Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki
Suomennos Elvi Sinervo
Ohjaus Kari Heiskanen
Sävellys Arttu Takalo
Koreografia Johanna Elovaara
Lavastus Markku Hakuri
Puvut Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa : Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora, Juha Jokela, Mikko Paloniemi, Eero Saarinen, Kai Lähdesmäki, Laura Alajääski, Raili Raitala, Jyrki Kasper ja muusikkona Arttu Takalo/Mongo Aaltonen

 Mitäköhän tästä nyt sanoisi... Olin heilunut koko päivän pitkin Helsinkiä ja taistellut risan sateenvarjoni kanssa jatkuvaa vesisadetta vastaan ja kun viimein pääsin Kaupunginteatterille, alkoi jo vähän väsy painamaan. Oli ihanaa vihdoinkin istua lämpimässä paikallaan ja se sitten hiukan kostautui, eli en jaksanut ihan täysillä keskittyä itse esitykseen. Jotain nyt kuitenkin jäi mieleeni, muutama sananen lienee siis paikallaan.

 Herra Puntila (Pertti Sveholm pääsee roolissa irrottelemaan kunnolla) on humalassa joviaali kaveri, naistenmies ja rehti työnantaja, mutta auta armias kun pää selviää niin johan on ilkeä ihminen! Kaikki kännissä tehdyt lupaukset sun muut ovat painuneet unholaan, ja mies kohtelee ihan kaikkia ala-arvoisesti. Ikävää vallankäyttöä! Tätä teutarointia saamme seurata sen 2,5h ja muu porukka melskaa ympärillä minkä ehtii. Ainoa rauhaksiin kulkeva taitaa olla Puntilan autonkuljettaja Matti (Antti Peltola), joka joutuu/ajautuu erinäisiin tilanteisiin isännän ailahdusten mukaan ja käyttää vähän tilaisuuksia hyväkseenkin mm. Puntilan Eeva-tyttären (varsin pirtsakka ja upeaääninen Anna-Riikka Rajanen) suhteen.

Eeva ja Matti 

 Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvosteluja ja odotin todella absurdia ja överiä menoa. Kierroksia olisi voinut olla vielä enemmän ja sitä, että olisi mennyt liikkeen ynnä muun osalta vielä enemmän ronskisti yli. Pidin siitä, että näyttämö oli auki, ei ollut selkeitä rajoja ja kaikki takaseinätkin näkyvissä, näyttämömiehiä myöten. Suorastaan rakastin naisten värikylläisiä mekkoja ja erilaisia kuoseja. Jotain outoa viehätystä oli myös liikekielessä. Tuli siinä ala-ja yläasteen liikuntatunnitkin mieleeni, kun porukka veti synkassa pitkiä loikkia ja väliin tanssia hyppelehti Unto Nuoran johdolla. Erikseen pitää mainita lähetystösihteeri Eino Silakan (Antti Timonen) tanssahtelu.

Lähetystösihteeri näyttää mallia 

 Hämeenlinnalaisena voin lopusta todeta, että kannattaa nykyajan puntiloiden ja mattien jatkossakin rakentaa Hattelmalanharjunsa ihan sinne kotosalle. Ei ole nimittäin mitenkään häävit maisemat sieltä nykyään...

 Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos HKT!)

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri Näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Kari Rentola
Dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta
Musiikki Lasse Mårtenson
Laulujen sanat Maija Vilkkumaa
Musiikin sovitus Arttu Takalo
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen ja Anu Laaksonen

Rooleissa : Laura Alajääski, Eero Saarinen, Leenamari Unho, Marjut Toivanen, Matti Rasila, Tiina Peltonen, Anna-Maija Jalkanen, Sami Paasila, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi, Aaro Wichmann, Kari Mattila, Antti Timonen, Jukka Nylund, Raili Raitala, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Juha Jokela, Helmi Hänninen/Lotta Pesonen/Aada Punakivi, Jenni Haapanen/Ella Niinistö/Elsa Tapani, Anton Hietalahti/Kaapo Kallio/Kasperi Virta, Henrik Björklund/Luca Elshout/Pablo Ounaskari, Ohto Heiskanen/Kaspian Kallio/Miska Sagulin, Helena Haaranen, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Heidi Naakka, Unto Nuora, Emilia Nyman, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

HKT:n avajaisissa nappaamani kuva Maijasta 

 Syksyn merkit olivat jo ilmassa kävellessämme pitkin Töölönlahden rantaa kohti vastaremontoitua Helsingin Kaupunginteatteria. Mukava tunne oli se. Ei enää suhaamista ratikalla Peacockiin! Vaikka siellä oma tunnelmansa olikin ja mukavia muistoja kertyi enemmän kuin tarvis, epämukavia istuimia ja lämpiön ahtautta en totisesti jäänyt kaipaamaan. Kotoisaa oloa ei paluu "päätaloon" minulle kylläkään nostattanut, sillä en tunne enää oikein missään sitä tunnetta, että olisin kotona "juuri tässä teatterissa". Kunhan saan itseni katsomoon ja valot himmenevät - kotoisa tunne tulee siitä hetkestä, olin sitten missä tahansa.

 Alunperin teatteriseuranani piti olla äitini, mutta hänpä valitsi toisin ja lähti isän kanssa katsomaan Luontoiltaa Hauholle! Paikkuuhommiin lähti sitten mieheni, tuo suuri musikaalien ystävä... Meille oli varattuna nelosrivin paikat, mutta lippukassan Siru teki meille ehdotuksen, josta emme voineet hyvien perustelujen vuoksi kieltäytyä. Taaempaa näkisi kokonaisuuden kuulemma paremmin, ja niin lopulta löysimme itsemme riviltä 11. Muutos oli passeli, tosin vertailukohdettahan ei nyt jäänyt.

 Myrskyluodon Maijan tarina oli minulle tuttu tv-sarjasta sekä Jyväskylän Kaupunginteatterin versiona, jossa musiikki oli Matti Puurtisen käsialaa. Nyt ensimmäistä kertaa musikaalissa kuultavat Lasse Mårtensonin unohtumattomat sävelet olivat tulleet tutuksi tv-sarjan tunnarista ja siitä, että yläasteella luokallani ollut Katri osasi musiikinopen riemuksi soittaa upeasti pianolla samaisen tunnusmelodian, ja joutuikin/pääsikin sitten joka välissä ja juhlissa soittamaan. Kun suuren näyttämön valtava esirippu alkoi nousta ja tuttuakin tutumpi kappale jylhänä kohota, suurehko liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja tippa linssissä oltiin heti kättelyssä, ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Musiikin voima, se on ihmeellinen.

