Puhallus / Lahden Kaupunginteatteri

Puhallus / Lahden Kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 6.10. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus David Rogers
Perustuu David Wardin elokuvakäsikirjoitukseen "The Sting"
Ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo

Rooleissa : Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Tomi Enbuska, Tapani Kalliomäki, Jori Halttunen, Timo Välisaari, Jari-Pekka Rautiainen, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Aki Raiskio, Marko Nurmi, Jarmo Keskevaari, Mikko Jurkka, Anna-Sofia Tuominen, Henri Tuominen, Roosa Vilén, Aarre Reijula ja Martti Peippo

Edessä Aki Raiskio, takana Tomi Enbuska ja Tapani Kalliomäki 

 Elokuva Puhallus (The Sting, eikä muuten mitään tekemistä erään Gordon Sumnerin kanssa) kahmi aikoinaan 70-luvulla Oscareita roppakaupalla ja meikäläisen tietämys on jälleen sitä luokkaa, että melkein hävettää. Sen tiesin ennakkoon, että leffan pääosissa ovat herrat Paul Newman ja Robert Redford ja että jonkinsorttista vehkeilyä on ilmassa. Ei siis mitään hajua siitä, mitä leffassa tapahtuu. Ohjaaja Kainulaisen hyppysissä syntyi pari vuotta sitten (myös Lahdessa) Vertigo, joka oli niin upea, että melkein meni jalat alta. Jo valmiiksi oli vahva luotto siihen, että tämäkin on varmasti hieno - ja eikun katsomaan!

 Sopiva ragtime-henkinen musiikki vei meidät passelisti tunnelmaan katsomossa ja sitten alkoikin jo tapahtua. Rahasalkku vaihtaa omistajaa, ja salaperäinen nainen (Lumikki Väinämö) lupaa kertoa nuorelle toimittajalle (Mari Naumala) kaikkienaikojen puhalluksesta jokaisen käänteen.

 Olipa kerran 30-luvulla pikkurikollisporukka, joka kikkaili masseja ohikulkijoilta. Pieniä summia, mutta sitten haaviin jääkin vähän isompi summa rahaa hyväuskoisen juoksupojan höynäytyshomman onnistuttua. Vaan eivätpä pojat tiedä, että mafiarahoista on kyse ja ruumiitakin syntyy perintähommissa. Olin muuten aika pihalla aluksi kun yritin itsepintaisesti päästä perille siitä, mitä porukkaa kukakin on. Sitten alkaa tapahtua, kun nuoriherra Johnny Hooker (Tomi Enbuska, joka kuulosti ainakin ensi-illassa hämäävän paljon Sami Hokkaselta) lähtee Chicagoon, tuohon Ameriikan Lahteen, tavatakseen kuuluisan huijarin, Henry Gondorffin (Tapani Kalliomäki). Siinä olisi juuri oikea mies näihin filurihommiin, ja hänen suosiollisella avustuksellaan haaviin saattaisi uida kunnon saalis. Tähtäimessä on rahamies Doyle Lonnegan (Aki Raiskio) ja äkkiä on todella paljon tyylikkäitä miehiä (toki elegantteja daameja myös) ja tyylikkäitä viiksiä lavalla. Pakko hyristä tyytyväisenä.

 Lavastushan on varsin nerokas! Olemme ensin nuhruisilla, hämärillä sivukujilla ja valot sekä äänet tuovat lähelle junan. Melkein penkki tärisee. Sitten ollaankin junanvaunussa pokeria pelaamassa. Pyörivä pöytä vielä! Tämä pokerikohtaus on kyllä yksi suosikeistani tästä näytelmästä, ja siinä etenkin Gondorff on oikein elementissään. Upea oli myös Mikko Jurkan otsatukka tässä. Kohtauksen aikana useampaan otteeseen vilkuilimme mieheni kanssa toisiamme huvittuneina, meillä kun on tapana järjestää hurjia Kimble- ja yatzy-turnajaisia kotona keittiön pöydän ääressä ja koitin viestittää hänelle, että "Älä edes yritä vastaavaa kotona!" Näin jo sieluni silmin hänet napsuttelemassa sormiaan ja muuten keekoilemassa Gondorffin tyyliin, ja se nauru. Se nauru, kuulkaas! Käykääpä itse toteamassa että tarttuva on, ja kokeilkaa sitten perässä.

Gordorff elementissään pokeripöydässä 

 Pokerinpeluussa oli meininkiä ja huijauksen makua oikein kunnolla, mutta tämä oli vasta alkua. Vieläkin isompi vedätys oli vielä tuloillaan, ja siinäkin lavastus osoitti nerokkuutensa, kun ankea metallilieriö muuntautui tuosta noin "lennättimeksi", jossa lyötiin vetoa hevosista. Olin onnellinen siitä, etten ollut koskaan nähnyt elokuvaa. Siten kaikki pysyi yllätyksellisenä loppuun asti.

 Tässä jos missä oli tekemisen meininkiä! Seinistä kimpoilevia luoteja (olisipa kuulunut vielä "tiu-diuu"-ääni), yllättäviä käänteitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, komeita pukuja. Mainitsinko jo viikset? Musta kyy -sarjassa hoettiin lausetta "I have a cunning plan" ja tässä totisesti oli ovela suunnitelma jos toinenkin! Kuka vedätti ja ketä? Nautintohan tätä oli seurata.

 Pian ilmestyy kirja "Huijauksen anatomia" (Pete Poskiparta ja Jose Ahonen kirjoittajina) ja aion lainata sen kirjastosta. Katsotaan sitten! Napsuttelen sormiani täällä jo valmiiksi tekijämiehen elkein.

 Mielenkiinnolla odotan, mihin klassikkoleffaan ohjaaja Kainulainen seuraavaksi iskee!

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden Kaupunginteatteri

Mäensyrjänkansan kärsimystie - Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden KT, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Sovitus Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen/Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti

Muusikko : Hannu Kella

 Lokakuun lopussa tuli nähtyä Täällä Pohjantähden alla osa 1 - Kuu on torpparin aurinko ja esitys vaikutti minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, kuten voitte tästä lukea. Kakkososa oli tuolloin vasta tulossa ensi-iltaan ja myöhemmin olisi ollut mahdollista nähdä molemmat näytelmät peräkkäin saman päivän aikana. Jostain syystä halusin alunperinkin nähdä näytelmät itsenäisinä kokonaisuuksina, välissä viikkojen tauko, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt katsoa molemmat peräkkäin - enkä edes osaa sanoa miksi.

Elina ja Akseli 

 Ykkösosassa musiikin, liikekielen, Linnan tekstin, visuaalisen puolen, äänimaailman ja koko näyttelijäkunnan saumattoman yhteistyön synnyttämä kokonaisvaltainen elämys oli silkkaa nautintoa alusta loppuun, nyt jo vähän tiesin mitä tuleman pitää ja siksi tiettyjä elementtejä osasi jo odottaa. Olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut ennalta, ja siten tässä toisessa osassa vältyin lähes kaikelta niiltä hivenen pelottavaltakin vaikuttaneilta tuntemuksilta. Tunsin oloni jopa hiukan pettyneeksi, kun pystyin lopuksi nousemaan seisaaltani aplodeeraamaan, jälkikäteen ei tarvinnut nojailla seiniin huippauksen vuoksi ja minua hymyilytti enemmän kuin itketti. Osansa lienee silläkin, että väliajan aikana sidoin aulan tilataideteokseen valkoisen nauhan toivon merkiksi (ensimmäisessä osassa sidoin punaisen nauhan, joka merkitsi uskoa). Ennalta epäilin, että valitsen violetin (suru), mutta toisin kävi. Elämä jatkuu, ja nyt on vuosi 2017. Suomi on täyttänyt 100 vuotta.

 Äsken mainitsemani pettymys on siinä mielessä väärä sanavalinta, että missään tapauksessa en ollut pettynyt kakkososaan. Erittäin vaikuttava kokemus ja kokonaisuus tämäkin, ja yhdessä nämä näytelmät muodostavat yhden parhaimmista, mieleenpainuneimmista teatterielämyksistäni ikinä missään. Ensimmäisessä osassa vaikutuin eniten yhteispelistä ja liikkeestä, koko näyttelijäkunnasta. Nyt jotenkin yksilöt nousivat enemmän esiin ja erilaiset pienetkin yksityiskohdat. Elinan (Liisa Loponen) suunnaton tuska menetysten hetkellä, Akselin (Tapani Kalliomäki) uskomattoman koskettava kotiinpaluu vankileiriltä, Jussin (Aki Raiskio) hautajaiset, Elias Kankaanpää (Ritva Sorvali)... Lasten viaton pallonheittely ja pallon putoaminen kädestä isän palattua kotiin, Akselin nojailu lapioihin kuten isänsä aiemmin, mustapukuiset naiset teloitushetkellä, kaunisliikkeisen kurjen (Paavo Kääriäinen) paluu. Usein toistuva sisu-tanssi (kutsuin tätä suomalaisten omaksi haka-tanssiksi, alkuvoimaa ja vahvaa poljentoa).

 Mäensyrjänkansan kärsimystie oli vuoden viimeinen teatteriesitykseni (toki tulevalla viikolla on vielä kaksi reissua luvassa, mutta ne näytelmät menevät jo uusintakierrosta, joten lasken tämän Lahden reissun virallisesti vuoden viimeiseksi) ja hienon lopetuksen tämä vuosi saikin. Suuri kiitos koko työryhmä ja erityisesti koreografi Panu Varstala.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin näytelmän kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Täällä Pohjantähden alla osa 1 / Lahden Kaupunginteatteri

Täällä Pohjantähden alla osa I, Kuu on torpparin aurinko / Lahden Kaupunginteatteri

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Lahti (vier.), Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari

Muusikot : Hannu Kella ja Martti Peippo

 "Vavahduttava, väkevä ja visuaalisesti komea Lahden Pohjantähti. Rakastin!"

 Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan hengitykseni tasaannuttua ja käsieni tärinän loputtua, kotimatkan aikana. Alan olla huolestunut siitä, millaisia fyysisiä muutoksia minussa on tapahtunut muutamien esitysten aikana. Kädet hikoavat, sydän hakkaa rinnasta ulos (tai siltä ainakin tuntuu), veri tuntuu kohisevan korvissani, sanat tarttuvat kurkkuun, maa tuntuu pettävän jalkojeni alta ja joudun nojaamaan seinään, jotta en kaatuisi. Kädet tärisevät, sormet puutuvat. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kaikki tämä tapahtui Pohjantähden aikana ja osittain sen jälkeen. Mikään aiemmin näkemäni esitys ei ole saanut moista tunnekuohuntaa aikaan, ja siksi esityksestä on vaikeaa kirjoittaa. On mahdotonta pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä kolmen tunnin aikana koin. Tunsin olevani osa kokonaisuutta minäkin, tavallaanhan me kaikki olimmekin. Ja olemme. Yksilöitä, mutta yhdessä osa jotain suurempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Niin on ollut ennen ja niin on nyt.

 Alussa oli valtavat juuret, tuolit ja vaatepinot, kengät tuolien vieressä. Hiljalleen, aluksi yksi kerrallaan ja lopuksi isompana joukkona, näyttelijät saapuivat avojaloin alusvaatteisillaan tietyn tuolin luokse, silittelivät takin hihoja, mekon laskoksia, sovittivat kenkiä jalkoihinsa. Tämä on minun roolihahmoni. Tämän puvun minä puen päälleni. Vaan entäpä jos olisikin mennyt jonkun toisen tuolin luokse? Alku teki minuun heti suuren vaikutuksen, enkä osannut siinä vaiheessa vielä aavistaa, millaiseen tunnemyllyyn joutuisin seuraavien tuntien aikana.

 Tämä Pohjantähti on kuin liikkuva, sykkivä tilataideteos. Kolmituntinen performanssi täynnä tunnistettavia hahmoja, tuttuja lauseita ja kohtauksia, nykytanssia, laulua, musiikkia. En aina tiedä ketä tai mitä katsoisin. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhtäkkiä yhdessä keinuvaa joukkoa, joka yhtä yllättäen hajaantuu pitkin valtavaa lavaa. Ja minä, katsoja, olin välillä kurkena suolla (Paavo Kääriäinen), pientä taloaan ylpeästi kantavana torpparina, lapsena jaloissa pyörimässä, Koskelan Jussina (Aki Raiskio) huhkimassa lapiot käsissä, ryppynä Akselin (Tapani Kalliomäki) otsalla, Leppäsen Aunen (Maiju Saarinen) ylösnostetuissa helmoissa. Elin vahvasti mukana jokaisessa liikkeessä, jokaisessa lauseessa ja siksi varmaan jouduinkin tunnekuohun valtaan. Loppukohtaus nostatti vielä suuren palan kurkkuuni. Olisin halunnut nousta aplodeeraamaan seisaaltani, en pystynyt. En saanut itseäni penkistä ylös, pelkäsin että kaadun.

 Tämä Pohjantähti on parasta ja upeinta, mitä olen Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koskaan nähnyt. Taitaa mennä Top 10-osastolle kaikkien näkemieni joukossa. Kanssakatsojien salakuunnelluista kommenteista päätellen mielipiteet jakaantuvat kahtia, taisi muutama lähteä väliajalla kotiinkin, jos odottivat perinteisempää tulkintaa. Oikeastaan niin sen pitääkin mennä. Sata vuotta sitten kansa jakautui kahtia vähän isomman ja tärkeämmän asian puolesta, mielipide-erot teatteriesityksestä tuntuvat kovin vähäpätöiseltä aiheelta sen rinnalla.

 Teatterin aulan yleisölämpiössä, ikkunan luona lähellä vasemman permannon sisäänkäyntiä, on suurehko puu täynnä erivärisiä nauhoja. Kyseessä on tilataideteos, johon katsoja voi sitoa nauhan sen tunnetilan mukaan, jonka esitys jätti. Nauhoja on neljää eri väriä (valkoinen = toivo, musta = viha, punainen = usko ja violetti = suru). Valkoista näytti olevan eniten, kaikki värit olivat kuitenkin edustettuina. Itse sidoin jo väliajalla punaisen nauhan.

 Täällä Pohjantähden alla osa II eli Mäensyrjänkansan kärsimystie on ensi-illassa 15.11. 2017. Täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että jännittää miten minun käy silloin.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa Timo Välisaari

 Timo Välisaaren tapasin lokakuun alussa 2016 Ravintola Cellassa Helsingin Kalliossa. Olimme molemmat sattumalta menossa illemmalla vielä Ryhmäteatterin ensi-iltaan samoille kulmille.

Vuonna 1980 syntynyt Timo on horoskooppimerkiltään kauris. ”Oon kotoisin Vantaalta, Martinlaaksosta ja käynyt koulunikin siellä. Ei tarvinnut poistua kotikulmilta mihinkään ja voisin sanoa, että mun juureni ja henkinen kotini on siellä! Oon lähiön kasvatti. Lapsuudessa mulle tärkeä paikka oli Nurmes, mummolani oli siellä ja kaikki kesät tuli vietettyä Nurmeksessa. Kesäloman jälkeen palasin takaisin Martinlaaksoon murretta vääntäen. Sanoisin, että pieni osa mun identiteettiäni on peräisin Nurmeksesta. Lisäksi oon asunut Nastolassa, Tampereella ja nyt täällä Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Kunnosta huolta pitäminen on ollut mulla aina mukana. Kesäisin tulee paljon oltua vesillä ja mökillä pitkiäkin aikoja. Oon innostunut nyt golfaamaan, on hauskaa kun pallo lentää pitkälle. Aika paljon mä käyn myös katsomassa teatteria ja elokuvia, mutta en niitä kyllä sanoisi harrastuksiksi.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Osaan, vaikka mitä! No ei vaiskaan. Kitaraa osaan soittaa, ja parissa näytelmässäkin oon soittanut sitä. ”Populäärimusiikkia Vittulajängältä”-näytelmässä Lahden Kaupunginteatterissa mun piti soittaa Jimi Hendrixiä sähkökitaralla, ja se oli kyllä tosi kuumottavaa, koska en oo mikään virtuoosimainen kitaristi. ”Unelmanuori”-näytelmässä myöskin Lahdessa soitin yhden biisin.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Mä oon kyllä tosi liikunnallinen ja fyysinen tyyppi, siitä on ollut aina etua ja itse tykkään tehdä rooleja sen kautta. Niin kuin nyt tässä ”Housut pois”-musikaalissakin on ollut tärkeää, että mun hahmoni tekee hommat vähän slapstick-tyylisesti. Se on kirjoitettu niin, että tyyppi on kömpelö ja yrittää jatkuvasti tehdä temppuja, joissa epäonnistuu, joten mä pystyin hyödyntämään fyysisyyttäni siinä ja tekemään hahmon siten, että se ei pelkästään vain juokse päin seinää vaan myös naurattaisi. Lisäksi vahvuuteni näyttelijänä on se, että mä pyrin siihen, että tekemiseni lavalla ja erikoisemmatkin roolihahmoni on totta ja aitoa. Tietyssä mielessä tuo tulee multa luonnostaankin, koska mun on vaikeaa tehdä siten, että tunnen olevani jotenkin epäaito. Jos mun on vaikeaa olla, on vaikeaa myös näytellä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin osata laulaa paremmin, siinäpä se. Mä en oo huono laulaja, mutta kyllä mulla omat rajoitteeni siinä hommassa on.”

Timo, tiiliseinä ja tuuletusaukko... (c) Teatterikärpänen 

 Mikä on ollut isoin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Hair-musikaalin päärooli Claude oli kyllä iso haaste, mulla oli tosi paljon biisejä ja osa niistä oli alkuvaiheessa melko haasteellisia mulle. Ne menivät aika korkealta, mutta sain ne soimaan ja toimimaan. Se oli kyllä iso selätys ja isoin laulujuttu, mitä olen ikinä tehnyt. ”Kolme muskettisoturia”-näytelmän D´Artagnanin roolissa taas haasteellisinta oli miekkailu, ja sitähän kyllä riitti. En ollut miekkaillut sitä ennen paitsi teatterikouluaikoina, ja siitäkin oli vuosikausia. Alkeista lähdettiin ja mielestäni ihan hyvään lopputulokseen päästiin. Taistelukoreografioista vastasi Oula Kitti, joka on kurssikaverini Nätyltä ja Oula kyllä tiesi rajani hyvin ja myös sen, kuinka paljon niitä voi venyttää. Äärirajoilla käytiin kyllä, mitä harjoitusaikataulun puitteissa pystyi oppimaan ja omaksumaan”, Timo naurahtaa.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Varsinaisia taiteilijoita ei ole, mutta kulttuurin parissa kyllä.”

