The Addams Family / Turun Kaupunginteatteri

 Edellisen kerran näin The Addams Familyn Tampereen Työväen Teatterissa syksyllä 2013 ja nyt heti perään Turussa. Tässä välissä olisi ollut mahiksia nähdä se vaikka ja missä, mutta ei ollut jostain syystä intoa riittävästi. Työviksen visiitistä ei kauheasti muistikuvia jäänyt, ja tänne blogiinkin olin fiksusti kirjoittanut näkemästäni monta kuukautta varsinaisen reissun jälkeen. Oli siis suunnattava Turkuun lauantain päivänäytökseen ja tässä sitä nyt kirjoitellaan vain parin päivän viiveellä. 

 Addamsin perheen pölähtäminen goottibileisiin olisi epäilemättä kova juttu, vaan ei varmaankaan poikkeaisi muusta porukasta ainakaan vaatetukseltaan ja ulkoiselta habitukseltaan. Tai mistäs minä sen tiedän, goottibileissä kun ei ole liiemmin tullut käytyä. Pastellisävyjä ei tässä perheessä nähdä sisustuksessa eikä asuissakaan, ja huumorikin on varsin mustaa ja makaaberia. Charles Addamsin sarjakuvastahan tämä alkunsa sai, ja yksi suosikkisarjishahmoistani Nemi (piirtäjänä norjalainen Lise Myhre) sopisi joukkoon mainiosti mukaan synkistelemään.

 Nythän on käynyt niin onnettomasti, että perheen tytär Wednesday (Nomi Enckell) on mennyt rakastumaan "ihan tavalliseen" Lucas-poikaan (Lauri Mikkola), ja nuorukainen on vanhempineen tulossa illallisvieraaksi Addamsien kartanoon. Koko perheen pitäisi käyttäytyä ns. normaalisti ja muutenkin tehdä vaikutus herra ja rouva Beinekeen (Stefan Karlsson ja Heidi Kirves), Lucaksella ja Wednesdaylla kun on aikamoisia tulevaisuudensuunnitelmia, joista kaikki eivät vielä tiedä. Aluksi vaikuttaa siltä, että perheillä on eroa kuin yöllä ja päivällä, vaan kuinkas käykään. Ja mikä sitten on normaalia käytöstä ja mitä kaikkia salaisuuksia mahtaa illallinen pitää sisällään, kun ryhdytään pelaamaan hauskaa seurapeliä...

Morticia ja Gomez tangon pyörteissä 

  Olen aiemminkin istunut päänäyttämön parvekkeen ensimmäisellä rivillä ja sen hyväksi havainnut, näkee kokonaisuuden hienosti ja itse roolihahmotkaan eivät ole liian kaukana. Addamsin ydinperheen lisäksi lavalla koikkelehtivat ja tanssivat kohtalaisen kalvakat esi-isät, ja varsin irtonaistahan on kaikkien meno kun tanssijalkaa alkaa vipattaa! Vaan jestas että onkin mainio pariskunta Morticia Addams (Anna-Maija Tuokko) ja puolisonsa Gomez (Joel Mäkinen) - rouvan dramaattiset elkeet ja ilmeet yhdistettynä intohimoa pursuilevaan tummaan ja tuliseen herraan (joka on kyllä niiin vaimonsa ja tyttärensä vietävissä ja lumoissa, että!). Tämän parin tango oli niin kuuma, että minulla hehkui posket vielä kotimatkalla junassa! Mainioita hahmoja kerrassaan (jos näin nyt voi edes sanoa, ihanan synkeitä ainakin) ja mukana aimo annos myös huumoria mausteeksi niin sanallisina heittoina kuin liikekielenäkin. Gomez esittelemässä "miesluolaansa" iskä-Beinekelle, piileksimässä kidutustuolin takana ja pikkulapsen tavoin jankkaamassa "Kysy nyy-yt!", Morticia poistumassa ovesta hitaasti Vampira-tyyliin... Perheen poika Pugsley (en ole varma kumpi oli lauantaina roolissa, Otto Hovirinta vaiko Oliver Kangasluoma) ei saa unta, kun hirviö EI ole sängyn alla. Kuuhun rakastunut Fester-setä (Mika Kujala), lie kenen äiti Mumma (Riitta Salminen) salamyhkäisine pullovarastoineen ja varsin vähäpuheinen hovimestari Lurkki (Arne Nylander) täydentävät erikoista hahmogalleriaa. Nähdäänpä lavalla myös pikaisesti pari erikoisempaakin "vipeltäjää". Ja entäpä sitten se Beineken pariskunta, kun kumpikin uskaltaa paljastaa todellisen minänsä. Hurmaavaa kemiaa myös heillä keskenään. 

 Ketään ei varmasti yllätä se, että suosikkikohtauksessani lavalle saapuu itse viikatemies ja suuri joukko säihkysäärisiä glitterpukuisia parrakkaitakin piruja, jotka vetelevät viehkosti aikamoisia kuvioita! Olin tunnistavinani Fosse-henkistä askellusta, yhdessä Tanssii tähtien kanssa -ohjelman jaksossa kun sitä esiteltiin ja onhan koreografi Jukka Haapalainen tunnettu myös arvovaltaisesta TTK-tuomaristosta. 

Kalma kurkkii

 Useasti täällä kirjoittamani lause "Kyllä Turussa osataan!" piti jälleen pintansa. Ihastelin pukuja, lavasteita, musiikkia ja lauluja yhdessä ja erikseen. Kerrassaan verraton lisä teatterielämykseen oli yleisölämpiöstä löytyneet KONSTa Kuvataidekoulun oppilaiden mielettömän taidokkaat Addams-muotokuvat ja käsiohjelmasta bongatut Addamsin perheen kolkot vinkit Turku-matkailuun. 

~

THE ADDAMS FAMILY / Turun Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 5.9. 2025 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Joel Mäkinen, Anna-Maija Tuokko, Nomi Enckell, Mika Kujala, Riitta Salminen, Arne Nylander, Stefan Karlsson, Kirsi Tarvainen, Lauri Mikkola, Helena Rängman, Tero Koponen, Riikka Riikonen, Mikko Nuopponen, Emmi Kangas, Mikko Jokinen, Peter Nyberg, Heidi Kirves, Petja Pulkkinen, Sonja Pajunoja, Jukka Wennström ja Otto Hovirinta/Oliver Kangasluoma

Alkuperäisteos Charles Addams, teksti Marshall Brickman ja Rick Elice, sävellys ja sanoitukset Andrew Lippa, dialogin suomennos Tiina Puumalainen, laulujen suomennos Ilpo Tiihonen, ohjaus Tuomas Parkkinen, musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä, koreografia Jukka Haapalainen, lavastussuunnittelu Teemu Loikas, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Jessica Rosenberg, äänisuunnittelu Iiro Laakso ja valosuunnittelu Jari Sipilä 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Kolmas kerta toden sanoo / Pieni merenneito

 Hyvin harvoin tulee nykyään hurahdettua mitään katsomaan uudestaan, tältä vuodelta poikkeuksena tosin Riihimäen Täti ja minä ennätyksineen sekä Kansallisteatterin Kolme sisarta, jonka näin lopulta neljä kertaa. Ja sitten on HKT:n Pieni merenneito, jota olin ensin katsomassa ensi-illassa ja siitä suurin osa meni visuaalisen puolen ihasteluun ja hämmästelyyn, niin paljon oli sellaista katseltavaa ettei aiemmin ikinä (kirjoitukseni enskarista täällä).

Peter poseeraa (c) Teatterikärpänen 

 Tiesin jo ennalta, että tämän musikaalin haluan nähdä ainakin kaksi kertaa ja suurin syy oli se, että prinssinä ja prinssin understudyna olisi kaksi suurta suosikkiani, Martti Manninen ja Peter Nyberg, joista etenkin jälkimmäisen kaikki proggikset olen pyrkinyt näkemään koska harvinaista herkkua (Marttia kun olen nähnyt aika usein etenkin Tampereen Teatterissa). Joskus on käynyt niin, että mennessäni jotain katsomaan onkin jossain tietyssä roolissa ollut understudy jostain syystä vuorossa ja pettymys on ollut suuri, koska olen halunnut nähdä roolissa juuri tietyn henkilön. No, pettymys on usein siinä esityksen aikana sitten laantunut kun on käynyt ilmi, että jestas tämä understudy on upea ja lopulta en ole edes muistanut, ketä odotin roolissa näkeväni... Tämän proggiksen molemmat prinssit ovat omalla tavallaan huikeita ja valloittavia, laulavat suoraan sydämeen ja niin komeita, että ihan sydämestä ottaa. Ja sydämestä ottaa etenkin kohtauksessa, jossa Eric tanssittaa Arielia linnassaan ja sadat pienet valot syttyvät loistamaan ympäri salia. Ah, täydellistä ja sadunomaista ja romanttista, vaikken mikään romantiikan vannoutunut ystävä olekaan.

