maanantai 19. syyskuuta 2016

Housut pois / Lahden Kaupunginteatteri

Housut pois / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2016, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Terrence McNally
Sävellys David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Jukka Keinonen
Musiikin sovitus ja johto Antti Vauramo
Koreografia Johanna Keinänen
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa : Tuukka Leppänen, Mikko Jurkka, Timo Välisaari, Mikko Pörhölä, Panu Kangas, Henry Hanikka, Liisa Loponen, Jori Halttunen, Jarkko Miettinen, Aarre Reijula, Nina Tapio (ei tosin ollut mukana minun näytöksessäni), Raisa Vattulainen, Satu Säävälä. Anni Kajos, Eleonoora Martikainen, Maija Pihlajaoja, Sonja Pajunoja ja Christian Ruotanen/Danil Schröder

 Kalenteriini oli järkkääntynyt vapaa lauantai ja koska kuski on viikonloppuisin käytettävissä, pystyi taas tekemään teatterireissun hiukan pitemmälle ja mahdollisuuksien mukaan näkemään vielä pari näytöstä saman päivän aikana. Pienen tutkiskelun jälkeen selvisi, että Lahti oli ainoa paikkakunta, jossa pystyisi katsomaan kaksi kiintoisaa juttua. Vaihtoehtoina olivat Vertigo ja Housut pois, ja tulin siihen tulokseen, että Vertigo kannattaa nähdä päivällä ensin ja sitten räväkämpää menoa illaksi, jotta pysyisi skarppina loppuun asti. Tämä osoittautuikin oikeaksi ratkaisuksi. Esitysten välissä kävimme vielä nauttimassa Cumuluksen Huviretki-ravintolassa perinteiset etana-annokset, kuten Lahdessa tapana on...

Onnistunut harjoitus takana 

 Housut pois-musikaali perustuu samannimiseen (The Full Monty) draamakomediaan vuodelta 1997. Leffan ensi-illan jälkeisiin aikoihin satuin olemaan Lontoossa ja kävin katsomassa sen siellä. Suomessa leffa piti nähdä uudestaan ja hilpeitä hetkiä aiheutti se, että sanoin lippuluukulla muinoin "Housut pois kaksi kertaa". Sittemmin olen nähnyt elokuvan ties kuinka monesti, koska Robert Carlyle ja Hot Stuff. Pohjoismaisen kantaesityksensä musikaali sai Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 2002, muistan käyneeni katsomassa mutten muista yhtikäs mitään siitä. Tuoreemmassa muistissa on Samppalinnan Kesäteatterin versio muutaman vuoden takaa ja tykkäsinkin siitä oikein kovasti.

 Musikaalin tapahtumat sijoittuvat 90-luvun alun Yhdysvaltoihin ja Buffaloon (leffassahan pyörittiin Sheffieldissä Englannissa), jonne lama on iskenyt kovalla kädellä. Miehiä on joutunut urakalla kortistoon ja se jos mikä syö miestä rotan lailla, kirjaimellisesti. Työpaikan myötä on menetetty paljon muutakin - koko ihmisarvo, miehisyys ja itsetunto. Jäljellä on lauma mitättömiä luusereita ja naiset jyräävät. Tarinan päähenkilö Jerry (Tuukka Leppänen) on jo aiemmin eronnut ja maksamattomien elatusmaksujensa vuoksi on vaarassa menettää poikansa Nathanin (Christian Ruotanen/Danil Schröder) yhteishuoltajuuden. Kaupungin mimmejä tuntuu villitsevän joukko ammattimaisia miesstrippareita, ja niin Jerry saa kuningasajatuksen. Perustetaan oma tanssiporukka ja näytetään mimmeille ns. närhen munat, eli osataan sitä täälläkin. Mukaansa hän saa houkuteltua hyvän ystävänsä Daven (Mikko Jurkka), joka painiskelee paino-ongelmien kanssa (vahingossa meinasi ekasta sanasta puuttua i-kirjain, olisi sopinut sekin sana mutta itsesensuuri iski. Voitte kuvitella siihen sen toisenkin sanan) ja tuntee olevansa mahdollisimman ei-haluttu vaimonsa silmissä, vaikka todellisuus on ihan toinen rouvan puolelta.

