Tuhansien ämpärien maa / UIT

Tuhansien ämpärien maa / UIT, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Mika Eirtovaara, Tomi Haustola, Helena Hyvärinen, Ilari Johansson, Timo Kärkkäinen, Ville Majamaa, Ville Tiihonen, Jaakko Saariluoma, Markku Salo, Andre Wikström ja Ray Zambino
Ohjaus Jaakko Saariluoma
Koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö
Musiikin sovitus Timo Kärkkäinen, Antti S. Paavilainen ja Jean S.
Kapellimestari Antti S. Paavilainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Elina Riikonen
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Tiitta Stoor
Rekvisiittori Tanja Harjunen

Lavalla : Erika Vikman, Viivi Pumpanen, Sari Siikander, Jussi Lampi, Leena Uotila, Sami Hokkanen, Sami Hintsanen, Mikael Saari, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro sekä orkesterina Jean S.

Illan tähdet

 Kuulkaa, kun ihminen erittäin lyhyiden yöunien ja stressaavan työaamuvuoron jälkeen joutuu pakon edessä suuntaamaan valokuvaamoon uutta passikuvaa varten (huomasin henkkareitteni vanhentuneen viikko sitten ja matkaan tekisi mieli parin viikon kuluttua) ja ohimennen näkee lopputuloksen, ei paljoa naurata. Onneksi ahdinkoon oli helpotusta luvassa, sillä kuvaamopiipahduksen jälkeen hyppäsin Helsinkiin suuntaavaan bussiin. Pääkaupunkiseudulla satoi vettä vaakatasossa päin naamaa ja saavuimme ulkoisesti kostutettuina Linnanmäelle silti iloisin mielin. Ahdistun kovasta tungoksesta nykyään ja seuralaiseni kanssa seisoimme mielestämme hiukan syrjässä, mutta niin vaan Lenitat ja Dannyt torppasivat jutustelemaan ja kuulumisia vaihtamaan juuri meidän kohdallemme ja ryysis oli melkoinen. Jotenkin sitä tunsi kuuluvansa eliittijoukkoihin, kun katsomoon päästyämme itse Arvi Lind toivotti tuttavallisesti hyvää iltaa. Ihan siinä kävi mielessä, että onko kello jo puoli yhdeksän.

 Vaan eliittijoukkoonhan me kuuluimme! 40-vuotisjuhliaan viettävä Uusi Iloinen Teatteri eli tuttavallisemmin UIT ja etenkin sen ensi-ilta on jo käsite, jossa julkimot mielellään näyttäytyvät parhaimpiinsa tälläytyneinä ja jos saan tässä kohtaa siteerata verbaalisesti lahjakasta seuralaistani, "vahvassa Old Spicen ja tekohammasliiman tuoksussa". Mikäpäs siinä!

 Käsikirjoituspuolesta on tällä kertaa vastannut liuta stand up -koomikoita ja muutama muu omintakeisesta, vähän vinksahtaneesta huumorintajusta tunnettu tyyppi. Osui ja upposi ainakin minun nauruhermooni ja tunsin itseni varsin viihdytetyksi illan aikana (tosin alkutilanne oli niin surkea, että huonommillakin jutuilla olisi oloni saattanut kohentua). Jotenkin sitä UIT-porukkaan onnistutaan löytämään vanhojen ja ei-niin-vanhojen tuttujen lisäksi aina uutta verevää porukkaa, josta tällä kertaa suurimmasta positiivisesta yllätyksestä vastasi Viivi Pumpanen. Mikä monilahjakkuus! Olen aiemmin suhtautunut vahvoin ennakkoluuloin estradihommiin mieliviin ex-misseihin, mutta nyt on vihdoinkin aika lopettaa tämä ja tehdä asennemuutos, kun hyviä esimerkkejä olen jo monta nähnyt.

 Sketseissä ja lauluissa pyörivät niin ilmaiset ämpärit kuin Ähtärin pandat, suomalaisuus ja Maalaisliitto, somen ihmeet ja hääpuheet. Lavalla nähtiin myös Paavo Väyrynen (Sami Hokkanen) liukkaine tanhulanteineen Despaciton tahdissa, Juha Sipilä (Jussi Lampi) ja Hjallis Harkimo (Sami Hintsanen). Odotetusti mukana oli Mikael Saaren pysäyttävä tangoveto (tosin tanssipuolen hoitivat muut, Mikael vastasi laulusta) sekä Jean S.:n oma numero, joka ei tällä kertaa aiheuttanut hillitöntä hysteriaa. Mikit vähän pätkivät ikävästi numeron aikana, mutta hyvällä asenteella äijät kuitenkin jälleen vetelivät kuvioitaan. Vai pitäisikö sittenkin sanoa henkilöt, ei äijät...?

 Illan kovimmat aplodit taisi tempaista ansaitusti Leena Uotila, joka vetäisi uskomattomalla pokalla sellaisen puheen että oksat pois, ja sitä paitsi täyttä asiaa. The Leena Uotila, ehdottomasti. "Puhetta" hieman aiemmin edeltänyt Sari Siikanderin ja Uotilan keskustelu edellisen illan kulusta oli tämän illan helmi ja tarjosi mukavan yllätysmomentin.

 Leenan lisäksi henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi Sami Hokkanen, jonka rennon hyväntuulisesta  meiningistä tykkään aivan älyttömän paljon. Jos minulle soittaisi Antti Rokka lehtitarjous mielessään, lankeaisin oitis murreansaan ja ostaisin kaiken mitä tarjolla olisi. Hokkasen tapauksessa voisin lämmetä tanhuamaan Paavonkin kanssa ja mennä Arto Nybergin haastateltavaksi, jos kutsu kävisi. Niin, ja olihan se Mikael Saaren, Sami Hintsasen ja Hokkasen kilpalaulanta biisissä "Mä vedän paremmin kuin sä" aikamoista tykitystä ja illan paras veto. Tästä haluaisin nähdä uusinnan.

 Loppubiisissä vatkattiin keltaisissa asuissa ja aurinkoa ja värejä tässä tarvittiinkin, imin siitä valoa ja energiaa kotiinpaluuta varten, kun vettä tuli edelleen ihan maahan asti ja kännykästäkin loppui akku kesken matkan. Onko ankeampaa kuin viettää tunti ihan vain omissa ajatuksissaan! Kun en edes älynnyt ottaa ilmaista ämpäriä matkaani poislähtiessä.

 Kylläpä teki gutaa taas tämä UIT, onnea ja pitkää ikää 40-vuotiaalle! Viihdykettä kansalle jatkossakin!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!)

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatteri

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Euroopan kantaesitys 15.9. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Sävellys ja laulujen sanat Sting
Dialogi John Logan ja Brian Yorkey
Musiikin sovitus Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia Jouni Prittinen
Musiikin johto Jussi Vahvaselkä/Markus Länne
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Iiro Laakso ja Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto

Rooleissa : Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Taneli Mäkelä, Jonas Saari, Jussu Pöyhönen, Kalle Kurikkala, Saara Kaskilahti, Riitta Salminen, Kirsi Tarvainen, Mikael Saari, Mikael Haavisto, Panu Kangas, Lasse Pajunen, Tuukka Raitala, Pauliina Saarinen, Petter Andersson, Mikko Jokinen, Laura Wiklund sekä Jan Merilä, Tuukka Miettunen, Roope Santala, Ilkka Stolt, Virpi Laine ja Katja Lindell

 Parisen vuotta sitten huomasin television ohjelmatiedoissa kiintoisaa - itsensä Stingin säveltämän ja sanoittaman "The Last Ship"-musikaalin konserttiversion, jossa mukana myös Sting itse (ja Näkemiin vaan, muru! -sarjan suosikkini Oz eli Jimmy Nail). Tuohon aikaan katselin suurimman osan ohjelmista perinteisesti tv:n kautta ja koska olin illalla pois, laitoin digiboxin tallentamaan. No, kotiuduin reissusta ja toiveikkaana aloin katsella konserttia ... huomatakseni vain, että tallennus oli jälleen kerran mennyt pieleen ja näin vain viimeiset kymmenen minuuttia. Onneksi edes sen, sillä rakastuin kertaheitolla tunnuskappaleeseen. Myöhemmin konsertti tuli ilokseni uusintana (välillä niistäkin on hyötyä) ja nykyään se on katsottavissa YouTubestakin. Voitte siis hyvin kuvitella, että melkoista "jes jes jes"-hihkuntaa ja käsien yhteenhieromista oli luvassa siinä vaiheessa kun luin, että "Viimeinen laiva" saisi luvan korkata remontoidun Turun Kaupunginteatterin syksyn.

Telakkaväellä on pomppufiilis 

 Kiintoisaa on muuten se, että molemmissa isoissa remontin ja evakkovuosien jälkeen avatuissa teatteritaloissa (Helsingin Kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri) on avajaisohjelmistossa isona elementtinä vesi ja nimenomaan meri. Maija on Myrskyluodolla luonnonvoimien armoilla ja meri ottaa kyllä omansa, ja antaa myös mahdollisuuden matkata kohti parempaa elämää. Viimeinen laiva taas lähtee telakalta mukanaan unelmat ja toiveet, ja samaa reittiä joku saattaa palata takaisinkin. Satamakaupungeissa on jotenkin ilmassa sellaista lähdön tunnelmaa - aina on niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Sting vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Newcastlen liepeillä Wallsendin pikkukaupungissa ja vaikkei hänestä telakkatyöläistä tai merimiestä tullutkaan, tuli maailmanmatkaaja ja tarinankertoja. Meidän onneksemme!

 Tapahtumat sijoittuvat tähän samaiseen Wallsendiin, jossa telakka on ollut elämän keskipiste, sielu ja sydän. Nuori Gideon Fletcher (Kalle Kurikkala) ei suostu astumaan väkivaltaisen isänsä saappaisiin telakkatyöläiseksi ja jämähtämään kaupunkiin, jossa muuttuisi vain isänsä kaltaiseksi. Laiturilla vietetään herkkiä ja haikeita hetkiä tyttöystävä Megin (Saara Kaskilahti) kanssa ja lausutaan lupauksia. "Palaan vielä ja tulen hakemaan sinut mukaani!" Mitäpä luulette, jääkö tyttö ikuisiksi ajoiksi rannalle ruikuttamaan ja odottamaan Gideonin paluuta?

Meg (Anna Victoria Eriksson) laiturilla 

 Nuorten häivyttyä usvaiselta laiturilta hämärän keskeltä valokeilaan astuu 15 vuotta vanhempi Gideon Fletcher (Olli Rahkonen ja jo toinen tämmöinen "nuoresta vanhaksi"-temppu), maailman merillä on seilattu ja nyt velvollisuudet ovat ajaneet hänet takaisin kotisatamaan. Isä on kuollut ja hautajaisista on myöhästytty. Isä James O´Brian, joviaali kirkonmies (Taneli Mäkelä) ottaa hänet kuitenkin avosylin vastaan. Gideonia tietysti kiinnostelee, vieläkö Meg mahtaa asua kaupungissa ja mistä hänet voisi löytää.

Olli Rahkonen ja Taneli Mäkelä mietteissään 

 Meg (Anna Victoria Eriksson) työskentelee tarjoilijana paikallisessa pubissa, jossa asiakkaita riittää. Telakka on ajettu alas ja tupa on täynnä ilottomia, tuoppiinsatuijottelevia työmiehiä. Työtä olisi tarjolla romunkeräyksen muodossa, tämäpä ei telakkatyöläisiä nappaa sitten yhtään ja työväen pomo Jackie White (Jonas Saari) on käsi nyrkissä vastustamassa etunenässä. Muihin hommiin on älynnyt ajoissa lähteä Arthur Millburn (Jussu Pöyhönen), joka sattuu myös olemaan Megin mies, vaikka naimisissa eivät olekaan. Perheidylliä on täydentämässä vielä Tom-poika (Kalle Kurikkala), joka muistuttaa kyllä hämmentävän paljon nuorta Gideonia...

 Tämän kaiken keskelle ilmestyy mies menneisyydestä, Gideon Fletcher, ja sitten alkaakin tapahtua. Telakkaväki saa uutta virtaa ideasta, että rakennetaanpa vielä yksi laiva ja matkataan sillä kauas pois paikkaan, jolla olisi enemmän annettavaa. Vaan mistä rahat ja tarvittavat materiaalit? Jotenkin tuli mieleeni Billy Elliotin kaivostyöläiset ja Housut pois -äijät, "yhdessä tehdään ja periksi ei anneta vaikka mitä tulisi vastaan". Aina tarvitaan yksi henkilö, joka osaa sanoa juuri oikeat sanat ja valaa porukkaan uskoa. Jackien vaimo Peggy (Riitta Salminen) vielä kohottaa puheellaan miehensä itsetuntoa, ja pian kipinät sinkoilevat ihan kirjaimellisestikin.

