää, ensi-illassa ei ollut meikittömästä päivästä tietoakaan. Hieno sävytys oli hiuksissa ja ne housut... Herra Hosuan sen sijaan uskoo enemmänkin sanan mahtiin, ja juttua herralta kyllä tulee vähän liiankin kanssa. Vatsan paljaaksi jättävä asukokonaisuus suorastaan huutaa jonkinlaista napakorua, ehkä sellainen nähdään jossain myöhemmässä vaiheessa. Reippaasti lähtivät miehet ratsaille hirviöjahtiin. Hulvattomin kohtaus lienee perheneuvottelu, jossa koko nelikko suunnittelee konsteja, jolla saisi Kaunottaren jäämään kotiin ja kaikki pääsisivät osallisiksi Hirviön laajasta omaisuudesta.

Herra Topuan, Amanda, Marie ja Herra Hosuan / kuva Tommi Kantanen

Mutta se tarinan loppu. Voi sentään! Ihan tuli kyyneleet silmiin kun prinsessa sai prinssinsä, ja millaisen prinssin! Kyllä siinä huokaili niin pienet kuin isotkin tytöt... Loppukohtaus oli ihana ja lumoava, ihan tuli lapsuus mieleen ja ne ensimmäiset teatterireissut yhdessä koulun kanssa. Toivottavasti mahdollisimman moni lapsi pääsisi kokemaan ja näkemään tämän lumon ja taian myös, toivon totisesti sitä että vanhempainyhdistykset ottaisivat haasteen vastaan ja lapset pääsisivät joukoittain katsomaan tätä ihanaa satua!

Miinusta : ei mitään moitittavaa!

Muuta : Tarina oli täynnä juttuja, jotka saattoivat mennä ensikuulemalla ohi, joten suunnitteilla on jo toinen katselukerta... Ensi-illan jälkeen oli jaossa isoja Kaunotar ja Hirviö-ilmapalloja, ja niiden kanssa ylpeinä omasta teatteristamme suuntasimme kotia kohti. Kehittelin matkalla jo monenmoista oheisrekvisiittaa teatterille, hirviönaamareita ja Kaunotar-paperinukkeja vaihdettavine pukuineen, irtoperuukkeja ja kauneuspilkkuja miehille ym. hulvatonta. Lisää näitä! Kiitos koko työryhmä! Onnellinen on se, jolla on lapsenmieli tallella. Suosittelen äärimmäisen lämpimästi koko perheelle. Hirviö kyllä karjuu pelottavasti, mutta kutoo myös sukkaa...

Kaunotar ja Hirviö saa täydet viisi tähteä *****

Cabaret ja Älä pukeudu päivälliselle

Pikainen päivitys parista näkemästäni jutusta :

Jostain kumman syystä en pääse Lahden Kaupunginteatterin sivuille,joten en pysty tarkistamaan muutamia faktoja.Lyhykäisesti voisin kertoa Cabaret-musikaalista sen verran,että jotain jäi puuttumaan ollakseen ihan jättipotti.Tanssi oli varsin viekoittelevaa ja musiikki toimi,tykkäsin kovasti Jorma Uotisesta seremoniamestarina,Helgasta ja juutalaisen vanhemman miehen ja hotellinpitäjärouvan rakkaustarinasta.Pääpari sen sijaan jätti minut täysin kylmäksi,nainen lauloi hyvin mutta siihen se sitten jäikin.En tiedä miksi näin.Kolme tähteä Cabaret´lle.

Hämeenlinnassa 8.10. ensi-illassa ollut farssi Älä pukeudu päivälliselle on taattua nauruterapiaa ja oikein passeli pikkujouluesitys.Fiilistäni laski hiukan se,että sama näytelmä tuli jo nähtyä kesällä Heinolassa ja oli varsin tuoreessa muistissa se,mikä on homman nimi.Onneksi tämä versio oli hiukan erilainen.Pidin erityisesti Katariina Kuisma-Syrjän esittämästä ronskista kokista ja Lauri Kukkosen sähläämisestä kulisseissa,hänen roolinsa teknisenä avustajana oli oiva idea!Esityskertojen myötä varmasti ajoitus ja rytmitys paranee,muutama kohtaus oli aika sekava (vaikka sekavahan juonikin on).Neljä tähteä kuitenkin tälle!

Häräntappoase

Häräntappoase / Pyynikin kesäteatteri,Tampere

Kesto noin 2h 50min

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa mm. Kasimir Baltzar,Liisa Pöntinen,Tomi Alatalo,Maria Aro,Aarno Sulkanen,Miia Selin,Hiski Grönstrand,Lauri Kukkonen ja Juho Markkanen

Taustaa : Anna-Leena Härkösen 1984 ilmestynyt esikoisromaani ensimmäistä kertaa ammattiteatterin esittämänä.Tarina kertoo kaupunkilaispoika Alpo Korvasta (Kasimir Baltzar),joka joutuu maalle heinätöihin sukulaistensa luo,rakastuu palavasti Hurmeen Kerttuun (Liisa Pöntinen) ja tutustuu Torvenkylän nuorisoon.Häräntappoase on yksi suosikkikirjoistani ja muinoin tv:stä tullut minisarja on vieläkin tuoreessa muistissa,suuri osa repliikeistä osataan ulkoa mennen ja tullen.Odotukset olivat siis sangen korkealla.

Plussaa : nuorta vahvaa osaamista "vanhojen tekijöiden" rinnalla,pidin nuorten energisestä menosta.Tomi Alatalo Pasi Rutasena oli illan paras suoritus,voi jestas mikä tyyppi!Tykkäsin kovasti myös Juho Markkasen (Ripe) ja Lauri Kukkosen (Touko Mäkelin) menosta ja tyylistä.Lauluosuudet olivat täydellinen yllätys,mutta sopivat mielestäni hyvin sekaan.Lavastus oli erittäin toimiva,etenkin Takkisten talo,kylänraitti ja Kertun kotikulmat.Tutut kohtaukset heräsivät hienosti henkiin,tosin ryyppybileet eivät olleet ihan niin loistokkaat kuin odotin...

Miinusta : Liisa Pöntisen (Kerttu) puhetyyli toi hiukan häiritsevästi mieleeni erään toisen naisnäyttelijän,väliajan jälkeen jotenkin "lässähti" tunnelma hetkeksi,ehkä himpun verran pitkä kesäteatteriesitykseksi,lauluista pidin mutta en kaikista niihin liittyvistä tansseista.

Teatterikärpänen antaa Häräntappoaseelle neljä tähteä **** ja Pasi Rutaselle täydet viisi *****