Dave ja Jerry salakuuntelemassa 

 Parilla miehellä ei vielä tanssiryhmää perusteta ja mukaan saadaan vielä tossukka Malcom (Panu Kangas), joka ensin pelastetaan itsemurhayritykseltä sekä tehtaan pikkupomo Harold (Mikko Pörhölä), joka on myöskin saanut kenkää muttei sitä vaimolleen ole tunnustanut. Sitten järjestetäänkin melkoiset "aukkarit", jossa äijä jos toinenkin käy esittelemässä parastaan. Tummahipiäisempi "Härkä" (Henry Hanikka) saa rempseän pianisti-Jeanetten (Satu Säävälä) villiintymään ja entäs sitten Ethan (Timo Välisaari), joka tuntuu kompastuvan omiin jalkoihinsa jo kävellessä ja itsepintaisesti haluaa näyttää bravuurinsa eli seinääpitkinkävelyn. No, Ethan ei tästä lannistu vaan lopulta esittelee varsinaisen bravuurinsa eli vetäisee housut nilkkoihin. Jeanette toteaa "Nyt hehkuu!" ja kehoittaa kaikkia laittamaan aurinkolasit silmilleen. Uljas näky siis varmaankin.

Ethan (Timo Välisaari) visioi

 Väliajalle mentässä olin yllättäen vähän tylsistynyt! Jotain tässä nyt mättää ja pohdin, että etanatko kiemurtevat vai mikä nyt on. Elokuva oli aikoinaan hyvin sympaattinen ja tavallaan pienimuotoinen, tyypit tuntuivat hyvin tutuilta ja läheisiltä. Nyt tarina oli siiretty Jenkkilään, jossa kaiken pitää olla suurempaa ja koko tarina valtavalla Juhani-lavalla oli mielestäni jotenkin levällään. Välimatkat olivat pitkiä ja jotenkin kaipasin lisää me-henkeä, tyhjää tilaa oli lavalla ihan liikaa. Kai se sitten kuvasti henkilöiden tyhjyyttä ja pienuutta suuressa maailmassa, mene ja tiedä. Onneksi lämpöä oli etenkin Jerryn ja poikansa Nathanin välisissä kohtauksissa, pojalle kun isä olisi kelvannut ihan missä duunissa tahansa.

Isä ja poika 

 Väliajan jälkeen sitten meininki piristyi ja loppua kohti tunsin punan nousevan poskilleni hiljalleen. Uskaltaako tätä loppuun asti nyt katsoa edes vai pitääkö tirkistellä sormien välistä? Hot Metal-ryhmä kun uhosi näyttävänsä ihan kaiken, "makkaramestarin erikoisen kaikilla mausteilla". Samppalinnassa taisi jollakin pikku jalka pilkahtaa vaikkei pitänyt, jos ei malttanut pitää hattua paikoillaan tietyssä kohtauksessa. Nyt vähän jännitti, että miten mahtaa käydä.

 Hyvinhän siinä kävi. Minulle tässä tarinassa tärkeintä ei ole lopun vilautus (joillekin ehkä saattaa olla ja toisaalta ihan ymmärrettävää sekin, mutta tavallaan surullista jos päällimmäiseksi mieleen jää paljaat pakarat ja tiukat stringit) vaan se, että epätoivoisesta alusta ja kompuroinneista huolimatta sitkeästi uskotaan siihen omaan juttuun, voitetaan pelot ja ennakkoluulot ja selätetään etenkin omat päänsisäiset möröt. Jos jäädään vain itsesäälissä kieriskelemään sängynpohjalle ja mährystämään omaa mitättömyyttään, sinne helposti myös jäädään. Kun oma usko loppuu, onneksi on joku ystävä tai muu läheinen, joka jaksaa muistuttaa, että tästä kyllä noustaan vielä. Ottaa kädestä kiinni ja sanoo "tässä olen vierelläsi".