Maija (Laura Alajääski) ja Janne (Aaro Wichmann) 

 Elellään 1800-luvun Ahvenanmaalla. Maija Loviisa Mickelintytär (Laura Alajääski) naitetaan vähän yllättäen Janne Eerikinpojan kanssa (Aaro Wichmann). Kosioreissun kohteeksi luullaan ensin Maijan vanhempaa sisarta Annaa (Anna-Maija Jalkanen), mutta Jannepa haluaa Maijan. Neitokaisen sydän on lämmennyt Magnukselle (Jyrki Kasper) ja nyt pitäisi ykskaks rakastaa täysin vierasta miestä. Janne on hyvä, työteliäs mies ja vaikuttaa lempeältä ja turvalliselta. Onkin sydäntäriipaisevaa katseltavaa, miten hän yrittää tarttua nuorikkoaan hellästi kädestä tai suukottaa, mutta Maijapa väistelee arasti ja välttelee hellyydenosoituksia. Hiljalleen rakkaus kuitenkin voittaa ja kiemurtelut vaihtuvat helliin katseisiin ja ujoihin vilkutuksiin - ja ainaiseen pelkoon ja odotukseen siitä, palaako siippa reissuiltaan. Tai menevätkö pellavapäiset lapsoset leikeissään liian pitkälle. Myrskyluodolla olot ovat karut ja meri ei armoa tunne. Luonto ottaa kyllä omansa, halusimme tai emme. Maija kiipeää Högbergille kaukaisuuteen tähyilemään ja antaa tunteen purkautua lauluna. Katsomossa pyyhiskellään roskia silmistä.

"Eikä oo kauniimpaa..."

 Odotetusti Laura Alajääski on Maijan roolissa sielukkaan upea ja ilmeikkäät kasvot kuvastavat koko tunneskaalaa. Minulle tämän musikaalin huippukohta nähtiin silloin, kun Maija istui yksin näyttämön etureunassa laulamassa. Muutoin näyttämö oli tyhjä ja vaikkei olisi ollutkaan, minä näin vain Maijan. Musiikki ja laulu täyttivät koko salin, eikä siinä muuta olisi tarvittukaan. Täydellinen hetki.

 Janne jäi minulle roolihenkilönä valitettavan etäiseksi hahmoksi. Maijan selviytymis-ja kasvutarinahan tämä onkin, ja puoliso taisi kyllä olla suurimmaksi osaksi jossain toisaalla. Aaro Wichmannin komeaa ääntä olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin, samoin Jukka Nylundia ja Raili Raitalaa kalastajapariskuntana.

 Mikko Vihma -faneille tiedoksi se, että Millangårdin isännällä ääntä piisaa kyllä.

 Enpä sitten olisi odottanut sitä, että suutari Pellen singahtaminen parissa kohtauksessa lavalle elämöimään sähköistäisi koko tunnelman. Antti Timonen vetäisee ikään kuin näytösluontoisesti sellaisen hahmon, että vieressäni pilkkinyt miehenikin havahtui ja leuka nousi rinnasta. Timonen astelee rehvakkaasti estradille ja mielessäni käy välittömästi, että jaahas, tekijämies on tässä ja nytpä kääräistään hihat ja aletaan kunnolla hommiin. Kolomella kopeekalla olisi saanut tämä tyyppi tehdä meikälikalle kenkäpareja enemmänkin, ja kertoa susista ja vaikka mistä hurjakkeista. Ansaitut väliaplodit Antille (ja loppukiitoksissakin yleisö hänet palkitsi). Kovasti mieleeni oli myös Sami Paasila Maijan Jan-veljen roolissa. Hänen lauluaan ja liikekieltään olisin katsellut ja kuunnellut mielelläni enemmänkin, vaan katsojapa ei voi päättää lavan tapahtumista...

Suutarilla meinaa lähteä juttu käsistä... 

 Väkeähän lavalla piisaa paikoitellen enemmänkin niin kirkkoväkenä, saaristolaisina, mystisinä haltioina kuin meren vaahtopäinäkin. Välillä oli vaikeuksia tunnistaa kulloinkin äänessä olevia henkilöitä ja juuri kun bongasi oikean tyypin, olikin jo joku toinen äänessä. Sekaisin tunnuin menevän myös Maijan ja Jannen lasten lukumäärässä... Vaaleakutrisista, siniasuisista luonnon hengistä tuli osittain mieleeni ylikasvaneet Vaahteramäen Eemelit. Minkäs ihminen näille mielleyhtymilleen voi! Tulipa minulle mieleeni Hyvät, pahat ja rumat -elokuvakin Vallborgin hautajaissaattokohtauksesta. Kuulinko kastanjetit?

 Jyrki Karttunen on koreografina tehnyt hienoa työtä. Kaikkia oivalluksia ei ehtinyt kunnolla edes havaitsemaankaan. Se valtava sammakkokin, heheh! Pidin hurjan paljon siitä, miten Maijaa "kirkotettiin" ja kansa kulki hitaasti notkahdellen ees ja taas, ja miten myöhemmin näyttämön alta nousi joukko tummanpuhuvaa porukkaa Maijan tielle. Siinä velipoika taisi pitää Mikael-poikaa kädestä kiinni. Taustalla Marras (Mikko Paloniemi) tanssii jonkinlaista voitontanssia? (Ja joku muuten otti tässä kohtaa katsomossa valokuvan, salamavalo räpsähti. Murrrr!) Pidin Marras-hahmosta kovasti. Miten hän sivummalla tarkkaili ja aprikoi, ketä lähtisi matkaansa houkuttelemaan seuraavaksi ja odotellessaan voi pistää vaikka piipunpoltteluksi. Hänellä kyllä on aikaa...

 Eeva Kontu orkestereineen ansaitsee myös erikoismaininnan. En ole mikään alan asiantuntija joten ei siitä sen tarkemmin, mutta musiikki täytti sieluni juuri niin kuin odotinkin, ja vei tunnelmasta toiseen. Maija Vilkkumaalle myös pisteet oivasta sanoitustyöstä.

 Lavastuksesta olin ehtinyt ja erehtynyt taas lukemaan mussutusta. Saariston talot tulivat ja menivät menojaan. En mitään hirmuisen näyttävää ja tajunnanräjäyttävää näyttämötekniikan hyödyntämistä vielä osannut odottaa (sen aika tulee vielä, olen siitä varma), tässä Maijassa minun mielestäni mennään musiikki edellä, enkä oikein osaa ajatella, millainen lavastusratkaisu tässä olisi kuulunut sitten olla - niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta ne eestaas jatkuvalla syötöllä hilautuvat harsopilvet (ihan kirjaimellisestikin), hohhoijakkaa. Kauas pilvet karkaavat ja olisi voinut tässäkin tapauksessa kadota kyllä. Hyytävä viima olisi voinut puhaltaa ne välillä sivummallekin. Valoissa tuntui korostuvan sinisyys, kah vesillä kun ollaan.

 Oolannin sota oli mielestäni täysin turha kohtaus, ja kesällä tahkottujen parinkin Seitsemän veljeksen lukukinkereiden jälkeen aakkosten tavaaminen ei oikein enää jaksanut napata. Joulunaika näyttää olevan tulipaloherkkää sesonkia. Yllättäen alkoi myös tehdä riisipuuroa mieli. Muutamissa tärkeissä kohtauksissa kiirehdittiin liiaksi ja uutiset vain paukautettiin päin naamaa. Katsoja ei ehtinyt juuri odottamaan, että ei kai vaan mitään ikävää ole sattunut nyt.

