Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri

Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti L. Frank Baum
Dramatisointi Anne Rautiainen
Ohjaus Marielle Eklund-Vasama
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Laulujen sovitus ja toteutus Ari Ismälä
Koreografia Lotta Herranen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Miia Maaranen, Kari Kukkonen, Juho Markkanen, Jyri Ojansivu, Lise Holmberg, Ella Mustajärvi, Toni Harjajärvi, Eeva Hautala ja Osku Haavisto

 Vuoden tauon jälkeen paluu Kotkaan! Vapaat viikonloput ovat olleet kortilla ja reissut ovat silloinkin suuntautuneet lähinnä Turkuun, mutta nyt pitkästä aikaa suuntasimme Kotkaan katsomaan Ihmemaa Ozia. Matkalla naureskelimme tienvarsivariksille, joista toinen seisoi paikoillaan lamaantuneena ja tuijotti kaukaisuuteen (kuin täytetty lintu) ja toinen touhusi vieressä niin maan perusteellisesti. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja kävimme istuksimassa torilla possoista nauttien ja samalla otimme aurinkokylpyjä. Yllättävästä helteestä johtuen teatterisalissa tuoksahti vahvasti hieltä, mutta se ei esitystä haitannut. Vähän sääliksi kävi peruukeissa ja mm. virkatuissa asuissa huhkivia näyttelijöitä...

 Ihmemaa Oz ei ole minulle kovinkaan tuttu teos. Leffan katselin pari vuotta sitten ihan vaan mielenkiinnosta ja ottaakseni selvää, miksi tästä nyt niin paljon kohkataan siellä sun täällä. En kauheasti lämmennyt elokuvalle jostain syystä. Ainokaisen teatteriversion näin muutama vuosi sitten Tampereen Komediateatterissa ja pidin yllättäen kovasti! Siksipä varmaan Kotkaankin tuli lähdettyä, koska hahmogalleriahan on varsin mainio.

 Orpotyttö Dorothy (Miia Maaranen) kiukuttelee aikansa Em-tädin (Lise Holmberg) ja Henry-sedän (Osku Haavisto) luona ja siinä rissatessa nousee myrsky, joka tempaisee Dorothyn sänkyineen ilmojen halki Kansasista ties minne. Toto-koiraa ei muuten näkynyt missään, ehkä se oli tempautunut edellisen myrskyn yhteydessä jonnekin tuntemattomaan paikkaan? Dorothy löytää itsensä varsin värikylläisestä paikasta, ja sängyn alta pilkottavat punaiset kengät. Vahingossa on tullut liiskattua Idän ilkeä noita, ja siitä riemastuneena sängyn vieressä alkaa lapata mitä kummallisempaa väkeä. Munskottikolmikko (Juho Markkanen, Jyri Ojansivu ja Osku Haavisto) venkoiluineen vei huomioni niin, että unohdin seurata ja kuunnella tarinaa noin muuten... Olipas omituista porukkaa! Töttöröö! Lapsikatsojia hihitytti kovasti ja muitakin toki. Pohjoisen hyvä noita (Lise Holmberg) ohjeistaa, että Dorothyn pitää seurata keltaista polkua ja suunnata Smaragdikaupunkiin, jossa asustaa mahtava Ozin velho, joka auttaisi neitoa pääsemään takaisin Kansasiin. Helppo homma? Kapuloita rattaisiin pistelee sitten Idän ilkeän noidan vielä ilkeämpi sisko, Lännen ilkeä noita (Ella Mustajärvi ja sarjassamme herkullisen hurmaavia pahishahmoja), jolla on apurinaan vielä sangen ärsyttävä variskaksikko (Toni Harjajärvi ja Eeva Hautala). Tuli mieleeni ne menomatkan tienvarsivarikset...

 Matkaa Smaragdikaupunkiin ei Dorothyn tarvitse taitaa ypöyksin, sillä matkalla hän törmää ensin Variksenpelättiin (Kari Kukkonen), joka haluaisi itselleen aivot sekä Peltimetsuriin (Juho Markkanen), joka haluaisi sydämen sekä Pelkurileijonaan (Jyri Ojansivu), joka kaipaisi enemmän rohkeutta. Ozin mahtava velho voisi varmaankin kaikkia auttaa, ja niin matka jatkuu. Hihittelin jatkuvalla syötöllä etenkin tälle kolmikolle. Variksenpelätti haaveili siitä, että pääsisi vihdoinkin derivoimaan ja Peltimetsurilla oli suuri tarve runoilla koko ajan. Kuulimme niin Shakespearea kuin Vexi Salmen tuotantoakin, ja huomioni kiinnittyi myös siihen, että jäykähköstä liikehdinnästään huolimatta peltiukolla oli varsin öljytyt lanteet kuitenkin. Hupaisa oli virkatussa asussaan säpsähtelevä leijona, joka pelkäsi etenkin pupuja yli kaiken.

 Mitenkäs mahtaa käydä? Löytyykö mahtava Ozin velho ja onko tapaamisesta apua, vai ehtiikö pahisnoita kätyreineen ensin? Jännän äärellä ollaan. Valtavat unettavat unikot tuntuivat vaikuttavan katsomoon asti, sillä seuralaiseni meinasi nukahtaa siinä kohtaa. Itse pysyin skarppina koko ajan lähinnä siksi, että hahmot olivat niin verrattomia ja meininki oli muutenkin hiukan överin värikästä ja vähän absurdiakin paikoitellen. Sellaisesta minä tykkään. "Walk this way´n" tahdissa taivallettiin ja olin havaitsevinani otteita Nirvanan "Smells like teen spirit"-kipaleesta myös? Leijonan jalkatyöskentelyä ja peltiukon leveää haara-askelta oli myös ilo seurata. Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin huima Lännen ilkeä noita, joka teki myös aikamoisen katoamistempun siinä silmiemme edessä. Ansaittua kohinaa ja kuhinaa alkoi katsomossa sillä hetkellä, supinaa "Mitä oikein tapahtui?!"

Lännen ilkeä noita vauhdissa 

 Olihan tämä nyt mainio jokaiselle jotakin -tyylinen koko perheen juttu. Värikkäistä, muuntautuvaisista lavasteista ja puvuista erityispointseja. Itselläni kävi vielä mielessä, että miksei Euroviisuissa olla nähty koskaan heinähattuja ja kastelukannu päässä olevia peltiukkoja ja puputossuisia leijonia valtavine kutreineen? Hittiainesta. Paluumatkalla ei jostain syystä näkynyt yhtä ainuttakaan tienvarsivarista. Kas nehän vapautettiin ja läksivät varmasti muihin hommiin.

Varikset kaffepaussilla 

 Ihmemaa Ozista on toukokuussa jäljellä enää yksi esitys, mutta syksyllä jatketaan taas! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatteri

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Ensi-ilta 1.4. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Sofi Oksanen
Ohjaus Miko Jaakkola
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Anne Niilola, Reeta Vestman, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Toni Harjajärvi, Antti Leskinen (jota näkemässäni esityksessä tosin paikkasi ohjaaja Miko Jaakkola) sekä äänenä Annuska Hannula

Aliide (Anne Niilola) ja Pasa (Toni Harjajärvi) 

 Viime lauantaina oli Kotkan Kaupunginteatterissa tuttu tuplanäytöspäivä. Hämeenlinnasta kun Kotkaan asti lähdetään, usein tulee samalla reissulla katsottua kaksi näytelmää. Tuona lauantaina vaihtoehtoina oli Puhdistus ja Häräntappoase, kaksi täysin erityylistä juttua. Suunnittelin alunperin niin, että katsomme raskaampaa kamaa ensin ja sitten kevyempää illalla, jotta olisi mukavempi ajella kotiin. (Joka tapauksessa meistä riippumattomista syistä ei ollutkaan toista vaihtoehtoa, kun illan Puhdistus oli peruttu...)

