Missä kuljimme kerran / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

 Olin hiukan yllättynyt siitä, että edellisestä visiitistäni Suomenlinnaan kesäteatterin merkeissä oli ehtinyt vierähtää liki kymmenen vuotta (edellinen kerta vuoden 2017 Seitsemän veljestä). Esitysten kiinnostavuudesta tai miljöön kiehtovuudesta ei paussi ole ainakaan ollut kiinni (vieläkin harmittaa se, että jäi näkemättä kesän 2018 Yksi lensi yli käenpesän ja viimekesäinen Pinokkio), omasta laiskuudestani enemmänkin, kas kun paikalletaapertamiseen tulee nähdä tavallista enemmän aikaa ja vaivaa, ja fakta on myös se, että mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän mennään helppous ja mukavuus edellä. Joskus pitää kuitenkin aktivoitua, ja nyt oli se hetki. Kiinnostustani lisäsi etenkin ohjaaja Riikka Oksanen, josta on tullut muutaman vuoden sisällä yksi suosikeistani. 

Allu (Ville Hilska)

 Kjell Westön alkuperäisteos ei ole minulle tuttu, monelle ilmeisen tärkeä ja rakas. Olen lähes varma siitä, että näin HKT:n teatteriversion vuosia vuosia sitten, mutta minkäänlaisia muistikuvia ei kyllä jäänyt. Ehkä vain luulen nähneeni sen, samoin elokuvan (jonka sekoitan leffaan Leijat Helsingin yllä, Westön teokseen perustuva sekin). Kanssakatsojien puheita väliajalla ja esityksen jälkeen ohimennen kuullessa tuntui siltä, että varsin monelle nämä roolihenkilöt ja tapahtumat olivat erittäin tuttuja. Jos ihan rehellisiä ollaan, minulla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä siitä, millaisia teemoja näytelmässä edes käsiteltäisiin...

Cedi (Miiko Toiviainen) ja Henning (Robert Kock)

 Alkupuolella mietin, että okei, jotain erikoistahan tässä toteutuksessa täytyy nyt olla, sillä sana kiirii, lisänäytöksiä pukkaa ja vapaita paikkoja löytyy vasta elokuun loppupuolen näytöksissä. En päässyt vielä ihan täysillä näytelmän imuun, vaikka nuoruuden intoa ja vauhtia täynnä oleva Allu (Ville Hilska) heti sydämeni veikin aitoudellaan. Istuimen epämukavuuskin alkoi jo heti alkumetreillä tuntumaan ja muistin sen, miksi en Suokissa vuosiin ole istunut. Jalat muistivat, puutuminen. Sitten kaunis musiikki alkaa soimaan, Eccu (Santtu Karvonen) laulaa siitä kun Otava kuoli, ja taivaalta satelee hiljalleen lunta. Kesäteatterissa. Koko esitys nousee täysin uusiin ulottuvuuksiin. Vaihdan asentoa paremmaksi ja ryhdikkäämmäksi, minua alkaa itkettää ja samalla ymmärrän, miksi näytökset ovat kohta kaikki loppuunmyytyjä. Taas mennään, tunnetilasta toiseen.

Eccu (Santtu Karvonen) ja Musta enkeli (Iina Nyländen)

 Jossain kohtaa joku kertoo, että kaikki kadut ja paikat ovat täynnä muistoja niillä kulkeneista ihmisistä, askeleista, ohikiitävistä hetkistä. Se liikuttaa suunnattomasti. Aistitkin terävöityvät, ja sitä tukee hieno äänimaailma, joka tilassa vallitsee. Pallon osuminen mailaan tenniksenpeluun tuoksinassa, laukausten äänet, joiden keskellä kuuluu viatonta pääskysten laulelua kuin merkkinä siitä, että meuhkatkaa te mitä meuhkaatte, täällä jossain elo jatkuu ilman huolen häivää. Helteen jälkeen sateen ropina katokseen päivän kääntyessä iltaan. Jazz saapuu Helsinkiin ja meno muuttuu, kohtaus on kuin suoraan Babylon Berlinin Moka Eftistä. Hyvät bileet, railakkaan riehakas meininki ja sen jatkuessa ja jatkuessa nousee ajatus, että tanssiminen ja liikeradat muuttuvat jo pakonomaisiksi, haluaisi jo rauhoittua mutta ei auta, kun muutkin niin minä.

 Innosta heiluvat kädet, mielen järkkymisestä tärisevät kädet, jazzkädet, veren tahrimat kädet ja kasvot. Valkoinen ja punainen sade. Valkealla lattialla punaiset veritahrat, joihin meinaa liukastua. Ylöspäin pyrkivät ilmapallot, joista tiukka ote. Odotan, että edes yksi palloista karkaisi vapauteen. Ei, ote pitää Luciella (Satu Tuuli Karhu). "EI!", huutaa Nita (Annika Hartikka), mutta ote pitää Cedillä (Miiko Toiviainen). Miten osaakin olla taas hyytävä ja pelottava hahmo Cedi, mutta tajuaa hänkin lopulta. Lukuisat kirjeet milloin mistäkin. Kielon tuoksu. Edessäni muka salaa jatkuvasti viestejä kännykällä kirjoitteleva nainen, vierustovereitteni katoaminen väliajalla. "On tämä aika raskasta", toteaa nainen väliajalle mentäessä seuralaiselleen eivätkä enää palaa. Toiset meistä vain katoavat, omasta tahdostaan tai sitten jonkun toisen toimesta. Merimies-Allu palaa maailmalta sentään, vaan olisiko kannattanut sittenkin jäädä toisaalle. Missä vaiheessa kohtalo määrää miten käy? Heti alussako?

Lucie (Satu Tuuli Karhu)

 Vastakkainasettelu ja koston kierre. Me, te, he, ne. Ihmisiä silti kaikki. Maailma valintoja täynnä, pieniä ja suuria. Poistuessa toiset kipittävät järkevämmillä kengillä ja paremmalla kunnolla läheisen vesibussin kyytiin, toiset taapertavat tihkusateessa isomman massan mukana ja perässä Suomenlinnan lautalle, Kauppatorille, hajaantuvat kaikki omiin suuntiinsa. Minä matkaan ratikalla rautatieasemalle, jonka lähistöllä huikaisevan kaunis sateenkaari. Kadut ja kulmat täynnä ihmisiä, askelia, elämää. Silloin joskus ja nyt. Missä kuljimme kerran.

Nita (Annika Hartikka)

 Palanut vasen olkapää ja nenä, sateesta kastuneet kengät. Käsiohjelman loppupuolella Antti Aution näytelmässä kuultujen äärimmäisen kauniiden laulujen sanat, kuin runoina. Kiitos tästä. Suomenlinna tarjosi taas toisenlaisen kesäteatterikokemuksen ja iloitsen siitä, että onnistuin näkemään tämän. Jos mielit katsomoon, pidä kiirettä. Lippuja on jäljellä kirjoitushetkellä enää seitsemään näytökseen.

Ivar (Juha Kukkonen) 

 ~

MISSÄ KULJIMME KERRAN / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Ensi-ilta 6.6. 2026, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Rooleissa : Santtu Karvonen, Miiko Toiviainen, Annika Hartikka, Satu Tuuli Karhu, Ville Hilska, Robert Kock, Juha Kukkonen ja Iina Nyländen sekä avustavissa rooleissa Tiiu Poikonen ja Verne Viitala

Alkuperäisteos Kjell Westö, suomennos Katriina Huttunen, ohjaus ja dramatisointi Riikka Oksanen, lavastussuunnittelu Janne Vasama, valosuunnittelu Ville Mäkelä, sanoitus ja sävellys Antti Autio, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Sari Suominen, maskeeraussuunnittelu Tiina Winter ja koreografia Lasse Lipponen

Esityskuvat (c) Janne Vasama

Muistopäivä / Kansallisteatteri

 Aluksi Kansallisteatterin sivuilta lainaus : "Esitys on kirjoitettu dialogissa ja yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -tutkimushankkeen kanssa. Näytelmä rakentuu kokonaan tutkimuksessakin käytetyn dokumentaarisen materiaalin pohjalta. Teksti on syntynyt todellisten ihmisten jälkeensä jättämien kirjeiden, päiväkirjojen, muistelmien, haastatteluiden, kuulustelupöytäkirjojen ja etsivän keskuspoliisin henkilömappien avulla. Esitys antaa äänen lukuisille historian muistista kadonneille suomalaisille."

 Koin jotain poikkeuksellista lauantaina. Ennen loppukumarruksia koko yleisö istuu hiirenhiljaa pitkään, kukaan ei uskalla edes yskäistä. Poistumme salista hitaasti, ei puheensorinaa, ei kevyttä jutustelua. Kuin kirkosta, kuin muistotilaisuudesta. Katse jossain. Ja sitten hitaasti liikkuva joukko astelee pienen näyttämön yleisölämpiöön, jonka seinille on heijastettu pitkänä virtana nimiä. Isiä, äitejä, veljiä, siskoja, sukulaisia, ystäviä, naapureita. Joku tunnistaa tutun nimen ja pysähtyy iäkkään seuralaisensa kanssa niille sijoilleen. Olin liikkeellä yksin, joten muutenkin olisin ollut hiljaa itsekseni, mutta nyt tuntui jotenkin omituisella tavalla väärältä poistua teatterista ulos ihmisvilinään, jossa väki kiirehtii Black Friday -huumassa ostoksineen sinne ja tänne. Yhdellä donitsilaatikko sylissään, toisella pussillinen pikaruokaa. Kenelläkään ei ämpärillistä perunankuoria. Halusin kulkea edelleen hitaasti ja omissa ajatuksissani, mutta hulina ja hälinä ympärilläni palautti nopeasti takaisin tähän hetkeen ja tähän päivään. Liian nopeasti. Teki mieli pysähtyä ja huutaa "Ettekö te ymmärrä mitä olen juuri kokenut?" Kokenut, nähnyt, oppinut. 

