Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Gerome Ragni ja James Rado
Sävellys Galt MacDermot
Suomennos Markku Salo
Ohjaus Sini Pesonen
Koreografia Kira Riikonen
Kapellimestari Lasse Hirvi/Jari Puhakka
Lavastussuunnittelu ja videosuunnittelu Tinja Salmi
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Luca Sirviö
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Anniina Saari
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Lauluvalmennus Juho Eerola

Rooleissa : Joel Mäkinen, Maria Lund, Eino Heiskanen, Pekka Hiltunen, Julia Högnabba, Taina Reponen, Saara Jokiaho, Tytti Vänskä, Henri Halkola, Jukka-Pekka Mikkonen, Aaro Vuotila, Ringa Aflatuni, William Nazareno, Roosa Karhunen, Hannu Rantala, Niko Dahlblom, Ayla Brinkmann, Nora Mutanen, Tiina Heikkinen, Pablo Delaney, Lauri Kalpio, Piia Mannisenmäki ja Hannu Lintukoski

Woof (Eino Heiskanen) on muuten pihkassa Bergeriin 

 Istun kirjoittamassa tätä pelkkä nilkkapituinen puuvillainen kauhtana päälläni ja päässäni soi "Aquarius". Kirjoittamisesta ei meinaa tulla oikein mitään, sillä mieli tekee laittaa Hairin musiikkia soimaan ja heilua aurinkolasit päässä, paljasjaloin, kädet ilmassa musiikin tahdissa vapautuneesti ilman huolta huomisesta. Peace and love! Voitte makustella tätä mielikuvaa hetken, onneksi olkoon vaan.

 Olen nähnyt Hair-musikaalin tasan kerran aikaisemmin, kuusi vuotta sitten Lahden Kaupunginteatterissa marraskuussa räntäsateisen surkean päivän piristyksenä. Siitä versiosta jäi jonkinlainen muistikuva, lähinnä kokonaisuuden energialatauksesta ja Hectorin sääristä. Jyväskylän ensi-ilta oli jo aika pitkällä ja minulla kävi mielessä, että tämä on täysin eri teos vaikka silti sama. Että saadaankin näin erilainen meininki aikaan, ja se jos mikä on teatterin suola.

 Claude (Joel Mäkinen) ilmestyy kirjaimellisestikin paljaana, puhtaana värikylläisen hippiyhteisön pariin, jotenkin vapaana kaikesta. Vietnamin sotaan käy nuorukaisen tie lopussa, yhtä riisuttuna. Siinä välissä tehdään parituntinen trippi ja olen hämmennyksestä sekaisin, hyvällä tavalla. Pössyttelyä, kukkia, liehuvia kutreja ja helmoja, paljasta pintaa, teltan heiluntaa, nurmella avoimesti muhinointia, vedessä lutaamista, hikistä ihoa lähietäisyydeltä, antropologin vierailu ja vilautus, leveitä lahkeita, suudelmia, kaipaavia katseita, koko idyllin romahtaminen, loikkia, aseita, Scarlett ja Rhett, WTC:n palavat tornit televisiossa, helkkarin komeasti laulettuja biisejä.

 Miten tämän kokemuksen osaisi sanallistaa? Ei mitenkään. Tämä pitää kokea itse! Olo oli kuin olisi virtuaalilasit päässä ollut keskellä Woodstockia, melkein haistoi marisätkän tuoksun leijumassa ilmassa. Kokemus kaikille aisteille, kauniita ihmisiä jatkuvassa liikkeessä tai raukeudessa, aseiden pauhua, strobovaloja, hikinen Claude yläkroppa paljaana keekoilemassa metrin päässä kasvoistani...

 Väliajalle mentäessä harmitti se, ettei minulla ollut pitkiä hiuksia (olisi ollut hienoa vähän heilauttaa fledaa) eikä leveitä lahkeita ja kerroin seuralaiselleni, että mieli tekisi ottaa paita & rintsikat pois ja kulkea hiukan vapautuneemmin. Ei tullut lupaa ja hyvä niin ihan kaikille.

 Olipas kokemus, en osaa oikein muuta sanoa! Hienosti veti koko porukka, aiemmista proggiksista tuttuja tyyppejä silmä tottuneesti haki (Eino Heiskanen, Saara Jokiaho, Maria Lund ja jotenkin mystisen elastinen Joel Mäkinen) ja ilo oli bongailla täysin uusiakin tuttavuuksia (erityisesti Pekka Hiltunen Bergerin roolissa ja Ringa Aflatuni sekä Aaro Vuotila jäivät mieleeni). Pidin hirveän paljon liikekielestä, porukka sykki ja liehui yhdessä sekä erikseen, kuin lavan (ja lavan sivut) täyttävä elävä organismi - ja liike loppuu kuin salamaniskusta ja lava tyhjenee yhtä nopeasti. Upea yksityiskohta oli myös moninaiset julisteet katsomon vieressä sekä loppupuolen marssivat varjot strobovaloineen ja savuineen. Vaikuttava näky!

Claude (Joel Mäkinen) keskellä 

 Mieleeni jäi kaivelemaan Clauden jotenkin syyttävä, pistävä katse videolla tukkaa ajellessa. Muutenkin hiukan hämäsi se, että Claude oli jo valmiiksi lyhyttukkainen ja rintakarvaton (lähietäisyydeltä näin, muistatte kai) ja silti mies julisti ylistyslaulua runsaille karvoille ja hiuksille. Mystistä symboliikkaa tässä kyllä. (Edit. Hippeys on muutakin kuin karvoja ja hiuksia, sellaista mitä ei ulospäin näy.) Pitäisi nähdä uudestaan, jotta osaisi bongata paljon muutakin. Aina kun ei oikein tiennyt minne, ketä ja mihin olisi katsellut.

 Rauhaa ja rakkautta ei ole maailmassa koskaan liikaa, edelleenkään.

Sheila (Maria Lund) 

Ihailtavan paljon oli ensi-iltayleisö pukeutunut hippihenkisesti. Pointsit siitä.

ps. Yövyimme Forenom Hostellissa ihan teatterin nurkilla. Olipa kokemus sekin, ja positiivinen! Alkuhämmennyksen jälkeen huone imaisi mukaansa (aivan kuten tämä esityskin) ja uni maistui. Ovikoodin näpelöityämme oven takaa paljastui pikkiriikkinen lattiatila, porras ja sänky. Ei muuta. Sängyn alta/portaan vierestä löytyi vielä jääkaappi ja astioita. Seuraavalla kerralla kaupan kautta ja yhteiskeittiöön kokkaamaan! Yhteisöllisyys on pop sopivassa suhteessa!

Esityskuvat (c) Hanna-Kaisa Hämäläinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatteri!)

Ansa / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Ansa / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 10.9. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sirkku Peltola
Laulutekstit Heikki Salo
Musiikki Iiro Rantala
Ohjaus Fiikka Forsman
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Karmo Mende
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Tuukka Toijanniemi
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Minttu Minkkinen
Koreografia Sonja Pakalén
Lauluvalmennus Juho Eerola

Rooleissa : Tarja Matilainen, Sauli Suonpää, Taina Reponen, Joni Leponiemi, Saara Jokiaho, Maija Andersson, Piia Mannisenmäki, Anne-Mari Alaspää, Hanna Liinoja, Jukka-Pekka Mikkonen, Jouni Innilä, Henri Halkola, Miikka Tuominen, Jouni Salo, Anna-Leena Järvi sekä Pasi Hanhisalo, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen, Sara Seppänen ja Anna Kinnunen

 Ansa - Musikaali liian hyvästä ihmisestä. Onko sellaisiakin? Musikaali sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2007 Patukkaooppera-nimisenä ja muutama vuosi sitten se nähtiin Lahden Kaupunginteatterissa Kun tyttö on hyvä -nimisenä. Jotenkin se "patukkaooppera" ei nimenä minua aikoinaan houkutellut lainkaan ja niin jäi näkemättä sekä Työviksen että Lahden tuotannot. Lankesin nyt sitten ansaan oikein kunnolla, sillä tein kohtalaisen radikaaleja päätöksiä ensi-iltaan liittyen. Minulla oli nimittäin liput loppuunmyytyyn Vuonna 85-konserttiin Työvikseen, mutta menin ne myymään ja valitsimme lauantai-illan kohteeksi kuitenkin Ansan. Ironista kyllä, myöhään perjantai-iltana pienen työpaikkani neljästä työntekijästä kaksi makasi kovassa kuumeessa kotona ja näytti siltä, että kauppa menee lauantaina klo 15 kiinni, koskapa ei ole ketään iltavuoron tekijäksi. Entinen minäni olisi perunut menonsa ja mennyt kiltisti töihin (olisi vähän ehkä harmitellut pieleen mennyttä reissua ja jo maksettua hotellia), nykyinen minäni soitti esimiehelleen, että "hankippa joku illaksi töihin" ja lähti teatterireissulle Jyväskylään vailla huonon omantunnon häivääkään. Entinen minäni ei osannut koskaan sanoa ei ja löysi itsensä milloin mistäkin oudosta tilanteesta, töihinkin liittyen. Oli muuten opettelemista siinä sanassa!