 Olipa muuten hauskasti toteutetut silakoiden perässä sukeltelevat lokit! Yhdenkin lokin touhuja seurailin niin tiiviisti, että unohdin kokonaan lavan muut tapahtumat. Nimismiehellekin yksi mokoma aiheutti pienen yllärin. Samoin Maijan kirkottamisessa käytetty valtaisa valkoinen harsokangas, joka suorastaan heräsi eloon silmiemme edessä.

 Armoa ei antanut Meri (ja tässä tapauksessa tarkoituksella isolla kirjoitettuna), vaan sinnikäs on Maija, eikä anna vastoinkäymisten suistaa Högbergiltä alas. Meillä kaikilla on oma högbergimme, minne kiivetä miettimään syntyjä syviä. Oma kaljaasimme, jonka kannella katsella pystypäin kohti tulevaisuutta. Myrskyluodon Maija on ansiokas avaus. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

ps. Erityiskiitos varsin informatiivisesta käsiohjelmasta. Oli mielenkiintoista lukea niin Anni Blomqvistin vaiheista kuin elämästä Ahvenanmaalla, työryhmän esittelystä ja mietteistäkin.

pss. Soiko illalla päässäni Myrskyluodon Maijan tunnari? Ei, vaan Rasputin. Älkää edes kysykö miksi.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Rakastetaan tietämättä mitään / Helsingin Kaupunginteatteri

Rakastetaan tietämättä mitään / Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 16.2. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Moritz Rinke
Suomennos Liisa Urpelainen
Ohjaus Arn-Henrik Blomqvist
Lavastus ja puvut Alisha Davidow
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Videosuunnittelu Matias Ojanen
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Jouko Klemettilä, Laura Alajääski, Ville Tiihonen ja Ursula Salo

 Viimeistä kertaa Pengerkadulla muuten! En tiedä minkälaiseen käyttöön paikka jää tämän kevään jälkeen, mutta HKT:n remontin valmistuttua syksyllä ei Kaupunginteatterin väkeä ainakaan salissa nähdä. No, minä en jää Pengerkadun näyttämöä juuri kaipaamaan, sillä sekin kuuluu sarjaan "epämukavia istumapaikkoja ja ahtautta". Ehdin siellä näkemään vain muutaman esityksenkin. Fiilis saattaisi olla toinen, jos olisin hurahtanut teatteriin 80-luvun Ryhmäteatterin aikoina.

Magdalena, Roman ja Sebastian 

 "Rakastetaan tietämättä mitään" on ollut kantaesityksensä jälkeen iso hitti ainakin Saksassa. Minun saksalaiset geenini olivat kyllä täysin kohmeessa tällä kertaa... Näytelmässä kaksi avioparia on päättänyt vaihtaa asuntoja joksikin aikaa töiden ja kadonneen inspiraationkin vuoksi. Minulla oli ennakkoon jonkinlainen mielikuva siitä, millaista menoa näytelmässä tulisi olemaan. Pieleen meni mielikuvat, kuten usein käy. Luulin, että asuntoja oikeasti vaihdetaan ja siinä sivussa vaihtuisi vaivihkaa vähän muutakin. Katin kontit! Vaihtohommia kyllä viritellään huolella, mutta Sebastianin (Jouko Klemettilä) ja Hannahin (Laura Alajääski) asunnossa pyöritään koko ajan. Roman (Ville Tiihonen) saa kyllä roudattua paikalle videotykkinsä ja vaimon pikajäädytyslaitteen (?) , mutta fyysisesti ei siirrytä yhtään mihinkään. Avaruudellisissa sfääreissä kyllä hienosti liikutaan yhdessä vaiheessa.

Ville Tiihonen ja Laura Alajääski ja nestemäistä typpeä

 Esityksen jälkeen en osannut sanoa seuralaiselleni juuta enkä jaata. Näyttelijät olivat mainioita ja hurmaavan outoja (etenkin Jouko Klemettilä ja Ursula Salon shampanjaa viehkosti siemaileva Romanin Magdalena-rouva) , mutta jotenkin minulla oli punainen lanka kadoksissa pahasti. Rakastetaan ymmärtämättä mitään. Näytelmän aikana katsomossa naurettiin kovastikin ja itse mietin, että mikä tässä nyt on noin hauskaa. Ville Tiihosen hahmo oli aika raivostuttavan ärsyttävä ja siinä mielessä juurikin loistava, ja Laura Alajääski nyt on ihastuttava oli rooli mikä hyvänsä, ja hänen roolihahmonsa vaikutti kaikista "normaaleimmalta" loppupeleissä.

Kuten usein käy, se punainen lanka löytyi sitten vasta parin päivän kuluttua. Ehkä. Ihmetellä täytyy, miten juuri nämä parit olivat omat puoliskonsa löytäneet! Eihän heillä ollut niin mitään yhteistä. Jutunaiheet ja kiinnostuksen kohteet olivat jotain aivan toisenlaista, ja tuntui että etenkin Magdalena oli vain välttämätön paha, jota piti roikuttaa mukana kaikkialla. Kaikki höpöttivät sitä omaa juttuaan, välittämättä siitä kuuliko tai kuunteliko kukaan. Ja sitten sielunkumppanuutta löytyykin ykskaks yllättävältä taholta.

 En tiedä. Kovasti halusin tykätä tästä enemmän, koska näyttelijöissä ei ollut mitään "vikaa", mutta minun kohdallani ei nyt oikein osunut maaliin. Ulrich-sanaa yritin itsekseni kyllä sitten lausua eri tyyleillä ihan kotonakin. Aviopuoliso ihmetteli, kuten usein ennenkin minun jutuilleni.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

HKT:n syyskauden avajaiset

Minulle varmin kesän loppumisen merkki on se, että teatterit palailevat hiljalleen lomilta ja järjestävät syyskauden avaustapahtumia. Vaikka kesäteattereista ja tietyistä kesään liittyvistä jutuista (vihreys, kukkaset, mansikat, erilaiset kesätapahtumat, kesäloma...) kovasti pidänkin, en ole yhtään kesäihminen. Syksyisin minun on paljon helpompi hengittää ja muutenkin pidän siitä, että illat hämärtyvät ja voin kadota varjoihin tarvittaessa...

 Viime viikolla Kansallisteatterissa oli kauden avaus, sinne en töiden vuoksi ehtinyt. Helsingin Kaupunginteatterin lähtöpamaus oli sen sijaan tiedossa jo hyvissä ajoin, joten onnistuin pyytämään siihen vapaan ja niin pääsin paikalle. Tilaisuus oli "suurelle yleisöllekin" avoin, ja paikalle alkoi kertymään uteliasta porukkaa jo kauan ennen ovien aukeamista. Tapahtuma siis järjestettin Peacockissa ja Linnanmäkikin oli vielä auki, eli säpinää riitti. Itse saavuin paikalle jo tuntia ennen h-hetkeä, istuksin hetken auringossa katselemassa, miten kansa voitti onnenpyörässä jättipussit sipsejä ja väärästä asuvalinnastani johtuen menin sitten sisätiloihin, koska alkoi tulla kuuma. Ehdin lukemaan tuoreimman Teatteriin-lehden kokonaan läpi ennen kuin kansaa alkoi olla ruuhkaksi asti, ja sitten jo pääsimmekin saliin.