Milloin sinä olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä, eli mikä tai kuka herätti kipinän? ”Jäljet juontaa Martinlaaksoon ja kouluaikoihin… olin 7-luokan keväällä seuraamassa abien penkkareita, ja koulun liikuntasalissa oli penkkarijuhla. Tyypithän järjesti ihan hillittömän shown! Niillä oli oma lava rakennettuna, valot ja bändi. Yksi opettaja ajoi vanhalla autolla, ja olivat hankkineet samanlaisen ja autoon oli spottivalo, hevimusiikki pauhasi ja yksi pitkätukka abi meni lekan kanssa hajottamaan sitä autoa. Tyyppi heilui leka kädessä auton katolla, hevi soi ja strobovalot pyöri, ja musta se oli jotain niiiiin huikeeta! Olin sitä mieltä, että wow mikä meininki ja mäkin haluan tuonne samaan lukioon. Pääsinkin, ja siellä oli paljon ilmaisutaitoa (koska oli ainut ilmaisutaitopainotteinen lukio Vantaalla) ja myös oma harrastajateatteri. Ilmaisutaito tuntui tosi mageelta hommalta ja mua pyydettiin mukaan teatteriinkin. Se oli tosi hauskaa. Asiat johti sitten siihen, että kavereiden kesken alettiin puhua teatterialan opinnoista ja kouluunhakemisesta, ja mä pääsin lukion jälkeen Nätylle. Lukiossa ollessani hain kerran TeaKiin enkä päässyt, ja heti lukion jälkeen hain molempiin. Tampereen pääsykokeet olivat ensin, ja pääsin sisään vuonna 2000. Valmistuin 2004, silloin koulu oli nelivuotinen.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli otsikolla ”Työkaluja” ja yritin koota siihen työkalupakkia, minkä olin koulussa saanut. Taiteellista lopputyötä meillä ei erikseen varsinaisesti ollut. Ehkä jonkinlainen taiteellinen lopputyö oli se, kun tehtiin Majamaan Villen ja Kainulaisen Tommin kanssa Daniil Harmsin novelleihin perustuva ”Eukko”-niminen pienimuotoinen yksinäytöksinen näytelmä. Tommi ohjasi sen, ja minä ja Ville näyteltiin. Oli varsin hauska kokemus se.”

Onko sinua mahdollisesti kiinnostanut joku muu ala, eli onko ollut suunnitelmaa B? ”Ei mulla mitään varmaa B-suunnitelmaa ollut. Olin pelannut korista koko pienen ikäni ja jossain vaiheessa tajusin, että pelitaitoni ei taida riittää ihan lajin huipulle asti, joten ryhdyin sitten jo teini-iässä valmentamaan junnuja. Olin 18-20-vuotiaana aika tosissani valmennushomman kanssa ennen kuin pääsin Nätylle. Luonnollinen jatke nuorten parissa toimimiselle olisi ollut opettajan ammatti, mahdollisesti”, Timo pohtii.

Miksi olet näyttelijä? ”Niin… Jo muinoin ilmaisutaidontunneilla tuntui siltä, että tätä mä erityisesti osaan! Näyttelemisestä tulee mulle parhaimmillaan flow-tila, hallitsen tämän homman ja vielä nautinkin siitä. Tulee hyvä fiilis! Näytteleminen on psykologista ja henkistä työtä/toimintaa samaan aikaan, se tuntuu myös hyvältä ja samalla pystyn käsittelemään itseäni ja ajatuksiani.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Apuva, en mä mitään suurta yksittäistä asiaa osaa nimetä. Yksi näyttelijäntyötä helpottava asia on se, että lavalla täytyisi mennä aina eteen päin, vaikka sattuisi mokia eikä asiat mene niin kuin niiden pitäisi mennä. Suurin virhe on jäädä lavalla ja esityksen aikana murehtimaan sitä, mitä tapahtui 30 sekuntia sitten, koska se hetki meni jo. Eteen päin!”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet tietyllä tavalla? ”Ei mulla ketään ehdotonta tyyppiä ole. Niin monen eri näyttelijän oon nähnyt tekevän aivan upeita rooleja, en osaa nostaa ketään yksittäistä tai edes muutamaa nimeä esiin.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla ja valita ihan kenet tahansa? ”No, jos oikein fantasioidaan, niin olishan se aika mageeta parinkymmenen vuoden kuluttua näytellä omien lastensa kanssa. Ovat niin pieniä vielä ja urahaaveet ovat jossain kaukana tulevaisuudessa, mutta jos samalle alalle aikovat, niin mikä ettei. Itse oon saanut tästä niin paljon ja todellakin pidän työstäni.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kotkan Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Pyynikin Kesäteatterissa, Ahaa Teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Kuopiossa Tanssiteatteri Minimissä…”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö/proggis (tai jos et pysty nostamaan tiettyjä, mainitse muutama roolityö urasi varrelta). ”Vaikeaa on kyllä nimetä mitään yksittäistä juttua ylitse muiden, koska sillä hetkellä kaikki on aina tärkeää. Innostun uusista jutuista, ja ne ovat myös hyvin erilaisia kokemuksia ja eri tavalla tärkeitä. Kotkassa olin ”Veriveljet”-musikaalissa ja ”Suomisen perheessä”, Tampereen Teatterissa olin ”Macbethissa” ja ”West Side Storyssa”. Ahaa Teatterissa olin kaksi vuotta kiinnityksellä ja ehdin tehdä siellä vaikka mitä, Risto Räppääjästä lähtien. Lahdessa olin heti alkuun parissa roolissa, ”Oliver!”-musikaalin Pitkäkyntenä ja ”Viisas neitsyt”-näytelmässä Kari Heiskasen ohjauksessa.”

Timo etualalla Housut pois-musikaalissa (c) Tarmo Valmela 

 Miten määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Se on olemassaoleva asia, jota ei pysty sen kummemmin selittämään. Se vaan on!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä näytteleminen innostaa mua ja usein tämä menee hyvän tekstin kanssa käsi kädessä. Työn ulkopuolella innostun milloin mistäkin, veneistä, harrastuksista, matkustuksesta, remontoinnista. Oon helposti innostuvaa sorttia eikä innostukseni yleensä edes hyydy, jaksan jauhaa samasta aiheesta vuosikausia.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Poden kyllä, välillä voimakkaammin ja välillä vähemmän.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina esityspäivinä tai ennen esitystä? ”Ei mulla oikein muuta ole, mutta yritän olla aina vähintään tuntia ennen teatterilla. En tykkää olla myöhään paikalla. Ei mulla mitään taikauskoon liittyviä juttujakaan ole, mutta olen huomannut sen, että ne jotka eivät usko kummituksiin, pelkäävät niitä eniten. Lukeudun tähän joukkoon siis itsekin.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Tää on aika varhainen kokemus ja liittyy siihen jo mainitsemaani juttuun, että ”hei, tää on vain teatteria eikä niin vakavaa ja mennään eteen päin”. Tehtiin Nätyllä ”Kesäyön uni”-näytelmää ja sukulaisiani oli katsomossa - joukossa myös tätini, joka oli päättänyt ottaa valokuvia esityksen aikana. Puhelimessa oli vielä salamavalo päällä. Ensimmäinen puoliaika meni siten, että aina välillä salama välähti yleisön joukossa ja se oli kyllä tosi kiusallista kun tajusin, että tätinihän se siellä kuvaa. Toinen puoliaika jatkui samalla meiningillä ja tuli kohtaus, jossa heräämme unesta. Ymppäsin Shakespearen tekstin joukkoon vähän omiani tyyliin ”en tiedä mitä on tapahtunut ja miten olen tässä … räps… enkä todellakaan tiedä minkä takia tätini ottaa kuvia katsomossa vaikka se on kiellettyä”. Ei muuten ottanut enää sen jälkeen!” Timo nauraa.

Tulevia roolejasi? ”Lahden Kaupunginteatteriin tulee keväällä 2017 ”Harmony Sisters” ja olen siinä mukana, Saana Lavaste ohjaa. Loka-marraskuun vaihteessa alkaa harjoitukset, mielenkiinnolla odotan.”

Mikä sarjakuvahahmo tai fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Just on iltalukemisena luettu mun pojalleni Tintti-sarjakuvia, eli vastaan Tintti. Neuvokas kaveri!”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Sillä olisi maailman pisin pinna! Se ei hermostuisi mistään. Nimi olisi Pitkäpinnamies. Tyyppi menisi tilanteisiin, joissa tarvitaan pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä, ja pystyisi ainoana olemaan coolisti.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Jaa-a, varmaankin mä pukeutuisin mahdollisimman seksikkäästi ja lähtisin kävelemään kadulle ja fiilistelemään, erilaisiin paikkoihin”, pohdiskelee Timo ja samaan aikaan viereiseen pöytään viedään ruoka-annos. ”Kauhee nälkä muuten!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi mukaan omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Hyvä ajatus! Ottaisin älypuhelimen ja internet-yhteyden. Ai jos siellä ei olisikaan kenttää? Sit mä olisin pulassa. Ottaisin Rikos ja rangaistus-kirjan, ja lukuvalon. Siellä olisi seinät täynnä erilaisia ruoka-aineita, joista voisin itse kokata mitä milloinkin huvittaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Rakentaisin sellaisen, jossa poikani viihtyisi. Ajankohtainen juttu. Puumaja on tilauksessa ja se olkoon ensi kesän operaationi. Tikkaat nousua varten, köydellä alas, naru jonka päässä olisi esim. ämpäri tavaroiden nostoa varten, tähystyspaikka … ja sijainninhan on oltava sellainen, että sieltä ylipäätään pystyy tähystelemään!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Olisi kyllä kiinnostavaa nähdä itsensä ja kurssikaverinsa Nätyllä, ihmetellä ja katsella mitä silloin tuli oikein touhuttua. Nuorelle itselleni sanoisin ”Relax”.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? (samaan aikaan taustalla lähtee Europen Final Countdown soimaan…) ”Aion mennä Ryhmäteatteriin katsomaan Farmin ensi-iltaa.” (huom. Sitä ennen kävimme Hesburgerissa syömässä, koska nälkä yllätti.)

Harvinainen yhteiskuva Talle, tuuletusaukko ja Timo :) 

Viisi...neljä...kolme...kaksi...yksi…

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Häpy (naurua)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

Mikä sytyttää sinut? - Hulluus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Pessimismi

Suosikkikirosanasi? - Närseetä!