Etualalla Ansa Vallittu (Tarja Matilainen) 

 Musikaalin nimiroolin Ansa (Tarja Matilainen) on lapseton kissan kanssa elelevä nainen, joka on tehnyt pitkän työuran ensin siivoojana ja nyt myslipatukkatehtaalla. Ansa viihtyy työssään ja työporukka on mukavaa sakkia, vaikka välillä hän tunteekin itsensä ulkopuoliseksi, kun jutut pyörivät paikoitellen lasten ja somepäivitysten ympärillä. Töiden jälkeen Ansalla riittää vielä virtaa kastelemaan paljon matkustelevan naapurinsa kukkia ja vähän siivoilemaankin, auttamaan omalla tavallaan asunnottomia ja vierailemaan vanhainkodissa äitiään ja muita senioreita katsomassa. Kuoroharjoituksiinkin pitäisi vielä ehtiä ja työkaverin lapsia hoitamaan, jotta Tuulikki (Saara Jokiaho) pääsee vähän rentoutumaan. Ja eikun aamulla takaisin sorvin ääreen, tosin tässä tapauksessa patukkalinjastolle hääräämään.

 Tehtaalla on vauhdikas meininki, kuhinaa on kuin muurahaispesässä. Kaikki ovat joko tulossa tai menossa, viedään tavaraa ja siirrellään paikasta toiseen valmista settiä. Hommat hoituvat, kaikki tietävät paikkansa ja tehtävänsä. Liukuhihnatyötä. Samanlaisista työvaatteista huolimatta erilaiset persoonallisuudet on helppo erottaa joukosta, meitä kun on moneen lähtöön. Joukossa on niin yksinhuoltajaa, rempseää vanhempaa naista, maahanmuuttajaa... Kaikilla meillä on oma paikkamme ja tehtävämme niin työssä kuin elämässä ylipäätään, eikä elämää eletä kuin liukuhihnan päällä kulkien vain tiettyyn suuntaan. Usein kohdalle tulee jotain, joka saa pomppaamaan takuuvarmalta reitiltä pois, ja se joku on useimmiten toinen Ihminen - vaikkapa ystävyyden, rakkauden tai yllätyksen muodossa. Niin käy Ansallekin.

Erkki Ranto hurmaa väkeä 

 Muutos saapuu paikalle varsin näyttävästi konsultti Erkki Ranton (Sauli Suonpää) muodossa ja ensi-iltayleisöstäkin lähtee spontaanit aploodit, sen verran päräyttävä on Erkin sisääntulo. Erkki on varsin sulavaliikkeinen ja karismaattinen sekä omaa komian ulkonäön lisäksi myös puhelahjoja. Mies vetää väkeä puoleensa magneetin lailla. Nyt pitäisi yhdistää työ-ja vapaa-aika ja antaa kaikkensa. "Kaikki peliin!" on konsulttifirman slogan. Työtehoa lisää ja hyvän meiningin tilalle vielä parempi meininki. Ansa kokee ikään kuin uskonnollisen herätyksen ja alkaa sisäistää Erkin puheita kaikista tehokkaimmin, kohtalokkain seurauksin. Enpäs paljasta enempiä, vaikka Totuus pitäisi kertoa. Ei kuitenkaan tässä tapauksessa.

 Esityksen jälkeen olin vähän otsa kurtussa. Pidin tarinasta ja henkilöhahmoista kovin, mutta musiikki kuulosti minun korviini liian sekavalta. Mukana oli kaikenlaista, ja suureksi harmikseni en saanut joukkokohtausten laulunsanoista mitään selvää. Heikki Salon tekstiä kuuntelisin mielelläni, nyt osaa lunttasin käsiohjelmasta ja harmittelin, että ai siinä laulettiin noin! Näyttelijäkaartille Iiro Rantalan monipuolinen musiikki on takuulla mukava haaste, ja lauluja pääsee tulkitsemaan hiukan eri tavalla kuin on totuttu. Tämä siis noin mutu-tuntumalta, mikään musikaaliekspertti kun en ole. Joukossa oli kuitenkin muutama herkkupala, mieleeni jäi etenkin Saara Jokiahon upeasti laulama "Onni ja muita tekosyitä". Tuli myös todistettua, että sauvakävelystäkin saa näyttävän musikaalinumeron, ja lopun kuorokohtaus oli hengästyttävän hieno.

 Roolihahmoista mieleeni jäi taatusti Sauli Suonpään liukasliikkeinen konsultti sekä Tarja Matilaisen vähäeleisesti tulkitsema nimirooli. Maailma on täynnä Ansan kaltaisia ihmisiä, jotka eivät tee itsestään sen suurempaa numeroa ja joita on sitten helppo pompotella paikasta toiseen ja uskotella asioita kirkkain silmin kovien arvojen puolestapuhujien toimesta. Mieleeni jäivät myös vanhainkodin Kaarina (Jukka-Pekka Mikkonen) sekä Mauri (Jouni Innilä), jonka tarinan olisin kyllä halunnut kuulla. Oikeastaan voisin luetella ihan kaikki tähän, koska valaistui sellainen asia, että jokainen meistä on osa kokonaisuutta, jotain suurempaa. Toiset piipahtavat elämässäsi hetken vain, toiset kauemmin. Sillä asenteella painelin Jyväskylän reissusta suoraan iltavuoroon töihin. Työelämässä mikään ei ole varmaa, ja muutoksen tuulet puhaltavat minunkin työpaikallani. Konsultti on jo käynyt vähän toisenlaisessa muodossa, seuraavia ovestatulijoita jännityksellä odotellessa...

...Nordic Nordic Walk...

 Iltavuoron jälkeen isäntä oli saanut kotona sillä aikaa ahaa-elämyksen. Jyväskylässä viriteltiin kuulemma monenlaista ansaa ja kaikki niihin lankesivat vuorollaan, tavalla tai toisella. Tarkemmin kun miettii, niin yhtä ansaahan tämä koko elo meillä on. Kokonaan toinen juttu on se, että osaako niitä vältellä vai meneekö aina saman kaavan mukaan.

 Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatteri!)

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 30.1. 2016, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Ohjaus Kaisa Korhonen
Pirkko Saision romaanin pohjalta dramatisoinut Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Lavastussuunnittelu Kari Junnikkala
Pukusuunnittelu Merja Levo (alkusoiton pukusuunnittelu Tuovi Räisänen)
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Musiikin suunnittelu ja sovittaminen Lasse Hirvi
Kampaukset ja maskeeraus Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Niina Mattola

Rooleissa : Anneli Karppinen, Anne-Mari Alaspää, Hannu Lintukoski (jota paikkasi näkemässäni esityksessä Antti Niskanen), Saara Jokiaho, Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Jouni Innilä. Taina Reponen, Hannu Hiltunen, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Maija Andersson, Maritta Viitamäki, Joni Leponiemi, Jorma Böök, Matti Ekman ja Roosa Karhunen

 Muistan nähneeni pariinkin otteeseen Pirkko Saision romaanista tehdyn kolmiosaisen tv-sarjan, jonka ohjasi Åke Lindman. Sarjan ensiesitys oli vuonna 1978 ja uusintana se on viimeksi nähty kymmenen vuotta sitten. Hyvin jäi mieleeni tavallisen työläisperheen elo sodanjälkeisessä Suomessa ja varsinkin vahvat naisroolit (Ritva Oksanen, Seela Sella ja Susanna Haavisto). Näillä pohjatiedoilla sitten suuntasin kohti Jyväskylän Kaupunginteatteria talvilomani loppumetreillä.

Eila ja Marja ottavat yhteen 

 Lavastus muodostuu lukuisista ikkunoista, joista jokaisen takana olisi oma tarinansa kerrottavana. Hiljaisia ja vakavia miehiä palaa rintamalta päät painuksissa, sodan kauhut eivät jätä nukkuessakaan rauhaan. Arjen on kuitenkin pyörittävä ja elämän jatkuttava. Lapset kirmailevat kerrostalojen sisäpihoilla, talkkari huolehtii jonkinlaisesta järjestyksestä pihamailla ja naiset, äidit pitävät jöötä seinien sisäpuolella. Kuri on kova ja Eila Nieminen (Anneli Karppinen) topakka, verevä nainen, joka hoitaa varmoin, ronskein ottein niin kodin, kolme lasta kuin hiukan tossukan miehensä Alponkin (Antti Niskanen). Ei mikään pullantuoksuinen äitihahmo todellakaan. Eilassa henkilöityy tietynlainen lannistumattomuus, ylpeys ja kovuus - pinnan alla kuitenkin herkkyyttä ja kaipuuta uskomaton määrä. Vahvan äitihahmon varjossa kasvaa sitten nuori Marja (Anne-Mari Alaspää) ja yrittää löytää omaa paikkaansa tämän auringon alla.