Shrek (Petrus Kähkönen) 

 Menin istumaan muiden kaltaisteni (bloggaajia, ahkeria twiittaajia ym.) kanssa medialle varatuille penkkiriveille ja olihan se hienoa olla "mediajäbä", kuten yksi meistä asian ilmaisi ytimekkäästi. Täytyy kyllä myöntää, että minun mediasaaliini on tällä kertaa erittäin surkea. Suhteellisen hyvästä paikastani huolimatta ei kännykkäkamerallani saanut otetuksi kunnon kuvia ja myöhemmässä vaiheessa keskityin ihan muihin juttuihin. Muutenkin tuppaan vähän olemaan sellainen, että keskityn vain yhteen, korkeintaan kahteen asiaan kerrallaan, joten en tehnyt muistiinpanoja esityksistä enkä liioin kuvannut. Katselin ja kuuntelin sujuvasti mitä lavalla tapahtui. Jos mielit nähdä kunnon valokuvia ja runsaasti, suosittelen ainakin visiteeraamaan Susannan ja Riikan blogeissa tässä vaiheessa. Lisääkin saattaa tulla.

Lordi Farquaad (Antti Timonen)

 Koko hommahan lähti käyntiin perinteisellä teatterinjohtaja Asko Sarkolan tervetulotoivotuksella (viimeistä viedään, seuraavalla kerralla saappaisiin on hypännyt tuleva johtaja Kari Arffman, joka oli äänessä lavalla tälläkin kertaa), ja juontohommia jatkoi syksyn suurmusikaalin päätähti eli lordi Farquaad (Antti Timonen), jonka puheessa vilisi kaikki mahdolliset sanaleikit mitä kokoon tulee. Syksyn musikaali on siis yllätys yllätys Shrek, josta illan mittaan saimme nähtäväksemme kolme eri musikaalinumeroa. Täytyy sanoa, että värikästä ja taitavaa porukkaa on jälleen lavalla! Satuhahmoista suurinta osaa ei edes tunnistanut ja se olikin hauskaa. Ties mitä ylläreitä puvuissa piileskelee. Onnistuin kuitenkin bongaamaan esim. Raili Raitalan Variksenpelättimen, Mikko Vihman Possun sekä Unto Nuoran erikoisen susihukkasen. Shrek tulee olemaan kyllä sellainen show, että sen parissa viihtyvät kaikenikäiset.

  Syksyn ohjelmistosta saimme kunnon makupaloja myös näytelmistä "Komisario Palmun erehdys", "Kenraali ja Casanova", "Tartuffe", "Ei makseta, ei makseta" sekä "Lava-ammuntaa V". Shrekin lisäksi näistä yllämainituista olen jo menossa katsomaan Komisario Palmua sekä Kenraalia ja Casanovaa, Tartuffe on harkinnassa toistaiseksi, sillä se vaatisi taas hienoista kielikylpyä, koskapa nähdään Lillanin puolella. Kari Heiskanen kuitenkin ohjaa, joten kiinnostus on suuri. Komisario Palmun kanssa etenkin kannattaa kiirehtiä, sillä lippukauppa käy todella kuumana!

Komisario Palmu ja kumppanit 

 Olen nyt sen verran laiska, etten jaksa kirjoittaa sen enempiä esittelytekstejä tulevista näytelmistä, mitään uutta kun minulla ei olisi tarjolla. Monipuolinen syksy on kuitenkin jälleen tulossa, on musikaalia, draamaa, farssia, comeback-komiikkaa (Ulla Tapanisen paluu)... Kehoitankin tsekkaamaan lisäinfoa suoraan HKT:n nettisivuilta.

 Tilaisuuden päätyttyä kansa vaelsi kahvilan puolelle, jossa oli mahdollisuus jututtaa ja kuvata teatterin väkeä. Portaissa koin hienon tähtihetken, kun edessäni oli portaidentäydeltä Shrekin satuhahmoja ja Risto Kaskilahti huuteli takanani, jotta "Pois edestä friikit!" Käännyin ja kysyin, että minulleko huutelet. Ei kuulemma. Kahvilassa oli jaossa kaktuksenmakuisia Jättis-tuutteja kaikille ja koettiin vähän absurdeja hetkiä, kun niin kuvaajat kuin kuvattavat kässehtivät tuutit kourassa. Minä koitin välttää koko tuuttia, mutta mekkoonpukeutunut susi sai minut ylipuhuttua ja hölmöilyksihän se sitten meni, kun olin muka haastattelevinani yhtä jos toista tötterö kourassa. Valokuvatkin jäi sitten ottamatta. No, pari sain napattua ja yhteen jouduin itsekin "haastattelutilanteessa".

Minä, Susi (Unto Nuora) ja Fiona (Laura Alajääski) 

 Hauskaa oli syyskauden avauksessa jälleen (tosin viime vuonna en siellä ollut). Oli mukava tavata teatterilaisia ja kollegoita pitkästä aikaa oikein kunnolla.

Fiona (Anna-Maija Tuokko) ja Susi (Unto Nuora) 

Jon-Jon Geitel vuorottelee Shrekin roolissa Petrus Kähkösen kanssa 

Shrekin ohjaaja ja tuleva teatterinjohtaja Kari Arffman 

Kolme alinta kuvaa omiani, muut kuvat ottanut (c) Saskia SS, jolle suurkiitos kuvien käyttöluvasta.

Kerran vielä Vampyyrien tanssi

Vampyyrien tanssi, eli miten Teatterikärpäseltä lähti homma pahasti käsistä. 

Reilu viikko on kulunut HKT:n Vampyyrien tanssin viimeisestä näytöksestä, työryhmäläisillä on takuulla aatokset jo kesälaitumilla tai seuraavissa proggiksissa mutta meillä "hurahtaneilla" on vielä

paljonkin hampaankolossa kirjaimellisesti. Twitterissä keskustelut jatkuvat, ei yhtä kiivaina kuin hurjimpaan aikaan ja monella pyörii yhtä jos toista aatoksissa tanssiaisiin liittyen. Teen nyt pienen summauksen varsin erikoisesta keväästäni...ja kirjoitan samasta aiheesta neljättä kertaa. Kiitos ja anteeksi! Tekstikin jostain syystä pomppii miten sattuu!

 Minullahan oli alunperin varaus vain ensi-iltaan. Kevään tärpeissäni juhlallisesti mainostin aikovani mennä katsomaan Vampyyrien tanssia "jossain vaiheessa" ja nimenomaan tähtäimessäni Jonas Saari kreivin roolissa ja Miiko Toiviainen Alfredina. Miksikö juuri nämä? Porukassa oli toki paljon muitakin hyväksihavaittuja tyyppejä, joita olin kuitenkin onnistunut näkemään useaankin otteeseen vuosien varrella eri produktioissa, mutta herrat Saaren ja Toiviaisen olin nähnyt aiemmin vain kertaalleen ja kyseessä olisi siis ns. harvinaista herkkua. Pidin peukkuja, että tämä kombo olisi samassa esityksessä isommissa rooleissa, "ettei sitten tarvitse jatkuvasti Helsingissä rampata".