Mitä ääntä rakastat? - Nukkuvan lapsen hengityksen ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Valehtelun ääntä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Anteeksi.

Haastattelun jälkeen Timo innostui avaamaan omat nettisivut (mukana mm. cv, showreel ja kuvia), jonne voit kurkistaa tästä linkistä. 

Timon puolison Elsa Saision hienot sivut löytyvät puolestaan tästä linkistä!   

Housut pois / Lahden Kaupunginteatteri

Housut pois / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2016, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Terrence McNally
Sävellys David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Jukka Keinonen
Musiikin sovitus ja johto Antti Vauramo
Koreografia Johanna Keinänen
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa : Tuukka Leppänen, Mikko Jurkka, Timo Välisaari, Mikko Pörhölä, Panu Kangas, Henry Hanikka, Liisa Loponen, Jori Halttunen, Jarkko Miettinen, Aarre Reijula, Nina Tapio (ei tosin ollut mukana minun näytöksessäni), Raisa Vattulainen, Satu Säävälä. Anni Kajos, Eleonoora Martikainen, Maija Pihlajaoja, Sonja Pajunoja ja Christian Ruotanen/Danil Schröder

 Kalenteriini oli järkkääntynyt vapaa lauantai ja koska kuski on viikonloppuisin käytettävissä, pystyi taas tekemään teatterireissun hiukan pitemmälle ja mahdollisuuksien mukaan näkemään vielä pari näytöstä saman päivän aikana. Pienen tutkiskelun jälkeen selvisi, että Lahti oli ainoa paikkakunta, jossa pystyisi katsomaan kaksi kiintoisaa juttua. Vaihtoehtoina olivat Vertigo ja Housut pois, ja tulin siihen tulokseen, että Vertigo kannattaa nähdä päivällä ensin ja sitten räväkämpää menoa illaksi, jotta pysyisi skarppina loppuun asti. Tämä osoittautuikin oikeaksi ratkaisuksi. Esitysten välissä kävimme vielä nauttimassa Cumuluksen Huviretki-ravintolassa perinteiset etana-annokset, kuten Lahdessa tapana on...

Onnistunut harjoitus takana 

 Housut pois-musikaali perustuu samannimiseen (The Full Monty) draamakomediaan vuodelta 1997. Leffan ensi-illan jälkeisiin aikoihin satuin olemaan Lontoossa ja kävin katsomassa sen siellä. Suomessa leffa piti nähdä uudestaan ja hilpeitä hetkiä aiheutti se, että sanoin lippuluukulla muinoin "Housut pois kaksi kertaa". Sittemmin olen nähnyt elokuvan ties kuinka monesti, koska Robert Carlyle ja Hot Stuff. Pohjoismaisen kantaesityksensä musikaali sai Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 2002, muistan käyneeni katsomassa mutten muista yhtikäs mitään siitä. Tuoreemmassa muistissa on Samppalinnan Kesäteatterin versio muutaman vuoden takaa ja tykkäsinkin siitä oikein kovasti.

 Musikaalin tapahtumat sijoittuvat 90-luvun alun Yhdysvaltoihin ja Buffaloon (leffassahan pyörittiin Sheffieldissä Englannissa), jonne lama on iskenyt kovalla kädellä. Miehiä on joutunut urakalla kortistoon ja se jos mikä syö miestä rotan lailla, kirjaimellisesti. Työpaikan myötä on menetetty paljon muutakin - koko ihmisarvo, miehisyys ja itsetunto. Jäljellä on lauma mitättömiä luusereita ja naiset jyräävät. Tarinan päähenkilö Jerry (Tuukka Leppänen) on jo aiemmin eronnut ja maksamattomien elatusmaksujensa vuoksi on vaarassa menettää poikansa Nathanin (Christian Ruotanen/Danil Schröder) yhteishuoltajuuden. Kaupungin mimmejä tuntuu villitsevän joukko ammattimaisia miesstrippareita, ja niin Jerry saa kuningasajatuksen. Perustetaan oma tanssiporukka ja näytetään mimmeille ns. närhen munat, eli osataan sitä täälläkin. Mukaansa hän saa houkuteltua hyvän ystävänsä Daven (Mikko Jurkka), joka painiskelee paino-ongelmien kanssa (vahingossa meinasi ekasta sanasta puuttua i-kirjain, olisi sopinut sekin sana mutta itsesensuuri iski. Voitte kuvitella siihen sen toisenkin sanan) ja tuntee olevansa mahdollisimman ei-haluttu vaimonsa silmissä, vaikka todellisuus on ihan toinen rouvan puolelta.

Dave ja Jerry salakuuntelemassa 

 Parilla miehellä ei vielä tanssiryhmää perusteta ja mukaan saadaan vielä tossukka Malcom (Panu Kangas), joka ensin pelastetaan itsemurhayritykseltä sekä tehtaan pikkupomo Harold (Mikko Pörhölä), joka on myöskin saanut kenkää muttei sitä vaimolleen ole tunnustanut. Sitten järjestetäänkin melkoiset "aukkarit", jossa äijä jos toinenkin käy esittelemässä parastaan. Tummahipiäisempi "Härkä" (Henry Hanikka) saa rempseän pianisti-Jeanetten (Satu Säävälä) villiintymään ja entäs sitten Ethan (Timo Välisaari), joka tuntuu kompastuvan omiin jalkoihinsa jo kävellessä ja itsepintaisesti haluaa näyttää bravuurinsa eli seinääpitkinkävelyn. No, Ethan ei tästä lannistu vaan lopulta esittelee varsinaisen bravuurinsa eli vetäisee housut nilkkoihin. Jeanette toteaa "Nyt hehkuu!" ja kehoittaa kaikkia laittamaan aurinkolasit silmilleen. Uljas näky siis varmaankin.

Ethan (Timo Välisaari) visioi

 Väliajalle mentässä olin yllättäen vähän tylsistynyt! Jotain tässä nyt mättää ja pohdin, että etanatko kiemurtevat vai mikä nyt on. Elokuva oli aikoinaan hyvin sympaattinen ja tavallaan pienimuotoinen, tyypit tuntuivat hyvin tutuilta ja läheisiltä. Nyt tarina oli siiretty Jenkkilään, jossa kaiken pitää olla suurempaa ja koko tarina valtavalla Juhani-lavalla oli mielestäni jotenkin levällään. Välimatkat olivat pitkiä ja jotenkin kaipasin lisää me-henkeä, tyhjää tilaa oli lavalla ihan liikaa. Kai se sitten kuvasti henkilöiden tyhjyyttä ja pienuutta suuressa maailmassa, mene ja tiedä. Onneksi lämpöä oli etenkin Jerryn ja poikansa Nathanin välisissä kohtauksissa, pojalle kun isä olisi kelvannut ihan missä duunissa tahansa.

Isä ja poika 

 Väliajan jälkeen sitten meininki piristyi ja loppua kohti tunsin punan nousevan poskilleni hiljalleen. Uskaltaako tätä loppuun asti nyt katsoa edes vai pitääkö tirkistellä sormien välistä? Hot Metal-ryhmä kun uhosi näyttävänsä ihan kaiken, "makkaramestarin erikoisen kaikilla mausteilla". Samppalinnassa taisi jollakin pikku jalka pilkahtaa vaikkei pitänyt, jos ei malttanut pitää hattua paikoillaan tietyssä kohtauksessa. Nyt vähän jännitti, että miten mahtaa käydä.

 Hyvinhän siinä kävi. Minulle tässä tarinassa tärkeintä ei ole lopun vilautus (joillekin ehkä saattaa olla ja toisaalta ihan ymmärrettävää sekin, mutta tavallaan surullista jos päällimmäiseksi mieleen jää paljaat pakarat ja tiukat stringit) vaan se, että epätoivoisesta alusta ja kompuroinneista huolimatta sitkeästi uskotaan siihen omaan juttuun, voitetaan pelot ja ennakkoluulot ja selätetään etenkin omat päänsisäiset möröt. Jos jäädään vain itsesäälissä kieriskelemään sängynpohjalle ja mährystämään omaa mitättömyyttään, sinne helposti myös jäädään. Kun oma usko loppuu, onneksi on joku ystävä tai muu läheinen, joka jaksaa muistuttaa, että tästä kyllä noustaan vielä. Ottaa kädestä kiinni ja sanoo "tässä olen vierelläsi".

Mimmit jyrää, kundit ihmettelee 

 Näyttävimmistä musikaalinumeroista vastasivat naiset tällä kertaa, sillä aikaa kun miehet kompuroivat ja häsläsivät omiaan. "Naiset hallitsee" kyllä ja mimmeistä silmiini osuivat jatkuvasti etenkin Anni Kajos sekä Sonja Pajunoja. Entäpäs miehet sitten? Tuukka Leppänen on lainassa Helsingin Kaupunginteatterista ja eipä voi muuta sanoa kuin että onnea Lahti! Mies kyllä täyttää yksinkin karismallaan ja namuäänellään isommankin estradin, ja häntä katselee mielellään housujen kera ja miksei ilmankin. (Tällä en siis tarkoita sitä, että itse olisin riisunut).  Timo Välisaarta olen nähnyt aika monessa produktiossa Lahdessa viime aikoina ja aina olen miettinyt, että hyvinpä vetää tuo ja tasaisen varmaan työtä. Nyt sitten kesken kaiken joku teatterikärpäsyyden ylempi taho kuvainnollisesti löi minua halolla päähän ja huusi korvaani, että "TIMO VÄLISAARI!! Tajua ihminen nyt miten mainio on hän!" Ja joo, myönnettävä on vihdoinkin näin julkisesti : olen pihkassa.