 Kasvutarinan keskeltä minulle nousi esiin myös se yhteisöllisyys, josta on enää vain rippeet jäljellä. Katsottiin pihan muidenkin lapsien perään ja autettiin tarvittaessa (ja turhia kyselemättä, pelkkä katse riitti osoittamaan ymmärrystä) niin lastenkaitsemishommissa kuin rahallisestikin. Opettajalla oli jonkinsortin auktoriteettiä, leppoisan talkkarin käskyjä noudatettiin ilman mitään haistatteluita. Katsomo oli täynnä juuri tämän aikakauden ihmisiä, jotka varmasti peilasivat omia kokemuksiaan ja muistojaan tähän tulkintaan. Itsekin 70-luvulla lapsuuteni työläisperheessä viettäneenä muistan hyvin sen, miten me kerrostalon lapset kirmailimme pitkin pihoja ja metsiä, äidit huutelivat ikkunoista "Syömään!", isät tulivat töistä ja ensimmäiseksi istahtivat hengähtämään lehden ääreen ja omaan rauhaan. Kaikkia haluamiaan leluja ja muita kotkotuksia ei saanut ja jouluun mennessä isoimmat toiveet olivat jo unohtuneet. Siitä huolimatta tuntui siltä, ettei ollut puutetta mistään.

Lempi ja Marja 

 Hienon aikalaiskuvauksen lisäksi tämä Elämänmeno tarjosi myös paljon sälää, josta en niin perustanut. Pitääkö joka paikkaan ympätä musiikkia ja lauluja mukaan? Lauluyhtye Ekmans ja Huulipunatytöt Linnanmäen tansseissa oli virkistävä veto kylläkin. Lisäksi oli popliinitakkisia neitoja, painijoita, Pelastusarmeijaa, vähän omituisia koomisia heittoja. Näillä eväillä syntyi melkoinen sillisalaatti, ja se vei kokonaisuudelta pisteitä ainakin tämän katsojan silmissä. Oltaisi reilusti keskitytty olennaiseen eikä ripoteltu extraa sinne tänne. Kestostakin olisi saatu napattua ylimääräiset pois. Elämän koko kirjo on toki pitkäkestoinen projekti, mutta kolme tuntia alkaa olla meikäläisellä kipuraja katsomossa skarppina pysymiseen.

 Anneli Karppisen ja Anne-Mari Alaspään huikeiden roolisuoritusten (ja turhan sälän) lisäksi mieleeni jäi onneksi myös muutama erityisen hieno kohtaus. Marjan saama kirje isältään, yhteiset hetket kummitäti Lempin (Hanna Liinoja) kanssa, äidin ja tyttären sovintohetki keittiön pöydän ääressä ja miten kevätjuhlanäytelmän pieni toukasta muuttunut perhonen sai Marjankin silmät aukeamaan ja levittelemään omia siipiään. Levoton Tapparikin (Miikka Tuominen) rauhoittui ja löysi oman paikkansa, ensirakkaus ja lapsuudenystävä Raikkakin (Joni Leponiemi) oli sitten perheellinen mies. Näin se elämä kulkee ja kantaa.

Tytär ja äiti

 Yksi pointti kirjaimellisesti piirtyi kuitenkin parhaiten mieleni sopukoihin. Aluksi me kaikki olemme pelkkiä ääriviivoja ja hahmotelmia, kunnes hiljalleen ajan myötä saamme lisää sävyjä ja varjostumia matkalla omaksi itseksemme. Hetken olemme kokonaisia, jonka jälkeen piirteet vähitellen himmenevät ja haihtuvat, jäljelle jää vain pelkät ääriviivat ja lopulta ei sitäkään. Tyhjä paperi, johon joku toinen sitten voi itsensä hahmotella. Sellaista se on, elämänmeno.

 Lopuksi pitää antaa erityismaininta Antti Niskaselle, joka normihommistaan teatterin kuraattorina oli hypännyt Alpo Niemisen saappaisiin muutaman esityksen ajaksi. Täydestä olisi mennyt ilman etukäteisilmoitustakin, sen verran suvereenisti mies tonttinsa hoiti. Nostan hattua kyllä!

Esityskuvat (c) Kari Junnikkala

(näin esityksen vapaalipulla)

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Sävellys Frank Wildhorn
Suomennos Kari Arffman
Ohjaus Anssi Valtonen
Koreografia Sonja Pakalén
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Merja Levo
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus

Rooleissa : Joni Leponiemi/Henri Halkola, Maria Lund, Saara Jokiaho, Hannu Lintukoski, Jouni Innilä, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Sauli Suonpää, Jukka-Pekka Mikkonen, Jorma Böök, Anne-Mari Alaspää, Maija Andersson ja Hannu Hiltunen

Ensemble : Heta Halonen, Anni Hirvonen, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Anna Kinnunen, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen ja Rasmus Tirronen

 No niin, nyt kun lähes kaikki musikaalifanaatikot ja paremmin aiheeseen perehtyneet ovat käyneet Jykyllit katsomassa ja kirjoittaneet laadukasta tekstiä, saapuu meikäläinen paikalle yli kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen ja luvassa on nyt siis varsin "asiantuntevaa" musikaaliraportointia. Pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, että tämäkin menee hyvin pitkälti mutu-tuntumalla. Visiittini Jyväskylään ajoittui näinkin kauas ensi-illasta siksi, että halusin palavasti nähdä nimenomaan Joni Leponiemen pääroolissa ja vasta marraskuusta löytyi sopiva ajankohta. Varmasti Henri Halkolakin suoriutuisi vaativasta pääroolista puhtain paperein, mutta miksi juuri Jonin versio? No siksi, eihän sitä tarvitse minulta enempiä kysellä!

 Heti alkuun on pakko kertoa, että tiedättekös missä kohtasin sanaparin "Jekyll & Hyde" ensimmäisen kerran? Tietenkin Freemanin (hämeenlinnalaislähtöinen hänkin) kappaleessa 'Kaksi lensi yli käenpesän". Tosin kesti vuosikausia ennen kuin tajusin, että siinähän lauletaan "oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde" eikä suinkaan joku mystinen parivaljakko Jeku ja Hai. Muutama vuosi sitten Turussa tuli nähtyä ensimmäinen näyttämöversioni Jekusta ja Haista, ja näin jälkikäteen muisteltuna siitä jäi mieleeni etenkin Riku Niemisen hämähäkkimäinen hiippailu pahoilla teillä ja se, kun herra pisti laboratorionsa palamaan sekä tietenkin "Murha, murha" (niitä harvoja musikaalinumeroita, jossa olisin itsekin halunnut olla mukana lavalla ensemblen joukossa heilumassa).

 Homman nimi on siis se, että tiedemies Dr Henry Jekyll (Joni Leponiemi) on kehitellyt seerumin, jolla pystyisi kenties erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Kas meissä kaikissa kun on kaksi puolta, ja jos pahan puolen saisi erilleen, sen pystyisi myös tuhoamaan näppärästi ja niin olisi maailma täynnä pelkkää hyvyyttä. Perin kätevää. Sairaalan nuiva hallitus ei anna Dr Jekyllille lupaa testata seerumia ihmisillä ja niin mies turvautuu äärikeinoihin - hän päättää rohkeasti käyttää koekaniinina itseään, meni sitten syteen tai saveen. Yrittänyttä ei laiteta, ja eihän siinä hyvin käy. Mies tulee vapauttaneeksi pahiksen, joka kutsuu itseään Edward Hydeksi ja viitta hulmuten katoaa yöhön kauhua kylvämään. Kosto elää, ja sairaalan hallituksen päitä putoilee yksi kerrallaan ja polvilumpioita rusahtelee. Kansalla on taas aihetta sanomalehtien levittelyyn ja "Murha, murha" kaikuu Lontoon kaduilla jälleen pahaenteisesti. Ai että, mahtavaa! Katsomosta käsin on turvallista seurata tätä, mutta ollapa itse moisen myllerryksen keskellä...

Peto on irti! 