 Toisin kävi. Ensi-illassa kreivin roolin vetäisi Mikko Vihma ja Alfredina oli Petrus Kähkönen. Aatokset olivat enskarin jälkeen "ihan okei", tosin silloin suurimman vaikutuksen yllättäen teki Magdan roolissa nähty upea Laura Alajääski. Istuin suhteellisen kaukana jo kovasti koitin tiirailla ensemblen joukosta Jonasta ja Miikoa huonohkolla menestyksellä. Huvittaa myös se, että enskarin jälkeen olin sitä mieltä, jotta Antti Timosen proffa oli minun makuuni vähän turhan koominen hahmo. Hah hah!

 Koskapa HKT:n sivuilta löytyi vuorottelulista, menin sitten sen perusteella varaamaan liput pariin muuhunkin näytökseen, koska Jonas ja Miiko. Ihan huhtikuulle varasin, kuun alkuun ja toiseksiviimeiseen näytökseen. Kolmella esityskerralla siis selvittäisiin tästä, ja sekin olisi paljon se. Enskarin jälkeen sain nukuttua yöni mainiosti ja Twitterin puolella kirjoittelin maltillisesti enemmänkin aiheesta kuin aiheen vierestä. Toki aloimme kehittelemään vampyyriaiheisia elokuvia ja kirjallisuuttakin, suosikkinani tästä kotimainen klassikko "Aatamin puvussa - ja vähän vampyyrinkin" sekä kuuluisa aikalaiskuvaus "Täällä vampyyrin alla I ja II", kirjoittanut Väinö Linna.

 Jokin sammumaton polte alkoi sitten hiljalleen kytemään ja löysin itseni helmikuun puolivälistä Peacockista, ja nyt lykästäisi sillä lavalla tositoimissa niin Jonas kuin Miikokin. Siinä samalla hokasin, että Tuukka Leppänen on proffana vielä hullumpi ja yllättäen alkoikin koomisuus maistumaan makealta. Olin järkännyt pienehkön tapaamishetken itselleni herrojen kanssa esityksen päätteeksi ja jännitti koko esityksen ajan jo niin paljon, etten pystynyt kunnolla keskittymään katsomiseenkaan. Olin sen verran alhaalla katsomossa, että onnistuin katselemaan "sillä silmällä" ensemblen touhujakin ja pasmat sekoitti myös Wolverine-vampyyrin ja Rastatukan kohtalainen kuumuusaste. Treffeillä kädet tärisi ja puhuin ihan höpöjä, normaalia höpömpiäkin vielä.

Saskia ikuisti nämä sangen iloluontoiset treffit 

Mitä sitten tapahtui, en enää muista itsekään. Joka tapauksessa olin Peacockissa taas parin viikon päästä ja tuli bongattua vihdoinkin eräs Valkosipulinnuolija, joka löytyy kyläläisten joukosta silloin kun Miiko ei ole Alfredin roolissa... Twitterissä oli hyvän aikaa ollut käynnissä ns. "kenen joukoissa seisot"-tyylinen keskustelu, eli jos pitäisi valita tiimi, kenen joukkoihin liittyisit. Hyvin nopeasti löytyi muutaman hengen #TeamGustav (valkosipulinnuolijan nimi), jota sitten mainostettiin jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Sekin homma lähti vähän käsistä sitten...

 Koko homman lopputuloksena oli kauhea univelka, luottokorttivelka ja lukuisa määrä kaupantädin aamuvuoroja, joissa tuijotin seiniä lasittunein katsein ja pistin makkaroita hyllyyn liukuhihnamaisella otteella. Koneet kävi kyllä, mutta ohjaimissa ei ollut ketään. Kaikenkaikkiaan sain ruhoni raahattua Peacockiin yhdeksän kertaa, joka on omassa teatterikäyntien historiassani ennätys. Edellinen oli seitsemän kertaa samaa näytelmää, ja sekin parin vuoden sisällä, tämä siis käytännössä parissa kuukaudessa. Sain myös paljon uusia tuttavuuksia katsomon puolelta, "kyllä koira koiran tuntee" jne. Minähän en muuten myös viihdy eturivissä, mutta kummasti sieltäkin itseni muutaman kerran löysin. Hupsista!

 Mikä siinä Vampyyrien tanssissa nyt sitten niin viehätti ja sai minutkin hurahtamaan? Sen kun tietäisi. Hahmogallerialla on kyllä suurin syy, sillä sieltä löytyi kyllä jokaisella jotakin ja meikäkin huumaantui eri kerroilla eri tyypeistä. Kumpikin Sarah oli omalla tavallaan loistava, Mikko Vihman kreivi ylväs ja varsin vaikuttava näky, piskuinen Hanna Mönkäre tanssi ja liiteli keijun lailla ja toisaalta taas oli karmaiseva vampyyri kuin suoraan japanilaisesta kauhuleffasta, Samuel Harjanne ja Herbertin viitanheilautukset, aloin fanittaa Petrus Kähköstä huolella ensimmäistä kertaa ym. ym. Proffat Leppänen ja Timonen hölmöilivät itsensä taidokkaasti kansan sydämiin ja tekivät siinä sivussa melkoisen määrän kummallisiakin kirjalöytöjä kreivin hyllystä. Minulla nousi äidillisen huolehtivaisia tunteita niin Miikon Alfredia kuin punkkarivampyyrihahmoakin kohtaan, olisin mielelläni adoptoinut molemmat. Gustavia en valitettavasti koskaan päässyt kiittämään henk.koht. Toisenlaisia tuntemuksia sen sijaan heräsi niin Lauran Magdaa, Unto Nuoran Rastatukkaa (miten joku voi olla niin hot?) kuin Sami Paasilan Wolverinea kohtaan. Ja suunnaton kummitätimäinen ylpeys Jonaksen kreiviä kohtaan! Ihme touhua... Surua ei sentään kukaan herättänyt, kaikkea muuta kyllä senkin edestä. Ihmekin tapahtui, sillä jostain syystä tykästyin ensi-iltaällötyksen jälkeen Risto Kaskilahden Chagaliin!

(c) HKTn Instagram 

Sukkahahmotkin tuli teetettyä isän vanhoista sukista... äiti väsäsi! 

 Toiseksiviimeisessä esityksessä vietettiin myös toistamiseen Vampyyrien iltaa (aiempaan en muiden kiireitteni vuoksi ehtinyt), ja yleisö sai pukeutua vampyyrivermeisiin haluamallaan tavalla. Meikäläinen hankki huokean maskin eli tekoverta ja mustaa luomiväriä, vampyyripiilarit oli hankittu jo aiemmin ja irtohampaat, joiden kiinnityksessä oli suuria ongelmia. Varmuudeksi hankin vielä tekohammaskiinniketahnaa, jotta hammasosasto pysyisi tositoimissa kunnolla. Harjoittelin lookkia kotona pariin otteeseen ja onnistuin pelästyttämään niin putkiremonttia evakossa olleen äitini, isäni ja aviomieheni, joka totesi rakastavasti "Hyi saatana!" kun näki minut maski naamassa ensimmäisen kerran. Kuudessa minuutissa sain meikit naamaani ja jouduin vetämään kaiken lennossa Peacockin vessassa ennen tokavikan esityksen alkua. Hampaat putosivat kertaalleen, mutta lisäsin liimaa ja johan pysyivät.