 Onnistuin näkemään Peterin prinssinä ensimmäistä kertaa syyskuun puolella ja kävi vielä niin, että marraskuulle tekemäni "varmistusreissukin" onnistui ja pääsin näkemään hänet jo toistamiseen ja samalla koko musikaalin kolmatta kertaa. Kyllä se niin on, että istumapaikallakin on katsomiskokemuksen kannalta väliä. Ensi-illassa istuin suhteellisen kaukana eli rivillä 11 ja siitä näki kokonaisuuden täydellisesti, toisella kerralla istuin kakkosrivissä ja siitä taas yksityiskohdat ja ilmeet korostuivat hienosti, mutta jotenkin tuntui siltä, että istun liian lähellä. Kolmannella kerralla istuin rivillä 7 ja siitä avautui taas ihan toisenlainen kokemus - näki sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat kivassa balanssissa ja pystyin nauttimaan täysillä, kun ei ihan kaikkea tarvinnut enää ihmetellä suu auki. Hassua kirjoittaa noin! Että muka tuntui kovin tavalliselta se, että tuosta noin Ariel lähtee pyrstöään heilutellen uimaan näyttämön poikki ja sitäkö ei tarvitsisi enää hämmästellä, koska tuntuu liian tutulta ja siltä, että mitäs ihmeellistä tässä nyt muka on... Ehei, sitä en tarkoita. Tarkoitan sitä, että jos ekalla kerralla jään tuijottamaan pitkäksi aikaa valtavaa taustalla uiskentelevaa rauskua ja kaikki muu unohtuu, osaa toisella ja kolmannella kerralla katsella vähän muuallekin. Karnevalistinen väri-ja hahmoiloittelu "Jää syvyyksiin (Under The Sea)"-kappaleessa on ehdottomasti suosikkikohtaukseni, ja sitten vielä tanssaava lokkiporukka - ja ensimmäistä kertaa näin kunnolla mainiot sammakot ja flamingot, kun oltiin soutelemassa/suutelemassa. 

Ursulan kotialbumista :)  

 Ja sitten on TIETYSTI upeaakin upeampi merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi tai Annamaria Karhulahti, joka hänkin on varmasti upea), joka saa aikaan kylmät väreet aina esiinlipuessaan. Ihana ja kamala ja ehdottoman tyrmäävä ilmestys, ja niiiin herkullinen rooli että oksat pois. Katselisin ja ihastelisin häntä ja lonkeroidensa jatkuvaa liikettä loputtomiin, moista hahmoa en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmasti tule vähään aikaan näkemään. Onnistuin järkkäämään kolmannella kerralla seuralaisenani toimineelle äidilleni pienen väliaikayllärin, ja pääsimme tapaamaan Ursulaa henk.koht. Äitini ilme kertoo paljon. 

#TeamUrsula (c) Jyrki Kasper 

 Onnea teille, joilla Pieni merenneito (+ Tritonin "atrain" ja ihana Pärsky) vielä kokonaan kokematta! Nauttikaa kaikilla aisteilla ja hei, ne puhelimet pois. Tällä kertaa eturivissä eräs herra antaumuksella kuvasi ja onneksi järjestysmies kävi hiukan huomauttamassa asiasta ja pyysi väliajalla vielä poistamaan kuvat, ja edessäni istunut nainen kaivoi kesken mehukkaan kohtauksen kännykän kassistaan ja alkoi jotain viestiä naputtelemaan. Mikä on niin tärkeää? Millaista esimerkkiä näyttää vieressään istuneille lapsikatsojille? En jaksa ymmärtää. Kunpa Ursulan lonkerot olisivat niin pitkiä, että nappaisivat katsomosta kännykät pois tai Kiero tahi Liero tulisi tuijottamaan suhteellisen pistävällä katseella viereen, että joskohan älyäisi laittaa luurin takaisin laukkuun...  

ps. Peter Nybergin ohjaama musikaali "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen" ensi kesänä Salossa Vuohensaaren Kesäteatterissa. Olispa jo kesä!

kuvan nappasi Ursula 

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd

Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo

Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä

Sonja Pajunoja

 Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.

 Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...

 Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).

 Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!

 Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.

Erik etsintähommissa 

 Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...

 On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.

Menoa ja meininkiä 

 Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!

Viiksikokkeja 

 Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä. 

Triton ja Ursula

 Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!

#TeamUrsula rules! 

 Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.

Voi näitä ... 

 Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!

Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? 

 Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).

 Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Ensi-ilta 6.7. 2019, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Anni Blomqvist
Dramatisointi Jussi Helminen
Musiikki Matti Puurtinen
Ohjaus Peter Nyberg
Musiikin sovitus Outi Ollila, Pasi Ketola ja Peter Nyberg
Musiikin orkestrointi, laulutaustat ja ääniefektit Pasi Ketola
Laulusovitukset ja laulujen harjoituttaminen Outi Ollila
Koreografia Venla Viisanen
Puku-, maski- ja kampaussuunnittelu Marjo Haapasalo
Lavastus ja valosuunnittelu Timo A. Aalto
Äänentoiston suunnittelu ja toteutus Markus Kuisma

Rooleissa : Ami Aspelund, Merita Seppälä, Roope Pelo, Maija Tenkanen, Esa Lehtinen, Marjut Ruusumo, Tiia Marjanen, Esteri Seppälä, Kasper Korpela, Maija Härkönen/Senja Poikonen, Tiitus Pietilä/Niilo Rautpalo, Lari Matilainen, Eemil Korpelainen, Sanna-Marja Kultima, Jari Maula, Mia Kuisma, Heimo Heikkonen, Pauli Kuisma, Saku Nikkanen, Aarne Kallinen, Emmy Welin, Laura Heiskala, Mariella Pirhonen ja Krista Mäki

Janne ja Maija (c) Mikko Pääkkönen 

 Vuohensaaren Kesäteatterin Myrskyluodon Maijan näkemisestä ja etenkin kokemisesta on kulunut jo lähes viikko, ja jostain syystä en ole saanut tekstiä syntymään normaalissa aikataulussani. Yleensä pyrin kirjoittamaan aina mahdollisimman pian esityksen näkemisen jälkeen, jotta kaikki fiilikset ja ajatukset olisivat tuoreessa muistissa. Nyt olen kärsinyt kirjoitusblokista juuri erittäin epäsopivaan aikaan, ja muu elämä on pyörinyt mielessä päivätolkulla ja mennyt kirjoitushommien edelle. Välillä kirjoitusongelmia tulee siitä, ettei ole oikein mitään sanottavaa, tai ainaakaan mitään uutta. Tästäkin esityksestä on heti tuoreeltaan ensi-illan jälkeen julkaistu lehtikritiikkien lisäksi pari ansiokasta blogikirjoitusta (tässä Susannan/Teatterinnan blogijuttu, tässä Linnean juttu Kujerruksia-blogissa) ja olen miettinyt, mitä erilaista voisin tuoda mukaan omalla jutullani. Aion tuoda esiin kaiken sen (tai ainakin osan siitä), mitä koin ensivisiitilläni Vuohensaareen.