 Pelkäksi ruumistehtailuksi tämä ei sentään jää, sillä mukana on myös kosolti 'ystävyyttä, läheisyyttä ja poikarakkautta'. Alkupuoliskolla juhlitaan Jekyllin ja näpsäkkään neiti Emma Carew´n (Saara Jokiaho) kihlajaisia. Turun versiosta poiketen nyt mieleeni jäi Emmasta varsin itsenäisen naisen kuva. Isänsä Sir Danvers (Jouni Innilä) kuuluu myös sairaalan hallitukseen ja äänesti tyhjää Jekyllin pyynnön kohdalla, ja hän olisi valinnut tyttärelleen ihan toisen sulhasen, jos olisi saanut päättää. Emmapa onkin ihan itse valinnut sulhon itselleen ja ilmassa on aitoa rakkautta ja lämpimiä tunteita toista kohtaan. Miksiköhän muuten isällä ja tyttärellä on eri sukunimi? Liekö Sir Danvers jotain sukua Rebecca-musikaalin Mrs Danversille? Osaako joku viisaampi vastata tähän?

Vas. Lintukoski, Suonpää, Tuominen, Jokiaho, Innilä 

 Asiaan. Jekyll ja hyvä ystävänsä lakimies Utterson (Hannu Lintukoski) eksyvät ohimennen Red Rat-nimiseen mestaan, jossa tarjoillaan ihan muuta kuin teetä ja pikkuleipiä. Meiningistä vastaa varsin näyttävä ilmestys Lucy Harris (Maria Lund), joka vie ja miehet ympärillä vikisee. Oli hupaisaa seurata, miten kovassa pyörityksessä miesasiakkaat olivat ja sivustalla istuivat Utterson pelosta  jäykkänä, kun taas Jekyllillä jo jalka vähän vispasi ja taputti rytmissä mukana. Lucyn avauksella "Hei, nappisilmä!" olisin minäkin lähtenyt ihan kenen tahansa matkaan, myös Lucyn itsensä. Maria Lund on kyllä melkoinen kissa, jotain aivan tavattoman maagista on tuossa naisessa. Keskiajalla hänet olisi varmaan poltettu roviolla, epäilemättä. No, Henry Jekyll näkee hänessä muutakin kuin ilolinnun ja tarjoaa kirjaimellisesti lämmintä kättä rajumpaan kosketukseen tottuneelle Lucylle. Yhteisissä kohtauksissa on todellista kemiaa ja eroottista väreilyä on ilma täynnä, kyllä käypi kateeksi hitusen kummankin puolesta!

 Etukäteen odotin eniten sitä hetkeä, kun Jekyll ensimmäisen kerran keitoksiaan maistelee ja tuntemuksiaan ylös kirjoittelee. "Olo on varsin lämmin, mutta muuten ei tunnu missään!" Ja ykskaks ryhti muuttuu, ääni muuttuu matalammaksi (jopa murinaksi) ja hengitys raskaammaksi, ja rehti katse petomaiseksi luimisteluksi. "Vihdoinkin VAPAA!" karjaisee herra Hyde ja katoaa musta viitta liehuen yön pimeyteen. Olin niin vaikuttunut tästä, että jämähdin paikalleni koko väliajaksi. Jalat olivat varmaan ihan vatkulia.

 Väliajalla katsomossa pari vanhempaa rouwashenkilöä keskustelee näkemästään. "Minusta tämä on oikein hauska!" loihe toinen lausumaan toiselle. No, näinkin sen voi nähdä. Hauskuus oli tästä kyllä kaukana, paitsi että hitusen huvitti lordi Savage (pettämätön Sauli Suonpää, joka riemukseni on liittynyt Jyväskylän KT:n kiinnitettyjen joukkoon), jonka olemuksessa oli mainio yhdistelmä yläluokkaista Jörn Donneria ja Monty Pythonista tuttua Graham Chapmania. Upper class twit of the year taisi lukea jossain toisessakin blogikirjoituksessa?

 Pidin ihan älyttömän paljon puvustuksesta ja miehenikin katseli taas silmät kiiluen komeita miesten takkeja. Niitä onkin tänä syksynä piisannut yhdessä jos toisessakin produktiossa. Emman turkoosit asukokonaisuudet erottuivat joukosta kyllä, ja väri sopi muutenkin loistavasti punatukkaiselle Saara Jokiaholle. Varjo-Hydet ja herra Hydeä seuraavat viittahahmot olivat kutkuttavan jännä lisä, ja jostain syystä minulla soi nyt päässä Laura Braniganin "Self control". Ensemble oli myös varsin onnistunut ja kaikinpuolin pätevää porukkaa. Sutenööri Lukki (Maija Andersson) jäi jotenkin oudoksi hahmoksi, en saanut oikein otetta hänestä millään.

"Murha, murha!"

 Mutta onhan se nyt saletti, että Joni Leponiemi vetäisee ilmiömäisellä tyylillään niin Jekyllit kuin Hydetkin ja etenkin Hydet. Lauluvoimaa on niin, että munaskuissa tuntui. Mestarillista! Mieleen painui myös surumielisenä työpöytänsä ääressä istuva mies, joka kävi sisäistä kamppailua siitä, kumpi tyyppi on pinnassa ja mielessä kaiveli viimeaikaiset teot, joita ei enää saanut tekemättömäksi. Että loppuisi nyt tämä helvetti. Mietti varmaan, että "Luoja auta, pidä kurissa, kaidalla tiellä poissa kiusauksista.." Ansaitusti osa katsomosta (minä muiden muassa) nousimme seisomaan loppuaploodien aikana, ja tulihan siellä moneen otteeseen väliaploodeitakin.

 Pirullisen viihdyttävä tämä oli ja kaikenkaikkiaan ammattitaidolla rakennettu kokonaisuus. Pyrotekniikan sijaan erityishuomioni sai tällä kertaa ihan eri sfääreihin nousseet Emman ja Lucyn roolihahmot sekä viitastaan epätoivoisesti irti pyristelevä Jekyll. Ja ne petomaiset hyökkäilyliikkeet, huh hei! Orkesterille tietenkin myös kiitosta, ja ihan koko työryhmälle muutenkin.

 Pohdiskelin vielä sitä, että mitä kaikkea maailman laboratorioissa on vuosien saatossa kehiteltykään. Onko joku joskus oikeasti sekoitellut liemen, jolla saisi pahan ja hyvän erilleen? Jos sellainen jostain syystä pääsisi markkinoille, menisitkö testimielessä maistelemaan ja katsomaan mitä tapahtuu? Röyhkenä pistelisit menemään ja aiheuttamaan pahennusta turuilla ja toreilla, ja aamulla et tietäisi "toisen tyypin" tekosista yhtikäs mitään. Hmmm. Luulen, että sellainen liemi on jo kehitelty ja se kantaa nimeä alkoholi. Ei muuta kuin testailemaan...

 ps. pitäsiköhän mennä uudestaan naimisiin ja järkkäisi ihan itse muka yllätyksenä paikalle perinteisen morsiamenryöstön siten, että ovesta saapuisi viitta heiluen tummanpuhuva hahmo, joka puhuisi matalalla äänellä ja veisi väkisin mennessään (mutta ei tilaisuuden tullen kumauttaisi kävelykepillä heti kulman takana ohimoon)?

(näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille kutsusta)

esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Haastattelussa Saara Jokiaho

 Saara Jokiahon tapasin Jyväskylän Cumuluksen Huviretki-ravintolassa syyskuun loppupuolella 2014 Lainahöyhenissä-musikaalin ja Kauppamatkustajan kuolema-näytelmän välisellä tauolla.

Vuonna 1982 syntynyt Saara on horoskoopiltaan rapu. ”Mä oon Vantaalta kotoisin, Länsi-Vantaalta tarkemmin. Kesällä muutin tänne Jyväskylään. Helsingissä oon asunut viisi vuotta ennen kuin muutin Lahteen, jossa asuin sitten neljä vuotta. Sen jälkeen olenkin kovasti reissannut. Mulla oli periaatteessa semmoinen ”tukikohta” Porvoossa pari vuotta, osa siitä meni Imatralla ja Turussa.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan paljasjalkajuoksua! Mulla on sellaiset hauskat tossutkin, joissa on varpaille erikseen paikat. Lisäksi harrastan käsitöitä. Viimeaikoina oon virkannut paljon. Enää ei voi sanoa, että harrastaisin tanssimista, koska se kuuluu tavallaan tähän työhön. Sit mä luen paljon”, Saara luettelee iloisena.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Viulua osaan soittaa. Sitä mä soitin yksitoista vuotta ennen kuin vaihdoin laulun puolelle. Seitsemänvuotiaana aloitin, ja sitä ennen olin muskarissa 3-vuotiaasta alkaen. Kyllä mä viulua välillä vieläkin soitan, viimeksi Imatralla Viivi ja Wagner-näytelmässä.”