Mimmit jyrää, kundit ihmettelee 

 Näyttävimmistä musikaalinumeroista vastasivat naiset tällä kertaa, sillä aikaa kun miehet kompuroivat ja häsläsivät omiaan. "Naiset hallitsee" kyllä ja mimmeistä silmiini osuivat jatkuvasti etenkin Anni Kajos sekä Sonja Pajunoja. Entäpäs miehet sitten? Tuukka Leppänen on lainassa Helsingin Kaupunginteatterista ja eipä voi muuta sanoa kuin että onnea Lahti! Mies kyllä täyttää yksinkin karismallaan ja namuäänellään isommankin estradin, ja häntä katselee mielellään housujen kera ja miksei ilmankin. (Tällä en siis tarkoita sitä, että itse olisin riisunut).  Timo Välisaarta olen nähnyt aika monessa produktiossa Lahdessa viime aikoina ja aina olen miettinyt, että hyvinpä vetää tuo ja tasaisen varmaan työtä. Nyt sitten kesken kaiken joku teatterikärpäsyyden ylempi taho kuvainnollisesti löi minua halolla päähän ja huusi korvaani, että "TIMO VÄLISAARI!! Tajua ihminen nyt miten mainio on hän!" Ja joo, myönnettävä on vihdoinkin näin julkisesti : olen pihkassa.

 Jotenkin lopun tanssikohtauksessa, kun nämä ihanat miehet tanssaavat valkeissa asuissaan, saappaissaan ja stetsoneissaan, tuli mieleeni että kyllä on komeaa katsottavaa kun ryhmä erinäköisiä-ja kokoisia jätkiä pistää jalalla koreasti ja tanssikuviotkin melkein synkassa. Housut pois-leffan innoittamanahan täällä Suomessakin syntyi ainakin yksi tanssiporukka estradeja kiertämään, missä uusi tuleminen näille äijäpoppoille? Haalarit päälle ja lavalle, sanon minä! Vaihtoehtoisesti kehoitan tekemään poikakalenterin nimellä Housut Boys. Tai järkätkää dress-along - näytös, jossa katsomon miehet pääsevät myös lavalle näyttämään muuvinsa. Ehkä ei niin hyvä idea tämä.

 Jotenkin tässä musikaalimuodossa jutusta on kadonnut iso pala sympaattisuutta minun mielestäni. Musiikissa on monenlaista herkistä balladeista kunnon jyräykseen, mutta mutta. Puhenäytelmäversiokin on olemassa, ja sen ensiesitys on nähty Sheffieldissä vuonna 2013. Kai siinä on säilytetty Hot Stuff-kohtaus, jossa jätkät jonottavat sossun luukulla ja radiosta kuuluva musiikki vie yllättäen mennessään?


 Muistuu mieleeni myös Hämeenlinnan Kaupunginteatterin hitti vuosien takaa, "Ladies´ Night", joka ei ole ihan sama tarina mutta sinne päin vahvasti. Lopussa kun miehet (mm. Risto Korhonen, Matti Onnismaa ja Ilari Johansson) tempaisivat kelteisilleen ja valot sammuivat. Noh, sana kiiri ja katsomossa oli pian naisia tasku-ja otsalamppujen kera sytyttämässä valoja juuri oikealla hetkellä ja zoomaamassa kriittisiin paikkoihin. Kävin katsomassa esityksen viisi kertaa, ilman lamppua koska minulla on hyvä mielikuvitus. Ilari Johanssonin kaulastaan strippaama huivi, jonka hän ojensi minulle eturiviin 30v-synttäripäivänäni, on edelleen Tallella.

Esityskuvat (c) Tarmo Valmela

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

1 kommentti:

  1. Tuukka on lahtelainen Tiirismaan musiikkilinjan käynyt :).

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).