Don Juan / Turun Kaupunginteatteri

Don Juan / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 6.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Molière
Suomennos Arto af Hällström
Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju

Rooleissa : Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi ja tuubansoittaja Kari Lilja

 Meikäläisen teatterihistoriasta puuttuu monenlaista klassikkoteosta. Moniin olisi tarjoutunut tilaisuus jo vuosia sitten, mutta kiinnostukseni kohteet ovat heilahdelleet moneen suuntaan ja aika monet klassikot olen ihan tarkoituksella kiertänyt kaukaa, koska olen etukäteen kuvitellut niitä aikansa eläneiksi, ajan patinoimiksi ja koinsyömiksi teoksiksi, joita katsellessani joutuisin pidättelemään haukotustani, katselemaan vaivihkaa rannekelloani (jos minulla ylipäätään sellainen vielä olisi) ja tekemään muutenkin kaikkeni sen eteen, ettei silmät alkaisi lupsumaan kesken kaiken kiinni.

 Kaikenlaisia ennakkoluuloja sitä ihminen mukanaan kantaa. Molièren teoksista aiemmin olivat tuttuja Luulosairas ja Saituri (luulin sitä joskus samaksi kuin Saiturin joulu, hah) ja niiden parissa kyllä viihdyin yllättävänkin hyvin - terävää yhteiskuntakritiikkiä ja havaintoja meistä ihmisistä kera maukkaan dialogin ja paikoin poskettomankin huumorin. Don Juanin viettelyhommista olin jotain kuullut ja tähän ikään vähän nähnytkin (etenkin valomerkin aikoihin kauan aikaa sitten), joten olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut tähän Turun reissuun. No, saattoipa tässä ennakkoon kiinnostustani herätellä sekin, että nimiroolissa huseeraisi takuumiesteni ykkönen Eero Aho, ohjaksissa Pasi Lampela ja lavastamassa Markus Tsokkinen (ja toki mukana muitakin kiinnostavia persoonia lavalla ja taustajoukoissa). Näiden henkilöiden yksittäiset suoritukset monesta eri teatterista keikkuvat yhä edelleen kärkikahinoissa mitä kaikkienaikojen suosikkeihini tulee, vaan mitä tapahtuu kun kolmikon tiet kohtaavat...

Katsokaa nyt tätä! (c) Otto-Ville Väätäinen ja Marita Koivisto 

 Ennen esityksen alkua kierroksia jo lämpiössä lisäsi se tosiseikka, että käsiohjelmasta muodostui juliste ja suunnittelin jo ajan patinoimaa kehystystä kuvalle, jossa raukeanoloinen Don Juan istuu ammeessa vähän veemäinen ilme vahvasti maskeeratuilla kasvoillaan ja seuralaiseni mukaan "nuuskii sormiaan", tuore valloitus kenties juuri saavutettuna. Jaahas, ja siitä sitten kellot jo soivatkin ja suuntasimme katsomoon, jossa ajan patinoima lavastus herättikin heti huomioni ja eipä aikaakaan kun pöntölle istui tuubansoittaja ja sitten mentiin.

 Ensimmäiset minuutit olivat ns. alkusoittoa, kun Don Juanin uskollinen palvelija Sganarelle, niin mainio Hannes Suominen valkeassa superhessupuvussaan ja peruukissaan, että ETTÄ! Tekisi mieli kyyditä miekkonen jotenkin kotiini ja saisi siinä vieressä seisoskella uskollisena vähän kyyryssä, kädet etumuksella tahi vähän ujona hypistelemässä kangasta ja toteuttamassa kaikenlaisia tehtäviä. Tietysti kohtelisin häntä kunnioittaen ja kuuntelisinkin auliisti, jos hänellä sattuisi järkeilyvaihde päälle. Miten sympaattinen hahmo ja roolisuoritus ja kaikki, olin myyty heti alkumetreillä jo! Jaa niin mitä? Juu, Sganarelle yrittää huiskia lakeija Gusmania (Kimmo Rasila) huoneesta ulos ennen kuin isäntä saapuu mestoille. Don Juan, isäntä itse makaa ketarat levällään taustalla ammeessa pyyhe kasvoillaan ja kun sieltä noustaan ja astellaan korskean orhin lailla mustissa pitkissä saapikkaissa lavan edustalle ja aletaan suoltaa omasta viehätysvoimastaan kicksejä ammentavana herkullista tekstiä mahtavalla äänenpainolla artikuloiden, meikäläistä ja muuta enemmän tahi vähemmän arvovaltaista ensi-iltayleisöä viedään kuin laskiämpäriä. Tämä on herkkua, niiiin herkkua, ja vartin jälkeen olin jo valmista kamaa nousemaan ylös ja aplodeeraamaan seisten. Täydellistä.

Pojaat hutunkeitossa 

 Muistan vieläkin kuin eilispäivän, kun Kansallisteatterin Vanja-enon kännäyskohtauksessa herra Aho kaatoi ämpärillisen vettä päähänsä ja sain eturivissä osan siitä päälleni ja ajattelin, että saatana ei haittaa, antaa tulla vaan, nyt nautitaan ja kirjaimellisesti mentiin helmat märkänä väliajalle. Sama fiilis valtasi nyt mieleni kun Don Juan kertoi antaumuksella ja itseriittoisen yliampuvalla tyylillään uudesta valloituksestaan ja katse tavoitti jonkun onnekkaan uhrin yleisön joukosta ja suunta puheille vaihtui lennossa. En ollut nyt eturivissä, mutta ns. helmat märkänä kuvaannollisesti jälleen. Ja Sganarelle seisoo vieressä niin kypsänä niin kypsänä, kun on nämä tismalleen samat hurmauslitaniat kuullut taatusti kymmeniä, ellei satoja kertoja tässä pestissään. Eipä käy miestä kateeksi, eikä myöskään Dona Elviraa (Minna Hämäläinen), joka sattuu olemaan Don Juanin vaimo. Aviopuolisohan ei ole mikään este sille, että rakkaus kun iskee kohdalle, sille ei voi mitään ja Don Juan tuntuu hullaantuvan ihan kaikista, elollisista ja elottomistakin, jotka eteen tai taakse, päälle tai alle sattuvat.

 Sganarellen ja Herra Elostelijan/Kutusumpun vuoropuhelua ja keskinäistä pallottelua seuratessa ei voi muuta kuin istua hymy korvissa ja välillä käsi suun edessä, niin absurdiksi jutut ja touhut välillä menevät. Takaraivossa tykyttää naurusulake kuumana jälleen. Osaa se Don Juan puhua ihan "normaalistikin" mutta harvemmin tätä tapahtuu, useimmiten kun on joku sopiva kohde vokoteltavana niin lavalla kuin yleisönkin joukossa ja silloin on toisenlainen lipevämpi ääni kellossa. Kuulostaa muuten välillä ihan nuorelta Pentti Siimekseltä, kenties jopa Kurt Kuurnalta, elostelija hänkin. Nähdäänpä kunnon kissatappelukin, kun samaan aikaan paikalle sattuu tuorein valloitus Charlotta (Riitta Salminen) ja hetkeä aiempi kosinnan kohde Mathurine (Minna Hämäläinen). Ensin syytellään toinen toisiaan ja sitten jo kontataan pitkin lavaa Don Juanin kuvitteellisessa talutusnuorassa, ja Sganarelle pyörittelee silmiään taaempana tyyliin "hohhoi taas sitä mennään...". Kateeksi ei käy myöskään nuorta Pierrot'ta (Markus Ilkka Uolevi), voipi olla että Charlottan rakkaudenosoitukset ja läheisyyshommelit jää tällä menolla jatkossakin saavuttamatta kun eräs toinen napsii makoisaksi kypsyneen hedelmän suoraan nenän edestä.

 Lavalla ramppaa myös mitä oudompaa porukkaa aina rammasta kerjäläisestä (Kimmo Rasila) Don Alonsoon (eläkkeeltä tositoimiin comebackin tehnyt Petri Rajala) pesäpallomailoineen. Näistä jälkimmäinen sattuu olemaan Dona Elviran veli ja suunnitelmissa ketkulle kunnon mäiskintä, mutta kun toinen veli Don Carlos (Markus Ilkka Uolevi, josta tässä hahmossa jostain syystä tulee mieleeni joku nätimpi versio länkkärien palkkamurhaajasta) on juuri hetkeä aiemmin tullut pelastetuksi Don Juanin toimesta, niin suunnitelmat kusevat pahasti. Posketonta menoa ja tuntuu että välillä vähän improvisoidaankin, mutta kaikki on taatusti millintarkkaan suunniteltua ja ohjattua. Tai ainakin niin otaksun. Kaiken keskellä tuubansoittaja Kari töräyttelee säveliä ja ääniefektejä minkä ehtii, ja Don Juan suoltaa tekstiä niin paljon että ihan hirvittää. Kaiken hohottelun keskellä alkaa päässä raksutella, että kuka tässä nyt lopulta onkaan se, joka saa lopullisen sanan ja kuka vie ketä. Kenen on valta?Isäkin (Petri Rajala) yrittää saada poikaansa ruotuun. Suuret on puheet, vaan kuka määrää lopulta tahdin? Parannusta koitetaan ja paskan marjat, loppujen lopuksi löytyy yksi ainut, joka saa Don Juanin polvilleen ja vielä alemmas. Ja sitten mennään niin, että leuka loksahtaa auki ja suusta pääsee hiljainen, mutta napakka "waaau".

Mikä lie hukassa hra Dimanchen vaatteiden alla...

 Jää sentään vielä kylpyankka ja eräs, joka taas yleisön joukosta bongaa uuden kohteen.

 Täydellistä teatteria ja niin nautinnollista, että olisin katsonut heti perään uudestaan. Tässä taisi olla tämän vuoden The Näytelmä? Ja Eero Aho, ai että. Mikä pitelemätön charmi ja karisma ja härski röyhkeys ja kaikki samassa paketissa, hän tietää ja osaa kyllä kaikki kikat ja konstit. Eipä Hannes Suominenkaan hassumpi ollut, jännä vastapari ja erityisen hykerryttävää seurattavaa Sganarellen jutut ja puuhat sivummalla, ja järkeilyt myös! Lavastus, puvut, valot, ihan kaikki. Ei moitteen sanaa mistään. "Nevöhööd" moitteille.