Mitä sanoisit omasta mielestäsi sinun vahvuudeksesi/erityisosaamiseksesi ammatillisessa mielessä? ”No varmaan ensinnäkin laulu ja tanssi. Omasta mielestäni oon aika fyysinen, tykkään kehitellä rooleja fysiikan kautta ja olen aika monipuolinen siinä mielessä. Sit mulla on ihan sairaan hyvä muisti! Se on osoittautunut tässä hyväksi taidoksi. Heh, ja sit ammatin ulkopuolelta mulla on yksi ”party trick”, eli mä saan tyhjän pullon roikkumaan mun poskestani. (*näyttää myöhemmin*) Siitä ei tosin ole vielä ollut ammatillista hyötyä. Ja sit mä osaan laittaa toisen silmän kieroon, kas näin. Tätä sain käyttää Viivissä ja Wagnerissa. Sitten on semmoinen taito vielä, että kaikki lapset on mun parhaita kavereitani ennenpitkää.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin osata stepata, mutta sehän nyt on vaan siitä kiinni, että menisin tunneille. Leponiemen Jonilla on hässäkän keskellä esim. harjoituksissa taito vetäytyä omaan ”rauhan kuplaan”, mä taas yritän vähän liikaakin olla koko ajan kartalla ja väsyn siihen.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Teatterilaisia ei taida kyllä muita olla. Isäni serkku on runoilija, veljeni ja siskoni taas ovat hyviä kuvataiteessa. Veljelläni on bändi ja siskoni on opiskellut tietokonepelien tekemistä, eli tietynlaista visuaalisuutta löytyy.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Kaikki on tapahtunut oikeastaan vaiheittain. Vaikka mä soitin viulua koko nuoruuteni, mä olen 9-vuotiaana sanonut, että musta tulee isona laulaja tai kirjailija. Me asuttiin isäni työni vuoksi Amerikassa pari vuotta ollessani teini, eli kävin siellä high schoolin pari viimeistä luokkaa. Siellä päädyin kaikille mahdollisille draamakursseille mukaan ja mulla oli aivan älyttömän mukava opettaja sekä englannin-että draamantunneilla, sama opettaja siis. Englannintunneilla (eli American literature) saatiin tehtäväksi kirjoittaa näytelmä-tai leffakäsis, ja mä päädyin kirjoittamaan leffakäsiksen. Tunneilla oli hyvin innostava ja kannustava meininki, ja vielä seuraavana vuonnakin opettaja luki sitä mun tekstiäni ja antoi siitä palautetta. Kavereiden kanssa tehtiin siitä sitten elokuva! Mua on aina kiinnostanut tarinat. Jenkeissä tehtiin joka vuosi myös musikaaleja, mutta niihin en vielä silloin lähtenyt mukaan. Soitin niihin aikoihin vielä viulua ja ajattelin, että olisin voinut mennä musikaalin orkesteriin mukaan. En kuitenkaan mennyt. Koulun edustusorkesterissa soitin kyllä ja lauloin a cappella-yhtyeessä. Suomessa aloin hiljalleen siirtymään laulun pariin, olin päässyt Sibelius-lukioon ja olin ajatellut vaihtaa Vantaan Musiikkiopistossa pääaineekseni laulun. Menin laulamaan Cats-musikaalista ”Memoryn” pääsykokeissa ja ykskaks syksyllä huomasin opiskelevani klassista laulua, vaikka siellä on se pop-jazz-puolikin. Noh, sit mä innostuin siitä ja hain Helsingin Konservatorioon. Siellä ensimmäisessä oopperaproduktiossani olin tekstityskoneenkäyttäjä/tekstittäjä ja siinä mä jotenkin rakastuin produktiomaailmaan, siihen kun koko ryhmä tekee yhdessä juttua. Tämän jälkeen pääsin konsalla ja Stadialla mukaan ihan näyttämöllekin asti, mutta tuo oli ensimmäinen aatos siitä, että tää on siistiä!” hehkuttaa Saara.

Saara ja saippuakuplat :) / (c) Teatterikärpänen

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Oon valmistunut vuonna 2005 Helsingin Konservatoriosta muusikoksi pääaineenani klassinen laulu ja sitten mä opiskelin pari vuotta Stadialla eli nykyään Metropolialla musiikkileikkikoulun opettajaksi, sen mä jätin kuitenkin kesken ja karkasin Lahteen opiskelemaan musiikkiteatteria Mutelle. Sieltä valmistuin vuonna 2011. Lisäksi oon käynyt yhden näyttelijäntyön kesäkurssin Lontoossa East 15 Acting Schoolissa, Mute-opintojeni aikana.”

Mitä tekisit jos et olisi nyt tällä alalla? ”Noh, mä meinasin lukion jälkeen pyrkiä opiskelemaan filosofiaa, se oli minusta hirmu kiinnostavaa. Mä olin pitkään kirjakaupassa töissä. Nuoruuteni haave kirjailijanurastahan on vielä toteutumatta. Mä olen kirjoittanut joskus runojakin nuorempana, nyt oon siirtynyt enemmänkin laululyriikoihin. Jos mä en olisi näyttelijä, olisin ehkä laulaja. Voisin opiskella myös hierojaksi ja/tai laulunopettajaksi.”

Miksi olet näyttelijä? ”Lapsena se, että halusin kirjailijaksi tai laulajaksi, juontaa varmaan juurensa siihen, että mua on aina kiehtonut tarinat ja tunnelmat, ja miten ne vaikuttaa ihmiseen. Mulla oli pitkään kriisi, että haluanko mä klassiseksi laulajaksi vai pop-jazz- laulajaksi, ja sitten kun mä löysin musiikkiteatterin, mä tajusin että tässähän mä voin hyödyntää kaikkea aiemmin oppimaani. On lisäksi jotenkin siistiä, miten vahvasti voi yleisössäkin tuntea ja päästä mukaan siihen tarinaan, ja musta on tosi hienoa olla mukana tekemässä sitä kaikkea ja antaa muille niitä kokemuksia. Ja onhan se tavallaan huikeeta, että saa laulaa ja leikkiä työkseen!”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? Onko tullut matkan varrella yllätyksiä tai suuria ahaa-elämyksiä? ”Mun ensimmäinen työharjoitteluni oli Oulussa West Side Storyn Mariana ja mulla oli pitkään ongelmana, että miten mä löydän sen hahmon ja millainen se oikein on. Musikaalissa on kohtaus, jossa Anita syyttää Tonya murhaajaksi ja kerran harjoituksissa mua alkoi itkettämään se, miten pahalta Anitasta mahtaa se tuntua, et mun ei Saarana tarvitse päättää mitä tapahtuu, vaan mun pitää olla siinä hetkessä ja kokea Marian tunteet. Se oli sellainen ahaa-elämys, että nyt mä olen oikeilla jäljillä. Liika itsetietoisuus pitäisi saada jotenkin aina karsittua. Sen jälkeen aina jossain vaiheessa harjoituskautta oon onnistunut kokemaan sen saman ja päässyt hahmon sisälle tavallaan, ettei se olisi suorittamista, vaan pikemminkin hetkessä olemista. Tärkeää on tietenkin myös se, että teksti on luettu huolella ja ajatuksen suunnat ja kohtausten rakenne selvät, silloin pystyy antautumaan siihen hetkeen.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut ja keneltä tai mistä se on tullut? ”Tärkein oppi on ehdottomasti se, että näyttelijän tehtävä on kuunnella vastanäyttelijäänsä ja reagoida siihen, eikä tehdä mitään omaa showta. Tästä on puhuttu kyllä todella monen kanssa, ainakin Lumikki Väinämö on meille Lahdessa koulussa sitä opettanut. Matkanvarrella olen sitten havainnut ja huomioinut niitä hetkiä, jolloin se todella toimii. Olla läsnä ja reagoida, se kantaa pitkälle.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisen paljon? ”Niitä on kyllä aina! Mä oon jotenkin semmoinen, että tykkään seurailla kulisseista, miten kollegat työskentelevät. Se liittyy osittain siihen, että olen utelias luonteeltani ja ikuisen oppimisen kannalla, ja toisaalta taas olen urani alussa vasta ja haluan nähdä, miten muut tekevät. Ennen kuin menin kouluun ja valmistuin, mulla oli enemmänkin ulkomaisia musikaalitähtiä, joita erityisesti ihailin esim. Sutton Foster ja Idina Menzel. Nykyään ne löytyy sitten lähempää, viime vuonna Imatralla oli ihan mahtavaa seurata, miten Ulla-Maija Järnstedt näytteli. Hän oli aina jotenkin hirmu aito ja todella läsnä. Nyt Lainahöyhenissä mä monesti seurailen kulisseissa Leponiemen Jonin kohtauksia, hän tekee todella upeaa työtä aina. Ihailuni kohteet ovat siis tavallaan siirtyneet ns. lähipiiriin. Olin myös nähnyt aiemmin paljon juttuja Helsingin Kaupunginteatterissa ja ihaillut Tuukka Leppästä ja Antti Timosta, ja ykskaks olenkin samassa produktiossa heidän kanssaan. Jännä tunne!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Oulun Kaupunginteatterissa, Kouvolan Teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Imatran Teatterissa ja nyt Jyväskylän Kaupunginteatterissa. Kesäteattereista olen ollut Samppalinnassa ja Billnäsin Ruukilla ja Heinäsuon Kesäteatterissa Lahden lähellä. Ennen koulua olin Nuorten Musikaaliteatteri ry:n Honk!-musikaalissa mukana.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Viimekeväinen Veriveljet-musikaalin Lindan rooli Imatralla on ollut tärkeä ja Linkolan Peter Panissa Peter Pan, mun ”oma porukka” teki sen reilu vuosi sitten ja meillä oli esityksiä sekä Helsingissä että Porvoossa. Mä olin porukan taiteellinen johtaja ja tuottaja myös.”

