Poikabändi / Tampereen Työväen Teatteri

Poikabändi / Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö

Kantaesitys 5.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Riku Suokas ja Heikki Syrjä
Sävellys Risto Asikainen, Kristian Maukonen ja Pekka Siistonen
Laulujen sanoitukset Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kapellimestari Pekka Siistonen
Koreografia Markku Nenonen
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Musiikin tuotanto Ari Toikka ja Pekka Siistonen
Laulujen harjoittaminen Juha Junttu ja Pekka Siistonen
Livebändi Alabama House Band (Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka)

Rooleissa : Jari Ahola, Jon-Jon Geitel, Lauri Mikkola, Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Jaana Oravisto, Karoliina Vanne, Matti Pussinen-Eloranta ja Aimo Räsänen

Ensemble : Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Katri Liikola, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Kaisla Ollila, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács ja Alvari Stenbäck

 Olen reilu tunti sitten kotiutunut Poikabändin ensi-illasta ja kyllä, tässä sitä istutaan koneen ääressä keskellä yötä ja päässä soi edelleen "tuo sä bodii, mä tuon hikee" - meikäläisen tapauksessa voin tuoda molemmat samalla kertaa, sen verran on vielä paita liimaantuneena selkään kiinni. Tämä "Hikee"-kappale on tervetullutta vaihtelua aiempaan korvamatoiluuni, sillä Toiboysin videoita alkoi tupsahdella julki jo ties kuinka monta kuukautta sitten ja tässä on vuorotellen tehty mehua ja vihjattu, että avaimen kera saa tulla kyläilemään vaikka keskellä yötä. Ennakkomarkkinointi on kyllä hypettänyt ennennäkemättömällä tavalla, kun korvamatoja on tullut jo kuukausia ennen enskaria! No nyt tästä en ainakaan mihinkään lähde ennen kuin teksti on valmis, vaikka Seitti (Saska Pulkkinen) selkeästi olikin sitä mieltä, että taitaa olla hiukan kypsempiin naisiin heikkona.

 90-luvusta ei ole meikäläisellä kauheasti muistikuvia (80-luvusta sitten senkin edestä). Opiskelin 90-luvun alussa pari vuotta Vaasassa ja siellä opiskelijasolussani näkyi ensimmäistä kertaa Music Television ja tietyt sen ajan biisit tulivat niin hyvässä kuin pahassa sen myötä enemmän kuin tutuiksi, ja aika monen hitin tahdissa tuli ketkutettua yökerhoissa siellä sun täällä. New Kids on the Block oli kova juttu (vaikken varsinaisesti fanittanut koskaan), uteliaisuuttani menin Helsingin jäähalliin Take Thatin konserttiin ja turenkilaisen hotellin yökerhon parketilla olen vetänyt (muistaakseni) kohtalaisen näyttäviä muuveja Backstreet Boysin kuuluisan hitin tahdissa. XL5 ja Kaunis peto, huh, videon muistan edelleen aika tarkkaan ja samoin sen, minkä näköisiä/nimisiä jätkiä poppoossa oli mukana. Olikin suhteellisen kuumottava hetki melkein törmätä Micaan enskarin väliajalla... Siinäpä meikäläisen kokemukset ns. poikabändeistä ja niiden fanittamisista.

(c) Harri Hinkka 

 Yllättäen olin aika "mehuissani" tästä uudesta musikaalista ja kun saimme keväällä hiukan maistiaisia tulevasta olin jo täysin myyty. Vaikuttaa siltä, että kundit vetää ihan tosissaan ja kuitenkin hiukan kieli poskessa. Sopiva kombo. Look ja muuvit ovat kohdallaan, samoin kundien keskinäinen dynamiikka ja tietysti laulutaito. On jokaiselle jotain ja varmasti kaikille löytyy se oma lemppari. Hyvässä lykyssä tästä saattaisi tulla uusi hitti ja yleisön suosikki, Vuonna 85:n tapaan...

 Koko show jyrähtää käyntiin Toiboysin isolla "Avain"-hitillä, ja siitä sitten lähdetään kelailemaan taaksepäin, että miten tähän tilanteeseen on oikein päädytty. Alussa on parhaat kaverukset Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), Toijala, mainosfirma ja 90-luvun alun lama. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Toijalan työväentalolla on mahtava meininki meneillään ja kansa valssaa tuulipuvut kahisten. Sattumalta yhteislauluna vedetty Jari Litmas-aiheinen ja koreografiaakin sisältävä "Pallo lähtee!"-kipale sytyttää ylimääräisen lampun Karin päässä. Perustetaanpas poikabändi! Helpommin sanottu kuin tehty. On järkättävä koelaulutilaisuus, ja tulen muistamaan ikuisesti seuralaiselleni lausumani sanat "Täähän on ihan kuin Full Monty-leffasta, sillai kivalla tavalla!" (kiitos vaan Jyrki Mänttäri). Lopulta porukka muotoutuu, ja Karikin vaihtaa nimensä Gariksi. Maken ja Garin lisäksi bändiin löytyy seurakunnan suosituin isonen Matteus (Jon-Jon Geitel), David Lee Roth/Michael Monroe/Vince Neil-sekoitus rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tervehenkinen reipas maalaispoika Juzzi (Jonas Saari). Meinasin pudota penkiltä Juzzin saapuessa näyttämölle valtavan koivutukin kanssa, tuntuu olevan Jonas Saarella nyt valttikorttina nämä tukkihommat. Meriitti sekin.

Korppi (Lauri Mikkola) 

 Bändin alkutahdit ja kompastelu on silkkaa herkkua, kun tanssikuvioissa on hiomista, samoin biisien sanoissa ja lookeissakin hurmaavan Monica-stylistin (Heidi Kiviharju) toimenpiteistä huolimatta. Ensimmäinen keikkakin meinaa mennä vituralleen kun yksi bändin jäsenistä eroaa ennen h-hetkeä. Onneksi Maken pikkuveli Seitti on salaa sivummalla opetellut niin biisit kuin tanssikuviotkin, ja keikka on pelastettu. Väliajalle lähdetään sormet mehusta tahmeina ja alkaa tuntua siltä, että lämpötila hiljalleen nousee.

Ekan keikan huumaa 

 Onhan tähän nyt tungettu ihan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kliseet, joita voi yhdistää 90-lukuun ja poikabändi-ilmiöihin. Yhteneväiset vaatteet ja niiden vähentäminen juuri oikeassa kohdassa, hikistä paidatonta treenattua yläkroppaa ja tatuointeja, tuulikonetta, vyölaukkua, yllätyskyykkyä, kontaktin ottamista eturiviin, hitaasti synkassa kävelyä Dressmann-mainoksen tyyliin paidanhelmat lepattaen, siirappista balladia ja tykimpää kamaa vuorotellen, maailmanparannusbiisiä (toimii edelleen!), leijuntaa (jotenkin aistin vahvaa hittiainesta Painoton-biisissä), pyroja - ja sitten kohulööppejä, alkoholiongelmaa, sisäisiä riitoja, naisen aiheuttamaa ylimääräistä kitkaa (ja tässä tapauksessa syyllisenä vielä Tarja eli Tallulah-niminen typykkä (Karoliina Vanne), olin tästä jotensakin erityisen riemuissani kun nimeäni huudeltiin kaiholla tämän tästä), biisi-, levy- ja kiertuepaineita... Miten murheen alhosta ja alamäestä päästäisi uuteen nousuun ja hittiputkeen?

 Biiseissä on kyllä hittipotentiaalia useammassakin ja livebändi on aina livebändi, vähän laiskasti lähti ensi-iltayleisö kylläkin kipaleisiin mukaan taputtamaan. Sopivan korneja sanoituksia. Ikäväkseni täytyy todeta, että tanssiryhmää ei tullut kyllä paljoa seurattua vaikka hyvin vetivätkin, kun katse seurasi tiiviisti timmejä yläkroppia ja lanteenpyöritystä á la Toiboys. On ne aikamoisia, ja omanlaisiaan persoonia kaikki!

Koelaulutilaisuus meneillään, tsekatkaa Maken look!