 Erityispointsit herra Dimanchelle (Kimmo Rasila) asusta, habituksesta ja pokanpitokyvystä (olisinpa ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tämänkin kohtauksen harjoituksia joskus), Charlottan päheälle farkkuasulle ja Dona Elviran kinkyille punaisille bootseille.

Peiliinkatsomisen paikka

 Sellainen huomio vielä loppuun, että ystäväni näki ottamani kuvan käsiohjelman kannesta (kuva tuolla alussa) ja ihmetteli viestillä, että ai siinä on Eero Aho. Hän kun luuli sitä Poets of the Fallin laulajaksi, joka maskeerattu hiukan överiksi. Kiertue ehkä hiukan venähtänyt... Yhdennäköisyys on kieltämättä aikamoinen. Tsekatkaas tästä.

 Tätä ei kannata missata. Jos antaisin tähtiä, loppuisi asteikot kesken. Lisäinfoa täältä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen median vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri, Päänäyttämö

Ensi-ilta 15.2. 2019, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Suomennos Eeva-Liisa Manner
Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valo-ja videosuunnittelu Tuomas Lampinen
Sävellykset ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio ja Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Taistelukoreografia Oula Kitti
Livekuvaaja Riku Suvitie

Rooleissa : Jussi Nikkilä, Eero Aho, Kirsi Tarvainen, Severi Saarinen, Carl-Kristian Rundman, Markus Järvenpää, Pia Andersson, Esko Salminen (äänenä ja videolla), Jonas Saari, Ella Lahdenmäki, Markus Ilkka Uolevi, Kimmo Rasila ja Minna Hämäläinen

Varoitus! Ei-niin-vakavahenkistä Hamlet-kirjoittelua luvassa!

 Jotain mätää Tanskanmaalla ...

... ja kohtuullisen paljon omituisuuksia Turun suunnassa. Kohta on viikko kulunut siitä, kun näin Turun Kaupunginteatterissa Hamletin ja vaikuttaa vahvasti siltä, että mitään kovin järkevää tekstiä en tällä kertaa tule saamaan aikaiseksi. Turha on muhitella yhtään enempiä, kun ei mietintämyssystä irtoa yhtikäs mitään. Välittömästi esityksen näkemisen jälkeen olin pyörryksissä  ja "tiloissa" kuten usein käy, mutta mitä kauemmaksi mennään, sitä vähemmän pyörryttää ja tiloista on tultu ensin porstuaan ja sitten pihan puolelle. Hämeenlinnan Miniteatterin huikean pari vuotta sitten nähdyn Hamletin jälkeen vannoin, että eiköhän tämä ollut nyt tässä enkä aio/halua nähdä enää mitään muuta versiota. No, tulin toisiin aatoksiin, koska Turussa tämän ohjaisi Paavo Westerberg ja lavastaisi Markus Tsokkinen - näiden kahden miehen vuoksi olen kokenut tajunnanräjäyttäviä hetkiä Tsehovin Vanja-enon ja Kolmen sisaren parissa Kansallisteatterissa. Osasyynsä Turun reissuun oli myös Eero Aholla ja Jussi Nikkilällä - vanhoja blogitekstejäni (ja somepäivityksiäni) lueskellessani molempien herrojen fan clubin Hämeenlinnan alajaosto on tehnyt visiittejä Helsingissä niin Kansallisteatteriin, Helsingin Kaupunginteatteriin kuin Q-teatteriinkin, ja Ahon perässä on käyty myös peräti Espoossa asti.

 Miniteatterin Hamletin jälkeen olin sitä mieltä, että tajusin ensimmäistä kertaa muutamat juonenkäänteet ja henkilöt. Ai NÄIN tämä meni. Turun hommelin jälkeen olin sitä mieltä, että mikäs näytelmä se tämä olikaan ja keitäs nämä Rosencrantz ja Güldenstern nyt sitten taas ovatkaan ja mitäs helvettiä. Pihalla oltiin useampaan otteeseen ja vaikka olin kolmannessa rivissä, tunsin välillä olevani tooooodella kaukana. Olin kyllä ihan liian lähellä lavaa ja ramppia, niska kenossa sai katsella Hamletin aistikasta sukkienriisuntaa ja pikkusievää yleisölleflirttailua alussa ja lähempänä olisi saanut kaiken vaatepölyn ja tomun silmilleen. Sormusten Herrassa meinasi kärvähtää kakkosrivissä kulmakarvat, nyt meinasi lamppumeren loisteessa tulla tuskanhiki otsalle ja osa lampuista tykitti vielä suoraan päin näköä. Eipä käynyt kateeksi lämpölamppujen alla paahtuvaa Tanskan prinssiä pitkässä ja paksussa palttoossaan, varsin kuumottava oli se kohtaus kyllä kirjaimellisestikin. Itseänikin alkoi ahistaa.

Vaikuttava Hamlet-grillaamo 

 Niin. En edelleenkään tiedä, pidinkö esityksestä vaiko en. Tajunnanräjäyttävää meininkiä en tällä kertaa kokenut ja kaikenlaista mieleenpainuvaa oli toki tässäkin (ja kokemuksena ehdottomasti kannattava reissu) - hukkareissu olisi ollut silloin, jos nyt olisi sellainen hälläväliä-olo tai pahinta kaikista : "ihan jees" eli hajuton ja mauton. Monta kertaa oli mielessäni "jestas miten nerokasta!" ja heti perään "mitä ihmettääää!" joten vaakakupit poukkoilivat ylös ja alas. Koko homman pointtia en tällä kertaa hiffannut mitenkään; että miksi tämä piti tehdä juuri näin ja miksi kaikki se kikkailu ja tarkoitukselliset viitteet ihan muuhun kuvastoon. Tulee mieleeni lukioaikaiset historiantunnit. Muut kirjoittivat kynät sauhuten esseitä ja koevastauksia, ja minulla mielessä vuosilukuja ja hevosten nimiä ja kaikkea turhanpäiväistä knoppitietoa, mutta kokonaisuus ihan hukassa ja syyt sekä seuraukset myös.

 Eikö joku siellä tiedä, mistä Hamlet kertoo? Minäpä kerron lyhyesti. Tanskan prinssi Hamlet palaa reissuiltaan kotiin, isä on kuollut ja äitee mennyt salakavalasti uusiin naimisiin isän veljen kanssa. Kyllähän se kyrsii. Yöllä Hamletille näyttäytyy isän haamu, joka kertoo, että veljensä on hänet murhannut ja nyt hommeli pitäisi kostaa. Tästä lähtee. Väkeä kuolee enemmän ja vähemmän, kuuluisaa monologia on luvassa ("ollako vai eikö olla" jne. tosin tässä taisi tulla toisenlaisessa muodossa), hulluuskohtausta, näytelmäseuruetta, pääkalloa, viininlipitystä ja miekkailua. Vähän niin kuin Game of Thrones. Pirusti porukkaa kuolee matkan varrella eri syistä ja joku jää kertomaan tämänkin tarinan. Minä kerron nyt tästä näkemästäni.

Riku kuvaa Hamletia kuvaamassa Claudiusta 

 Listataan nyt tähän asioita, joista pidin hurjasti tai jotka huvittivat kivasti : Jussi Nikkilä Hamletin roolissa (jotenkin se Jussi vaan ON, kiharat sekaisin huppari päällä ja huppu silmillä, jotenkin iätön tyyppi eikä oikein tiedä onko lintu vaiko kala tämä, suu suoltaa tekstiä niin ettei meinaa perässä pysyä, välillä puhuu lapsenomaisesti ja sitten "aikuistuu" silmissä, mielelläni olisin mennyt tämän prinssin kanssa autoon vähän musaa kuuntelemaan ja jorailemaan ja Ofelia (Pia Andersson) olisi saanut lähtöpassit luostariin jo aiemmin). Eero Aho Claudiuksena (miten osaakin olla niin röyhkeä ja jotenkin ylimielinen sanomatta mitään, kaljupäisenä tuli mieleeni joku vastenmielinen leffapahis tahi peräti Voldemort kun kasvot lähestyivät kameraa). Se kun väliverho laskeutui ja Claudius nappasi viime hetkellä maasta kruununsa mukaan. Claudiuksen ja Gertrudin (Kirsi Tarvainen) yhdenmukaiset leopardikuvioiset asut ja lemmikkikoira, joka jäi ikävästi roikuskelemaan. Claudiuksen kommentti kännykänkäytöstä Hamletille. Se kun Hamlet vei Horation (Severi Saarinen) nahkabyysat ja kaveri totesi "se vei sun housut!", ja sitten Hamlet pasteerasi pitkin punaista mattoa niissä housuissaan ja Polonious-polo (Rundis) hölkkäkipitti hölmönä vierellä minkä ehti. Riku Suvitie livekuvaamassa varmoin ottein lähikuvaa, jihuu! Väliajan jälkeen mainosbanneri kohtsillään nähtävästä Gonzagon murhasta. Claudius pötköttelemässä solariumissa kuin jossain avaruuskapselissa ja lieviä Star Wars-viitteitä. Rosencrantzin ja Güldensternin (Jonas Saari ja Ella Lahdenmäki) kampaukset. Mainitsinko jo hurmaavan Jussi Nikkilän? Ai että ja sydänhymiö tähän. Esko Salmisen jylhänkomea ääni kaikumassa isän haamuna. Melkeinpä parasta tässä? Muuta ei tarvittu, kaikki tiesi mistä on kyse ja millä äänenpainolla ja varmuudella asiaa tuli. Täysin turhaa oli isän ilmestyminen ykskaks auton takapenkille istuksimaan. Sen sijaan valtaisa Esko Salmis-hologrammi vyörymässä äänen kera uhkaavasti katsomon ylle olisi ollut päräyttävä kokemus! Ehkä joskus? Laertes (Markus Järvenpää) letteineen ja Claudius ratsastamassa yhdessä rodeohärällä, näky jota en ihankohta unohda. Vähän niin kuin Kolmessa sisaressa Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta punnertamassa kilpaa. Odotin, että härän vauhti olisi kiihtynyt ja yhteisessä tahdissa tasapainoileva kokonaisuus olisi lähtenyt villiin laukkaan ja pyörökin olisi lähtenyt pyörimään ja kansa olisi saanut jännittää, kumpi pysyy kyydissä paremmin. Simba! Ja ehkäpä mainiointa kaikista : se pitkänhuiskea tanskalaisnäyttelijä (Markus Ilkka Uolevi) aksentteineen ja Silta-sarjan tunnarin siivittämänä hissistä saapuva näyttelijäseurue aurinkolaseineen. Tässä kohtaa olin ihan "wohoooooo!"-tunnelmissa.

