& Julia / Helsingin Kaupunginteatteri

 (Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Vaikka tykkäänkin käydä katsomassa musikaaleja, en ole niin vannoutunut ja teoksiin perehtynyt tyyppi, että fiilistelisin ennakkoon tai jälkikäteen tietyn musikaalin kappaleilla tai että Spotifyn soittolistalleni olisi tallennettuna musikaalimusaa (paria poikkeusta lukuunottamatta). Noin muutenkin tiedän ja otan etukäteen selvää hyvin harvoin siitä esityksestä, jota olen aikeissa mennä katsomaan, oli sitten kyseessä musikaali tai näytelmä. Olen sitä tyyppiä, että katsomoon mahdollisimman avoimin mielin ja "ans kattoo nyt miten käy", välillä kolahtaa kovaa ja välillä ei sitten yhtään. En kuitenkaan voinut täysin välttyä sosiaalisessa mediassa jaetuilta musikaalin jo nähneiden katsojien hehkutuksilta tämän & Juliankaan kohdalla, ja itselleni käy usein se jännä ilmiö, että omat kierrokseni ja odotukseni laskevat, silloin kun en yhtään tiedä mitä tuleman pitää. Haluan nähdä, kuulla ja kokea kaiken ihan itse ennen kuin innostun! Reilu viikko & Julian ensi-illan jälkeen oli sitten minunkin vuoroni astella aavistuksen skeptisin ja jännittynein mielin katsomoon... 

 Shakespearen Romeon ja Julian inspiroimasta jukebox-musikaalista tulee ihan ensimmäisenä mieleeni Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa neljännesvuosisata (!) sitten kantaesitetty Autiotalo, jossa yhdistyivät nerokkaalla tavalla Romeon ja Julian tarina sekä Dingon musiikki. Aivan älytön idea, joka kuitenkin toimi loistavasti ja minulle merkkasi silloin parasta ikinä. Teiniaikojeni lempibändin biisit kotikaupunkini teatterissa, Romeona the one and only Risto Korhonen... Ajai mitä herkkua, ja biisithän osasi ulkoa vaikka unissaan jo valmiiksi. Tässä taas hittinikkarina on Neumannin sijaan Max Martin ja eipä mennyt montakaan minuuttia kun olin sitä mieltä, että yllättävän hyvin muuten toimii Backstreet Boys tässä yhteydessä! Miten sitä tunsikin itsensä vanhaksi ja nuoreksi samaan aikaan, kun ne tutuimmat biisit olivat järjestään viime vuosituhannelta ajalta, jolloin itsekin vetelin näyttäviä muuveja tanssiparketilla Britney Spearsin tai Bon Jovin tahtiin. Oi aikoja. 

Maria Lund ja Tuukka Leppänen

 Tämä stoorihan tosin alkaa siitä mihin Romeo ja Julia päättyy. William Shakespeare (Tuukka Leppänen) kera vaimonsa Anne Hathawayn (Maria Lund) kirjoittavat loppukäänteet uusiksi, sulkakynä vaihtuu lennossa kädestä toiseen. Entäpä jos Julia (Renée Böök) olisikin jäänyt henkiin, ja kuinkas sitten kävisikään. Kiehtova ajatus. Mitä kaikkea voisi vielä tapahtua tulevaisuudessa, kun kaikki ei olisikaan tässä. Toki rakas Romeo (Mikko Peltomäki) makaa kuolleena vieressä, mutta Julialla, nuorella neidolla olisi koko elämä edessään, täynnä uusia mahdollisuuksia. Vapaus tehdä mitä tahansa, vai onko näin? Julian vanhemmat herra ja rouva Capulet (Mikko Vihma ja Raili Raitala) ovat tietysti toista mieltä, mutta valtahan on sillä, kenellä on sulkakynä hallussaan. Kaiken voi kirjoittaa uusiksi, ja itsensäkin voi kätevästi kirjoittaa tarinaan mukaan. Romeonkin voi herättää henkiin, toki vasta lähempänä väliaikaa ettei nyt ihan koko showta varasta prätkällään ja hurmaavilla kiharoillaan. Eturiviin kulmakarvojenkärvähdysvaroitus!

Mikko Peltomäki

 Vaikka kirjoitukseni on aika maltillinen, olihan tämä nyt täyttä tykitystä alusta loppuun! Kiehtovaa seurattavaa ja kuunneltavaa oli salissa jo valmiiksi katsojien saapuillessa paikoilleen ja voi vain kuvitella millainen meno mahtaa olla pikkujoulujen aikaan, kun ilmoille kajahtaa Se Lempparibiisi vuosien takaa ja tanssijalkaa alkaa kutkuttaa kesken näytöksen. Bändi oli huippu (kapellimestarinaan tällä kertaa Ville Myllykoski), täydellinen roolitus (tosin olisin mielelläni nähnyt Mikko Vihman Lancena), jossa kiintoisa sekoitus uusia kasvoja ja vankkaa musikaalikokemusta, tyrmäävän upeita sooloja ja duettoja sekä hienosti toimivat ja tarinaa tukevat Paavo Leppäkosken osasuomennokset tutuista biiseistä. Matkalla rautatieasemalta metrolle osuin sattumalta Hel Looks -muotinäytöksen harjoituksia seuraamaan, ja tässäkin oli sen verran komeita, uniikkeja luomuksia puvustuksessa, että mainiosti olisi sopinut samalle catwalkille. Lavastus oli erittäin toimiva myös.

Renée Böök

 Ihastuin Renée Böökin lauluääneen, asenteeseen ja tyyliin. Mikä löytö! Samoin Mikko Peltomäen veikeä Romeo juuri oikeanlainen pilke silmäkulmissaan, hänen energistä menoaan oli ilo katsella. Aluksi ujo ja arka François (Martti Manninen) sekä identiteetistään vielä epävarma May (Niki Rautén) duetoimassa, huh huh. Kaikki ensemblen tanssimuuvit ja meno, ai että! Rokkikukkomainen ja omasta viehätysvoimastaan varsin tietoinen Tuukka Leppäsen William sekä Lance (Risto Kaskilahti) kalukukkaroineen ja soidinmenoineen, köröstetty äksentti tosin alkoi ärsyttää aika nopeasti. Itselleni kuitenkin herkullisinta antia oli se, että rotunaiset Maria Lund ja Laura Alajääski (Julian imettäjä Angéliquen roolissa) tykittelivät menemään samassa musikaalissa. Rakastuin palavasti muinoin Lauran rehevään Magdaan Vampyyrien tanssissa, ja nyt sama rakkaus roihahti täyteen liekkiin uudelleen. Ei ihme, että Lancekin oli sulaa vahaa moisen daamin edessä, ja William palvoi Anneaan yhtälailla. Ja entäs sitten kaikkien poikabändien äidin Du Bois Bandin paluu! Oli kyllä kaiken odotuksen arvoinen, tosin sitä en odottanut, että korvamadokseni jäisi kohta "am I sexual" Risto Kaskilahden kysymänä. Kiitos vaan!

Laura Alajääski

 Lippukauppa on käynyt ennakkoon taas kuumana ja kuumenee edelleen. Haluaisin itsekin nähdä tämän uudelleen, mutta budjettini ei taida antaa myöten. Vaan eihän sitä koskaan tiedä... Vastinetta rahoilleen saa kyllä, energiaa ja hyvät bileet. Ehkä vielä koittaa päivä, että istun katsomassa & Juliaa uusiksi, tili huutaa tyhjyyttään ja miettii vain, että "oops I did it again".

Martti Manninen ja Risto Kaskilahti

 "Tell me why..."

 Teatterinna-blogin Susanna on intoillut tästä musikaalista huomattavasti itseäni enemmän jo valmiiksi. Syvempää perehtymistä roolihahmoihin ja koko musikaaliin löydät tästä linkistä.  