 Älytöntä huumoria on ripoteltu sinne sun tänne ja herkullisia sivuhahmoja. Shown meinaa välillä varastaa vuorotellen tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri), ruotsalainen notkealiikkeinen tuottajamoguli Jas Gripen (Verneri Lilja), Maken ja Seitin isä Ilpo (Aimo Räsänen, onneksi ei ehtinyt saamaan rokkivaihdetta päälle) ja varsin energinen Ester (Petra Ahola). Jostain syystä nauratti ihan älyttömästi koelauluissa kuultu kaino toive, josko Viialan iltajunassa tulisi vielä sopivia ehdokkaita. Takaraivossani tuntui myös tuttua kiristystä siinä vaiheessa, kun Gari yritti epätoivon vimmalla kääntää kotimaisia tunnettuja biisejä englanniksi. "Titanic, iron capsule" olisi varma hitti, samoin laulu vihreistä kuulista ja kesämoposta. Kaikenlaisia heittoja on roppakaupalla ja vaatisi uusintakierroksen, jotta niitä paremmin muistaisi. (Ja uusiksihan tämä on nähtävä, ihan vain siksi, että saisi poimittua kaikki ohimenneet sanakikkailut. Muka.)

 Puvustuksesta iso plussa, hyvin on saatu ysärihenkeä esiin. Lavastus oli varsin monimuotoista - niin työväentaloa, heinäpaaleja kuin hienoja nousevia ja laskevia elementtejä. Ihan kuin olisi ollut aidossa konserttitilanteessa! Öinen toijalalainen maalaismaisema ei ole koskaan kai näyttänyt näin idylliseltä ja kauniilta.

 Tämä on tarina poikabändistä. Se on myös tarina unelmista, ystävyydestä, periksiantamattomuudesta, me-hengestä, pikkukaupunkilaisten haaveista, lama-ajan Suomesta, menestyksestä ja sen nurjemmasta puolesta. Ja kuuma tulee katsomossa, ei voi mitään. Jos katsomossa olisi lasiseinät, olisi se paksun vesihöyryn peitossa ja kaikkialla tuoksuisi makea mehu, pyrotekniikka ja hiki.

Tässä tehään mehuu kevään maistiaistilaisuudessa, mehumaija punaisissa (c) Katri Leikola 

 Vink vink, shown viimeistä biisiä on lupa kuvata - ja käsiohjelma on myös seinäkalenteri vuodelle 2020! Olipas söpöjä kuvia. Oivallinen joululahjavinkki muuten, teatterilippujen kylkeen tai ihan muuten vaan. Milloin tulee cd?

 Jos et ollut poikabändifani tätä ennen, tämän nähtyäsi olet. Rakastettavia tyyppejä kaikki enkä osaa valita suosikkiani! Miksi valita kun voi ottaa kaikki... Jokaisella tietynlaista kivaa pilkettä silmäkulmissa, karismaa, ääntä ja silmäniloa. En tiedä miksi sympatiseerasin ja lämpenin kummasti myös etenkin alkuaikojen Makelle! Jotenkin vilpitön ja symppis tyyppi. Kyllä tässä taitaa nyt seuraava teatterifanien pyhiinvaelluskohde muhia, ja meikäläinenkin haluaa uudelleen mehustumaan.

 Lähijunalla illanhämyssä kotiin matkatessani tuli jotenkin lämmin olo, kun kuulutettiin "seuraavana Toijala". Iltajunalla Viialasta oltiin tulossa etelään päin, en kyllä bongannut potentiaalisia poikabändiehdokkaita. Seuraavaksi ehkä Forssa maailmankartalle?

 Lisäinfoa (ja niitä videoitakin) löytyy teatterin sivuilta tämän linkin kautta.

 Ps. Tässä tekemäni pienoinen haastattelu, jossa Jon-Jon Geitel kertoo 20 faktaa itsestään...

 Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

 Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Olavi Virta / Suomen Kesäteatteri, Sappee

Olavi Virta / Suomen Kesäteatteri, Sappee

Ensi-ilta 4.7. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Jukka Hänninen
Koreografia Jani Rasimus
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Puvustus Arja Sahno (assistentti Sanna Lintula)
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Pirjo Laihiala
Äänisuunnittelu ja miksaus Pasi Lehtinen

Orkesteri : Jukka Hänninen, Miika Perkiö, Mirka Dojan ja Jyrki Telilä

Rooleissa : Jari Ahola, Jani Koskinen, Mira Luoti, Petra Ahola, Mikko Huoviala, Leea Lepistö, Valentin Salo, Jani Rasimus ja Katri Mäkinen

Olat ja naiset Sappeen hienoissa maisemissa 

 Ties kuinka monetta kertaa katsomassa musiikkinäytelmää, jossa mukana Olavi Virta jollain tavalla... Välillä sitä ajattelee, että eiköhän tämä ala olla jo nähtynä, mutta sitten sitä kuitenkin löytää taas itsensä kyynel silmäkulmassa pää hieman kallellaan katsomassa ja kuuntelemassa, kun ikääntynyt Olavi Virta (useimmiten roolissa on ollut Jani Koskinen) laulaa, että "saavu ei koskaan tällaista iltaa, ei koskaaaaaan". Hopeinen kuu on meikäläisen lemppari ja toimii aina ja joka tilanteessa mielenherkistäjänä, samoin Punatukkaiselle tytölleni. Tosin jälkimmäisen voisi jo päivittää ja vaihtaa nimeksi Entiselle punatukkaiseksi värjätylle, nykyiselle hyvää vauhtia harmaantuvalle tytölleni.

 Jani Koskisen olen nähnyt Olavi Virtana viimeksi kesällä 2018 tällä samaisella estradilla Topi Sorsakoskesta kertovan On kesäyö -jutun yhteydessä, Jari Aholan taas onnekseni Olana viimeksi kesällä 2006, jolloin nyt jo edesmenneessä Hämeenlinnan Kesäteatterissa näytelmässä Tapsa, Toivo ja rakkaus. Oi muistoja. Siinä pari vahvaa houkutinta syyksi siihen, miksi jälleen kerran heittäydyin kirjaimellisesti Virran vietäväksi.

Jari Ahola ja Jani Koskinen

 Mitään varsinaisesti uuttahan ei tämä osittain päivitetty versio Olavi Virran elämästä ja uran vaiheista tarjoa, samainen juttu pyöri Sappeella ensimmäistä kertaa kesällä 2009 ja silloin Jani Koskinen oli nuoren Olavin roolissa ja Kunto Ojansivu vanhan. Liikutuin laulun voimasta silloinkin. Odotettavissa on siis kesällä 2029 Olavi Virta 3.0 ja vanhan Olan roolissa Jari Ahola ja nuorena ties kuka karismaattinen kyky? (Vaan missä ja milloin koetaan ensimmäinen Olavi Uusivirta-musikaali?) Pikakelauksella käydään läpi lapsuusajat, sodanaikaiset viihdytysjoukot, elokuvahommelit sekä uran nousut ja laskut. Olavit vuorottelevat, laulavat yksin ja yhdessä toistensa ja naistensa kanssa. Humalaista hoipperointia ja keppiinnojailua on myös luvassa. Ja kävipä paikalla myös eräs varsin tuttu hahmo ruohonleikkurin kanssa kohtausta keskeyttämässä... Mikko Huovialan bravuuri ehdottomasti tämä hahmo.

 Laulut ja ääni edellä tässä siis mennään, ja komiasti mennäänkin. En edes muista mitä kaikkea kuullaan, mutta voi jestas sentään kyllä on herkkua korville ja silmille myös. Naisetkin pääsevät ilahduttavan paljon laulamaan kukin vuorollaan, siitä iso plussa (välillä kun näissä on ollut tapana se, että vain hymyillään kauniisti sivummalla ja vähän tanssitaan, kun miehet ottavat estradin haltuun). Petra Ahola osoitti jälleen muuntautumiskykyään, hänet kun nähtiin mm. Unto Monosena, Kyllikki Forssellina ja eräänä varsin huvittavana Dannya etsiskelevänä fanina. Tyyppi vaikutti varsin tutulta... Kovasti minua viehätti myös uusi tuttavuus Leea Lepistö, hänellä oli pirtsakkaa pilkettä silmissään ja erittäin monipuolinen lahjakkuus muutenkin! Erityisen kiva juttu oli myös se, että orkesteri esiteltiin Leean toimesta heti alussa ja kukin soittaja vuorollaan saapui kumartamaan yleisölle esittelyn yhteydessä ennen soittopelinsä ääreen asettumista. Myös Mira Luoti vakuutti mystisenä Evana, joka kulki Olavin vierellä uskollisesti.