 Muistopäivä-näytelmässä pieni joukko suomalaisia lähtee paremman elämän toivossa itärajan toiselle puolelle 30-luvun alussa. Oskun (Rasmus Slätis) omistamassa keinahtelevassa veneessä apupoikana häärää Viljam (Geoffrey Erista), nuori tuleva isä. Lyhyestä pestistä saatu palkka tulisi pienelle perheelle tarpeeseen. Matkaa tekevät Heino (Miiko Toiviainen) nuoremman sisarensa Lyytin (Marja Salo) kanssa. Veneeseen nousevat myös nuori leski Rauha (Annika Poijärvi) sekä Aili (Pirjo Lonka) kera sylivauvan ja 12-vuotiaan tyttärensä Aunen (Inke Koskinen). Luvassa olisi runsaasti töitä, paljon ruokaa, ei puutetta mistään. Heinoa ajaa matkaan vankka aate, Ailin aviopuoliso taas on mennyt edeltä ja lähettänyt kirjeen, jossa kehunut uudet olot maasta taivaisiin. Tänne vaan, täällä kaikki on paljon paremmin. Silmistä loistaa toiveikkuus ja usko parempaan tulevaisuuteen. Helpotus. Vihdoinkin olisimme jotain. Ihmisarvo kunniaan. 

 Totuus perillä on kuitenkin jotain aivan muuta, ja alkaa pitkä matka halki vieraan valtion, tietämättä lopullista päämäärää ja pystymättä itse valitsemaan minne ja miten kulkea. Heino jaksaa julistaa ja uskoa aatteeseen yllättävän pitkään, kunnes hänenkin on luovutettava. Katseet kertovat jälleen kaiken - epätoivon, hädän, huolen, ikävän. Myös välittämisen ja lämmön. Huumori kukkii pieninä ilonpilkahduksina, tanssiaskeleina uusissa kengissä, säkillisessä jauhoa, sarkastisissa heitoissa, pitkässä mukahienossa tittelissä jonka alun jo unohtaa. 

 Mieleeni jää Ailin toiveikas kysymys "Kai meilläkin joku paikka on?" ja pieni murunen sokeria. Kielelle sulava lumihiutale.

 Upea, läsnäoleva livemusiikki (Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen) näyttämön molemmilta puolilta tukee hienosti tarinaa. Eikä pelkästään musiikki - huokaukset, laukaukset, elämän äänet ja hiljaisuuskin. Tulee mieleeni myös Hämeenlinnan Teatterin musikaali Tulisiipi, jossa siinäkin lähdetään riemukkaasti itärajan toiselle puolelle suurin odotuksin, musiikin ja muusikkojen toimiessa ikään kuin yhtenä roolihenkilöistä. 

 Ja mikä koreografia! Vaikka istuin tiiviisti paikoillani, ajatuksissani keikuin mukana veneessä, heiluin hitaasti puolelta toiselle marssiessa ja varoin astumasta yhtään sivuun, huhkin lapion varressa tyhjää. Olin yksi heistä, ihan tavallisista ihmisistä. 

 Koulussa olin surkea historiassa, mitään ei jäänyt mieleeni tunneista. Teatteri on tuonut eteeni lukuisia tapahtumia lähihistoriasta kiinnostavalla tavalla. Olen oppinut, olen ymmärtänyt. Ja olen ottanut selvää asioista, jotka jäivät kaihertamaan mieltä. Tästä aiheesta on luettava lisää. 

 Kiitos koko työryhmälle äärettömän hienosta ja kauniista teoksesta. Tämä jätti jäljen ja painuu mieleeni yhtenä vaikuttavimmista ikinä. Mietin, miltä tuntuu hänestä, jonka suvussa on vuosikymmenet vaiettu siitä, minne mummon veli katosi. Veljestä, joka valokuvassa istuu ryhdikkäänä uusi puku päällään ja hymyilee. Elämä edessä. 

 ~

MUISTOPÄIVÄ / Kansallisteatteri 

Kantaesitys 19.11. 2025 Pienellä näyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Geoffrey Erista, Inke Koskinen, Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Rasmus Slätis ja Miiko Toiviainen

Teksti Elli Salo, ohjaus Riikka Oksanen, lavastussuunnittelu Janne Vasama, pukusuunnittelu Saija Siekkinen, valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen, musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori, musiikki ja äänisuunnittelu Ilkka Tolonen, koreografia Lasse Lipponen, livevideosuunnittelu Kalle Mäkelä, naamioinnin suunnittelu Emma Loponen sekä tekstin dramaturgi Minna Leino 

Esityskuvat (c) Janne Vasama 

Kepeä elämäni / Teatteri Takomo

Kepeä elämäni / Teatteri Takomo 1.-6.11. ´19

Ensi-ilta Kajaanin Runoviikoilla 07/19, Helsingissä 1.11. 2019

Kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaaja Riikka Oksanen
Dramaturgi Aino Pennanen
Käsikirjoitus Miiko Toiviainen, Riikka Oksanen ja Aino Pennanen
Sävellys ja äänisuunnittelu Eeva Kontu
Visuaalinen suunnittelu Sofia Palillo
Musiikin tuotanto Mikko Renfors

Näyttämöllä : Miiko Toiviainen

 Tämän blogin sivuillakin useasti mainittu ja hehkutettu Miiko Toiviainen voitti vuonna 2018 Veikko Sinisalo -lausuntakilpailun (Vuoden nuori lausuja) ja Kepeä elämäni on Kajaanin Runoviikoille valmistettu voittajan tilaustyö. Kajaanin lisäksi transihmisyydestä kertova omakohtainen monologi on nähty ainakin Volter Kilpi -päivillä Kustavissa, Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, Oulun Ylioppilasteatterissa ja Hämeenlinnassa Eräs Teatterissa Kanta-Hämeen lausujien kutsumana. Teatteri Takomon lisäksi esitys on mahdollista nähdä loppuvuodesta Q-teatterissa ja keväällä Turun Kaupunginteatterissa.

 Minulla oli tänä vuonna lukuisia mahdollisuuksia nähdä tämä kiitetty ja kehuttu monologi, mutta matkaan tuli milloin mitäkin vastoinkäymisiä tai tein vääriä valintoja sen suhteen, mitä mennä katsomaan tiettynä ajankohtana. Vähän jo pelkäsin, että jääkö Kepeä elämäni minulta näkemättä kokonaan, mutta kuin ihmeen kaupalla sain vapaapäivän juuri Helsingin ensi-illan kohdalle ja nyt jälkikäteen voin sydän täynnä kiitollisuutta todeta, että kyllä kannatti odottaa ja esitys on kaiken saamansa hehkutuksen arvoinen - ellei enemmänkin. Joitakin asioita ei voi/osaa sanallistaa eikä aina tarvitsekaan, riittää että kokee ja saa tunteen, että on oppinut taas jotain uutta ja silmiäavartavaa aiheesta, josta en juurikaan ole tiennyt yhtikäs mitään.

 "Transihmisyydestä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta. Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan - joten tässä on mun omani." - Miiko (käsiohjelman tekstiä)

 Olen viim eaikoina kärsinyt siitä, etten oikein enää tiedä mitä ja miten kirjoittaa näkemistäni jutuista. Tuntuu siltä, että olen toistanut itseäni jo pitkään enkä löydä enää mitään uutta sanottavaa. Nyt kirjoittaminen tuntuu hankalalta siinäkin mielessä, että pelkään toistavani samoja lauseita mitä esityksessäkin nähty hupaisa kohtaus, jossa innokas kriitikko kirjoittaa näkemästään monologista tai tietämättömyyttäni käytän vääriä termejä ja kuulen, miten lähistöllä jo "Transhaukka" (vai oliko se peräti kotka?) löyhyttelee siipiään valmiina hyökkäämään kimppuun. Parasta vetää ns. varmanpäälle ja kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi...

 Esitys koostuu runoista, lauluista, omakohtaisista kokemuksista ja mm. lääkärinlausunnoista. Se saa yleisön nauramaan välillä vedet silmissä ja sitten kuuntelemaan vakavana, hymyilemään, herkistymään, ymmärtämään, oppimaan. Olen lukuisat kerrat ihaillen katsellut ja kuunnellut katsomosta Miiko Toiviaista ja hänen kykyään luoda omalaatuisiakin hahmoja kera tekoviiksien, maskien, peruukkien ja roolivaatteiden, ja nyt hän on tuossa edessäni omana itsenään, ilman mitään extraa, rohkeana ja avoimena kertomassa omasta elämästään ja mm. lausumassa Uuno Kailaan runoa "Olin nuori". Liikutun runosta ja liikutun hymystä ja siitä, kun hän kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Mikä herkkyys, mikä läsnäolo, mikä Miiko! Tämän esityksen myötä Miiko Toiviais-fanitukseni nousi vielä uudelle tasolle ja ihailen sekä arvostan häntä entistä enemmän.

(c) Timo Suutarinen 

 Kotimatkalla mietiskelin monenlaista vakavin, herkistynein mielin ja samalla äärimmäisen kiitollisena siitä, että sain kokea ja nähdä taas jotain erityisen hienoa. Pohdiskelin myös, että voi kunpa esitys vierailisi joskus kouluissakin. Moni sukupuoli-identiteettinsä kanssa kipuileva nuori saisi tästä paljon apua (otaksun) ja kaltaisilleni aiheesta tietämättömille sopiva pieni herätys.

 Kiitos Miiko ja koko työryhmä!

ps. Yle Areenasta kuunneltavissa puolituntinen haastattelu, kannattaa tutustua!

Julistekuva (c) Kajo Rauni

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!)

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti Aino Pennanen
Ohjaus Riikka Oksanen
Valosuunnittelu Simo Saukkola
Äänisuunnittelu Janne Louhelainen
Pukusuunnittely Työryhmä
Lavastuksen suunnittelu Riikka Oksanen
Laulujen sanat Aino Pennanen
Sävellykset Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen
Äänet nauhalla Linda Wallgren ja Jussi-Pekka Parviainen

Rooleissa : Minja Koski ja Miiko Toiviainen

(c) Antti Sepponen 

 Nähtyäni ensimmäiset mainokset Seksimusikaalista ajattelin, että "okei, mielenkiintoista". Samalla kiehtoi ja jänskätti, kehtaisiko edes mennä katsomaan. Totta kai kehtaa, mutta ihmismieli on joskus omituinen. Tulisiko katsomossa vaivaantunut olo? Menisikö jotenkin liian henkilökohtaiseksi? Punastuttaisiko?