Telakkamiehet, etualalla Jackie White (Jonas Saari) 

 Tarina itsessään on varsin yksinkertainen eikä tarjoa mitään suurempia yllätyksiä, ja ilman musiikkia olisi mielestäni aika puuduttavaakin katsottavaa. Musiikki ja muutamat erinomaiset roolisuoritukset ovatkin mielestäni tämän jutun kantava voima, samoin "yhteisen tekemisen meininki". Stingin tuotannosta kuullaan muutakin kuin musikaalia varten sävellettyä materiaalia (ainakin All this time ja When we dance) , tietysti suomennettuina versioina. Ihmettelinkin, että nyt kuulostaa jotenkin tutulta ja vilkaisin ohimennen englanninkielistä tekstitystä, joka pyörii lavan reunassa. Musiikki on ehtaa Stingiä, paikoin jazzahtavaa, folkhenkistä tunnelmointia, irkkupoljentoakin. Viulut ja kitarat osuvat minun sieluuni kyllä todella syvälle ja saivat liikuttumaankin useaan otteeseen, etenkin tunnuskappale Viimeinen laiva, jossa on jotenkin sanoinkuvaamattoman hieno, kohottava tunnelma. Orkesterille iso kiitos tunnelman luomisesta! Olen varma, että minun sielunmaisemassani soi juuri tämänkaltainen musiikki.

 Olen yrittänyt alkuvuonna selvittää mysteeriä nimeltä Olli Rahkonen, siinä täysin onnistumatta. Uskomaton tyyppi! Mies tulee savun keskeltä lavan etureunaan ilman sen isompaa henkselienpaukuttelua ja "katsokaa minua"-meininkiä ja alkaa laulaa, ja tuntuu siltä kuin taivas aukeaisi ja kaikki aistit valpastuisivat kertaheitolla. Ihan kuin koko omakin olemassaolo saisi uuden merkityksen, juuri tätä hetkeä varten tähän on tultu - ja lisäksi tuntuu siltä, että ihan tässä nousee penkistä ylös. Miten hän sen oikein tekee? En tiedä, enkä välttämättä halua koskaan tietääkään. Pakottamaton läsnäolo, karisma ... joku hänessä nyt vaan on ja piste. Ja huutomerkki!

Mysteeri nimeltään Olli Rahkonen 

 Huiman paljon pidin myös Kalle Kurikkalasta, varsin sympaattisen kuvan toi molemmista nuorukaisista (nuoresta Gideonista ja Tomista). Ilokseni olen saanut aiemminkin katsella hänen onnistumisiaan Kotkan Kaupunginteatterissa. Anna Victoria Erikssonin ja Olli Rahkosen duetot olivat herkkua korville ja olin lisäksi ilahtunut siitä, ettei Meg ollutkaan ihan nin vietävissä kuin aluksi luulin. Itsenäinen, aikuinen nainen! Taneli Mäkelä isä O´Brianina oli erittäin sydämellinen, maanläheinen hahmo, jolle olisi helppo uskoutua niin synneistä kuin muistakin mieltä kaivelevista asioista. Mieleeni oli kovasti myös Jonas Saari ryhdikkään rehdin Jackie Whiten roolissa, komeaa laulamista ja jämäkkää otetta ilmaisussa. Minäkin aion mennä jatkossa töihin käsi nyrkissä ja polkaista jalalla lattiaan voimallisesti, johan lähtee ikävämpikin työpäivä hyvin käyntiin!  Hienoa yhteisöllisyyden meininkiä oli myös telakkaväen yhteisissä kohtauksissa sekä naisporukalla toisaalla. Ei mitään hissuttelua, vaan asennetta puolin ja toisin!

 Hmmm, vähän jäi mietityttämään se, että minkälaisen aikajanan puitteissa tässä liikuskellaan. Minulla ei ole mitään hajua siitä, paljonkos tuollaisen suhteellisen suuren laivan rakentaminen alusta alkaen veisi kaikenkaikkiaan aikaa. Jotenkin tässä vaan kääräistiin hihat ja alettiin hommiin, ja sitten oltiinkin aika nopsaan neitsytmatkaa vaille valmiita. Varsin ripeästi siis valmistui viimeinen laiva, olihan toki tekijämiehet kyseessä, että senpuoleen... Olen muuten myös sitä mieltä, että jos telakkamiesten aika olisi käynyt työttömänä pitkäksi, suosittelisin lämpimästi kuorotoiminnan aloittamista. Sen verran tuntui olevan laulumiehiä joukossa, ja kuoro-osuudet olivatkin komiaa kuultavaa. Tanssipuolelle en sen sijaan lämmennyt juurikaan, vähän omituisia kuvioita vetelivät paikoitellen. Jalallapolkeminen oli kyllä pirun tehokasta! Ja jos laulussa mainitaan sen parikymmentä kertaa "mukana oon", niin eiköhän se nyt vähemmälläkin olisi tullut selväksi? Vaan menepä nyt Stingille sanomaan, että vähemmän toistoa kiitos. Ehkä hän Google Kääntäjän kanssa tutkii tätäkin blogikirjoitusta sitten kun on itsekin käynyt katsomassa Turun esityksen, ehkä ei.

 Moni on hehkuttanut upeita lavasteita, minulle ne sen sijaan olivat ehkä suurin pettymys. Odotin visuaalisesti hengästyttävää ja wau-ajatuksia nostattavaa toteutusta etenkin telakkapuolella, mutta sain taas niitä samoja metallihäkkyröitä, joita olen vastaavissa duunarikohtauksissa nähnyt lukuisia kertoja aiemminkin. Näyttämön syvyyttä käytettiin kyllä hienolla tavalla useampaankin otteeseen. Näyttämökuvista pidin kuitenkin eniten laiturinpätkästä lahoavine tolppineen, joskus (lue = usein) pieni on kaunista. Vähän mystistä savua ja kauniisti siivilöityvät valot, ja se on siinä. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota valosuunnitteluun ja silmiäni hiveleviä valomaailmoja on useimmiten ollut luomassa Kalle Ropponen. Niin tässäkin.

Meg ja Gideon 

 Tarinassa minua eniten puhutteli monipuolinen käsittely isä-poika - suhteelle. Toisaalla on biologinen isä, toisaalla taas isä, joka on kasvattanut ja ollut läsnä arjessa alusta alkaen. Lisäksi vielä kipuilua isähahmon puutteessa ja toisaalta sitten ymmärtävä toisenlainen Isä, Isä O´Brian. Duunari-isän tyttärenä nämä haalarihemmot kaikkine murheineen ovat myös sydäntäni lähellä olleet aina.

 Voisin kuunnella loputtomiin sitä Viimeinen laiva -kappaletta, niin suomeksi kuin englanniksikin. Minulle se toimii täydellisesti. Esityksen päätyttyä meillä oli pienimuotoinen Telakkatyöläisten Liiton Kannattajajäsenten kokous teatterirakennuksen pihalla ja siinä hötäkässä minulta kysyttiin, hyvinkö upposi Viimeinen laiva. "Hyvin upposi!" iloisena vastasin, ja tietysti tarkoitin, että laiva sentään pysyisi pinnalla miehistöineen mahdollisimman pitkään.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Sata lasissa! / UIT

Sata lasissa! musiikki-ilottelu / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 16.5. 2017, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Kapellimestari Antti Paavilainen
Käsikirjoitus Seppo Ahti, Satu Rasila, Atte Järvinen, Melli Maikkula, Anna Meling ja Katariina Havukainen
Pukusuunnittelu Elina Riikonen ja Elina Vättö
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Tiitta Stoor
Tarpeiston valmistus ja toteutus Jenny Villikka
Lavastussuunnittelu Teemu Loikas
Valosuunnittelu Pekka Hänninen
Valotekninen suunnittelu/valo-operointi Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Speedy Saarinen

Lavalla : Mikko Penttilä, Susanna Laine, Tuukka Raitala, Sanna Majuri, Sofia Arasola, Kalle Lähde, Paavo Kinnunen, Jussi Lampi, Mikael Saari, Sari Siikander ja Minttu Sinkkonen

Orkesteri : Jean S

 Jo vuosia ovat UIT:n esitykset olleet minulle tietynlainen merkki siitä, että nyt ollaan kesän kynnyksellä. Teattereiden esityskausi alkaa olla monessakin paikassa ohi ja itselläkin taitaa olla yleensä tässä vaiheessa kevätkausi kirjaimellisesti taputeltuna. Peacock-teatterissa on tullut parin vuoden aikana visiteerattua aika moneen kertaan HKT:n päätalon mittavan remontin vuoksi, nyt tuntui hitusen haikealta kammeta itseään viimeistä kertaa mäkeä ylös (ellen nyt sitten kesällä innostu piipahtamaan SeaLifessa tai huvipuistossa).

Hormoonisiskoksilla on asiaa 

 UIT:n ensi-ilta on käsite, ja niin salamavalot räpsyivät ahkerasti tälläkin kertaa. Saavuin seuralaiseni kanssa paikalle hieman liian varhaisessa vaiheessa, koska menossa oli vielä ennakkonäytös. Pian väkeä oli joka paikka turvoksissa, kun käytävillä tungeksivat saapuvat ensi-iltavieraat ja katsomosta poistuva ennakkokansa. Olen huomannut sen, että väenpaljous nykyään ahdistaa minua suunnattomasti. Tulee olo, että jään ihmisten jalkoihin enkä saa hengitettyä kunnolla. Onneksi odottelupaikka oli sellainen, jossa minut pystyttiin saartamaan vain kolmesta suunnasta... Olisin voinut muuten pystyttää siihen ihan oman valokuvaus-ja haastatteluständin, sen verran monta tämänkin blogin sivulta tuttua tyyppiä ohitseni riensi ja muutaman kanssa tuli vaihdettua muutama sananenkin.

 Ennalta vähän harmittelin sitä, että istumapaikkani oli keskikatsomon viimeisellä rivillä. Niin kaukana en ollut istunut Peacockissa koskaan, mutta onneksi silmälasit on keksitty eikä kukaan ainakaan potkiskelisi selkänojaan. Onnekkaasti suoraan edessäni ollut paikka jäi tyhjäksi ja niin minulla oli esteetön näkymä lavalle. Jännä asia on muuten sekin, että aiemmin kokemani ahdistus väenpaljoudesta katosi täysin katsomon puolella, vaikka sielläkin olin ihmisten ympäröimänä joka suunnasta. Tämän havainnon olen tehnyt monesti aiemminkin ja se on yksi vastaus siihen, miksi teatteri.

 "Sata lasissa!" on nimensäkin mukaisesti osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Lavastuksessa oli käytetty suoraa inspiraatiota Sibelius-monumentista - näyttävää kyllä, mutta ei kovin originellia, sillä vastaavanlaiset lavasteet olin nähnyt jo aiemmin keväällä Hämeenlinnan Teatterissa. Avajaispuheet ja kännyköiden sulkemismuistutukset hoiti sitten yllätysvieras varsin korkealta taholta. Oli kyllä erittäin esikuvansa näköiseksi saatu, ainoastaan koko hämäsi.

 Musiikki-ilottelu aloitettiin rouheasti rokaten ja kyllä, Jussi Lampi "oli tosi upee näky tässä esiintymisasussain". Aiempina vuosina olin moittinut sitä, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää ja kaikki puuroutuu. Vaan mitäs nyt! Oliko istumapaikalla sittenkin ratkaiseva merkitys vai mitä lie tehty, sillä nyt ongelma oli omalta kohdaltani ainakin poistunut täysin. Huraa! Pystyinkin nauttimaan esityksestä kokonaisvaltaisemmin kuin aiemmin, mikä on tietysti loistava juttu.

 Sketsiosastolla nykyajan ilmiöt ja vanhempi meininki kulkivat sujuvasti käsikynkkää ja pistivät yhdessä tanssiksikin. Näimme mm. suojelusenkeleitä pohtimassa sitä, kenellä on ollut haastavin tehtävä pitää suojattinsa hengissä. Kuka ansaitsee kovasta urakastaan palkinnon? Mikko Kuustosen, Iivo Niskasen, Aira Samulinin vaiko Sepon suojelusenkeli? Entä mitä mahtaa olla pääministeri Sipilällä matkalaukussaan? Tutunnäköinen nainen, jota voi riepotella pitkin ja poikin kuin räsynukkea. Tietysti lavalla nähtiin myös Trump (kukas muu kuin Mikko Penttilä) kera viehättävän vaimonsa, ja pikavisiitin teki myös eräs toinen samanlaisella kampauksella varustettu herra kera nuoren ystävättärensä. Huutonauru raikasi yleisössä ja minusta alkoi hiljalleen tuntua siltä, että naurusulakkeen kärähtämisvaara alkaa olla vaihteeksi käsillä.