Onko sinulla jotain tiettyä roolihaavetta? ”Jo vuosien ajan mulla on ollut haaveena Pikku naisia-musikaalin Jo March, sitä ei ole Suomessa vielä tehty. Jo ennen koulua mulla oli haaveena Jekyll & Hyde-musikaalin Lucyn rooli. Mua kiehtoo tuollaiset omapäiset ja rouheat naishahmot. Veriveljien Lindasta en ennalta edes tiennyt paljoa, ja sitten siitä tulikin todella tärkeä ja hieno matka.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Saako valita Jack Nicholsonin? Se on jotenkin niin huikea ja unohtumaton. Voisi olla kyllä tyttö pulassa Jackin kanssa. Robin Williamsin ja Heath Ledgerin kanssa voisi myös näytellä. Michelle Williams myös! Oi, ja sitten Gavin Creel, huikea musikaalinäyttelijä!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Freddie Mercury voisi olla kyllä aika kova duettopartneri... ja Stevie Wonder ja Michael Jackson! Mä rakastan maailmanparannuslauluja, voisin siis ”Heal the Worldin” laulaa Michaelin kanssa ja Stevien kanssa kappaleen ”Love´s in Need of Love Today”, saatais maailmaan vähän rakkautta lisää.”

Miten sinulle ilmenee käsite ”teatterin taika”? ”Se on se, kun unohtaa katsojana sen asetelman, että ”nyt katson teatteria”, vaan että imeytyy jotenkin niin mukaan siihen kokemiseen. Ja näyttämöllä kun pääsee mukaan flow´hun, elää siellä maailmassa ja unohtaa kokonaan sen, että nyt ihmiset katselee minua. Tarina ja tunnelma on niin vahva, että imaisee mukaansa. Se on upeeta! Mukaan tarvitaan kuitenkin yleisö, eli esim. läpimenotilanteessa ei riitä, että olemme siellä vain keskenämme. Koskaan ei ole samanlaista värinää ilmassa kuin yleisön läsnäollessa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Sen oon huomannut, että oma luovuus pääsee valloilleen silloin, kun on tarpeeksi tilaa ja tavallaan virikkeetöntä vapaa-aikaa. Harvoin sitä on, kun koko ajan on jotain työn alla. Esimerkiksi pitkillä automatkoilla, jos en laita musiikkia soimaan ja olen yksin, niin saatan yhtäkkiä ruveta säveltämään biisejä. Siihen voi tietysti vaikuttaa sekin, että näkee tietä, metsää tai peltoa. Vesi on mulle myös aika tärkeä elementti, vesi rauhoittaa ja sielu lepää rannalla. Ja sitten tietysti se, kun näkee tai kuulee sellaisia biisejä, jotka aiheuttavat suuria tunteita. Niistä tulee itsellekin sellainen fiilis, että haluaa päästä tekemään vastaavaa”, Saara pohtii.

Saara teatterin edessä / (c) Teatterikärpänen

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Se vaihtelee todella paljon! Se riippuu vähän siitä teoksesta, eli kuinka isoa juttua on tekemässä ja kuinka sinut on sen oman roolinsa kanssa. Jos on sellainen olo, että tämän minä osaan ja tämä on mulla hallussa, niin silloin jännittää aika vähän oikeastaan. Ensi-illassa mua jännittää kyllä aina, mutta silloinkin vain verhoissa, eli kun itse pääsee tekemään, jännitys unohtuu. Se oma Peter Pan oli niin iso kakku kaikkineen, että silloin mua jännitti ihan jokaisessa esityksessä ja mulle tuli verhoissa semmoinen ”yökkäilyreaktio”. Se on myös jännää, että silloin jos katsomossa on joku tuttu, niin mua jännittää enemmän kuin silloin, jos katsomo on täynnä ”vieraita” ihmisiä.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” tai rutiineja, joita huomaat aina toistavasi ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Ei mulla taida sellaisia olla, jotka olisi aina samat, mutta esityskohtaisia kyllä on, ja jos niihin jää liikaa kiinni, on se todella kahlitsevaakin. Nykyään mä yritän tietoisesti välttää aiheuttamasta itselleni liian vahvoja rutiineja.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kouvolan Rebecca-musikaalissa tapahtui hassuja lopun tulipalokohtauksessa, kun yhdessä näytöksessä pyllähdin keskelle lavaa ja se taisi mennä kyllä sen järkytyksen piikkiin, eli katsojat ei tajunneet että kaaduin oikeasti. Oli kyllä tosi vaikeeta hillitä nauruaan siihen asti, että pääsi pois siitä tilanteesta. Kesällä Matin ja Tepon meiningeissä Samppalinnassa siinä munkkibaarikohtauksessa kävi parikin kertaa niin, että Sami Hintsasella jäi tuoli kiinni pyllyyn kun se nousi ylös, ja tuoli jäi roikkumaan mukaan. Se oli hassun näköistä.”

Kerro joku erityisen hyvä muisto. ”Mulle on ollu konsertit todella isoja juttuja, kun on nähnyt jonkun idolinsa keikan. Huikein elämys ever oli Michael Jacksonin konsertti Olympiastadionilla, olin silloin 15-vuotias. Se oli mulle melkein uskonnollinen kokemus. Stevie Wonder Pori Jazzeilla oli myös huikea kokemus. Michael Jackson taitaa olla yksi syy siihen, miksi mä olen haaveillut nuorena laulajuudesta. Ne biisit on vaikuttaneet muhun niin vahvasti.”

Käytkö seuraamassa muiden teatterien tarjontaa? ”Kyllä mä käyn, niin paljon kuin suinkin ehdin. Työt tosin vähän haittaa... Viimeksi kävin katsomassa Chicagon toisen enskarin Lahdessa, kesällä kävin katsomassa Imatralla Aikuisen naisen ja täällä Jyväskylässä Eurooppa Nelosen jutun. Tykkään käydä katsomassa muiden esityksiä, ja erityisesti kavereiden juttuja. Mä oon aina hirmu ylpeä mun ystävistäni.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Niskavuoren naiset tulee kohta ensi-iltaan, olen siinä Anna-Liisa Niskavuori. Tammikuun loppupuolella tulee enskariin yksi juttu, jossa olen myös mukana. Sitä ei ole kaiketi vielä julkistettu, joten en voi kertoa siitä enempää. (Huom! Haastattelun julkaisuvaiheessa näytelmäkin on jo julkistettu, eli kyseessä on Yksi lensi yli käenpesän, ja siinä Saaralla on hoitaja Flinnin ja ”hutsu” Candy Starin roolit.) Niin, ja sitten Baari Vakiopaineessa alkaa nyt syksyllä ”Kapun lauluklubi”, eli teatterin kapellimestari Lasse Hirven vetämä klubi, jossa illan solisteina toimii teatterin näyttelijöitä. Minä olen lavalla 20.11. Jee!” Saara intoilee.

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ainakin mulla on sellainen asenne, että ”kaikki aina järjestyy”. Se voisi olla mottoni. Joskus mulla oli blogi, jonka ala-otsikkona oli ”tärkeintä on olla aito”. Se on myös aika hyvä.”

Mitä muuta olennaista haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”Hmmm, se tyhjiöjuttukin tuli jo kerrottua. Hei, mulla kasvaa yksi partakarva, joka häiritsee mua suunnattomasti ja se on aina nyppäistävä heti pois! Oon löytänyt kohtalotovereita tästä, useammallekin tutulle kasvaa just aina se yksi.”