Niki Rautén 

~

& JULIA / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 20.8. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Renée Böök, Mikko Peltomäki, Tuukka Leppänen, Maria Lund, Martti Manninen, Niki Rautén, Laura Alajääski, Risto Kaskilahti, Raili Raitala, Mikko Vihma, Laura Allonen, Nicolas Frimodig, Ulriikka Heikinheimo, Linda Hämäläinen, Leo Ikhilor, Jyrki Kasper, Minna Kettunen-Enberg, Matti Leino, Annette Lerviks, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kalle Lähde, Ville Mäkinen, Ulla Paajanen, Ella Snellman, Jennie Storbacka, Iina Suomalainen, Julius Suominen, Tino Virta ja Edit Williams

Käsikirjoitus David West Read, musiikki ja laulujen sanat Max Martin ja ystävät, suomennos Paavo Leppäkoski, ohjaus Samuel Harjanne, koreografia Gunilla Olsson-Karlsson, pääkapellimestari Eeva Kontu, lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valo-ja videosuunnittelu Toni Haaranen ja William Iles, äänisuunnittelu Kai Poutanen, naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen ja dramaturgi Henna Piirto 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd

Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo

Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä

Sonja Pajunoja

 Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.

 Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...

 Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).

 Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!

 Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.

Erik etsintähommissa 

 Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...

 On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.

Menoa ja meininkiä 

 Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!

Viiksikokkeja 

 Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä. 

Triton ja Ursula

 Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!

#TeamUrsula rules! 

 Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.

Voi näitä ... 

 Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!

Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? 

 Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).

 Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Orkestraatio Stephen Oremus
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Miska Sagulin/Samuel Vihma, Atte Halinen/Kaspian Kallio, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, (Laura Alajääski äitiyslomalla nyt), Leenamari Unho, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg, Kari Mattila, Mikko Vihma, Heikki Ranta, Antti Timonen, Jack Johansson, Juha Jokela, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Sami Paasila, Justus Pienmunne, Emilia Nyman, Helena Haaranen, Kirsi Karlenius, Sonja Pajunoja ja Inka Tiitinen

 Onko muka käynyt niin, että kirjoitan Kinky Bootsista seitsemän kuukautta ensi-illan jälkeen? Kyllä, näin on päässyt käymään. Pääsin onnekseni näkemään musikaalin koeyleisön joukossa elokuussa 1,5 viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta koska kyseessä oli vielä tavallaan harjoitustilanne, siitä ei saanut kirjoittaa riviäkään ainakaan tänne blogiin. Somessa hehkutin sitäkin vetoa kyllä, näimme ihan kokonaisen shown ilman mitään ylimääräisiä taukoja (ohjaaja Samuel Harjanne olisi voinut keskeyttää esityksen) ja koko homma vaikutti jo aivan valmiilta paketilta. Jätin menemättä ensi-iltaan kutsusta huolimatta, koska "kyllä sen sitten ehtii myöhemminkin nähdä". Toisin kävi! Kinky Boots -huuma valtasi tämän maan alta aikayksikön, syksyn esitykset varattiin loppuun ennen kuin Lola ehti napsauttaa sormiaan ja musikaalista on kirjoitettu tukuttain ylistäviä arvioita ja somekommentteja. Mitäpä lisättävää minulla niihin olisi, kun nyt onnistuin sitten viimeinkin näkemään ihan "virallisen" shown? Yritetään.

 Charlie (Petrus Kähkönen) saa johdettavakseen perinteikkään, mutta huonosti menestyvän kenkätehtaan isänsä kuoltua. Myynti ei oikein vedä ja vaikuttaa siltä, että täytynee laittaa pillit pussiin ja irtisanoa työntekijät. Sattumalta Charlie törmää Lolaan (Lauri Mikkola), joka ei olekaan mikään ihan tavallinen pulliainen vaan jumalainen drag queen. Lolalla on huoli : millään ei meinaa löytyä upeita korkokenkiä, joiden korko kestäisi miehen painon. Tästähän se idea sitten lähtee lentoon. Charlie ja kumppanit alkavat valmistaa näyttäviä ja myös kestäviä kenkiä erityiseen käyttöön.

Charlie ja Lola 

 Ei tämä pelkästä kenkienvalmistuksesta kerro, ehei. Tärkein opetus tulee siitä, että tulisi hyväksyä muut ja ennenkaikkea itsensä sellaisena kuin on. Ajateltavaa tulee myös ns. "äiti pojastaan pappia toivoi"-tyylisestä kuviosta, isien ja poikien välisestä suhteesta ja odotuksista, jotka eivät täyttyneetkään. "Liian suurista kengistä".

 Hehkutetaan tähän perään nyt sitten samoja asioita, mitä hehkutin jo elokuussa koeyleisöreissun jälkimainingeissa :

* Jestas mikä show! Ei tarvitse lähteä Suomesta mihinkään nähdäkseen laadukkaita musikaaleja. Olen muuten päättänyt pysytellä lähivuosina vain ja ainostaan Suomen rajojen sisäpuolella, mitä teatterireissuihinkin tulee. Ensinnäkin, minulla ei ole varaa reissata. Toiseksi, osallistun samalla omalta osaltani ilmastomuutosta vastustamaan, kun en lennä mihinkään. Kolmanneksi, haluan tukea sitä osaamista, jota meiltä nyt jo löytyy.

* Jestas mikä Lola! Lauri Mikkolaa ei tainnut kukaan osata veikata Lolan rooliin, mutta niin vaan tuli "musta hevonen" ja rynni voittoon. Mikä ääni, mikä karisma, mitkä muuvit! MIKÄ MIELETÖN ÄÄNI!

Lola ja Enkelit 

* Jestas mitkä Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg)! No huh huh mikä porukka! Koko sali sähköistyy hetkessä, kun Lolan Enkelit saapuvat keimaillen paikalle. Koin erityisen vahvaa sääri-, reisi- ja pakarakateutta tätä porukkaa ihaillessani. Meikäläinen kun vetäisisi kinkyt bootsit jalkaan, siinä paukkuisivat nivelsiteet heti ensiaskelilla, eikä tämmöisen tallukan jalassa näyttäisi muutenkaan miltään. Mutta nämä tyypit!

Petrus Kähkönen 

* Jestas mikä Petrus Kähkönen! "Sielukas mies" on semmoista herkuttelua, että. Mies ja ääni, kyllä. Vielä tämän kevään Helsingissä, syksyllä Tampereella kellonsoittajana...

 Lisäksi haluan erityisesti mainita Anna Victoria Erikssonin Laurenin roolissa, mainio hahmo ja se "Charlieeeee, oikeeestiii!" on vallan nerokasta menoa. Hiukan lähtee ihastuminen käsistä Laurenilla. Upeaa katsottavaa on väen rytmikäs tepastelu liikkuvalla liukuhihnalla, asenteella ja taidolla sitä mennään eikä meinata lanteet keinuen. Meikäläinenhän ei pysy pystyssä edes juoksumatolla, joka ei ole käynnissä.

 Yksittäisistä kappaleista suosikkini on "Jäänhän sydämees", jonka Lola esittää hoitokodissa. Upeat valot, upea kohtaus kaikkineen. Mieleeni tuli heti ensinäkemällä (ja myös toisella kerralla) viisuvoittaja Conchita Wurst vetäisemässä voimabiisiään, varsin kohottava olo oli minulla katsomossa tätä seuratessani ja nauttiessani, ja tuntui siltä että nousen metrin ilmaan penkistäni.