Katri ja Jani tunnelmoimassa 

 Tanssijoista en meinannut saada välillä silmiäni irti lainkaan, meno oli vauhdikasta ja myös tunteen paloa oli aistittavissa. Upeasti käytettiin mustaa kangasta, jonka keskellä roihusi yhdessä ja erikseen. On nautinnollista seurata ammattitanssijoita, jotka ovat samalla myös tunteiden tulkkeja ja kokonaisvaltainen ilmaisu ulottuu ilmeitä myöten katsomon takariviin asti. Ihailen suunnattoman paljon Jani Rasimusta ja Katri Mäkistä, ja on suuri ilo katsella taidokkaita kuvioita ja hyvää meininkiä ihan livenä eikä aina kuvaruudun kautta. Vielä kun itse olen parkettien partaveitsi vain unissani, jos sielläkään.

 Lavastukseen oli haettu värivaloin ja lyhdyin vähän kansainvälistä tuulahdusta ja yhdistetty kotimaiseen puurakentamiseen, ja hyvinhän se toimi. Mambo italiano svengasi siihen malliin, että tunsin olevani jossain vanhempieni nuoruudessa ja vähän ulkomaillakin - ja korvamatohan siitä tuli, halusin tai en. Vähän eri sanoilla valitettavasti.

 Viihdyimme oikein hyvin, ja makkaraakin tuli maisteltua ihan riittämiin väliajalla ja jälkeen. Alkaa kiintiö olla kyllä täynnä kesäteatterimakkaroiden suhteen, vielä olisi kaiketi kaksi mestaa testattavana. Lisäinfoa esityspäivistä tästä linkistä.

ps. Näitä erinäisiä virta-aiheisia vitsejä kun on viljelty, pakko mainita myös se, että ennen esitystä puhelinta sammuttaessa näytölle tuli teksti "virta pois" ja tässä tapauksessahan se ei toiminut sitten yhtään, vaan Virtaa oli luvassa tuplaten!

Esityskuvat (c) Daniel Paul

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 6.9. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Tommi Auvinen
Koreografi Jouni Prittinen
Taistelukoreografia Saska Pulkkinen ja Tommi Auvinen
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa/Kyösti Kallio & Rauli Roininen

Rooleissa : Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm, Puntti Valtonen, Osku Ärilä ja Juulianna Mäkelä

Raitolehto-Ahola-Lilja 

 Viikon sisällä tuli tehtyä kolme eri reissua Työvikseen, ja niistä viimeisimpänä Tämä on ryöstö!, jonka ensi-ilta oli jo syyskuun alussa. Heti enskarin jälkeen korviini kantautui viestejä, että tässä olisi herkkua ainakin minunkaltaiselleni viiksifanille ja jokin erityistä lahjakkuutta ilmaiseva sooloilukohtaus. Niitä sain odottaa sitten marraskuun puoliväliin asti ja kaikensorttista kohkaamista odotin muutenkin, näytelmän käsikirjoituksesta kun vastaavat samat ukot, jotka ovat hillittömän "Näytelmä joka menee pieleen" takana. Ja edessä.

 Nyt on kyseessä pankkiryöstö, tarkemmin sanottuna havitellaan mittaamattoman arvokasta timanttia Tammerkosken Pankista, jonka johtajana pönöttelee viiksekäs herra nimeltään Putz A Kulmikko (Puntti Valtonen). Alussa vankilasta pakenee pari tyyppiä, etunenässä Runqvistin Kaitsu (Tommi Raitolehto) ja vaikuttaa vähän siltä, että vaikka timantinvohkimissuunnitelmista ei olisi saanut kertoa kenellekään, hommasta tietää suurin osa vankilan vartijoistakin ja pakoauton kuskiksi on pestattu vartija Kauppinen (Samuli Muje), jolla tosin ei ole minkäänlaista kokemusta autolla-ajosta eikä muutenkaan vaikuta olevan ns. penaalin terävin kynä. Alussa on muuten aikamoista kielellistä kikkailua ja sanoilla leikittelyä, osa meni sujuvasti ohi kun vasta tajusin missä mennään. Ainakin siinä nosteltiin punttia ja Puntti seisoi vieressäkin kirjaimellisesti.

Aarne saa vaihteeksi mapista 

 Pankissa sitten on toisenlaista meininkiä, Supon tarkastajaa odotellaan visiitille ja kaikki arkaluonteinen matsku on piilotettava. Tässä vaiheessa jo mietin, että miten Saska Pulkkinen ehtiikin joka paikkaan ja käsiohjelmassakin mainitaan roolihenkilön nimeksi "Kuka ehtii". Ynnä muut -hahmoja sitten esittävät Juulianna Mäkelä ja Osku Ärilä... Ja sitten on sitä "mahtava peräsin ja pulleat purjeet"-tyylistä pankkivirkailija Raijaa (Heidi Kiviharju), tämän vilunkia poikaa Samia (Verneri Lilja), hiukan hassahtaneenoloista pankkihenkilö Aarnea (Tom Lindholm, joka aiheutti hihitystä katsomossa pelkästään sillä että saapui estradille), jolle kiinnitetään timantin turvajärjestelmän tärkeät koodit salkussa käsiraudoilla ranteeseen kiinni, Kulmikon tytärtä Oikkua (Petra Ahola), jolla muuten kosijoita riittää joka lähtöön - ja sitten se tarkastaja Raimo Sokka (Janne Kallioniemi), joka iskee ensitöikseen silmänsä ja kätensä Raijaan. Sokka muuten muistuttaa hämäävän paljon Mennään bussilla -sarjan nuivaa tarkastajaa, hiukan nuorempi versio hänestä. Ja johan niitä alatikasvavia viiksiporukoitakin päästään ihailemaan, kun Sokan esimiesten esimiehet vuorollaan soittelevat, missä mennään. Aijai, moista viiksikavalkadia en ole aiemmin nähnytkään, eli kyllä tietäjät tiesi mistä narusta vetää ja mistä meikäläinen tykkää.

No tässä niitä viiksiä nyt sitten! 

 Mitä tästä oikein osaa edes kirjoittaa, ettei paljasta liikoja! Aikamoista sohlausta saadaan aikaan niin Oikun asunnolla kuin pankissakin. Ensinmainitussa sattuu kosijoita paikalle samaan aikaan useampi, sängyn mekanismi toimii liiankin hyvin, esitetään pantomiiminä Suomen eri paikkakuntia ja mäiskitään ikkunasta liihottelevia yllätyslokkeja päin nokkaa. Pankissa soluttaudutaan porukoihin mukaan, yritetään vohkia vara-avainta ja kierrokset nousevat, kun paikalla pyörii lopulta peräti kolme Kulmikkoa, joista vain yksi aito. Kulmikko-kolmikko housujen kera ja ilman nauratti kovasti, sen sijaan parikymmentä kertaa toistuva mapillapäähänmäiskintä ei jaksanut enää naurattaa muutaman kerran jälkeen. Liika on liikaa!

 Mitenkäs minulla tuli muuten Runqvistista mieleeni myös Tommi Korpela Rumble-leffassa, habitus ja kehonkieli oli vähän samaa luokkaa. Tosin kaikki rokkarityypit kävelee vähän samalla lailla (ja takamus näyttää hyvältä farkuissa). Seuralaiselleni tuli viiksekkäistä poliiseista taas Rauno Repomies mieleen...