Osaatko imitoida ketään? ”Mä tykkään kyllä tehdä paljon erilaisia ääniä, mutta en sanoisi, että ne on jotain tiettyjä tyyppejä. Osaan puhua pikkulapsen äänellä, vähän munamiesmäisesti, ja sit semmoista Louis Armstrong-mörinää...”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Peppi Pitkätossu, omapäinen ja vahva naishenkilö. Peppi ei välitä siitä, miten asiat kuuluisi tehdä.”

Jos olisit supersankarihahmo, mikä olisi sinun erikoiskykysi? ”Mulla on kyllä taito piristää muita ja tuoda hyvää mieltä. Jaa mikä sen hahmon nimi olisi? Voi ei, ekana tulee mieleen IloTyttö hahhahah! Vie kyllä vähän väärään suuntaan! Kun olin lapsi, mun äitini kutsui mua nimellä Saara Aurinkoinen. Sen voisi ottaa käyttöön.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ainakin mä urheilisin. Mä haluaisin tietää, että pitääkö se paikkansa, että miehet on nopeampia ja kestävämpiä. Olisi myös kiinnostavaa laulaa miehen äänellä jotain upeita biisejä, Les Misistä vaikkapa ”Bring Him Home”. Olisi myös kiintoisaa tutkia miehen ajatusmaailmaa.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Saako ottaa tietokoneen, jossa on Netflix? Lankaa pitäisi olla ja virkkuukoukku, ja piikkimatto! Herkuiksi ottaisin Kartanon perunalastuja ja punaviiniä. Oon ollut nyt koko syyskuun sipsilakossa, en edes tiedä miksi. Enää muutama päivä ja sit lähtee, heh!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Sinne ottaisin mukaani veljentyttöni Hertan. Hertta täyttää kohta neljä. Ainakin me puhalleltaisi siellä saippuakuplia, luettaisi ehkä jotain kirjaakin. Monesti on niin, että Hertta vaan kertoo mulle kaikenlaisia juttuja.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mua kiinnostaisi 60-luku, kävisin tsekkailemassa sitä hippimeininkiä ja mentaliteettiä. Woodstockiin! Motownin studioilla voisin käydä imemässä vaikutteita myös. Queenin keikalle voisi myös mennä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen teatterille ja vietän pienen jumppahetken, virkkaan hetken ja menen kampaamoon ja sitten lopulta näyttämölle muina leideinä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Lämpö

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Tympeys

- Mikä sytyttää sinut? - Taito ja intohimo

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Kunnianhimottomuus, päämäärän puute

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Aaltojen pauhua

- Mitä ääntä inhoat? - Haarukka lautasta vasten, lumiauran raapiminen vasten asfalttia, lehtipuhallin

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sihteeri

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Good job!

Saaran omille nettisivuille pääset tämän linkin kautta!

Soundcloud-linkki

YouTube-linkki

Saara löytyy myös Twitteristä

Lainahöyhenissä / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Lainahöyhenissä / Jyväskylän Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 6.9. 2014, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Jerry Herman

Teksti Harvey Fierstein

Ohjaus Timo Rissanen

Rooleissa : Joni Leponiemi, Jouni Innilä, Henri Halkola, Miikka Tuominen, Saara Jokiaho, Hanna Liinoja, Tarja Matilainen, Jukka-Pekka Mikkonen, Taina Reponen, Ville Kiljunen, Sami Hult, Santra Juoperi, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Iida Kinnunen, Pietari Pentikäinen, Heini Rasanen, Kalle Seppänen ja Joonas Vesalainen

 Lainahöyhenissä-musikaalissa (alkuperäiseltä nimeltään La Cage aux Folles) näemme jo parikymmentä vuotta kimpassa olleen miesparin, joista toinen (Georges, roolissa Jouni Innilä) pyörittää kyseenalaista mainetta kantavaa yökerhoa ja toinen (Albin, roolissa Joni Leponiemi) loistaa ravintolan säkenöivimpänä tähtenä Zazana. Georgesin poika Jean-Michel (Miikka Tuominen) ilmoittaa menevänsä naimisiin ihastuttavan Anne Dindonin kanssa (Saara Jokiaho), ja tytön vanhemmat ovat tulossa tsekkaamaan vävykokelaan taustat. Tuleva appiukko sattuu vielä olemaan arvostettu poliitikko, joka liputtaa perinteisten perhearvojen puolesta, joten katastrofin ainekset ovat ilmassa. Olisihan se suuri järkytys, jos paljastuisi, että poika on varttunut ja kasvatettu perheessä, joista toinen tykkää pukeutua naiseksi ja toinen on "tavallinen himpula".

Georges ja Albin / (c) Jiri Halttunen

 Luulenpa, että vielä muutama vuosi sitten tämä musikaali olisi nostattanut aikamoisen kohun. Vaikkakin sen kantaesitys on ollut Ameriikan mailla jo vuonna 1983, ei meillä Suomessa olla vastaavaan kovin usein törmätty, vaikka taidokkaita drag-artistejakin maastamme löytyy. Saattaapa joku näytöstä edes katsomatta tästäkin mielensä pahoittaa, tai jos on ikään kuin vahingossa eksynyt katsomoon tietämättä yhtään mitä tuleman pitää. "Mitäs läksit, niin!" Onhan se nyt hirvittävää ja moraalitonta nähdä mies meikkaamassa ja miespari luomassa helliä katseita toistensa suuntaan, kulkemassa käsi kädessä onnellisena. Vai onko sittenkään? Me kaikki emme (luojan kiitos) ole samasta muotista ja jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on ja tulla hyväksytyksi sitä kautta. Meillä jokaisella on oikeus onnellisuuteen, oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mieleen tulee taas väkisinkin Itävallan upea viisuvoittaja Conchita Wurst, joka hurmasi kansaa rajoja rikkoen.

 Olen tässä viime aikoina huomannut, että on ihmisiä, jotka ovat henkeen ja vereen musikaalifaneja ja sitten on ihmisiä, jotka saavat enemmän irti kunnon draamasta. Itse taidan kuulua jälkimmäiseen porukkaan. Tässäkin musiikkipuoli oli mukavan soljuvaa ja kepeän perinteistä ja tanssit/tanssijat näyttäviä ja värikkäitä (iso kiitos pukusuunnittelusta vastanneelle Tuovi Räisäselle), jostain syystä en kuitenkaan hirmuisesti niille syttynyt. Fakta on kuitenkin se, että tämä on Joni Leponiemen show ihan täysin! Hänen Zazansa ei ole mikään friikki, vaan hyvin herkkä ja tunteellinen Ihminen. Erittäin uskottava roolityö jälleen, ja vieläpä kadehdittavan kaunis nainen kaiken muun lisäksi. Hän suorastaan hehkuu, jumalainen Zaza! Erityisen paljon pidin myös hurmaavasta Saara Jokiahosta, joka liihotteli punaiset hiukset valtoimenaan pitkin estradia ja valaisi hymyllään pimeimmänkin päivän. Satusilvomainen rotunainen Jaqueline (Tarja Matilainen) teki myös vaikutuksen minuun.

Zaza rulettaa! (c) Jiri Halttunen

 Muutamille voi tulla yllätyksenä se, että tanssijoista puolet on miehiä. Mitä sääriä! Varsinainen Setä Pitkäsääri oli hovimestari-sisäkkö Jacob (Henri Halkola), jonka yksi asukokonaisuus toi mieleeni Dame Ednan, ja Tina Turnerina hän oli melkoinen amatsoni...

 Kokonaisuudelle en ihan täysin syttynyt, mutta esityksen päätyttyä ulkona kummasti laulatti ja tanssitti ja päässäni soi "Siis tartu tuokioon ja elä, rakasta kuin päihtynyt!"

 "On onni juuri tässä nyt!"

 Lainahöyhenissä saa kolme tähteä ***, Joni Leponiemelle täydet viisi *****.

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Jiri Halttunen

Kauppamatkustajan kuolema / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Kauppamatkustajan kuolema / Jyväskylän Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2014, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Ohjaus Anssi Valtonen

Rooleissa : Jorma Böök, Raisa Vattulainen, Joni Leponiemi, Miikka Tuominen, Jukka-Pekka Mikkonen, Hannu Hiltunen, Jouni Innilä, Henri Halkola, Taina Reponen, Saara Jokiaho ja Marjo Vihavainen

 Olen nähnyt Kauppamatkustajan kuoleman Helsingin Kaupunginteatterissa vuosia sitten (Willy Lomanin roolissa loisti Esko Salminen) ja näytelmä taisi olla ensimmäisiä näkemiäni draamaklassikoita. Tuosta on kulunut kuitenkin sen verran kauan aikaa, että muistin perukoille ei ole kyseisestä näytelmästä jäänyt juuri muuta kuin se, että loppukohtauksessa katsomossa soi puhelin ja siihen vielä vastattiin... Huh huh!