Tanskalainen näyttelijäposse røøkillä hississä 

 Asioita joista en niin pitänyt : käsittämätön sianruhoinstallaatio, joka meni kaikin tavoin överiksi (kirjaimellisesti veretseisauttavaa hämmennystä), jatkuva autolla kurvailu pitkin lavaa ja autoilun videointi (kerta olisi riittänyt tätä). En nyt ole ihan varma niistä solarium-, golf- ja rodeohommista kuitenkaan. Miksi? Ja taas toisaalta; miksei? Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja teatteriin, eikä tätä niin vakavasti pidä ottaa. Ainakaan liian vakavasti. Niin että mieleni pahoittaisin tai yöuneni menettäisin.

 Twitterissä oli viimelauantaisten esitysten jälkeen virinnyt aikamoinen keskustelu Hamletista (sattumalta samana päivänä oli monta sometuttua katsomassa) ja menin heittämään yhden rodeohärkäaiheisen kommentin ohimennen väliin. Aamulla oli puhelimessani 62 ilmoitusta uusista viesteistä! Hyvä, että aiheuttaa keskustelua, sillä kuten sanoin, toiset tykkää ja toiset ei, ja karmeinta olisi jos esityksellä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Tunteita ainakin herätti puolesta ja vastaan, ja eikös teatterin yksi tarkoitus ole keskustelun herättäminen?

 Itse kallistunen sinne tykkäyspuolelle, mutta kuten totesin jo aluksi, mitään järkeväähän tästä blogijutusta en saanut aikaiseksi. En ole niin asiaan vihkiytynyt, että osaisin sanoa juuta tai jaata suomennoksen erojen suhteen tai millaisia tyyppien pitäisi olla. Pitäisi ja pitäisi? Erinäisiä valtasuhteitahan tässä oli yllin kyllin, joku ainakin omasta mielestään parempi/ylevämpi ihminen sanoo jollekulle miten tämän pitäisi toimia tai muuten... Oliko muuten kauhean kannattava kostoretki? Minun mielestäni ei. Olisko mahdollista, että joskus väkeä jäisi enemmän henkiin? Ja he ratsastaisivat rodeohärällä yhdessä kohti auringonlaskua... Hamlet ja Horatio vaikkapa. Meidänkin esityksessämme osa katsojista aplodeerasi seisaaltaan täysin hurmoksissa, joten kun kolahtaa niin kolahtaa. Ei se ole minulta pois, ei suinkaan.

"sun tunnen mä kuumentuneen, näin vallassas kaiken nyt mä teen..." 

 Nyt jään odottelemaan Salmis-Eskoa läpikuultavana hologrammina seuraavaan versioon. Tai ehkä nyt sai Hamletit riittää vähäksi aikaa. Tanskalaiselle pitkänhuiskealle näyttelijälle monologinäytelmä ja oma teemaleivos ja fanijuliste!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Hinta / Helsingin Kaupunginteatteri

Hinta / Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta 1.2. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Arthur Miller
Suomennos Aleksi Milonoff
Ohjaus Paavo Westerberg
Dramaturgi Henna Piirto
Lavastus ja puvut Antti Mattila
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Eero Aho, Santeri Kinnunen, Aino Seppo ja Esko Salminen

 Eletystä elämästä on jäljellä vain sekalaisia kasoja erilaisia huonekaluja. Kymmeniä tuoleja, massiivinen kaappi, pöytiä, lipastoja, harppu. Kaiken keskellä viisikymppinen poliisi Victor Franz (Santeri Kinnunen) kera vaimonsa Estherin (Aino Seppo). Isän kuolemasta on kulunut riittävän pitkä aika, nyt voisi vihdoinkin päästää irti menneestä lopullisesti ja pistää isän jäämistöllä kunnolla rahoiksi. Aloittaa oma elämä ikään kuin alusta taloudellisesti vakaammalta pohjalta. Victorilla on myös veli, menestynyt lääkäri Walter (Eero Aho), josta ei ole kuulunut vuosikausiin mitään ja tuskin tulee kuulumaankaan. Yhteydenottopyyntöihin ei ole vastausta kuulunut, joten on toimittava yksin.

Esko Salminen ja Santeri Kinnunen 

 Tavarakasojen keskelle puuskuttaa viimeisillä voimillaan iäkäs antiikkikauppias Gregory Solomon (Esko Salminen). Hengityksen tasaannuttua alkaa kiintoisa ja hykerryttäväkin kaupankäynti menneisyydestä tavaroineen, muistoineen ja valintoineen, joilla on ollut ratkaiseva merkitys monen ihmisen elämässä. Victor haluaa mennä suoraan asiaan, Gregory taas on ns. vanhan liiton kauppiaita ja kiertää ja kaartaa. Uskomaton tyyppi! Miehen ulkoinen olemus hämää. Tästä kaupasta ei noin vain selvitäkään, ja juuri kun seteleitä ollaan jo laskemassa kämmenelle, tapahtumat saavat uuden käänteen. Walter-veli astuu ovesta sisään kuin välissä ei vuosia olisi kulunutkaan, muina miehinä. Pinnan alla kytee, sen aistii katseista ja elekielestä, vaikka keskustelu aluksi hyvin tuttavallisesti soljuukin. Kohta rytisee.

 Dramaattinen muutos valoissa saa ihmiset vanhenemaan silmissä, kaikki juonteet kasvoilla korostuvat ja varjot syvenevät niin kasvonpiirteissä kuin seinilläkin. Moni saa myös vähän pelottavia piirteitä. Myös äänimaailma on kiehtova. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt tähän yhteen huoneeseen, ja liikenteen häly ulkoa yllättää. Tuolla jossain elämä jatkuu, mutta täällä ilma on sakeana sanoista ja lauseista, joita ei haluaisi kuulla - tai jotka olisi halunnut kuulla jo vuosia sitten. Menneeseen ei voi kuitenkaan palata ja valita toisin. Hiljaisuus pysäyttää. Voi melkein kuulla kellon tikityksen jossain seinällä. Veren kohinan suonissa. Päässä liikkuvat ajatukset, joita ei pysty pukemaan sanoiksi. Juuri kun luulen tietäväni, mitä seuraavaksi tapahtuu, saakin tarina uuden suunnan. Pirullisen koukuttavaa!

 Tuntuu siltä kuin teatterisalissakin aika pysähtyisi. Kolmituntinen menee että heilahtaa. Onhan tämä nyt likimain täydellinen teatterinautinto, ja mikä porukka lavalla! Siinä missä Solomon pyörittelee ovelana vanhana kettuna asiakastaan kärsivällisyyden rajoilla, siinä Esko Salminen pitää hyppysissään koko katsomoa. Kaikki ne kananmunansyönnit ja appelsiinitkin.

 Olen useasti surrut sitä, että olen ainut lapsi. Toisaalta taas olen onnellinen siitä, ettei minulla ole sisaruksia. Kukaan ei takuulla osaa satuttaa niin pahasti kuin oma veli tai sisko, joka tietää synkimmät salaisuuteni. Voin toki olla väärässäkin. Jännän tyhjä ja surumielinen olo jäi lopulta tästä näytelmästä, päähän jäi kaikumaan pirullinen nauru hämärtyvällä näyttämöllä. Huh. Ehdottomasti teatterikevään helmiä ja pitkästä aikaa kovinta näkemääni draamaa.

 Näytelmän kantaesityksestä New Yorkissa on kulunut 50 vuotta. Silti tämä voisi tapahtua kenelle tahansa, milloin tahansa, missä tahansa. On tapahtunut, tapahtuu, tulee tapahtumaan.

Eero Aho 

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Kake2 - Tähtisumussa ja Seuraavat 500 vuotta

Tavoistani poiketen kirjoitan nyt parista vastikään näkemästäni jutusta yhteisen otsikon alle tekstin. Molemmista jäi mieleeni sellainen "halolla päähän"-tunnelma, eri tavalla tosin. Kahtena päivänä peräkkäin lähdin melkein suoraan töistä pääkaupunkiseudulle teatteriin, ja reissuista ensimmäinen tarjosi vielä lisädraamaa, sillä unohdin lahjakkaasti työavaimeni työpaikkani takahuoneeseen kiireellä lähtiessäni, ja tajusin asian vasta bussimatkalla Helsinkiin. Eipä siinä mitään, mutta jotenkin olisi päästävä seuraavana päivänä ensimmäisenä töihin ja avaimet sisällä... (Tämä ongelma ratkesi myöhemmin, mutta ylimääräinen stressi aiheutti aivojumin ja olin koko illan vähän usvassa.) 

 Liki kuukausi sitten kävin seuraamassa Tanssiteatteri Tsuumin "Kake2 - Tähtisumussa" treenejä, joista jäi mukava kutina ja halu nähdä itse esityskin. Kake2 oli ensi-illassa Aleksanterin teatterissa 2.11. ja itse ehdin sitten paikalle viimeiseen näytökseen 7.11. Harjoitusten perusteella tiesin vähän mitä tuleman pitää, mutta silti kokonaisuus oli tajunnanräjäyttävä yllätys. Finnhits-linjalla jatkettiin, tosin roisilla punkasenteella ja volyymit kaakkoon -meiningillä lisättynä. Taustaprojisoinneissa Suomen vaakunan leijona lähti omille teilleen ja haistatti pitkät perinteille ja ikonisille asetelmille, mm. lorautti kuset Tuonelan virtaan Lemminkäisen äidin surressa edustalla poikaansa. Kansallislintu taas pudotti Väinämöisen veneestä. Paljon räminää ja rosoa, korviahuumaavaa mäiskettä, herkkää ja rajua tanssia ... ja kaiken keskellä lumoavan kaunis a cappella -esitys, johon rakastuin jo harjoituksissa. Marccu papiljottikampauksineen ja marjapuuronvärisine asuineen oli päräyttävä näky, samoin Piramisu ja Kike de Kake viiksineen. Sydämeni vei tällä kertaa kuitenkin bändin uusi tulokas Pera77. Jälkeenpäin olo oli sellainen, kuin olisi saanut halosta päähän ja seuraavana päivänä töissä soi päässä "Kielletyt tunteet", punkversiona sekin. 