 Välillä on ihan pakko käyttää voimasanoja. Onhan tämä nyt HELVETTI SENTÄÄN kova juttu! Menkää katsomaan ja tiedätte, mistä on kohistu syksystä alkaen. Ei muuta lisättävää.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Rakastunut Shakespeare / Helsingin Kaupunginteatteri

Rakastunut Shakespeare / Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Marc Norman ja Tom Stoppard
Näyttämösovitus Lee Hall
Musiikki Paddy Cunneen
Ohjaus Kari Arffman
Suomennos Reita Lounatvuori
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Eero Niemi
Naamiointi ja kampaukset  Jaana Nykänen

Rooleissa : Heikki Ranta, Miila Virtanen, Tuukka Leppänen, Jari Pehkonen, Heidi Herala, Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Kari Mattila, Risto Kaskilahti, Matti Olavi Ranin, Helena Haaranen, Jouko Klemettilä, Eetu Alppi/Luca Elshout, Jyrki Kasper, Matti Rasila. Kai Lähdesmäki, Mikko Paloniemi, Unto Nuora, Juha Jokela, Ilkka Kokkonen, Kaisa Torkkel, Heidi Naakka, Inka Tiitinen, Raili Raitala, Kirsi Karlenius ja koirat Heppu/Kida

Miila Virtanen ja Heikki Ranta 

 Seitsemän Oscaria aikoinaan napsinut elokuva Rakastunut Shakespeare kuuluu meikäläisellä näkemättä jäi -sarjaan, mutta jostain kumman syystä innostuin valtavasti kuullessani sen tulevan Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon ja nähtyäni julistekuvat. Nyt olisi luvassa näemmä kuumia katseita ja tunteiden paloa, ja romantiikkaosasto onkin loistanut poissaolollaan ainakin minun näkemissäni esityksissä. Olen onnistunut aika hyvin välttelemään myös rakkausaiheisia elokuvia ja ehkä siitä syystä on tämä leffakin jäänyt näkemättä - siirappinen vyörytys kai vähän pelottaa, jos sellaista olisi kenties luvassa. Ettei vaan sisäinen romantikkoni heräisi, jestas sentään!

 Nyt näytelmän näkemisestä on kulunut liki viikko ja koen olevani vaikeuksissa kirjoittamisen suhteen. Haluan myös oman muusan, joka innostaisi entistä parempiin ja lennokkaisiin suorituksiin, vai pitäisikö hankkia sulkakynä ja vaihtaa formaattia täysin? Sitä paitsi Rakastunutta Sheikkispearea ajatellessa lähtee välittömästi soimaan päässä Olavi Uusivirran Rakkautta ilmassa -kappale ja ajatukset lähtevät muille urille. "Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa". Tuo biisi voisi lähteä soimaan siinä kohdassa, kun Will Shakespeare (Heikki Ranta) kohtaa tanssiaisissa ensimmäisen kerran viehättävän Viola-neidon (Miila Virtanen) ja katseet ovat sitä luokkaa, että katsomossa tulee hiukan kateellinen olo. Illan komeinta kampausta kunnialla kantava lordi Wessex (Mikko Vihma) vetelee välittömästi mustia sukkia jalkaansa, kas kun neito on jo hänelle vaimoksi luvattu kuningattaren siunauksella ja eihän se nyt passaa, että samalle tontille ilmaantuu useampi paaluttaja, jos näin voi sanoa. Kilpakosijasta on päästävä eroon.

Oikealla lordi Wessex (Mikko Vihma) 

 No, toisaalla sitten takkuaa Shakespearen kirjoitushommat, kun uutta hupinäytelmää pitäisi rustata mutta ei vaan lähde ei. Paineen alla ei synny mitään, se on täälläkin suunnassa huomattu, joten tunnen miehen tuskan kyllä. Näytelmän nimi on sentään valmiina, Romeo ja se-joku-kuuluisan-merimiehen-tytär (ja mukana pitää olla koira, siitä kaikki tykkää). Sitä sitten lähdetään työstämään taidoiltaan varsin sekalaisen näyttelijäsakin kanssa - miehet tietysti naisten rooleissa, koska siihen aikaan naisia ei lavalla missään tapauksessa nähty. Romeon rooliin ei vaan tahdo löytyä ketään sopivaa koe-esiintymisistä huolimatta, kunnes paikalle saapuu ilmiömäinen Thomas Kent ja homma on sitämyöten selvä. Ken onkaan tämä salaperäinen nuorukainen? No hänhän on tietysti mieheksi sonnustautunut ja irtoviiksiin luottava Viola de Lesseps, Shakespearen suuri ihailija, mutta totuus käy ilmi vasta myöhemmässä vaiheessa.

Will ja Thomas Kent 

 Korviaan myöten pihkaantunut Will latelee neitokaiselle kollegansa ja ystävänsä Kit Marlowen (Tuukka Hut eiku Leppänen) avustuksella sonetteja parvekkeen alla ja kirjoitusinto ottaa tuulta alleen ah niin ihanasta, mutta kielletystä rakkaudesta. Romeo ja Julia saa alkunsa kiehtovalla tavalla, ja kohtauksia harjoitellaan sitä mukaa kun tekstiä syntyy. Hupinäytelmä tosin muuntuu traagiseksi rakkaustarinaksi. Kiehtovaa on myös seurata teatteriseurueen edesottamuksia, tulevan näytelmän esityspaikkaa kun joudutaan vaihtamaan lennossa (ja käsiohjelma valottaa vielä lisää näitä teatterikuvioita ja todellisia henkilöitä).

 Lämmin värimaailma niin vaatteissa kuin koko näyttämöllä viehätti silmääni suunnattomasti, ja olihan tämä nyt aikamoista silmäkarkkia noin muutenkin, miehiä mekoissa ja kalukukkaroissa. Erityispointsit etenkin Jouko Klemettilälle, Unto Nuoralle ja Petrus Kähköselle näistä visioista...

 Reipasta musiikkia ajan hengessä, tietäväinen kuningatar Elisabeth I (Helena Haaranen), miekkailua, koira - ja erityisen paljon pussailua. Tuli ihan mieleen se, kun katselin SKAM-sarjaa (olenhan oivallista kohderyhmää) ja välillä piti melkein hakea huulirasvaa, kun rohtuu huulet jo pelkästä ajatuksestakin saatikka sitten katselusta. Nyt meinasi käydä samoin, mutta jostain syystä vasen käteni puutui loppupuolella (sydämelle ehkä liikaa oli tämä?) ja olisin tiputtanut huulirasvat lattialle kuitenkin.

 Ja onhan se rakastunut pari nyt ihana! Kemiat kohtaavat, eikä joudu kiemurtelemaan liiasta siirappisuudestakaan. Lienee turha mainita, että Heikki Ranta on nappivalinta näemmä ihan mihin tahansa rooliin. Moista läsnäoloa harvoin on ollut tarjolla ja nyt sitä sitten saa kyllikseen. Nauttikaamme siis! Erikseen pitää vielä mainita konkari Rauno Ahonen, jonka suhteen silmäni aukesivat Suomen hauskin mies -näytelmän myötä. Seuralaiseni kuiskasi kesken kaiken "että tuohan vetää kuin Jussi Jurkka" ja sitä mielikuvaa ei sitten saatu millään pois, ja Fennymanin ilmestyminen lavalle hihitytti jo valmiiksi.

Rauno Ahonen 

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. kiitos HKT!)

Aikuisten Joulukalenteri / Helsinki Dance Company

Aikuisten Joulukalenteri / Helsinki Dance Company, HKT:n pieni näyttämö 

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Alkuperäiskonsepti ja koreografia Jyrki Karttunen
Ohjaus Jyrki Karttunen/Kari Heiskanen
Dramaturgi Sanna Niemeläinen
Valosuunnittelu ja lavastus William Iles
Pukusuunnittelu Laura Dammert
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Laulujen sovitus Arttu Takalo (Nissepolkka ja Porsaita äidin oomme kaikki)
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen

Lavalla : Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Emilia Nyman, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Katri Soini, Leenamari Unho ja Mikko Vihma

 Ja tapahtui niinä päivinä, että Teatterikärpäselle sattui kaksi jouluaiheista teatterihommelia peräkkäisille päiville. Tekevälle sattuu. Ensin olin katsomassa tätä Aikuisten Joulukalenteria, seuraavana päivänä Musiikkiteatteri NYT:n Vain Jouluelämää -enskaria. Molemmissa oli erilaisia hahmoja, ja vähän jo menin sekaisin ajatuksissani, että kuka missäkin seikkaili.