Sipilä (Jussi Lampi) kera nukkensa (Minttu Sinkkonen) 

 Hirmuisen moni ohjelmanumero oli minun makuuni ja napakymppi. Hyvinä esimerkkeinä voisin mainita sketsin, jossa Lemminkäinen ja Kullervo äiteineen saapuvat rehtorin puhutteluun, kun kumpikin pojankoltiainen on tahoillaan tehnyt kaikenlaista tai jättänyt tekemättä. Löytyi syykin sille miksi Kullervo (Tuukka Raitala) ei pysty leipää syömään ja miksi Lemminkäinen (Kalle Lähde) oli kirjaimellisestikin palasina erään episodin jälkeen. Hormoonisiskot (Susanna Laine, Sanna Majuri ja Sari Siikander) lauloivat upeasti, vaikka välillä joku heistä meinasikin lässäyttää tunnelman täysin. Opettajanhuoneessa väännettiin siitä, kuka keittää seuraavaksi kahveet ja Villen (Mikael Saari) yllätyskahvit saivat melkein paraatin aikaiseksi. Korostetaan erikseen sanaa "melkein". Samainen Saari pääsi taas vetäisemään sellaisen "kohtalaisen komean" vanhan viisuballadin uusilla sanoilla, ja jottei tunnelma olisi mennyt liian hartaaksi, piti siihenkin sitten erään henkilön tulla vetämään tanssikuvioita maapallon kera. Muikeaa menoa tarjosi etenkin Sanna Majurin tepastelu lintuna sekä loppupuolen kohtaus, jossa entinen ja nykyinen tanssi-ja hittikulttuuri sekä vastakkaiseen sukupuoleen (tai miksei samaankin) kohdistuva soidinmenottelu näyttivät parastaan ja vielä menivät sekaisinkin. Jussi Lampi DJ:nä oli aikas messevä näky, kuten myös Sofia Arasola ja Minttu Sinkkonen, joiden energistä menoa katselee aina enemmän kuin mielellään.

 Melkein käsiäni hieroskellen odotin, millaisen numeron on Jean S tällä kertaa kehitellyt. Aiempina vuosina on nähty ainakin äijäbalettia, räppiä sekä miesvoimistelua. Nyt nähtiin sellainen show, että minulla meinasi katketa verisuoni päästä. Nauratti ja itketti samaan aikaan eikä tilannetta auttanut se, että vieressäni istunut nuoripari huutonauroi koko ohjelmanumeron ajan ja se nauratti minua vielä enemmän. Enpä nyt tohdi paljastaa mistä kolmesta kappaleesta esitys koostui... Tienestihommista siinä laulettiin, vähän twerkattiinkin ja eturiviin voisi lähettää sekä sydänkohtaus-että kastumisvaroituksen. Huh huh. Tämän haluaisin nähdä uudestaan!

Keimailua entisaikojen malliin 

 Lopuksi umpikonservatiivien liitto antoi lausunnon eräästä jatkuvasti tapetilla olevasta tärkeästä aiheesta ja itsekin aloin pohtia, kenen kanssa kaikista mieluiten olisin naimisissa ja tekisinkö vaihtarit. Vielä kuultiin jyhkeää mieslaulua Sibelius-monumentista ja sitten olikin jo harmillisesti viimeisen kappaleen aika. Vähän harmitti, että nytkö tämä ilottelu loppui! Nopeasti meni aika ja mielelläni olisin katsonut pitempäänkin makeita tanssikuvioita sekä sketsi-ja biisitykitystä. Tällä kertaa tuntui, että kokonaisuus oli varsin onnistunut ja viihdyin katsomossa paremmin kuin muutamana aikaisempana vuonna. Pientä Tom of Finland-viittausta jäin vähän kaipaamaan, tosin se Jean S:n ohjelmanumero täytti kyllä sen tarpeen.

 Tule sinäkin viihtymään, esityskausi jatkuu 17.6. asti joten hyvin ehtii. Lisäinfoa tästä linkistä!

 Oho, melkein unohdin mainita erikseen Paavo Kinnusen!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!)

ps. mainitsinko muuten Paavo Kinnusen? Jos en, mainitsen nyt.

(c) Janne Mikkilä 

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Annina Enckell
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Ohjaus Maria Sid
Alkuperäistarina Aarni Kuorikoski, Esa Nieminen, Niklas Rosström
Laulujen tekstit Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Lavastus, valo-ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Koreografia Peter Pihlström

Muusikot : Eeppi Ursin ja Elisa Järvelä/Lea Tuuri

Rooleissa : Jennie von Storbacka/Maija Rissanen, Pirkko Mannola, Laura Voutilainen/Maija Rissanen, Helmi-Leena Nummela, Mikael Saari, Puntti Valtonen, Vilma Kinnunen, Peter Pihlström, Peter Nyberg ja Tatu Siivonen

 Äidinmaa-musikaalin siemenet kylvettiin jo parikymmentä vuotta sitten maaperään, jossa saivat rauhassa, hitaasti mutta varmasti, kasvaa ja kehittyä täyteen mittaansa. Hyvä niin, sillä jos tämä musikaali olisi tehty esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, lavalla nähtävä porukka olisi ollut ainakin suurimmalta osaltaan täysin erilainen. Itse hykertelen tyytyväisyyttä varsinkin siitä syystä, että tekijäporukkaan on saatu mukaan sopivassa mittasuhteessa vankan kokemuksen tuomaa karismaa ja tunnettuja nimiä sekä nuorta lahjakkuutta ja energiaa. Kaikilla on varmasti toisilleen annettavaa, ja katsojana voi ottaa hyvän asennon, rentoutua ja nautiskella tulevasta elämyksestään.

 Roolituksen nimilistaa silmäillessäni musikaalin julkistuksen jälkeen hekumoin jo valmiiksi ajatuksella siitä, miten tämä porukka pistetään yhdessä ja yksin laulamaan. En ole mikään tunnettu musikaali-ja musiikki-ihminen ja alan tietäjä, mutta katsojana ja kokijana minulla on vankka pohja siitä, mikä osuu ja uppoaa ainakin meikäläiseen. Laululla ja lauluilla on ihmeellinen voima, joka nostattaa penkistä ilmaan leijumaan ja välillä tuntuu, että pakahdun siihen olotilaan, jonka tunteella tulkittu kappale saa minussa aikaan. Mieli tekisi laittaa silmät kiinni ja liidellä jossain sfääreissä, mutta eipä sitä teatterissa oikein kannata tehdä, sillä usein on luvassa samaan aikaan kunnon silmäkarkkiakin...

Asiaan! Äidinmaa-musikaalissa seurataan muutaman sukupolven vaiheita aina sodasta 90-luvun lamavuosien alle, ja näkökulma on tällä kertaa naisten. Tarkemmin sukkuloidaan kahdella aikatasolla, ja tarina alkaa 80-luvulta, jossa Laura (Helmi-Leena Nummela) tutkailee isoäitinsä Annin (Pirkko Mannola) kanssa tämän vanhaa kotitaloa perunkirjoitukset mielessään. Vanha talo näyttäytyy unenkaltaisena ja utuisena rakennelmana (harsokankaalla jännästi seinät muodostettu) ja tarkempi katse huomaa, että neliön sisällähän istuu joku. Sehän on nuori Anni (näkemässäni esityksessä roolissa oli Maija Rissanen)! Miltä mahtaa tuntua vanhemmasta Annista nähdä oma itsensä nuorena, kuin häivähdyksenä menneistä ajoista ja lisätä mukaan mausteeksi kaikki muistot, elämänvaiheet ja raskaatkin asiat, jotka tuon hetken jälkeen on saanut kokea? Kiehtova ajatus.

Laura ja Anni 

 Tästä alkuasetelmasta lähdetään sitten sujuvasti aikamatkalle ensin kohti 30-lukua, kuulaita kesäpäiviä, ujoja katseita tansseissa ja hiukan salaperäisiä, kiehtovia nuoria miehiä. Annin äidillä Vienolla (Laura Voutilainen) on oma vahva mielipiteensä kaikesta, niin ihmisistä kuin asioistakin. Kuten nykyäänkin, nuorempi polvi haluaa tehdä itse omat valintansa ja oppia itse virheistään, mutta sota sotkee kauniit suunnitelmat. Komean laulun siivittämänä Annin ja hänen ystävättärensä Sofian (Vilma Kinnunen) salskeat rakkauden kohteet Olavi (Mikael Saari) ja Reijo (Peter Nyberg) lähtevät sotaan, ja naiset jäävät kotirintamalle. Sotaa ei sen enempiä käsitellä tässä (mielenkiintoista olikin nähdä tämä tasan viikko jälkeen Porin Teatterin Tuntemattoman sotilaan ja saada toisenlaista näkökulmaa tuohon aikaan), kaipuu on suuri molemmin puolin ja kirjeet katoavat mystisesti, kuten toinen pojistakin. On tehtävä toisenlaisia päätöksiä turvatakseen oma ja seuraavankin sukupolven tulevaisuus, vaikka sydän sanoisi jotain aivan muuta. Anni joutuu naimisiin Veikko Aarniheimon (Peter Pihlström) kanssa. Veikko on Annin Sofia-ystävän veli, jatkuvasti milloin mistäkin syystä haukuttu ja varsinkin rikkaan isänsä tehtailija Erkki Aarniheimon (Puntti Valtonen) silmissä täysi luuseri. Ei ole helppoa Veikollakaan...

Anni ja Veikko, tuore aviopari 

 Mietiskelin moneen otteeseen esityksen aikana, että jos Laura on Annin tyttärentytär, missä luuraa Annin tytär? Nähdäänkö häntä lavalla ja mikä on hänen osuutensa tässä elämänmittaisessa ketjussa, jossa jokainen lenkki liittyy tavalla tai toisella seuraavaan henkilöön? Sekin kyllä aikanaan selviää. En halua paljastaa mistä on kyse, mutta voin sanoa, että kyseessä on asia, joka saa tänäkin päivänä monet tutkailemaan omia juuriaan ja tuntemuksiaan tarkemmalla syynillä, sikälimikäli edes pystyy. Asia on monelle kipeä ja arka paikka.

 Esitys nosti upealla tavalla esiin naiset ja suomalaisen sitkeyden ja periksiantamattomuuden. Myös sen, että ennen kuin alkaa moittimaan toisten valintoja, on muistettava se, että ajat olivat erilaiset ja mahdollisuuksien kirjo toisenlainen. Katkeruutta on turha siirtää eteen päin ja jossain vaiheessa on oltava itselleen armollinen ja annettava anteeksi menneisyyden käänteet, annettava seuraavalle sukupolvelle parempi ilma hengitettäväksi.

 Miellyttävää oli nähdä lavalla tosiaan sopiva combo konkareita ja nuorempaa kaartia ja lisäksi vahvoja tekijänaisia-ja miehiä siitä välistä. "Virkistävää" oli nähdä Puntti Valtonen vaihteeksi ei-niin-miellyttävässä tehtailijan roolissa, ja Vilma Kinnusenhan näin lavalla ensimmäistä kertaa. Peter Nyberg ansaitsee erikoismaininnan takatukkaisen 80-luvun nuoren jupin/juipin Anteron roolista (ja näin meidän kesken, hän ei paitsi näyttänyt vaan myös tuoksui erittäin hyvätä awink aawink...) ja Maija Rissanen tekee erittäin sielukkaan roolityön nuorena Annina. Laura Voutilaisen monipuolista osaamista soisi käytettävän musikaaleissa enemmänkin. Olen vuosikaudet ollut sitä mieltä, että Siivosen Tatulla on yksi Suomen komeimmista ja uljaimmista lauluäänistä ja vaikka kuinka haluaisin vetää nyt kotiinpäin, niin kyllä sieltä kilpailijoita jo takakaarteessa on niskaan hengittämässä... Mikael Saari! On mahtavaa ollut seurata miehen uraa. Taisin nähdä hänet ensimmäistä kertaa lavalla Lahden Kaupunginteatterin Hair-musikaalissa taustaporukoissa muutama vuosi sitten ja askel kerrallaan hän on ottanut oman paikkansa isoissa musikaaleissa laulamassa "Kuumeen" kaltaisia veretseisauttavia tykkibiisejä, sen suurempaa numeroa itsestään tekemättä. Hän on aarre, jota ei sovi piilotella missään!

The Mikael Saari 

 Hmmm, projisoinneille en tällä kertaa oikein lämmennyt ja ne eivät tuoneet oikein mitään lisäarvoa tarinalle. Miksi taitavia muusikoita piiloteltiin peränurkassa? Olisivat voineet olla esillä koko ajan minun puolestani. Puvustuksesta monta ihastuksenhuokausta (tosin ne kasarivaatteet aiheuttivat toisenlaisia huokauksia). Loppubiisihän oli melkoinen yllätys, melkein teki mieli pompata omalta paikaltaan mukaan joraamaan ja ketkuttamaan lannetta! "Nyt menee lujaa", vaan kohta tulis 90-luku ja menot loppui kuin seinään monella. Se on sitten taas toinen juttu se ja uuden musikaalin aihe, lamavuodet nimittäin.