 Tähtitaivasko eteemme avautuu? Ei, vaan tarkemmin katsottuna siinähän on kerrostaloja, joiden ikkunoissa siellä täällä loistaa valo. Ihmisiä pienissä kodeissaan, jokaisella oma tarinansa kerrottavana. Kaiken keskellä pieni talo, jonka kiinnelainaa on hartaudella maksettu ja pian koittaisi vapaus. Pieni talo, joka on samalla koti - paikka, jonne niin isä kuin pojatkin palaavat reissuiltaan. Yksinäinen kauppamatkustaja (Jorma Böök) astuu esiin laukkuineen. Joku miehen olemuksessa saa heti liikuttumaan ennen kuin yhtäkään repliikkiä on lausuttu. Mies vaikuttaa uupuneelta, mutta kasvoilla paistaa toivo ja ammattiylpeys.

Jorma Böök ja Raisa Vattulainen / (c) Jaakko Manninen

 Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on ensiesitetty jo vuonna 1949, mutta pelottavan ajankohtainen sekin vaan on edelleen. Koko elämä on uhrattu työlle ja maineen ja kunnian tavoittelulle, siinä sivussa on unohdettu se, että olisi tärkeämpääkin kuin raha ja bisnekset. Puheet ovat täynnä ilmaa ja valhetta, unelmat toisten unelmia. Mitä MINÄ haluan elämältäni ja kuka minä oikeastaan edes olen? Tärkeitä asioita ja hienoja ajatuksia virtaa mieleni perukoille koko ajan. Ihmisarvo, markkinavoimien mahti, menneisyys ja tulevaisuus, omat ja toisten haaveet, menetetyt tilaisuudet. Myös läsnäolon ja kuuntelun taito sekä rakkaus, niin myötä -kuin vastamäessäkin.

 Tummanpuhuvasta lavastuksesta pidin kovasti. Synkkiä sävyjä esitys on tulvillaan, ainoat valonpilkahdukset nähdään ihmisten kasvoilla. Takaumissa pojillakin on tulevaisuus edessään, silmät loistavat ja kaikki sujuu kuin tanssi. Myöhemmin ilme on vakavoitunut ja katsekin on painunut alas. Tärkeää olisi löytää oma paikkansa tässä maailmassa ja olla kunniaksi niin itselleen kuin vanhemmilleenkin, mutta sepä ei olekaan niin yksinkertaista. Pojista nuoremmalla, Happylla (Miikka Tuominen) on huikeita visioita, mutta aika tuntuu kuluvan juhlimisen parissa ja naisia pyöritellessä. Vanhemmalla veljellä, Biffillä (Joni Leponiemi) on jokin kipeä salaisuus, joka painaa mieltä. Kunpa osaisi valita oikeat sanat oikealla hetkellä, sille jonka ehdottomasti pitäisi osata kuunnella.

Joni Leponiemi, Miikka Tuominen ja Jorma Böök / (c) Jaakko Manninen

 Surumielinen musiikki puree luihin ja ytimiin. Joskus on tapahtunut niin, että minulle tulee katsomossa kesken kaiken suorastaan pakottava tunne mennä lavalle roolihenkilöiden luokse ja rutistaa oikein kovaa ja kuiskata korvaan samalla, että "kaikki järjestyy!" Jospa se olisikin niin helppoa! Ja silläkö voisi saada roolihenkilöt tekemään kenties toisin? Pöh. Nyt se tunne tuli taas. Jorma Böök on loistava Willy Lomanin roolissa, pieni ihminen suuressa maailmassa. Hienovaraista, pienieleistä, ja siksi aitoa ja koskettavaa. Erityisen tarkalla silmällä seurasin Joni Leponiemen vahvaa työskentelyä. Kovasti hän on ollut mieleeni aiemminkin, mutta nyt mies on löytänyt tulkintaansa jotain aivan uutta vaihdetta ja sävyjä. Hienoa! Ohjaaja on totisesti luottanut tekstiin ja näyttelijöihin, kiitos siitä.

 Näytelmän jälkeen olo oli kuin Samuli Edelmannilla viimeviikkoisen Vain elämää-jakson pyörteissä. Olo oli kovin raskas, mutta hyvällä tavalla. Pari viikkoa sitten huikean Kansallisteatterin Vanja-enon jälkeenhän pelkäsin myös, että sen jälkeen mikään ei tunnu miltään eikä missään. Voin nyt huojentunein mielin todeta, että kyllä tuntuu. Kauppamatkustajan kuolema osui suoraan sieluun ja sydämeen, juuri oikealla tavalla.

 "Ihminen ei ole kuin omena, josta voi haukata parhaat palat ja loput voi sitten heittää pois".

 Kauppamatkustajan kuolemalle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Matti ja Teppo - The Turku Brothers / Samppalinnan Kesäteatteri

Matti ja Teppo - The Turku Brothers / Samppalinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 19.6. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Sankari

Rooleissa : Sami Hintsanen, Petja Lähde, Lauri Ketonen, Ismo Kallio, Inga Sulin, Saara Jokiaho, Elina Lähde, Hanna Silander, Anna Lipponen, Severi Saarinen, Heikki Mäkäräinen, Mikael Haavisto, Mikko Nuopponen, Timo Uusikylä, Jennie Storbacka, Sonja Sorvola, Mikko Jokinen, Juha Antikainen, Antti LJ Pääkkönen, Annina Rubinstein, Pauliina Saarinen, Sofia Arasola, Aino Paranko, Aki Haikonen, Anni-Maija Koskinen, Taru Still, Marika Huomolin ja Harri Helin

 Tunnustan heti alkuunsa, että alunperin minun ei pitänyt Matti ja Teppo - The Turku Brothersia tulla katsomaan ollenkaan. Itse aihe ei "puhutellut" laisinkaan ja vaikutti siltä, että esityksestä muotoutuisi melkoinen sillisalaatti Blues Brothers-teemoineen ja hahmogallerioineen. Noh, kesän edetessä sitten havaitsin, että tekijäjoukossahan on yllättäen aika montakin lemppariani ja koskapa elokuun puolivälissä olisimme Turun suunnassa joka tapauksessa, tuli liput sitten kuitenkin hankittua.

(c) Robert Seger

 Itse Matti ja Teppohan eivät halunneet olla missään tekemisissä tämän produktion kanssa. Pääpari on toki Matti (Sami Hintsanen) ja Teppo (Petja Lähde) ja osa kappaleista veljesten tuotantoa (tosin uusin sovituksin), mutta itse tarinassa käänteitä riittää tyylillä, mitä kaikkea olisikaan voinut näille tapahtua. Väliajalle mentäessä olin hämmentynyt näkemästäni. Loistava bändi, vauhdikkaita tanssikuvioita, pätevää laulantaa, ihana Ismo Kallio veljesten isänä ... mutta käsikirjoituksessa ei tolkun häivääkään. Isännän kanssa totesimme, että tämä on huonoudessaan niin loistava, että se pistää naurattamaan väkisinkin. Tehtävä siis suoritettu?

 Väliajan jälkeen vauhti kiihtyi ja muutaman kerran oikeasti naurattikin. Paikallisvitsit eivät osuneet maaliinsa sitten millään, en edes tiennyt mille pitäisi nauraa. Eniten pidin jälleen kerran Petja Lähteen svengaavasta tyylistä, veljesten alkupuolen kornin tyylikkäistä esiintymisasuista, Riverdance-henkisestä tanssista (ja muutenkin tanssiporukka veti mainiosti), Ranta-Juipin autokauppiaasta (Antti LJ Pääkkönen) ja levypomo Fat Serista (Mikael Haavisto). Inga Sulin (veljesten Laila-äiti) herkisti kaiken koohotuksen keskellä kauniilla Kuulut aikaan parhaimpaan-kappaleella.

 Loppukaneettina voisi sanoa, että näin ammattimaisesti tehtyä puskafarssia en ole aikoihin nähnytkään. Jos tarkoitus on heittää aivot narikkaan ja antaa mennä, eikä edes yrittää saada irti mitään sen syvempää analyysiä tästä, on esitys onnistunut täydellisesti. Mutta minä haluan esitykseltä muutakin, ehdottomasti. Kokemuksena Matti ja Teppo - The Turku Brothers oli varsin avartava ja opettavainenkin. Eli kannattaa luottaa intuitioonsa. En olisi menettänyt mitään, jos tämä olisi jäänyt näkemättä.

 Kaksi tähteä, joista toinen vauhdikkaalle menolle ja toinen Ismo Kalliolle **.

ps. missä on paahdetut mantelit? Ei tälläkään kertaa myynnissä...

(c) Robert Seger