 Aikuisten Joulukalenterissa tutut jouluisat hahmot (Pähkinänsärkijä, Lucia-neito, Joulun Taika, Joulutonttu, Joulukuusi, Mänkki, Jouluenkeli ja tietysti Joulupukki) saapuvat jouluterapeutti Leo-Matti Kurkiaisen (Jyrki Karttunen) terapiaistuntoon ja kalenterin laatikoita availemaan. Katsojat siinä samalla saavat terapiaa ja traumanpurkua myös, tilanteet kun ovat monelle tuttuja. Imuroida pitäisi muttei kiinnosta, joulustressi pukkaa päälle ym.

Emilia Nyman ja Jyrki Karttunen 

 Kalenterin luukuista paljastuu mm. terapianalle Gustav (tähän miellyin erityisesti, #TeamGustav forever), jolle sitten voi huoliaan purkaa. Paljon musiikkia, tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin joululauluja ja tanssia. Laulupuolen hoitelivat lähinnä Emilia Nyman (Joulun Taika) sekä "working class hero"-paidassa keekoileva Joulupukki Mikko Vihma. Molempien lauluahan kuuntelee enemmän kuin mielellään. Hahmoista omat suosikkini olivat veikeä Tonttu Mikko Paloniemi sekä huikea Lucia-neito Heidi Naakka, joka tempaisi tumman peruukin päähänsä ja kertoi italialaisella aksentilla todellisen Lucia-neidon tarinan.

Jyrki Kasper 

 Minua miellytti kovasti tanssilliset osuudet, jouluterapeutin yliampuvat joulukuosiset vaatteet, valtaisa määrä pehmoleluja (itse sain heittää lavalle vanhan kulahtaneen aasintapaisen otuksen) ja villin karnevalistinen tunnelma, joka paikoitellen lavalla vallitsi. Vähemmän lämpenin yleisön eri puoliskojen huudattamiselle (olimme vielä niin kaukana toisistamme) sekä Suomi100-aiheiselle tanssille, vaikken edes joutunut lavalle mukaan jorailemaan. Tuntui siltä, että alkuperäinen idea oli jotain aivan muuta, ja kaikkea oli lopulta liikaa/liian vähän, ja mukaan sitten kehiteltiin näitä yleisöä osallistavia osuuksia. Aika paljon riippuu yleisöstä se, miten homma loppupeleissä toimii ja oma porukkani oli aika kesyhköä. Voipi olla, että isommat pikujouluporukat kun paikalle saapuvat, voi meno olla moninverroin vauhdikkaampaa.

 No, joka tapauksessa lähdin hymy huulillani katsomosta ja eikös se ole pääasia?

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri Näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Kari Rentola
Dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta
Musiikki Lasse Mårtenson
Laulujen sanat Maija Vilkkumaa
Musiikin sovitus Arttu Takalo
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen ja Anu Laaksonen

Rooleissa : Laura Alajääski, Eero Saarinen, Leenamari Unho, Marjut Toivanen, Matti Rasila, Tiina Peltonen, Anna-Maija Jalkanen, Sami Paasila, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi, Aaro Wichmann, Kari Mattila, Antti Timonen, Jukka Nylund, Raili Raitala, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Juha Jokela, Helmi Hänninen/Lotta Pesonen/Aada Punakivi, Jenni Haapanen/Ella Niinistö/Elsa Tapani, Anton Hietalahti/Kaapo Kallio/Kasperi Virta, Henrik Björklund/Luca Elshout/Pablo Ounaskari, Ohto Heiskanen/Kaspian Kallio/Miska Sagulin, Helena Haaranen, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Heidi Naakka, Unto Nuora, Emilia Nyman, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

HKT:n avajaisissa nappaamani kuva Maijasta 

 Syksyn merkit olivat jo ilmassa kävellessämme pitkin Töölönlahden rantaa kohti vastaremontoitua Helsingin Kaupunginteatteria. Mukava tunne oli se. Ei enää suhaamista ratikalla Peacockiin! Vaikka siellä oma tunnelmansa olikin ja mukavia muistoja kertyi enemmän kuin tarvis, epämukavia istuimia ja lämpiön ahtautta en totisesti jäänyt kaipaamaan. Kotoisaa oloa ei paluu "päätaloon" minulle kylläkään nostattanut, sillä en tunne enää oikein missään sitä tunnetta, että olisin kotona "juuri tässä teatterissa". Kunhan saan itseni katsomoon ja valot himmenevät - kotoisa tunne tulee siitä hetkestä, olin sitten missä tahansa.

 Alunperin teatteriseuranani piti olla äitini, mutta hänpä valitsi toisin ja lähti isän kanssa katsomaan Luontoiltaa Hauholle! Paikkuuhommiin lähti sitten mieheni, tuo suuri musikaalien ystävä... Meille oli varattuna nelosrivin paikat, mutta lippukassan Siru teki meille ehdotuksen, josta emme voineet hyvien perustelujen vuoksi kieltäytyä. Taaempaa näkisi kokonaisuuden kuulemma paremmin, ja niin lopulta löysimme itsemme riviltä 11. Muutos oli passeli, tosin vertailukohdettahan ei nyt jäänyt.

 Myrskyluodon Maijan tarina oli minulle tuttu tv-sarjasta sekä Jyväskylän Kaupunginteatterin versiona, jossa musiikki oli Matti Puurtisen käsialaa. Nyt ensimmäistä kertaa musikaalissa kuultavat Lasse Mårtensonin unohtumattomat sävelet olivat tulleet tutuksi tv-sarjan tunnarista ja siitä, että yläasteella luokallani ollut Katri osasi musiikinopen riemuksi soittaa upeasti pianolla samaisen tunnusmelodian, ja joutuikin/pääsikin sitten joka välissä ja juhlissa soittamaan. Kun suuren näyttämön valtava esirippu alkoi nousta ja tuttuakin tutumpi kappale jylhänä kohota, suurehko liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja tippa linssissä oltiin heti kättelyssä, ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Musiikin voima, se on ihmeellinen.

Maija (Laura Alajääski) ja Janne (Aaro Wichmann) 

 Elellään 1800-luvun Ahvenanmaalla. Maija Loviisa Mickelintytär (Laura Alajääski) naitetaan vähän yllättäen Janne Eerikinpojan kanssa (Aaro Wichmann). Kosioreissun kohteeksi luullaan ensin Maijan vanhempaa sisarta Annaa (Anna-Maija Jalkanen), mutta Jannepa haluaa Maijan. Neitokaisen sydän on lämmennyt Magnukselle (Jyrki Kasper) ja nyt pitäisi ykskaks rakastaa täysin vierasta miestä. Janne on hyvä, työteliäs mies ja vaikuttaa lempeältä ja turvalliselta. Onkin sydäntäriipaisevaa katseltavaa, miten hän yrittää tarttua nuorikkoaan hellästi kädestä tai suukottaa, mutta Maijapa väistelee arasti ja välttelee hellyydenosoituksia. Hiljalleen rakkaus kuitenkin voittaa ja kiemurtelut vaihtuvat helliin katseisiin ja ujoihin vilkutuksiin - ja ainaiseen pelkoon ja odotukseen siitä, palaako siippa reissuiltaan. Tai menevätkö pellavapäiset lapsoset leikeissään liian pitkälle. Myrskyluodolla olot ovat karut ja meri ei armoa tunne. Luonto ottaa kyllä omansa, halusimme tai emme. Maija kiipeää Högbergille kaukaisuuteen tähyilemään ja antaa tunteen purkautua lauluna. Katsomossa pyyhiskellään roskia silmistä.