 Jotenkin lopun tanssikohtauksessa, kun nämä ihanat miehet tanssaavat valkeissa asuissaan, saappaissaan ja stetsoneissaan, tuli mieleeni että kyllä on komeaa katsottavaa kun ryhmä erinäköisiä-ja kokoisia jätkiä pistää jalalla koreasti ja tanssikuviotkin melkein synkassa. Housut pois-leffan innoittamanahan täällä Suomessakin syntyi ainakin yksi tanssiporukka estradeja kiertämään, missä uusi tuleminen näille äijäpoppoille? Haalarit päälle ja lavalle, sanon minä! Vaihtoehtoisesti kehoitan tekemään poikakalenterin nimellä Housut Boys. Tai järkätkää dress-along - näytös, jossa katsomon miehet pääsevät myös lavalle näyttämään muuvinsa. Ehkä ei niin hyvä idea tämä.

 Jotenkin tässä musikaalimuodossa jutusta on kadonnut iso pala sympaattisuutta minun mielestäni. Musiikissa on monenlaista herkistä balladeista kunnon jyräykseen, mutta mutta. Puhenäytelmäversiokin on olemassa, ja sen ensiesitys on nähty Sheffieldissä vuonna 2013. Kai siinä on säilytetty Hot Stuff-kohtaus, jossa jätkät jonottavat sossun luukulla ja radiosta kuuluva musiikki vie yllättäen mennessään?

 Muistuu mieleeni myös Hämeenlinnan Kaupunginteatterin hitti vuosien takaa, "Ladies´ Night", joka ei ole ihan sama tarina mutta sinne päin vahvasti. Lopussa kun miehet (mm. Risto Korhonen, Matti Onnismaa ja Ilari Johansson) tempaisivat kelteisilleen ja valot sammuivat. Noh, sana kiiri ja katsomossa oli pian naisia tasku-ja otsalamppujen kera sytyttämässä valoja juuri oikealla hetkellä ja zoomaamassa kriittisiin paikkoihin. Kävin katsomassa esityksen viisi kertaa, ilman lamppua koska minulla on hyvä mielikuvitus. Ilari Johanssonin kaulastaan strippaama huivi, jonka hän ojensi minulle eturiviin 30v-synttäripäivänäni, on edelleen Tallella.

Esityskuvat (c) Tarmo Valmela

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Pinokkio / Lahden Kaupunginteatteri

Pinokkio / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 12.11. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Carlo Collodi
Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen
Lavastus Janne Siltavuori
Puvustus Niina Pasanen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Kai Poutanen
Laulujen sävellys Anni-Maija Koskinen

Rooleissa : Aleksi Holkko, Liisa Loponen, Ritva Sorvali, Sirja Sauros, Jori Halttunen, Jari-Pekka Rautiainen, Timo Välisaari ja Aarre Reijula

 Sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan" pätee taas tähänkin näytelmään, sillä katsomaan tätä ehdin vasta viimeisellä esitysviikolla. Siellä sitä istuttiin tiistain aamupäivänäytöksessä bloggaajakollegani Katrin kanssa kera muutamankin koululuokan, keski-ikä oli siinä näytöksessä teini-iän hujakoilla. Ja kerran vain silmiini osui älypuhelimen kajastusta, eli ihme on tapahtunut mitä koululaiskatsojiin tulee! Esitys taisi olla mieluisaa laatua, kun ei edes joudettu tsekkaamaan keskenkaiken viestejä tai paljonko kello mahdollisesti on.

 Carlo Collodin Pinokkio on minulle tarinana varsin tuttu, sillä Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri teki siitä oman versionsa viime syksynä, ja siinä tarinassa nukkehahmot ja "ihmishahmot" kulkivat käsikynkkää hienosti. Odotin tästä Lahden versiosta hiukan erilaista tulkintaa, ja sitä sitten kyllä sainkin täyslaidallisen.

Pinokkio ja Satu Sirkka (c) Johannes Wilenius

 Kertojahahmona toimii tietysti hauskasti sirittävä Satu Sirkka (Sirja Sauros), ja varsinkin tykästyin piskuiseen vaaksanmittaiseen sirkkaseen, joka ilmestyi pöydälle tarinoimaan tämän tästä. Sirkan vuoksi nousi kyyneleetkin silmiin yhdessä kohtauksessa. Sirkkahan toimii Pinokkion (Aleksi Holkko) omatuntona, mutta aina ei pysy käänteissään nopean pojan vauhdissa mukana.

 Työtön puuseppä Gepetto (Jori Halttunen) löytää puupölkyn, josta saisi lämmikettä polttopuun muodossa. Henkistäkin lämmikettä ihminen kaipaa, ja niin yksinäinen mies veistelee pölkystä pojan, jolle antaa nimeksi Pinokkio. Ripaus taikaa, ja puinen kaveri herää eloon, oikoilee hienosti niveliään, kaatuilee ja kävelemään opittuaan karkaa aika nopsaan omille teilleen. Siinä vaiheessa hokasin, että taidetaan liikkua nykyajassa, kun Pinokkio kiipeilee sähköaitojen yli ja ns. parempi väki hyvin halveksuvasti kommentoi kaupungin huonommalta alueelta väärälle tontille eksynyttä poikaa.

 Pinokkiolla on kova hinku olla oikea ja kunnon poika, ja sille tielle Satu Sirkka häntä opastaa. Tarvittaisiin aitoja tunteita, jotta tässä onnistuttaisiin. Hiljalleen eri tunnetiloja alkaakin kertymään, ja opintielle pitäisi vielä lähteä. Gepetto myy takkinsa, jotta poika saisi Aapisen, ja kirja kainalossaan hän innoissaan matkaa kohti koulua. Pahaksi onneksi samalla reissulla vastaan tulee luihu kaksikko, Kissa (Timo Välisaari) ja Kettu (Jari-Pekka Rautiainen), jotka huomaavat naiivissa pojassa hyväksikäytön mahdollisuudet. Tämä kun uskoo kaikista hyvää, ja on näemmä varsin vietävissä. Kouluunmenot jää, ja Pinokkio löytää itsensä Madame Buttinin (Ritva Sorvali) nukketeatterista ensin katsomosta ja sitten myös lavalta. Saamme nähdä nukkeversion Romeon ja Julian tarinasta, ja useinhan käy niin, että lempi leimahtaa näyttämöllä... Niin tässäkin tapauksessa, kun Pulcinella (Liisa Loponen) ja Pinokkio pihkaantuvat.

Kissa, Pinokkio ja Kettu (c) Johannes Wilenius

 Seuraavaksi luvassa lisää Kissan ja Ketun järjestämää vehkeilyä ihmeiden pellon ja rahapuun muodossa, hirttäjäiset, väliaika, uusi alku ja kouluunkin asti päästiin. Siinä vaiheessa putosin vähän kärryiltä, ja meno äityi varsin absurdiksi hetkittäin. Oli "hei maaan"-hokevaa rastatukkaista koulukaveria, joka johdatteli Pinokkion maahan, jossa ei ole suruja ja siellä voi olla täysin vapaa. Kuten arvata saattaa, pieleen meni sekin reissu. Aaseiksi muuttuivat ihan kaikki. En ollut tässä vaiheessa ihan varma, olenko enää kartalla. Tuntui, että liikuttiin täysin toisessa aikatasossa. Välillä nähtiin Pulcinellan tyylinen neito laulamassa Tommy Tabermannin runoon sävellettyä laulua, ja tämä toistui useampaankin kertaan (ehkä hitusen liikaakin mielestäni). Kuvioihin tuli mukaan haltioita sekä upea merihirviö, jonka koko yllätti meidät täysin. Olisipa saanut samaan kohtaukseen pienen sirkan ja tuon hirviön!

Haltia ja Pinokkio (c) Johannes Wilenius

 Varsin opettavainen tarinahan tämä oli, ja esiin nousi monenlaisia teemoja matkan varrella. Loppulaulusta jäi mieleeni päällimmäiseksi se, että kunpa kohtaisi (ja myös itsekin käyttäisi) elämänsä varrella enemmän olkapäitä kuin kyynärpäitä. Erikoinen, värikäs hahmokavalkadi oli myös mieleeni, varsinkin Ritva Sorvalin liikuttuessaan vienosti aivasteleva Madame Buttini oli mainio tapaus. Teatterin taikaakin oli rutkasti ilmassa. Miten kummassa Pinokkion jalat syttyivät tuosta noin tuleen, miten pikkuinen sirkka oikein liikkui, miten Pinokkio toi olla kahdessa paikassa samaan aikaan ja muita kummallisuuksia. Huumoriakin tarjoiltiin välillä oikein isolla kauhalla, koululaisilla ainakin oli hauskaa ja vieressämme istunut poika ei meinannut naurultaan penkillä pysyä.

 Mukavaa, että ehdin tätä katsomaan! Pari esitystä enää jäljellä.

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Johannes Wilenius 

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatteri

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 26.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alexandre Dumas

Sovitus ja ohjaus Milko Lehto

Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Salmela
Valosuunnittelu Miika Riikonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Miekkailuvalmennus ja taistelukoreografia Oula Kitti

Rooleissa : Timo Välisaari, Teemu Palosaari, Hiski Grönstrand, Aleksi Holkko, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Aki Raiskio, Mikko Pörhölä, Saana Hyvärinen, Jarkko Miettinen, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Lumikki Väinämö sekä Joonas Purastie, Mika Seppälä ja Karita Tikka Koulutuskeskus Salpauksen sirkusartistilinjalta, Siiri Kononen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta sekä Noora Lehtinen

 Tunnustan heti kärkeen, että päätöksen tämän esityksen näkemisestä tein ihan pelkän pressikuvan perusteella. Niihin kannattaa siis panostaa! Kuvassa oli neljä syntisen komeaa nahka-asuista miestä ja keskellään syntisen kaunis Mylady in Red. Ensimmäinen ajatukseni olikin, että WOW! Lämmöllä muistelin muskettisotureiden edellistä kohtaamista muutaman vuoden takaa, kun Linnanmäen Peacockissa tuli nähtyä varsin päräyttävä rockin klassikoita ja kaikkia mahdollisia kliseitä vilissyt naurupommi. Nyt odotin hiukan "perinteisempää" versiota.