 No, nyt esityksen nähtyäni voin heti kättelyssä todeta, että pelkoni oli täysin turha. Olipas raikas ja sympaattinen toteutus tärkeästä aiheesta! Ja aihehan on se, voiko parisuhde olla onnellinen, jos siinä ei ole riittävästi seksiä. Voiko joku ulkopuolinen taho määritellä se, miten tyytyväinen ihminen elämässään ja parisuhteessaan on? Onko parisuhde yhtä suoritusta, jonka jokaisesta hetkestä jaetaan kuvia ja tunnelmia sosiaaliseen mediaan, jotta kaikki näkevät, miten ihanasti meillä on asiat? "Seksi on parisuhteen liima". Niinkö? Kai se sitten niin on, jos Couple Goals -kännykkäsovellus niin sanoo...

 Herttainen nuoripari (Minja Koski ja Miiko Toiviainen) juhlivat ensimmäistä yhteistä vuottaan perinteisin menoin. Kukkia, kuohuvaa, pusuttelua (tuli ihan SKAM mieleen ja huulirasvalle oli tarvetta itsellänikin vaihteeksi), kaikensorttista söpöstelyäpöpöstelyä hellittelynimineen ja lässytyksineen. Yliannos romantiikkaa ja ihanaa yhdessäoloa, ja joka välissä kuvaa someen. Katsokaa kaikki ja kadehtikaa! Me ollaan täydellinen pari, me toimitaan hyvin yhdessä kuin kello. Kuvarituaalien jälkeen on aika ultimaattisen rentoutumisen, joten eikun vaatteet pois ja hommiin. Eli jumpsuitia päälle, sohvalle kiehnäämään ja kaukosäädin käteen. Ja sitten tutimaan ja kohti uutta päivää. Tehokkaat aamurutiinit sujuvat tuosta noin, smoothie valmistuu kera salaisen ainesosan ja sitten reippaana töihin. Täydellistä.

Ihanaa, saippuakuplia! 

 Sama toistuu ilmeisesti päivittäin ja hyvin menee, mitä nyt toisella osapuolella on verenpaine kohollaan ja sekös turhauttaa ja ankeuttaa. Mainiosti Miiko Toiviainen hymähtelee ja tuhahtelee, kun lukemat eivät ole toivotut. Jossain välissä sitten telkkaohjelman tauolla vilahtaa mainos Couple Goals -sovelluksesta, jolla voisi mitata parisuhteen onnellisuuden tason. Yhteistuumin sitten lataamaan. Yllätys on melkoinen, kun sovellus kertoo seurantajakson jälkeen missä mättää. Liian vähän seksiä! Sovellus tarjoaa kolmivaiheisen reitin kohti uudenlaista elämää : esileikki, penetraatio ja kliimaksi. Sanoista tekoihin, ja tässä vaiheessa alkoi poskia hiukan kuumottaa.

 Vaan miten kävi! Otetaanpa nukkehahmot käyttöön ja käsittelyyn, ja kohta on yleisö hysterian partaalla, kun nuoripari käy läpi kahtatoista erilaista suuseksiasentoa. Nukeilla! Samalla laulaen kuin ooppera-aariaa tai jotain liturgista kirkkolaulua. Lips-lips-lips-lips-liiiiips. Yleisö reagoi ja eläytyy muutenkin hyvin voimakkaasti. Huutonaurua, tuolissa kiemurtelua, hihittelyä, spontaaneita huudahduksia ja pientä puheensorinaakin kuuluu. Jotenkin oli sellainen tunnelma välillä, että "tästä keskustellaan vielä kotona". Tai tästä nimenomaan EI keskustella yhtään, sohvalle telkkaa katsomaan vaan. Onneksi en ollut oman puolisoni kanssa katsomassa! (huom. en ollut kenenkään toisenkaan puolison, vaan pariskunnan...)

 Koska kyseessä on musikaali, mukana on tietysti muutama laulukin. Upeasti soivat Minja Kosken (jolla on todella uniikki, maaginen ääni) ja Miiko Toiviaisen äänet yhteen, ja saamme nauttia hienoista, herkistäkin duetoista. Kivoja kappaleita! "Sinkkuna on kamalaa"-kappaleen kohdalla ja Miikon laulaessa tunteella siitä, että ei halua tarttua kaupassa sinkkukoriin, tulee ykskaks mieleeni flashback Täpäräteatterin impromusikaaliin - tämähän on kuin suoraan siitä! Arkinen aihe, jännä toteutus ja eikun laulamaan.

 Enpäs nyt kerro miten tässä lopulta käy, kun sovelluksen antamat ohjeet on kulutettu loppuun. Voisi sanoa, että loppuunkulutettuna on jotain muutakin, ainakin vereslihalla. Naureskelu kuitenkin loppuu kuin seinään ja syvä pohdiskeleva hiljaisuus ja pieni surumielisyys laskeutuu Jukon katsomon ja näyttämön ylle. Ruusun terälehtien lisäksi.

 Kuka määrittelee onnellisuuden? Naistenlehtien vinkit, somen valvovat silmät, nettisivujen lifestyle-osastot? Tästä pohdittavaa itse kullekin joko yksin tai yhdessä. Esityksiä on vielä mainiosti jäljellä, mutta huhtikuun lopun jälkeen on taas turha itkeä sitä, että piti niin mennä katsomaan mutta kun. Lisäinfoa ja esityspäiviä tästä linkistä.

 Pilke silmäkulmassa ja suurella sydämellä tehty pienoismusikaali, ja on kiiteltävä myös nasevaa kestoa. Oli ihanaa olla ennen kymmentä teatterireissulta jo kotona!

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Teatteri Vanha Juko!) 

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Dramatisointi Mika Waltarin romaanista Joel Elstelä
Esitysdramaturgia ja ohjaus Heikki Kujanpää
Sävellys Timo Hietala
Dramaturgi Merja Turunen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen
Peruukit Anu Laaksonen

 Rooleissa : Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen, Kari Mattila, Kaisa Torkkel, Kirsi Karlenius ja Kai Lähdesmäki

Orkesteri : Joakim "Jusu" Berghäll/Max Zenger, Mikko "Gunu" Karjalainen/Tomi Nikku, Panu Savolainen/Ilkka Uksila, Jori Huhtala/Juuso Rinta ja Tuomas Timonen/Anssi Tirkkonen

Virta, eloton koiruus, Palmu ja Kokki 

 Lemppari-Palmuni eli "Komisario Palmun erehdys" tuli nähtyä ensimmäistä kertaa väreissä muutama vuosi sitten HKT:n Arena-näyttämöllä ja silloin jo mietiskelin, että tästäköhän alkaa Palmu-sarja teattereissa. Waltarin teosta "Kuka murhasi rouva Skrofin?" en ole lukenut ja lukuisia kertoja teeveestä tullutta Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan nähnyt koskaan ja arvatkaa miksi? Minulla on ikuiset traumat leffassa saarnaaja Mustapään roolissa nähdystä Risto Mäkelästä, jonka pelkkää ääntä kammoksuin silloin ja kammoksun ja suorastaan inhoan edelleen. Vielä nykyäänkin siirryn toiseen huoneeseen Mustapään hahmon ilmestyessä ruudulle, ja siksipä on jäänyt joitain kohtauksia leffasta näkemättä... Toinen leffasta hiukan positiivisemmassa sävyssä mieleeni jäänyt hahmo on ollut taiteilija Kurt Kuurna, jonka roolissa Pentti Siimes teki suhteellisen herkullisen ja ylitsepääsemättömän tyypittelyn. Vaan annas olla...

 Ennen tätä esitystä kuuluin siihen porukkaan, joka ei ole koskaan onnistunut näkemään Kari Väänästä tositoimissa lavalla (kahvia olen hänelle kerran tarjoillut Hämeenlinnassa eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa, jossa herra taisi olla juontohommissa), koska olen teatteriharrastukseni suhteen myöhäisherännäinen. Nyt kun siihen vihdoin tarjoutui tilaisuus, ei yksinkertaisesti voinut olla aktivoitumatta. Pelkästään hänen vuokseen jo kannattaa esitys nähdä, sen verran messevästi hän äksyilee Palmuna ja tallustelee kädet selän takana pitkin suuren näyttämön lavaa. Ja sitten nuoremman polven suosikkini vielä siihen perään yrittämässä pysyä maestron tahdissa - Heikki Ranta etsivä Virtana ja Petrus Kähkönen etsivä Kokin roolissa. Harmi, ettei kummallekaan siunaantunut lauluhommia tähän proggikseen! Olisivat käyneet uudestaan kostealla lounaalla kesken työpäivän, uusinta "Silmät tummat"-kappaleesta tämän kaksikon esittämänä olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä.

 Juonenkulusta ja erinäisten hahmojen motiiveista olin ihan yhtä pihalla kuin leffaakin katsoessani, aina ei ajatuksenkulku mene ihan samoja reittejä työryhmän kanssa ja en osannut katsoa tarinaa "sillä silmällä", että onko siellä nyt miten suuria aukkoja juonessa ja tarinankerronnassa. Pääasia, että viihdyin! Minusta toteutus tarjosi hienoa "vanhanaikaisuutta" ja tyylikkyyttä, ja mustavalkoiset filminpätkät taustalla ja etenkin puvustus (miten komeita herroja ja upeita daameja nähtiinkään) veivät minut arjen ulkopuolelle. Erityisen ja tarkoituksellisen lisämausteen toi liveorkesteri ja varsinkin Jusu Berghäll foley-äänineen. Aina en edes tajunnut, että heeeei nythän tuo kaveri tuolla sivummalla tekee kaasuhanan suhinaa, sanomalehden rapistelua ja pisuaarivisiittiä. Alkupuolella meni valitettavasti ohi eräs epämääräinen töräys, jonka johdosta Palmu käskytti nuorempiaan avaamaan ikkunaa kun ilma on pirun tunkkaista. Kaasua, komisario Palmu?