Sänkyakrobatiaa

 Lopulta päästään varsinaiseen asiaan elikkäs sitä timanttia vohkimaan, ja aika näyttävästi ilmastointikanavissa kiipeilläänkin. Ja se kohtaus, jossa vorot katselevat toimistoa ylhäältäpäin! Olipas näpsäkästi toteutettu seinä, ja siinä Aarne ja johtaja Kulmikko vähän vinksallaan papereita setvivät ja kahvia kaatelivat minne sattuu. Varsin hupaisaa. Oma lukunsa oli sitten Vaarallinen tehtävä -tyylisesti katosta vaijereiden varassa laskeutuminen ja tuutulaulujen laulelu samalla, ettei vaan vartija herää kesken kaiken. Mutta kuka korjaa koko potin ja sanoo viimeisen sanan?

 Oli tämä ihan kelpo viihdettä ja tarjosi muutamiakin todella messeviä hetkiä, viiksien kera tahi ilman. Osittain junnattiin paikallaan ja liika toisto taas ei jaksanut innostaa, ei liioin laulutkaan vaikka hyvin niitä vedettiin, ja etenkin P. Valtosen puntinvispausta on hauska aina seurata. Naurusulakkeeni kuumeni kivasti ja oli kärvähtämisvaarassa siinä vaiheessa, kun housuttomia ja housullisia pankinjohtajia sekoili useampi samassa tilassa ja vuorotellen. Kielellisestä iloittelusta pidin kovasti, varsin hyvää duunia tehnyt taas Koivusalon Mikko. Ja miten se Saska tosiaankin ehti joka helkkarin tilanteeseen ja onnistui aika näyttävästi saamaan itsensä solmuun itsensä kanssa. Uskomatonta!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos taas Työvis!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tarkastaja Sokka 

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Jani Rasimus
Malagaan-koreografia Daniel Paul
Puvustus Arja Sahno
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala ja Minna Lehtinen
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sami Ruusukallio, Jimi Hautamäki ja Sampsa Rättäri

Rooleissa : Jari Ahola, Martti Manninen, Heidi Kirves/Karoliina Vanne, Petra Ahola, Ushma Karnani, Harri Penttilä, Olli Herman/Jarno Hyökyvaara, Jani Rasimus, Niina Rajaniemi ja Kia Lehmuskoski

 Vähän yllätyin itsekin huomatessani, että Jari Sillanpään elämästä kertova "Rakkaudella merkitty" nousi minulla kesäteatterisesongin odotetuimmaksi esitykseksi. Tai mikä yllätys se nyt on, jos nimirooliin on saatu niinkin upeat herrat kuin Jari Ahola (vanhempi Jari) ja Martti Manninen (nuorempi Jari), lemppareitani molemmat. Ensi-illasta löysin itseni ihan eturivistä sattumalta...

 Minullahan on aika laaja musiikkimaku ja innostun erityylisestä meiningistä tilanteen mukaan. Lisäksi minulla on ei-niin-salainen Jari Sillanpää-menneisyys, johon sisältyy esimerkiksi "Liekeissä"-coverin kuuntelua autoradiosta siihen malliin, että saimme ylinopeussakot ja siitä lähtien liiallista intoutumista radiosta soivista kappaleista on kutsuttu meillä "siltsutukseksi" ja nykyään sen voi liittää mihin vain, myös Valkeakosken enskariin ajeluksi. Olen myös ollut pari vuotta sitten siltsuttamassa Jari Sillanpäätä Wanaja-festareiden eturivissä, ja varsin legendaarinen on kenties 90-luvun lopulla tehty konserttimatka Tampere-taloon äitini ja hänen työkavereidensa seurassa. Eräs porukkamme nainen sai ensin eräässä ravintolassa tarjottimelta niskaansa maidot, punaviinit ja viinakset ja tuli vielä taustatanssijoiden nykäisemäksi estradille tanssimaan Jarin kanssa Bum Bum Bum -kappaletta ja siihen vahvasti liittynyttä koreografiaa, juomista marinoitu takki päällä lemuten. Jotenkin henk.koht. tärkein muisto ajoittuu jonnekin 90-luvulle myös, kun JS oli konsertoimassa Hämeenlinnassa Hämeenkaaressa. Konsertin jälkeen hän kirjoitti faneilleen pitkään nimmarikortteja pöydän ääressä ja minä jonotin jännittyneenä jonon viimeisenä, sain nimmarini ja samalla ojensin Jarille laatikollisen Enkeli-suklaakonvehteja ja toivotin turvallisia ajokilometrejä keikoille. Muistan Jarin lempeän katseen ja kiitokset. Mukava kohtaaminen oli se, aikoja aikoja sitten. Olen seurannut Jarin uraa hissukseen tangokuninkuudesta lähtien, jotain täysin uniikkia hänessä on ja vähän surullisin mielin seuraillut viimeisimpiä ei-niin-mairittelevia käänteitä hänen urallaan. Ainakin yksi asia on tullut selväksi - kukaan ei ole täydellinen. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja haasteemme elämässä. Ihmisiä kuitenkin kaikki olemme, niin kaupantädit kuin tangokuninkaatkin.

Jarit Manninen ja Ahola (c) Rami Marjamäki 

 Aika usein tämäntyyliset käsikirjoitukset ovat olleet lajia syntymä-elämä-kuolema ja joka väliin sopivia kappaleita ja tuttuja hahmoja uran varrelta. "Rakkaudella merkitty" on siinä mielessä poikkeuksellinen, että päähenkilö on edelleen keskuudessamme, ja siinäpä on tietynlaista lisähaastetta näyttelijöillekin. Minulla oli ja on vahva luotto Jari Aholaan ja Martti Manniseen jo valmiiksi, mutta kyllähän se tietyllä tavalla kutkuttelee ajatuksia eri tavalla, kun musikaalin päähenkilö ei katselekaan menoa pilvenreunalta. Ruotsissa varttunut ujo poika haaveksii näyttelijyydestä ja haaveet kaatuvat siihen, ettei kukaan häntä kuitenkaan halua katsella. Jarin lisäksi lavalla nähdään äiti (Heidi Kirves), isä (Harri Penttilä), Sari-sisko (Petra Ahola), erinäisiä ihastuksia ja rakkauksia (Olli Herman) ja luottokaksikko (Ushma Karnani ja Heidi Kirves), jotka pitävät kiireisen miehen sekavat langat käsissä keikkamyyntiä ynnä muuta hoitaen. Niin syntyvät salmiakkikossut laivan baarissa ja saamme jännittää vuoden ´95 Tangomarkkinoiden pisteidenlaskua ja sitä, tuleeko 50-v juhliin Olympiastadionille yhtään ketään. Naiseksi pukeudutaan, tullaan julkisesti kaapista ulos ja katsotaan peiliin tarkemmin. Kiintoisaa käsiksessä on etenkin se, että sekä nuori että vanha Jari ovat lavalla useasti samaan aikaan. Vanhempi kommentoi nuoremman tekemisiä ja sanomisia ja toisinpäin, ja mikki vaihtuu lennossa. Laula sinä vuorostasi ja ota lavan eturamppi haltuun.

 Ja voi pojat, kyllähän sitä lauletaan. Sydämeni oli sulaa aina kun etenkin Martti Manninen oli äänessä, hän kun on sellainen unelmavävyn prototyyppi jo luonnostaan muutenkin ja hyvin samanoloinen kuin mitä Siltsu oli nuorempana mallimitoissaan - pukua, nauravaista siloposkea ja kirkasta katsetta. Olen varma, että katsomossa kehrätään ja saattaapa joku joutua ottamaan ylimääräisen nitronkin ja mikä parasta, moni katsoja ei ole aiemmin kuullut koko kaverista mitään. On mahtava tunne, kun näkee jonkun Martin kaltaisen tyypin ihan ensimmäistä kertaa ja pää on heti täynnä kysymyksiä. Kuka TÄMÄ on ja missä hän on tähän asti ollut? Jari Ahola taas tarjoaa hiukan rosoisemman Jarin, on nahkaa ja partaa ja mustia vaatteita - sama kirkas katse kuitenkin, reilusti pilkettä silmissä ja vahva läsnäolo. Tuijottelin tätä kaksikkoa pää kallellani ja varmaan typerä kestohymy naamallani, olihan se melkoista herkkua ja iloa niin silmille kuin korvillekin. Ja sielulle! Toisaalta taas tuijottelin Olli Hermania ja mietin, miten mies voi olla noin kaunis ja katseeni hakeutui usein myös Jani Rasimuksen sekä Kia Lehmuskosken ja Niina Rajaniemen kauniisiin, herkkiin tanssikuvioihin ja liikeratoihin. Osaispa itsekin tanssia.