Kake yhteispotretissa (c) Mikko Mäntyniemi 

 

(Kake2 - Tähtisumussa, kesto 1h 15min (ei väliaikaa), ohjaus ja koreografia Matti Paloniemi, musiiki ja äänisuunnittelu Hannu Oskala, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, valo-ja lavastussuunnittelu sekä laulujen sanat Janne Teivainen, tekstit työryhmä, projisoinnit Antti Lindholm. Lavalla Reetta-Kaisa Iles (Piramisu), Tuomas Juntunen (Marccu), Sampo Kerola (Pera77), Salla Korja-Paloniemi (Kike de Kake), Jarno Tastula (Raimo von Kake) sekä Janne Teivainen (Foni-Åke).) 

Carl-Kristian Rundman (c) Stefan Bremer

 

 Halolla päähän-meno jatkui sitten seuraavana päivänä Espoon Kaupunginteatterissa, jonne saavuin ja lähdin ensimmäistä kertaa bussilla (tosin ystävän avustamana). Jännä kokemus sekin, ja ehkä seuraavalla kerralla uskallan lähteä liikkeelle Kampista ihan itseksenikin. Mutta se esitys! Aiheesta ensinnäkin viis ; jos lavalla on Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman, ja tekstistä sekä ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, on suorastaan pakko mennä katsomaan. Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvioita ja kommentteja, mutta en niistä juuri viisastunut eikä mitään jäänyt päähäni. Etukäteen olin sitä mieltä, että tästä esityksestä on varmasti niin monta tulkintaa kuin on katsojaakin, ja jokainen kokee (kuulee, muistaa, näkee) asiat omalla tavallaan. Jollekin suuri mysteeri aukeaa, jollekin ei. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Mietin, että pitäisikö minun antaa asioiden hautua muutama päivä päässäni ja sitten kokeilla tekstinkirjoitusta uudestaan, vaiko luettelisi Eero Ahon roolihahmon lailla liudan yksinkertaisia asioita, joista pitää. (Gerbiilit tulisi mainittua tässäkin!) Vaiko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että nyt meni yli ja lujaa. Pidin esityksestä, jollain selittämättömällä tavalla se koukutti. Väliajalle mentäessä vertasin näytelmää Twin Peaksin uusimpaan kauteen. Pihalla ollaan, ja silti täysin koukussa. Esitys imaisi mukaansa. Ria Katajan pienet eleet, puheen ajoittainen hermostuneisuus ja kiihtyvä kävelyvauhti, oudossa synkassa sykkivät valot ja koko tilan muuttuminen toiseksi, toistuvat kysymykset ja vastaukset, Eero Ahon tuijotus, "täydellinen kansalainen" Rundis pulassa, kuka teki mitä... Unenkaltainen, painajaismaisen painostava tunnelma ajoittain. Välillä kävi mielessä, että kohta jostain ovesta tulee lavalle Jani Volanen (kuin Q-Teatterin näytelmässä Kevyttä mielihyvää) ja napsauttaa sormiaan, joukkohypnoosi on päättynyt ja näkökulma muuttunut, selkeytynyt. Muuta en osaa sanoa, en tässä vaiheessa enkä varmaan myöhemminkään. 

Eero Aho ja Ria Kataja (c) Stefan Bremer 

(Seuraavat 500 vuotta, ensi-ilta 20.9. 2017, kesto 2h 15min (väliaikoineen), teksti ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen, valosuunnittelu Ville Seppänen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen, dramaturgi Jukka Viikilä. Rooleissa Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman.) 

(Näin molemmat esitykset kutsuvieraana, kiitos Tsuumi ja Espoon Kaupunginteatteri!) 

Äidin rakkaus / Kansallisteatteri

Äidin rakkaus / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Kantaesitys 15.3. 2017, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Marko Järvikallas
Ohjaus Liisa Mustonen
Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valosuunnittelu Ilkka Niskanen
Äänisuunnittelu Maura Korhonen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen

Rooleissa : Kristiina Halttu, Markus Järvenpää ja Eero Aho

 Omapohja ja psykologinen trilleri on sellainen yhdistelmä, että meikäläisellä heräsi mielenkiinto välittömästi tämän näytelmän julkistuksen jälkeen, ja kiinnostus kasvoi vielä lisää kun kävi ilmi, että suuresti fanittamani Eero Ahokin olisi näyttelijäporukassa mukana. Kävi kyllä mielessä, että pitääköhän ottaa varmuuden vuoksi vaihtokalsarit matkaan mukaan, jos meno äityy liian jännäksi...

Äiti (Kristiina Halttu) ja poika (Markus Järvenpää) 

 Katsomo oli tällä kertaa jaettu kahteen osaan ja näyttämö sijaitsi puoliskojen keskellä. Minä torppasin itseni eturiviin, kaiketi ollakseni paremmin tapahtumien ytimessä. Myöhemmin tämä osoittautui toisaalta hyväksi, toisaalta huonoksi ideaksi...

 Alussa on romantiikkaa ilmassa. Saara (Kristiina Halttu) ja Tapani (Eero Aho) istuvat pöydän ääressä ja tuijottelevat toisiaan silmiin, kädet hamuavat pöydän yli koskettamaan. Alku vaikuttaa hyvin onnelliselta. Siinä kaksi rakastunutta aikuista ihmistä suunnittelee yhteistä tulevaisuutta, kenties jopa saman katon alla asumista. Jokin kuitenkin mättää. Saaralla on aikuinen poika Julius (Markus Järvenpää) ja Tapani vihjailee outoja äidin ja pojan liiankin läheisestä suhteesta. Tunnelma on pilalla alta aikayksikön. Saara ei halua kuulla minkäänlaisia vihjailuja Juliuksen suhteen ja piste.

 Tunnelma vaihtuu painostavaksi ja itselläkin hiipii ajatus mieleen, että mitähän helvettiä tässä nyt oikein meinataan. Kotosalla Julius on löytänyt kylppäristä kertakäyttöpartahöylän ja kärttää mutsiltaan syytä moiseen. Saara turvautuu valkoiseen valheeseen, ja sekös saa pojan kyselemään hiukan omituisia asioita. Minua hyytää. Sitä paitsi Juliuksella on tarvittaessa aika veemäinen ja pirullinen katse. Huh sentään! Enpä olisi tuon katseen alla mielelläni samassa tilassa yksin!

 Jottei nyt ihan spoilaisi tulevia katsojia, sanon vain sen että apua miten intensiivinen meininki näytelmässä onkaan! Muutaman kerran jutut saivat minut nyrpistämään nenääni puistatuksesta ja omissa aatoksissani menin aika pahasti asioiden edellekin, kun mietin seuraavaa käännettä, jota ei sitten onneksi tullutkaan. Ovelasti saadaan katsoja koukuttumaan kyllä! Mustasukkaisuus siellä nostaa päätää aika rajusti ja läheisriippuvuus saa ihmisen toimimaan kummallisella tavalla. Pari kertaa minut saatiin säikäytettyäkin oikein kunnolla, hyvä etten tällä kertaa huudahtanut "Jumalauta!" kuten kerran kävi Tampereella vastaavanlaisen psykologisen verkonpunonnan tiimellyksessä.

 "Päästä irti ja anna jo mennä", siinä kaiketi kiteytettynä tarinan opetus. Aika pienestä on lopulta kiinni, miten näillekin ihmisille käy... vai mitenköhän heille ylipäätään kävi? Loppu kun jäi tavallaan avoimeksi.

 Erityisesti plussaa kuumottavasta äänimaailmasta (ja piinaava hiljaisuus, se se muuten on painostavaa!) ja väliajattomuudesta, ei tämmöistä meininkiä missään tapauksessa olisi sopinutkaan katkaista kesken kaiken. Jännää oli se, että Eero Aho ei ollut tällä kerralla se päällekäyvin ja niskakarvoja nostattavin hahmo (minulla on jotain 8-pallo -leffaan liittyviä traumoja kaiketi) - kyllä äiti/poika-combo tarjosi sellaista kyytiä että! En kuitenkaan suosittele näytelmää ihan herkimmille katsojille, sillä vilkkuvat valot, VERI ja liian lennokas mielikuvitus kipukynnykseen liittyen saattavat tehdä tepposet.

Tässäpä uusi isähahmo taloon!? 

 Tämmöistä tahdon lisää! Tahdon, että katsomossa on hiukan ja vähän enemmänkin epämukava olo paikoitellen.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 17.2. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Pirjo Valinen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgit Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä

Rooleissa : Eero Aho, Marja Salo, Esko Salminen, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Leo Honkonen, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen

 Lähes viikko on kulunut siitä, kun näin Mahdolliset maailmat. Yleensä pyrin kirjoittamaan mahdollisimman pian esityksen jälkeen, koska siten näytelmä on vielä tuoreessa muistissa ja uusia ajatuksia ei ole kovasti virrannut pääni sisälle mediatulvan ja ylipäätään elämän myötä. Tässä tavassa on omat kompastuskivensä, koska monesti ahaa-elämyksiä herää välillä viikkojenkin jälkeen ja jälkikäteen tuntuu, että moni teksti on liian hätäisesti kirjoitettu ja etenkin julkaistu (esim. KOM-teatterin "Pasi was here" on auennut viime aikoina ihan uudessa muodossa). En ole kuitenkaan lähtenyt tekstejäni muokkailemaan, koska se ei ole oikea ratkaisu. Niin kirjoitin kun sillä hetkellä tuntui.