 Minähän en tee muistiinpanoja esitysten aikana. Joskus olen merkinnyt muutamia tärkeitä huomioita muistiin väliajalla tai kotimatkan aikana, mutta suurimmaksi osaksi nämä kirjoitukset syntyvät siten, että istun koneen ääreen ja yritän palauttaa itseni takaisin katsomoon kokemaan ja näkemään. Nyt Kotkan reissusta on kulunut neljä päivää ja olen vitkutellut Puhdistus-tekstini kanssa. Häräntappoaseesta oli helppo kirjoittaa. Miksi näin?

 Olen istunut koneen ääreen useampaan otteeseen, mutta ajatus takaisin katsomoon palaamisesta on tuntunut vaikealta ja jopa ahdistavalta. Yksin kotona ollessani on aiemmin ollut sujuvaa kirjoittaa ilman ylimääräistä häiriötä. Tällä hetkellä olen yksin kotona ja kuulostelen jokaista rapsahdusta ja huudahdusta, mikä seinän takaa tai ulkoa kuuluu. Kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. "Kiitos" Puhdistuksen, minusta tuli Kotkassa muutamaksi tunniksi hyvin säikky.

 Eletään vuotta 1992 Viron maaseudulla. Ikääntynyt Aliide Truu (Anne Niilola) istuu pienessä asunnossaan keinutuolissa tyhjin katsein. Jokin (tai joku?) mieltä painaa selvästi. Taustalla sotilaat kuulustelevat kovin ottein nuorta Aliidea (Reeta Vestman). Näiden kahden Aliiden välissä on metalliputkista koostuva seinämä ja lähes 50 vuotta. Yhtäkkiä ovi kolahtaa jossain takana kovaa ja saa minut säpsähtämään. Nuori nainen raahautuu viimeisillä voimillaan Aliiden ovelle apua hakemaan. Nainen on parikymppinen Zara (Ella Mustajärvi), kasvot ruhjeilla ja vaatteet riekaleina. Hän on pakomatkalla, mutta miksi? Ja miksi hän on tullut juuri Aliiden luokse?

Zara (Ella Mustajärvi) 

 Välillä palataan ajassa taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys käyvät dialogia keskenään, vanha Aliide yrittää selittää tekojaan nuorelle ja toisinpäin. Nuori Aliide piilottelee perunakellarissa Hansia (Mikkomarkus Ahtiainen), sisarensa miestä. Sisar Ingel on tyttärensä kanssa karkotettu kauas ja Aliidella on tässä sormensa pelissä. Mustasukkaisuus ja traaginen yksipuolinen rakkaus on saanut hänet tekemään asioita, joiden luulisi kalvavan koko loppuiän. Poikkeusolosuhteissa ihminen on valmis tekemään epätoivoisiakin tekoja. Nyt Hans olisi hänen ja vain hänen, viis siitä että Aliide on naimisissa Martinin (Jarkko Sarjanen) kanssa. Vaan ei - Hansin mielessä jäytää vain Ingel ja se, kauanko pystyy vielä piileskelemään kellarissa. Pois olisi päästävä.

Hans (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Aliide (Reeta Vestman) 

 Pelokas ja säpsähtelevä Zara kertoo Aliidelle tarinansa ja syyn, miksi ja mitä on pakenemassa. Pihaan kaartaa auto, autonovet pamahtavat kiinni, jostain takaa kuuluu pahaenteisiä askelia ja minä en uskalla kohta enää hengittääkään. Zara on piilotettava nopeasti liiankin tuttuun paikkaan. Tekee mieleni sulkea silmät, kun Pasa (Toni Harjajärvi) ja Lavrenti (Miko Jaakkola) astuvat esiin.

 Taisin viettää tämän 2,5h aika lamautuneessa tilassa. Silmäni olivat jälkikäteen jotenkin väsyneet, ihan kuin en olisi räpytellyt silmiäni ollenkaan. Muistan etenkin takaani kuuluneet äänet ja sen hetken, kun Pasa astui hullunkiilto silmissään ensimmäistä kertaa esiin. Järjettömän pelottava hahmo! Muistan Zaran paniikinomaiset liikkeet lattialla ja pelosta tärisevän äänen, Aliiden vapisevat jalat ja vaistomaiset väistöliikkeet Pasan kovistellessa häntä. Muistan nuoren Aliiden puhumassa hymysuin miehelleen ja ilmeen totaalisen muuttumisen, kun mies ei ollut näkemässä. Muistan selänpesun ja hyväilevät liikkeet ilman vastakaikua. Muistan tukitut ilmarakoset ja tuoksun, mikä jäi lopuksi saliin leijumaan pitkäksi aikaa. Loppukumarrusten aikaan minun teki mieleni nousta seisten aplodeeraamaan, mutta en pystynyt. Oli jotenkin lamautunut olo, enkä pystynyt hetkeen sanomaan juuta enkä jaata koko esityksestä.

 Mainitsin aiemmin, että kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. Omaa itseään, menneisyyttään, muistojaan ja valintojaan ei kuitenkaan pysty pakenemaan minnekään kolkkaan maailmassa. Ei Aliide eikä kukaan muukaan.

 En haluaisi nähdä tätä Puhdistusta uudelleen enkä törmätä päivänvalossakaan Toni Harjajärven roolihahmon kaltaiseen tyyppiin. Melkein meni yöunet nimittäin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tehtiin juuri näin ja näyteltiin juuri näin - ja minä näin ja KOIN tämän siten, että kaikki porautui kohtalaisen syvälle ihon alle ja muistiin. Aikamoinen kokemus. Aika harvoin on katsomossa niin totaalisen puristava olo.

 Puhdistus jatkaa Kotkan Kaupunginteatterin ohjelmistossa vielä syksyllä 2017. Lisätietoa tästä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatteri

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Suomenkielinen teksti Kristiina Drews ja Jukka Virtanen
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus Ari Ismälä ja Paul Herbert
Musiikin johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin
Lavastus ja pukusuunnittelu Iita Torvinen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen ja Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther
Tappelukoreografia Henry Holopainen ja Neil Owens
Musiikki The Bee Gees

Rooleissa : Juho Markkanen, Reeta Vestman, Annuska Hannula, Toni Harjajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Antti Leskinen, Lise Holmberg, Mirka Mylläri, Kari Kukkonen, Jarkko Sarjanen, Neil Owens, Verna Laine, Jaakko Kemppainen, Silja Jernfall, Ella Mustajärvi ja Veera Eskelinen sekä lisäksi tanssijoita/avustajia Anne-Mari Kahri, Nea Laakkonen ja Riikka Pelo

 Joskus viime vuonna pitemmältä teatterireissulta palatessamme radiosta pamahti ilmoille The Bee Geesin "Stayin´Alive" ja oli pakko vetäistä volyymit täysille. Totesin siinä samalla ääneen, että voi kunpa joskus näkisin Saturday Night Feverin teatteriversiona. No, kauaa ei sitten mennytkään kun Kotkan Kaupunginteatteri infosi tulevasta ohjelmistostaan ja minä kiljuin riemusta. En ole edes ihan varma, olenko itse elokuvaa koskaan kokonaan katsonut. Valikoituja tanssimuuveja ja Travolta-poseerauksia silti osaa vähän yksi jos toinenkin kehittää... Sen sijaan olen todistetusti ainakin kerran nähnyt Saturday Night Feverin jatko-osan eli juurikin Staying Alive-nimisen leffan. Olin nimittäin äitini kanssa katsomassa sitä oikein leffateatterissa ja matkalla bussipysäkille äiti koetti kävellä rytmikkäästi Travolta-askelin tietynlaisessa tahdissa ja olin hävetä silmät päästäni. Elettiin 80-luvun alkua ja silloin hävetti moni muukin asia. Muistan, etten kauheasti digannut discomusiikista, Bee Geesin falsettiäänistä ja tiukoista korneista housuista ja leveistä lahkeista. No, en minä aikoinaan voinut sietää Bohemian Rhapsodyakaan ja nyt laulan sitä töissä itsekseni silloin kun asiakkaita ei ole paikalla. Vanhemmiten alan näemmä pehmetä ja lämmetä mitä ihmeellisimmille asioille, kuten Risto Kaskilahdelle.