Suosittelen Äidinmaata etenkin kaikille niille, jotka hiljaa mielessään pohtivat sitä, miksi minä olen juuri minä ja miksi toimin kenties näin. Uusi kotimainen musikaali on myös aina tervetullutta, ja tämä sopii mainiosti osaksi Suomi100-juhlintoja. Kannattaa tulla kauempaakin. Omaan teatterikokemukseeni toi muuten lisämaustetta se, että takanani istui Heikki Kinnunen ja Seela Sella (jonka kanssa pääsin vähän jutustelemaankin esityksen jälkeen, ihana hurmaava Seela).

 Loppuun halusi isäntä eli Teatteripaarma sanoa ytimekkäästi oman tulkintansa : "Musikaalikiintiöni tuli viikko sitten täyteen, mutta Äidinmaan myötä kiintiö teki come backin ja taas mahtuu."

 Lukekaapa muuten tästä linkistä suhteellisen tuore haastattelu Peter Nybergistä! Hänet voi seuraavaksi bongata syksyllä Salon Teatterin Jekyll & Hyde-musikaalin pääroolista, wohooo!

 Esityskuvat (c) Andreas Janett

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)

Rock of Ages / Turun Kaupunginteatteri

Rock of Ages / Turun Kaupunginteatteri, Domino-teatteri

Suomen ensi-ilta 21.10. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Christopher D´Arienzo
Suomennos Teemu Kaskinen
Ohjaus Mikko Kouki
Musiikin harjoitus Jussi Vahvaselkä
Kapellimestari Ville Vihko
Lavastus Teemu Loikas
Koreografia Reija Wäreen johdolla Kiira Kilpiö, Saara-Elina Partanen, Sofia Arasola ja Reetta Korhonen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Videosuunnittelu ja -ajot Sanna Malkavaara

Rooleissa : Mikael Saari, Anna Victoria Eriksson, Aki Louhela, Mika Kujala, Veeti Kallio, Minna Hämäläinen, Tuukka Raitala, Olli Rahkonen, Pauliina Saarinen, Petri Rajala, Sofia Arasola, Saara-Elina Partanen, Reetta Korhonen ja Kiira Kilpiö

Bändi : Ville Vihko, Juha Keskinen, Antti Kajan, Antti Karhumaa ja Hannes Pirilä

Drew (Mikael Saari) tahtoo rokata!

 70-luvulla syntyneenä olen viettänyt teini-ikäni aikaan, jolloin yläasteen luokkakuvissa lähes jokaisella jätkällä oli takatukka ja farkkutakin selkämyksessä Iron Maiden tai W.A.S.P.-selkälippu. Tytöillä taas oli krepatut hiukset ja korvissa järkyttävät pastellisävyiset muovikorvikset. Luokkakaverini painoi kuvaamataidontunnilla itselleen uniikin itsetehdyn t-paidan, jossa oli Samantha Foxin kuva. Kadonneen aarteen metsästäjät oli kovin leffa ikinä (ja on sitä edelleenkin). Michael Jacksonin Thriller-videon ensiesitys loksautti leuat ja oli koulussa kuuma puheenaihe. Suosikista luin ekana Mauri Kunnaksen piirtämän Nyrok City-sarjiksen. Hiis ö gouldvinkkelii, ö män vit ö spaidöös tats. Ystävän kanssa olimme kirjeenvaihdossa ja kirjeet päättyivät sanoihin "ps. mulla on muuten nyt 23 Duran Duranin kuvaa ja 15 Kajagoogoon kuvaa". 8-luokan luokkaretkellä matkasimme bussilla Lappeenrantaan ja koko matkan bussissa soi c-kasetti ja sieltä luukutettiin etenkin Quiet Riotin versiota Sladen biisistä. "Cum on feel the noize" tuli kovin tutuksi tuolla reissulla, myös hiukan hidastettuna versiona koskapa mankasta meni patterit kovan käytön seurauksena. 80-laaja musiikillinen kirjo tuli hyvin tutuksi kiitos Hittimittarin, ja laidasta laitaan tuli kuunneltua kaikenlaista, halusi tai ei. Itse kuuntelin lähinnä Dingoa ja Yötä...

 Nykymusiikista en juuri piittaa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Parhaat biisit on jo tehty, parhaat ilmiöt koettu. Muutama viikko sitten ajelin paikallisbussilla pari pysäkinväliä enemmän, koska radiosta soi Michael Jacksonin Billie Jean enkä malttanut poistua bussista kesken kaiken. Ihan kuin Turussakin olisi tiedetty, mitä illemmalla olisi luvassa, sillä ruokapaikkamme taustamusana tuli koko ajan 80-luvun herkkupaloja sieltä rockimmalta puolelta. Arvuuttelimme, että mitäköhän näistäkin musikaalissa mahtaa tulla! Rock of Ages-musikaali oli olemassa ensin ja siitä sitten tehtiin hiukan erilainen leffaversio, jonka kävin katsomassa kerran eikä jäänyt isompia muistikuvia. Domino-teatteriin saavuttuamme ja käsiohjelmaa selaillessani (sen välissähän on tällä kertaa irrotettava ilmakitara, jos vaan osaa katsoa oikealta aukeamalta!) huomasin biisilistan, seuralainen ei halunnut sitä nähdä vaan pyysi minua peittämään kädelläni sivut, jotta kaikki tulisi yllätyksenä.

 Katsomon tuoli oli mukavan upottava, kuin vastakohta Peacockin koville penkeille. Seuralaisen kera innokkaina tiirailimme lavasteita ja niiden seinillä näkyviä bändijulisteita. Olisi tehnyt mieli mennä tutkailemaan hiukan tarkemmin. Tunnelma alkoi sähköistyä, savukone aktivoitui ja oli sellainen fiilis, että kohta mennään! Taustamusana soi Skid Row´ta. "Ricky was a young boy..." Bändi saapui lavalle ja Lonny Barnett (Aki Louhela) singahti esiin. Tiukat housut, takatukka ja härskit viikset ehtivät tuoda mieleeni jonkun 80-luvun kornin tv-sarjan (tai jopa pornoleffan, kääk) kun sitten lähtikin jo jalka vispaamaan meikäläisellä ja juurikin jo mainitsemani Quiet Riotin biisi räjähti ilmoille. Käsiä ilmaaan! Jeee! Hyvä meininki. Vaihdoimme hyväksyviä katseita seuralaiseni kanssa. Ja sitten lyriikat vaihtuivat lennossa suomenkielisiksi. Ja välillä taas englanniksi? Kysyn vaan, kenen idea oli tämä? Oliko tarkoitus saada kansa innostumaan tyyliin "jeee tuttu biisi, lähdenpä laulamaan mukana kas vaan enpäs lähdekään, kun sanat onkin nyt suomeksi jaa katsos vaan lähdenkin sitten kertsiin mukaan."

Lonnylla (Aki Louhela) on jotain asiaa

 Lonny Barnett pornahtavine viiksineen toimii musikaalin kertojahahmona. Itse tarina on lyhykäisesti tämä : nuori kukkea neitokainen Sherrie (Anna Victoria Eriksson) minimekkoineen ja valtavine kutreineen saapuu maalta kaupunkiin haaveenaan ura näyttelijänä ja heti kättelyssä neidon laukku vohkitaan. Samassa hässäkässä hän törmää Drew-nimiseen siloposkiseen nuorukaiseen (Mikael Saari), jolla on suurimpana haaveena olla rokkikukkona tunkiolla tai miksei muuallakin. Taiteilijanimikin on jo mietittynä valmiiksi. Megatähteyttä odotellessa Drew paiskii hommia ja roskapusseja baarissa, jonka taas omistaa Dennis Dupree (Mika Kujala). Baari on purku-uhan alla, kun pormestari kera omituisen isä-poika-saksalaiskaksikon (Olli Rahkonen ja Tuukka Raitala) aikoo rakennuttaa tilalle muuta. No, sitten on vielä rokkikukko Stacee Jaxx (Veeti Kallio), joka saadaan houkuteltua bändinsä kera jäähyväiskeikalle juurikin Denniksen mestaan ja kaikenlaista härdelliä on luvassa. Joka väliin vedetään tietysti niin voimaballadeja kuin kunnon revittelyäkin (ja tätä jälkimmäistä myös tansseissa ja etenkin Tuukka Raitalan rokkityypin stretchhousuissa). Yleisö lähtee kovin laiskasti mukaan taputtamaan tahdissa. Minä pohdin siinä lomassa, että kenellä repeää housut lavalla ekana ja montako kertaa repäistään paita edestä auki miehekkäästi. Aika monta kertaa.

 Pohdin myös sitä, että Mikael Saarella on niin käsittämättömän ja anteeksi kirosana, mutta helvetin uniikki ääni. Sen osalta Rock of Ages on kyllä melkoista namia, ja Drewn ja Sherrien upeat duetot ovatkin musikaalin parasta antia. Unelmapari, kyllä, ja kaunista katsottavaakin.

Söpöstelyä ystävysten malliin

 Lisäksi pohdin niitä Tuukka Raitalan tiukkoja housuja ja Fransin (hahmo, josta en erikoisemmin muuten pitänyt) yllättäviä muuveja. Jotain kertoo myös se, että kaikkien tykkibiisien jälkeen ensi-illan jälkeisenä yönä ja yhä edelleen päässäni soi vain ja ainostaan "Hit me with your best shot". Tämä valikoitui korvamadoksi.

 Pohdin myös sitä, että käsiohjelmassa mainitaan Olli Rahkonen, mutta lavalla en miestä nähnyt lainkaan! Näin sen sijaan Riku Niemisen kepin kanssa köpöttelevän ukkohahmon 1001 Rikua-sarjasta. Pisteet siis maskeeraus-ja peruukkiosastolle. Maskeeraus 1 - Talle 0. Minua höynäytettiin täysin.

Muutamat biisit ovat täyttä tykitystä alusta loppuun ja toimivat erittäin hyvin. Äskenmainitsemani Pat Benatarin hitin lisäksi mielessäni soi varsinkin "I wanna rock" sekä "Final Countdown". Tidi-dii-tii-ti-di-dittittii! Upea veto viiksi-Lonnylta kera kitaran!

 Veeti Kalliolta ja Stacee Jaxxilta odotin jotain tajunnanräjäyttävää menoa. Kun herra ilmestyi aluksi silhuettina lavalle, sitä ajatteli välittömästi, että kohta lähtee joku loistokas veto tästä näin ja sali räjähtää ilmaan. Toisin kävi. Veetillä on kyllä ääntä ja ulkonäköä (ja lihaksia ja tatuointeja, se tuli taas kerran todettua), mutta se ei nyt tällä kerralla tavoittanut meikäläistä. Ei värähtänyt sisimpäni ripsi, ei.

Muskettisoturit goes rock? 

 Jos Veeti oli isoin pettymys, Suurin Yllättäjä-titteli menee ehdottomasti Aki Louhelalle! Mikä ääni ja lavapreesens! Ja mitä savukoneenkäyttöä! Ja mitä camel toe-aiheisia paitoja, vaikkakin älysin tarkkailla niitä hitusen liian myöhään. Esityksen jälkeen jäimme häiläämään lavan sivustalle ja Europe-julisteen permiksiä tutkimaan, ja maskiosasto sai siinä vaiheessa toisen pisteen kun minä en tunnistanut Louhelan poikaa siviilivetimissään lainkaan...

 Erikoismaininta myös Pauliina Saariselle, waude mikä ääni! Mainitsemisen arvoisia olivat myös vauhdikkaat tanssikuviot tanssijoineen, eräskin Twisted Sister-henkinen peruukki ja vaatetuksen niukkuus useammallakin tyypillä. Muutamasta peruukista tuli mieleeni erään tamperelaisen nimeltämainitsemattoman musiikkiteatterin peruukit, mutta annettakoon se anteeksi.

 Hiukan tulee pyyhkeitä käsiohjelmalle tällä kertaa. Hienot metallinhohtoiset kannet kyllä, mutta muutama kuva ikävästi juuri taitoksen kohdalla. Keskiaukeamalla olisi pitänyt olla vähintään irrotettava Mikael Saari-fanijuliste. Onneksi oli se ilmakitara siellä kuitenkin, kiitos siitä!

 Sitten kun pikkujouluporukat aktivoituvat rokkaamaan, tämä toimii taatusti hyvänä nosteena vauhdikkaalle ja kostealle illalle. Ensi-iltayleisön joukossa oli jotensakin vaisu meininki, varsinkin lopussa kun väkeä piti "kisutella" nousemaan ylös taputtamaan. Innostunut yleisö olisi tehnyt sen spontaanisti ilman eri kehoitusta.