Antti kohtaa Antin 

 Nyt tuntuu siltä, että aika on kypsä tälle kirjoitukselle. Kaikki somekanavat on suljettu, jotta pystyisin täydellisesti keskittymään kirjoitustyöhön. Vieressä on inspiraatiosuklaata valmiina paloina ja muutama lippulappunen täynnä sanoja ja lauseita. Muistiinpanoja. Kyllä. Esityksen jälkeen istuin junassa ja kirjoitin paperille tärkeitä asioita, etten vaan unohtaisi niitä. Tänään kun muistiinpanojani lueskelen niin huomaan, että aika syvällä on kotomatkalla käyty. Kellarin puolellakin. On pohdittu omia valintoja. Jos olisin vastannut sille yhdelle kyllä enkä ei. Jos olisinkin sen sijaan vastannut ei sille toiselle tyypille. Ehkä en olisi ollut nyt ollenkaan katsomassa tätä näytelmää, enkä kiinnostunut teatterista lainkaan koskaan ikinä! Tuona torstaina olisin voinut olla kuskaamassa poikaani harrastuksista toiseen tai pitkällä lenkillä koirani kanssa. Eihän minulla ole edes ajokorttia eikä liioin poikaakaan ketä kuskata. Eikä koiraa. Voi olla, että minua ei olisi ollenkaan, jos vanhempani olisivat valinneet toistensa sijaan jonkun toisen tai minun suhteeni päättäneet jotain muuta. Minähän olisin voinut syntyä jonnekin aivan muualle, johonkin täysin toiseen aikaan, olla joku täysin muu. Olisiko se sitten jotenkin muka parempi/huonompi asia? Eikö kuitenkin ole hyvä näin, koska nimenomaan tässä elämässä ja tässä elämäntilanteessa menin ja näin Mahdolliset maailmat? Ja nyt on hyvä olla. Ilman menneisyyttäni en olisi minä nyt.

 Yleensä siis en kirjoita muistiinpanoja, vaan näin kirjoitushetkellä matkaan ajatuksissani luultavasti jollain metrovaunun tapaisella takaisin siihen tilanteeseen kun katsomossa istuin. Minulle luonteva tapa, mutta nyt se on vaikeaa. Fyysisesti istuin kyllä katsomossa ja olin läsnä koko kolmetuntisen, mutta kävin monessa muussakin paikassa aikakoneella. Olin sohvalla kuuntelemassa, kun villatakkinen mukava setä kertoo telkassa satua Hiirimorsiamesta. Olin rustaamassa ensimmäistä työhakemustani, joka heti napsahti kohdilleen ja tällä tiellä ollaan. Entä jos jonkun muun hakemus olisi noussut silloin pinosta? Näin itseni makaamassa kippurassa varastohuoneen lattialla, pelosta vapisten. Olisin käynyt peittelemässä itseni viltillä ja sanomassa, että jaksa vielä hetki, pian on helpompi hengittää.

 Teatterin katsomo on minulle ehkä turvallisin paikka maailmassa. Tunnen olevani turvassa, vaikka mitä tapahtuisi ympärilläni ja silmieni edessä. Tuo mitä näin ei tapahdu minulle, vaan jollekin toiselle. Kuvitteelliselle hahmolle. Ja kuitenkin se tapahtuu myös minulle, juuri sillä hetkellä. Ja henkilölle vieressäni ja takanani, ja jokaiselle kuitenkin eri tavalla. Kaikki on mahdollista. Yhtään ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Jotkut tietävät, mutteivät kerro heti vaan kohta. Se kiehtoo ja kutkuttaa ajatuksia. Pitää valppaana. Pitää hereillä, useimmiten. Kun lavalla näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) laittaa kätensä kehysten läpi uteliaana ja katsomon valot syttyvät hetkeksi, on siinä jotain äärimmäisen maagista. Olin kuin hypnoosissa. Jos Aho olisi napsauttanut sormiaan, olisin pudonnut korkealta ties minne.

 Niin. Näytelmässä ohjaaja-näytelmäkirjailija-entinen lapsitähti Antti kipuilee ja tempoilee niin orastavassa keski-iän kriisissä, avioliitossaan kuin työssäänkin. Ensi-ilta Strindbergin 'Kuolemantanssista' painaa päälle, ja pitäisi olla läsnä joka paikassa ja tyttären asuntoonkin vaihtamassa lamppua. Ajatusleikki vie aatokset ja fyysisestikin muualle. "Minne matkustaisit aikakoneella, jos voisit palata menneisyyteen ja valita toisin?" Valitsisitko edelleen saman? 12-vuotias Antti (äärettömän herkillä käyvä Marja Salo) kirmaa metroasemalle, koska on kiire koe-esiintymiseen Galileo-näytelmää varten. Vastanäyttelijänä olisi itse Lasse (Esko Salminen). 45v Antti on paikalla myös, ja nappaa pojan pallosta kopin. Näytelmän loppupuolella vauhdikkaiden teatterin pikkujoulujen jälkimainingeissa samaisella metroasemalla Antti törmää vanhaan mieheen (Esko Salminen), jolla on omituisen tuttu ääni. Mies vaikuttaa kovin yksinäiseltä. Pallo vaihtaa omistajaa.

 Mahdolliset maailmat on hatunnosto ja kunnianosoitus koko teatterille ja sen mahdollisille ja mahdottomillekin maailmoille. Suuri näyttämö näyttäytyy sellaisessa muodossa, ettei ikinä ennen ainakaan minun silmissäni. On syvyyttä, on korkeutta, avaruusalusta muistuttava valohärdelli kuin tieteisleffasta magneettikuvausta toimittamassa. Kameroita, piuhoja, livekuvaa. Katsoja saa valita mitä katsoo; näyttelijöitä livenä vai lähikuvaa kameroiden kautta. Kaikki toimii katsoi minne hyvänsä, ketä hyvänsä. Toki on mainittava erikseen, että Eero Aho on hypnoottinen ilmestys, kuten aina. Marja Salosta ja Leo Honkosesta pidän kerta kerralta enemmän ja enemmän, ja se Esko Salmisen pelkästä olemuksesta huokuva rauha ja läsnäolo on jotain aivan uskomatonta.

 Muistiinpanoistani huolimatta kirjoitin kuitenkin jotain aivan muuta tähän. Kävin myös tsekkaamassa somen muutamaan kertaan, ja puhelimen. Mystinen numerosarja löytyi vihkosestani myös : klo 21.15-21.20. Iltanäytöksen sattuessa tuohon aikaan kannattaa mennä teatterin kulmille hengailemaan ihan muuten vaan. Saatat yllättyä tai järkyttyä, ihan miten vaan.

 Poislähteissä varoiteltiin ulkona olevista kameroista ja piuhoista ja vaikka mistä. Filmattiinko meitä? Lähetettiinkö teatterilta suoraa lähetystä jonnekin, jossa toiset ja kolmannet versiot meistä katsovat livenä, miten me täällä pärjäämme?

 "Jossain tuolla me eletään kaikki toisenlaista elämää. Me kaikki toistutaan loputtomasti kaikkialla. Jossain tuolla Antti, me eletään kaikki mahdolliset elämät." - Mies metroasemalla -

 Hedelmäksi annan jotain kuorellista, jonka alta paljastuu yllätyksiä kerroksittain.

Esityskuvat (c) Stefan Bremer

(näin esityksen pressilipulla)

Vanja-eno / Kansallisteatteri

Vanja-eno / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 17.9. 2014, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja suomennos Paavo Westerberg (suomennos yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa)

Rooleissa : Eero Aho (Astrov), Krista Kosonen (Jelena), Heikki Nousiainen (professori Serebjakov), Terhi Panula (Maria Vasiljevna), Emmi Parviainen (Sonja), Seppo Pääkkönen (Telegin), Kristo Salminen (Vanja) ja Seela Sella (Marina).

Eero Aho, Krista Kosonen ja Kristo Salminen / (c) Stefan Bremer

 Vanja-enosta on kirjoitettava hiukan eri tavalla.

" Rakas Vanja-eno,

 olemme tavanneet kerran aikaisemminkin, yli kymmenen vuotta sitten. Etkö muista? Älä välitä, en muista minäkään. Istun tällä hetkellä hotellini aulassa tietokoneella, minulla on 15 minuuttia aikaa. Tiedän, että se ei riitä. Yritän kuitenkin. Haluan kertoa siitä, mitä minulle äsken tapahtui.

 Yli neljä tuntia sitten seisoin avecini kanssa Kansallisteatterin pääovien edessä ja sanoin, että minua jännittää. Miksikö? Minua jännitti siksi, että odotukseni näytelmän suhteen olivat korkealla ja jos ne täyttyisivät, tuntuisiko sen jälkeen mikään enää miltään. Toinen meistä istuisi ensimmäisessä rivissä, toinen nelosrivissä. Sovimme, että tilanteen niin vaatiessa vaihtaisimme väliajalla paikkoja. En ole tottunut istumaan eturivissä, mutta minä sain käteeni juuri sen lipun.

 Väliajalle lähdettäessä pyyhin käsivarsistani ja kasvoistani vesipisaroita, paidanhelmani tuntui kostealta. Olin saanut kasteen, kirjaimellisesti. Hakeuduin seuralaiseni luo, emme aluksi saaneet sanotuksi mitään. Silmistä kuitenkin näki, että nyt on kolahtanut ja kovaa. Ei tullut mieleenkään vaihtaa paikkoja, suorastaan janosin istumaan jälleen eturintamaan.

 Ja nyt istun tässä koneen ääressä. Oloni on jotenkin tyhjä, mutta kuitenkin niin täynnä. Tältä tuntuu ihmisestä, joka on kokenut jotain henkilökohtaisesti merkittävää. Hymyilyttää, hetken kuluttua haikeus täyttää mielen. Havahdun omista ajatuksistani, on jatkettava kirjoittamista, sillä aika kuluu. Se kuluu liian nopeasti. On lopetettava. Jatkan huomenna, lupaan sen. "

Eero Aho ja Emmi Parviainen (c) Stefan Bremer

 " Rakas Vanja-eno,

 nukuin yöni levottomasti. Heräilin tämän tästä, päässäni soi "vieläkö on villihevosia". Naurattaa. Mietin eilistä ja sitä mitä näin ja koin. Massiiviset tummanpuhuvat lavasteet pyörivät, ihmiset ramppaavat ovesta sisään ja ulos kiihtyvällä tahdilla. Mihinkään ei kuitenkaan päästä. Ihmiset pyörivät lavasteiden mukana ja ovat samassa paikassa mistä lähtivät. Ovia avataan ja ovia suljetaan, varmistetaan oikein, että ovi menee varmasti kiinni.

 Vettä, paikallaan seisovaa vettä. Peseydytään, virkistäydytään, kastutaan, haudutetaan. Vesi ja viina virtaa. Kaikkienaikojen ryyppyreissukohtaus huvittaa vieläkin. En olisi pannut pahakseni, jos joku olisi kaatanut minunkin päälleni ämpärillisen. Väliajan jälkeen jäljellä on vain hiekkakasoja ja hiekka valuu sormien lävitse kuin tiimalasissa.