 Hiukan ennen esityksen alkua suurin osa näyttelijöistä tuli venyttelemään ja avaamaan kroppaa lavalle. Kiintoisaahan sitä oli seurata, yleensähän tuo suoritetaan takahuoneen puolella. Panin merkille heti eräänkin kovin taipuisanivelisen hahmon, taisi olla Karita Tikka hän? Sitä en kyllä sitten ymmärtänyt, miksi joku tuli järjestäjän ominaisuudessa lavalle heilumaan ja kysymään, onko katsomo valmis ja entäs näyttelijät, että voidaanko aloittaa. Tuntui jotenkin turhalta se. Onneksi itse esitys lähti heti vauhdikkaasti käyntiin.

Kaikki yhden ja niin edelleen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Hetken ehdin miettimään, miksi D´Artagnanin isäukko (Jori Halttunen) viäntää murteella, mutta kun poikakin läpi koko esityksen puhhuu mukavalla tavalla, olin myyty. Murrefani kun olen. Tällä kertaa murteen ei ollut tarkoitus huvittaa (kuten usein on tapana), vaan D´Artagnan (Timo Välisaari) nyt vaan puhui sillä tavalla koskapa oli ns. takahikiältä kotoisin. Mikäpäs siinä! Puhetyyleillä kikkailtiin sitten vähän myöhemminkin, onneksi vähissä määrin, sillä muuten se olisi vienyt liikaa huomiota, ehkä. Satamassa puhuttiin länsirannikon suuntaan vivahtavalla murteella ja vuokraisäntä kuulosti vähän Andy McCoylta selvinpäin.

 Huumoria viljeltiin kyllä muutenkin, "hevonen" laskettiin katosta ja sillä sitten karautettiin matkaan. Minua huvitti myös se, että Athokselle (Teemu Palosaari, joka viiksissään toi mieleeni sekoituksen nuorta Errol Flynniä, Orlando Bloomia ja kaikkia muita huimaavan komeita viiksisankareita) tuntui sattuvan koko ajan kaikenlaista, joko käteen tai jalkaan ja osumia korostettiin voimakkain "Aaaaarghhh!"-huudoin. Mistä lie tuli mieleeni Musta Kyy tahi Monty Pythonit, etenkin punapukuisista kardinaaleista avustajineen. Koko ajan odotin, että jostain singahtaa paikalle espanjalainen inkvisitio. (Kukaanhan ei tosin odota sitä, mutta...) Herra Bonacieux´ltä vietiin ensin vaimo ja rahat, "ja näköjään seuraavaksi viedään talokin" kun lavasteidenvaihtoa suoritettiin. Mainio tapaus oli myös lievästi sanoen turhamainen ja kiukkuileva kuningas Ludwig XIII (Jari-Pekka Rautiainen), joka puhui itsestään me-muodossa ja oli koko ajan niin helkkarin tylsistynyt. Kunkun lookista tuli vahvasti mieleeni E-Typen laulaja, Bonnie Tyler, sekä kaikki tukkahevibändit yhteensä.

Anna Itävaltalainen ja Ludwig E-typeläinen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti koko ajan. Miekkailukohtaukset ja taistelut olivat hyvin toteutettuja ja aidon tuntuisia, priimaa silloin pukkaakin kun on ollut Oula Kitti taistelukoreografioita hiomassa. Sen verran räväkkää meininki oli, että tein itsekin katsomossa myötätunnosta ainakin yhden väistöliikkeen, kun olin varma siitä että nyt sattuu kyllä tuota jannua leukaan. Sirkusartistilinjalaiset pistivät myös menemään volttia ja muuta siihen malliin, että jämähdin heitä katsomaan. Taitavaa porukkaa!

 Puvustuksesta kyllä tooooodella iso plussa Sari Salmelalle. Puvut olivat kauttaaltaan todella näyttäviä ja upeita, mieheni mm. katseli silmät kiiluen Buckinghamin herttuan (Mikko Pörhölä) komeaa takkia. Ja ne nahka-asut, kyllä! Saiskohan muskettisotureita tilattua privaattikäynnille miekkoineen ja asusteineen? Kovia olivat kyllä juopottelemaan, mutta siitä huolimatta kädet eivät tärisseet lainkaan. Raskas työ vaatii raskaat huvit, se herroille suotakoon.

 Juonikuvioista olin hiukan pihalla niin kuin edelliselläkin kerralla, mutta se ei nytkään seikkailumieltäni lannistanut. Kardinaali Richelieulla (Aki Raiskio) oli pahat mielessään kuninkaan suhteen ja sitä siinä loppupeleissä koitettiin kaiketi estää. Monenmoista vehkeilyä oli ilmassa, korujen ja kirjeiden nappausta (mikä olikaan tämä Lumikki Väinämön herkullinen sinetinvartija-hahmo valtavissa kumihanskoissaan...), kuhertelua ja pahaenteistä mulkoilua suuntaan jos toiseenkin.

 Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, ja piirretyn seikkailun tunnarikin sieltä tuli hetken. Tämä oli kyllä varsin viihteellinen pläjäys, toisella puoliskolla olisi saanut tosin olla enemmänkin niitä nahkasotureita näkyvissä. Mutta kyllä, tykättiin! Isäntäkin suunnitteli ääneen nahkabyysien ostamista...

(näin esityksen kriitikkolipulla)

Katsastus / Lahden Kaupunginteatteri

Katsastus / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Kujanpää

Rooleissa : Tapio Aarre-Ahtio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Timo Välisaari, Hiski Grönstrand. Aki Raiskio, Teemu Palosaari, Eeva-Kirsti Komulainen, Minna Kivelä, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Aarre Reijula, Helmi Jokinen ja Taru Still

 Joni Skiftesvikin kirjoittama Katsastus on monelle tuttu Matti Ijäksen ohjaamasta kulttimainetta nauttivasta samannimisestä elokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuonna 1988. Lieneekö montaakaan jätkäporukan illanistujaista, jossa ei olisi jonkun onnekkaasti tallentamaa VHS-kasettia pyöritelty, repliikkejä ulkoa opeteltu ja lähdetty sitten nakkikojulle uhoamaan. Ainakin haaveiden tasolla. Itsekin tuon leffan olen useammankin kerran nähnyt ja aika lähtemättömän vaikutuksen se teki heti ensikatselulla. Tältä pohjalta olikin sitten vähän "vaarallista" lähteä teatteriversiota katsomaan, koska päässä on olemassa taas vaihteeksi vertailukohde ja pettymisen vaara on huomattavan suuri. Yritin nollata päätäni taas ja aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.

 Lyhykäisesti kerrottuna tarinan juoni on se, että Viltteri (Jari-Pekka Rautiainen) on menossa Mallun kanssa (Liisa Loponen) naimisiin, ja Mallulla on "paino etuakselilla" eli synnytyksen aika koittaa millä hetkellä hyvänsä. Viltterillä on kuitenkin isompiakin huolia, sillä rakas Hillman (auto, kyllä) pitäisi saada katsastettua ja Ruotsin puolella. Tämä perustarina pohjautuu Skiftesvikin kolmeen novelliin, ja niiden pohjalta elokuvakin aikoinaan syntyi. Teatteriversioon hän on kirjoittanut tapahtumia lisää ja taustoittanut henkilöhahmojen maailmaa, varsinaisten tapahtumien jälkeenkin. Varsin onnistunut ratkaisu tämä, sillä alkuperäistä juttua kopioimalla olisi menty metsään ja rytisten.

Mieluummin ilman kuin Hillman (c) Lauri Rotko

 Näyttämöllä vanhempi Viltteri (Tapio Aarre-Ahtio) kertoo hurjasta nuoruudestaan ja kulkee tapahtumissa mukana nuoren itsensä rinnalla. Varmasti käy vanhemmalla äijällä montakin kertaa mielessä eräskin kuuluisa toteamus "Aika velikultia!" Mukana häärää nelikymppinen Öövini (Hiski Grönstrand), joka elää ikuista nuoruuttaan sekä Mallun veli Junnu (Timo Välisaari), jota vähän koulutetaan miesten tavoille niin naisteniskennässä kuin muussakin tärkeässä toiminnassa. Tuleva nuorikko Mallu ei ole todellakaan mikään hissukka, vaan sanavalmis säpäkkä mimmi, jolla on taito kietoa mies kuin mies pikkusormensa ympärille. 

 Lavalla on myös bändi ja musiikki soi tämän tästä. Aikalaiset saavat siis samaan hintaan kunnon nostalgiatripin omaankin nuoruuteensa vaatetuksineen kaikkineen. Pukusuunnittelusta vastanneelle Sari Salmelalle siis iso plussa! Noh, alku lähtee vähän nihkeästi käyntiin Irwinin ensisinglen "En kerro kuinka jouduin naimisiin" sävelin, mutta viimeistään häissä alkaa vauhti kiihtyä. Väliajalla päässäni soi taukoamatta "Maruzella", ja tästä saa kiitoksen Teemu Palosaari, joka vetäisee kyseisen hitin häissä. "Näin ken laulaa" aloittaa pappi, ja papilla lähtee juhlinnat lapasesta hauskalla tavalla. Jossain vaiheessa mietin, että onko tämä musiikin mukanaolo ihan tarpeellista ja eikö pelkkä tarina tarinana riittäisi, mutta sitten saamme kuulla ja nähdä mainion version Baddingin kappaleesta "Moottoreiden sinfonia" Junnun ja kalenterityttöjen vetäisemänä. Jo unohtunut helmi, ja hienoa että se oli mukana tässä!