(c) Rami Marjamäki 

 Kappalevalinnoissa korostui Jarin monipuolisuus - tuli niin tangoa kuin iskelmää, Livin´ la vida loca lanteenvatkauksineen sekä Gangnam Stylea pätkä. Olispa tullut Tähdet, tähdet -ohjelmassa nähty Holy Diver... Päteviä laulajia on porukassa tietysti muitakin, ja kaikki saavat omat hetkensä. Oma suosikkikappaleeni, "Valkeaa unelmaa" tuli isän ja äidin hienona duettona ja roska jos toinenkin meni silmääni. Olen muuten "laulanut" kyseisen kappaleen vuosia sitten lähibaarin karaokessa erään upeaäänisen miehen kanssa, tai lähinnä auoin suutani vieressä. Saimme valtavat aplodit.

(c) Daniel Paul 

 Syvimmin kolahti sitten "Sinä ansaitset kultaa". Eipä aiemmin käynyt mielessä, että sen voisi esittää myös niin, että vanhempi Jari laulaa (loppuneen rakkauden sijaan) nuoremmalle itselleen elämänohjeita siitä, miten jokaisen pitäisi kohdella itseään hyvin nyt ja jatkossa. "Rakas, onnea matkaan". Vaatii aikamoista kanttia sanoa itselleen niin ja katsoa peilistä itseään, kaikki virheet hartioilla ja elämää kuitenkin vielä edessä (ja koko kansa tuijottaa peilistä vastaan vielä). Voi kun osaisikin ihan jokainen aamu sanoa itselleen niin ja katsoa rohkeasti silmiin omaa kuvaansa. Melkein teki mieli halata Heikki Paavilaista tämän neronleimauksen johdosta. Lopuksi kajahti tietysti "Satulinna" ja kaksi Jaria lauloi sitäkin toisilleen käsi kädessä.

 Vaan kuinkas sitten enskarissa kävikään... Väki oli jo valmiiksi hurmoksellisessa tilassa ja sitten tulikin varsinainen pommi ja yllärien ylläri. Täysin lähes kirjaimellisesti puun ja katsomon takaa lavalle ilmestyi mikrofoni kädessä myös THE JARI SILLANPÄÄ ja koko Apianniemi oli räjähtää riemusta ilmaan. Moista huutoa yleisöstä en ole teatterissa aiemmin kuullut! Jari yhtyi Satulinnaan mukaan ja minua itketti kovasti, oikein kovasti. Liikutuksesta ja ilosta ja ylpeydestä - mietin yhä edelleen, että oliko se tottakaan ja olinko minä oikeasti paikalla kun tämä tapahtui ja lauloin siinä mukana.

Kolme Jaria (c) Daniel Paul 

 Valkeakoskella muhii aikamoinen hitti nyt. Janoan päästä uudelleen katsomaan. Minulle tuli varsin kohottunut olo tästä eikä vähiten siksi, että oli jäätävä vähän halailemaan tyyppejä esityksen jälkeen ja ketä meitä siinä nyt pyöri : oli Oksasen Ritvaa, Sorsakosken Topia, Grönin Eikkaa ja Virran Olaa ...

 ps. Lahjoitin muuten nuoremmalle Jarille cd-hyllystäni löytyneen keräilyharvinaisuuden vuodelta 1997 : sydämenmuotoinen Bum Bum Bum cd-single, joka oli maksanut tarrasta päätellen Anttilassa muinoin 39,90 mk.

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki ja ensi-iltakuvat Daniel Paul

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri Valkeakoski!)

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro

 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.

 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen

Golde ja Tevje 

 Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.

Tyttäriä 

 Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.

* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).

The Pullotanssi 

* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi

Hyvästi, Anatevka?

Kiitos tästä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Kantaesitys 25.10. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Sirkku Peltola
Musiikin sävellys ja johto Eeva Kontu
Laulujen sanoitukset Lauri Viita ja Heikki Salo
Musiikin sovitus Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Koreografia Virve Varjos
Lavastus Hannu Lindholm
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela/Janne Kallioniemi, Eriikka Väliahde, Santeri Helinheimo Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen ja Laura Hänninen

Orkesteri : Eeva Kontu, Kalle Alatalo, Jani Auvinen/Mikko Renfors, Teemu Broman/Jaakko Luoma ja Harri Topi

Etualalla Lauri Viita (Tommi Raitolehto) 

Viita 1949 oli minulle ehkäpä syksyn odotetuin teatteritapaus, jostain mystisestä syystä tuli taas keväällä näytelmän julkistuksen aikaan sellainen tunne, että "No nyt!" Tunne vahvistui Työväen Teatterin syyskauden avajaisissa, kun saimme kuulla musiikkimaistiaisia siitä, mitä tuleman pitää. Lauri Viidan runo "Alfhild" soi Eeva Kontun sävelin suoraan sieluni ytimeen ja teki sinne pienen pesän. Avajaisista lähtien laskin jännittyinen mielin päiviä lokakuiseen ensi-iltaan, jonne en töitteni vuoksi lopulta sitten edes päässyt.

 Täytyy myöntää, että Lauri Viita on ollut minulle aina täysi mysteeri enkä ole herran tuotantoon koskaan tutustunut. Alfhild-runon kuulin ensimmäistä kertaa viime vuonna Ilkka Heiskasen taiteilijajuhlassa ja "äidit vain, nuo toivossa väkevät" kuultuani lamppu syttyi päässäni tyyliin "ai tästäkös tämäkin lause on lähtöisin". Tampereella oli muinoin muistaakseni sarjakuva- ja oheissäläkauppa Kukonor, mutta en sitäkään nimeä osannut Viitaan yhdistää niihin aikoihin. Tampereen Keskustorin laitamilla taas on kivilaattoja, johon on kaiverrettu nimiä ja lauseita. Viidan tekstin päältä olen usein kävellyt yli ja ohi, jotainhan siinä lukee mutta en muista mitä. Olen nähnyt elokuvan "Putoavia enkeleitä", mutten siitäkään muista muuta kuin pääroolien Tommi Korpelan ja Elina Knihtilän. Jotain luomisen tuskaahan siinä oli ja mielen järkkymistä. Ei mitenkään uniikkia. Kuitenkin on niin, että Pispalasta minulla tulee ensimmäisenä mieleen nimenomaan Lauri Viita ja se, että jos jollakulla "tavallisella duunarilla" raskaan työpäivän ja muutaman tuopin jälkeen runosuoni puhkeaisi, tulisi sieltä ulkomuistista pitkiä pätkiä Viidan tuotantoa, jota lausuttaisi seisten, käsi lujasti nyrkissä, liikutuksen kyynel silmänurkassa. Ja kaikki pöytäseurueesta hiljentyisivät kuuntelemaan.

 Minä en ole juurikaan viettänyt aikaani runoteoksia kahlaten. Sen sijaan olen kasvanut toisenlaista runoutta eli laululyriikoita kuunnellen ja makustellen - Ismo Alankoa, Juice Leskistä, Pauli Hanhiniemeä ja ehkäpä kaikista eniten Heikki Saloa, joka siis vastaa tämän näytelmän käsikirjoituksesta. Odotukset olivat sangen korkealla tästäkin syystä. Ja nyt kun lokakuu on vaihtunut marraskuuksi, päivät niin kuin varisparvi raahautuu ja Viita 1949-näytelmän näkemisestä on kulunut muutama päivä, on aika lennättää sormia näppäimistöllä.