 Nautin näyttelijäntyöstä suunnattomasti. Lavalla nähtiin huikea määrä karismaa, nuorempaa ja vanhempaa. Aina ei tarvitse edes sanoa mitään, silmistäkin näkee jo paljon ja siitä sain nauttia eturivissä. Välillä en tiennyt, että minne olisin katseeni kohdistanut. Yksi on loistava ja toinen vieressä tykittää vieläkin paremmaksi. En pysty nostamaan mitään yksittäistä suoritusta ylitse muiden, sillä tässä jos missä kokonaisuus toimi täydellisesti. Nautin lavasteista, puvuista, äänimaailmasta, valoista, puhutusta kielestä.

 Kun lähdetään, lähdetään ovet paukkuen ja suurieleisesti. "Minä lähden nyt, koska on mentävä!" ja kas, pian ollaankin takaisin. Ei niin vain mennäkään. Koko tilaa käytetään hyödyksi. Hämmästyttää, miten syvä näyttämö on.

 Tsehovin klassikon Suomen kantaesitys oli Kansallisteatterissa lokakuussa, sata vuotta sitten. Sata vuotta. Pitkä aika, ja kuitenkin niin lyhyt. Ihmisillä samat haaveet ja unelmat, tehdyt ja tekemättömät teot, pettymykset elämässä ja rakkaudessa, ymmärtämättömyys siitä mitä lähiympäristössä ja maailmalla tapahtuu... Kaikki kulkee mukana, halusit tai et.

 On elettyä elämää, on elämätöntä elämää. Elämättömät vuodet ovat vielä edessä päin, ja niitä on monta. On hyvin pitkälti minusta itsestäni kiinni, millaisiksi nuo vuodet muodostuvat. Mieleeni jäi lopussa avonaiseksi jäänyt ovi.

 Minun oveni on myös auki, enkä aio istua täällä odottamassa, että joku siitä tulisi. Minä menen siitä itse ja katselen maailmaa uusin silmin. Kiitos Sinulle, Vanja-eno. Kun aika on kypsä, tulen luoksesi uudelleen ja katselen tätä kaikkea hiukan kauempaa.

 Ikuisesti Sinun "

 Tiivistettynä : Minä taisin nähdä parhaimman näytelmän ikinä. Tuntuuko tämän jälkeen mikään miltään? Sitä en tiedä, sen aika näyttää. Kansallisteatterin Vanja-enolle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Kristo Salminen (c) Stefan Bremer

Haastattelussa Eero Aho

 Eero Ahon tapasin elokuun lopussa 2013 Ravintola Rytmissä Helsingin Kalliossa.

Eero on syntynyt vuonna 1968 ja horoskooppimerkiltään hän on vesimies. ”Mä olen syntynyt Oulussa, mutta olen asunut siellä vain 1,5 vuotta. Sen jälkeen olen asunut täällä, eli kyllä mä koen itseni helsinkiläiseksi.”

Mitä harrastat? ”Harrastan sillai on-offina punttisalia ja rullaluistelua silloin kun kerkeen. Yleensä silloin kun on harjoitusjakso päällä ei kauheesti kerkee, mutta jos tulee sellaisia pätkiä, että on vain esityksiä, niin silloin ehtii kyllä. Lukemista tietysti harrastan ja elokuvien katselua, teatteriakin niin paljon kuin vain ehdin. Kirjoja luen ihan laidasta laitaan, silloin kun on enemmän aikaa niin luen dekkareita”, kertoilee Eero.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”En osaa, erittäin huonosti. Oon mä joutunut huuliharppua soittamaan ja kitaraakin joskus, on ollut pakko vaan opetella, mutta en voi kyllä todellakaan sanoa osaavani soittaa niitä.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä erikoistaidoiksesi? ”Näytteleminen on mun vahvuuteni, lähdetään siitä. Kyllä mä laulaakin osaan, sitä en ole kyllä aikoihin tehnyt. KOM-teatterissa tuli aikoinaan paljon laulettuakin.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin varmaan osata kaikkia kieliä enemmän, etenkin espanjaa ja italiaa. Ne olisi hyviä taitoja.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Mua on viety tosi paljon teatteriin kun olen ollut pieni, mä luulen että kaikki lähtee sieltä. Muistan, että olen 6-vuotiaana sanonut ensimmäisen kerran, että musta tulee isona näyttelijä, ja aika hyvin se on säilynyt. Yläasteella halusin parin kuukauden ajan, että musta tulee isona lentokapteeni, mutta siinä se sitten olikin. Ala-ja yläasteella mä olin näytelmäkerhoissa ja sit mä olin Kallion ilmaisutaidon lukiossa kaksi vuotta. Kun täytin 18v, niin päätin hakea Teatterikouluun ja sattumalta pääsinkin sisään. Jätin sitten lukion kesken. Vuonna 1986 menin siis TeaKiin, kakkosvuoden jälkeen mä kävin armeijan siinä välissä ja ´91 pääsin ulos koulusta.”

Mikä oli lopputyösi aihe? ”En oo tehnyt sellaista, meidän kurssilta vissiin valmistui yks tai kaks, ja osa on sit valmistunut myöhemmin. Sillä samalla kurssilla oli mm. Eppu Salminen, Jussi Lampi ja Ilkka Koivula. Muakin kehotettiin valmistumaan, mutta ei. Jos nyt teatterinjohtajaksi satut haluamaan, niin siitä ei oo kauheesti hyötyä että ootko maisteri vai et.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”En kyllä pysty sanomaan. Kun mä sen lukionkin jätin kesken, niin en kyllä tiedä mitä olisin tehnyt. Ehkä musta olisi tullut puuseppä, joku sellainen ammatti, missä voisi tehdä jotain käsin. Se voisi olla mielenkiintoista.”

Eero ja kallio Kalliossa / kuva Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä? ”Kai se lähtee jostain hyväksynnästä pohjimmiltaan. Totta kai mä haluan kertoa tarinoita ja vaikuttaa ihmisiin tuomalla esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Teatterin pitäisi herättää ihmisissä asioita ja tunteita, ja se on aina hyvä juttu. Mä luulen, että tällä hetkellä se on pohjimmiltaan se asia, miksi mä haluan tätä työtä tehdä. Totta kai se on hurmaavaa, kun loppukiitoksissa kumarrellaan ja näin, tai joku tulee kiittämään tai kertomaan, että oli vaikuttunut. Ja aina kuitenkin se on se elävä tilanne siinä, se on aivan toisenlainen tilanne kuin esimerkiksi leffan katsominen.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”En mä tiedä onko ne itseasiassa hirveesti muuttuneet. Mä luulen, että mä olen kuitenkin sellaista sukupolvea vielä, jolle taottiin sitä taiteilijuutta päähän vähän enemmän. Katotaan mitä H-P (Björkman) ja Ellu (Knihtilä) rupee tuolla tekemään, tiedän siitä jonkunverran. Mä luulen, että toi välisukupolvi oli jotenkin sellainen, et pitää astua julkisuuteen pikemminkin kuin tehdä tätä työtä tosissaan. Totta kai se on muuttunut niin, että enää ei ole ehkä niin totista mitä aiemmin, mikä on tietysti ihan hyväkin asia, ja se on tullut nimenomaan iän ja kokemuksen myötä. Se pääperiaate ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään.”

Onko sinulla kenties omia esikuvia? ”Onhan niitä paljonkin. Muistan kun Väänäsen Kari ja Hällströmin Affe sanoi silloin koulussa, että menkää katsomaan kaikki vanhat starat mitä Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa pyörii, ja vaikka olisi kuinka paska esitys, niin kattokaa ja tuijottakaa niitä, niin opitte paljon. Olihan siellä vaikka ketä, Pentti Siimeksestä lähtien, joita oon käynyt sitten katsomassa. Sit kaikki Ryhmiksen jätkät on seurattu tarkkaan ; Vierikko, Heiskanen, Sveholm... Salmisen Eskoa oon tietysti seurannut jossain vaiheessa, Suomi-filmeistä Tauno Paloa ja kaikkea sellaista. En tiedä. Esikuva sanana tuntuu sillai väärältä, mutta ymmärrän kyllä mitä kysymykselläsi tarkoitat. On mulla tälläkin hetkellä ”seurannassa” porukkaa, arvostan mielettömästi esim. Daniel Day-Lewisia, se tekee todella tinkimätöntä duunia.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei mulla oo oikeestaan ikinä ollut, en ole koskaan oikein osannut haaveilla sellaisesta. Musta jokainen eteentuleva rooli on periaatteessa toiverooli.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, KOM-teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa. Kesäteattereissa en ole ollut ikinä, sinne mua ei kyllä helpolla saa! Jos vedät ensin sata näytöstä vuodessa, niin ei ihan heti tuu mieleen, että lähtisi kesäisinkin vetämään”, Eero naurahtaa.

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Näyttelijäntyöllisesti Reko Lundánin ”Aina joku eksyy” ja ”Teillä ei ollut nimiä” on varmaan ollu ne merkittävimmät itseni kehityksen ja sellaisen kannalta. Siksi ne on varmaan ne mieleenpainuvimmat myös itselleni.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”KOMissa olin 14 vuotta kiinnityksellä muinoin ja sen jälkeen mä olen ollut freelancer. Siellä KOMissa meillä oli vahva ensemble, joka työskenteli kymmenisen vuotta kimpassa ja jotenkin se tuli sitten tiensä päähän. Siellä oli mm. Lymin Tiina, Mällisen Sari ja H-P. Tavallaan jossain vaiheessa alkoi olla sellainen olo, että nyt on pakko päästä virkavapaalle, ja sit jäinkin ja sitten ei enää ollutkaan niin helppoa tulla takaisin. En tiedä pystyykö sitä sitten sen paremmin suunnittelemaan mitään vapaa-aikoja ja muita, mutta mä olen ollut siitä onnellisessa asemassa tässä, että mä olen pystynyt periaatteessa valitsemaan, että mitä mä teen. Koko ajan lyön kalenterin kuitenkin liian täyteen, et kun niitä tarjouksia tulee niin vastaan jokaiseen joo, ja sit yhtäkkiä huomaan, että tätä duunia on nyt kyllä ihan liikaa”, Eero toteaa.