 Nyt en kokenut puistatuksen hetkiä saarnaaja Mustapään ollessa kehissä, vaikka eipä se Jouko Klemettilän tyypittelemä hahmo mikään iki-ihana ollut vieläkään. Siedettävä kuitenkin! Entäpä sitten boheemi taiteilija Kuurna (Miiko Toiviainen) ja nuoriherra Lankela (Tuukka Leppänen), jotka nautiskelevat yöelämästä aika tavalla? Jestas mikä parivaljakko! Miiko Toiviainen on aiemminkin kunnostautunut herkullisten tyyppien ja kohtauksenvarastajasivuhahmojen esittämisessä, ja tämä eläväinen, äänenkäytöllään kikkaileva ja "tarinankerrontaa elävöittävä" aatelinen on kyllä oivallinen lisä miehen hahmogalleriaan. Onneksemme Kuurnaa laulatti aika usein, sopi se kohtaukseen tahi ei. Elävöitetään hiukan, ja morfiinin ylistyslaulu soi päässäni väliajalle mentäessä.

Kuurnalla lie jotain tärkeää asiaa vaihteeksi 

 Kivasti oli muuten toteutettu kohtaus, jossa liuta herroja seisoi tunnistusrivissä! Pientä kivaa hupia tarjosi myös Virran ja Kokin keskinäinen piikittely ja etenkin Virran sinnikäs pätemisentarve ja innokkuus muistiinpanojen (ja naisten) suhteen.

 Olen unohtanut mainita, mistä koko tarina kertoo! No siitä, kuka mahtoikaan murhata iäkkään rouva Skrofin (Kirsi Karlenius). Rouva löytyy koiransa kera elottomana asunnostaan, kaasuhana auki. Jotain epäilyttävää Palmun mielestä kuviossa on. Kyseessähän on ilmiselvä murha! (Ja tähän torventöräys tai rummunpärinää) Oliko se tytärpuoli Kirsti (Sara Paasikoski) vai saarnaaja Mustapää vai nuoriherra Lankela vaiko sittenkin Kuurna? Vai varatuomari Lanne (Eero Saarinen) vai laulajatar Iiri Salmia (Vuokko Hovatta) vai hovimestari? Onko tarinassa edes hovimestaria, no epäillään varmuuden vuoksi häntäkin.

 Kyllä minä viihdyin mainiosti tämänkin Palmun seurassa! Extraviihtyvyyttä toi se, etten ollut tyypilliseen tapaani esitystä katsomassa yksin. Muutama viikko sitten päätin, että minäpä ryhdyn jatkossa tarjoamaan aveclippumahdollisuuttani jollekin tuntemattomalle, kenties pienituloiselle tai yksinäiselle ihmiselle. Olin meilitse yhteydessä Helsingin seurakuntaan ja sitä kautta löytyi seurakseni Kristiina, jonka tapasin ensimmäistä kertaa teatterin aulassa ennen esitystä. Voi kuulkaa, meillä oli oikein mukava ilta ja rupattelimme kahvittelun lomassa muustakin kuin teatterista. Kristiinakin piti kovasti esityksestä, hänestä oli hienoa nähdä "Vänä" livenä ja livemusiikki + äänitehosteet toivat kivaa extraa. Remontoidun Helsingin Kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli hienoa käydä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo vuosia. Onnistunut ilta monin tavoin!

Orkesteri 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Yhteistuotanto Teatteri Takomo ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / Dramaturgian koulutusohjelma

Ensi-ilta 25.4. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Aino Pennanen
Ohjaus Riikka Oksanen
Valo-, tila - ja pukusuunnittelu Sofia Palillo
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen
Maskeerauksen suunnittelu ja toteutus Elina Niskala

Rooleissa : Janna Räsänen, Tuomas Rinta-Panttila, Katja Küttner ja Miiko Toiviainen sekä ääninä nauhalla Riikka Oksanen, Ilkka Tolonen ja Heikki Ranta

 Jännitys tiivistyy. Edessämme on valaistu kuutio, jonka seiniin kahdelle eri puolelle (katsomo on kaksiosainen) heijastetaan pätkä dialogia, jonka tulisimme ilmeisesti jossain vaiheessa kuulemaan. Ei ihan idylliseltä vaikuta. Kuution sisällä säleverhojen takana istuu Vuoden perhe onnellisena hymyilemässä yhteisen ruokailuhetken äärellä. Käypä mielessä, että mitenköhän tämä meriitti on hankittu? Onko jossakin ollut äänestys, ja mitä kuuluu edellisen vuoden voittajille, ja mitä puuhaavat seuraavan vuoden titteliä hamuavat saadakseen "kultaa ja kunniaa"?

 Äänisuunnittelija kertoo, että "tähän kohtaa tulisi sitten linnunlaulua" ja muutenkin äänimaailma aluksi avautuu sanojen kautta. Ruokapöydässäkin käydään keskustelua maailman asioista, tosin perheen isä (Janna Räsänen) määrää aiheen. Keskusteleva ilmapiiri, mutta tietyin rajoituksin. Tytär Lauraa (Katja Küttner) kovasti kiinnostaisi Suomen ympärille rakennettu muuri ja sen takana asuvat ihmiset, mutta tämä aihe ei ole sovelias lainkaan. Isä tuntuu määräävän tahdin muutenkin. Aluksi huvittaa, mutta mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän kylmää. Pikku-Petrukselle (Miiko Toiviainen) pilkotaan sapuskat sopiviksi suupaloiksi ja siltikin joku pala on aina "liian ito". Kunnon lässytystä kun sille päälle satutaan, vaikka ihan normaalipuhettakin osataan. Pojan hurmaavalle hymylle ja puheille on helppo heltyä, ja vanhemmat katsovatkin toisiaan rakastavasti ja huokaavat yhteen ääneen "Voooooi". Meidän ihana poikamme.

Äiti ja isä 

 Vaikka lueskelin ennakkoon käsiohjelmaa, en huomannut rooleissa mitään kummallista. Jännästi sitä valmiiksi odotti, että tietysti Tuomas Rinta-Panttila olisi isän roolissa, mutta eihän se aina niin menekään, ja hyvä niin. Miten niin tietysti? Äkkiäkös siihen tottui, että hän hääräileekin äitinä hartaana asettelemassa ruokailuvälineitä oikeille paikoilleen, myötäilee isän puheita ja harrastaa mindfullnessia lautasliinojentaittelun parissa. Sängyssä ollaan seljällään tassut taivasta kohti alistuneen koiran lailla ja hetken hurmion jälkeen uusi päivä koittaa.

 Vahva me-henki on läsnä ja sitä korostetaan hiukan ylikin, isä tarvitsee lettujenpaistolle kunnon yleisön ja kannustuksen. Tämän kuplan ulkopuolelta kuitenkin kaikuu pahaenteisiä uutisia. Naapurissa on erottu ja syitä arvuutellaan illan hiljaisina tunteita, kun lapset ovat nukkumassa (Pikku-Petrus mussuttaa tuttia ja inisee koiranpennun lailla unissaan, Laura käy netissä salaisia keskusteluja Nuoren Radikaalin kanssa). Kun on näitä perhesurmiakin, ja muurin ali on kuulemma väkeä päässyt tunkeutumaan läpi ja lähistöllä ulkovajaan on tunkeuduttu ja pöllitty moottorisaha. Isä hakee sankarin elkein omasta vajastaan moottorisahan ja tuo sen keskelle keittiön pöytää. Meille ei ainakaan tapahdu mitään pahaa. Tytär kyselee liikoja ja "typeriä" ja joutuu kotiarestiin. Poika kiroilee ja öisin valojen sammuttua laittaa tutin takaisin naulaan ja touhuilee omiaan. Idylli alkaa hiljalleen rakoilla, ja taustan äänetkin ovat alkaneet aikoja sitten kuulumaan oikeasti. Linnunlaulut, ovien pamaukset...

 Kuukaudet ja sesongit vaihtuvat, äiti koristelee hartaana moottorisahaa aina sopivan teeman mukaan. Alkupuolen huvittavalta tuntuvat puheet ja elkeet eivät enää juurikaan naurata, tunnelma alkaa muuttua jotenkin painajaismaiseksi ja alkaa miettiä, että noinko tämä Vuoden perhe mahtaa pysyä koossa loppuun asti vai keittääkö jollakulla yli. Joulu on monelle koettelemusten paikka, etenkin jos perinteitä ei osata arvostaa ja kunnioittaa, ja helposti koko juhlan tunnelma on pilalla. Niin nytkin.

 Sisustuslehtimäisistä puitteista ja valkeista väreistä huolimatta ydin on mustaakin mustempi. Säleverhojen välistä kurkkimalla näkee onnea ja seesteistä auvoa ja täydellisen perheen (tosin koira puuttuu), mutta kun vetäistään verhot kunnolla sivuun ja tutustutaan tarkemmin, alkaa monenlaista kuonaa paljastumaan. Osittain ihan normaaliakin käytöstä, kukaanhan ei ole täydellinen. Jossain tikittää pommi, valmiina räjähtämään ja lennättämään kaiken synkän sisällön päin naamaa. Välillä on pakko nauraa kun ei muutakaan voi.

Pikku-Petrus 

 Minusta tämä "Vuoden perhe" oli monessakin mielessä yksi kevätkauden positiivisimmista yllätyksistä ja nerokkaimmista teoksista. Janna Räsäsen kylmä katse, Tuomas Rinta-Panttilan hartaina toistuvat puuhastelut, Katja Küttnerin huolenrypyt otsalla ja uskallus sanoa vastaan sekä Miiko Toiviaisen kaikumaiset huutelut sängystä ja tietyn asian jankkaaminen eri äänenpainoilla... Täydellinen kombinaatio ja menisin uudestaankin katsomaan, jos olisi mahis.