 Paikkani sijaitsi parven toiseksiylimmällä rivillä - en edes tiennyt, että Eino Salmelaisen näyttämölläkin on parvi. Istumapaikkoja permannolle olisi ollut seuraavan kerran tarjolla joulukuussa, mutta sinne asti en jaksanut odottaa, joten otin parvipaikat ja riskin siitä, että mahdanko sieltä edes nähdä mitään. Hienoa, että kiinnostus tätä näytelmää kohtaan on ollut näinkin suurta! Lähes kaikki näyttelijät olivat valmiiksi lavalla ja seurasivat venyttelyidensä ja muiden valmisteluidensa lomassa uteliaina yleisön saapumista saliin. Tuttuja bongailtiin ja niille heiluteltiin. Kuulin omankin nimeni lausuttavan ja muutama vilkutti iloisesti. Ilmaistiin huoli myös siitä, näenkö mitään. Näytin reippaana peukkua, mutta näin jälkikäteen täytyy myöntää, että näkemisellä ja näkemisellä on eronsa. Näin kyllä kokonaisuuden ja kuulin kaiken hyvin, mutta olo oli kuin olisin ollut jossain näköalapaikalla katselemassa alaspäin kaupunkiin, jossa elämä vilisee kaukana ja itse en saa siitä otetta millään. Välimatka on yksinkertaisesti liian suuri.

Alfhild (Petra Karjalainen) 

Jotain kuitenkin kantautui sinne parvellekin asti. Tunnelmat, laulut, äänet, vaikuttava visuaalisuus, sävelet, Viidan jättikokoinen kasvokuva ja hartiat lysyssä kulkeva hahmo, peikkojen Kukunor ja Kalahari jatkuva kikkailu ja ilkikurisuus, liekit, isälle säästetyt rusinat, ääneen luetut vanhat kirjeet. Käsittämättömän pitkä hiljaisuus, kun odotimme kaikki Lempin vastausta kuulustelijoiden kysymykseen. Vahvat, upeat naisroolit. Muistan myös väliajalla bongatut eväsretkeilevät nätyläiset. Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja paikalta poistuttaessa minulla oli vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa esityksen tiimoilta kirjeen tai runon. Käsin. Ilman Lauri Viidan Kertulle kirjoittamia kirjeitä ei tätä näytelmää ehkä olisi, ei ainakaan tässä muodossa. Runoajatus pyöri päässäni useita päiviä, mutten saanut siihen minkäänlaista muotoa ja lopulta kaikki tuntui kovin väkisinväännetyltä. Kenelle kirjeen olisin kirjoittanut? Lauri Viidalleko? "Terveiset täältä vuodesta 2016". Kiitoskirje Eeva Kontulle? Kehoitus Kukunorille tai Kalaharille ryhtyä kirjeenvaihtoon kanssani? Kiitoskirje Heikki Salolle ja Sirkku Peltolalle? Näytelmä kun on eräänlainen kulttuuriteko ja oli korkein aikakin tehdä Lauri Viidasta Tampereella näytelmä musiikkeineen kaikkineen.

Kalahari (Jari Ahola) ja Kukunor (Petra Ahola) 

 Eipä tullut kirjeestäkään mitään...

 Katsomis-ja kirjoittamiskokemukseeni vaikutti nimittäin myös se, että olin tehnyt taas sen virheen, että olin mennyt lukemaan välittömästi ensi-illan jälkeen moniakin ylistäviä ja hurmioituneita kirjoituksia sekä etenkin tämän, jonka jälkimainingeissa varsinkin Twitter-osastolla alkoi kuhina. Minulla oli vahva mielipide jostain jo ennakkoon, jostain mitä en ollut vielä edes nähnyt. Toivoin, että olisinpa sittenkin ollut ensi-illassa paikalla ja nähnyt kaiken muiden joukossa ilman mitään muuta kuin omat odotukseni päässäni. Mukana kun on kohtaus, jossa peikot kaivavat esiin Viidan luonnoksen näytelmätekstistä "Lindströmin pihvi" ja kehittelevät siitä valmiin näytelmän, jossa joukko lähetyssaarnaajia saapuu alkuasukasheimon pariin. Yritin kovasti suhtautua kohtaukseen siten, että "okei, tämä on kahden villin peikon ideoinnin pieleenmennyt tuotos ja näytelmä näytelmän sisällä, ei mikään totuus ja ollaan vuodessa 1949, eli silloin ajateltiin noin." Siinä ohessa Viita yrittää hakea turvapaikkaa ihmisenä, mutta taiteilijuus puskee läpi koko ajan ja turvapaikka jää vain haaveeksi. Yrittäessäni kehitellä tätä tekstiä se onneton Lindströmin pihvi puski läpi kaiken muun ja jyräsi alleen paljon siitä kaikesta kauniista, jonka ehdin jo hetkeksi tavoittaa. Herää yksi ainut kysymys : Miksi? Miksi tuon kohtauksen pitää välttämättä olla mukana tässä? Käsiohjelman mukaan Heikki Salolle kohtaus on "avainkertomus". Minulle siitä tuli lukko.

 Moni esitys on varmasti jo loppuunmyyty ja lippukauppa käy jatkossakin kuumana ja jos muutama ilmoittaa vakaasti jättävänsä Viita 1949-näytelmän näkemättä tarkoituksella tuon kohtauksen vuoksi, se ei Työviksen taloutta kaada. Asiallinen keskustelu somessa johti kuitenkin siihen, että muutama teatterin vannoutunut ystävä aikoo jättää katsomatta Työviksessä paljon muutakin ja boikotoida koko taloa, ja se jos mikä pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.

 Minä jo kertaalleen Viita 1949:n näin ja tällä hetkellä, liki viikko esityksen jälkeen tuntuu siltä, että olinko minä paikalla ollenkaan. Esityksen piti olla minulle jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus (piti ja piti, niin jotenkin odotin ennalta), jonka tulisin muistamaan ikuisesti. Nyt se tuntuu hautautuvan muiden alle, ja oloni on jotenkin surumielinen. Varmaa on se, että Tampereella on nyt tehty jotain ainutlaatuisen hienoa ja onneksi siitä on todisteena cd-levy, jota minäkin ylpeänä mesenoin. Haluaisin mennä katsomaan esityksen uudelleen, joskus ensi vuoden puolella. Haluaisin nähdä kokonaisuuden sijaan yksityiskohtia, eleitä, ilmeitä - ja silmät. Näyttelijöiden silmät. Katsokaapa loppuun asti tämä video, joka on tallennettu Viita 2016-levyn äänityshommissa. Tämä on ehkäpä kaunein kappale, mitä olen vuosikausiin kuullut. Ja kyllä, itse Viita jäi yhtä suureksi mysteeriksi kuin ennenkin, ja aion ottaa miehestä selvää tekemällä toivioretken kirjastoon.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Edit 7.11. 2016 : Heikki Salo vastasi meilitse kysymykseeni "Miksi?" Kommenttiosiosta voitte lukea hänen varsin kattavan vastauksensa.

Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksessa

Kolmas kerta toden sanoo... Maanantaina HKT:n avaus, tiistaina Tampereen Teatterin ja keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterin. Luvassa oli kiireinen päivä, sillä kauden avauksesta hyppäsin bussiin ja matkustin Helsinkiin katsomaan Siipirikko-näytelmää. Tampereen linja-autoasemaa lähestyttäessä kiinnitin huomioni viereiselle kaistalle ajaneeseen pakettiautoon, joka oli täynnä ... yllätys yllätys ... Cabaret-ilmapalloja!

 Työviksen syyskauden avaus oli kaikelle kansalle avoin tilaisuus ja väkeä oli paikalla todella paljon, mikä on aina ilahduttavaa! Median edustajille oli varattuna muutama rivi, mutta jälleen kerran en saanut napsittua valokuvia esitysmaistiaisista. No, nappasin minä yhden, mutta Kilpakosijat-näytteessä oli niin paljon vauhtia ja menoa, että eihän tuosta saa oikein mitään selkoa. Ainakin siitä käy ilmi, että vauhdikas esitys on luvassa ja äijäenergiaa täyslaidallinen.

Kuvassa edessä ehkä Jyrki Mänttäri tai Jari Ahola tai Samuli Muje... 

 Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri avasi tilaisuuden toivottamalla kaikki tervetulleiksi (niin yleisön kuin teatterinkin edustajat) ja seuraavan reilun tunnin aikana saimmekin mahtavan kattauksen tulevasta ohjelmistosta. Kehoitan tutustumaan taas tarkemmin tarjontaan Työviksen omilta nettisivuilta. Syksyn ensi-iltoina on tulossa Cabaret-musikaali (ohjaus Tiina Puumalainen, rooleissa mm. Antti Lang, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari), kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat (ohjaus Tommi Auvinen, rooleissa mm. Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Eriikka Väliahde), komedia Suku on syvältä (ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa mm. Aimo Räsänen, Tuire Salenius ja Severi Saarinen), Sara ja Erik kertoo Sara Hildénistä ja taiteilija Erik Enrothista (ohjaus Maarit Pyökäri, pääparina loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), Lauri Viidan juhlavuoden kunniaksi valmistuu musiikkinäytelmä Viita 1949 (ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus Heikki Salo, musiikin sävellys Eeva Kontu, rooleissa mm. Tommi Raitolehto, Jari Ahola ja Mika Honkanen), Työviksen ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Ei voi auttaa, sori (käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola, rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen), lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (ohjaus Miika Muranen, rooleissa mm. Maija Koivisto, Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi) sekä lisäksi lukuisia vierailuesityksiä. Ohjelmistossa jatkavat suosikit Luolamies, Parasta ennen sekä Viimeinen pasodoble.

Tommi Raitolehto/Lauri Viita 

 Tulevasta ohjelmistosta itseäni kiinnostaa eniten Viita 1949, ja uskallan todeta tässä vaiheessa jo, että tulossa on todella kova juttu. Silmäkulmia jo kovasti katsomossa pyyhittiin, kun näyttelijäporukka aloitti kuin varkain laulaa "Äidit vain, nuo toivossa väkevät" (Viidan runosta Alfhild) ja tunnelma kasvoi melkoisiin sfääreihin. Huh huh. Ei voi auttaa, sori -näytelmään ovat mokomat tehneet myös melkoisen koukun, sillä näytelmä on ensi-illassa sekä Työviksessä että Teatteri Telakalla ja näytelmissä on erilainen loppu. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää nähdä ne molemmat versiot!

Upea Emmi Kaislakari/Sally Bowles 

 Avajaistapahtuman lopuksi koettiin varsin uniikki hetki, kun Maarit Pyökäri kutsui lavalle teatterin koko henkilökunnan (puvustajat, lavastamon väen, markkinointiosaston, kampaajat, vakituiset näyttelijät ym.). Moni ei kyllä tajua, miten paljon taustaporukkaa homman pyörittämiseen tarvitaankaan ja oli hienoa, että nyt kaikki pääsivät näyttäytymään kerrankin. Hienoa työtä tekevät kaikki ja liian usein unohtuu kiittää niitä, joita ei lavalla koskaan näy.

 Finaaliksi sitten kahviteltiin ja syötiin herkullisia leivoksia koko porukka, paitsi että minulta unohtui koko kahvittelu kun jäin suustani ja etenkin käsistäni kiinni vähän yhden jos toisenkin kanssa. Kuvia tuli napsittua taas, osa varsin onnistuneita ja osa huonossa valossa kiireessä napattuja (ja kädetkin tärisivät kun olin niin tohkeissani).

Petra Karjalainen

Antti Lang siviililookissaan... 

Suvi-Sini Peltola

Tuukka Huttunen

Severi Saarinen

Luulin jo hetkeksi olevani taivaassa, kun sain kainalooni molemmat "salarakkaani" Ilkka Heiskasen ja Tuukka Huttusen (salarakkaat ja "salarakkaat", olen niin moneen kertaan julkisesti toitottanut että nämä herrat ovat sydämeni vieneet aikoinaan), ja kuvasarja "Teatterinjohtajan kanssa kuvissa" sai vielä kertaalleen jatkoa, kun minä ja Katri tunkesimme samaan kuvaan Maarit Pyökärin kanssa.

(c) Katri Leikola 

(c) Laura Ulmanen

 Cabaret-ilmapallon olisi saanut vielä mukaansa, mutten tohtinut sen kanssa lähteä Helsinkiin teatteriin. Hauskoja tilaisuuksia ovat kyllä nämä syyskauden avaukset! Harmi, että niitä on kussakin teatterissa vain kerran vuodessa.

 Lopuksi kuvakavalkadi erinäisistä pariskunnista...

Ilkka Heiskanen ja Teija Auvinen, unelmapari!

Jari Ahola ja Petra Ahola 

Sirkku Peltola ja Heikki Salo 

Minä ja Tuukka (c) Katri Leikola 

Tuukka ja Samuli Muje :) 

Kirka / Suomen Kesäteatteri

Kirka / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Paavilainen ja Vexi Salmi
Ohjaus Heikki Paavilainen
Koreografia Jani Rasimus
Kapellimestarit Jimi Hautamäki ja Eero Pekkonen
Puvustus Arja Siekkinen ja Igor Sahno
Maskeeraus ja kampaukset  Pirjo Laihiala ja Emma Salo
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Rooleissa : Jari Ahola, Ushma Karnani, Irina Saari, Aleksandra Babitzin, Petra Ahola, Jani Koskinen, Mikko Huoviala, Jani Rasimus, Kia Lehmuskoski, Eero Pekkonen, Sampsa Rättäri ja Jimi Hautamäki

Tanssijat : Jani Rasimus ja Kia Lehmuskoski

Orkesteri : Eero 'Safka' Pekkonen, Jimi Hautamäki, Sampsa Rättäri ja Ali Ahmaniemi

 Sateella ja tuulella kyllästetty Suomenlinnan reissuni muutaman päivän takaa oli kaukainen muisto vain, kun helteisenä tiistaina saavuimme ystäväni kanssa kahdesta eri suunnasta samaan aikaan Valkeakosken linja-autoasemalle. Siitähän on ihan lyhyt kävelymatka kesäteatterille Apianniemeen. Miten muuten sattuukin joka vuosi hieno ilma tähän reissuun? Koskaan ei nimittäin ole Valkeakoskella vielä satanut. Kateellisena katselin taas lasten pulikointia vedessä ja teki mieli tempaista kaikki vaatteet pois ja hypätä veteen pommilla. Ei tosin ehkä niin hyvä idea.

Muska (Irina) ja Kirka (Jari Ahola) 

 Minä olen kyllä Kirkani kuunnellut ja muutamaan kertaa nähnytkin. Äitini on edelleen vannoutunut fani, joten kotosalla ei ole pystynyt mitenkään välttymään Kirkan musiikilta. Isäni mielestä Kirka oli ärsyttävä rääkyjä, mutta se toteamus ei ole paljoa painanut vaakakupissa. Kirkahan heavyvaiheessaan esiintyi Ahveniston Moottoriradalla järjestetyillä Giants of Rock-festareilla ja harjun toiselle puolelle ääni kantoi kivasti. Olen siis istunut keittiössämme äidin kanssa ja kuunnellut Kirkaa laulamassa heviä. Olikohan sama vuosi, kun tästä innostuneena menimme pummilla Ahveniston metsän kautta festareille juuri parahiksi kuulemaan ja katsomaan, kun Dio esitti 'Holy Diver'? Äidin kanssa, kyllä. Pari poliisia tuli kysymään, että onko tytöillä hyvä meininki. Oi aikoja. No, äidillä on edelleen keittiön seinällä kaksikin Kirkan nimmarilla ja omistuskirjoituksella varustettua fanikuvaa, ja muistoissani on edelleen se, kun äiti voitti paikallisessa nuorisovaateliikkeessä Kirkan arpomat farkut teinien nenän edestä. Ja kyllä, keväällä 2007 olemme äidin kanssa käyneet Hietaniemen hautausmaalla hiljentymässä Kirkan haudalla, joka oli vielä seppeleiden ja kukkien peitossa. Tarkoitus oli tällekin reissulle lähteä luonnollisesti äidin kanssa, mutta yllättävä ja harmittava sairastuminen esti tämänkertaisen visiitin. Vielä on onneksi kesää jäljellä.