 Olen nähnyt reilusti yli tuhat esitystä vuosien saatossa. Suurin osa on painunut unholaan samantien, monia en muista edes nähneeni. Joitakin muistan vain siksi, että olen kirjoittanut näkemästäni blogiin. Vähän yllättäen, parhaiten muistan kuitenkin sellaiset esitykset, joita en ole jälkikäteen osannut sanallistaa oikein mitenkään, mutta esityskokemusta ajatellessani kyyneleet kihoavat silmiini tai ihoni nousee kananlihalle. Jos muisti muuten pätkii, tunnemuisti ei unohda. Muistan katseet, pienet eleet, yleistunnelman, yhden ainoan lauseen, musiikin, sen-tietyn-hetken ja hiljaisuuden juuri ennen loppuaplodien alkamista. Tämä Myrskyluodon Maija (voisin jopa kutsua Vuohensaaren Maijaksi), monilahjakkaan Peter Nybergin esikoisohjaus, nousee tähän joukkoon. Odotin paljon ja sain paljon enemmän - sain kokonaisvaltaisen elämyksen, jota on kovin vaikeaa sanallistaa rikkomatta jotain siitä taianomaisesta tunnelmasta, jonka vallassa olin koko reissun ajan. Kesäteatteria kaikille aisteille - kyllä! (Mainittakoon vielä se, että tämä oli neljäs Maija ja suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Matti Puurtisen musiikilla olen aiemmin nähnyt esitykset Jyväskylässä ja Rovaniemellä, ja Lasse Mårtensonin sävelillä Helsingissä. Tämän version jälkeen en halua nähdä enää mitään muuta. Tässä oli kaikki, ihan kaikki.)

(c) Henriikka Koskenniemi 

 Alkumusiikki soi, vanha Maija (Ami Aspelund) seisoo Högbergetillä ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Menneisyyteen vaiko tulevaan? Auringonvalo siivilöityy kauniisti puiden lomasta, hiukan häikäiseekin. Pieni tuulenvire käy mereltä, joka näkyy taustalla. Aito, oikea meri eikä mikään lavaste. Samoin kallio. Tuulonen viilentää kasvojani ja heilauttaa otsahiukseni silmille. Ei haittaa. Merellä aina tuulee. Nuori Maija (Merita Seppälä) kirmailee iloiten liina silmillään sokkoleikin parissa, härnätään ja kujeillaan. Osuuko kädet mielitietty Magnukseen (Aarne Kallinen)? Helmat ja kutrit hulmuavat Maijan keinuessa, vaan pian hymy hyytyy. Erker (Pauli Kuisma) tulee kosioreissulle poikansa Jannen (Roope Pelo) kanssa, ja vaimoksi ei kaavaillakaan talon vanhinta tytärtä Fiaa (Maija Tenkanen) vaan hämmentynyttä Maijaa. Miksi minä? Ujoja katseita vaihdellaan, vaikka ei kunnolla uskalleta katsoa toista silmiin. Käsi hapuilee kättä. Huomaan salakavalasti herkistyväni. Tämä musiikki, nämä laulut, tämä miljöö, nämä ihmiset. Herkkää, taitavaa. Tämä yhteinen kokemus, näyttelijöiden ja katsojien välillä. Yhteisöllisyys. Luonnon ja meren läheisyys, samalla jotenkin yksinkertaista ja kuitenkin ainutlaatuista. Mitään ei tarvitse lisätä eikä poistaa, kaikki on siinä ja antaa tarinan viedä mennessään.

 Maija ja Janne muuttavat Myrskyluodolle karuihin olosuhteisiin, elämä on täynnä pieniä ja suuria onnenhetkiä, mutta väistämättä myös surua. Vanha Maija elää hetkissä mukana seuraten lempeällä katsellaan mennyttä elämäänsä ja yhteistä eloa Jannen kanssa. Jannen, jota on alkujännityksen jälkeen oppinut rakastamaan täysillä ja ikävöimään kovasti silloin, kun mies on poissa. Valkokutrinen Kuolema (Mariella Pirhonen) kurkkii kulman takana, hiipii odottamatta paikalle, tarttuu hellästi kädestä kiinni ja johdattaa tuonpuoleiseen. Hahmo ei ole mielestäni pelottava, vaan kauniilla tavalla kiehtova, ja kukin meistä vuorollaan tulee tarttumaan ojennettuun käteen, ennemmin tai myöhemmin. Elämän kiertokulku - meri ottaa omansa ja se on hiljaa hyväksyttävä. Elämä jatkuu ja uutta elämää syntyy. Toive siitä, että vastoinkäymisistä huolimatta kaikki kääntyy parhain päin. Sukupolvien ketju, juuret, tulevaisuus.

Ami Aspelund (c) Mikko Pääkkönen 

 Minua varoiteltiin ennalta siitä, että nenäliinoille saattaisi olla tarvetta. Väliajalle mennessämme olin ollut kyyneleet silmissä lähes koko ajan ja pala kurkussa. Kaikki oli niin kaunista ja hienosti toteutettu. Tunsin iloa ja ylpeyttä ihan kaikkien puolesta, ja se liikutti - ei niinkään surulliset käänteet. Värikkäät merenhaltijat tuulessa liehuvine asuineen ja hiuksineen, kirkasääniset lapsoset, Maijan ja Jannen rakkauslaulu, hellät ja rakkaudentäyteiset katseet, pääparin hieno keskinäinen kemia, Jannella kiva pilke silmissään (ja komea äänikin). Jo aiemmin blogissani todettu Merita Seppälän lähes käsittämätön herkkyys, tunnevoimaisuus ja koko lavaolemus, ja Ami Aspelundista säteilevä vahvan kokemuksen tuoma varmuus ja rauha. Tämän esityksen ja kokemuksen vietäväksi oli helppo heittäytyä täysillä, ja lisäksi koko porukasta huokui tunne siitä, että nyt puhallamme yhteen hiileen. Tekemisen ilo ja nauttiminen. Hieno yhteishenki.

(c) Mikko Pääkkönen 

 Erityiskiitos monenikäiselle luontevalle lapsikatraalle, Timo A. Aallolle nerokkaan muuntuvaisista lavasteista (se tulipalo, huh!), Maijan isälle (Esa Lehtinen) laulusta, Venla Viisasen koreografialle ja liikekielen runsaudelle, lauluvoimalle sekä sille, että Oolannin sotaan ei tuhrattu liikaa aikaa. Suurin kiitos Peter Nybergille vahvasta omanlaisesta visiosta, josta näkyy rakkaus saaristoon ja omat juuret. Suurin odotuksin kohti ensi kesää ja "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen", siinäkin Nyberg ohjaksissa....

 Ja mikä mieletön paikka koko Vuohensaari! Kapeaa siltaa pitkin saareen, ja siellä aukeaa varsinainen kesäkeidas. Väkeä rennosti ottamassa aurinkoa ja grillailemassa matkailuvaunujensa vieressä, makkaran tuoksu leijailee nenään... Ylhäällä maanmainio kahvila ja suussasulavat munkit ja hienot näkymät merelle. Kesäteatterin katsomossa alueen toisella puolella kivenheiton päässä täysin oma maailmansa. Paluumatkalla kalamiehiä poikineen ja silkkiuikku poikasineen.

 Kuten sanoin, täydellinen ja kokonaisvaltainen elämys! Esityksiä 17.8. asti, suosittelen suurella lämmöllä! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Mikko Pääkkönen ja Henriikka Koskenniemi

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Salon Teatteri!) 

Chess på svenska / Svenska Teatern

Chess på svenska / Svenska Teatern, Stora scenen

Suomen kantaesitys 8.9. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Sanoitus Tim Rice
Sävellys Benny Andersson ja Björn Ulvaeus

Näyttämösovitus Lars Rudolfsson
Käsikirjoitus ruotsiksi Lars Rudolfsson, Jan Mark ja Björn Ulvaeus
Musiikin sovitus Benny Andersson ja Anders Eljas
Orkestrointi Anders Eljas
Ohjaus Maria Sid
Kapellimestari Kristian Nyman
Koreografia Carl Knif
Lavastus Erik Salvesen
Pukusuunnittelu Teemu Muurimäki
Äänisuunnittelu Andreas Lönnquist
Valosuunnittelu Tom Kumlin
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Naamiointi ja kampaukset Pirjo Leino

Rooleissa : Alexander Lycke, Johanna Ström. Maria Ylipää, Glenn Edell, Kristofer Möller, Silva Lillrank, Joel Zerpe, Linead Svärd, Elisabeth Hammersboen Rustad, Johan Hwatz, Peter Pihlström, Joonas Asikainen, Daniela Fogelholm, Joel Forsström, Minna Kettunen-Engberg, Leo Kirjonen, Charlotte Mannerstråle, Sofia Mustaniemi, Peter Nyberg, Ksenia Timoshenko, Marika Westerling, Jussi Ziegler ja Vincent Korander/Aron Nyman/Wilmer Nyman/Edward Waselius/Vinzenz Ziegler

 Varoitus! Ei-niin-asiantuntevaa musikaalikirjoittelua luvassa!! Fiilispohjalta!! 