 Haluaisin olla kärpäsenä katossa katsomassa, kun Tuukka Raitala vetää stretchejä jalkaan, ja haluaisin nähdä uudestaan sen, miten Frans kaatui ja ponnahti tuosta noin takaisin ylös. Ja haluaisin nähdä, montako erilaista camel toe-aiheista paitaa Lonnylta löytyy. Laskekaa joku ja kertokaa sitten.

Ja hei, muistakaa unelmoida! Se lienee tarinan opetus.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Soitellen soteen! / UIT

Soitellen soteen! / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 17.5. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Kapellimestari Timo Kärkkäinen
Käsikirjoitus Yasir Gaily, Katariina Havukainen, Atte Järvinen, Timo Kärkkäinen, Petja Lähde, Melli Maikkula, Kari Puumalainen, Juha Suihko ja Simo Talasranta
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Lavastussuunnittelu Teemu Loikas
Valosuunnittelu Pekka Hänninen
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Tiitta Stoor
Tarpeiston valmistus ja suunnittelu Jenny Villikka

Lavalla : Sari Siikander, Riitta Havukainen, Jussi Lampi, Mikael Saari, Paavo Kinnunen, Anna Victoria Eriksson, Antton Laine, Minttu Sinkkonen, Kiira Korpi ja Kalle Lähde

Orkesteri Jean S.

 Tieni on vienyt kuluneena keväänä Linnanmäelle useampaan otteeseen ja vielä kerran mäelle oli noustava ennen varsinaisen kevätkauteni päättymistä. Edelliskerrasta oli kolmisen viikkoa, ja tässä välissä puut ja nurmet olivat alkaneet viheriöidä, huvipuistokin oli auennut ja pop corn tuoksui. Hiukan haikea mieli tuli, kun poissa oli jättikokoinen Vampyyrien tanssi-juliste ulkoseinästä ja sisälläkin sai napata itsestään selfien (tai otsien) valtaisan Shrek-kuvan edessä. Syvän huokauksen jälkeen totesin, että näin se menee, ja elämä jatkuu. Show must go on!

 UIT:n ensi-iltahan on jo käsite sinänsä. Paikalla oli julkkiksia joka lähtöön ja silmänkantamattomiin, ja sitten meitä taviksia. Siellä sitä kuitenkin sulassa sovussa istuttiin jälleen kerran, Lenita Airistokin melkein vieressäni. Onneksi ei edessäni, olisinkohan nähnyt kampauksen takaa yhtikäs mitään?

 'Soitellen soteen!' on homman nimi tällä kertaa, ja en edes ehtinyt palapelimäistä lavastusta kauheasti ihmetellä, kun jo hanuria reviteltiin ilmasta käsin moneen suuntaan, kirjaimellisestikin. Perinteisellä alkulaululla jatkettiin, ja jo siinä vaiheessa ihastelin varsinkin Antton Laineen, Minttu Sinkkosen ja Kalle Lähteen sulavia tanssiliikkeitä (vielä en tiennyt, että hiukan myöhemmin tulisin näkemään ohjelmanumeron, joka kaikenlaisessa sulavuudessa ja aploodien määrässä peittosi ammattitanssijat mennen tullen...). Alussa oli myös hupaisa kontrasti, kun pieni ja pippurinen Minttu Sinkkonen tanssi järkälemäisen Jussi Lampin (käytetään nyt tätä taivutusmuotoa) edessä.

Deittikaveri someseuraajineen 

 Jo alussa pisti kyllä korvaan se, että laulunsanoista ei tahtonut saada selvää sitten millään! Oliko syynä istumapaikkamme (9.rivi keskellä) vai joku muu, mene ja tiedä. Vähän harmitti, sillä laulupuoli oli yhtä sekametelisoppaa ja tulikin sitten keskityttyä seuraamaan yleistä meininkiä ja tanssia, ja sitä onneksi piisasi.

 Sketsipuolella pyörittiin sote-uudistuksen, somen, hallitusleikkausten, yt-neuvotteluiden ja tosi-tv:n maailmassa. Skypen kautta hoidettiin umpisuolileikkaus ihan itse, nettitreffikumppanilla oli mukana kaikki somen seuraajat Kiira Korpea myöten, "Rakas, sinusta on tullut suvakki"-ohjelmassa persunal trainer Teuvo treenasi liian suvaitsevaiseksi ryhtyneen puolison uuteen kuosiin, tulevaisuuden koulu ei kauhean hyvältä näyttänyt. Selvisi ainakin se, että Suomenkin historiassa on ollut niinku tooosi paljon eri vuosilukuja, ja tämä riitti tarpeelliseksi tiedoksi menneistä ajoista. Jotenkin sketsiosastoa tällä kertaa vaivasi se, että niitä oli pitkitetty aivan liikaa. Liika kesto vie parhaan terän, sillä jos ei ole enää mitään uutta tarjolla, koko homma lässähtää ja alkaa haukotuttaa katsomossa. Ainakin minua. Eniten nauruhermooni osui ja upposi sketsi siitä, miten hoidettiin palaute, mielipidekirjoittelu ja viestittely ennen vanhaan. "Ps. Liitän mukaan kuvan alastomasta vaimostasi, kunhan saan sen ensin kehitettyä". Kattava otos Suomen suurmiehistä lähetteli viestejä kuriirin välityksellä ja siinä haukuttiin niin vaimot, taistelevat metsot, ravintolaruuat kuin seitsemän veljestäkin ihan paskaksi ja mukana oli myös yksi känniläppä, jota ei olisi pitänyt ottaa niin tosissaan. Vaan myöhäistä...

 Muutama viikko sitten kävin katsomassa TeaKissa impronäytelmää, ja siellä katseeni kiinnittyi Paavo Kinnuseen, joka varasti muutaman kohtauksen täysin. Nytpä olikin hauska nähdä Paavoa taas lavalla ja kyllä, kannattaa seurata nuorukaista jatkossakin. Jotenkin sympaattisella tavalla koominen perusvire-ja olemus hänestä huokuu ja vetää suupielet ihan väkisin hymyyn. Tokihan siellä nyt "parhaat päivänsä nähnyt" Lampin Jussikin sai tähtihetkensä, etenkin kun laulaa matalalta ja osaa Crash Test Dummiesin Mmmm mmmm mmmm-kappaleen kertsin sujuvasti ulkoa.

Paavo ja Jussi firman yt-keskustelussa 

 Mukavaa oli nähdä myös Anna Victoria Eriksson muuallakin kuin kylpyammeessa. Vampyyrit hiipivät mieleeni tosin pariin kertaan, kun portaita pyöriteltiin ja ei oltukaan kryptassa seuraavaksi, ja sanapari 'tieto + kirja' nosti päähäni erään harmaatukkaisen herran. Pieni nostalgiavaroitus siis lienee paikallaan, jos vampyyrifanit paikalle sattuvat.

 Vähän odotetustikin illan parhaasta ja kaikki ylisanat vievästä laulunumerosta vastasi sitten Mikael Saari. Tiktakin vanhasta 'Heilutaan'-hitistä oli sovitettu varsin mikaelsaarimaisen jylhänkaunis versio, jota kansa seurasi lähestulkoon hengittämättä. Kiira Korpi liihotti rullaluistimilla siinä Mikaelin ympärillä vielä ja oli se upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Menisin uudestaan katsomaan ihan vain tämän kappaleen takia.

Huikeat Mikael Saari ja Kiira Korpi 

 Tai sitten Jean S.-mieswoimisteluryhmän takia. Nauhojen kera voimistelu nousi nyt tämän myötä uudelle tasolle, ja ihan oikeasti näyttävä show!. Jean S. yllättää ihan joka kerta näköjään. Mitähän ne seuraavaksi keksivät. Äijäbalettia on jo ollut, ja räppiä muistaakseni.

 Puolitoistatuntinen pläjäys ilman väliaikaa oli kompakti, viihdyttävä paketti, jossa vanhemmat konkarit ja uudet kyvyt näyttivät sopivassa suhteessa osaamistaan. Mielelläni olisin kyllä kuunnellut laulujen sanojakin joukkokohtauksissa, ja olisikin kiintoisaa tietää, kuuluiko muualle paremmin vai sattuiko minulle vain kehno tuuri istuinpaikan suhteen.

 Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(näin esityksen kutsuvieraana)

Cats-musikaalikonsertti / Lahden Kaupunginteatteri ja LauKes

Cats - musikaalikonsertti / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Yhteistyössä Lahden Kaupunginteatteri ja LauKes

Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Musiikki Andrew Lloyd Webber
Perustuu T.S. Eliotin kirjaan "Old Possum´s Book of Practical Cats"
Suomennos Mikko Koivusalo
Kapellimestari Markku Luuppala
Ohjaaja Kazimir Kolesnik
Koreografia Kazimir Kolesnik ja työryhmä
Lavastus Sari Paljakka ja Maria Mastola
Pukusuunnittelu Heli Salomaa
Maskeeraus ja kampaus Petra Leino
Tarpeistonvalmistus Johanna Järvinen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Laulavat kissat : Linda Hämäläinen, Annamaria Karhulahti, Taru Still, Kirsi Ståhlberg, Joel Mäkinen, Peter Nyberg, Juha Pihanen, Mikael Saari, Miikka Wallin, Marika Huomolin, Janna Ilén, Helmi-Maaria Jokinen, Ruut Karhula, Siiri Kononen, Maija Munter, Tuomas Nuotio, Konsta Reuter, Antti Ruti ja Sami Ulmanen

Sirkuskissat : Milla Järvinen, Inka Pehkonen, Karita Tikka, Jukka-Pekka Matero ja Otto Tammivaara

 Cats on yksi maailman tunnetuimmista musikaaleista ja vuosikaudet sitä on esitetty tismalleen samankaltaisena versiona pukuineen, maskeineen ja lavasteineen. Tällä kertaa Andrew Lloyd Webber antoi kuitenkin vapaat kädet tuotannolle, ja tätä herkkua on nyt sitten Lahdessa luvassa vielä muutaman esityskerran verran. Meikäläinen, sangen tunnettu musikaalifriikki (huomatkaa sarkasmi), on nähnyt Catsin livenä aiemmin kerran ja sekin Lahdessa vuosia sitten. Jostain syystä tuosta produktiosta ei jäänyt paljoa jälkipolville muisteltavaa. Istuin erittäin kaukana, silmälasit olivat unohtuneet kotiin ja olin valmiiksi väsynyt. Tuukka Leppäsen Räntäntouho kyllä jäi mieleen, ja se kun kaikki yleisössä odottivat henkeään pidätellen Memoryn kuulemista, joka onkin musikaalin tunnetuin kappale. Sinikka Sokka vetäisi sen kyllä komeasti. Olen myös nähnyt televisiosta englanninkielisen version, siinä minun Cats-historiani.

 Oli sitten korkein aikakin nähdä Cats uusin silmin ja varmistin paikkani viitosrivistä heti lippujen tultua myyntiin. Nyt ei olisi ainakaan kokemuksen laatu siitä kiinni, etten näe kunnolla!

(c) Johannes Wilenius

 Orkesteri oli nostettu ilokseni esiin ja lavastuksessa kiinnitin heti huomioni oveliin kynsiin sekä taustalle heijastettuihin hienoihin piirroksiin, jotka veivät tunnelmasta toiseen. Oikeasti taidan olla hiukan allerginen kissoille, mutta näille naukumaijoille en kyllä! Upeaa liikekieltä, energiaa, loistavaa laulua ja erilaisia kissapersoonia. Koko tarina aukesi minulle ihan uudella tavalla kuten myös se, miksi kissaihmiset ystäväni lällyttelevät lemmikkejään mitä ihmeellisimmillä lempinimillä ja herkuilla.

(c) Johannes Wilenius 

 Itselleni ei Memory ja Grizabella (Kirsi Ståhlberg) noussut mitenkään musikaalikonsertin kohokohdaksi (narikkakommenteista päätellen monelle se oli edelleen Se Juttu), vaan "yllättäen" sydämeni veivät etenkin Teatterikissa Kys (Juha Pihanen) sekä Rautatiekissa Kiikunkinttu (Mikael Saari). Luulen, että Kys antaisi Teatterikärpäsen istahtaa hetkeksi turkkinsa päälle lepuuttelemaan ja tarinoita kuulemaan, ja Kiikunkinttu veisi mukanaan seikkailemaan. (Ja sitten tulisi Räntäntouho (Peter Nyberg) ja söisi koko kärpäsen...) Oman lisämausteensa toivat vielä upeat sirkuskissat, joista etenkin cyr-renkaalla pitkin lavaa pyöriskellyt Plato (Otto Tammivaara) nosti hien otsalle. Kissojen joukossa oli monia aiemmin näkemiäni tuttuja tyyppejä, ja edelleen oli suuri ilo katsella ja kuunnella taidokasta ja monipuolista osaamista. Voi Lahti mitä menetättekään/menetämmekään, kun Musiikki-ja draamainstituutti loppuu...