 Samalle lauantaille olisi ollut tarjolla pari muutakin ensi-iltaa, mutta me valitsimme lauantai-illan huumaksi Kotkan. Kauniissa säässä matka sujui varsin joutuisasti ja kyllä, pakko oli virittäytyä tunnelmaan kuuntelemalla kännykällä YouTubesta The Bee Geesiä. Jotenkin sieltä nousi esiin "Tragedy"-biisi ja sitä luukutin useampaan otteeseen (myös Kummelin Musa Corner-versiona, jossa Kipin veljekset pistävät vibaa punttiin). Kotkassa olimme perillä jo 1,5h ennen h-hetkeä ja taisimme olla teatterissa illan ensimmäiset asiakkaat. Olipa kotoisa vastaanotto! Meille intoonnuttiin kertomaan uusituista vessoista ja ravintolatiloista ja tuntui siltä, että saimme muutenkin ihan spesiaalikohtelua ravintelin puolella. Oli varsin tervetullut olo, ja hienoksi on paikat remontoitu kesän aikana!

Tästä vähän mallia enshätään 

 Musikaalin päähenkilönä heiluu nuorimies Tony Manero (Juho Markkanen), joka painaa duunia maalikaupassa viikot ja käy töiden jälkeen riitelemässä kotona vanhempiensa ja siskonsa kanssa. Jätkällä on tukka takana ja elämä edessä, kirjaimellisesti. Vaan kun lauantai koittaa, kundi pistää fledan vieläkin parempaan kuosiin ja parempaa paitaa ylle ja eikun discoon jorailemaan. Parketilla lannetta ketkuttavat myös Tonyn parhaat kaverit Bobby C (Toni Harjajärvi), Joye (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Double J (Osku Haavisto), mutta näillä jätkillä lanne tuntuu nytkyttävän enemmänkin muuhun tarkoitukseen kuin tanssimiseen. Naiset ja lähinnä naisten kaataminen auton takapenkille tuntuu olevan se elämän tarkoitus. Naisia pörrää kyllästymiseen asti salskean Tonynkin ympärillä ja mikä jottei. Tony sen sijaan haluaa vain tanssia. Siinä hän on hyvä, ja se tuntuu olevan ainut asia, joka saa unohtamaan paskan elämän ja ihan kaiken. Kun mikään ei tunnu miltään, paitsi tanssi. Ymmärsin hyvin Tonya, itselle kun tuntuu olevan teatteri se ainut juttu, josta saa jonkinmoisia kicksejä. Vaan voiskos olla jotain muutakin kuin tanssi? Elämähän on vielä edessä ja kaikenlaiset mahdollisuudet. Discossa järjestetään tanssikilpailu, jonka voittajapari saisi rahapalkinnon ja vapaan pääsyn lukuisille parketeille. Ensin pitäisi tosin löytää tanssitaitoinen partneri ja Tony iskee silmänsä mystiseen kaunottareeseen, Stephanie Manganoon (Reeta Vestman) ja kokeilee viehätysvoimaansa häneen. Miten mahtanee käydä? Kohtaavatko haaveet ja toiveet?

Tonyn ja Stephanien kahvitteluhetki 

 Käsikirjoitus ei minusta kovin ihmeitä tarjoile, irrallisia kohtauksia kotoa, duunista, discosta ja vaarallista Brooklynin sillalla keikkumista. Lavastus kyllä toimi ja vei New Yorkin yöhön. Tonyn veli aiheuttaa pahennusta perheessä lopettamalla pappisuransa, Bobby C tuskailee tyttöystävänsä kanssa ja vähän tapellaankin. Välillä kävi mielessä, että älkää siinä nyt selitelkö ja jaaritelko, vaan TANSSIKAA! Kyllä, livebändi on paikalla koko ajan ja sieltä kun lähtee tykkiä biittiä tulemaan, koko sali sähköistyy kuin taikaiskusta. Aikamoista herkkua on nimittäin sitten tanssikohtaukset ja biisit. Porukka vetää mielettömällä draivilla ja väkisinkin ajattelin, että onko uljaampaa näkyä kuin linjasto komeita miehiä vetämässä discomuuveja lavan etuosassa. Silmälasini melkein höyrystyivät tuosta näystä. Hiukan näyttää myös kornilta, mutta juuri sopivasti. Ajoittain jopa pornahtavalta, etenkin huikea dj Monty pinkissä takissaan (Jarkko Sarjanen), josta tuli mieleeni Boogie Nights-elokuva. Miksei kenelläkään ollut päällään sellaista Danny-henkistä tiukkaa kokohaalaria, jossa olisi ollut edusta miltei napaan asti auki ja rintakarvat olisivat tursuilleet ulos ja lisänä kunnon viikset ja ehkä myös permis? Ehkä saatoin myös mielessäni kuvitella itseni joukkoon vetämään  tiukkoja muuveja juuri tuollaisessa lookissa. Sisäinen tanssijani on melkoinen parkettien partaveitsi nimittäin, muuvit hyytyy sitten niitä toteuttaessa. Unelmissaanhan voi vetää vaikka minkälaisia kuvioita, eikö vaan?

 En nyt ihan ensimmäisenä ajatellut Juho Markkasta Tony Maneron rooliin, sillä olin tottunut näkemään hänet enemmänkin rockhenkisissä vedoissa hiukset pystyssä eikä sliipattuna (varsinkin Muskettisoturit-musikaalissa huimana Nikki Sixx- look-alikena) eikä ainakaan öljylanteisena tanssijana. Mahtavalla asenteella Juho kuitenkin rankan roolinsa vetää ja hikihän siinä meinasi katsojallekin kohota otsalle moista menoa katsellessa. Selkeä työvoitto. Lavakarismaahan häneltä löytyy vaikka muille jakaa. Ilo silmälle, jos noin kehtaa sanoa näin hyvää vauhtia keski-ikäistyvän rouwashenkilönkin näkökulmasta.

 Mieleenpainuvimmat laulusuoritukset löytyivät naisten puolelta, kun Annette (Annuska Hannula) ja Stephanie antoivat kuulua. Olinkin jo jonkin aikaa odotellut, että missä ja milloin pääsisi näkemään Reeta Vestmania taas tositoimissa. Vähän yllättäen tuli sieltä sitten se Tragedykin toisen nimisenä (ja hyvä niin, en osannut bongata sitä biisilistasta etukäteen ja olin jo ehtinyt unohtaa odottaneeni juuri sitä) ja kun tajusin mistä kipaleesta on kyse, melkein pillahdin riemusta itkuun. Harjajärven Tonihan sai kunnian vetää tuon ja huh hei että olikin herkkua! Silkkaa nannaa oli myös Monty-dj:n meininki ja Disco Infernot, olisin kuunnellut Jarkko Sarjasen rouheaa ääntä vaikka kuinka ja kauan. Tanssikohtauksissa en oikein tiennyt että ketä olisin seurannut, kun oli niin paljon silmäkarkkia lavalla hyväryhtisten nuorukaisten ja sorjasääristen naisten muodossa. Lyhyissä shortseissaan ketkuttavaa Ella Mustajärveä oli varsinkin mukava seurailla.