"Eikä oo kauniimpaa..."

 Odotetusti Laura Alajääski on Maijan roolissa sielukkaan upea ja ilmeikkäät kasvot kuvastavat koko tunneskaalaa. Minulle tämän musikaalin huippukohta nähtiin silloin, kun Maija istui yksin näyttämön etureunassa laulamassa. Muutoin näyttämö oli tyhjä ja vaikkei olisi ollutkaan, minä näin vain Maijan. Musiikki ja laulu täyttivät koko salin, eikä siinä muuta olisi tarvittukaan. Täydellinen hetki.

 Janne jäi minulle roolihenkilönä valitettavan etäiseksi hahmoksi. Maijan selviytymis-ja kasvutarinahan tämä onkin, ja puoliso taisi kyllä olla suurimmaksi osaksi jossain toisaalla. Aaro Wichmannin komeaa ääntä olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin, samoin Jukka Nylundia ja Raili Raitalaa kalastajapariskuntana.

 Mikko Vihma -faneille tiedoksi se, että Millangårdin isännällä ääntä piisaa kyllä.

 Enpä sitten olisi odottanut sitä, että suutari Pellen singahtaminen parissa kohtauksessa lavalle elämöimään sähköistäisi koko tunnelman. Antti Timonen vetäisee ikään kuin näytösluontoisesti sellaisen hahmon, että vieressäni pilkkinyt miehenikin havahtui ja leuka nousi rinnasta. Timonen astelee rehvakkaasti estradille ja mielessäni käy välittömästi, että jaahas, tekijämies on tässä ja nytpä kääräistään hihat ja aletaan kunnolla hommiin. Kolomella kopeekalla olisi saanut tämä tyyppi tehdä meikälikalle kenkäpareja enemmänkin, ja kertoa susista ja vaikka mistä hurjakkeista. Ansaitut väliaplodit Antille (ja loppukiitoksissakin yleisö hänet palkitsi). Kovasti mieleeni oli myös Sami Paasila Maijan Jan-veljen roolissa. Hänen lauluaan ja liikekieltään olisin katsellut ja kuunnellut mielelläni enemmänkin, vaan katsojapa ei voi päättää lavan tapahtumista...

Suutarilla meinaa lähteä juttu käsistä... 

 Väkeähän lavalla piisaa paikoitellen enemmänkin niin kirkkoväkenä, saaristolaisina, mystisinä haltioina kuin meren vaahtopäinäkin. Välillä oli vaikeuksia tunnistaa kulloinkin äänessä olevia henkilöitä ja juuri kun bongasi oikean tyypin, olikin jo joku toinen äänessä. Sekaisin tunnuin menevän myös Maijan ja Jannen lasten lukumäärässä... Vaaleakutrisista, siniasuisista luonnon hengistä tuli osittain mieleeni ylikasvaneet Vaahteramäen Eemelit. Minkäs ihminen näille mielleyhtymilleen voi! Tulipa minulle mieleeni Hyvät, pahat ja rumat -elokuvakin Vallborgin hautajaissaattokohtauksesta. Kuulinko kastanjetit?

 Jyrki Karttunen on koreografina tehnyt hienoa työtä. Kaikkia oivalluksia ei ehtinyt kunnolla edes havaitsemaankaan. Se valtava sammakkokin, heheh! Pidin hurjan paljon siitä, miten Maijaa "kirkotettiin" ja kansa kulki hitaasti notkahdellen ees ja taas, ja miten myöhemmin näyttämön alta nousi joukko tummanpuhuvaa porukkaa Maijan tielle. Siinä velipoika taisi pitää Mikael-poikaa kädestä kiinni. Taustalla Marras (Mikko Paloniemi) tanssii jonkinlaista voitontanssia? (Ja joku muuten otti tässä kohtaa katsomossa valokuvan, salamavalo räpsähti. Murrrr!) Pidin Marras-hahmosta kovasti. Miten hän sivummalla tarkkaili ja aprikoi, ketä lähtisi matkaansa houkuttelemaan seuraavaksi ja odotellessaan voi pistää vaikka piipunpoltteluksi. Hänellä kyllä on aikaa...

 Eeva Kontu orkestereineen ansaitsee myös erikoismaininnan. En ole mikään alan asiantuntija joten ei siitä sen tarkemmin, mutta musiikki täytti sieluni juuri niin kuin odotinkin, ja vei tunnelmasta toiseen. Maija Vilkkumaalle myös pisteet oivasta sanoitustyöstä.

 Lavastuksesta olin ehtinyt ja erehtynyt taas lukemaan mussutusta. Saariston talot tulivat ja menivät menojaan. En mitään hirmuisen näyttävää ja tajunnanräjäyttävää näyttämötekniikan hyödyntämistä vielä osannut odottaa (sen aika tulee vielä, olen siitä varma), tässä Maijassa minun mielestäni mennään musiikki edellä, enkä oikein osaa ajatella, millainen lavastusratkaisu tässä olisi kuulunut sitten olla - niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta ne eestaas jatkuvalla syötöllä hilautuvat harsopilvet (ihan kirjaimellisestikin), hohhoijakkaa. Kauas pilvet karkaavat ja olisi voinut tässäkin tapauksessa kadota kyllä. Hyytävä viima olisi voinut puhaltaa ne välillä sivummallekin. Valoissa tuntui korostuvan sinisyys, kah vesillä kun ollaan.

 Oolannin sota oli mielestäni täysin turha kohtaus, ja kesällä tahkottujen parinkin Seitsemän veljeksen lukukinkereiden jälkeen aakkosten tavaaminen ei oikein enää jaksanut napata. Joulunaika näyttää olevan tulipaloherkkää sesonkia. Yllättäen alkoi myös tehdä riisipuuroa mieli. Muutamissa tärkeissä kohtauksissa kiirehdittiin liiaksi ja uutiset vain paukautettiin päin naamaa. Katsoja ei ehtinyt juuri odottamaan, että ei kai vaan mitään ikävää ole sattunut nyt.

 Olipa muuten hauskasti toteutetut silakoiden perässä sukeltelevat lokit! Yhdenkin lokin touhuja seurailin niin tiiviisti, että unohdin kokonaan lavan muut tapahtumat. Nimismiehellekin yksi mokoma aiheutti pienen yllärin. Samoin Maijan kirkottamisessa käytetty valtaisa valkoinen harsokangas, joka suorastaan heräsi eloon silmiemme edessä.