 Ensi-illasta on ehtinyt vierähtää jo lähes kaksi viikkoa ja esityksiä on jäljellä enää pari viikkoa, taitaa olla enää hajalippuja jäljellä (jos niitäkään). Lisäinfoa tästä.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!)

The 24 HR Plays Helsinki / Q-teatteri

Teatterivuoteni huipentui eilen Q-teatterissa "The 24 HR Playsin" parissa. Sitä ennen olen nähnyt myös kolme muuta näytelmää, mutta niistä kirjoitan myöhemmin vielä ennen joulua ja parin viikon paussia. Kaksi vuotta sitten samaisessa teatterissa nähtiin ja koettiin sama konsepti myös, ja olin yksi niistä onnekkaista, jotka silloin onnistuivat näkemään raakileversion Pasi was here-näytelmästä (silloin Pasin muistolle-nimisenä). Onneksi pääsin nytkin katsomaan ja sattui vielä sopivasti olemaan vapaapäiväkin.

 Mikä ihme on 24 HR Plays? Se on amerikkalaisten Tina Fallonin ja Philip Naudén vuosia sitten kehittämä konsepti, jossa joukko käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä saavat 24 tuntia aikaa valmistella muutama pienoisnäytelmä, jotka sitten urakan päätteeksi esitetään yleisölle. Lauantaina klo 21 kuusi käsikirjoittajaa (Riikka Ala-Harja, Elina Kilkku, Ilja Lehtinen, Lauri Maijala, Pärttyli Rinne ja Salla Viikka) aloittivat kirjoitustyön, jonka jälkeen valmiit tekstit arvottiin ohjaajille (Juhana von Bagh, Leea Klemola, Juho Kuosmanen, Mika Leskinen, Riikka Oksanen ja Jussi Sorjanen). Sitten harjoittelemaan... (Käsikirjoittajilla oli tiedossa näyttelijät, jotka kussakin ryhmässä olivat ja mukana oli aina yksi teak-opiskelija/ryhmä).

 Olimme hyvissä ajoin ensimmäisten joukossa paikalla, viimeksi oli melkoista tungosta aulassa ja niin tälläkin kertaa. Esityshän oli loppuunmyyty edellisen tapaan, uniikkia matskua olisi luvassa ja se takuulla kiinnostaa niin yleisöä ja alan ammattilaisiakin. Bongasin paikalta ainakin Heidi Heralan, Seppo Maijalan, Lotta Kaihuan, Eero Ritalan, Tommi Korpelan, Elina Knihtilän, Tiina Lymin sekä Heikki ja Santeri Kinnusen. Jäi mukavasti aikaa tutkailla käsiohjelmaa, jossa oli jo nähtävillä tulevien näytelmien nimet ja tekijäporukat. Mielenkiintoni heräsi etenkin "Devade"-nimisen jutun kohdalla, sen kun oli käsikirjoittanut Lauri Maijala ja ohjannut Leea Klemola. Saattaisi olla varsin päräyttävää juttua luvassa nimittäin.

 Klo 19 istuimme jännittynein mielin katsomossa, ja aluksi Akse Pettersson ja Antti Hietala toivottivat itsensä ja Teatteri Takomon sekä Q-teatterin puolesta kaikki tervetulleiksi. Näimme myös lyhyen videon siitä, mitä kaikkea edellisten tuntien aikana olikaan tapahtunut. Seuraavien parin tunnin aikana (väliaikakin oli saatu mahtumaan) näimme sitten seuraavat näytelmät :

1. PYHIINVAELLUS (käsikirjoitus Salla Viikka, ohjaus Juho Kuosmanen sekä näyttelijät Miro Lopperi, Malla Malmivaara, Jukka Pitkänen ja Annu Valonen) Nelihenkinen porukka oli pyhiinvaeltamassa Espanjassa tarkoituksenaan löytää luostari. Mukana nuoripari, eronnut mies sekä nainen, johon mies yritti ottaa lähikontaktia. Suurta draamaa aiheutti ainakin sydämenmallisen kiven katoaminen ja tämä nainen, joka yllärinä palasi matkamuistojen kanssa paikalle.

2. TALOYHTIÖN PIHALLA GARILA JA BORG, SEKÄ KOLMAS. (käsikirjoitus Riikka Ala-Harja, ohjaus Jussi Sorjanen sekä näyttelijät Geoffrey Erista, Iikka Forss ja Cecilia Paul) Nimi oli ainakin varsin erikoinen, pisteineen kaikkineen... ja erikoinen oli itse esityskin. Taloyhtiön pihalla tosiaan pari äijää pötkötteli kalsarisillaan/aamutakkisillaan aurinkoa ottamassa, niskatukien kera. Keskustelivat mm. siitä, onko toisen tukka homeessa ja haiseeko home muka joltakin. Yllättäen pihalle ilmestyi ylhäältäkäsin pallogrilli ja turkulainen tyyppi, joka alkoi selostaa miksi tuli pääkaupunkiseudulle. Hampurilaiset lensivät ja aseisiinkin tartuttiin. Muistan sanoneeni esityksen keskellä vierustoverilleni, että eihän tässä ole mitään tolkkua! Eikä siinä kyllä oikein ollutkaan, mutta varsin viihdyttävä silti. Ja juuri siksi.

3. NAISVIHAN NELJÄ VUODENAIKAA (käsikirjoitus Elina Kilkku, ohjaus Juhana von Bagh sekä näyttelijät Eero Enqvist, Pirjo Lonka, Miiko Toiviainen ja Eeva Semerdjiev) Pave Maijasen "Ai-jai-jain" tahdissa alkoi tämä pläjäys ja hämmentynein mielin seurasin etenkin viiksekästä Pirjo Lonkaa sekä kultaisessa minihamosessa ja pitkässä peruukissa keimailevaa Miiko Toiviaista. Tässä pistettiin sekä mies-että naisroolit sekaisin oikein kunnolla ja pallogrilli oli jälleen mukana. Konmaritus tuli mainituksi ja näimme varsin erikoisen joulupukin. Pirjo Lonka oli melkoinen äijä! Esitys päättyi joululauluihin. (Tänään ihmettelin töissä, miksi Ai-jai-jai soi ykskaks päässäni.)

Väliaika...

4. TODELLISUUS ETSII TEKIJÄÄ (käsikirjoitus Pärttyli Rinne, ohjaus Mika Leskinen sekä näyttelijät Satu Tuuli Karhu, Ella Lahdenmäki ja Sami Lanki) Tästä olin enemmän tai vähemmän pihalla, enkä saanut oikein minkäänlaista otetta. Hieno oli kohtaus, jossa isä oli ohimennen syttynyt tuleen ja hän yritti sammuttaa palavia jalkojaan lattialla kieriskellen.

5. SEITSEMÄN (käsikirjoitus Ilja Lehtinen, ohjaus Riikka Oksanen sekä näyttelijät Mona Kortelampi, Susanna Pukkila ja Anders Slotte) Tässäkin olin vähän pihalla. Noppa-asioista selostettiin ja oltiin automatkalla jonnekin, auto täynnä viinaksia ja karkkia. Tobleronesta oli puhetta enemmänkin. Otteeni alkoi taas vähän herpaantumaan tässä.

6. DEVADE (käsikirjoitus Lauri Maijala, ohjaus Leea Klemola sekä näyttelijät Viktor Idman, Katariina Lantto, Jussi Lehtonen ja Mari Naumala) Odotetusti tämä oli illan överein ja hillittömin näytelmä, jota mielelläni olisin katsellut paljon kauemminkin! Näyttelijäryhmä (taisi olla joku Förward Ensemble tms.) saapui pitämään vihonviimeistä kokousta, jossa päätettäisi että nyt lyödään pillit pussiin ja lopetetaan tämä touhu. Yhdellä oli kova kiire aukkareihin (Elisan Hintasaarnaajat etsivät uutta jäsentä) ja ehdoteltiin myös. että hakisi Kotkan Kaupunginteatteriin näyttelijäksi. Ei missään tapauksessa mihinkään vitun Kotkaan! En enää muista miten tilanteeseen päädyttiin, mutta näimme upean ja alkuvoimaisen haka-tanssinkin, yksi riisui kelteisilleen muistellessaan erästä vanhaa proggista ja yleisö suorastaan ulvoi riemusta! Tässä oli energiaa ja meininkiä kunnolla!

 Viisi minuuttia jäi vielä aikaa ennen kuin kellossa tuli 24 tuntia täyteen. Lopuksi kaikki tekijät kokoontuivat lavalle kumartamaan ja kaikki saivat ansaitusti valtavat aplodit.

 Olihan taas katsottavaa! Erikoiskiitokset ansaitsee tekniikkapuoli, miten nopsaan kaikki musiikit, valot ja videot oli otettu haltuun ja miten nopeasti lava tyhjeni kaikesta sälästä edellisen porukan jäljiltä. Tämä on kyllä erinomainen konsepti ja olisi kiva, jos tästä voisi tulla jokavuotinen perinne. Teatterivuosi on aina mukava päättää vähän erikoisemmissa merkeissä. Näistä näytelmistä haluaisin ehdottomasti nähdä jatkoa taloyhtiön pihan porukoihin (lähinnä mihin suuntaan se olisi lähtenyt kehittymään) sekä viimeisenä nähtyyn hulvattomuuteen. Haka-tanssin haluaisin nähdä myös uudestaan!

Tapahtuman toteuttivat yhteistyössä Q-teatteri, Teatteri Takomo sekä TeaK.