 Hieman oli ensi-iltajännitystä ilmassa ja pientä jäykkyyttä muutamissa kohtauksissa, eikä mielestäni Tonylla ja Stephaniella vielä kipinöinyt riittävästi, mutta erittäin erittäin lupaavaa... Kävi mielessä se, että pitäisiköhän tulla uudestaan katsomaan myöhemmässä vaiheessa pikkujouluaikaan, kun saattaa väki katsomossakin intoutua tanssimaan pienessä nousuhumalassa? Ja hankkia jostain asiaankuuluvia vermeitä, nyt kun mukanani oli vain kasa hopeanauhaa esittämässä hajonnutta peilipalloa. Tolppakengät jalkaan ja afroperuukkia päähän.

 Esityksen jälkeen löysimme itsemme kuuntelemasta mm. Boney M:n Daddy Coolia näyttelijälämpiöstä, mutta se on sitten taas ihan toinen tarina se. Kotomatka sujui vähemmäniloisesti kauheassa kaatosateessa, mutta discohitit soivat edelleen ja isäntä intoutui näyttämään kotona muutaman Travolta-poseerauksen ja kokeili huonoin tuloksin sitä asianmukaista kävelytyyliäkin, joka Juho Markkaselta sen sijaan luonnistui varsin mallikkaasti. Sitäkin olisin voinut katsella enemmän, ja niitä "kone käynnissä" lannetta hytkyttäviä jätkiä tyköistuvine housuineen.

 Suosittelen myös kaivamaan jostain elokuvan "Night at The Roxbury" (omalla vastuulla).

 Esityskuvat (c) Juha Lahtinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatteri

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 16.4. 2016, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Sovitus Simon Reade
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Tommi Kainulainen
Koreografi Neil Owens
Lavastus Lucie Kuropatová
Puvustus Lucie Kuropatová ja Anne Hannula
Valosuunnittelu ja projisoinnit Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther ja Tommi Leinonen

Rooleissa : Lise Holmberg, Antti Leskinen, Rosanna Kemppi, Mirka Mylläri, Johanna Kuuva, Ida Riikonen, Maija Lintunen, Anne Niilola, Miia Maaranen, Meiju Järvimäki, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Jarkko Sarjanen, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Olle Tepponen ja Jaakko Piirainen

 Kirjoitan tätä samaan aikaan, kun puoli Suomea katsoo MM-lätkää ja toinen puoli vahtaa, onko norppa kivellä. Mitä tekemistä näillä tiedoilla on Ylpeyden ja ennakkoluulon kanssa? Ei niin mitään. Siis asiaan. En ole Jane Austenin tuotantoon perehtynyt ainakaan kirjallisessa muodossa, mutta toki olen nähnyt elokuvaversiot niin tästä kuin Järki ja tunteet-spektaakkelista myös. Jälkimmäisestä näin teatteriversionkin Helsingin Kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten, tykästyin siihen kovasti ja kävin ihan peräti kolme kertaa katsomassakin, koska eversti Brandon... Kotkan Kaupunginteatteri sai nyt kunnian toimia Ylpeys ja ennakkoluulo-näytelmän Suomen kantaesityksen näyttämönä.

 Kumpaakin teosta yhdistää ainakin se, että molemmissa on liuta nuoria neitoja, joiden olisi tärkeää löytää itselleen pätevä ja rikas aviomies. Muuten on ihan pelkkä nolla, ja arvoasteikossa pahnanpohjimmaisena. No, kummassakin teoksessa on sitten myös ainakin muutama tavalla tai toisella hupsu mies ja lisäksi pukuja, tiukkoja käyttäytymissääntöjä, hössöttävä äiti, ryhdikkäitä selkiä, pokkurointia ja mainitsinko jo puvut? Lisäksi paljonpuhuvia katseita, kohteliaisuuksien sekaan piilotettua "lue rivien välistä"-tylytystä, kirjeitä... Tässä Bennetin perheen neitokaisilla on kova hoppu tehdä vaikkapa tanssiaisissa vaikutus johonkuhun komeaan upseeriin, paitsi että yhtä taitaa kiinnostaa kirjallisuus enemmän ja sitten on neiti Elizabeth Bennet (Rosanna Kemppi), joka menisi avioon vain rakkaudesta. On siinä isä ja äiti Bennetillä huolehdittavaa ja murehdittavaa kerrakseen.

 Naapurustossa majailee tyylikäs nuoriherra Bingley kiharine otsasuortuvineen (Teemu Koskinen), ja hänpä iskee silmänsä neiti Janeen (Mirka Mylläri). Bingleyllä on vieraanaan mysteerimies, komea mutta jääkylmä mr Darcy (Colin Firth eipäs kun Toni Harjajärvi) ja selvähän on se, että Ellu ja herra Darcy törmäilevät toisiinsa kohtalokkain seurauksin. Jos katseet voisivat tappaa, syntyisi ensikohtaamisesta heti ruumiita, sen verran tylyä on kohtelu puolin ja toisin.

Iloluontoista tanssia Darcyn ja Elizabethin malliin (c) Tommi Mattila 

 Alkukuvasta pidin kovasti - väki saapuu lavalle vaivihkaa ja näyttäytyy ensin silhuetteina taustaa vasten. Sama toistuu myös näytelmän julistekuvassa sekä käsiohjelman kannessa, molemmissa lisäksi vielä tummia shakkinappuloita. Melkoisella pelikentällähän tässä ollaan, ja tarkkaanharkittuja siirtoja tehdään. Joillakin pelitaktiikka pettää, joillakin ei. Voittoon tarvitaan muutakin kuin vastustajan huonoja siirtoja.

(c) Matti Vahtera 

 Pidin älyttömän paljon myös siitä, miten taulunkehyksiä käytettiin eri tilanteissa. Neidot seisoivat kehyksissä herra Collinsin (Mikkomarkus Ahtiainen) tarkan katseen alaisena ja tarvittaessa pyrkivät katseelta piiloonkin (ihan syystä, minäkin olisin mennyt). Kirjeitä ääneen luettaessa kirjeen lähettäjä saikin raamit kaulaansa ja sieltäkäsin kertoi tervehdyksensä kaikelle kansalle. Raamihomma lähti sitten jossain vaiheessa käsistä ja menetti tehonsa silmissäni, kun niitä alkoi olla vähän joka paikassa. Toki veikeäilmeisen herra Wickhamin (Osku Haavisto) muotokuva sekä upea kokovartalomaalaus istuvasta herra Darcysta vetosi minuun, varsinkin kun viimeksimainittu komeasti astui vielä taulusta ulos. Loistava tehokeino!

 Olihan tässä melkoista vehkeilyä ja verkonkudontaa, mutta kuka loppupeleissä sitten kenenkin ansaan lankesi ja millä konsteilla? Mieleeni jäi etenkin kohtaus, jossa Bingley tulee tapaamaan Janea pitkästä aikaa, ja ryhdikäs olemus menee aivan spagetiksi, kun mies kohtaa rakkaansa katseen. Darcyn ja Elizabethin yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kipinää ja tulisia katseita ja bonuksena kaunista dialogia. Isä Bennet (Antti Leskinen) tarjosi osuvimmat sutkaukset, Lady Catherine de Bourgh (Anne Niilola) jäätävimmän sisääntulon ja olemuksen, Jarkko Sarjasella oli komein peruukki ja herra Collinsin koko hupaisa olemus oli täyttä timanttia, vaikka aluksi se minua ärsyttikin suunnattomasti. Kummasti oudosti hyppelehtivään ja huudahtelevaan miekkoseen sitten tykästyi, mutta naimisiin en olisi hänen kanssaan kyllä mennyt mistään hinnasta. Siinä mielessä kävi vähän sääliksi neiti Charlotte Lucasia (Ella Mustajärvi), joka moiseen ryhtyi. Miehestä ei välitä piirun vertaa, mutta koti on kaunis sentään ja se riittäköön. Hah, sanon minä!

