Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Kantaesitys 2.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti Laine
Ohjaus Kari Rentola
Kapellimestari, orkestrointi ja sovitukset Risto Kupiainen
Koreografia Mindy Lindblom
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Aleksi Saura ja Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Jaana Nykänen ja Aino Hyttinen

Rooleissa : Heikki Ranta/Kalle Lindroth, Sami Hokkanen/Juha Lagström, Raili Raitala, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Paulus Kähkönen, Saara Kaskilahti, Sami Paasila/Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Sonja Arffman, Sari Haapamäki, Jon-Jon Geitel, Vappu Nalbantoglu, Rosa Herpiö/Sofia Hilli, Emilia Nyman, Unto Nuora, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kai Lähdesmäki, Ilkka Kokkonen, Nomi Enckell, Jaakko Hellsten, Petteri Lassila, Vera Lillqvist, Taneli Läykki ja Alvari Stenbäck

 Viime syksynä olin hiukan pettynyt kuultuani HKT:n kevään musikaalin keskittyvän kertomaan enimmäkseen Kirkasta, odotin jotain aivan muuta. Olin kesällä käynyt pariin otteeseen katsomassa Valkeakoskella Kirkan musiikkiin ja elämään perustuvaa näytelmää ja pitänyt siitä kovasti. Aioin kuitenkin antaa Helsingin Kaupunginteatterille mahdollisuuden ja mietin, että ehkäpä uusi käsikirjoitus toisi uutta näkökulmaa Kirkan vaiherikkaaseen elämään.

Kirkana Kalle Lindroth

 Paria päivää ennen ensi-iltaa tuli tasan kymmenen vuotta Kirkan yllättävästä poismenosta. Muistan sen, että olin kaupan kassalla töissä sinä aamuna ja eräs asiakas kertoi, että Kirka on kuollut. Äidilleni Kirka ja Kirkan musiikki oli vuosikausia toiminut eräänlaisena lohduttajana ja piristäjänä, ja meninkin heti ensimmäisellä tauollani äidilleni tekstaamaan. Hän ilmoitti olevansa surun murtama ja laittaneensa kynttilän palamaan Kirkan muistolle. Myöhemmin kävimme myös Kirkan haudalla hiljentymässä Hietaniemen hautausmaan ortodoksipuolella, seppeleet olivat vielä hautakummulla silloin. Itse en koskaan varsinaisesti "fanittanut" Kirkaa, mutta musiikkinsa tuli väkisinkin tutuksi ja monet kappaleet osaan ulkoa mennen tullen. Taisin parilla keikallakin joskus käydä. Uran alkuaikojen tuotanto on muodostunut minulle rakkaimmaksi ja mitä enemmän ikää tulee, sitä hienommalta esim. Leijat, Hetki lyö ja Mamy Blue kuulostavat.

 Tältä pohjalta suuntasin sitten odottavaisin ja jännittynein mielin Peacock-teatterin kalseita penkkejä kuluttamaan. Olin onnistunut hankkimaan ensimmäisen ennakon perusteella kantautuneiden vihjeiden perusteella itselleni t-o-d-e-l-l-a sitkeän korvamadon eräästä kappaleesta, joka oli minulle erittäin tärkeä ja jopa rakas lapsuudessani ja jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut, koskapa sitä ei ole kuultu aiemmissa Kirka-aiheisissa proggiksissa eikä radiostakaan. Mikä nostalgiaryöppy minut valtasikaan kun kuulin pelkän kappaleen nimen, ja se soi päässäni aamusta iltaan. Keskellä yötäkin heräsin ja ensimmäinen ajatus oli "kaksi ratsua yli virran käy, raukeina kaksi ratsastajaa, neidon käsi koskettaa, naurahtaa sanaton mies..." Kyllä, kyseessä on Neidonryöstö. Aaaaah ja tähän monta sydäntä. Lapsena jo kappale kutkutteli mielikuvitustani ja näin tapahtumat elokuvamaisena päässäni, ja täytyy tunnustaa, että näin vanhempana sisimpäni ripsi värisee vielä enemmän. Pirun kuumottava kappale! Pelkäsinkin, että herpaantuuko keskittymiseni täysin, kun vain odotan sitä hetkeä kun kappale räjähtää ilmoille.