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri Vartiovuorella

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Musiikin sävellys Georg Riedel ja Laura Hänninen
Suomennos Leena Havukainen
Laulujen suomennos Leena Havukainen ja Arto af Hällström
Ohjaus ja koreografia Miika Muranen
Puvustus Marjo Haapasalo
Lavastus Elena Turja
Tarpeiston suunnittelu ja valmistus Pirita Linden ja Jaana Ala-Lähdesmäki
Äänisuunnittelu Mikko Koskinen
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Alisa Oksanen
Musiikin sovitus, harjoituttaminen ja taustanauhat Laura Hänninen

Rooleissa : Valtteri Lehtinen, Pihla Pohjolainen, Samuli Muje, Sohvi Roininen, Maija Koivisto, Antti Lang, Miiko Toiviainen, Ville Mäkinen, Anna Pukkila, Jenni Helenius, Mikko Kauppila, Tiina Pasanen, Joonatan Perälä, Saara Sillvan ja Jarkko Kallionpää

 Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjat eivät ole minulle lainkaan tuttuja, eivät liioin Peppi Pitkätossutkaan. Lapsena taisin keskittyä kirjojen sijaan lukemaan sarjakuvia (Nakkea ja Aku Ankkaa), vaikka kirjastoautolta vinoja pinoja kirjojakin kotiin raahasin. Mitä lie opuksia ne sitten olivat, Vakoilijan käsikirjaa ja muuta varmaankin. Eemeli-aiheiset elokuvat tuli katseltua sitten hyvinkin tarkkaan ja muistan olleeni hivenen pihkassakin vilkkusilmäiseen veikeään pellavapäiseen Eemeliin, jota näytteli Jan Ohlsson. Googletus paljasti, että Jan on nykyään 54-vuotias ja pellavapäinen edelleen. Sing-duudel-dei-sing-duudel-deiii ja tietokonealalla, jotenkin lipevän näköinen tyyppi. Näin ne lapsuuteni haaveet murenivat hetkessä. Elokuvista muuten suosikkikohtaukseni oli se, kun ilkeä Komentoora putosi sudenkuoppaan ja se, kun possuressu ja kukko menivät popsimaan käyneitä kirsikoita, ja otukset toikkaroivat kännipäissään pitkin pihoja. Eri hauskaa oli pikku-Tallesta se!

Markkinameininkiä, etualalla Eemeli (Valtteri Lehtinen) 

 Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella en ollut koskaan aiemmin käynyt, Luostarinmäellä kylläkin muutaman kerran. Olisihan se pitänyt muistaa, että sisäänkäynti teatteriin on samoilta kulmilta, vaan ei. Vesisateessa lähestyin koko mestaa ihan väärästä suunnasta ja meinasi hetkittäin jo usko loppua, etenkin kun sateenvarjoni oli mennyt tuulessa ympäri muutamaankin otteeseen. Tulipahan tehtyä pieni kävelylenkki pirteässä kesäsäässä.

 Eemelin metkuja oli lähtenyt katsomaan kolonna isovanhempia lapsenlapsineen ja äitejä ja isiä piltteineen. Meikäläinen siellä taas oli kuin orpo piru ja muutama muksu katselikin minun touhujani aika pitkään kera ilmeen "omituinen täti kun on yksistään täällä". Lapsille ja lapsenmielisille tämä tietysti on, joten kohderyhmässä ollaan vahvasti! Hiukan ennen esityksen alkua itse Eemeli (Valtteri Lehtinen) ilmestyi talon katolle kurkistelemaan ja aiheutti pientä hässäkkää katsomon puolella, jossa selvästi aktivoiduttiin. Jossain takanani istui muuten tomera kommentoijapoika, joka muisti selostaa koko ajan mitä kohta lavalla mahdollisesti tulee tapahtumaan (aina ei mennyt kommentit kohdalleen, kuten se että Eemeli ei ampunut pyssyllä rosvoa päähän) ja alkuvaiheessa kuului topakka toteamus "Hei tosi paljon porukkaa täällä Vaahteramäellä!" silmäillessään ympäri katsomoa.

 Heti alusta alkaen oli selvää, että tässä esityksessä on menoa, meininkiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllin kyllin. Ja omituisia hahmoja, se tuli myös selväksi... Miika Murasen ohjauksia olen sen verran monta jo nähnyt, että osaakin odottaa sitä, että paikallaan ei juuri pönötetä vaan koko ajan on jotain liikettä meneillään ja repliikitkin huudellaan vauhdissa. Kyllä siinä hiekka pöllysi kun Kissankulman väki pisti tanssiksi ja muutenkin vipinää kinttuihin, vähän vettäkin ripsi mutta se ei meitä katoksen alla istuneita haitannut lainkaan.

Eemeli, Iida ja Pöperö-Maija 

 Tuttuja juonenkäänteitähän Vartiovuoren Eemelissä on : soppakulho jää päähän ja tohtorin luona visiteerataan (Mistä näitä hivenen outoja viiksekkäitä tohtoreita muuten sikiää? Ne ovat näemmä uusiutuva luonnonvara, tällä kertaa tohtorintakki päällä häiläsi Mikko Kauppila, joka tuli viime vuonna tutuksi Työviksen Mestaritontun seikkailujen yli-innokkaana nuoren Mick Jaggerin näköisenä prinssinä.), pikkusisko Iidaa hilataan lipputankoon ja naamaa maalataan siniseksi, Liina-piian hammasta poistetaan, käydään markkinoilla ja kaveerataan Aatu-rengin kanssa, isä astuu hiirenloukkuun ja jää jumiin ulkohuussiin ja pitoja järjestetään. Missä oli muuten veripalttu? Valtaisaa nakkimakkaralenkkiä heiluteltiin ja hupaisaa oli se, että tässä vaiheessa edessäni istuvaa porukkaa alkoi hiukoa ja kaivoivat nakkipaketin jostain esiin. Kyllä harmitti, etten itse älynnyt moista.

 Huippusöötin hymypoika-Eemelin touhuja seuratessani hokasin, että ei hän ole mikään tahallinen metkuilija! Kovastihan hän on avulias poika ja haluaa vain muiden parasta, eihän tahallaan keppostele. Mitä nyt isän saappaan kaataa täyteen vettä, jotta tulee puhdasta ja mitä nyt Iidaa hilaa lipputankoon, jotta tämä näkisi hiukan kauemmas. Itseäni harmittaa vietävästi, etten aikoinani itse älynnyt leikkiä esim. serkkupoikain kanssa lavantautia! Mikä innovaatio! Vielähän sitä ehtisi, mutta voisi töissä tulla sanomista jos istuisin kassan takana naama sinisenä.

Anttoni-iskä jumissa 

 Anttoni-isän (Samuli Muje) kärvistellessä vatsakipujen kanssa huussissa tuli taas todettua se, että pieruhuumori se kestää sukupolvesta toiseen. Voi sitä naurun määrää! Takaa-ajokohtaukset ovat myös ns. varma nakki, jolla pikkukatsomon saa villiintymään. Välillä olikin aika levotonta meininkiä katsomossa, hölinää ja välikommentteja oli niin runsaasti, etten aina edes kuullut mitä näyttämöllä sanotaan tai lauletaan. Kommentit liittyivät niin estradin tapahtumiin, rosvon mahdolliseen piilopaikkaan, pissahätään kuin myös siihen, että juuri se käsilläollut pillimehu ei tällä kertaa kelvannut. Niin välitöntä ja aitoa, vain lastennäytöksissä on näin rento meininki ja hölinä ei liiemmin häiritse vaan ikään kuin kuuluu asiaan. Täysin hiljainen lapsikatsomo on harvinaisuus ja hivenen pelottavakin ajatus.

 Pelkällä naurulla ei kylläkään selvitty, sillä tiettävästi ainakin yksi pikkuneiti pillahti itkuun aina Pöperö-Maijan (Miiko Toiviainen) nähdessään, enkä tarkoita nyt itseäni. Elokuvissa Pöperö-Maija oli vähän höppänähkö viirusilmäinen liinapäinen mummeli ja nyt kaikkea muuta! Heti kättelyssä Pöpis kiipesi katolta helmat korvissa kissa suussaan (?) ja veteli sellaisia kauhukuvia lavantaudista ja muusta, että vähemmästäkin alkoi katsomossa polvet tutista. Muori vielä muistutti herttaisen mummelin sijaan taiteilija Outi Heiskasen ja jo ikääntyneen lettipäisen Game of Thrones-lohikäärmeäidin sekoitusta, ja mukana oli myös aimo tujaus erästä uteliasta Vanha-Jaakkoa. Sen verran kiinnostuneena Pöperö-Maija tutkaili niin markkinoiden parrakasta naista kuin rempseää ja salskeaa Pulteriakin. Miiko on kyllä elementissään näissä erikoisissa hahmoissaan, siitä olen jaksanut paasata pitkin kevättä ja paasaan jatkossakin tilaisuuden tullen.

Aatu etualalla markkinoilla, parrakas nainen vihreissä vas.

 Muista hahmoista ja roolihenkilöistä varsin eläväisinä mieleeni jäivät suloinen pikku-Iida (Pihla Pohjolainen), ei-niin-pahansisuinen iskä (Samuli Muje), pöhkö tohtori (Mikko Kauppila) sekä mystinen Varpunen (Jarkko Kallionpää). Välillä tuntui, että näyttelijöitä olisi ollut määrällisesti enemmänkin kuin tämä porukka, sen verran moniin rooleihin väki taipui. Hauska oli myös Luukas-hevonen (Ville Mäkinen), ikkunoista kurkkiva mummosakki ja tohtorin odotushuoneessa istunut nainen neljän pienen nyytin kera. Mieleeni jäi myös kahvikestien hidastettu nyökyttelevä jutustelukoreografia. Olipahan muuten mahtavan kokoisia lihapullia ruokakesteillä!

 Odotin vähän, että lopuksi olisi yhteislauluna kajautettu "Vooooooooi herranjestas minkälainen lapsi oli hännnnn", mutta eipä sitä tullut ja jokainen täten laulelkoon kotonaan sydämensä kyllyydestä, siinä samalla kun maalaa pikkusiskonsa naamaa ei-vesiliukoisella tussilla siniseksi.

 Semmoinen oli meikäläisen ensivisiitti Vartiovuorelle. Kyllähän siellä viihtyy niin nuoret kuin vanhatkin. Ensi kesänä näyttämön valloittaa Rölli!

Esityskuvat (c) Viacheslav Vinokurov

 (näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vartiovuoren väelle kutsusta!)

Kerran vielä Vampyyrien tanssi

Vampyyrien tanssi, eli miten Teatterikärpäseltä lähti homma pahasti käsistä. 