Rimpiläinen heitti ensimmäisen kiven (c) Lauri Rotko

 Katsastus ei olisi Katsastus ilman tuttuja sutkauksia, joita leffan nähneet varmasti odottavat. Niitä vain pitää olla mukana ja onneksi niitä kuullaan myös sopivassa mittasuhteessa. Halipatsuipat, mökäöljyt, Jaakko Malakiakset, Rimpiläiset... Katsomo hyrisee tyytyväisenä. "Tulihan se sieltä, heheh!" 

 Näyttelijäntyö on melkoisen tasaista ja varmaa, sivurooleissa päästään irroittelemaan ehkäpä parhaiten. Minna Kivelä etenkin hymyilyttää.  Hauska yksittäinen keksintö oli automatka Ruåtsista Suomen puolelle, kun maisemat vilistivät silmissä. Kokonaisuutena näytelmä on kuitenkin melkoisen epätasainen. Välillä on aika tahmeaa menoa, välillä villiä myllytystä ja puntit lepattaen mennään. Pidin kyllä siitä, että hahmojen taustoja ja tunnelmia raotettiin enemmän. Varsinkin Mallun pohdinnat äitiydestä sopivat hyvin mukaan. Tyylilaji oli hitusen kadoksissa ainakin itselläni ja se toi vähän ristiriitaisen olon. Ei oikein osattu myöskään päättää, että millä tavoin lopetetaan. Sopivia kohtauksia oli montakin.

 Taiteilin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä ja vaaka kallistui kolmosen puolelle ***. Ihan jees Katsastus-reissu siis (plussaa myös henkilökunnan asianmukaisesta vaatetuksesta, näitä saisi olla enemmänkin) eli "pikku vikoja, heleppo korjata!" Hauskaa oli nähdä myös kunnon äijäporukoita katsomossa, ja sehän ei ole muuta kuin positiivista. 

Ruotsalaista vittuilua katsastuskonttorissa (c) Lauri Rotko

 ps. Pakko kertoa omakohtainen Rimpiläis-kokemukseni 80-luvun lopulta... Lukiossa pari poikaa päätti pitää esitelmän Vesa Vierikosta ja kesken esitelmän näyttivät kuuluisan nakkikojutappelukohtauksen elokuvasta. Seuraavana päivänä opettajan kysyessä poissaolijoiden nimiä joku huusi takapulpetista "Rimpiläinen" ja niin oli Mauri Antero koko viikon kipeänä. Myöhemmin luokanvalvojamme huomasi tämän suuren vilpin ja tuohtuneena määräsi koko luokallemme rimpiläiskiellon, eli sitä nimeä ei saisi enää mainita. Olipahan sitten pokassa pitämistä, kun myöhemmin uskonnonopettaja heijasti piispa Olavi Rimpiläisen kuvan taululle ja kysyi, kuka mahtaa olla kuvassa. Ei noussut yksikään käsi, ei. 

(näin esityksen pressilipulla)

Niskavuoren naiset / Lahden Kaupunginteatteri

Niskavuoren naiset / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 19.1. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa : Mirja Räty, Kai Vaine, Elsa Saisio, Anna Vihanto, Liisa Loponen, Anna Pukkila, Markku Haussila, Maija Rissanen, Timo Välisaari, Kai Kokko, Maarit Peltomaa, Aki Raiskio, Jorma Helminen, Lumikki Väinämö, Aada Himanen/Venla Vihanto ja Pinja Vuorinen/Elina Assiep

kuvat Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri

Taustaa : Hella Wuolijoen "Niskavuoren naiset" ilmestyi jo 1933, eli tasan 80 vuotta sitten. Suomalainen mieli on kuitenkin kuin kallio, joka ei siinä ajassa juuri mihinkään muutu, ja siten sen teemat ovat edelleen ajankohtaisia ja osa suomalaista sielunmaisemaa. Yhteisön paine, rakkauden kaipuu, jalat alta vievä intohimo, pettymys, raastava mustasukkaisuus... Esitys on tosin sijoitettu nyt 50-luvulle, jolloin ohjaaja Miika Murasen mukaan se on saatu meitä hiukan lähemmäksi. Juonihan menee niin, että kylälle saapuu nuori ja kaunis opettajatar Ilona (Maija Rissanen) , jolla tuntuu olevan omaa tahtoa ja mieltä enemmän kuin muiden soisi hänellä olevan. Mokoma kevytkenkäinen naikkonen; pukeutuu housupukuun ja harrastaa öisiä kävelyretkiä yksin, eikä ole kiinnostunut liittymään kaikenmaailman kylätoimikuntiinkaan. Näytelmäkerhohan on jo kaiken huippu! Raikas tuulahdus siis, aikalailla jämähtäneeltä meno kylällä vaikuttaakin... Niskavuoren Aarnen (Kai Vaine) ja Ilonan katseet kohtaavat, ja se onkin menoa sitten. Aarne on perheellinen mies, on Martta (Elsa Saisio) ja ihanat lapset, mutta hän on kuitenkin myös isänsä poika. Niskavuoren vanha emäntä Loviisa (Mirja Räty) on aikoinaan naitu taloon rahojensa vuoksi ja kokenut karvaita pettymyksiä rakkaudettomassa liitossa, nyt itsensä kovettaneena pitää Niskavuoren kulisseja kaikin keinoin pystyssä. "Ei tästä talosta ennenkään ole miesten perään lähdetty!" Aarne on kahden tulen välissä. Valitseeko hän suvun paineen alla perhe-elämän, josta intohimon liekki on sammunut aikaa sitten, vai valitseeko hän Ilonan ja vapauden? 

kuva Lauri Rotko

Plussaa : Pidin alkuasetelmasta jo heti kättelyssä, ennen kuin esitys ehti edes virallisesti alkaa. Näyttelijät istuivat pareittain penkeillä, oli herttaista ja ihanaa ja sitten alkoikin viima käymään ja tuli ns. lunta tupaan. Katsomossakin tuli vähän kylmä. Tässä esityksessä käytettiin myös Rajaton-lauluyhtyeen lauluja ja instumentaaliversioitakin kappaleista. Lauluja korostettiin tanssin keinoin ja liikekieli oli runollista ja kaunista. Koreografiasta vastaaville ohjaaja Muraselle ja Reetta-Kaisa Ilekselle peukku ylös. Erityisen hieno ja pysäyttävä kohtaus oli se, missä naisryhmä alushameissaan tanssi ja lauloi tuskaansa ulos tyhjän aviovuoteen ympärillä. Rintaa raastava tunne oli käsinkosketeltavissa kyllä. Alussa vietettiin perinteisiä Loviisanpäiviä kahvittelun merkeissä, naiset istuivat nutturoisaan siveinä rivissä kupposet käsissään, miehet sen sijaan riehakoivat ja pistivät jalalla koreasti toisessa huoneessa ja otettiin siinä vähän miestä väkevämpääkin samalla. Kaiken tämän keskelle saapuu Ilona hiukset valtoimenaan, vaaleassa liehuvassa mekossaan ja tietäähän sen miten siinä käy. Jännää symboliikkaa oli kyllä, jättikokoisia sydänpipareita hiljaa mutustellaan ja murretaan pieniä paloja, lopulta pistetään sydän puoliksi ja murskataan pieniksi siruiksi lattialle. Loviisa häärää hopea-astioiden keskellä, hypistelee kynttilänjalkoja ja lisää koruja kaulaansa koko ajan. Vaurautta on ja kaikenlaista hienoa tavaraa on, kulissit ovat siis kunnossa ja mammonasta ei ole pulaa. Rakkaudesta ja intohimosta sen sijaan on pulaa, mutta ei Ilonan ja Aarnen välillä. Näiden kahden välillä kipinöi ja aistikasta menoa on lakanoiden välissä. Martta piehtaroi yksistään omissa lakanoissaan... Ennen väliaikaa nähtiin hieno kohtaus, jossa Martta turkissaan pedon lailla hyökkää rakastavaisten välistä mutta nämä tästä viis veisaavat, vaan kietoutuvat toisiinsa entistä tiukemmin. Naisilta etenkin upeita roolitöitä! Elsa Saisio oli uskomaton! Suorastaan huikea Martta, vahva lauluääni kantoi takuulla salin takaseinään asti ja mykisti katsojat tunnepitoisuudellaan. Ihmeellisesti sitä vaihtoi puolta katsojana, ei oikein aina ollut ihan varma että kenen puolella oli. Tärkeintä lie kai kuunnella sydämensä ääntä, vaikka joutuisi tekemään raskaita ja vaikeita päätöksiä. On sitä itse kukin välillä joutunut punnitsemaan, että kumpi painaa vaakakupissa enemmän, järki vaiko tunteet, vaikkei mitään kolmiodraamoja sentään ole aiheutettukaan... Jotenkin kävi sääliksi se Simolan isäntäkin (Timo Välisaari), kukkapuskat senkun suurenivat ja varmasti oli mukava mies hän, mutta kun ei kipinöi niin ei kipinöi. Minkäs teet. Mieleeni jäi vielä sekin, miten lapset leikkivät viattomia leikkejään, turkki päällä kontataan lattialla ja hoetaan Aarnea. Voi pieniä! Ilonan tunnustus ”kuulusteluissa” jäi myös hyvin mieleeni, ”Ei se ollut sinun miehesi. Se oli aivan toisenlainen mies...” Viulu on suosikkisoittimeni ja suureksi ilokseni tässä oli paljon viulumusiikkia mukana, etenkin instrumentaaliosuuksissa. Kyyneleet silmissä oltiin siis koko ajan. Oli sellainen olo, että tässähän pakahtuu. Loppukohtaus oli niiiiiiin upea, että luulin jo että sydän pysähtyy. Yksi hienoimmista lopetuksista ikinä! Loviisan kuuluisa lausekin sieltä tuli. Esityksen päättyessä yleensä vaihdamme matkaseuralaisen kanssa (ellen olen yksin liikenteessä) heti muutaman sanan, nyt vaihdoimme merkitsevän katseen ja siinä oli kaikki. Ei tarvittu muuta. Tämä oli kyllä upea elämys ja muistutti hyvin paljon TTT : ssä näkemääni Anna-Liisaa, joka kosketti ja liikutti todella paljon. Näin siinä käy kun perinteiseen tarinaan yhdistetään tanssia ja musiikkia – lopputulos on pysäyttävä ja jää pitkäksi aikaa takuulla mieleeni yhtenä tämän kevään hienoimmista teatterielämyksistä.