Määrittele ”teatterin taika”, miten se sinun kohdallasi ilmenee? ”Kyllä se varmaan tulee esiin sellaisessa flow-tilassa. Esimerkiksi koin sen näytelmissä ”Pitkän päivän matka yöhön” ja näistä Rekon jutuista monessa, ja se johtuu varmaan siitä, että niitä myös esitettiin paljon, varmaan yli sata kertaa ja se juttu on jo niin tuttu sulle ja tuolla selkäytimessä jo, ja sitten tavallaan sieltä lähtee yllättäen sellainen hetki näyttelijöiden kesken, että kenenkään ei tarvi tehdä mitään, kenenkään ei tarvi miettiä mitään, vaan kaikki lähtee leijailemaan eteen päin. Se on kyllä mulle se teatterin taika!”

Mikä on parasta teatterissa? ”Tekijänä parasta on silloin kun huomaa, että on pystytty yhdessä tekemään hieno esitys, jonka takana kaikki seisoo ja siinä on olemassa joku väite maailmasta kuitenkin, ja me pystytään jollain tavalla vaikuttamaan ihmiseen. Se on varmaan se tärkein asia. Sama mun mielestä myös katsojakokemuksena, et jos joku pystyy tekemään sellaisen esityksen, joka vaikuttaa muhun ihan millä tasolla tahansa, niin silloin siinä teatteriesityksessä on onnistuttu.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kyllä mua inspiroi intohimo asioihin. Innokkuus, heittäytyminen ja tietynlainen lapsenmielisyys ja kiinnostus kaikkeen mahdolliseen. Et on jotenkin hirvittävän avoin maailmalle etkä ole kyyninen missään tapauksessa, niin sellainenkin mua inspiroi, ja se on mun mielestä ehdoton edellytys myös taiteen tekemiselle, eli sulla täytyy olla hirveä kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Olla avoin ja heittäytyvä.”

kuva Teatterikärpänen 

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”En oo ikinä oikeestaan hirveesti edes potenut mitään ramppikuumetta, jotenkin vanhemmiten se on hävinnyt vielä enemmän. Mua nykyään harvemmin jännittää edes ensi-illoissa. Totta kai vähän jännittää, mutta ei sillä tavalla että se jotenkin häiritsis mua. Sit kun mä astun siihen näyttämölle, niin kaikki unohtuu, eikä mun tarvi miettiä enää sellaista. Ennen mua jännitti hiukan enemmän ja varmaan se johtui siitä, että nuorena näyttelijänä oli näytettävä niin hitosti kaikenlaista ja pantava kaikki peliin koko ajan. En tarkoita sitä etteikö enää tarvis, mutta se vaade on toinen. Se on enemmän itselle kuin muille tällä hetkellä.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ne on aina juttukohtaisia. Jossain jutussa on voivoteltu, että tää kestää 3h 45min ja tää on ihan tuskaa et tää ei ala koskaan, ja sit kun alkaa niin valitetaan että tää ei lopu ikinä. Se myös vähän riippuu siitä, että keitä muita siellä on ja mihin se homma on muotoutunut harjoitusten myötä. Joskus puhutaan paskaa vähän enemmän. Jos on hyvin fyysinen rooli kuten tuo Hamlet oli, niin kyllä mä jouduin venyttelemään aika tavalla, että sain kaikki paikat auki. Oli mulla sit Hamletissa sellaisia hölmöjäkin mukana, et piti olla cashew-pähkinöitä aina siellä ja varmaan ekat 15 esitystä niitä olikin, ja sitten se onneksi unohtui”, naurahtaa Eero.

Kerro joku hauska kommellus! ”KOMissa oon pudonnut joskus niin pahasti, että olen ollut selin yleisöön pari viimeistä kohtausta ja nauranut vaan. On kyllä kaikkee mahdollista sattunut! H-P Björkman esitti liikuntavammaista, jolla ei jalat toimi ja sillä oli kainalosauvat, ja ykskaks kuuluu ”ping”. Sillä lähti nappi irti ja housut putosi jalasta. En pystynyt ees oleen siellä näyttämöllä kun nauratti niin paljon. Sit se lähtee tulemaan pois sieltä toisesta laidasta, klenkkaa siinä, nostaa housujaan ja taas menee vähän matkaa ja housut putoaa koko ajan. Olin jossain sängyssä peiton alla koko kohtauksen, kun en pystynyt sanomaan sille yhtään mitään”, Eero kertoo nauraen.

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Kaikkiin esityksiin liittyy joku semmoinen, että on vaan niin älyttömän hienoa tehdä ihmisten kanssa ja mä en osaa edes eritellä mitään tiettyä muistoa sieltä.”

Käytkö itse katsomassa teatteria ja kuinka paljon? ”Kyllä mä pyrin katsomaan aika paljon, riippuu tietysti siitä, että montako esitystä itselläni on viikossa. Oon pyrkinyt myös pari-kolme kertaa vuodessa käymään Berliinissä katsomassa saksalaista teatteria, se on mun mielestä hirveen jännittävää ja mielenkiintoista. Saksalaisessa näyttelijäntyössä mä pidän siitä, että ne on niin hemmetin röyhkeitä ja niille on ihan sama, että lähteekö yleisöstä puolet pois kesken esityksen. Täälläkin pitäisi olla sitä enemmän, ei siellä näyttämöllä tarttisi olla niin nöyränä ja kunnioittaa sitä katsojaa, vaan päinvastoin! Mä kyllä yleisesti ottaen pidän paljon teatterista, ja vaikka olisi vähän huonompikin esitys, niin mä pyrin löytämään sieltä aina jotain positiivista. Sit jos mä nään, että ihmiset on tehneet sitä monta kuukautta ja tosissaan pohtivat siinä asioita, niin kyllä mä innostun ihan mistä tahansa teatteriesityksestä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”En voi kertoa oikeestaan muusta kuin siitä, että syyskuussa tulee ensi-iltaan Kohtauksia eräästä avioliitosta, näyttelen siinä Merja Larivaaran kanssa. Tiedän kyllä tulevista teatteri-ja leffatöistäni, mutta mä en ole se instanssi joka julkaisee ne ja siksi en saa nyt kertoa enempää.”

Kerro hiukan enemmän tuosta tulevasta näytelmästä! ”Muistan nähneeni sen tv-sarjan joskus, olin silloin varmaan jotain 20-vuotias. Musta se oli äärimmäisen puuduttava, tylsä ja pitkäveteinen, ja ehkä se oman parisuhteen tajuaminen silloin parikymppisenä oli hiukan erilaista kuin nyt 45-vuotiaana. Siinä on mun mielestä mielettömästi huumoria ja ironiaa, ja jos oot ollut rakastunut tai ollut parisuhteessa vähän pidempään, niin sä tunnistat sieltä kyllä itsesi ja entisiä puolisoitasi ja kavereitasi. Todella taidokkaasti kirjoitettu draama!”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain, vai oletko jo tehnyt niin? ”Oon käsikirjoittanut Hietalahden Karin kanssa yhden 12-osaisen tv:n viihdesarjan, en mä sit muuta oo. KOMissa tehtiin niin paljon noita kantaesityksiä ja niitä sitten muokattiin työryhmänä. Kyllä itselläni on tällä hetkellä aika hyvä dramaturginen taju, pystyn ottamaan vastuuta isostakin toiminnasta tarvittaessa, ettei kaikki olisi pelkästään sen näyttelijäntyön varassa. Mun mielestä se kuuluu näyttelijän ammattitaitoon. KOMissa treenattiin sitä 15 vuotta, siellä useimmat tekstit oli enemmän tai vähemmän alkutekijöissään ja niitä joutui ideoimaan ja muokkaamaan aika tavalla. En mä usko, että tulevaisuudessa ohjaisin. Mulle riittää tää näyttelijäntyö, siinä on mulle ihan riittävästi kiehtovuutta. Ehkä jossain vaiheessa yrittäisi pitää vähän paussia, etten näyttelisi vuoteen... Ja lähtis tekeen jotain ihan muuta! Purjehtimaan, kyllä!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei mulla oo, mutta voisin sanoa että ”Elä täysillä ja uteliaasti. Elä tässä hetkessä.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Varmaankin Super-Hessu mieluiten, sillä on se hieno alusvaatekerta päällään koko ajan.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Lähtisin iskemään miehiä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Pitäiskö siellä olla pidempään vai? Ottaisin jonkun hyvän sohvan ja tyynyjä paljon, kirjoja, ehkä jotain hyviä levyjä ja vanhan grammarin. Eväiksi ottaisin maksamakkaraleipiä ja maitoa tai kaakaota”, Eero visioi.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Menisin kansalaisssotaan katsomaan, että mitä täällä Helsingissä silloin oikein tapahtui niiden vuosien aikana.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kauppaan ostamaan ruokaa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Niitty

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyyninen

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Purjeveneessä moottori sammuu ja purjeet on ylhäällä → hiljaisuus

Mitä ääntä inhoat? - Liikenteen melu ja äkkinäiset jarrutukset

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Moi! Tulitsä yksin?”

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Helsingin Kaupunginteatteri

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Helsingin Kaupunginteatteri, Studio Pasila

Ensi-ilta 19.9. 2013, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja sovitus Pasi Lampela

Rooleissa Merja Larivaara ja Eero Aho

Taustaa : Ingmar Bergmanin käsikirjoittama "Kohtauksia eräästä avioliitosta" (Scener ur ett åktenskap) nähtiin Ruotsissa erittäin suosittuna televisiosarjana 1970-luvun alkupuolella. Bergmanin teokset tunnetaan muun muassa avioliiton ja perheyhteyden kuvauksista sekä vastuun, uskonnon ja kuoleman pohdinnoista. Näytelmä kertoo onnellisesta avioparista, Johan (Eero Aho) ja Marianne (Merja Larivaara) ovat olleet pitkään naimisissa, heillä on kaksi ihanaa lasta, hyvät työpaikat, arki sujuu ja kaikki tuntuu olevan päällisin puolin enemmän kuin hyvin. Vaan mitä tapahtuukaan, kun toinen puolisoista kertoo rakastuneensa toiseen, halunneensa jättää kaiken taakseen jo useiden vuosien ajan? Alkaa raastava tasapainoilu entisen ja nykyisen välillä, suut puhutaan puhtaaksi viimeinkin. Onko avioero ainut ratkaisu?