 Kun tämä Kirka-musikaali viime vuonna julkistettiin, ehdin jo heti tuoreeltaan tekemään lyhyen muutaman lauseen koosteen juonesta vanhan tutun kaavan mukaan : Kirka syntyy, Kirka löytää bändin, Kirka rakastuu, Kirka villitsee, joku sukulainen kuolee, Kirka päästää ilmoille Leijat, Kirka lisääntyy, Kirka hengailee viisuissa, Kirka voittaa Syksyn sävelen, Kirka melkein Tanssii tähtien kanssa, Kirka menehtyy yllättäen. Näin jälkikäteen voi todeta, että nämäkin elementit olivat kyllä mukana, osittain vähän eri järjestyksessä tosin ja mukana oli paljon sellaistakin, jonka olin tyystin unohtanut mainita kuten Mestarit Areenalla ja Den glider in. Aiemminhan olin nähnyt Kirkan musiikkia sisältävän 'Kirkan lahje'-näytelmän (kulkee kaiketi enemmänkin nimellä 'Hetki lyö'), mutta tämä taisi olla ensimmäinen Kirkan elämästä kertova musikaali/musiikkinäytelmä. Täytyy sanoa, että onneksi sen teki Suomen Kesäteatteri eikä eräs nimeltämainitsematon mesta samasta maakunnasta.

Aleksandra, Irina, Ushma ja Petra 

 Katsomossa olin vielä selostamassa ystävälleni, miten sukat kuuluu päästää vapaalle ja taitella laatikkoon oikeaoppisesti (olin lukenut matkalla KonMaria ja järjestelyn jaloa taitoa), kun kadehdittavan muhkeine viiksineen lavalle pölähti Koskisen Jani kertomaan kahvilapalveluista ja vessojen sijainnista. Tärkeää tietoa. Kertoi myös, että kaikenlainen tallentaminen on kielletty. Vaan minäpä tallennan jollakin tavalla aina, ilman sen kummempia välineitä, kiäh kiäh! Luvan kanssa tahi ei. Alkuun päästiin suhteellisen pitkäkestoisella ortodoksiliturgialla vai millä lie, mieleeni juolahti jostain syystä siinä vaiheessa, että ensi viikolla on ensi-illassa Lapinlahden Lintujen musiikkia teatterin muodossa Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa. Kirill ei putkahtanutkaan maailmaan heti alussa, vaan äänessä olivat herttainen Elisabeth-äiti (Ushma Karnani) sekä edelleen kadehdittavan muhkeaviiksinen Leo-isä (Jani Koskinen) ja pakahduttavan upea 'Matuska - Äitini mun'-kappale. Jos äitee olisi ollut mukana, olisi tässä vaiheessa varmaankin jo kyynelehditty kovasti, sen verran jylhää kuultavaa kaunis kappale oli ja on.

 Lapsia putkahteli sitten maailmaan muutaman vuoden välein ja vihdoin lavalle kirmasi myös Kirill (Jari Ahola). Eipä aikaakaan kun paikalle tuli Remu (Jani Rasimus) ja vaati höpinää tötteröön ja niin Kirka pääsi revittelemään Creatures-bändin laulajana. (Remun höpinöitä ja gestiikkaa oli hauska seurata, koskapa olin juuri edellisviikolla käynyt Vapriikin Hurriganes-näyttelyssä ja edellisenä iltana katsellut Ganes-leffan telkasta.) Jari Aholahan otti sitten niinsanotusti heti luulot pois kaikilta ja vetäisi sellaisen biisin, että paikat hampaista lenteli. Kyllä lähtee! Ainahan näissä on sitten joku sellainen hahmo, joka meinaa varastaa shown kokonaan ja tällä(kin) kertaa sen kunnian sai Mikko Huoviala, joka ensin tuli Ilkka Lipsasena eli Dannyna (eli pappani mukaan Tannyna) tiukoissa farkuissaan ja opetti Kirkalle oikeanlaista lavaliikehdintää. Iso D jos kuka osaa showmeiningin ja se on meidän jälkipolvien iloksi nähtävissä YouTubessa hienoina aikalaistallenteinakin, kuten 'Tahdon olla sulle hyvin hellä' ja varsinkin englanninkielinen, maailman huonoimmaksi videoksi rankattu kulttiteos. No, hiukan myöhemmin Huoviala pölähti lavalle Frederikin hahmossa ja oli ihan pakko laulaa mukana 'Harva meistä on rautaa' ja puristaa sopivassa kohdassa kättä nyrkkiin. 'Minä taivu en koskaan prkl!' Vähän pelkäsin/odotin Tapsa Kansan yllätysvisiittiä, mutta hän tuli vain mainituksi.

Tanny 

 Täytyy sanoa, että Jari Ahola on kyllä Kirkansa katsonut, mutta siitä huolimatta ei lähde tekemään mitään näköiskuvaa vaan vetää omalla tyylillään pienin lisämaustein. Muutama juuri tietynlainen päänheilautus (tässä tapauksessa kutrien heilautus) ja pieni jalkaliike etenkin 'Mamy Blue'-kappaleessa osuivat kohteeseensa hienosti. Minua jostain syystä liikutti se jalkaliike-beiget housut -yhdistelmä, ja hiukan myöhemmin tulin siihen tulokseen, että kukaan muu ei tuo esiin pientä hermostuneisuutta (ja pientä nousuhumalaa) niin taidokkaasti kuin Jari Ahola.

 Musikaalin hienoimpia hetkiä oli se, kun Sammy Babitzin (Sampsa Rättäri) yllättäen poistuu lavalta kesken kovimman nousukiidon ja vauhdin hurman 'Daa-da daa-da' -biisissä ja Muska (Irina Saari) saa ennen omaa vetoaan tiedon veljensä onnettomuudesta. 'Kirjoita postikorttiin' tulee vetäistyksi sellaisella vimmalla ja asenteella, että ei voi muuta kuin ihmetellä. Irina on todella kova rokkimimmi ja välillä meinaa unohtua kokonaan, että lavalla ei ole itse Muska. Äärimmäisen koskettava oli myös kohtaus, jossa tytär Aleksandra (kyllä, lavalla Kirkan tytär Aleksandra Babitzin) pyytää isäänsä lukemaan iltasatua ja iskä on satojen kilometrien päässä. 'Pyydä vain' lauletaan sitten duettona.

 Erikseen täytyy myös mainita Kirkan ja Kirsti-vaimon (Petra Ahola) 'Leijat'-duetto, tanssityttöjen iloinen pirtsakka meno ja värikkäät asut, kadehdittavan muhkeaviiksinen Kassu Halonen ja Jutila (Jani Koskinen), 'Born to be wild', Frederikin saamat Kirkan äidin alushousut, Jani Rasimuksen letkeät lanteet, Safka Pekkosen aina yhtä karismaattinen look sekä mainitsinko jo Jani Koskisen viikset?

Vexi Salmi ja Kassu Halosen viikset 

 Muutamana aiempana kesänä olen hehkuttanut Lahden Uuden Kesäteatterin lauluvoimaa kesän timanttisimmaksi, mutta tänä vuonna titteliä saa kunnialla kantaa Suomen Kesäteatteri! Oli meinaan sen verran komiaa kuultavaa, vaikkei Kirkan tuotannosta välittäisi pätkääkään. Itse en varsinaiseksi Kirka-faniksi tunnustaudu, olosuhteiden pakosta olen kuunnellut ja salakavalasti monikin biisi lähtisi tuosta noin ulkomuistista. Olen kyllä sitä mieltä, että 'Hetki lyö' on tykkikamaa hamaan tulevaisuuteen asti, ja kohta senkin levytyksestä tulee 50 vuotta! (Hetki löi kirjaimellisestikin, kun esityksen jälkeen leikimme vähän bändäreitä ja yhdeltä halaajalta lensi kello kädestä kohti Kirkaa!)

 Antakoot lempeiden kesätuulien tarttua Kirkan beigeen lahkeeseen ja lepattakoot (myös Koskisen viikset).

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki

(näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)