 Ensiksi täytyy kehuskella, että minäkin äänestin Chessin puolesta, kun pari vuotta sitten Svenska Teatern kyseli, minkä musikaalin haluaisin teatterissa tulevaisuudessa nähdä. Tässä sitä nyt ollaan! Ehkä oma ääneni oli se ratkaiseva! Miksi äänestin juuri Chessiä? Siksi, koska muutama tuttavani oli sen puolesta niin paljon jo ennen äänestystäkin kohkannut ja hehkuttanut ja päätin, että minäkin haluan nähdä mistä on kyse. Musikaali on saanut ensiesityksensä vuonna 1986 ja minulla ei ollut siitä harmainta aavistustakaan, tuona vuonna eniten elämääni vaikuttaneita asioita olivat lukioonmeno ja Dingon hajoaminen ja myös suosikkiyhtyeeni Big Countryn keikka Helsingin Jäähallissa.

 Paitsi että olipas! Radiossa soi tämän tästä Murray Headin "One Night in Bangkok" ja lähes aina joku muisti mainita, että biisi on musikaalista Chess, jonka ovat kynäilleet ABBA-hemmot Benny ja Björn. Mietin aina, että miten shakinpeluu ja Bangkokin meno & meininki saadaan yhdistymään ja että kaipa se itse musikaalissa käy ilmi. Osaan muuten biisin edelleen lähes ulkoa kaikkine koukkuineen ja huiluineen.

 Shakinpeluusta ymmärrän ihan yhtä vähän kuin asiantuntevista musikaalikirjoituksistani. Kokemusta kyllä on, 70-luvulta. Isäni opetti minua pelaamaan tasan kerran, ja "shakki ja matti"-sanat lausuttuaan minä tempaisin koko laudan pöydältä ja nappulat lentelivät pitkin olohuonetta. Jotenkin pystyin samaistumaan musikaalissakin Florenceen, joka samalla liikkeellä huitaisi pöydän lähes tyhjäksi kun leikki ei ollutkaan enää kivaa.

Maria Ylipää discossa 

 Asiaan eli asian viereen. Totta kai halusin nähdä "Chess på svenska" på svenska i Svenskan! Maria Ylipää! Ensemblessa takuumieheni Peter Nyberg! Siinäpä ne must see -syyt lähinnä olikin. Jotenkin oli taas sellainen olo, että ihan kuin ulkomailla olisi kun ummikkosuomalaisena huutelin lipunmyynnin mikrofoniin ja joka puolella ympärilläni raikui ja kaikui ruotsi. Otin tietysti tekstityslaitteen (olen ollut tasan kerran aiemmin Svenskanissa, katsomassa Kristina från Duvemålaa, kovassa kuumeessa ja ilman tekstityslaitetta kun en älynnyt sen olemassaoloa, ja mietin koko esityksen laulettiinko siellä nyt kirpuista vai luteista eli ei passaa jumittua epäolennaisuuksiin) ja suuntasin paikalleni toiselle parvelle! Oli muuten loistava paikka! Täydellinen näkyvyys suoraan näyttämölle ja tekstityslaite lepäsi siinä edessäni kaiteen päällä. Ja mikä parasta, kiitos uusien kaksteholasieni pystyin lähes samoilla silmillä seuraamaan sekä näyttämön tapahtumia että tekstitystä. Vieressäni istui yksi pariskunta, mutta muuten parvella oli avaraa ja koskapa en nähnyt permannon katsojia ollenkaan, tuntui useinkin siltä, että minä istun koko teatterissa ylhäisessä yksinäisyydessäni arvovieraana ja koko esitys on vain minulle tehty. Väliaplodit paljastivat sitten, että on siellä muitakin ja lumous särkyi - tosin vain hetkeksi.

Anatolij ja Florence 

 Olin teatterilla hyvissä ajoin ja ehdin onneksi tutustumaan hiukan käsiohjelmaan ja etenkin juoneen. Muuten olisin ehkä pudonnut laudalta. Asiahan on niin, että Italian Meranossa pelataan shakin maailmanmestaruudesta ja vastakkain asettuvat jäyhä neuvostoliittolainen Anatolij (Alexander Lycke) sekä rentumpi amerikkalainen Freddie (Glenn Edell). Kylmä sota on käynnissä ja shakkinappuloiden lisäksi tehdään niin poliittisia kuin romantillisiakin siirtoja. Freddien avustaja ja rakastettu Florence (Maria Ylipää) tuntee sielujen sympatiaa Anatolijin kanssa ja lempi leiskahtaa yli rajojen. Eräänlaista shakinpeluutahan tämä koko elämä on - jatkuvasti seurataan kuka tekee minkäkinlaisen siirron, välillä tulee huteja ja välillä onnistumisia. Anatolij näkee mahdollisuuden loikkaamiseen länteen, mutta KGB on toista mieltä ja saattaapa siinä myös vaimo Svetlanalla (Johanna Ström) olla sananen sanottavanaan. Mitenköhän mahtaa käydä? Ja kuka voittaa mestaruuden?

Freddie (Glenn Edell) 

 Shakkia pelataan, hotellin discossa jorataan ja lauletaan karaokessa pätkä "One Night in Bangkokia" ja ihoni menee ihan kananlihalle, välillä käydään kunnon pukubileissä konsulaatissa ja nähdään myös hienohko tulkinta Romeosta ja Juliasta. Ruumiita syntyy ainakin siinä esityksessä. Siinäpä se. Vähän kuherrellaankin.

 Mutta kuulkaa! Kaiken tämän ohella nähdään ja etenkin kuullaan sitten k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n tykkejä ja monipuolisia biisejä ja laulajia ettei niin mitään rajaa! Inga gränser! Moneen otteeseen oli sellainen fiilis siellä parvella, että olen jotenkin kohottuneessa tilassa ja puoli metriä penkistä ilmassa. Ei ole mitään niin upeaa kuin Alexander Lycke laulamassa "I mitt hjärtas land" tai Maria Ylipää laulamassa ihan mitä tahansa. Unohdin jopa vilkuilla tekstityslaitetta, niin vei mennessään nämä kappaleet ja kuoro-osuudet. En ole missään kuullut niin upeaa, paikoin mahtipontista ja paikoin äärimmäisen herkkää laulamista. Tunnelma välittyi hienosti kielimuurinkin yli, ei siinä laitteita enää tarvittu ja hyvä etten huitaissut koko masiinaa alas katsomoon...

 Kiitos kiehtovien tanssikuvioiden, lavasteiden, valoshown ja joka paikassa tuntuvan rumpubiitin, tunsin paikoitellen olevani mukana jossain 80-luvun musiikkivideossa ja ai että miten mahtavalta se tuntuikaan! Etenkin osui, upposi ja kolahti Domaren eli Tuomari (Silva Lillrank) sekä kunnon asennemuijameininki samannäköisine armeijoineen ja tyköistuvine jakkupukuineen, teki mieli ponkaista ylös ja heiluttaa kättään rytmikkäästi mukana ja laulaa biisiä, jota en ollut ikinä aiemmin edes kuullutkaan. Tuomarin roolissa on kuulemma yhtä poikkeusta lukuunottamatta nähty mies ja Meidän versiossa nyt sitten tarkoituksella nainen. Jes! Juuri näin!

Tuomari(t) jyrää!

 Extramaustetta tarjottiin sitten väliajan päätteeksi kun ilmoitettiin, että sairastapauksen vuoksi Freddien roolissa jatkaakin Glenn Edellin sijaan Johan Hwatz ja voi jessus, meikäläisellä unohtui se alkuperäinen tyyppi kokonaan. Olipas muuten veto! Eipä tällä tasolla varmaan understudyt mitään ns. eilisen teeren poikia olekaan, mutta kuitenkin. Nyt voin leveillä sillä, että minä näin samalla lipulla tupla-Freddien!