(c) Tommi Mattila 

 Aion myös ottaa sanontarepertuaariini liian vähänkäytetyn ilmaisun siitä, jos aikoo poistua jonnekin. "Minä vetäydyn tästä ruokailuhuoneen puolelle" saa kohta uuden tulemisensa, sanokaa mun sanoneen.

 Liki kolmetuntinen puhedraama on aina haaste minullekin (ja etenkin miehelleni, joka ihme kyllä sinnitteli hereillä koko näytöksen läpi!), mutta kummasti sitä aika vierähti Austenin parissa. Niinhän se on, että tarina ja hahmot veivät mukanaan. Tanssiosuuksia oli myös hauska seurata.

 Itse kävin tämän katsomassa perjantaina ja lauantaina olin menossa katsomaan Pertsaa ja Kilua, kun samaan aikaan bloggaajakollegani Simo oli menossa Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Bloggaajakollegoiden kanssa harvoin törmäilee muualla kuin Helsingissä tai Tampereella, mutta tällä kertaa siis Kotkassa. Tästä voitte lukea Simon mietteitä esityksen tiimoilta.

 Omalta osaltani ylpeys ja ennakkoluulot karisivat viimeistään esityksen jälkeen, kun suuntasimme Kotkan yöhön paikallisoppaan ohjastamana. Se onkin sitten taas ihan toinen juttu se...

 (näin esityksen vapaalipulla, kiitos lipunmyyjälle sählingin selvittämisestä!)

Jossain pohjoisessa / Kotkan Kaupunginteatteri

Jossain pohjoisessa / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 23.1. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus John Cariani
Suomennos Tommi Kainulainen
Ohjaus Snoopi Siren
Lavastus ja puvustus Iita Torvinen
Valosuunnittelu Erkko Horttanainen ja Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen
Projisoinnit Erkko Horttanainen

Rooleissa : Tomi Alatalo, Ella Mustajärvi, Toni Harjajärvi ja Johanna Kuuva

 Parhaat yllätykset tulee yleensä teatteriesityksistä, joista en etukäteen tiedä yhtikäs mitään. "Jossain pohjoisessa" kiinnosti tietysti kovasti ennalta ihan vaan siksi, että ohjaajana Snoopi Siren ja lavalla minua miellyttäviä tyyppejä. Tällä combolla ei voisi mennä ainakaan kauhean pahasti metsään/umpikinokseen? Käsiohjelmakaan ei etukäteen valaissut aihetta sen enempää, kuin että näytelmä kulkee alaotsikon "Rakkautta revontulien alla" kera. Näytelmän kantaesitys oli muuten vuonna 2004 (Portland Stage Company) ja sen alkuperäinen nimi on "Almost, Maine".

 Pari tuntia myöhemmin olin roska silmässä aika pahasti. Oli käynyt ilmi, että Almost, Maine kääntyy kätevästi suomeksi muotoon "melkein kylä", jossa yksi henkilöistä asui. Roolihahmoja taisi olla peräti 19, ja näyttelijöitä vain neljä. Mitenkäs tämmöinen on mahdollista ilman, että katsoja menee sekaisin? Voi kyllä on, teatterissa kaikki on mahdollista. Näytelmä koostuu lyhykäisistä kohtauksista eri ihmisten välillä. Ollaan jossain pohjoisessa kirjaimellisestikin, revontulten ja tähtitaivaan alla, ja lunta tulvillaan on raikas talvisää.

Ella Mustajärvi ja Tomi Alatalo 

 En ole mikään paatumaton romantikko ja kaikki ylimakeat, lässynlää hattaramaiset rakkausjutskat saa lähinnä aikaan puistatuksia. Mutta voi tämä näytelmä se hiipi salakavalasti paidankauluksesta sisään ja täytti lämmöllään koko kehon varpaisiin asti, ja sai minut hyrisemään tyytyväisyydestä, hymy huulilla ja kyynel silmäkulmassa. Miten voikin olla näin sympaattista, lämpöä hehkuvaa porukkaa lavalla ja millaisia tilanteita! Arkisia, elämänmakuisia. Yksi pariskunta istuu penkillä, toinen jää istumaan spanielinkatseen kera lumipallo käsissään. Yksi on hukannut toisen kenkänsä luistelureissun jälkeen, yksi kantaa säkkikaupalla mieheltään saamaa rakkautta ja penää toiselta vastavetoa, joka onkin melkoinen. Jaska suree tuopin ääressä yksinäisyyttään ja sitä, että on melkoinen kelmi. Rami ja Topi retkahtavat täysin yllättäen kesken perinteisen perjantaisen kaljoittelun. Unelma etsii toivoa ja toisinpäin. Pete istuu edelleen penkillä lumipallo kädessään, odottaa ja ihmettelee. Moottorikelkkareissu päättyy erikoisesti Peetulla ja Retulla.

Johanna Kuuva ja Toni Harjajärvi 

Kaikki roolihenkilöt ovat niin pirun symppiksiä, että heille toivoo pelkkää hyvää. Parasta on se, että itse tarinat tarjoavat ennalta-arvaamattomia käänteitä, hiukan absurdejakin. Kyllä elämässä tulee jatkuvalla syötöllä kaikkea hassuakin eteen, kun vaan pitää silmät ja korvat auki. Ja sydän on paikoillaan, eikä murusina pussissa. Voi törmätä naapuriin, joka pitää ensinnäkin kirjaa asioista, jotka voivat satuttaa ja toisaalta asioista, joita pitää pelätä. Kumpaan kirjaan pistäisitte rakkauden? Entä Jumalan?

 Teksti tarjosi hauskoja sanakäänteitä ja koukkuja, murrettakin viljeltiin kivasti. Hahmot olivat välillä aika hassujakin ja sekös nauratti, muttei pilkallisella tavalla, ei suinkaan. Taustalle yllättäen pamahtavat "valttikortit" sen sijaan naurattivat eri tavalla, harmi ettei niitä tyyppejä kaikkia nähty ihan livenä. Väki kulki toppavaatteissa, pitkissä kalsareissa, pilkkihaalareissa ja Reinoissa, tuli kotoisa olo. Mukava olo. En ole aikoihin liikuttunut näin paljon missään, musiikkivalintojenkin syytä se.

 "Jossain pohjoisessa" jätti äärimmäisen mukavan olon, niin kuin ystävän lämmin halaus ja kupillinen maukasta kaakaota, ja mummon kutomat villasukat jalassa. Ja tumput kädessä. Paksut, ihananlämpöiset tumput talvipakkasella. Pussillinen paahdettuja  kastanjoita.

 Onneksi löysin tämän näytelmän. Ja tämä näytelmä löysi minut. *huokaus*

 (näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Snoopi Siren

Haastattelussa Ella Mustajärvi

'Anne Kotkasta' toivoi jo pari vuotta sitten tätä haastattelua, joten... Ella Mustajärven tapasin huhtikuun puolivälissä 2015 Kotkan Rossossa.