 Armoa ei antanut Meri (ja tässä tapauksessa tarkoituksella isolla kirjoitettuna), vaan sinnikäs on Maija, eikä anna vastoinkäymisten suistaa Högbergiltä alas. Meillä kaikilla on oma högbergimme, minne kiivetä miettimään syntyjä syviä. Oma kaljaasimme, jonka kannella katsella pystypäin kohti tulevaisuutta. Myrskyluodon Maija on ansiokas avaus. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

ps. Erityiskiitos varsin informatiivisesta käsiohjelmasta. Oli mielenkiintoista lukea niin Anni Blomqvistin vaiheista kuin elämästä Ahvenanmaalla, työryhmän esittelystä ja mietteistäkin.

pss. Soiko illalla päässäni Myrskyluodon Maijan tunnari? Ei, vaan Rasputin. Älkää edes kysykö miksi.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Kantaesitys 2.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti Laine
Ohjaus Kari Rentola
Kapellimestari, orkestrointi ja sovitukset Risto Kupiainen
Koreografia Mindy Lindblom
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Aleksi Saura ja Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Jaana Nykänen ja Aino Hyttinen

Rooleissa : Heikki Ranta/Kalle Lindroth, Sami Hokkanen/Juha Lagström, Raili Raitala, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Paulus Kähkönen, Saara Kaskilahti, Sami Paasila/Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Sonja Arffman, Sari Haapamäki, Jon-Jon Geitel, Vappu Nalbantoglu, Rosa Herpiö/Sofia Hilli, Emilia Nyman, Unto Nuora, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kai Lähdesmäki, Ilkka Kokkonen, Nomi Enckell, Jaakko Hellsten, Petteri Lassila, Vera Lillqvist, Taneli Läykki ja Alvari Stenbäck

 Viime syksynä olin hiukan pettynyt kuultuani HKT:n kevään musikaalin keskittyvän kertomaan enimmäkseen Kirkasta, odotin jotain aivan muuta. Olin kesällä käynyt pariin otteeseen katsomassa Valkeakoskella Kirkan musiikkiin ja elämään perustuvaa näytelmää ja pitänyt siitä kovasti. Aioin kuitenkin antaa Helsingin Kaupunginteatterille mahdollisuuden ja mietin, että ehkäpä uusi käsikirjoitus toisi uutta näkökulmaa Kirkan vaiherikkaaseen elämään.

Kirkana Kalle Lindroth

 Paria päivää ennen ensi-iltaa tuli tasan kymmenen vuotta Kirkan yllättävästä poismenosta. Muistan sen, että olin kaupan kassalla töissä sinä aamuna ja eräs asiakas kertoi, että Kirka on kuollut. Äidilleni Kirka ja Kirkan musiikki oli vuosikausia toiminut eräänlaisena lohduttajana ja piristäjänä, ja meninkin heti ensimmäisellä tauollani äidilleni tekstaamaan. Hän ilmoitti olevansa surun murtama ja laittaneensa kynttilän palamaan Kirkan muistolle. Myöhemmin kävimme myös Kirkan haudalla hiljentymässä Hietaniemen hautausmaan ortodoksipuolella, seppeleet olivat vielä hautakummulla silloin. Itse en koskaan varsinaisesti "fanittanut" Kirkaa, mutta musiikkinsa tuli väkisinkin tutuksi ja monet kappaleet osaan ulkoa mennen tullen. Taisin parilla keikallakin joskus käydä. Uran alkuaikojen tuotanto on muodostunut minulle rakkaimmaksi ja mitä enemmän ikää tulee, sitä hienommalta esim. Leijat, Hetki lyö ja Mamy Blue kuulostavat.

 Tältä pohjalta suuntasin sitten odottavaisin ja jännittynein mielin Peacock-teatterin kalseita penkkejä kuluttamaan. Olin onnistunut hankkimaan ensimmäisen ennakon perusteella kantautuneiden vihjeiden perusteella itselleni t-o-d-e-l-l-a sitkeän korvamadon eräästä kappaleesta, joka oli minulle erittäin tärkeä ja jopa rakas lapsuudessani ja jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut, koskapa sitä ei ole kuultu aiemmissa Kirka-aiheisissa proggiksissa eikä radiostakaan. Mikä nostalgiaryöppy minut valtasikaan kun kuulin pelkän kappaleen nimen, ja se soi päässäni aamusta iltaan. Keskellä yötäkin heräsin ja ensimmäinen ajatus oli "kaksi ratsua yli virran käy, raukeina kaksi ratsastajaa, neidon käsi koskettaa, naurahtaa sanaton mies..." Kyllä, kyseessä on Neidonryöstö. Aaaaah ja tähän monta sydäntä. Lapsena jo kappale kutkutteli mielikuvitustani ja näin tapahtumat elokuvamaisena päässäni, ja täytyy tunnustaa, että näin vanhempana sisimpäni ripsi värisee vielä enemmän. Pirun kuumottava kappale! Pelkäsinkin, että herpaantuuko keskittymiseni täysin, kun vain odotan sitä hetkeä kun kappale räjähtää ilmoille.

 Kiitettävän eri tavalla esitys pamahti käyntiin, kun ei lähdettykään ihan Kirill-pojan syntymästä liikkeelle. Juontaja (Mikko Vihma) saapui lavalle esittelemään illan tähtiartistin, ja sieltä hän saapui aina yhtä hurmaavana ja yleisönsä ottavana kuin ennenkin. Täytyypä tunnustaa heti kärkeen, että heti ensisekunneista meikäläistä vietiin, vaikka istuin kymppirivillä asti. Apua miten kauniit silmät on Heikki Rannalla (ensi-illan Kirka)! Nuottiakaan ei oltu vielä laulettu ja minä olin myyty. Sen jälkeen olikin helppo vain istua ja nauttia, sillä tämä Kirka hoitaa kyllä homman kotiin. Tie huomiseen ei ollut ihan herran tuoreimmasta tuotannosta, mutta ainakin tuli täten näytettyä heti alkuunsa yleisölle, että nyt on muuten tekijämies lavalla. Seuraavassa biisissä otettiin heavyvaihde päälle ja saatiin tanssijatkin mukaan meininkiin. Kiinnittäkääpä ihmiset muuten huomionne Taneli Läykin näyttäviin trikkauskikkoihin pitkin koko musikaalia.

Oi nuo silmät... Heikki Ranta Kirkana 

 Olin ilahtunut siitä, miten tässä tuotiin esiin Kirkan ja Sammy-isoveljen (Sami Hokkanen) lämmin suhde.  Isoveli oli saanut jo jalansijaa ja tiesi oikeat tyypit, ja esitteli aran pikkuveljen eräällekin moottoriturpa Remu Aaltoselle (Petrus Kähkönen antoi tulla tarinaa niin että kaislikossa suhisi takuulla), ja siitähän se sitten lähti. Toisaalta Sammyn tulevan kohtalon kun tiesi, oli koko kundin olemuksessa sellaista pientä luopumista ja surumielistä katsetta, ja Kohtalon tangoa veivataan. Itselleni Kirkan ja Sammyn yhteiset kohtaukset ja hetket olivat tämän musikaalin parasta antia. mikä läsnäolo ja aito lämpö heidän välillään olikaan. Ja sitä paitsi Sami Hokkanen on täydellinen Sammyn roolissa, hän se näyttää vetävän roolin kuin roolin mahtavalla asenteella ja taidolla. Daa-da daa-dan soidessa täytyy hieraista silmiään muutamaankin kertaan, että kuka siellä oikein on lavalla!

"Jälleen lähtee laulu soimaan..." 

 Ihan kaikille roolihenkilöille en sitten ihan niin paljoa lämmennyt. Danny (Jon-Jon Geitel) oli aikamoinen ilmestys ja ihmekös kun nuori Muskakin (Raili Raitala) pyörtyi, mutta Iso D:stä tuli mieleeni Barbien Ken-nuken ja Anttilan vanhan vaatekatalogin mallimiehen risteytys, jotenkin muovinen. Ehkä se oli tarkoituskin. Leo-isän (Kari Mattila) pauhaaminen ärsytti, samoin Vexi Salmen (Mattilan Karihan sekin) jatkuva kikkailu ja riimittely. Helppoja nauruja kalasteltiin aika usein. No, toisaalta taas sitten kovasti nauratti esimerkiksi Unto Nuoran ja Mikko Vihman roudarityypit kuin suoraan Woodstockista. Aina ei sanoja tarvita, ja se tuli huomattua myös väliajan jälkeen...

Neidonryöstö alkamaisillaan... 