Reilu viikko on kulunut HKT:n Vampyyrien tanssin viimeisestä näytöksestä, työryhmäläisillä on takuulla aatokset jo kesälaitumilla tai seuraavissa proggiksissa mutta meillä "hurahtaneilla" on vielä

paljonkin hampaankolossa kirjaimellisesti. Twitterissä keskustelut jatkuvat, ei yhtä kiivaina kuin hurjimpaan aikaan ja monella pyörii yhtä jos toista aatoksissa tanssiaisiin liittyen. Teen nyt pienen summauksen varsin erikoisesta keväästäni...ja kirjoitan samasta aiheesta neljättä kertaa. Kiitos ja anteeksi! Tekstikin jostain syystä pomppii miten sattuu!

 Minullahan oli alunperin varaus vain ensi-iltaan. Kevään tärpeissäni juhlallisesti mainostin aikovani mennä katsomaan Vampyyrien tanssia "jossain vaiheessa" ja nimenomaan tähtäimessäni Jonas Saari kreivin roolissa ja Miiko Toiviainen Alfredina. Miksikö juuri nämä? Porukassa oli toki paljon muitakin hyväksihavaittuja tyyppejä, joita olin kuitenkin onnistunut näkemään useaankin otteeseen vuosien varrella eri produktioissa, mutta herrat Saaren ja Toiviaisen olin nähnyt aiemmin vain kertaalleen ja kyseessä olisi siis ns. harvinaista herkkua. Pidin peukkuja, että tämä kombo olisi samassa esityksessä isommissa rooleissa, "ettei sitten tarvitse jatkuvasti Helsingissä rampata".

 Toisin kävi. Ensi-illassa kreivin roolin vetäisi Mikko Vihma ja Alfredina oli Petrus Kähkönen. Aatokset olivat enskarin jälkeen "ihan okei", tosin silloin suurimman vaikutuksen yllättäen teki Magdan roolissa nähty upea Laura Alajääski. Istuin suhteellisen kaukana jo kovasti koitin tiirailla ensemblen joukosta Jonasta ja Miikoa huonohkolla menestyksellä. Huvittaa myös se, että enskarin jälkeen olin sitä mieltä, jotta Antti Timosen proffa oli minun makuuni vähän turhan koominen hahmo. Hah hah!

 Koskapa HKT:n sivuilta löytyi vuorottelulista, menin sitten sen perusteella varaamaan liput pariin muuhunkin näytökseen, koska Jonas ja Miiko. Ihan huhtikuulle varasin, kuun alkuun ja toiseksiviimeiseen näytökseen. Kolmella esityskerralla siis selvittäisiin tästä, ja sekin olisi paljon se. Enskarin jälkeen sain nukuttua yöni mainiosti ja Twitterin puolella kirjoittelin maltillisesti enemmänkin aiheesta kuin aiheen vierestä. Toki aloimme kehittelemään vampyyriaiheisia elokuvia ja kirjallisuuttakin, suosikkinani tästä kotimainen klassikko "Aatamin puvussa - ja vähän vampyyrinkin" sekä kuuluisa aikalaiskuvaus "Täällä vampyyrin alla I ja II", kirjoittanut Väinö Linna.

 Jokin sammumaton polte alkoi sitten hiljalleen kytemään ja löysin itseni helmikuun puolivälistä Peacockista, ja nyt lykästäisi sillä lavalla tositoimissa niin Jonas kuin Miikokin. Siinä samalla hokasin, että Tuukka Leppänen on proffana vielä hullumpi ja yllättäen alkoikin koomisuus maistumaan makealta. Olin järkännyt pienehkön tapaamishetken itselleni herrojen kanssa esityksen päätteeksi ja jännitti koko esityksen ajan jo niin paljon, etten pystynyt kunnolla keskittymään katsomiseenkaan. Olin sen verran alhaalla katsomossa, että onnistuin katselemaan "sillä silmällä" ensemblen touhujakin ja pasmat sekoitti myös Wolverine-vampyyrin ja Rastatukan kohtalainen kuumuusaste. Treffeillä kädet tärisi ja puhuin ihan höpöjä, normaalia höpömpiäkin vielä.

Saskia ikuisti nämä sangen iloluontoiset treffit 

Mitä sitten tapahtui, en enää muista itsekään. Joka tapauksessa olin Peacockissa taas parin viikon päästä ja tuli bongattua vihdoinkin eräs Valkosipulinnuolija, joka löytyy kyläläisten joukosta silloin kun Miiko ei ole Alfredin roolissa... Twitterissä oli hyvän aikaa ollut käynnissä ns. "kenen joukoissa seisot"-tyylinen keskustelu, eli jos pitäisi valita tiimi, kenen joukkoihin liittyisit. Hyvin nopeasti löytyi muutaman hengen #TeamGustav (valkosipulinnuolijan nimi), jota sitten mainostettiin jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Sekin homma lähti vähän käsistä sitten...

 Koko homman lopputuloksena oli kauhea univelka, luottokorttivelka ja lukuisa määrä kaupantädin aamuvuoroja, joissa tuijotin seiniä lasittunein katsein ja pistin makkaroita hyllyyn liukuhihnamaisella otteella. Koneet kävi kyllä, mutta ohjaimissa ei ollut ketään. Kaikenkaikkiaan sain ruhoni raahattua Peacockiin yhdeksän kertaa, joka on omassa teatterikäyntien historiassani ennätys. Edellinen oli seitsemän kertaa samaa näytelmää, ja sekin parin vuoden sisällä, tämä siis käytännössä parissa kuukaudessa. Sain myös paljon uusia tuttavuuksia katsomon puolelta, "kyllä koira koiran tuntee" jne. Minähän en muuten myös viihdy eturivissä, mutta kummasti sieltäkin itseni muutaman kerran löysin. Hupsista!

 Mikä siinä Vampyyrien tanssissa nyt sitten niin viehätti ja sai minutkin hurahtamaan? Sen kun tietäisi. Hahmogallerialla on kyllä suurin syy, sillä sieltä löytyi kyllä jokaisella jotakin ja meikäkin huumaantui eri kerroilla eri tyypeistä. Kumpikin Sarah oli omalla tavallaan loistava, Mikko Vihman kreivi ylväs ja varsin vaikuttava näky, piskuinen Hanna Mönkäre tanssi ja liiteli keijun lailla ja toisaalta taas oli karmaiseva vampyyri kuin suoraan japanilaisesta kauhuleffasta, Samuel Harjanne ja Herbertin viitanheilautukset, aloin fanittaa Petrus Kähköstä huolella ensimmäistä kertaa ym. ym. Proffat Leppänen ja Timonen hölmöilivät itsensä taidokkaasti kansan sydämiin ja tekivät siinä sivussa melkoisen määrän kummallisiakin kirjalöytöjä kreivin hyllystä. Minulla nousi äidillisen huolehtivaisia tunteita niin Miikon Alfredia kuin punkkarivampyyrihahmoakin kohtaan, olisin mielelläni adoptoinut molemmat. Gustavia en valitettavasti koskaan päässyt kiittämään henk.koht. Toisenlaisia tuntemuksia sen sijaan heräsi niin Lauran Magdaa, Unto Nuoran Rastatukkaa (miten joku voi olla niin hot?) kuin Sami Paasilan Wolverinea kohtaan. Ja suunnaton kummitätimäinen ylpeys Jonaksen kreiviä kohtaan! Ihme touhua... Surua ei sentään kukaan herättänyt, kaikkea muuta kyllä senkin edestä. Ihmekin tapahtui, sillä jostain syystä tykästyin ensi-iltaällötyksen jälkeen Risto Kaskilahden Chagaliin!

(c) HKTn Instagram 

Sukkahahmotkin tuli teetettyä isän vanhoista sukista... äiti väsäsi! 

 Toiseksiviimeisessä esityksessä vietettiin myös toistamiseen Vampyyrien iltaa (aiempaan en muiden kiireitteni vuoksi ehtinyt), ja yleisö sai pukeutua vampyyrivermeisiin haluamallaan tavalla. Meikäläinen hankki huokean maskin eli tekoverta ja mustaa luomiväriä, vampyyripiilarit oli hankittu jo aiemmin ja irtohampaat, joiden kiinnityksessä oli suuria ongelmia. Varmuudeksi hankin vielä tekohammaskiinniketahnaa, jotta hammasosasto pysyisi tositoimissa kunnolla. Harjoittelin lookkia kotona pariin otteeseen ja onnistuin pelästyttämään niin putkiremonttia evakossa olleen äitini, isäni ja aviomieheni, joka totesi rakastavasti "Hyi saatana!" kun näki minut maski naamassa ensimmäisen kerran. Kuudessa minuutissa sain meikit naamaani ja jouduin vetämään kaiken lennossa Peacockin vessassa ennen tokavikan esityksen alkua. Hampaat putosivat kertaalleen, mutta lisäsin liimaa ja johan pysyivät.

 Esityshän huipentui siihen, että vampyyrivermeiset saivat mennä lopputanssiin mukaan lavalle ja siellä minäkin heiluin otsatukka hiessä heti tuossa kreivin takana. Katsokaa vaikka tästä. Lopuksi sitten napsittiin vähän yhteiskuvia...

Raili Raitala ja minä

Petrus, minä ja Laura 

Sami Paasila ja minä

Mikko Vihma ja minä

Unto Nuora ja minä (hieno pari!) 

Proffa Leppänen ja minä

 Maskit jynssäsin kotimatkalla junan vessassa ja neljän tunnin unilla töihin ja siitä viimeiseen näytökseen, jossa minulla oli haikeansekavaniloiset tunnelmat. Toisaalta olin helpottunut siitä, että tämä hullutus loppuu tähän ja saa taas muuta ajateltavaa, toisaalta suretti se, ettei tätä porukkaa ja näitä hahmoja tulla näkemään enää koskaan. Iloinenkin olin, ja se pirteys tulee esiin etenkin näissä kuvissa.