Vuonna 1980 syntynyt Ella on horoskoopiltaan kaksonen. ”Kotoisin oon Vaajakoskelta, Jyväskylän läheltä vaikkakin Helsingissä kävin syntymässä. Lukioon asti asuin Vaajakoskella, sieltä lähdin Tampereelle, sieltä Pietariin, sieltä Helsinkiin ja sieltä Kotkaan. Että semmoinen kierros! Kotkassa oon asunut nyt kaksi vuotta, 2013 alkoi kiinnitys ja sitä ennen vierailin täällä puolisen vuotta”, luettelee Ella.

Mitä harrastat? ”Tykkään lukea ihan hirveesti ja kaikenlaista. Tällä hetkellä mä harrastan eniten kotia! Kaikenlaista näperrystä ja kukkahommia ja muuta. Johtunee siitä, että muutettiin hetki sitten. Oon harrastanut ratsastusta kymmenisen vuotta aikoinaan ja se olisi edelleenkin ihana harrastus, mutta mahdollisuudet siihen on niin kaukana paikkojen suhteen, ja työajatkin on sellaiset, ettei yksinkertaisesti ehdi missään vaiheessa. Kesällä ajattelin taas käydä ratsastamassa ja mulla on ovela suunnitelmakin. Ajattelin ostaa avopuolisoni pojalle synttärilahjaksi alkeiskurssin, ja itse sitten kulkeudun muka vahingossa paikalle myös. Hah! Sithän mä tykkään myös lenkkeillä silloin tällöin. Nyt tosin en voi sitäkään tehdä, koska pari viikkoa sitten mulla murtui varvas ja meni sijoiltaan samaan aikaan. Kävelin päin vessan ovea *kops* ja varvas jäi niille sijoilleen. Lääkäriä nauratti kovasti jostain syystä, kun tutkiskeli varpaitani. 'Onpas sulla pitkät ja jännät varpaat, ovatko nämä kaikki kenties murtuneet?' 'Ovat.' No, pari päivää tämän jälkeen mulla jäi jalka oven väliin ja se varvas meni uudestaan... Oon siis hiukan tapaturma-altis”, hekottaa Ella leppoisaan tyyliinsä.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En enää. Oon siis Pietarissa käynyt teatterikouluni (Pietarin valtiollinen teatteritaiteen akatemia, olin siellä viisi vuotta) ja toisen vuoden tehtävänä muodostettiin orkesteri. Kesän aikana piti valita itselleen joku soitin ja mä valitsin nokkahuilun. Luulin, että se on helppo soitin ja väärässä olin. Orkesterin tarkoituksena oli hitsata ihmiset yhteen ja opettaa meidät kuuntelemaan toisiamme, se toimi kyllä hyvänä opetusmetodina. Enää en osaa soittaa nokkahuilua, valitettavasti.”

Mitä sanoisit sinun vahvuudeksesi/erikoistaidoksesi ammatillisessa mielessä? ”Mä oon hyvin fyysinen, pystyn tekemään kaikenlaista ja paljon, ja tykkään siitä kyllä. Mulla on tanssi-ja urheilutaustaa. Lisäksi mä olen tarkka. En tiedä tuleeko se mun stanislavskilaisesta koulutuksestani vai ihan omasta päästäni. Koulussa oli välillä melkoista pilkunviilaamista ja pää meinasi räjähtää, mutta mä oon myös hyvin järjestelmällinen ihminen. Heikkouteni on laulutaito, sillä se ei oo järin hyvä ja laulamista arastelen näyttämöllä eniten. Käyn siksi laulutunneilla. Jaa erikoistaitoja? Teen kuperkeikan ja siitä spagaatin. Oon tehnyt sen myös yökerhojen tanssilattioilla aika usein, ja siitä myös huomaa bileissä, milloin on tietty kulminaatiopiste tavoitettu. Esityksiin oon yrittänyt sitä myös tunkea, huonolla menestyksellä.”

Olisiko laulutaidon lisäksi joku muu taito, minkä haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata kunnolla näyttämötaistelua. Oon tehnyt sitä kyllä jonkun verran, ja Oula Kittihän teki taistelukoreografian meidän 'Romeo ja Julia 2'-näytelmään, mutta haluaisin osata sitä oikein hyvin. Kehon-ja mielenhallinta on siinä niin mahtavaa. Mä ilmeisesti tykkään kaikenlaisista kurinalaisista asioista.”

Ella teatterin kulmilla (c) Teatterikärpänen

 Mikä on ollut suurin haaste, joka on tullut eteesi näyttelijänä? ”Kyllä se loppupeleissä oli se Venäjän koulu, näin jälkikäteen ajateltuna. Mä meinasin tulla sieltä joka vuosi takaisin, mutta en kehdannut koska ylpeys ei antanut periksi. En osannut kieltä aluksi yhtään, olin kolme kuukautta puhumatta enkä pystynyt kenellekään sanomaan edes miltä musta tuntuu. Multa kiellettiin englanninkielen käyttö, onneksi kurssilla oli pari jotka osasi englantia ja ne aina tulkkasivat mulle, mutta sitten yhtenä päivänä sekin kiellettiin. Venäjänkielenopettajani avulla opin sitten pikku hiljaa kielen, mutta kyllä se aluksi oli kamalaa kun en saanut sanotuksi mitään. Kielitaito olikin sitten näyttelijän koulutuksen mukana tullut suurin lahja”, hehkuttaa Ella.

Missä vaiheessa kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Ihan pienestä asti olen ollut kiinnostunut. Mun isäni oli biljardiammattilainen ja piti biljardisaliakin jossain vaiheessa, ja isän biljardikaveri oli tarpeistonhoitajana Jyväskylän Kaupunginteatterissa. Sitä kautta saatiin sitten halvempia lippuja ja

80-luvun hitin 'Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen' kävin katsomassa monta kertaa ja mietin jo silloin, että olispa kivaa tuo. Kadehdin mun pikkuveljeäni, koska hänen luokallaan oli yhden näyttelijän tytär ja ne pääsi kulissikierroksille ja vaikka minne. Mua harmitti, koska en itse päässyt sinne ja mua kiinnosti kauheasti, miten ne lavasteet on rakennettu ja miten sinne maailmaan pääsee sisälle. Pikkuveli elvisteli tietämyksellään ja mua otti rankasti päähän. Pienenä olin myös tosi pitkään hyvin ujo, oon mä kyllä vieläkin, enkä uskaltanut pyrkiä mihinkään. Kävin yhden harrastajateatterin pääsykokeissa ja jäädyin siellä ihan täysin, mistään ei tullut mitään. Oon siis vähän myöhäisherännäinen koulun suhteen.Onneksi pääsin sinne Venäjälle ja sehän oli vähän niin kuin viimeinen vaihtoehto mulle, koska olin jo 26-vuotias silloin. Mä vaan jäädyin ja olin rikki ihan kaikissa mahdollisissa pääsykokeissa. Hirveä valmistautuminen ensin … ja kaikki kuolee kun pääsee raadin eteen. En meinannut pystyä mihinkään. Mietin jossain vaiheessa, kannattaako tätä hommaa nyt sitten tehdä kun on tällainen pelkuri-urpo mutta toisaalta tiesin, että mä kyllä osaankin. Venäjällä kokeissa kaikki oli jotenkin ihan erilaista. Siellä olet vieraassa maassa ja latelet vieraalla kielellä ulkoa opetellun tekstin, kun et edes periaatteessa ymmärrä mitä

sanot, vaikka tiedätkin mistä teksti kertoo. Se jotenkin vapautti mut, piti mennä kirjaimellisesti rajan yli, että pääsin vauhtiin. Ja hyvä että menin! Oon toisaalta myös iloinen siitä, että pääsin kouluun vasta myöhemmällä iällä, koska parikymppisenä mulla olisi varmaan pää hajonnut. Joittenkin vaan täytyy mennä myöhemmin!”