 Väliajalla nauttimani maukas piirakkainen meinasi juuttua kurkkuun, ja olin muutenkin oudon vaisu. Tiesin, millä kappaleella toinen puolisko käynnistyy ja sydän alkoi hakata lujempaa ja kädet hikoamaan. Kellojen soidessa väliajan päättymisen merkiksi huudahdin "En ole vielä valmis!", mutta eihän siinä muukaan auttanut kuin mennä takaisin paikoilleen ja näpelöidä hermostuksissaan hartiahuiviaan. Valotaulussa luki Sopot ´77, eli Puolassa oltiin. Minä mietin, että "muista nyt hengittää raauhaalliseeestiii". Liuta viulisteja ja tyylikäs juontajakaksikko saapui paikalle, ja kohta jo esiteltiinkin illan kapellimestari Mr Palsternak (Unto Nuora). Kirka seisoi korkealla korokkeella, ja musiikki lähti hiljalleen soimaan. Voi miten ihanaa oli kuulla Neidonryöstö livenä ensimmäistä kertaa ikinä! Täydellisyyttä hipova meininki. Ja sitten kapellimestari intoutui tekemään muutamiakin ylimääräisiä muuveja ja katsomolta laukesi naurusulake. Minä länttäsin kämmeneni keskelle silmälasejani ja jouduin ottamaan lasit päästäni, koska en nähnyt sormenjälkien takaa enää mitään. Nauratti ja itketti niin paljon, tuntui että pää räjähtää ihan justiinsa. Aplodimyrsky oli valtaisa eikä sille meinannut tulla loppua lainkaan. Teki mieli nousta ylös ja huutaa "Uudestaan!"

 Kirkan sossunluukulla käynnit, verosotkut ja naisseikkailut eivät tulleet minulle yllätyksenä, jos vähääkään on miehen elämästä lukenut. Nousua ja laskua oli myös ura.

Hetki lyä, Dannya naurattaa, Jaakko Saloa ei 

 Nuoret tanssijat (ja vähän vanhemmatkin) vetivät kauttaaltaan hyvällä sykkeellä ja energialla, meno oli värikästä mutta ihan kaikkien koreografioiden tarkoitusperiä en hiffannut. Lavastuspuolella oli menty sieltä mistä aita on matalin ja lavan täyttivät kököt pahvikulissit sekä rakennustelineet. Jotenkin tuli mieleen, että musiikki edellä tässä kyllä mennäänkin, ja siinä prameammat lavasteet olisivat vain olleet tiellä. Valot olivat kyllä kauniit, varsinkin Leijat-kappaleessa.

 Hehkutetaan kyllästymiseen asti kuitenkin sitä, mitä haluan etenkin hehkuttaa : James-farkut näyttivät helvetin hyviltä, legendaarinen Jarmo Nikku kitarassa, koko bändi soitti tykisti, Muskan look oli tyrmäävän upea, Palsternak jätti Santtu-Matias Rouvalin eläväisen liikehdinnänkin kakkoseksi, Sami Hokkanen onnistui Sammyn roolissa Bravo!-huutojen arvoisesti ja Heikki Rannan Kirka on hurmaava, sympaattinen, ilo silmille ja korville. Rooli on keväällä valmistuvan Heikin taiteellinen opinnäyte Teatterikärpäsen urhien kasvattamosta eli TeaKista, ja tässä vaiheessa voisin lätkäistä hyväksyvän leiman jo paperiin. Tästä nuorukaisesta kuullaan vielä, se on saletti. Kaikki on mahdollista.

 Loppuun vähän korvamatoa muidenkin riemuksi tämän linkin kautta. Kiitos ja anteeksi. Melkein tekisi mieli mennä uudestaan ja uudestaan katsomaan, jotta pystyisi keskittymään kerrallaan yhteen elementtiin. Voi Palsternak minkä teit. HKT:n sivuilla esityspäiviä ja myös vuorottelulista, johon tosin voi tulla muutoksia.

Jarmo Nikku ja Kirka-Kalle 

Ps. Kiitos myös siitä, että mukana ei ollut Varrella virran (inhoan sitä). Mamy Blueta jäin kaipaamaan.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Ps. Luehan myös Lukupino-blogin mainio raportti ensi-illasta.

Shrek / Helsingin Kaupunginteatteri

Shrek / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Ensi-ilta 25.8. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Perustuu DreamWorksin animaatioelokuvaan ja William Steigin kirjaan

Käsikirjoitus ja laulut David Lindsey-Abaire
Musiikki Jeanine Tesori
Ohjaus ja suomennos Kari Arffman
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Samuli Halla
Puvut Anna-Leena Kankaanpää ja Tuovi Räisänen (Tim Hatleyn alkuperäisen suunnitelman pohjalta)
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Jaana Nykänen ja Milja Mensonen

Rooleissa : Petrus Kähkönen/Jon-Jon Geitel, Anna-Maija Tuokko/Laura Alajääski, Kari Arffman/Antti Timonen, Matti Leino, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Jyrki Kasper, Ilkka Kokkonen, Aksinja Lommi, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Heidi Naakka, Kaisa Niemi, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Raili Raitala, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Mikko Vihma sekä Kasperi Virta, Miska Sagulin, Ronny Isaksson, Onerva Pohjolainen, Laura Laitinen, Sara Vihma, Elina Kanerva ja Laurapeppi Väänänen

Shrek (Petrus Kähkönen) ja Aasi (Matti Leino) 

 Otettiinkin sitten kunnon jättiloikka kohti kiireistä teatterisyksyä, ja oli aika ottaa vampyyripiilarit pois päästä ja astua rohkeasti Peacockiin, jossa tuli kevätkaudella vietettyä hiukan suunniteltua enemmän aikaa. Kotona piti kaivella vaatekaapin perukoilta perinteisen mustan sijasta jotain vihreää ylle ja mietinpä Tigerissä hetken vihreälettinen panta päässäni, että viitsisiskö ostaa. Tulin sitten siihen tulokseen, että oma naama riittää shrekmäisen olemuksen aikaansaamiseksi (on sillä muutama tikkarivaras saatu peloteltua ovien ulkopuolelle työpaikallani jopa) ja niin panta jäi ostamatta.

 Peacockissa oli jälleen tunnelma kohdillaan ja kutkuttavan jänskättävä odotuksen tunnelma. Paikalle saavuttaessa tuli todettua oikein ääneen, että meikäläisen ja seuralaisten julkisuusarvo on pyöreä nolla, koskapa Rita Tainola ei edes vilkaissut meihin päin. Ja hyvä niin.

Omituisten otusten kerho 

 Shrek-musikaalin suomenkielinen kantaesitys koettiin muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja vaikka ainesosat olivatkin periaatteessa samat (ohjaaja Arffmania myöten), olin tyystin jo ehtinyt unohtaa miltä aiempi keitos maistui ja niinpä olin valmistautunut ottamaan kaiken vastaan puhtaalta pöydältä, avoimin mielin. Jo heti alkumetreillä huomasin jonkinsortin kestohymyn jämähtäneen kasvoilleni. Tämähän toimii, ihan niin kuin arvelinkin! Isä-ja äitijätti siinä rakkaudella ohjailevat viheriäisen poikansa tulevaisuuden ruusuista suuntaa, mitä kaikkea ihanaa maailmalla olisikaan antaa. Ja sitten kuittaus "ei vaineskaan". Karu on alku, ja Shrek (enskarissa Petrus Kähkönen) majaileekin yksinään suolla, jossa on yllinkyllin tilaa röyhtäillä ja piereksiä ja lemuta kilpaa yhdessä suonsilmäkkeiden kanssa. Kukapa nyt pelottavaa ja rumaa vihreää jättiotusta viereensä kaipaisikaan, parempi olla siis yksin.