 Eihän tässä ole moitteen sanaa. Pienenä kuriositeettina voisin kyllä mainita Molokovin (Kristofer Möller) omalaatuisen avautumisballadin kesken kaiken ja biisin jälkeen "ai niin mullahan oli tässä joku muu juttu kesken". Pakko mainita myös se, että herra Molokov näytti ainakin minun silmiini ihan yhdeltä Downton Abbeyn hovimestareista enkä saanut tätä mielikuvaa sitten millään ilveellä päästäni. Että Mr Molesley on nyt sitten vaihtanut leiriä Neuvostoliiton puolelle... Anteeksi!

 Kaikensorttista lisäinfoa Chess på svenskasta Svenskanin sivuilta tästä linkistä ja suosittelen kuuntelemaan myös mainiota ja nimenomaan asiantuntevaa Musikaalimatkassa-podcastia, jonka Chess-aiheisen jakson kuuntelin matkalla Helsinkiin. Oivallista taustatietoa, josta minunkaltaiselleni musikaalinoviisille on ollut paljon iloa ja hyötyä. Kannattaa tutustua!

 Tack så mycket! Bravo! Voisin mennä uudestaankin, ilman tekstityslaitteita ihan vaan fiilistelemään.

Esityskuvat (c) Cata Portin

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, suurkiitos Svenska Teatern!) 

Jekyll & Hyde / Salon Teatteri

Jekyll & Hyde / Salon Teatteri

Ensi-ilta 6.10. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Robert Louis Stevenson
Suomennos Tuomas Parkkinen, Jussi ja Kristina Vahvaselkä
Musiikki Frank Wildhorn
Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Ohjaus ja sovitus Pauliina Salonius
Musiikin sovitus ja orkestrointi Pasi Ketola
Laulujen harjoitus ja kuorosovitukset Outi Ollila
Koreografia Johanna Saarinen ja Pauliina Salonius
Valosuunnittelu Timo A. Aalto
Pukusuunnittelu Taija Jokilehto
Lavastussuunnittelu Riku Suvitie
Äänisuunnittelu Pasi Ketola
Graafinen suunnittelu Marcus Lindén
Naamioinnin suunnittelu Taija Jokilehto ja Aki-Matti Kallio

Rooleissa : Peter Nyberg, Merita Seppälä/Rosita Ahlfors, Sanni Suvila-Nuutinen/Laura Flemming, Tristan Kulmala, Teemu Veikkolainen, Kai Siltala, Aki-Matti Kallio, Gerhard Gilbert, Esa Lehtinen, Teppo Rantanen, Sonja Leino, Marko Saarinen, Mikko Polojärvi, Elina Koskinen/Sari Koskela, Jerry Sarlin, Johanna Saarinen, Anne-Maija Gilbert, Vilma Koskela, Heimo Isojunno, Jenni Hytönen, Sanni Ratamo, Maisa Pitkänen, Mikael Rokka ja Mikko Polojärvi

 "Yes Sir, alkaa polttaa, lähemmäksi hiivi vaan..." 

 Kolmas kerta toden sanoo, eikös vaan? Jekyll & Hyde on minulle tuttu Turun Kaupunginteatterin ja Jyväskylän Kaupunginteatterin ansiokkaista produktiosta (kummankin proggiksen kävin katsomassa kertaalleen ja näin jälkikäteen voi todeta, että Turusta parhaiten mieleeni jäi liekehtivä laboratorio ja Jyväskylästä Maria Lundin Lucyn vertaaminen noitaan, "Murha, murha!" toki on kaikunut päässäni tämän tästä muutenkin). Turun reissusta kirjoitin vielä suhteellisen asiallisesti, Jyväskylän juttu taas lähti jo hitusen käsistä. Parin vuoden välein pitää näköjään tähän aiheeseen uppoutua, ja nyt on nähty kolmas (ja ehkä itselleni merkittävin) versio musikaalista. Kesästä lähtien olin laskenut päiviä, milloin pääsen Salon Teatteriin ensivisiitilleni ja hetken oli paniikki ja suuri murhekin puserossa, kun alkuperäinen reissupäivä muuttui työpäiväksi. Ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, milloin loppupeleissä pääsisin katsomaan ja vietin unettomia öitä asiaa pohtiessani. Tämä oli yksi niistä produktioista, jonka ehdottomasti halusin syksyllä nähdä ja se oli mukana syksyn tärppilistallanikin.

 Levottomia öitä tuli vietettyä muutenkin, sillä tämän tästä unissani hiippaili silinterihattuinen mysteerimies, joka kyttäsi milloin puun takana, milloin nurkan takana ja piinasi mukamas työmatkojani. Yritin karistaa tyypin kannoiltani, mutta kun käännyin katsomaan, aina siellä viitta heilahti tai hatun silhuetti näkyi tummana varjona seinää vasten. Tietysti oli siis käännyttävä katsomaan ja odottamaan, että seuraahan se varmasti! Sitten olikin hyvä jatkaa kissa-hiiri -leikkiä kellonsoittoon asti - ja mennä töihin silmät seljällään täydellisenä zombiena. Lokakuun aikana silinterihattu sai kaverikseen vielä pyöreähköt silmälasit, minä onneton kun menin lukemaan Draculan, katsomaan Coppolan leffan ja kuuntelin samaan syssyyn vielä asiaankuuluvan radion Lukupiiri-ohjelmankin. Leffan nähneet muistavat kyllä Gary Oldmanin lookin.

"Murha, murha!"

 Viime perjantaina koitti tuo ilon ja onnen päivä, reissu Saloon! Pohjiksi olin vetäissyt liki 15h mittaisen työpäivän ja aamuvuoron siihen heti perään, olin siis jälleen kerran otollista maaperää sekaville ajatuksille ja päivällä ennen lähtöä jännitti niin paljon, että oli juotava yksi siiderikin! Salon keskustaan saapuessamme päähäni pamahti yllättävä fakta : olen tyttönimeltäni Salovaara ja mietin, että kohtaloko minut tänne nyt ajoi, juuri tänään. Salo ja vaara, Jekyll & Hyde. Ai että miten kiehtova ajatusleikki! Että tätäkö päivää varten tässä on ylipäätään eletty. This is the moment? Taisimme olla ensimmäisinä paikalla ja innoissamme kailotimme kaikille terveisiä Hämeenlinnasta ja tutustuimme kahvion tuotteisiin tarkemmin. Kaikki oli niin herkullisen näköistä, paria sorttia tuli maisteltua ja tarkoituksena oli maistella lisää väliajan aikana. Toisin kävi, sillä väliajalla en saanut muuta aikaiseksi kuin hokea "Huh huh!" ja ulkona oli pakko käydä haukkaamassa vähän lisähappea ja viilentämässä tunteitaan.

 Katsomon pieni koko tuotti ensimmäisen iloisen yllätyksen. Istuimme nelosrivissä ja samalla keskikatsomossa. Kotoisa olo, liian iso on liian iso katsomossakin. Näyttämö oli hämmentävän lähellä ja mietin, miten ihmeessä tässä tyhjässä tilassa saadaan aikaan illuusio hämyisestä Lontoosta saleineen ja Punaisine Rottineen. Esityksen alettua mietin lähinnä sitä, miten nerokkaasti peilien avulla lisätilaa löytyikin enkä heti edes tajunnut, minne näyttämö syvyyssuunnassa ulottui. Bravo! Nautin suunnattoman paljon myös siitä, miten jatkossa pimeyttä ja varjoja hyödynnettiin. Kun katse on valossa, hämärässä hiippailee joku taatusti...

Nyt on Jekyll nauttinut jotain sopimatonta... 