 Kiitettävän eri tavalla esitys pamahti käyntiin, kun ei lähdettykään ihan Kirill-pojan syntymästä liikkeelle. Juontaja (Mikko Vihma) saapui lavalle esittelemään illan tähtiartistin, ja sieltä hän saapui aina yhtä hurmaavana ja yleisönsä ottavana kuin ennenkin. Täytyypä tunnustaa heti kärkeen, että heti ensisekunneista meikäläistä vietiin, vaikka istuin kymppirivillä asti. Apua miten kauniit silmät on Heikki Rannalla (ensi-illan Kirka)! Nuottiakaan ei oltu vielä laulettu ja minä olin myyty. Sen jälkeen olikin helppo vain istua ja nauttia, sillä tämä Kirka hoitaa kyllä homman kotiin. Tie huomiseen ei ollut ihan herran tuoreimmasta tuotannosta, mutta ainakin tuli täten näytettyä heti alkuunsa yleisölle, että nyt on muuten tekijämies lavalla. Seuraavassa biisissä otettiin heavyvaihde päälle ja saatiin tanssijatkin mukaan meininkiin. Kiinnittäkääpä ihmiset muuten huomionne Taneli Läykin näyttäviin trikkauskikkoihin pitkin koko musikaalia.

Oi nuo silmät... Heikki Ranta Kirkana 

 Olin ilahtunut siitä, miten tässä tuotiin esiin Kirkan ja Sammy-isoveljen (Sami Hokkanen) lämmin suhde.  Isoveli oli saanut jo jalansijaa ja tiesi oikeat tyypit, ja esitteli aran pikkuveljen eräällekin moottoriturpa Remu Aaltoselle (Petrus Kähkönen antoi tulla tarinaa niin että kaislikossa suhisi takuulla), ja siitähän se sitten lähti. Toisaalta Sammyn tulevan kohtalon kun tiesi, oli koko kundin olemuksessa sellaista pientä luopumista ja surumielistä katsetta, ja Kohtalon tangoa veivataan. Itselleni Kirkan ja Sammyn yhteiset kohtaukset ja hetket olivat tämän musikaalin parasta antia. mikä läsnäolo ja aito lämpö heidän välillään olikaan. Ja sitä paitsi Sami Hokkanen on täydellinen Sammyn roolissa, hän se näyttää vetävän roolin kuin roolin mahtavalla asenteella ja taidolla. Daa-da daa-dan soidessa täytyy hieraista silmiään muutamaankin kertaan, että kuka siellä oikein on lavalla!

"Jälleen lähtee laulu soimaan..." 

 Ihan kaikille roolihenkilöille en sitten ihan niin paljoa lämmennyt. Danny (Jon-Jon Geitel) oli aikamoinen ilmestys ja ihmekös kun nuori Muskakin (Raili Raitala) pyörtyi, mutta Iso D:stä tuli mieleeni Barbien Ken-nuken ja Anttilan vanhan vaatekatalogin mallimiehen risteytys, jotenkin muovinen. Ehkä se oli tarkoituskin. Leo-isän (Kari Mattila) pauhaaminen ärsytti, samoin Vexi Salmen (Mattilan Karihan sekin) jatkuva kikkailu ja riimittely. Helppoja nauruja kalasteltiin aika usein. No, toisaalta taas sitten kovasti nauratti esimerkiksi Unto Nuoran ja Mikko Vihman roudarityypit kuin suoraan Woodstockista. Aina ei sanoja tarvita, ja se tuli huomattua myös väliajan jälkeen...

Neidonryöstö alkamaisillaan... 