 Esityshän huipentui siihen, että vampyyrivermeiset saivat mennä lopputanssiin mukaan lavalle ja siellä minäkin heiluin otsatukka hiessä heti tuossa kreivin takana. Katsokaa vaikka tästä. Lopuksi sitten napsittiin vähän yhteiskuvia...

Raili Raitala ja minä

Petrus, minä ja Laura 

Sami Paasila ja minä

Mikko Vihma ja minä

Unto Nuora ja minä (hieno pari!) 

Proffa Leppänen ja minä

 Maskit jynssäsin kotimatkalla junan vessassa ja neljän tunnin unilla töihin ja siitä viimeiseen näytökseen, jossa minulla oli haikeansekavaniloiset tunnelmat. Toisaalta olin helpottunut siitä, että tämä hullutus loppuu tähän ja saa taas muuta ajateltavaa, toisaalta suretti se, ettei tätä porukkaa ja näitä hahmoja tulla näkemään enää koskaan. Iloinenkin olin, ja se pirteys tulee esiin etenkin näissä kuvissa.

Kreivi Vihma iski bloggaajat (c) Jaakko Virtanen

Vampyyriphotobomb by Kirsi, Petrus-Alfred ja minä (c) J. Virtanen

 #TeamGustav sai aikaan vielä sen, että juhlallisesti ojensimme Miikolle asiaankuuluvan mukin ja kortin. Gustav lienee kuopattu, mutta TeamGustav elää ja voi hyvin.

Team Gustav Forever !! (c) Meri Tuuli

Superiloinen Miiko (c) Katri Leikola 

 Kiitos kaikille asianosaisille, jotka teitte tästä keväästä sangen erityislaatuisen! Sain houkuteltua myös mukaani ensikertalaisia uhreja, joista yksi hurahti äitinsä kanssa pahemman kerran, toinenkin neljä kertaa ja oma äitinikin oli viimeisessä näytöksessä mukana. Erityiskiitos vielä Unto Nuoralle, joka toi minulle viimeisen esityksen päätteeksi Von Krolock Brüder-julisteen, joka sai kunniapaikan makuuhuoneen seinältä...

Vampyyrien tanssi / Helsingin Kaupunginteatteri

Vampyyrien tanssi / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 3.2. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Michael Kunze
Sävellys Jim Steinman
Suomennos Marika Hakola
Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen
Kapellimestari Eeva Kontu
Lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Milja Mensonen ja Jaana Nykänen

Lavalla (osassa rooleista kaksoismiehitys) : Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Jonas Saari, Mikko Vihma, Antti Timonen, Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta, Leenamari Unho, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Sanna Majuri, Laura Alajääski, Kari Mattila, Risto Kaskilahti, Samuel Harjanne, Juha Jokela, Hanna Mönkäre, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Sampo Kerola, Ilkka Kokkonen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Tiina Peltonen, Peter Pihlström. Tuukka Raitala, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

 Kevyttä vampyyrikuumetta/huumaa/kiimaa oli ilmassa jo hyvän aikaa sitten, kun HKT kertoi tämän produktion saapumisesta Peacockiin. Nyt muutaman ennakon ja keskiviikkoisen ensi-illan jälkeen ilma alkaa olla jo tässä vaiheessa kohtalaisen sakeana ylistävistä kommenteista, kritiikeistä ja blogikirjoituksista ja hitaana hämäläisenä minä ehdin kantamaan oman korteni vaarnani kekoon vasta pari päivää ensi-iltahuuman jälkeen.

 Musikaali perustuu Roman Polanskin ohjaamaan kulttimainetta nauttivaan, kieli poskessa tehtyyn kauhuklassikkoon "The Fearless Vampire Killers" vuodelta 1967 (suomeksi Vampyyrintappajat - anteeksi, mutta hampaanne ovat niskassani). Polanski myös ohjasi musikaalin alkuperäisproduktion Wieniin 1997, ehti siis vierähtää 30 vuotta siinä välissä. Suomeen musikaali löysi tiensä lakeuksien kautta, kun 2011 Seinäjoen Kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Dance of the Vampires ja monelle mikään ei ollut enää entisensä. Oli aika ennen Seinäjoen vampyyrejä ja aika sen jälkeen. Itsekin kävin ihan peräti kahdesti katsomassa, heti ensi-illan jälkeen ja Jyri Lahtisen kreivi von Krolockin haikeana hautuumaalla haahuilun ja laulelun jälkeen päätin, että tämä on nähtävä ja koettava uudestaan. Olin sitten myös viimeisessä esityksessä, joka jätti kyllä tietynlaisen kutinan. Tässä sitä taas ollaan ja kutina on jälleen yltynyt!

Kreivi ja Sammumaton polte

 Tarinassahan professori Abronsius (Antti Timonen/Tuukka Leppänen, ensiksimainittu ensi-illassa roolissa) saapuu nuoren assistenttinsa Alfredin (Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen) kanssa läpi tuulen ja tuiskun pieneen transsilvanialaiseen kylään tarkoituksenaan vähän tutkiskella ja etsiä käsiinsä vampyyrejä. Parivaljakko majoittuu majataloon, jossa ei olla kuultukaan moisista verenimijöistä, ja siitä huolimatta riemulaulut kynsilaukasta raikaavat ja valkosipuliletit toimivat kaulakoruina. Alfred rakastuu ensisilmäyksellä majatalon isäntä Chagalin (Risto Kaskilahti/Kari Mattila) kauniiseen Sarah-tyttäreen (Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson) ja tunne on molemminpuolinen. Harmi vaan, että viehättävään ja kylvyssä alvariinsa viihtyvään neitokaiseen on iskenyt silmänsä myös salaperäinen kreivi von Krolock (Mikko Vihma/Jonas Saari) , joka saakin vieteltyä houkuttelevilla puheillaan ja punasaapikaslahjoillaan (ja ehkäpä myös nahkahousuillaan ja muilla ulkoisilla avuillaan...) Sarahin linnaansa öisiin tanssiaisiin ja ties mihin muuhunkin. Tämähän ei käy päinsä, ja tyttären perään ensin rientää Chagal - huonolla menestyksellä. Proffa ja Alfred koettavat sitten paremmalla onnella perässä.

Proffa ja Alfred yllättyvät 

 Kokeillaanpas vielä äitimuorini tyyliä juonenkerronnan suhteen : "Höpsähtänyt tukka pystyssä-prohvessori menee sulattelemaan jäätynyttä kroppaansa majataloon kera nättikasvoisen kiharatukkaisen pojan. Lauletaan vähän. Kylvyssä on ilkosillaan Sharon Taten näköinen tyttö ja sen näkee niin kiharatukka kuin komea kreivikin. Ja sitten lauletaan taas ja sitten rohvessori ja poika lähtevät linnaan etsimään pesusientä ja tyttöä eikä siinä sitten hyvin käy. Voi hitsi miten komeita vampyyrejä oli ja upeaa laulantaa! The End."