 Tarina lienee kaikille tuttu? Kunnianhimoinen nuori tiedemies Henry Jekyll (Peter Nyberg) on tutkimuksissaan edennyt pisteeseen, jossa ihmisestä voisi tietynlaisen seerumin avulla erottaa pahan ja hyvän. Hän haluaisi testata seerumia sairaalassa viruvaan isäänsä (Marko Saarinen), mutta sairaalan nuiva johtokunta on täysin ajatusta vastaan. Henryn paras ystävä John Utterson (Teemu Veikkolainen) varoittelee kaveriaan, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä ja kehottaa tiedekokeilujen sijaan keskittymään tuleviin kihlajaisiin Emma Carew´n kanssa (Laura Flemming näkemässäni esityksessä, roolissa on tuplamiehitys). Henryä ei paljoa juhlinnat nappaa, sen sijaan herra päättää käyttää itseään koekaniinina ja osoittaa kaikille olleensa oikeassa. Virhe! Toki koe onnistuu, mutta samalla hän tulee luoneeksi ihmishirviön, Edward Hyden, jonka rinnalla Game of Thronesin Ramsay Boltonkin vaikuttaa kiltiltä pyhäkoulupojalta, jonka voisi oitis kutsua kahvittelemaan luokseen. Pian alkaa sairaalan johtokunnan jäsenmäärä huveta karmaisevalla tavalla ja taatusti on eturiviläisillä jännät paikat, kun väkeä listitään metrin päässä omista kasvoista. Hyde pistää totisesti ranttaliksi ja saa Jekyllistä hiljalleen yliotteen. Miesparka, yrittää kaikin tavoin pysyä tolkuissaan vaikka tuska raastaa rintaa ja omaatuntoa kolkuttaa alter egon öiset puuhailut. Utterson ja Emma ovat huolissaan, onhan nyt kyseessä rakas ystävä ja tuleva aviomies... Eikä siinä vielä kaikki. Pikaisella polttarivisiitillä Punaiseen Rottaan ovat Utterson ja Jekyll joutuneet vähän kyseenalaiseen naisseuraan, ja Jekyllin mieltä kiehtoo syntinen, mutta samalla hauras, suloinen ja kaltoinkohdeltu Lucy (Rosita Ahlfors, tuplamiehityksessä myös Merita Seppälä), johon sitten kirjaimellisesti iskee kynsin ja hampain kiinni myös hra Hyde....

Jekyll ja Lucy (Rosita Ahlfors) 

 Meissä kaikissahan kamppailee hyvä ja paha jatkuvasti, molemmat puolet löytyvät ihan taatusti ja meikäläinenkin jos jättäisi muutamaksi päiväksi kilpparilääkkeet ottamatta, alkaisi varmaan päitä putoilla aika nopeasti... On hirvittävä ajatus, että olisi olemassa oikeasti juoma, jonka nauttimalla pahuus nousee pintaan ja kaikki estot, omatunto, häpeä ja kauniit ajatukset tallotaan hengiltä. Jäljelle jäisi pirullisesti naurava, hullunkiilto silmissään riehuva psykopaatti, vailla minkäänlaista moraalia ja omaatuntoa. Millaista olisi kohdata tuollainen kunnon pahis? Vastaus : pirun kiehtovaa! Tai sitten ei. Ihmismieli on outo paketti. "Oikeassa elämässä" en ikimaailmassa haluaisi kohdata ihmistä, joka puhuisi minut pyörryksiin kohteliain korulausein, hypnotisoisi pelkällä katseellaan, sivelisi kaulaa hellästi ja sitten tuosta noin naksauttaisi niskat poikki. Naks. Kotona on ihanaa istua tietokoneen ääressä ja herkutella leffojen ja tv-sarjojen ilmiömäisillä pahiksilla, turvallisesti näyttöruutua tuijotellen. Teatterissa panokset vielä kovenevat. Kun ilmiselvä ihmispeto riekkuu samassa tilassa, oma hengitys yllättäen kiihtyy ja kädet hikoavat. Lämpö nousee katsomossa, tekee mieli riisua. Pelottavaa ja samalla kiehtovaa, jopa kiihottavaa. Pysyköön tuo nyt tuolla lavalla vaan. Vai jospa tämä kaikki onkin unta ja voin ajatuksen voimalla saada tuon tyypin katsomaan minuun... Samankaltainen pelonsekainen tunne minulla oli muinoin Dark Side of the Mime -esityksessä, jossa hiljaa toivoin että Marc Gassot´n esittämä miimikko ei missään tapauksessa valitsisi minua mukaan esitykseen, ja kun ei valinnut, mielen täytti ensin helpotus ja sitten pettymys. Omituinen on ihmisen mieli, sano.

 Olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä siitä, että tämänkertainen Jekyll & Hyde -onnistuminen tapahtuu juuri Salon Teatterissa. Paljon on kierretty eri paikkakunnilla isoissa ja pienissä teattereissa, ja ne suurimmat yllätykset ja vuoden "mustat hevoset" ovat aiemminkin löytyneet juuri pienempien paikkakuntien teattereista. Imatran Teatterin "Hobitti" löi minut täysin ällikällä muutama vuosi sitten, samoin Kaarina-teatterin "Kurjat". Siinä jäi kyllä moni isompi proggis täysin altavastaajaksi. Itsekin kun olen pikkukaupungin kasvatti, olen valmis rummuttamaan pienten puolesta ja nostamaan tämänkaltaiset proggikset erityisasemaan.

Hyde ja Lucy (Merita Seppälä)

 Sana on jo kiirinyt tästä Jekyllistä & Hydestä ansiokkaasti, lippukauppa käy kuumana ja moni esityksistä on jo loppuunmyyty. Eikä ihme! Varsin onnistunut kokonaisuus, jossa tilankäyttö etenkin kekseliästä, näyttävä puvustus ja kiehtova ääni-ja valomaailma, loistava ensemble. Silmät ja korvat aistivat kaikenlaista, mutta tapahtui sitä muuallakin... Olen vähän huolestunut siitä, mitä kaikkea minulle on alkanut tapahtua esitysten aikana katsomossa, ihan fyysisesti. Eläydyn ehkä hiukan liikaa? Jekyllin nauttiessa labrassaan punaista nestettä ensimmäisen kerran minäkin nielaisin ja taisin puraista huuleenikin. Hyden huiskiessa kävelykepillään väkeä lakoon tunsin oman käteni puutuvan, polvihan on ollut susi jo valmiiksi. Punaisessa Rotassa en saanut silmiäni irti seinäävasten kiehnäävästä pariskunnasta, jonka toinen osapuoli oli Utterson ja toinen "tanssityttö" (Vilma Koskela). Ja entäs sitten Hyden ja Lucyn kohtalaisen suurella eroottisella latauksella varustettu sänkykohtaus? Toinen puoli minusta tunsi olonsa hitusen kiusaantuneeksi (eihän tuota rohkene katsella!) ja toinen puoli odotti hetkeä, jolloin voisi huutaa "Odottakaas vähän, minä tulen mukaan!" Fifty Shades of Hyde. Ihmismieli... Siinä kyllä sukat ja alushousutkin pyörivät jalassa, sen verran kuumaa oli meno.

 Näyttelijäjoukosta minulle jäivät erityisesti mieleeni elokuvatähtimäisen salskea Utterson (Teemu Veikkolainen), joka oli mies paikallaan muutenkin sekä jo mainittu Vilma Koskela monissa rooleissaan. Mikä pakkaus! Rosita Ahlforsin Lucylle oli helppo toivoa pelkkää hyvää ja parempaa tulevaisuutta, ja miehiä jotka koskettavat hellästi. Hieno roolityö ja erittäin kaunis lauluääni.