”Tuota kouluahan ennen mä olin harrastajateatterissa, Jyväskylän Työväenteatteriin menin 1997 ja

'Kaunis Veera' oli ensimmäinen juttu, jossa olin tanssijana. Siinä teatterissa olin monessakin näytelmässä jatkossa mukana ja loppupeleissä olin varmaan kaikissa mahdollisissa Jyväskylän harrastajateattereissa. Koko ajan oli joku proggis mulla käynnissä, se oli vähän elämäntapakin

niihin aikoihin, koska muuten olin työttömänä. Tampereelle muutettuani olin Ylioppilasteatterissa ja opiskelin vuoden teatterin-ja draamantutkimusta, ennen kuin lähdin Pietariin.”

”Olinhan mä toki ala-asteella koulun näytelmissä mukana. Suosikkini on edelleen 'Kevään kukkaset heräävät'-näytelmä, jossa meikäläisen esittämä kevään kukkanen heräsi sillai, että levitin silmäni niin auki että niihin ihan sattui. Äitini oli ylpeänä katsomossa, siellä se tytär ylinäyttelee jälleen, hyvä hyvä! Liikuntaahan mä harrastin tosi ahkerasti tuolloin, ratsastusta ja koripalloa, ja tanssi tuli mukaan myöhemmin yläasteella”, muistelee Ella.

”Mä siis hain monta kertaa Nätyyn ja TeaKiin, mutta en päässyt niissä juuri alkua pidemmälle koskaan. Hauskaahan oli sitten se, että ensin mä olin neljä vuotta Pietarissa koulussa ja sitten tulin vaihto-oppilaaksi Suomeen TeaKiin, oli jännä kävellä siellä aulassa ja käytävillä ja miettiä, että nyt mä olen täällä opiskelemassa, mutta en pääsykokeiden kautta. Samat ihmiset oli mulla sitten opettajina, jotka oli pääsykokeitteni aikaan raadissa...”

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? Olisiko joku vaihtoehto B? ”Ystäväkirjoihinhan mä kirjoittelin aina näyttelijän lisäksi eläintenhoitajan (eläintarhassa) tai eläinlääkäri. Sitten tuli tää New Kids On The Blockin tyttöystäväkausi, mutta se on taas sitten ihan eri asia.”

Miksi olet näyttelijä? ”En mä loppupeleissä osaisi tehdä mitään muuta. Se on ollut aina ja kaikkialla mukana, jollain tavalla. Yli puolet elämästäni on mennyt harrastuksen tai työn kautta teatterin parissa. Se vaan on. Mua alkaa hei nyt itkettää!”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se kenties on tullut?

”Mähän oon kauheen hätäinen ihminen. Pietarissa mun 'Masterini' (eli pääopettajani)

Arvid Zeland ja Ludmila Chesnakova opettivat mulle rauhallisuutta, eli mitä se rauha oikeasti siellä näyttämöllä on. Neljä vuotta sitä paukuttivat mulle päähän ja menihän se sitten. Ja lisäksi sitten se, ettei pidä ottaa itseään liian vakavasti. Mä olen aivan liian itsekriittinen.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita arvostat tai ihailet erityisen paljon? ”Lapsesta asti mun suosikkini on ollut Katharine Hepburn, oon lukenut kaikki elämäkertansa ja katsonut kaiken mahdollisen häneltä jo tosi nuorena. Hänessä oli myös sitä rauhaa! Kaikissa mun työkavereissani on myös jotain ihailemisen arvoista. Ja sit tietysti Pirkka-Pekka Petelius. Aluksi pidin häntä vain

hauskana miehenä, mutta hänhän on tosi fyysinen ja pienillä asioilla tekee todella paljon. No nythän tulee kaikenlaista mieleen : Kate Winslet on sydämellä mukana kaikessa mitä tekee ja on vaan niin helvetin hyvä näyttelijä, ja lisäksi kaunis ja normaalikokoinen ihminen, eikä mikään rimpula.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Ai että, mä vastaan Alan Rickman! Ooooohoooohoooo! Hän on niin ihana, ja hänellä on myös ehkä maailman ihanin artikulaatio. Hän puhuu niiiin kauniisti!” innostuu Ella.

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mun pitäisi varmaan vastata Ella Fitzgerald, olen saanut nimeni hänen mukaansa. Kiitos ukilleni, hän sai

päättää nimeni. Hei, Ewan McGregorin kanssa haluaisin laulaa Moulin Rougesta jonkun kappaleen, aaaah! Hänellä on sielu mukana laulamisessakin. Eiiii kun mä haluaisin laulaa Leif Wagerin kanssa

'Romanssin'! Saako vielä vaihtaa? Saako vastata molemmat? Voisin laulaa Ewanin kanssa myös sen

'Romanssin'...”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Kajaanin Kaupunginteatterissa, Kotkan Kaupunginteatterissa. Loistava Company – ryhmässä. Ja oppilasteatterissa Pietarissa ja TeaKissa. Ja harrastajateattereitahan on monta.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ” 'Loistava Ella!' on elämäni ensimmäinen monologi. Se lähti täysin vitsistä liikkeelle, mutta siitä muodostuikin monologiesitys, josta tuli vieläpä oikein hyvä. Sen esityksen kanssa kierrettiin kaksi vuotta, ja sehän kertoi Ella Erosesta.

'Niskavuoren nuori emäntä'-näytelmässä Loviisan rooli oli todella hieno ja kiitos Tommi Kainulaiselle siitä, että uskalsi ottaa mut siihen noin vaan. Ja 'Tumma vaniljaviidakko'-monologini, joka pyörii tällä hetkellä täällä Kotkassa (huom. kevätkaudella 2015 vain). Tosi rankka teksti, ja siitäkin tuli hyvä juttu. Nämä on tärkeimmät, mutta samalla myös haastavimmat roolityöni.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”On, Jago Othellosta. Miksi? En tiedä, onko sitä koskaan kukaan nainen esittänyt, ehkä onkin, mutta se on vaan niin hieno hahmo. Joku siinä kiehtoo, se pirullisuus

ja kaikki. Toinen roolihaaveeni on sitten Nummisuutareiden Esko! Se olisi siistiä.”

Miten sinä määrittelet sanonnan 'teatterin taika', vai voiko sitä edes määritellä? ”Olen tehnyt sitä pitkään, että haluan mennä esiripun viereen kuuntelemaan, kun yleisö saapuu saliin. Tai laitan