 Hei, kolme esitystä olisi Catsia vielä edessä! (10.2. , 11.2. ja 18.2.) Vähiin käy ennen kuin loppuu, joten TOIMI HETI! Miau!

Koko porukka yhteiskuvassa (c) Johannes Wilenius

Kaikki sanoo tahdon / Laukes, Messilän Markkinaravintola

Kaikki sanoo tahdon / Laukes, Messilän Markkinaravintola

Ensi-ilta 10.6. 2015, kesto reilut 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Outi Keskevaari

Ohjaus ja koreografia Laura Peltoniemi

Rooleissa : Mikael Saari, Anni Kajos, Annamaria Karhulahti, Miiko Toiviainen ja Juha Pihanen

"Hääbändi" : Asko Turkia (kapellimestari, piano), Niklas Hagmark (sello) ja Sirkku Hilanko (viulu)

 Näin ne perinteet altavat muodostua : kolmatta kesää peräkkäin matkaseuraksi sama ystävä ja suunta kohti Lahtea. Muutamaa tuntia aiemmin olin kotiutunut Ruotsinristeilyltä ja yllättävänkin hyvässä kuosissa, jos yskää ja paulakoivuniemimäisen matalaa ääntä ei lasketa. Messilään kurvasimme vanhasta muistista ja hyvä niin, tienvarsimainonta tapahtuman suhteen loisti jälleen poissaolollaan. Paikalliset kyllä osaavat perille muutenkin, mutta entä muut? Sitä pohdimme heti kättelyssä.

 Messilän Markkinaravintola on kyllä äärimmäisen idyllinen paikka ja sopii kesäteatteritoiminnalle loistavasti, sillä tunnelma kodikkaassa tilassa on tietyllä tavalla uniikki, ja mikäs siellä on ollessa sateelta ja tuulelta suojassa. Penkit olivat onneksi vaihtuneet vähemmänliukkaaseen materiaaliin, viime vuonna minulla oli nimittäin täysi työ pysyä penkissä liukumatta lattialle. Tiivis tunnelma oli nousevassa katsomossa kyllä muuten, vierustoverin kanssa pohdittiin, että pitäisi olla kieltokyltti liian leveäahterisille naisille tahi liian harteikkaille miehille (kuulun itse toiseen ryhmään näistä, päättäkää itse kumpaan). Sopu sijaa antoi kuitenkin, ja pääsihän se itse esityskin kuin vaivihkaa alkamaan, juuri kun Leif Wager pääsi ääneen taustanauhalla...

 Näytelmän nimikin jo kertoo, että hääsuunnitelmien ympärillä pyöritään tällä kertaa. Nuori neitokainen Annabella Kemppinen (Anni Kajos) on menossa naimisiin nuoriherra Albertin (Miiko Toiviainen) kanssa. Hääpukua valkatessaan Annabella törmää vahingossa kiehtovaan nuorukaiseen (Mikael Saari) ja siihen malliin jo katseita vaihtelevat siinä, että noinkohan tässä häistä tulee yhtikäs mitään. Jottei yksi asia johtaisi toiseen liian ripeästi, ei kaikki sujukaan kuin tanssi. Tämä toinen nuorukainen kun sattuu olemaan Annabellan äidin Tuulikin (Annamaria Karhulahti) 'toyboy' ja äiteekin hinkuaa avioon. Sotketaan soppaan vielä Papualla saarnamiehenä toimiva isä Aulis (Juha Pihanen), joka on tietysti kutsuttu häähumuun mukaan. Kuka sitten loppupeleissä sanoo tahdon ja kenen kanssa, se jää nähtäväksi ja ennen kaikkea kuultavaksi.

Miiko Toiviainen ja Anni Kajos 

 Kaikensorttinen häähömpötys ja siihen liittyvä kermakakku-vaahtokarkki-ällömakeus-romanttisuus pusipusihössötys on minulle täysin vierasta joten en mitenkään osannut samaistua itse teemaan. Toki olen kolmevuotiaana mennyt isän työkaverin 11-vuotiaan pojan kanssa naimisiin asiaankuuluvin menoin, päällä äitini pitsisen hempeä yöpaitaunelma ja häämatkakin tehtiin pikku-Fiatin takapenkillä ihan peräti toiseen kaupunginosaan, jossa nuori ja söpö vaalea sulhoni silloin asui. Vuosien saatossa eropaperit unohdettiin kirjoittaa. Virallisemmin olen mennyt lopulta naimisiin maistraatissa ja kyllä täytyy nyt hetki miettiä, olisiko varattu uusi aika tai peruttu se ekakin, jos viikkoa ennen avioliiton satamaan purjehtimistani minuun olisi törmännyt joku mikaelsaari, tuijottanut syvälle silmiin, sanonut minun näyttävän jumalaisen kauniilta ja vielä laulanut jotain. Sitä ei tiedä miten olisi tämä tuleva pikkurouwa toiminut.

 Käsikirjoitus on kuin suoraan jostain naistenlehtien kesänovellista ; tavallisenoloinen neito (jolla on toki erikoinen juhlava nimi) tapaa sattumalta tyypin, joka saa unohtamaan kaiken järkevän ajattelun ja sen, että on menossa 'ihan mukavan, järkevän ja kivannäköisen' sulhon kanssa lähiaikoina naimisiin. Oma tylsähkö sulho alkaa vaikuttaa oikeastikin tylsältä. Aikuisten hömppäkesäsatu, joka olisi täysin mahdotonta oikeassa elämässä kaikkine käänteineen. Onko siinä siis jotain väärää? Ei todellakaan, päinvastoin. Viihteen keinoin on lupa ja oikeus heittäytyä pois arjesta ja järkiperäisestä toiminnasta, ja lähteä täysin rinnoin leikkiin mukaan. Ja kun tekijäporukka koostuu tämän tason ammattilaisista, on katsomossa helppo viihtyä jälleen kerran.

Annamaria (yllä) ja Mikael (alla)

 Annamaria Karhulahti, Mikael Saari ja Juha Pihanen olivat minulle tuttuja jo ennestään Laukesin aiemmilta vuosilta ja muistakin produktioista, Anni Kajos ja Miiko Toiviainen taas täysin uusia tuttavuuksia. En osaisi edes kuvitella ketään muuta kuin Annamaria Karhulahden Tuulikki Kemppisen/Van Kempin rooliin, diivailu pilke silmäkulmassa ja englanninkielisten lauseiden viljely tämän tästä toimi jälleen loistavasti ja pidän kovasti Annamarian asenteesta, siinä ei pyydellä anteeksi mitään vaan mennään eikä meinata. Oulun reissu näyttää tehneen hyvää Mikael Saarelle, jonka lavaolemuksessa oli täysin uudenlaista varmuutta ja otetta ja uniikki äänensä soi komeammin kuin koskaan, siltä ainakin tuntui. Laukesin ensimmäisessä tuotannossa, Myllysaaren kauniissa Justiinassa, mukana ollut Juha Pihanen oli virkistävää nähdä myös tositoimissa jälleen, miehen hyväntuulisen rento olemus toi mukavaa lisämaustetta esitykseen ja tulihan sieltä se myös se klassikko "Rupsahda rauhassa rakkaani mun"...

 Annabellan roolissa odotin näkeväni Ella Jäppisen, mutta kohtalo päätti toisin ja Ella sairastui huhtikuussa vakavasti. Annabellan rooliin hyppäsi Anni Kajos varsin nopealla aikataululla ja hienosti hyppäsikin. Tykästyin siihen, miten Anni säteili aivan erityistä valoa etenkin laulaessaan, ja miten makea soundi hänellä on äänessään! Ja mikäs mies se tämä Miiko Toiviainen oikein on! Aluksi on tyylikäs nuori herrasmies kuin suoraan vanhasta kotimaisesta elokuvasta silmälasineen kaikkineen (ja kampa piti kaivaa taskusta joka käänteessä ja sipaista hiuskiehkuraa parempaan kuosiin) ja hetken kuluttua täysin hillitön lääkärihahmo, jolla olisi voitettu mikä tahansa Putouksen sketsihahmokisa mennen tullen. Täysin absurdi tapaus, joka tuli kyllä ihan puun takaa ja ihmetellä täytyy, miten muilla pokka pysyy. Varatkaa varakalsareita mukaan. Heiluvista viiksistä vielä hahmolle plussaa ja suuntavaistottomuudesta. Tiks auki ja tiks kiinni! Laukes goes Monty Python!

 Tässä vaiheessa kesää takanani on nyt vasta kolmenlaista kesäteatterikokemusta ja edessä on moooonta, mutta uskallan nyt jo väittää, että kesän 2015 timanttisin lauluporukka on tässä. Pienessä tilassa laulun vaikutus ja todellinen voima oikein korostuu vielä. En ole mikään musiikillinen asiantuntija, mutta kyllä katsomossa tuntui munaskuissa asti (missä ne sitten lieneekin) kun ensin soi viulu ja laulu lähtee ikään kuin varkain käyntiin, volyymi kasvaa kasvamistaan ja jo tuntuu, että painautuu selkänojaa vasten silkasta tunnekuohun aiheuttamasta paineesta. Viimeisen kappaleen aikana nousin aatoksissani jonnekin katonrajaan leijumaan ja lopuksi sydämeni räjähti pitkin seiniä. Siitä oli helppo sitten yrittää koota itsensä ja sydämensä rippeet kotimatkaa varten.

 Jotenkin sekava oli kyllä juonenkulku paikoitellen ja vaikka penkillä koko ajan pysyinkin, niin kärryillä ihan en. Laulut ja musiikipuoli muutenkin palauttivat minut kuitenkin takaisin ruotuun, monta tuttua kaunista kappaletta kuultiin ja myös vähemmäntunnettuja. Erityiskiitokset bändille, puvuille ja koreografian hauskoille jipoille. Mukavaa, että hauskuus voi tulla ihan muustakin kuin alapäähuumorista ja kuluneista vitseistä. Tämä oli kooste lempeää huumoria ja herkistäviä/virkistäviä musiikkipläjäyksiä.

 Lanseerataan tähän lopuksi nyt lause "Kaikki sanoo laukes!" Villien kesähäiden jatkoille sopii hyvin se, miksei muuallekin. Por-mes-ta-ril-le tietä antakaa, haen vain takkini...

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityksen kuvat Johannes Wilenius

Pieni lemmenleikki / Lahden Uusi Kesäteatteri

Pieni lemmenleikki / Lahden Uusi Kesäteatteri, Messilän Markkinaravintola

Ensi-ilta 3.7. 2014, kesto noin 2h väliaikoineen

Käsikirjoitus Outi Keskevaari

Ohjaus Laura Viippola

Rooleissa : Mikael Saari, Annamaria Karhulahti, Henna Wallin ja Miikka Wallin

Bändi : Asko Turkia, Niklas Hagmark ja Sirkku Hilanko

 Heti kärkeen voisi todeta, että "Pieni lemmenleikki" teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Esityksen ensi-illan jälkeisenä aamuna herättyäni ensimmäinen ajatus päässäni oli "Lapponia, tämä on Lapponia!" ja siitähän se lähti tämäkin päivä sitten viisusävelin käyntiin...

 Vuosi sitten kehuin "Myllysaaren kauniin Justiinan" kokonaisvaltaista kesäteatterielämystä ja tälläkin kerralla kyllä Messilän Markkinaravintola tarjoaa muista esityksistä poikkeavat puitteet. Paikka on jo itsessään tutustumisenarvoinen, tosin hämärissä muistikuvissani olen tainnut 90-luvun juhannusfestareilla visiteerata kyseisessä paikassa ainakin kertaalleen... Mikäs siellä on sateelta ja tuulelta suojassa istua ja nauttia.