 Loppuun olen säästänyt pienen Peter Nyberg-osion... Olen nähnyt nuorukaisen muutaman kerran lavalla, pikkurooleissa ja ensemblessa lähinnä, ja fanituksen siemenet on kylvetty itämään hiljalleen pari vuotta sitten. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että sopivan tilaisuuden tullen tämä herra varmasti ns. räjäyttää pankin ja tempaisee sellaisen roolisuorituksen, että läsnäolijat ihmettelevät, minne se katto oikein lensi. Nyt ollaan Salossa, josta Peter on kotoisin ja käsissä yksi unelmarooleistaan. Mitä tekee hän? Minulla oli vahva tunne siitä, että melkoista tykitystä on luvassa, mutta siitä huolimatta hän onnistui yllättämään minut aivan täysin. Hänessä jos kenessä on tähtiainesta isommillekin lavoille, isoihin rooleihin. Odotin loistavaa, sain jotain mitä ei pysty edes selittämään. Uskomaton suoritus ja kokonaisvaltainen fyysinenkin taidonnäyte. Pidätin jännittyneenä hengitystäni, kun Jekyll veti labrassaan korkealta ja kovaa ensimmäistä isoa numeroaan, ja melkeinpä itketti, kun olin niin ylpeä onnistumisesta. Ja muuttuminen Hydeksi... kaikki se raskas hengitys, koko olemuksen muutos kampausta myöten, vaaniva katse (onneksi ja valitettavasti en nähnyt silmiä tarkkaan), saalistavan kissapedon lailla liikkuminen portaissa, pahaenteinen nauru. Täydellisen kamalaa ja ah niin ihanaa! Huomaa, että mies on todella paneutunut rooliinsa ja This is The Moment totisesti, nyt pistetään kaikki peliin. On tehty kotiläksyt hyvin ja tarkkaan, jos näin voi sanoa. Kaikki se viiltävä tuskakin Jekyllillä, ihan sydämestä otti. Lisätäänpä tähänkin vielä yhdistelmä silinterihattua ja pyöreähköjä silmälaseja. Olin pudota penkiltä kun tämä look ilmestyi estradille! Mistä tiesikin, että meikäläinen on viettänyt koko viime viikon Dracula-asioita pohtien ja lakanoissa kieriskellen? Erityispisteitä vielä ajanmukaisista pulisongeista. Minä en mikään alan asiantuntija ole, mutta omasta puolestani osaan kyllä lahjakkuudet tunnistaa ja tämä oli ehdottomasti paras Jekyll & Hyde -roolityö minun historiassani, ja jätkä on 24-vuotias! Haloo! Mitä tässä vielä ehtiikään? Kaikki pahisroolit kehiin nyt heti, en malta odottaa yhtään enempää. Teatterit, täältä pesee suosituksia tarvittaessa! Samalla mies muuten heilahti Teatterikärpäsen fanituslistan ykköseksi ja aiheutti uusia kategorioitakin loppuvuoden perinteisiin, tosin leikkimielisiin kisoihin. Vuoden Pahis?

Uttersonilla on asiaa kaverilleen

 Esityksen päätyttyä teki edelleen mieli vähentää vaatetusta ja polvet löivät vatkulia. Piti nojailla vähän seinäänkin. Tuntui siinä posket punoittavan muillakin. Uni ei tullut millään ja menin aamuvuoroon lähes samoilla silmillä. Asiakas kysyi, olenko ollut juhlimassa kovinkin pitkään. Teki mieli laulaa vastineeksi "Pedon merkin mä sieluuni hain, verta nenästä kaivoin ja sain..."

 Jos muuten mielit lukea Peter Nybergistä lisää, tässäpä helmikuussa tekemäni haastattelu. Suostuisikohan hän uuteen haastatteluun siten, että jututettavana olisikin hra Hyde? Siitä ei kylläkään tulisi yhtikäs mitään. Lähtisin oitis karkuun (ja kurkistaisin nurkan takaa, että lähtihän se hyypiö varmasti perääni, lähtihän?)

 Reissusta kotiuduttuani minulta kysyttiin, jäikö sellainen kutina, että voisi katsoa toistekin. Juurikin se! Kutinaa jäi, ja varasinkin muuten uudet liput marraskuun loppupuolelle. Haluan nähdä Lucyn roolissa myös Merita Seppälän, joka teki minuun valtavan vaikutuksen Kaarina-teatterin Kurjat-näytelmän Fantinen roolissa. Ja kyyyyyllähän sitä pääpahistakin mielellään uudestaan katselee ja kuuntelee. Kuten sanottu, Salo on vaarallinen paikka. Ja siitä huolimatta ja juuri siksi sinne pitää tunkea itsensä uudestaan! Suosittelen varaamaan liput itsekin, tämä PITÄÄ nähdä! Lisätietoja tästä.

ps. Mulle myös lasillinen punaista taikajuomaa. Olisi mahtavaa sanoa matalalla äänellä "VAPAA!" ja lähteä sitten kylille pahennusta herättämään, ihan vaan kokeilumielessä. Tämä peto ei tosin liikkuisi kovin ketterästi.

Upeat esitykuvat (c) Mika Nurmi Studio X

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri! Tulen takuulla toistekin visiitille!)

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinnan Hyvän Omantunnon Linnake

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Koreografi Kirsi Karlenius
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Mimosa Kuusimäki
Ohjaajan assistentti Hanna Espo
Laulunopettaja Jussi Tuurna

Veljekset : Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero)

Muissa rooleissa : Mikko Hänninen, Jari Nissinen, Konsta Mäkelä, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Alvari Stenbäck, Julius Martikainen, Peter Nyberg, Arto Muukka ja Lasse Viitamäki

Tästä mallia Suomi100-juhlintaan!

 Suomen 100v-juhlinnat ja ns. klassikot. Toistaiseksi on nähty niin Tuntematon sotilas kuin Niskavuoren nuori emäntäkin, tiettävästi olisi meikälikalla vielä luvassa toinenkin tuntematon sotilas (Nightwishin musiikilla ryyditettynä!) sekä Täällä Pohjantähden alla. Silmiini on osunut ainakin neljät eri veljeskatraat ja kaikki omalla tavallaan pirun kiinnostavia - kolme niistä olisi nähtävissä vain kesällä ja niin lyhyen ajan sisällä en minäkään kykene sentään katsomaan samaa tekstiä useampana versiona. Pientä karsintaa oli siis suoritettava, ja logistiikkasyistä ikäväkseni jouduin tässä vaiheessa jo sanomaan ei Ypäjän Musiikkiteatterin veljeksille.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olen ehtinyt jo vähän haukottelemaankin ohjelmistovalintojen edessä. Seitsemän veljestä, taas! Eikö nyt mitään muuta... Tarkempi muistelo olikin paikallaan, sillä en minä nyt sitten niin montaa kertaa ole loppujenlopuksi veljeksiä nähnytkään (kolme kertaa) - tuoreimpana Naantalissa kesällä 2010 nähty versio, joka toteutettiin neljän näyttelijän voimin. Toisaalta, tietyt teokset ovat syystäkin klassikkomaineensa veroisia ja mielestäni kestävät kyllä tulla tämän tästä uudelleenpäivitetyiksi, vaikka ennakkoon tuntuisikin siltä, että saisi silmät täyteen pölyä. Samalla voi juhlistaa jotain muutakin merkkipaalua, kuten Ryhmäteatterin tapauksessa 50v-synttäreitä.

 Olen useasti manannut sitä, etten vuonna 2002 älynnyt mennä Lahden Kaupunginteatterin Seitsemää veljestä katsomaan. Mahdollisuus olisi ollut, mutta ei. Tyhmä mikä tyhmä. Kari Heiskasen ohjaus ja liuta näyttelijöitä, joista 1/7 oli minulle ennestään tuttu ja hänkin vain nimensä puolesta. "Enhän mä edes tiedä keitä noi loput jätkät on!" Voi Talle, Talle... ei näin! Nyt, 15 vuotta myöhemmin, minulle tarjoutui tilaisuus korjata edellisen elämäni virheet ja ottaa avosylin vastaan uusi sukupolvi veljeksiä. Kari Heiskasen ohjaus, peräti 4/7 "tuttua" veljestä ja lavalla muutama muukin hyväksihavaittu tapaus.

 Pari viikkoa sitten istuin muutaman tunnin seuraamassa Suomenlinnan veljesten harjoituksia ja vaikka näkeminen pintaraapaisuksi jäikin, olin erittäin vakuuttunut siitä, että tulossa on melkoista herkkua. Myöhemmin olisi enää kyse siitä, miten paljon lopulta kokonaisuuteen tykästyisin (veljesten edessä kun olin jo lähes polvillani). Mikä porukka! Harjoituksissa olin viikkoa ennen ensi-iltaa, esityksessä viikko ensi-illan jälkeen, ennen pienoista juhannustaukoa. Menimme Suomenlinnaan hyvissä ajoin aiemmin päivällä, ja samaa toki suosittelen muillekin. Kävimme tutustumassa hurmaavaan Lelumuseoon sekä istuimme tovin Panimoravintolassa lammasmakkaroista ja lohikeitosta nauttien.