'juorusta' ääntä kovemmalle. En halua kuunnella mitä juttelevat, mutta se tietynlainen pulina joka salista kantautuu ja se, kun orkesteri virittelee soittimiaan. Äänet luo sen tunnelman. Katsojana kun saavut paikalle, astut pois jostain muualta. Ensin saavut taloon, kävelet portaita, astut saliin, kaikki alkaa ja muuttuu muuksi hiljalleen. Kaikki tämä kuuluu teatterin taikaan.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki ja ihmiset. Ja eläimet! Pietarissahan muuten ensimmäisen puolen vuoden aikana me ei puhuttu lavalla ollenkaan, vaan tehtiin eläimiä ja esineitä. Olen mm. esittänyt kicksit saavaa tulitikkua ja saksia, lihamyllyssä olen ollut yhtenä osana ynnä muuta kivaa. Tehtiin transformaatio ihmisestä eläimeen ja eläimestä takaisin ihmiseen, eli miten se tapahtuu fyysisesti. Mutta ei mitään sellaista, että koira sanoo hau hau, vaan miten ne eläimet oikeasti liikkuvat, kissaeläimet menevät näin ja matelijat taas näin. Ja just, kameleontti menee noin miten näytät hahah! Mun bravuurini oli lihava hamsteri, joka sai sydänkohtauksen matkalla ruokakupilleen. Tungin muina marlonbrandoina täytettä poskiin ja sitten mentiin, tai itseasiassa ei menty kun se ei pystynyt kunnolla liikkumaan. Toinen bravuurini oli kirahvi juomassa. Avaran luonnon Sir David Attenborough on mun suosikkini, oon kirjoittanut hänelle lapsena suomeksi kirjeenkin enkä ole saanut vastausta. ”Hei, minun nimeni on Ella Mustajärvi. Olen Jyskästä. David, sitten kun sinusta joskus tulee vanha, niin voisitko sinä soittaa minulle ja ottaa minut tilallesi? Terveisin Ella Mustajärvi, Jyskä, Finland” eikä vastattu! Pitäsiköhän mun nyt kirjoittaa Sir Davidille englanniksi uusi kirje, että ”Hello David, I wrote to you some thirty years ago in Finnish, no answer. Now you´re old so I thought... ” Ai että, David on ihan paras. Suosikkini on se jakso, jossa mies seisoo reisiään myöten lepakonpaskassa ja on silti ihan liekeissa siitä. ”This is guano!” ” intoilee Ella ja tässä meinaa lähteä mopo käsistä koko haastattelusta.

Takaisin ruotuun. Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä vaan, mutta se on hyvästä, koska ilman jännitystä et saa hommaasi tehtyä. Ennen ensi-iltaa mua jännittää ihan hirveästi ja tulee jopa sellainen kuolemanpelko-tyylinen tila, 'mä en osaa mitään ja ne vihaa mua'. Sit se menee ohi, käyn ehkä kävelemässä hiukan tai teen jotain, meikkaan tosi pitkään vaikka ei olisi mitään meikattavaakaan, esim. 'Pimeä tie'-näytelmässä mulla on pelkkä pohja. Mä saatan kuitenkin tehdä sitä tosi pitkään, koska toisaalta se on rituaali, joka poistaa samalla jännitystä ja se on myös menoreitti näytelmän toiseen maailmaan.”

Onko sinulla muita rutiineja tai rituaaleja esityksiin liittyen kuin tuo meikkaus? ”Tiettyjä liikkeitä teen, varsinkin kun mulla on selän kanssa vähän ongelmia. Jokaiseen esitykseen liittyy sitten omat rituaalinsa, 'Tummaan vaniljaviidakkoon' liittyy esimerkiksi laulu”, kertoo Ella ja näyttää lisäksi yhden äänenavauskikan.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Noloin ja hauskin juttu on se, että mä olen kerran harjoituksissa nukahtanut kesken kohtauksen lavalle. Erkki Saarela ohjasi, 'Näillä palkoilla ei makseta'. Olin siinä raskaana oleva nainen kauppakasseineen ja makasin sängyssä peitto päällä piilossa, ja siellä peiton alla oli mukavaa ja lämmintä. Heräsin siihen, kun Eki huutaa ”Mustajärvi, herätys!” ja Pastori Sillin naama on siinä ihan lähellä. Mulla on kyllä sellainen taito, että pystyn nukahtamaan milloin ja mihin vaan, vauvasta asti ollut kuulemma. Kerran nukahdin lukutreeneissä myös, oli monta kohtausta ja mulla ei ollut pitkään aikaan yhtään repliikkiä... heräsin siihen kun ohjaaja tuijottaa mua. Korostan, että mulla ei ole narkolepsiaa!”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä tulee Mika Eirtovaaran ohjaama komedia 'Muumio'. Lisäksi tulee 'Taikatalvi', joka on nukketeatteria. Mä olen siinä Muumipeikko.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Noh, jos ammatillisesti ajattelee, niin 'pää edellä puuhun ja perse edellä seinään'. Kannattaa ja sitä pyrin noudattamaan. Aina se ei onnistu, mutta...”

Mikä sarjakuvahahmo tai fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Pippin, Sormusten herrasta. Jaa miksi? Koska se ei ole ihan tarinan ytimessä ja sen ei tarvitse kokea niin paljon tuskaa, mutta kuitenkin se saa olla mukana seikkailussa ja näkee ja kokee kaiken, vaikkakin eri tavalla kuin Frodo ja Sam.”

Mikä olisi sinun supersankarivoimasi? ”Mulla on kaksi vaihtoehtoa. Pokemonissa oli sellainen vesinokkaeläimen näköinen Psyduck, joka sai migreenin ja migreeniaallot sitten aiheuttivat kaikille muille päänsärkyä. Haluaisin myös olla 'Näkymätön Kostaja', joka tulisi varjoista mustassa puvussaan ja kukaan ei tajua mitä tapahtuu, kun hän on käynyt jo hakkapotkumenetelmin tekemässä toimintakyvyttömäksi kaikki pahikset. Ai sulle tulee näkymättömästä kostajasta äänetön pieru mieleen, okei. Ai kauheeta! (*naurua*) Oliskin hieno hahmo sellainen pierusankari, joka tulee

paikalle ja ottaa asennon ja antaa palaa. Ja maailma pelastuu!” nauraa Ella ja tästä sitten revitään huumoria hetken aikaa.

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Kyllä mä harrastaisin seksiä, sehän on ihan selvä ja kaikki varmaan vastaa niin? Jaa ei vai. No, seksiä kuitenkin ja mieluiten ihmisen kanssa. Sekä miehen että naisen, kokeilisin molempia jos sellainen mahdollisuus tulee. Olisin varmaan lihaksikas mies, koska haluaisin mennä salille äijien kanssa.Pudotan siellä suihkussa saippuan lattialle ja wash and go. Nyt tää lähtee käsistä lopullisesti tämä! Jos olisin mies, menisin vankilaan sillai 'Kylmä rinki'-tyylisesti, harrastaisin seksiä naispuolisen vartijan ja toisten vankien kanssa ja kävisin salilla.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ja ihmistä ei saa ottaa? Käytännönläheisenä ihmisenä mä ottaisin linkkuveitsen mukaan, sillä pystyy tekemään kaikkea. Ja tulitikut. Nötköttipurkin voisin vielä ottaa mukaan, ja tyhjästä purkistahan saa soittimen.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Majaan kuuluisi tikapuut ehdottomasti. Mieheni ottaisin mukaan ja poikansa myös. Ottaisin eläimiä sinne myös, se olisi sellainen nooanarkkimainen maja. Ja rakkaan hyvän kirjan. Ja sen linkkarin.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä haluaisin nähdä sen hetken, kun mun vanhemmat tapasi ensimmäisen kerran. Sit mä haluaisin mennä muinaiseen Egyptiin katsomaan, että miten pyramidit rakennettiin ja sellaista.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion mennä katsomaan Kotkan Kaupunginteatteriin 'Ystävät hämärän jälkeen'-enskaria ja niin aiotte tekin. Olen ensi-iltayleisössä mukana ja se on ihanaa!”

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Uho

Mikä sytyttää sinut? - Silmät

Mikä sammuttaa intohimosi? - Töykeys (ja näkymätön kostaja heheh)

Suosikkikirosanasi? - Vittu, ja venäjäksi yksi, jota ei pysty edes suomentamaan 

Mitä ääntä rakastat? - Veden ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Sellaista selittämättömän korkeaa ääntä, jonka kuulen aina painajaisissani 

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Sir David Attenborough´n ammattia

 Missä ammatissa et haluaisi olla? - Toimistotöissä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tulithan se sinäkin, kaikki muut on jo tuolla!