Etualalla Mikael Saari / (c) Johannes Wilenius, LauKes

 Mikä onkaan kupletin juoni tällä kertaa? No, Suomen kruununprinssi Wolfgang von Hessen-Kasselille (Miikka Wallin) on järkätty sopiva morsmaikku Suomesta Hämeen sydämestä. Valittu on uhkea ja äveriäs Amalia Grenman (Annamaria Karhulahti), jonka luona asustelee myös orpo serkkutyttö Saara (Henna Wallin). Prinssi kehittelee ovelan juonen, jotta pääsisi ulkopuolisena tarkkailemaan tulevaa tapaamista ja hypnotisoi uskollisen, hiukan hömelön adjutanttinsa Klausin (Mikael Saari) esittämään itse prinssiä ja roolit vaihtuvat. Soppahan siitä syntyy ja sekaannuksilta ei voi välttyä, ja koska musiikki perustuu Euroviisuista tuttuihin kappaleisiin, voisi lopuksi todeta jotta "rakkaus voittaa". ( - > joka muuten on suomennos hienosta viisukappaleesta "Mono ja kaappi" tms. vuodelta jotain)

Oliskohan ollut vähän enskarijännitystä ilmassa, sillä paikoitellen dialogi tuntui jotenkin töksähtelevän ja jäävän junnaamaan paikoilleen. Tuntui vähän siltä, että höpötellään tässä nyt hetki mukavia ja sitten päästään laulamaan komiasti korkealta ja kovaa. Toistojen myötä tähän varmaankin tulee muutosta ja esitys lähtee kulkemaan omalla painollaan ilman turhia jännäyksiä. Mukana oli rutkasti viisuille ominaista kieli poskessa-tyylistä huumoria, osa tarkoituksella ja osa tahattomastikin. Prinssi adjutantteineen karautti uljailla ratsuilla paikalle ja päässäni käväisi ajatelma "ovat sitten valinneet ihan oikeat keppihevoset, wau" , joka taas on suora lainaus 70-luvulla kirjoittamastani teoksesta "Lasten satuja". Samoilla linjoilla tässä mentiin, aikuisten sadusta kun on kyse niin kaikki on mahdollista. On mahdollista herkutella ajatuksella, että Suomen kruununprinssi lähtee kosiomatkalle ja laulaa luikauttaa reissullaan vaikkapa Tipitiin ja pylly vasten pyllyä pump pump, siinä sitä jotakin on ajjajjaaiii.

Annamaria Karhulahti

Henna Wallin ja Miikka Wallin

 Liveorkesteri soitteli vähän piilossa (omalta paikaltani ei juurikaan näkynyt), mutta melkoisia tunnelmapalojahan siellä maalailtiin taustalle ja soitto soi muutenkin mallikkaasti. Olin kuulevinani jopa erilaisen version Lordin voittoisasta kipaleestakin? Kivasti oli valittu mukaan sellaisia kappaleita, joiden olemassaolon olin jo autuaasti unohtanut. Aikansa helmiä, kyllä. Fantasiaa, Päivä kahden ihmisen, Playboy... Serbian upea voittobiisi "Molitva" vuodelta 2007 kuultiin semmoisena versiona, että oksat pois. Markkinaravintolan katto varmasti räjähtää vielä jossain vaiheessa siitä tunteen määrästä, millä Mikael Saari ja Annamaria Karhulahti "Rukoilen"-kappaleen tulkitsevat. Huh, tuntui siltä kuin olisin noussut penkistä leijumaan ilmaan, niin komeaa kuultavaa se oli ja on yksi musiikkiteatterihistoriani mieleenpainuvimmista vedoista. Suurkiitos ja kumarrus siitä! Henna ja Miikka Wallin lauloivat komeasti myös, jokaisella oli hyvin tunnistettava, omanlaisensa makea soundi äänessään. Nautin kovasti lauluista, ja aplodeista päätellen niin tykkäsi muukin yleisö.

 "Pienestä lemmenleikistä" erityisesti jäi mieleeni Annamaria Karhulahden pilke silmäkulmassa vedetty tietynlainen hyväntuulinen  "överiys", harva sellaisen taitaa näyttämättä silti kornilta. Amalian puvuista myös erityiskiitos puvustajalle, ja silmääni miellytti myös Saara-neidon raikas kesäinen look hellehattuineen kaikkineen. Neitohan oli kuin suoraan jostain idyllisestä maalauksesta. Hauskoista koreografioista myös plussaa. Saksankielisen "hypsoosin" turvasanan kanssa kikkailu sen sijaan jäi kaivelemaan mieleeni, sillä tuntui siltä että luku ei aina ollut sitä mitä piti ja turhaan jäin kelaamaan, että mitä se oikein sanoi ja paljonko se luku nyt on suomeksi. Ei pitäisi tarttua tämmöisiin epäolennaisuuksiin, mutta kun sitä toistettiin niin moneen otteeseen, niin väkisinkin se jäi päähän...

 Ja hei, erityiskiitos herkullisista väliaikatarjoiluista. Leivos ja rieskarulla, nam nam! Ihmiset, kyllä tätä kannattaa tulla katsomaan vaikka vähän kauempaakin. Esitys oli hyvin viihdyttävä kokonaisuus ja näin komeaa laulantaa pienelläkin porukalla kuulee harvoin.

 Pieni lemmenleikki saa vahvat neljä tähteä ****.

(c) LauKes

 Järjestäjille pienenä vihjeenä semmoinen, että tienvarressa voisi olla jonkinmoista mainosta kauempaa matkaaville. Hämeenlinnasta (joka myös mainittiin suurkaupunkina itse esityksessä, jesh) saapuessa ensimmäinen plakaatti tuli vastaan vasta Messilän pihassa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voisin myös lopuksi todeta, että ei kannata pukea päälleen mitään kovin "liukasta" materiaalia, sillä allekirjoittaneella oli vaikeuksia pysyä harmaassa penkissä liukumatta paikaltaan...

 (näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuvat Johannes Wilenius

Haastattelussa Mikael Saari

Mikael Saaren tapasin elokuussa 2013 Lahden Kaupunginteatterilla West Side Story-musikaalin harjoitusten välisellä tauolla.

Vuonna 1988 syntynyt Mikael on horoskooppimerkiltään kalat. ”Mä olen syntynyt Vantaalla, asunut ensimmäiset kuusi vuotta siellä ja sitten muuttanut Hyvinkäälle. Neljä vuotta sitten muutin Lahteen ensin armeijan takia.”

Mitä harrastat? ”Onhan se tietysti nyt hallitseva homma, että koko ajan on soitto-tai laulutreeniä ja näyttelijänhommaa ja tanssia. Mullahan on leikattu molemmat jalat nyt lyhyen ajan sisään, eli urheilut on ollu kyllä aika vähissä sen takia, mutta kyllä mä tykkään kauheasti pelata. Oon pelannut fudista kauan, sulkista ja sählyä ja kaikkea sellaista. Kiva olisi päästä taas pitkästä aikaa kunnolla pelaamaan, ettei tarvis koko ajan varoa noiden polvien kanssa. Mä myös lueskelen silloin kun mahdollista. Oon Tuomas Kyröä diggaillut tässä viime aikoina, ja runoja olen lukenut myös paljon ja ihan siksi, että olen tykännyt säveltää niitä. On myös kiva syventyä ihan fiilistelemäänkin niitä”, Mikael kertoo.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Kaikenlaiset volttihypyt ja muut kivat on nyt mennyt noiden jalkojen myötä, eli en enää liiku niin paljon. Mä en osaa enää mitään, heh. Oon joutunut keskittymään ihan perusasioihin nyt esim. ihan vaan jaloillaan pysymiseen, mutta sitä ei varmaan voi pitää minään erityistaitona...?”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Musta olisi ihana tehdä äänellä kaikenlaisia juttuja, imitoida. Ja olisi kiva osata ylipäätään näytellä! Ihan tässä viime aikoina on tullut se, että pitäisi osata soittaa. Mä oon aina ollut vähän laiska treenaamaan, eli tavallaan ne vähätkin taidot mitä on, on tullu sitä kautta, että tekee vaan. Nyt pitäisi pianon-ja kitaransoittoa vaan tiukasti treenata.”

Löytyykö suvustasi muita teatteri- tai taiteellisella alalla olevia? ”Ei löydy työkseen tekeviä, mutta mun pikkuveljeni opiskelee tässä Mutella myös, eli samassa koulussa missä mäkin oon, ja menee nyt tokalle. Mun äitini on opettaja ja isä on rakennusinsinööri. Taitaa muuten äidin puolelta yksi olla tanssija, mutta ihan lähisuvussa ei ole muita. Niin ja itse asiassa mun mummoni veli on Martti Kuningas, joka oli esim. klassikkoelokuva Nuoren myllärin nimiroolissa aikoinaan. Ja Tuntemattomassa.”

Milloin kiinnostuit musiikista ja biisienteosta? ”Mä oon käynyt sellaisen traagisen lapsuuden musiikkiopistossa, niin kuin varmaan suurin osa lapsista on käynyt. Se oli ihan hirveetä! Ajattelin joskus 11-vuotiaana, että en aio enää ikinä tehdä mitään musiikkiin liittyvää. Mä menin musiikkiopistoon alle kouluikäisenä ja ihan omasta halustani, mutta mä olisin halunnut soittaa pianoa tai selloa. Se on mun ”vanhuudenhaaveeni”, että vielä jossain vaiheessa opettelen soittamaan selloa. Mutta siis Hyvinkäällä ei ollut mahista oikein mihinkään ja mut laitettiin soittamaan nokkahuilua. Se ei ollut oikein se pienen pojan suuri unelma, jos näin voi sanoa. Viisi vuotta mä jaksoin siellä käydä. 13-vuotiaana olen tehnyt pari biisiä itse. Kun alkoi tulla tyttöjä kuvioihin, niin piti alkaa soittamaan kitaraa... se oli ainoa ja vahvin motivaattorini silloin kyllä! Rippikoulussa mä oon sitten ekan kerran laulanut yksin julkisesti, pienelle porukalle tosin. Nyt muuten lokakuussa tulee 10 vuotta täyteen mun ensimmäisestä sävellyskonsertista! Mulla oli oma bändi ja siinä soitettiin omia biisejä. Oon jotenkin näin jälkikäteen vasta tajunnut, että miten hienoa se on. Se eka keikka oli Hyvinkäällä sellaisella nuorisotalolla. Mun veljeni soitti rumpuja siinä. Bändin nimi oli Kanava. Se eli pitkään se bändi, ja yhtä biisiä mä soitan edelleenkin, oon tehnyt sen silloin 13-vuotiaana. Niin ja se on vielä mainittava, että mähän oon aina ollut musiikkiluokalla ja laulanut kuorossa, mutta se oli aikoinaan lähinnä siksi kun kaikki kaveritkin oli”, Mikael muistelee.

(c) Teatterikärpänen

Miten sitten teatteri tuli mukaan kuvioihin? ”Lapsena olin mukana jossain koulun proggiksissa ja väkisin, se oli lähinnä hirveätä. Soittaminen ja laulaminen on mulle helppoa eikä sillä tavalla jännitä, mutta puhuminen lavalla on mulle ihan kauheeta edelleen. Kun olin 16-vuotias, pari mua vanhempaa tyttöpuolista kaveria raahasi mut väkisin yksiin koelauluihin Helsinkiin. Meitä oli reissussa itse asiassa viisi, ja mä olin ainoa joka siihen proggikseen sitten pääsi. Se oli vuonna 2005 ja se oli Queenin musiikkiin perustuva musikaali. Se on tavallaan se isoin juttu edelleen, sitä kautta mä olen tähän hommaan jäänyt. Seuraavana vuonna olin sitten saman porukan uudessa jutussa mukana, se oli HONK! –koko perheen musikaali. Ne oli mulle kauhean tärkeitä molemmat, koska ne oli ne ensimmäiset.”

”Mä olin täällä Lahdessa armeijassa soittokunnassa ja pari tuttua oli koulussa Mutella ja kehoittivat muakin hakemaan sinne. Mä hain englantiakin lukemaan. Pääsykokeet oli samana päivänä ja jotenkin mä sitten jäin tänne. Mä oon aina ollut maailman surkein näyttelijä, mulla ei ole minkäänlaisia lahjoja siihen, mutta kyllä toi musa oli ja on ollut mulle sellainen tärkeä juttu ja sitä mä haluan tehdä jatkossakin, laulaa ja näin. Ja kai sitä näyttelijäntyötäkin voi oppia! Loppujenlopuksi se meni niin, että se Mute olikin ihan oikea ratkaisu, niin ne asiat jotenkin aina menee. Oon nyt kolmatta vuotta täällä Mutella. Mun piti itse asiassa valmistua jo keväällä, mutta mulla on tosiaan kouluaikana menny molemmat jalat, niitä on leikelty ja väännelty ja käännelty, ja mä oon sen takia ollut aika vähän koulussa. Tarkoitus olisi valmistua sitten syksyllä 2014.”