 Itse linnakkeen sisällähän on kylmänkosteaa, joten kannattaa varata mukaan lämmintä vaatetta. Katsomon penkeillä oli valmiiksi vilttejä, joita aseteltiin sitten ylle ja alle. Esityksen alkuun oli alle 10min, ja kyllä tuntui aika matelevan! Oli varsin malttamaton olo, sellainen "aijai kohta mennään"-tyylinen, jonka lomassa vielä hierotaan käsiä innokkaasti yhteen. Se kävi myös alkulämmittelystä. Itse esitys pyörähti käyntiin siten, että Timo (Mikko Virtanen) marssi lavalle ja näytti, miten kävisi puhelimelle, jos sellainen pärähtäisi jossain soimaan... Eipä muuten soineet puhelimet katsomossa tämän vedon jälkeen!

 Ja sitten tosiaankin mentiin! Reilu kolmituntinen vierähti kuin varkain, ja tarjosi juuri sopivassa suhteessa päivitetyn klassikon. Sain enemmän mitä uskalsin toivoa. Tässä muutamia huomioitani...

 Ensimmäistä kertaa kiinnitin kunnolla huomiota Kiven kauniiseen kieleen ja moninaisiin tapoihin lausua sitä. Mannaa korvilleni tarjosi etenkin Juhani, sillä mielestäni Santtu Karvosella on hyvin persoonallinen tapa "makustella" sanoilla, en osaa edes selittää tätä. Se pitää itse kokea. Mieleeni olivat myös kujeileva Eero (Elias Keränen) sekä "järjen ääni", vakuuttava Aapo (Eino Heiskanen). Vakuuttavuus tosin petti siinä vaiheessa, kun piti toimia puhemiehenä Venlan (Pihla Pohjolainen) kosinta-asiassa useammankin velipojan ja myös itsensä puolesta. Pakit tuli niin että heilahti. Kiven tekstin joukkoon oli ujutettu sinne tänne pientä extraa, joka ei häirinnyt ainakaan minua lainkaan. Tokihan Toukolan pojat voivat laulaa Dire Straitsia (ruotsiksi!), toki Eero voi napakasti todeta lukemisen olevan "vittu miten helppoa" ja myös slangia voi sama heppu vääntää reteästi kaupunkireissusta palatessa, vaikka Helsingin sijaan olisi käyty Hämeenlinnassa. Takuulla tekstin seassa oli muitakin jippoja, joista osa meni suloisesti ohi.

Ei ole Aapolla helppoa puhemiehenä...

 Vaalea lavastus itsessään ei mitään ihmeitä tarjonnut, mutta eri tilanteiden myötä se kyllä osoitti toimivuutensa ja porukan vauhdikkaassa käsittelyssä ( + ripaus mielikuvitusta ja teatterin taikaa) muuntui nopsasti niin saunaksi, Impivaaraksi, Jukolaksi, metsäksi kuin juhlapaikaksikin. Harjoituksissa havaitsin ohjaaja Heiskasen painottavan liikettä ja dynaamisuutta ja sitä kyllä nähtiin yllinkyllin, hyvänä esimerkkinä vaikkapa joulunviettokohtaus, jossa meinasi tulla katsojallekin hiki.

Suomenlinnan kesäteatteri tarjoaa harvinaista herkkua siinäkin mielessä, että vastapuolen katsomo on koko ajan nähtävissä, ja minusta on useinkin mielenkiintoista seurailla muiden katsojien ilmeitä ja reaktioita, jos se suinkin vain on mahdollista. Toki katseeni pysyi suurimmaksi osaksi lavan tapahtumissa, mutta silloin tällöin vilkuilin muuallekin. Kyllä sielläkin silmäkulmia pyyhittiin milloin mistäkin syystä ja ilmeet vaihtelivat hämmästyksestä ihastukseen.

 Musiikkipitoisestakin kokonaisuudesta pidin äärettömän paljon, ja aina joukosta nousee esiin muutama suosikkikohtaus. Tällä kertaa sisimpäni ripsi värähteli ja resonoi eniten siinä, kun nuorimmainen Eero sai hoitaakseen aapiskirjan opettamisen muille. Voi jestas mitä ilmeitä ja pidäteltyä kiukkua etenkin Juhanilla, kun "Ö muuttuu välillä A:ksi ja on täten ensimmäinen". Kevyttä kuittailua. Ja voi mitä iloa ja riemua, kun kirjaimet muuttuvat lauseiksi. Melkein jo luulin, että koko katsomo räjähtää ilmaan, kun Juhani viimein oppi lukemaan. Eihän siinä kunnolla uskaltanut edes hengittää, tunnelma oli samansorttinen kuin "Kuninkaan puhetta" katsoessa. Jännitti niin paljon toisen puolesta, että tuleeko tuosta nyt yhtikäs mitään - ja tulihan siitä! Enää puuttui, että yleisössäkin olisimme kaivaneet oluthaarikat esiin ja järjestäneet lukutaidon kunniaksi kunnon peijaiset painiotteluineen kaikkineen. Toinen lempparikohtaukseni oli nerokkaasti toteutettu Viertolan härkien piiritys, johon liittyen Laurikin (Miro Lopperi) avasi viimein sanaisen arkkunsa ja nousi sanoineen kirjaimellisesti ilmaan.

Karhujahdissa, Lauri etunenässä 

 Veljeksethän olivat yhdessä ja erikseen omanlaisiaan hahmoja, niin kuin pitääkin. Kuten aiemmin mainitsin, oli 4/7 minulle aiemmilta vuosilta tuttuja (Santtu, Eino, Mikko ja Tommi) ja pirun kiintoisaa ja mieluisaa oli nähdä heitäkin taas vähän toisenlaisessa roolissa. 3/7 (Elias, Miro ja Eero) näin lavalla ensimmäistä kertaa, ja totisesti toivon näkeväni kaikkia kolmea jatkossakin tositoimissa. Tämän kolmikon joukosta nousi koko veljespoppoon lempparihahmokseni kaikensorttisilla uhkakuvilla maalaillut ilmeikäs Simeoni (Eero Ojala), jolla pysyi hyvin kädessä tarvittaessa niin kampa, viinaputeli kuin taikinakin. (Kävi myös mielessä, että jos jossain vaiheessa Suomenlinnassa nähtäisiin uusi tuleminen Taru Sormusten Herrasta-spektaakkelista - jonka senkin 80-luvulla missasin - haluaisin ehdottomasti nähdä Elias Keräsen Frodona!)

 Vakuuttavasti hoitui niin lukkarit (Jari Nissinen), nimismiehet (Mikko Hänninen), Taula-Matit (Konsta Mäkelä) kuin Rajamäen rykmentitkin (Mäkelä ja Katariina Lantto) ja lisäksi Viertolan väki härkineen, Toukolan pojat sekä hameväki. Ja karhu! Laulu-ja tanssipuoli oli hyvin hallussa tällä porukalla, ja toki veljeksetkin pääsivät ajautumaan tanssin pyörteisiin ja balettiaskeleitakin otettiin.

Juhani ottaa haltuun Aapista 

 Aiemmin minulle on Seitsemästä veljeksestä tullut ensimmäisenä mieleeni pellavaiset asut, jatkuva mölinä, painiminen ja uhoaminen, lauma sonneja (monessakin mielessä), saunanpoltto ja kurranpeluu. Tämän veljeskaartin nähtyäni päällimmäisenä mielessäni on se, että kaiken hässäköinnin jälkeen on mahdollista kasvaa ihan kelpo kansalaisiksi ja rauhoittua. Mahdollisuus kasvuun kumpuaa sitkeydestä ja yhteisön hyväksynnästä. Linnakkeen uumenissa kauniin moniäänisenä kaikuva loppulaulu herkisti mieleni totaalisesti ja kruunasi illan. Olipa upea lopetus! Yllättäen teki mieli vetää vilttiä korviin ja uinahtaa niille sijoilleen, rauhoittunein mielin. Vaan paluulautta ei liiemmin odottele, joten se siitä.

 Pitkästä aikaa minulla heräsi hinku nähdä tämä uudestaan, näytelmien kohdalla niin ei ole usein tapahtunut. Hinku jos herää sielläkin suunnassa, tsekkaa esityspäivät vaikkapa tästä. Anteeksi vielä kiroilu, mutta olihan tämä nyt helvetin kova! Ryhmiksen keväinen Peer Gynt oli silkkaa herkkua kaltaiselleni teatterihörhölle, ja tämä jatkoi samaa linjaa.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

ps. Samalla reissulla jutusteluhaaviini tarttui Pihla Pohjolainen, jonka kiintoisa haastattelu luvassa lähiaikoina!