Eero Aho ja Merja Larivaara / kuva Yehia Eweis, HKT

Plussaa : Alun radiohaastattelussa käy heti jännällä tavalla selväksi pariskunnan valtasuhteet. Toinen puhuu vuolaasti kehuen itsestään, toinen näkee itsensä vain toisen kautta eikä osaa avautua. Pariskunta vaikuttaa jopa raivostuttavan tyytyväiseltä nykyiseen elämäänsä ja tavalliseen arkeen. Pian alkaakin sitten paukkua, kun keskustelu toisensa perään päättyy jonkinsortin riitaan ja pahoitettuun mieleen. Toinen sitten tiputtaa pommin ja kertoo pettäneensä jo pitkään, ja lähtevänsä uuden rakastettunsa kanssa ulkomaille heti seuraavana päivänä. Petetylle ei paljoa mahdollisuuksia anneta, vaan hänet jätetään kylmästi ja tylysti täysin yksin ajatustensa kanssa. Sekä Eero Aho että Marja Larivaara tekevät todella loistavaa työtä näyttämöllä. Tunteet räjähtelevät ja kemiat toimivat, parin välillä on kipinöitä. Roolisuoritukset menevät suoraan iholle ja ihon alle. Väkisinkin tulee mieleen, että näyttelijöiden välillä täytyy olla todella vahva luottamus toisiinsa ja ohjaajalla myös kanttia pistää kaikki peliin. Luotto siis pelaa, toisin kuin roolihahmoilla. Lavastus oli pelkistetty, eipä siinä isompia lavastuksellisia kikkoja olisi tarvittukaan. Suurin osa kohtauksista käytiin joko keittiön pöydän ääressä tai sängyssä. Mieleeni jäi vahvasti etenkin kohtaus, jossa väsynyt Johan istahtaa lepotuoliin kuulemaan Mariannea lukemassa päiväkirjaansa ääneen. Riidat ja lauseet, joita suutuspäissään ilmaan heiteltiin tuntuivat kovasti naurattavan yleisöä. Huvittavaltahan ne varmasti ulkopuolisesta kuulostavatkin. On sitä itsekin suustaan joskus päästänyt lauseita ja sanoja, joita olen katunut jälkikäteen ja jotka uudelleen kuultuna tuntuvat äärimmäisen naurettavilta. Kovin oli tuttua. Edessäni istunut vanhempi pariskunta katsoi toisiaan useammankin kerran syvälle silmiin esityksen aikana. Mietin, mitä he mahtoivat miettiä.

kuva Yehia Eweis , HKT

Miinusta : Suurempia moitteita en havainnut, tosin väkivallan käyttö meni osittain aika överiksi ja näytti omalta paikaltani aika falskilta. Paiskaaminen tuolia vasten olisi riittänyt.

Muuta : Jälleen kerran osoitus siitä, että massiivisia lavasteita ja ihmisiä lavan täydeltä ei tarvita. Suosittelen esitystä etenkin kaikille, jotka ovat joskus olleet parisuhteessa tai ovat parhaillaankin. Näytelmä voisi olla kenties hyvä keskustelunavaus, portti johonkin uuteen. Itselleni päällimmäisenä jäi mieleen ajatus, että "puhukaa toisillenne vaikeistakin asioista, kuulkaa ja etenkin kuunnelkaa". Merja Larivaara nosti osakkeitaan jo Viettelysten vaunussa ja tässä taas noustiin muutama pykälä. Eero Aho puolestaan vankisti asemiaan yhtenä miespuolisista suosikkinäyttelijöistäni. Miehen lavakarismaa ei voi muuta kuin ihailla.

Kohtauksia eräästä avioliitosta saa täydet viisi tähteä *****.

Hamlet / Helsingin Kaupunginteatteri

Hamlet / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri Näyttämö

Ensi-ilta 21.11. 2012, kesto noin 2h 35min väliaikoineen

Suomennos Veijo Meri

Ohjaus ja sovitus Kari Heiskanen

Rooleissa : Eero Aho, Esko Salminen, Tiia Louste, Asko Sarkola, Anna-Maija Tuokko, Kirsi Karlenius, Jouko Klemettilä, Antti Laukkarinen, Kari Mattila, Tommi Rantamäki, Valtteri Tuominen, Sami Uotila, Eija Vilpas, Tom Wentzel, Unto Nuora ja Petrus Kähkönen. Orkesterissa Tommi Lindell, Yrjänä Sauros ja Petrus Kähkönen.

Taustaa : William Shakespearen klassikkonäytelmästä on niin monenlaista versiota vuosien saatossa tehty, että kukaan ei varmasti ole perillä esitysversioiden lukumäärästä. Tunnetuin yksittäinen asia Hamletista lienee pääkallo kädessä kuvattu "Ollakko vai eikö olla", vaikkei kyseisen monologin kohtauksessa edes olla pääkallo kädessä... Omat Hamlet-kokemukseni rajoittuvat RedNoseClubin sangen oivalliseen, lähes sanattomaan tulkintaan ja Shakespearen kootut teokset-komedian lyhyehköön Hamlet-osuuteen, jossa on nähty niin tennissukkahaamua kuin sankareita sukkahousuissa hulluuskohtauksen kourissa. Oli siis aika nähdä ensimmäinen pitkä, kunnon versio! Juoni lyhykäisyydessään : Hamlet, Tanskan prinssi, saapuu isänsä hautajaisiin, samalla todistaakseen äitinsä meneen naimisiin Claudiuksen, isän veljen kanssa. Unessa Hamletille ilmestyy isän haamu, joka kertoo veljensä murhanneen hänet ja vaatii kostoa. Tästä alkaa sitten varsinainen tapahtumaketju ja syvissä vesissä kulkeva Hamlet totisesti kostaa isänsä murhan. "Jotain mätää Tanskanmaalla", kyllä!

Eero Aho / kuva Stefan Bremer,HKT

Plussaa : Esitys lähti käyntiin musiikilla jo ennen H-hetkeä ja mikäs siinä, kappale oli sangen menevä mutta jäi mieleen lähinnä se, että toinen HKT:n esitys peräkkäin jossa muusikot lavalla tavallaan toivottamassa katsojia tervetulleiksi? Tiesin ennalta tästä versiosta sen, että se on tuotu todella voimakkaasti nykyaikaan. Lavastus jo kertoi sen ennen yhdenkään näyttelijän saapumista paikalle. Pidin kyllä lavastuksesta kovasti, kerrostalo ikkunoineen mahdollisti sen, että lasien takana tapahtui myös kaikenlaista ja välillä kiipeiltiin seinillä. Se toi kokonaan uuden tason näyttämölle ja sitä hyödynnettiin hienosti. Suuria lavastevaihdoksia ei tarvittu, kun kaikki oleellinen oli samassa tilassa : makuuhuone, wc-tilat, ruumishuone... Varsinaista elämän kiertokulkua! Hamlet saapui paikalle rentona, jenkkikassi olalla. Bootsit, nahkatakki ja makeat farkut jalassa Eero Aho oli täydellinen ulkoista habitustaan myöten. Olen nähnyt muutamia todella hienoja roolitöitä Aholta, mutta tämä oli kyllä paras kaikista (ja ansaitusti voittikin blogissani Vuoden Näyttelijä-palkinnon...). Hänen ei tarvinnut kuin kävellä lavan poikki niin olin ihan myyty. Yleisön joukossakin välillä istuttiin ja otettiin kontaktia katsojiin, etenkin väliajan jälkeen. Minusta se toimi hyvin. Hulluuskohtaus olisi voitu pistää vielä enemmän yli. Aho oli kyllä sellainen dynamo Hamletina, odotin häntä lavalle takaisin koko ajan. Esko Salminen kuninkaana toi mieleeni jonkun mafiapomon, joka punoo juonia muiden päänmenoksi samalla kun kaivelee hampaitaan tai viilailee kynsiään. Tiia Louste teki myös herkullisen roolityön äitinä, mieleeni jäi hänen ilmeensä ja vahva meikkaus kohtauksessa, jossa kaikki näyttelijät odottivat kuningasnäytelmän alkua ja istuivat lavan reunalla tuoleissaan rivissä - tuijottamassa meitä, katsojia! Kuka seurasi ketä, tuli aika jännä olo! Asko Sarkola Poloniuksena oli myös hyvä veto, hänellä tuntuu olevan maneerina se tietynlainen käden liike, sillä kiinnitin siihen taas jostain syystä huomioni. Hamletkin sitä ja Poloniuksen puhetyyliä taitavasti imitoi. Jouko Klemettilä huvitti moponsa kera kaikkia. Lopun miekkailukohtauksesta pidin kovasti, se oli taitavasti toteutettu. Pidin  myös siitä, että tekstissä käytettiin nykykieltä ja runollisempaa ilmaisua sekaisin. "Mikä pössis?" kysyi Hamletkin soittaessaan kännykällä ystävälleen. Monenlaista ajatusta heräsi näytelmää katsoessa, mahtoiko Shakespeare aikoinaan tajutakaan millaisen ajattoman teoksen kirjoitti? Ruumiita syntyi ja eri konsteilla. Koston tielle kun lähtee, niin siitä ei kyllä hyvää seuraa.

Esko Salminen, Tiia Louste ja Asko Sarkola / kuva Stefan Bremer,HKT

Miinusta : Ofelia (Anna-Maija Tuokko) jäi minulle jotenkin etäiseksi ja kylmäksi hahmoksi. Musiikki oli välillä liian "päällekäyvää" jotenkin, enkä pitänyt juurikaan niistä lauluista jotka mentiin vetäisemään mikrofoniin erikseen.

Muuta : Olin niin lumoutunut Eero Ahon roolityöstä, että jutuistakin meni osa ohi korvien ja muiden työskentely jäi vähemmälle seuraamiselle. Tämä ansaitsisi ehdottomasti uuden katselukerran, tekstiähän on paljon ja varmasti muutama kohtaus aukeaisi eri tavalla kun paneutuisi kunnolla. Suosittelen kyllä kaikille ja etenkin niille, jotka ovat odottaneet uutta tuoretta tulkintaa Hamletista. Nyt kun oma "Hamlet-neitsyyteni" on mennyt, haluan nähdä toisenlaisenkin version tästä ja siihen tarjoutuu tilaisuus hyvinkin pian Tampereen Teatterissa. Sitä odotellessa! Niin, ja lisäkiitosta vielä käsiohjelmasta! Siinä oli kaikki oleellinen ja juuri sopivasti informaatiota.

Teatterikärpäseltä Hamletille neljä tähteä **** ja Eero Aholle täydet viisi *****.