Olisiko englannin opiskelu kenties vaihtoehto B sinulle? ”Varmaan olisin jotenkin kirjallisuuden ja englannin kielen parissa. Mä edelleenkin mietin sitä, että jossain vaiheessa lähtisin englantia lukemaan. Kääntäisin kirjoja tai muuta. Pienenä mä innostuin hirveesti Harry Pottereista ja niiden suomennoksista. Aina kun uusi kirja ilmestyi, mä luin sen ensin englanniksi ja ehdin itse tavallaan suomentamaan sitä aika paljon, ennen kuin virallinen suomennos ilmestyi. Siinä kun oli kaikkia niitä uudissanoja, et miten ne kääntäisin itse. Se oli kauhean mielenkiintoista! Ja sit toinen haaveammatti, mikä on tullut vasta myöhemmin, olis et pääsis suomentamaan Aku Ankkaa. Se olis ihan mielettömän siistiä. Mä oon tosi natsi mitä tulee suomen kielen oikeellisuuteen ja Akussa se on aina oikein. Niissä puhekuplissa on tietynlaista runoutta. Nerokasta! Ja kaikkia niitä hauskoja sanoilla kikkailuja...aikoja sitten siellä seikkaili mm. Poski-niminen artisti, jonka tajusin vasta myöhemmin”, nauraa Mikael. “Toisaalta taiteilijana suurin haave on tietenkin saada omasta nimestä väännös Aku Ankkaan.”

Mikä olisi valmistumisen jälkeen sinulle ihanteellisin tilanne? ”Mä en tiedä onko mulla varaa siihen, mutta mä aattelin lähteä Englantiin käymään sellaisen maisterikurssin, tekeen musaa. Sit ehkä haen Helsinkiin yliopistolle musiikkitiedettä lukemaan. Ja tehdä lisää, jatkaa sitä mitä mä teen nyt eli teatteria ja musaa. Nyt kun olen täällä teatterissa vierailemassa ja teen yhtä proggista kerrallaan, niin se käytännössä tarkoittaa sitä, että mulla on pari-kolme näytöstä viikossa ja sen lisäksi ehtii vielä tekemään keikkaakin. Ne tukee toisiaan todella hyvin, ja motivoi myös.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Niitä on nykyään ihan älytön kasa, koska niitä tulee koko ajan lisää ja mulla on hirvee määrä kavereita, joita myös fanitan ihan suunnattomasti. Kun näkee läheltä, että miten ne työskentelee, niin tietää tarkemmin ja sitä kautta ihailee myös. Tämmöisistä tunnetummista mä olen esimerkiksi Jarkko Martikaista ihaillut aina, sitä sanakikkailua ja musiikkia. Ulkomailta sitten Damien Rice, joka on irlantilainen singer-songwriter. Ja Rahmaninov, klassista romanttista pianomusaa! Vähän eri juttuja. Helppo on fanittaa myös Adam Lambertia ja muita superhyviä laulajia, omien alojensa mahtavuuksia”, Mikael hehkuttaa.

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä oon tavallaan siitä onnellisessa asemassa, että mä oon saanut tehdä jo niin hienoja juttuja niin hienojen tyyppien kanssa. Täällä koulullakin on mahtavia laulajia, joilla on synnynnäinen magee soundi äänessä ja karisma ja siihen sitten lisätään vielä treenaamalla tehty taito. Freddie Mercuryn kanssa mä kyllä haluaisin päästä laulamaan! Ja Adam Lambertin. Meillä on myös sellainen lauluporukka kuin PopUp (linkki ohessa), jossa siis kertakaikkiaan ihan 6-0 oon huonoin laulaja. Oon mä nyt laulanut ja pärjään kyllä, mutta että saa olla osa tuollaista porukkaa, jossa on kaikki niin älyttömän hyviä. Meitä on yksitoista siinä ryhmässä mukana.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää on tavallaan helppo, et tuollakin kun noissa lavasteissa pyörii ja katsoo tuota isoa lavaa, niin olisi mahtavaa tehdä se Queen-juttu uudestaan ja siitä se sama rooli. Varmaan Last 5 years tai Once olisi mahtavaa tehdä myös.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? ”Tähän on kaks eri vastausta, joista toinen on lavalta käsin ja toinen on katsomosta käsin. Kävin keväällä katsomassa täällä tuon Niskavuoren naiset ja siinä oli mun mielestä paljon sellaista, mikä on mun mielestäni parasta teatterissa. Se hienous mikä tulee siitä, että se oli ensinnäkin musiikkiteatteria ja siinä oli lisäksi todella hienot näyttelijäsuoritukset, ja miten se teksti oli käsitelty. Mä en ole ikinä aiemmin ymmärtänyt Niskavuorista mitään, oon kattonut niitä vanhoja elokuvia ja miettinyt, että mikä tässä on se juttu! Vaikka tehdään epookkia ja vaikka se oli pateettista ja melkeinpä saippuaoopperaa paikoitellen, niin vaikka se ei sillä tavalla kerro minusta, niin mä sain silti itelleni sellaisia henkilökohtaisia fiiliksiä, et tää puhuu musta! Mulle tuli sellainen olo siitä, että nää tietää miltä musta tuntuu, mitä mä oon tehnyt omassa elämässä ja se kosketti todella monella tavalla. Se tuntuu myös todella hienolta, kun ihan spontaanisti voi vähän itkeäkin siellä. Tiivistettynä parasta teatterissa on se tunteisiin vetoaminen ja toisaalta se ajatusten herättäminen. Mun lempipaikkani Lahdessa on Teatteri Vanha Juko, ne tekee todella uskomattomia juttuja välillä rankoistakin aiheista. En tykkää politiikka-sanasta yhtään, mutta että näytetään miten asiat on ja millainen maailma on. Lavalta käsin ne on periaatteessa samoja asioita, mutta mä en ole vielä toistaiseksi tämän lyhyen urani aikana päässyt sellaiseen tilanteeseen, että mä olisin päässyt kokemaan sen, että mitä olisi välittää sitä tunnetta. Se johtuu monesta asiasta, rooleista mitä oon tehnyt mutta ennen kaikkea siitä, että mä en ole näyttelijä. Mutta mä luotan siihen, että se tulee vielä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Saan kyllä inspiraatioita tosi iisisti ja tosi monesta paikasta. Eilen kävelin klo 22 jälkeen kotiin täältä teatterilta ja oli tosi pimeetä kun ukkonen oli tuossa ihan päällä. Taivas oli hieno. Aika herkästi alkoi tulla mieleen melodioita. Kännykkään tallennan aina sellaisia pieniä pätkiä, jotka sitten pystyn sieltä nappaamaan kun pääsen ns. sorvin ääreen. En mä niitä siellä lenkillä tosin tallentanut, kyllä se aina vaatii sen kitaran kuitenkin. Lisäksi hyvä kirja, hyvä leffa, hyvä biisi, hyvä teatteriteos, mikä tahansa hyvä juttu inspiroi mua. Tulee sellainen fiilis, että mä haluan tehdä tuollaisen itse, ja sitten sieltä lähtee jotain kautta kierrättämään sitä juttua. Ihan parasta on myös se, että Hyvinkäällä mun lapsuudenkodissa tykkään loputtomiin touhuta kaikenlaista, laittaa pihaa, hioa seinää. Se on ihanaa kun näkee omien kättensä jäljen. Mahtavaa on myös päästä jonnekin veden äärelle ja vain tuijottaa sitä. Ei tarvitse tehdä mitään muuta. Vesi on mun elementtini. Hyvinkää on muuten hyvä paikka, mutta kun siellä ei ole vettä, ne on niin pieniä lätäköitä siellä, eikä se oo ollenkaan sama asia. Meren kohina on ihan paras juttu!” Mikael intoilee.

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Keikalla mua ei jännitä, se on mulle se kaikista turvallisin paikka tavallaan. En voi kyllä sanoa, ettei ikinä jännittäisi keikalla... Totta kai on vaikeita tilanteita ja sitten on vaikeahkoja yleisöjä. Olen tehnyt tosi paljon mies ja kitara – tyylistä keikkaa ja se on sillä tavalla helppoa, koska mä tiedän mitä mä teen. Mutta että heti kun joutuu puhumaan ja varsinkin puhumaan ja liikkumaan, niin sitten onkin kova paikka. Ei ole tavallaan turvassa heti. Se on aika perinteistä se jännitys, mahaan sattuu. Se menee muuten jännästi niin, että mua jännittää treeneissä enemmän kuin yleisön edessä. Luulen, että jos esityksessä teen jonkun virheen, niin yleisö ei välttämättä edes huomaa sitä, mutta työyhteisön edessä mokaaminen jännittää mua tosi paljon.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja ennen lavalle menoa? ”Ei oikeestaan. Se liittyy ehkä taas siihen laiskuuteen, mutta mä istun ja tuijotan vaan, ja sitten menoksi. Totta kai kun lähtee liikkumaan, niin sitten pitää fyysisesti ihan lämmitelläkin. Ääntä mä en oo koskaan osannut avata.”

Kerro joku kommellus! ”Mä oon miettinyt, että milloinkohan jotain tapahtuu, kun tässä on oikeesti paljon kaikenlaista takana. Kerran mä lauloin Sibelius-talossa täydelle salille ”Täällä Pohjantähden alla”-laulua, minkä liki kaikki osaa, ja unohdin sanat kesken kaiken. Oon selvinnyt aika vähällä kyllä, ei oo käynyt mitään uskomattomia juttuja. Olin tuossa kesällä varusmiessoittokunnan bändin solistina tässä Lahdessa. Aurinko paistoi ihan kirkkaalta taivaalta, 4000 ihmistä yleisössä, upea bändi. Ensin meni aurinko pilveen, sitten alkoi sataa ja sitten ukkostaa, ja pian satoi rakeita. Ihmiset otti vaan sateenvarjoja esiin ja näytti, ettei kukaan ainakaan lähtenyt pois. Se oli ihan mieletöntä. Mun oli pakko lopettaa laulaminenkin, biisi oli tosin jo loppumaisillaan. Juttelin ihmisten kanssa siitä säästä, koska oli ihan maailmanlopun meininki ja salamoi. Oli älyttömän hauskaa ja semmosta yhteisöllistä.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Parhaimpina jää mieleen kyllä sellaiset, kun on ollut tavallaan ekaa kertaa jossain tilanteessa. Cabaret-musikaali oli mielettömän hieno juttu, kun oli ekaa kertaa isolla lavalla ja sai laulaa. Sit se Queen-juttu ja se kun oli ekaa kertaa isossa bändissä sen varusmiessoittokunnan kanssa ammattilaisten keskellä. Hirveen paljon on myös sellaisia ihmisiin liittyviä muistoja, eikä niitä viitsi edes eritellä. Isoimmat ja parhaimmat jutut on sellaisia, joihinkin tiettyihin ihmisiin liittyviä ihan arkipäiväisiä asioita.”

Tulevia roolejasi ja muita töitäsi? ”Syyskuussa 2013 on ensi-illassa tuo West Side Story. Biisejä mä tietysti teen koko ajan ja monenlaisia. Pianopohjaista niin kuin se viisukappaleeni ja sitten irkkufolkkia.” (Tähän lisäyksenä Oulun kaupunginteatterin Poika Mancini –näytelmän päärooli syksyllä 2014 sekä Lahden Uuden kesäteatterin Pieni Lemmenleikki -tuotanto kesällä 2014, toim. huom.)

Onko sinulla jotain mottoa? ”Mä aina välillä luen tai kuulen jonkun tosi hyvän ja päätän, että tätä mä käytän, mutta sitten se unohtuukin. Toisinsanoen tällä hetkellä ei ole.”

Mistä haaveilet? ”Tasaisin väliajoin mä haaveilen kaukomaista, et pääsis vaan johonkin rantahiekkaan makaamaan ja katsomaan kauniita paikkoja.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Ehdottomasti mä haluaisin olla näkymätön ja lentää! Mulla on kyllä kauhea korkeanpaikankammo, mutta voishan sitä varmaan lennellä vähän matalammallakin, niin kuin unissa aina tapahtuu. Teen myös hienoja piruetteja ilmassa unissani.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä varmaan nautiskelisin siitä, että joku katsoo mua. En mä tiiä...”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin tietokoneen, koska siinä on koko mun duuni ja kaikki mahdollinen. Voisin kattella Frendejä koko talven. Romanttisempi vastaus olisi tietysti se, että mä ottaisin kitaran ja pianon. Oman uppokeittimen ottaisin, että saisin ranskiksia ja kiinalaisen loputtoman buffet-pöydän. Mulla on muuten kauhee nälkä nyt! Juomaksi pitää olla jotain halpaa light-limua, se on mun pahe. Ja jallua tietysti. Ja punkkua.”

Jos saisit matkata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne menisit? ”Kyllä mä menisin varmaan katsomaan Queenia johonkin klubille. Se olis melkoista! Voisin mä ruveta hovimuusikoksikin jossain 1500-luvulla.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ilo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Välinpitämättömyys

Mikä sytyttää sinut? - Into

Mikä sammuttaa intohimosi? - Järjestelmällisyys

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Aaltojen kohinaa

Mitä ääntä inhoat? - Keväällä lintujen jatkuvaa sirkutusta, se on todella rasittavaa!

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkkitehti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Yläasteen opettaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, kiva nähdä!