 Päätin heti, etten lähde vertailemaan Seinäjoen ja Helsingin versioita ainakaan suuremmin näin julkisesti. Aika mahdotonta se olisikin, ja turhaakin. Sen voin todeta, että Seinäjoen vetojen jälkeen mielessäni pyöri repeatina kreivin laulama "Jumala on kuollut" ja ihan pelkästään sen kappaleen takia menin katsomaan musikaalia uudelleen. Tällä kertaa päässäni on kaksi päivää soinut Magda-palvelijan (Laura Alajääski/Sanna Majuri) "Kuolema on kummaa"-soolon melodia ja muutenkin katselin silmät kiiluen tuota uhkeaa upeaäänistä rotunaista! Mitä lie Peacockin hengitysilmaan lisätty, vai johtuiko se kenties siitä, että enskarissa katselin maailmaa vampyyripiilareiden läpi? Laurasta tuli jotenkin mieleeni Sonja Lumme, joka teki aikoinaan UIT:n jutuissa ison vaikutuksen minuun television välityksellä. Ajattelin varmaan, että siinä on Nainen eikä mikään tyttönen.

Magda ja Chagal 

 Raili Raitala oli Sarahina myös Pohjanmaalla ja silloin jo mietiskelin, että tämähän on ihan kansainvälisen tason meininkiä! Että kuka tämä upeaääninen kaunotar oikein on ja missä hän on piileskellyt, musikaaleja kun en kauheasti ollut aiemmin seuraillut. Pidin hirmuisen paljon Sarahin lookista, joka viittasi kunniakkaasti alkuperäiseen elokuvaversioon.

 En ole nähnyt Petrus Kähköstä isossa roolissa kovinkaan usein - tai sitten en ole vain aiemmin juuri kiinnittänyt häneen paljoa huomiota. HKT:n  "Kummitusjunassa" fanituksen siemenet kylvettiin ja nythän ne versot puhkesivat täyteen kukoistukseensa! Minusta tuli siis Petrus-fani, kyllä! "Sarah´lle" sai minutkin huutamaan "waude" ja muutenkin musikaalin myötä koko Alfredin roolihahmo kasvoi hienosti poikasesta mieheksi. Antti Timosen professori oli minun makuuni ehkä hiukan liian koominen ja koheltava, toki minuakin huvitti kastuneet kalsarit, tiedon painotus ja kirjojen hypistely, ja melkoista tekstimäärää oli hänellä kyllä laulettavanaan parissakin kohtaa.

Alfred ja unikohtaus 

 Mikko Vihman aiemmista roolitöistä muistan takuuvarmasti ainoastaan "Kaunotar ja Hirviö"-musikaalin ällönlipevän torttutukkaisen Gastonin, mutta tämä kreivi von Krolock kyllä porautui verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Salskea olemus, komeat piirteet, liehuvat viitat ja upeat takit, hypnoottinen katse, nahkahousut, "Sammumaton polte"... Minä olisin mielelläni nähnyt ne jo poistetut pornahtavat viiksetkin, joista promokuvien julkaisun jälkeen nousi melkoinen kohu. Magda oli saanut sukat pyörimään jaloissa ja pohdinkin, että mikäs nyt kun kreivi ei saa samaa aikaan. Ja tadaa, sitten olikin vuorossa "Carpe Noctem" (näin minä asiantuntevasti osaan nimetä tietyn unikohtauksen) ja paikalle pölähti nahkahousuinen kreivi avonaisine paitoineen ja minä näytin peukkua vierustoverilleni ja pyyhkäisin ohimennen kuolavanan suupielestäni. Toimii!

Kreivi ja proffa jammailevat 

 Erikseen täytyy tietysti mainita myös kreivin hurmaava poika Herbert (Samuel Harjanne), joka teki kaikkienaikojen näyttävimmän ja mieleenpainuvimman pikapyrähdyksen lavalla ensiesiintymisessään. Väliaploodit ja innokkaat huudahdukset kaikuivat katsomosta, ja syystäkin. Varsin viekotteleva näky Herbert oli myös kylpytakissaan kutsuhuutoja laulellessaan, ja siinä Alfredia kyllä vietiin sata-nolla.

Repikääs tästä, tuumii Herbert!

 Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin vampyyrikööri pukuineen ja maskeineen. Mitä enemmän hyytävänihanaa porukkaa lavalla kiemurtelee, sen enemmän meikäläinen nautiskelee. Michael Jacksonin Thriller-videon ensiesitys muistuu aina mieleeni, ja samanlaista vaarallista ja ah niin kiintoisaa on laumassa verenhimoisia, Robert Smithin näköisiä tyyppejä. Ihan sama, onko naisia vai miehiä, kaikki kelpaa minulle.

 Yllättävän hyvin lavastevaihdot toimivat ja kätevästi eteemme avautui niin majatalonäkymät, kreivin linnat portaikkoineen, hautuumaat kuin kryptatkin. Hitusen häiritsi muutamaan kertaa näkyvästi töröttävät pyörät. Toki ilman niitä ei lavasteita äkkiä paljoa pyöritellä, mutta olisi ne kai voinut peittää jollain rotalla tai verihyhmällä? Onneksi edessäni istui aika pitkä mies, joka muutenkin peitti näkyvyyden välillä liiankin hyvin, eli jouduin vähän kurottelemaan. Kaula pitkällä kun kurottelee...lieni siis taka-ajatuksiakin. Josta tulikin mieleeni, että aion viritellä makuuhuoneeseeni paljun tai kylvyn ja lauleskella enemmän, josko joku tulisi parvekkeen kautta vokottelemaan. Kunhan jättää pois sen Lordi-henkisen siipi/viittavirityksen, jonka kera kreivi kylpyhommia laskeutui häiritsemään.

 Muutama rehellinen soraäänikin : en pitänyt Koukolista (Juha Jokela) enkä maneereihinsa uponneesta Risto Kaskilahdesta Chagalina. Kiintiö sitä huumoria tuli jo kerran aiemmin täyteen, jonka jälkeen annoin vielä uuden mahdollisuuden ja hyvin toimikin vähän aikaan. Nyt täyttyi kaskilahtikuppi taas ääriään myöten, ei kauheasti naurattanut.

 Lopputiivistelmä ja kieli pois poskesta toviksi: HKT:n Vampyyrien tanssi on hyytävänihana ja ammattitaitoinen kokonaisuus. Puvuista ja vampyyreistä ja kattokruunuista täydet kympit. Moninkertainen eläköönhuuto Petrus Kähköselle, Raili Raitalalle, Mikko Vihmalle ja Laura Alajääskelle eritoten, ja koko ensemblelle. Vai voiko vampyyreille eläköönhuudella? Mikä olisi vastine? Eläköön ainakin Eeva Kontu ja koko orkesteri!