 Vaan kauaa ei yksin pysty olemaan, sillä paikalle pelmahtaa kattava joukko "maanpakoon" ajettuja satuolentoja aina Pinokkiosta Katto-Kassiseen ja Kolmesta porsaasta Peter Paniin. Dulocin hirmuhallitsija, metriheikki lordi Farquaad (enskarissa Antti Timonen) on melkoinen vehkeilijä (moisella käytöksellä olisi päästy aika pitkälle esim. Game of Thronesin juonikuvioissa ja voitu myös viettää laatuaikaa Tyrion Lannisterin kanssa ns. samalta viivalta), käsiään innokkaasti yhteen jatkuvasti läpsyttävä ja varsin kevyesti eestaas kirmaava hukkapätkä, joka aikoo julistautua kuninkaaksi heti kunhan vaan pääsee naimisiin kuvankauniin prinsessan kanssa. Pahaksi onneksi prinsessa Fiona (enskarissa Anna-Maija Tuokko) on asustellut vuosikaudet ypöyksin tornissa, jonne päästäkseen pitäisi nujertaa hirmuinen lohikäärme ja äkkiä tarttis löytää joku tyyppi suorittamaan tämä sankariteko.

Pienin sisäisin keinoin Farquaad (Antti Timonen) 

 No, onneksi ei-niin-pieni-ystävämme Shrek on jo matkalla Dulociin, koskapa suolta pitäisi saada ajettua satuhahmot veks. Kuten aina, matkalla sattuu ja tapahtuu ja tällä kertaa Shrek törmää Aasiin (Matti Leino), joka paljastuu melkoiseksi moottoriturvaksi ja oivaksi karvanavigaattoriksi. Farquaad passittaa Shrekin prinsessanpelastustoimiin, koskapa avioon on kova kiiru, ja niin vihreä jättihajuherneemme lähtee karvaisen suupalttikamunsa kanssa sanoista tekoihin. Toisaalla satuhahmot nousevat kapinaan. Torilla tavataan... Tapahtuuko jättimäinen yllätyskäänne vaiko onko lyhyestä virsi kaunis? Se kannattaa itse tulla Peacockiin nyt loppuvuoden aikana toteamaan, vaikkapa koko perheen voimin. Yksinkin voi tulla, ei siinä mitään.

Fionan (Anna-Maija Tuokko) aamuhetki 

 Vaikka olenkin tummempien sävyjen ja synkemmän meiningin ystävä, on myös väriterapia välillä paikallaan ja kyllä sielu lepää ihastellessa varsin värikylläistä ihmemaailmaa, jonka teatterin ammattilaiset ovat taas eteemme loihtineet. Ihania värikkäitä kukkia, riemunkirjavia pukuja satuhahmoilla, reipasta musisointia ja taidokkaita soolonumeroita, joista kaikki saivat vuorollaan raikuvat aplodit. Juttuihin oli upotettu sopivasti pieniä makupaloja, joita koetti sieltä poimiskella mukaansa. Meni varmasti paljon ohikin. Osansa saivat niin Matit ja Tepot, munkit ja diabetekset, snadit, Hyrsylänmutkat ja Jorma Uotiset, Pokemonit kuin Leijonakuninkaan gasellilaumatkin. Nauruhermooni kolahti kovasti myös Aasin tokaisema "Mitä vi ... hreää!" Lapsikatsojat hihittelivät eri jutuille kuin aikuiset, jotka taas höröttelivät omiaan. Tosin tuli jälleen kerran todistettua se, että pieruhuumori ei ikää eikä kokoa katso, ja tässä kyllä porisi oikein kunnolla.

 Nautin kovasti Jyrki Karttusen koreografioista, hauska oli seurailla etenkin värikkään Duloc-poppoon synkassa pompiskelua ja kikkailua. Tulipa mieleeni eräskin New Orderin video. "Yllättäen" lämpenin niille murrettaviäntäville partasuille, jotka olivat aiemmin yrittäneet lohikäärmettä nujertaa. Satuhahmoja oli niin runsain määrin, etten oikein tiennyt ketä niistä olisin seurannut. Kummasti silmäni kyllä tarkkailivat transusutta (Unto Nuora) sekä Peter Pania (Ilkka Kokkonen), jolla oli alkanut parta kasvaa. Ei ole ikuisella pojallakaan helppoa! Laulava Piparkakkupoika (Emilia Nyman) oli myös pienisuuri suosikkini.

Duloceilla on pomppufiilis 

 Petrus Kähkönen jatkoi siitä mihin Alfredina jäi, eli rinta rottingilla lauletaan keskellä lavaa voimabiisejä sellaisella volyymillä, että takarivissä laitetaan kampauksia uusiksi väliajalla. Mahtavaa, että tätä herkkua on taas tarjolla yllin kyllin, minustahan tuli Petrus-fani heittämällä Vampyyrien tanssin tiimellyksessä vasta. Rujosta ulkomuodosta huolimatta tällä Shrekillä oli erittäin lempeät silmät. Olisin minäkin uskaltautunut tuffeleita rillaamaan hänen kanssaan, hajusta viis veisaten. Olisi ehkäpä meilläkin löytynyt "yhteinen sävel". Varsin odotettu oli myös Anna-Maija Tuokon paluu estradeille pienen tauon jälkeen. Hänen esiintymistään on aina suuri ilo ja nautinto seurata, laulu-ja tanssitaidon lisäksi hänen Fionassaan oli makoisaa itseironiaa ja kipakkaa huumoria. Matti Leinon Aasilla oli kokovartalosvengiä karvapuvusta huolimatta, juttua olisi voinut tulla vieläkin tiiviimmällä tahdilla. Ehkäpä toistojen myötä juttujen tasokin "huononee" kenties, mies kun meinaa urakoida yksin kaikki esityskerrat läpi! Varsinainen aasi! Ja oi miten kepeästi pikku jalka pilkahti Antti Timosen Farquaadilla. Laulumiehiä on hänkin aina ollut, mutta nyt erityisesti varsinkin tanssitaidot ja muu lavaliikehdintä sai yleisön suorastaan polvilleen tämän lavasäteilyn edessä.

Farquaad näyttää polvistumismallia, Fionana Laura Alajääski 

 Upeita olivat myös nuoremmat Fionat, lordin isän yllätyspaluu, steppailevat hiiroset, jylhä-ääninen piispa (Mikko Vihma) sekä viralliset valvojat. Ja yksihän pitää mainita ihan erikseen, nimittäin u s k o m a t t o m a n makea lohikäärme nukettajineen ja varsinkin äänineen. Huh, ehkäpä illan komein näky ja puku koettiin sillä hetkellä, kun Raili Raitala astui lopussa esiin niin kauniina niin kauniina, ettei sanat riitä kertomaan siitä loistokuudesta yhtikäs mitään. Tyrmäävä look!

 Jaa tykkäsinkö minä tästä? No tykkäsinhän minä! Shrek sai hyvälle tuulelle värikkyydellään, tärkeällä sanomallaan (ystävyys, rakkaus, suvaitsevaisuus, erilaisuuden ja itsensä hyväksyminen...), huumorillaan ja viihdyttävyydellään. Iloitsen jo valmiiksi siitä, miltä lapsikatsojista tuntuu nähdä hirmuinen lohikäärme liihottelemassa pitkin lavaa. Mik´onkaan parasta ajanvietettä koko perheen voimin kuin lähteä shreikkailemaan Peacockiin! Onhan minun nähtävä tämä myös uudelleen toisenlaisella miehityksellä.

Fiona (Anna-Maija Tuokko) heittäytyy vapaalle

 Harmittelen ainoastaan sitä, ettei käsiohjelman välissä ollut Shrek-naamaria mutta kuten sanoin, etenkin aamuisin vilkaisu peiliin ajaa saman asian. Päivän korvamatonahan soi tietysti "Lippu Friikkimaan".

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Lohikäärme ja Aasi