 Väliajalla nauttimani maukas piirakkainen meinasi juuttua kurkkuun, ja olin muutenkin oudon vaisu. Tiesin, millä kappaleella toinen puolisko käynnistyy ja sydän alkoi hakata lujempaa ja kädet hikoamaan. Kellojen soidessa väliajan päättymisen merkiksi huudahdin "En ole vielä valmis!", mutta eihän siinä muukaan auttanut kuin mennä takaisin paikoilleen ja näpelöidä hermostuksissaan hartiahuiviaan. Valotaulussa luki Sopot ´77, eli Puolassa oltiin. Minä mietin, että "muista nyt hengittää raauhaalliseeestiii". Liuta viulisteja ja tyylikäs juontajakaksikko saapui paikalle, ja kohta jo esiteltiinkin illan kapellimestari Mr Palsternak (Unto Nuora). Kirka seisoi korkealla korokkeella, ja musiikki lähti hiljalleen soimaan. Voi miten ihanaa oli kuulla Neidonryöstö livenä ensimmäistä kertaa ikinä! Täydellisyyttä hipova meininki. Ja sitten kapellimestari intoutui tekemään muutamiakin ylimääräisiä muuveja ja katsomolta laukesi naurusulake. Minä länttäsin kämmeneni keskelle silmälasejani ja jouduin ottamaan lasit päästäni, koska en nähnyt sormenjälkien takaa enää mitään. Nauratti ja itketti niin paljon, tuntui että pää räjähtää ihan justiinsa. Aplodimyrsky oli valtaisa eikä sille meinannut tulla loppua lainkaan. Teki mieli nousta ylös ja huutaa "Uudestaan!"

 Kirkan sossunluukulla käynnit, verosotkut ja naisseikkailut eivät tulleet minulle yllätyksenä, jos vähääkään on miehen elämästä lukenut. Nousua ja laskua oli myös ura.

Hetki lyä, Dannya naurattaa, Jaakko Saloa ei 

 Nuoret tanssijat (ja vähän vanhemmatkin) vetivät kauttaaltaan hyvällä sykkeellä ja energialla, meno oli värikästä mutta ihan kaikkien koreografioiden tarkoitusperiä en hiffannut. Lavastuspuolella oli menty sieltä mistä aita on matalin ja lavan täyttivät kököt pahvikulissit sekä rakennustelineet. Jotenkin tuli mieleen, että musiikki edellä tässä kyllä mennäänkin, ja siinä prameammat lavasteet olisivat vain olleet tiellä. Valot olivat kyllä kauniit, varsinkin Leijat-kappaleessa.

 Hehkutetaan kyllästymiseen asti kuitenkin sitä, mitä haluan etenkin hehkuttaa : James-farkut näyttivät helvetin hyviltä, legendaarinen Jarmo Nikku kitarassa, koko bändi soitti tykisti, Muskan look oli tyrmäävän upea, Palsternak jätti Santtu-Matias Rouvalin eläväisen liikehdinnänkin kakkoseksi, Sami Hokkanen onnistui Sammyn roolissa Bravo!-huutojen arvoisesti ja Heikki Rannan Kirka on hurmaava, sympaattinen, ilo silmille ja korville. Rooli on keväällä valmistuvan Heikin taiteellinen opinnäyte Teatterikärpäsen urhien kasvattamosta eli TeaKista, ja tässä vaiheessa voisin lätkäistä hyväksyvän leiman jo paperiin. Tästä nuorukaisesta kuullaan vielä, se on saletti. Kaikki on mahdollista.

 Loppuun vähän korvamatoa muidenkin riemuksi tämän linkin kautta. Kiitos ja anteeksi. Melkein tekisi mieli mennä uudestaan ja uudestaan katsomaan, jotta pystyisi keskittymään kerrallaan yhteen elementtiin. Voi Palsternak minkä teit. HKT:n sivuilla esityspäiviä ja myös vuorottelulista, johon tosin voi tulla muutoksia.

Jarmo Nikku ja Kirka-Kalle 

Ps. Kiitos myös siitä, että mukana ei ollut Varrella virran (inhoan sitä). Mamy Blueta jäin kaipaamaan.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Ps. Luehan myös Lukupino-blogin mainio raportti ensi-illasta.