Katse kertoo kaiken... / kuva Lauri Rotko

Miinusta : Musiikki pauhasi välillä liian kovaa ja en oikein pitänyt laulujen huutokohtauksista, sanoistakaan ei aina saanut selvää. Kesto oli aika pitkä, muutamaa kohtausta olisi voinut vähän tiivistää. Tiedän sen, että Telefooni-Sandran ja Serafiinan hahmot ovat tarinan koomisin osa, mutta jotenkin tässä välillä tuntui, että kerättin vain irtonauruja heillä. Yleisö kun tuntui hekottelevan etenkin Serafiinan pelkälle olemukselle ja syystäkin, mutta …

Muuta : Lavastuksesta, valoista ja puvustuksesta myös lisäpointseja, naisten mekoista ja alushameista pidin etenkin ja Niskavuoren vahvoista seinistä ryijyineen. Aika paljon näkee miesvoittoisia näytelmiä, joissa miehille on tarjolla vahvoja rooleja vaikka kuinka. Hienoa kuitenkin, että on sitten myös näitä Niskavuoria, joissa naiset vievät ja miehet vikisevät. Kiitos tästä!

Niskavuoren naisille täydet viisi tähteä ***** . Väliajalle lähdettiin vahvassa nelosessa, mutta sen verran tuli vielä tunteenpaloa, että täydet pinnat napsahti.

Hair-musikaali / Lahden Kaupunginteatteri

Hair-musikaali / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h 30min

(Esitystä ei suositella alle 12-vuotiaille)

Ohjaus Maarit Pyökäri

Koreografia Jari Saarelainen

Kapellimestari Antti Vauramo

Rooleissa : Heikki Hector Harma, Laura Allonen, Lotta Kaarla, Annamaria Karhulahti, Tara Nyman, Jori Halttunen, Markku Haussila, Miro Lopperi, Ville-Veikko Niemelä, Tuukka Raitala, Henri Sarajärvi, Maija Rissanen, Elsa Saisio, Henna Simojoki, Kai Vaine ja Timo Välisaari

Lisäksi Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta Anni Kajos, Annukka Korkala, Inka Maijala, Anna Pukkila, Petteri Hautala, Mikael Saari, Sami Ulmanen, Miikka Wallin ja Juho Vornanen

kuva Tarmo Valmela

Taustaa : James Radon ja Gerome Ragnin kirjoittama sekä Galt MacDermotin säveltämä hippiliikkeestä, seksuaalisesta vapautumisesta ja Vietnamin sodasta kertova Hair-musikaali sai ensi-iltansa New Yorkissa jo vuonna 1967. Milos Formanin ohjaama elokuva oli ensi-illassa 1979. Suomessa musikaali on esitetty ensimmäistä kertaa 1969 Tampereen Popteatterin toimesta, ja Helsingin Svenska Teaternin ruotsinkielisessä Hår-musikaalissa mukana oli myös tässäkin versiossa nähtävä Hector. Osa Hår-esiintyjistä perusti musikaalin jälkeen Cumulus-yhtyeen.

Plussaa : Menin niin totaalisen sekaisin tästä spektaakkelista, että unohdin tyystin ostaa käsiohjelman ja siksi en osaakkaan suitsutusta kohdentaa juuri tiettyihin henkilöihin, koska en tarkalleen tiedä kuka kukin oli. Täytyy myös heti alkuun todeta, etten ollut aiemmin nähnyt elokuvaa enkä liioin minkäänlaista versiota tästä. Pätkiä sieltä sun täältä ja tuttuja kappaleitakin, mutta varsinainen "Hair-neitsyys" meni tämän version myötä. Tämänhetkisten fiilisten myötä ei mikään muu versio enää juurikaan edes kiinnosta, en nimittäin halua nähdä ainakaan vähään aikaan mitään muuta versiointia vaikka kuka olisi pääosissa. Lavastuksesta heti alkuun iso plussa (Kari Junnikkalan lavastus), koko iso näyttämö hyödynnettiin mainiosti. Esitys myös lähti kuin varkain käyntiin sokeutuneen Vietnamin-veteraanin (Hector) soitellessa kitaraa ja laulellen, ja Bergerin (Kai Vaine) pyyhkäistessä lavalle kailottamaan että nyt ne kännykät ja muut laitteet viimeistään pois päältä. Toimiva lähtölaukaus! Siitä eteen päin mentiinkin sitten eikä meinattu! Jestas mikä energia-aalto suorastaan vyöryi näyttämöltä päälle, hippiporukassa mentiin kirjaimellisesti tukka putkella koko ajan ja tyypit tulivat ihan iholle. Osa tuli yleisön sekaan ihan kirjaimellisestikin. Laulullisesti ja tanssillisesti todellista tykitystä alusta loppuun, ei voinut kuin ihaillen seurata sitä millaisella meiningillä roolit vedettiin ja jokainen taustaporukoissakin tiesi paikkansa. Kaikki tekivät tasaisen varmaa työtä, tosin mieleeni olivat eniten röyhkeän rento Kai Vaine Bergerin roolissa sekä Timo Välisaari Claudena. Välisaarta en aiemmin ole juurikaan nähnyt ja mieshän tempaisi tällä suorituksellaan itsensä suoraan "Teatterikärpäsen talliin". Ihan huippua alusta karuun loppuun asti. Yksittäisistä kohtauksista mikään ei oikeastaan yllä toisen edelle, sillä pidin ihan kaikesta. Mies naisen vaatteissa alkaa olla jo aika kulunut juttu, mutta kieltämättä siinä oli oma viehätyksensä kun parrakas andropologi miehensä kera saapuu tutkailemaan hippikommuunin puuhailuja. Kadehdittavan komeat sääretkin Hectorilla oli, siitä asusta puhumattakaan. Paljasta pintaakin nähtiin (60-luvun versioissa oli kuulemma kohua enemmänkin,kai niissä sitten nakuiltiin oikein huolella) takapuolten muodossa, mutta kohtaus oli tyylikkäästi toteutettu eikä se mitenkään jäänyt mieleen kaivelemaan. Käännekohta oli se, kun muut hipit polttavat nuotiossa kutsuntapaperinsa ja Claudehan ei sitten moiseen ryhdykään. Monenmoista pössyttelyähän oli ilmassa myös ja hallusinaatiotkin olivat sitä luokkaa. Hienosti oli toteutettu neonvärihahmot,buddhat ja vaijereissaroikkumiset. Joukkokohtauksissa koko porukka sai lisävauhtia ja välillä vedettiin rauhanmarssia ja banderolleja yleisönkin seassa. Oli helppo kuvitella, miten hippiliike aikanaan sai nimenomaan joukosta ja yhteisöllisyydestä sen mielettömän voimansa. Vaatteista ja värimaailmasta pidin myös todella paljon, kesäfestareilla samanhenkistä porukkaa nähtävillä vuosittain näilläkin leveysasteilla ja se on aina mahtavaa! En yhtään ihmettele, että Hair-musikaali on pitänyt pintansa kaikki nämä vuosikymmenet. Upeita biisejä täynnä ja rauhaa ja rakkautta maailma ja pieni ihminen tarvitsee edelleen, se ei ole edelleenkään muuttunut. Kiitos tästä!

Kai Vaine ja Timo Välisaari / kuva Tarmo Valmela

Miinusta : ei mitään moitittavaa

Muuta : Oli synkkä ja myrskyinen ja sateinen päivä, mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana kaikki se poistui ja tuntui kuin olisi saanut piristysruiskeen. Tämän voimalla jaksaa hyvinkin pitkälle. Harmittaa myös että olen lyhythiuksinen, olisi ollut mageeta vetää ylväänä hiukset hulmuten kotiin ja vähän heilauttaa kutreja silloin tällöin. Teen sen kuitenkin noin kuvainnollisesti, sillä tässä hommassa oli asennetta vaikka muille jakaa! Niin, ja lisäpojot vielä loppujorailuille! Väki haki katsomosta porukkaa lavalle tanssimaan ja poistuessa kuulin takaani eräänkin nuoren miehen kommentin joka jäi elämään "v*ttu että tulipahan jorattua näyttämöllä, eipä olisi uskonut!" Teatterilla olisi käsiohjelmien lisäksi voinut olla myynnissä värikkäitä hippihuiveja, vannon että moni olisi sellaisen vetäissyt päänsä ympärille ja seuraavana päivänä töissä vähän hämmentänyt ...

Hairille täydet viisi tähteä ***** , tästä on paha pistää enää paremmaksi kenenkään! Let the sunshine in!

Tässä vielä YouTube-matskua teatterin omilta sivuilta.

ps. Teatterikärpänen tapasi Kai Vainen harkkakauden aikaan,haastattelu luvassa myöhemmin :)