 Käsiohjelma oli myös hyvä esimerkki siitä, miten tehdään kiintoisaa luettavaa. Herkullisia kuvia, sopivasti historiikkia niin itse musikaalista kuin vampyyreistäkin, biisiluettelo, taustaa työryhmästä. True Blood ainoastaan loisti poissaolollaan, siitä pieni miinus. Eric Northman ja nahkahousut! (meinasin ensin kirjoittaa Eric Forrester, voi apua!)

 Lienikö sitten vampyyripiilareissani syy siihen, että ratikkamatka Helsingin rautatieasemalle vaihtui lennossa kävelymatkaan miesseurassa Pasilan asemalle ja baariin? Löysin asemalta vitosen setelin ja oitis tuhlasin sen karpalolonkeroon, punaista sen olla pittää. Baarimikkonainen ei katsellut silmiini yhtään sen enempiä, oli kai tottunut pistäväkatseisiin asiakkaisiin.

 p.s jos musikaali tehdään vähän kieli poskessa, niin tehdään blogikirjoituskin. Sitä saa mitä tilaa. Rakkaudella tämä oli kirjoitettu, ja onhan se selvää, että olen jo lähtökuopissa katsomaan toistakin miehitystä. Itse asiassa muutamankin kerran. Siitä lisää myöhemmin ja lisää kuvia... Linkittelen tähän asiantuntijalausuntoja, kunhan niitä toisen enskarin jälkeen esim. Lauralta ja Siiriltä ilmestyypi.

esityskuvat (c) Mirka Kleemola, HKT

(näin esityksen kutsuvieraana)

Lento / Tampereen Työväen Teatteri

Lento / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 27.9. 2012, kesto 2h 30min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa : Miia Selin, Pentti Helin, Laura Alajääski, Mikko Nousiainen, Tuire Salenius, Mika Honkanen, Janne Kallioniemi, Heidi Kiviharju, Jyrki Mänttäri, Tommi Eronen ja Risto Salmi

Tanssijat Tanssiteatteri MD : Anniina Kumpuniemi, Elina Jakowleva, Mari Rosendahl, Sulevi Sihvola, Timo Saari, Jukka Wennström ja Kalle Suominen

Taustaa : Lentokenttä on paikka, joka kokoaa väkeä samaan tilaan eri puolilta maata ja maailmaa. Mitä tapahtuukaan kun odotettu lomalento viivästyy aluksi pari tuntia ja sitten viivästyy vielä lisää? Alun pintapuolinen jutustelu tulevien kanssamatkustajien kanssa muuttuu syvemmäksi ja konflikteiltakaan ei voida välttyä. Kuka lopulta lennolle lähtee ja mikä onkaan myöhästymisen syy, se jää nähtäväksi!

Heidi Kiviharju, Miia Selin, Tuire Salenius, Janne Kallioniemi ja Pentti Helin / kuva  Petri Kovalainen, TTT

Plussaa : Näyttelijäporukka on mainio sekoitus nuorta ja vanhempaa konkaria, etenkin Risto Salmi oli hienoa nähdä livenä vihdoin. Sirkku Peltolan kirjoittama dialogi on aina toimivaa ja nasevaa, täynnä mukavia erikoisiakin sanavalintoja. Humalaisen esittäminen tyylillä on taitolaji, ja siinä kyllä niin Tuire Salenius kuin Mika Honkanenkin onnistuu mainiosti. Jotenkin tuntuu, että sillä hauskuutettiin yleisöä vähän liikaakin, loppupeleissähän kännissä heilumisessa ei ole mitään huvittavaa, pikemminkin surullista. Ainakin omasta mielestäni. Lavastus oli toimiva ja etenkin taustalle heijastetut efektit olivat huikeita. Lentokonehan suorastaan vyöryi päälle sieltä! Surrealismin puolelle hypättiin, kun paikalle ilmestyi valtavia jäniksiä milloin mistäkin suunnasta ja perheen tytär Tiia (Laura Alajääski) taisi olla ainut joka ne näki ja niiden kanssa tanssahtelikin. Taustalla nähtiin välähdyksenomaisesti kuvia maailmalta, sotaa ja kaaosta. Jäin miettimään, että miten me toisiamme ja luontoa kohtelemme ja millaisessa maailmassa elämme. Näemme vain sen mitä haluamme nähdä. Vaan mitä kaikkea näkisikään jos katsoisi asioita hiukan eri vinkkelistä ja eri tavalla!? Tanssiosuudet olivat mukavaa seurattavaa, monenlaista liikettä saa kyllä aikaan ihan läpikulkumatkallakin.

Miinusta : Itse odotin jotenkin erilaista esitystä tästä enkä edes tiedä millaista ja miksi. Tuntui siltä, että jotain lisämaustetta olisi tämä kaivannut ollakseen ihan napakymppi.

Risto Salmi ja Mikko Nousiainen / kuva Petri Kovalainen , TTT

Muuta : Tämänvuotisessa Thalia-gaalassa Lento oli Lea-ehdokkaana parin muun näytelmän seurassa, palkinto jaettiin maaliskuun puolivälissä ja meni toiseen osoitteeseen. Ehdokkuus kylläkin todistaa sen, että sangen ansiokkaasta esityksestä on kyse.

Teatterikärpänen nousi aika hyvin lentoon myös, joten Lennolle neljä tähteä **** .

West Side Story

West Side Story / Samppalinnan kesäteatteri,Turku

Ensi-ilta 24.6.2010,kesto noin 2,5h

Ohjaus Tommi Auvinen

Rooleissa mm. Seppo Maijala,Heidi Herala,Mariko,Tatu Siivonen,Jukka Nylund,Emilia Nyman

Taustaa : yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista musikaaleista Samppalinnan juhlanäytäntönä,tarina kahden jengin välisestä jatkuvasta kähinästä ja kahden nuoren traagisesta rakkaustarinasta

Plussaa : pidin pyörivän katsomon tuomasta mahdollisuudesta saada varsin energistä menoa katsottavaksi,näyttelijät olivat liki koko ajan liikkeessä.Upeaäänisiä laulajia ja nuorta energiaa,komeita nuorukaisia ja upeita tummia rotunaisia:) Pidin etenkin Tatu Siivosen (Riff) vahvasta äänestä,samoin Jukka Nylundin (Tony),Emilia Nymanin (Maria) ja Laura Alajääskin (Anita) äänistä.Tappelukohtaukset olivat hienosti toteutettuja.Marikoa olisin halunnut kuulla enemmän

Miinusta : ehkä hiukan yllätyksetön (tuskin tästä kovin erilaista versiota onkaan koskaan tehty,yleisö odottaa kuitenkin tiettyjä juttuja)?)ja jotenkin "liian iso" juttu kesäteatteriksi.Jätti jotenkin tyhjän olon.

Muuta : näin ensimmäistä kertaa musikaalin,mutta lauluthan olivatkin hyvin tuttuja :) Lisäpinnoja toimivasta väliaikatarjoilusta,pullovedestä ja paahdetuista manteleista :)

West Side Storylle neljä tähteä ****