Kreivi Vihma iski bloggaajat (c) Jaakko Virtanen

Vampyyriphotobomb by Kirsi, Petrus-Alfred ja minä (c) J. Virtanen

 #TeamGustav sai aikaan vielä sen, että juhlallisesti ojensimme Miikolle asiaankuuluvan mukin ja kortin. Gustav lienee kuopattu, mutta TeamGustav elää ja voi hyvin.

Team Gustav Forever !! (c) Meri Tuuli

Superiloinen Miiko (c) Katri Leikola 

 Kiitos kaikille asianosaisille, jotka teitte tästä keväästä sangen erityislaatuisen! Sain houkuteltua myös mukaani ensikertalaisia uhreja, joista yksi hurahti äitinsä kanssa pahemman kerran, toinenkin neljä kertaa ja oma äitinikin oli viimeisessä näytöksessä mukana. Erityiskiitos vielä Unto Nuoralle, joka toi minulle viimeisen esityksen päätteeksi Von Krolock Brüder-julisteen, joka sai kunniapaikan makuuhuoneen seinältä...

Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä / Teatterikorkeakoulu

Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä / Teatterikorkeakoulu, Studio 4

Ensi-ilta 20.4. 2016, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Ohjaus Tiina Pirhonen
Muusikko Hannu Risku
Valosuunnittelija Anniina Veijalainen

Näyttämöllä : Paavo Kinnunen, Joonas Kääriäinen, Mari Naumala, Sohvi Roininen, Sonja Salminen ja Miiko Toiviainen

 Mitä saadaan, kun päästetään irti kuusi näyttelijäopiskelijaa, muusikko ja valosuunnittelija, yleisö antaa aiheen ja sitten startataan? Lopputuloshan tulee aina yllätyksenä niin katsojille kuin näyttämöllä huhkivillekin, ja sehän tässä improilussa niin herkullista onkin. Olen huomannut sen, että mitä enemmän jostakin esityksestä tiedän ennalta, sitä suuremmat ennakko-odotukset minulla on ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä tulen pettymään rankasti, etenkin jos tietää jännimmät juonenmutkat etukäteen. (Poikkeuksiakin toki on, kuten esim. Jyväskylän KT:n Ruokahissi, mutta noin niin kuin yleisesti.) Haluan, että minut yllätetään! No, improjutuissa tätä vaaraa ei ole, sillä tiedossa ei ole edes esityksen nimeä ja kaikki tapahtuu meille kaikille ihan just nyt. Ja huomenna kupletin juoni on täysin toisenlainen, eli pitäisi siis mennä katsomaan nämäkin kaikki...

Jännän kolmiulotteinen kuva... (c) Teatterikärpänen

 Ihme kyllä, olin elämäni ensimmäistä kertaa TeaKissa katsomassa esitystä! Ovesta sisään olin toki astunut pari kertaa aiemminkin käydessäni muutama vuosi sitten kritiikin mestarikurssia, jonka jätin kesken ja siksi tämmöisiä jorinoita joudutte lukemaan jatkossakin. Tämä esitys nähdään Studio 4:ssä, joka sijaitsee aulan perällä. Löydätte kyllä perille, sillä minäkin löysin ja se on jo paljon se.

 Ovet aukenivat muutamaa minuuttia ennen esityksen alkua ja pari ensi-iltalaista sieltä tupsahti jakamaan lappusia, joihin saisi kirjoittaa tulevan näytelmän nimen. Pistettiin aivoriihi käyntiin ja kynät suihkivat. Minulla ei sytyttänyt sitten millään, jännä miten tositilanteessa ei tule mitään järkevää mieleeni! Lopulta päästiin katsomoon ja tunnelma oli kuuma kuin löylyssä, muutama jo vähensi vaatetustaan ennen kuin esitys ehti edes alkaa ja professori Björkmanin päälaki kiilteli edessäni lupaavasti jo tässä vaiheessa. Valot valmiiksi, muusikko Hannu Risku soittimensa ääreen ja intoa ja jännitystä täynnä olevat illan tähdet kehiin. Voi sitä silmien loistetta! Lappusista lueskeltiin ehdotelmia ja pohdittiin, minkä kohdalla lamppu pään päällä eniten syttyisi. Oli mm. "Kolmas perhe vasemmalta"-ehdotus, muitakin mainioita jotka tosin painuivat unholaan. Tämän näytelmän nimeksi tuli "Elämännälkä", ja yleisöltä pyydettiin vielä yksi ehdotus tulevaksi tapahtumapaikaksi. Vähän yllättäen se oli baari.

Miiko, Paavo ja Sohvi (c) Auli Karra 

 Ensimmäisen puoliskon aikana näimme mm. papuja viljelevän sulttaanin puolisoineen (Paavo Kinnunen ja Sohvi Roininen) kera nöyrien palvelijoidensa, jotka oli aikoinaan orporaasuina pienokaisina kadulta pelastettu. Palvelusväki yllätti isäntäväen pienellä lauluesityksellä, jossa tuntui korostuvan "lämmin käsi ja lämmin sydän" ainakin toistoista päätellen. Etuoikealla edessäni istunut proffa hytkyi tuolissaan. Muutenkin oli esityksen edetessä hauska seurata yleisön reaktioita, vähän stalkkaajaluonne kun olen. Jotkut nojautuivat uteliaina tuolissaan eteen päin, pari hekottajaakin oli joukossa ja se meinasi ainakin minua naurattaa vielä enemmän, ja meikäläinenhän lähtee hepulikohtauksen reunamilla valumaan tuolilta alas. Oli aika lähellä eilenkin se.

 Lisäksi nähtiin tähtinäyttelijä Kari Mattinen (Miiko Toiviainen) kera lukihäiriöisen vaimonsa Saaran (Mari Naumala) tutkimassa uuden levysoittimen äärellä kokoelmaa, ja sieltä iski silmään levyharvinaisuus vuosien takaa, Mad Bunchin esikoislevy! Bändi tietenkin tuli lavalle vetämään hittibiisiään ja 'Anna mennä, Rico!' - kehoituksesta pääsolisti Rico (Paavo Kinnunen) alkoi vetää sellaista settiä, että itse Remukin olisi ollut ihmeissään. Minusta tuntui, että kohta katkeaa verisuoni päästä kun nauratti niin paljon. Jollain tavalla myös itketti, kun tiesi että tätäkään ei enää nää koskaan?

(c) Auli Karra 

 Eikä siinä vielä kaikki. Kari nähtiin meikkaamassa pukkarissa kera Simpan ja Harrin (Joonas Kääriäinen ja Paavo Kinnunen), näillä kun oli teatteriryhmä Vanhat Ahvenet ja hiukan erilainen tulkinta Kolmesta sisaresta. Moskova tuli mainittua ainakin ohimennen. Tutustuimme myös baarinpitäjään (Sonja Salminen) ja uskolliseen asiakaskuntaan. Nurkkapöydässä istui sympaattinen vanhus (Paavo K), joka paljastui kuuluisaksi näyttelijäksi, siitä telkan kurkkumainoksestakin tutuksi... Vaikutti hivenen tutulta tämä, heh.

 Väliajalla otettiin kaikki vähän happea, ja homma pistettiin pakettiin sitten lopuksi. Sulttaanin pavuissa oli outo sivumaku ja selvisi, että epätoivoinen mies oli mennyt yhdistämään viemäriverkon viljelyksien kasteluveteen ja pavut maistuivat ties mille. Tästä suivaantuneena mies pisti sikalansakin palamaan ja possut kärventyivät hengiltä ihan siinä meidän silmien alla. Näimme myös uskomattoman kauniin ja monimuotoisen vesiputouksen, ja tässä vaiheessa lipsahdettiin nykytanssin puolelle. Mitä liikkeiden harmoniaa ja sulavuutta! Todella kaunista katsottavaa, oikeasti! Sinne virran vietäväksi olisin itsekin mielelläni pulahtanut, kuten sulttaanin vaimokin teki.

 Entäs se Kari? No, Hesarin ilkeä kriitikko oli mennyt haukkumaan miehen täysin luuseriksi ja elämänjanonsa ja -nälkänsä menettäneeksi, ja mies sortui uhkapeleihin ja sai potkut teatterista. Vaan kannatti mennä baariin kuulemaan palautetta fanilta ja viisauksia vanhemmalta kurkkumainoksesta tutulta näyttelijäkollegalta, joka tunsi aikoinaan Tauno Palon ja Tauno Suuri saapuikin paikalle kertomaan jotain todella tärkeää. Tämän voimin Kari sai uutta virtaa ja tajusi, mikä elämässä on arvokasta.

 Illan kruunasi tietysti Mad Bunchin paluukeikka ("Hittoako minä näitä tuoleja lavalle tuon kun nyt ollaan keikalla!" tuumasi Kari) ja "Anna mennä, Rico!" kun kajahti ilmoille, en tiedä olisiko itkenyt vai nauranut. Kertosäe "I love you more than I should" tarttui illan korvamadoksi ja soi päässä vieläkin. Hittiainesta ja niin herkkää. Enää puuttui, että yleisö olisi kaivanut sytkärit esiin ja olisi tehty kädet ilmassa aaltoja. Tunnelma oli katossa.

 Tähänhän olisi voinut alkuun laittaa, että "sisältää juonipaljastuksia". Väliäkös sillä, koskapa samanlaista ei tulla onneksi/valitettavasti enää koskaan näkemään. Vieressäni istunut pariskunta pudisteli päätään, pyyhki silmäkulmiaan ja totesi "on nää uskomattoman ihania!" ja tuohon oli minunkin helppo yhtyä.

Joonas ja Sonja herkistelee (c) Auli Karra 

 Loppukommentit : olihan siellä muutamakin kuollut hetki ja tilanteita, joissa jäätiin hiukan junnaamaan, mutta hienoja pelastuksia ja käänteitä myös näiden vastapainoksi. Minuun teki jälleen kerran vaikutuksen into, poskien hehku ja silmien loiste, heittäytyminen tilanteen vietäväksi. Impro on vaikea laji, se on todettu jo aiemminkin. Nyt kyllä nähtiin muutama niin briljantti kohtaus, että haluaisin nähdä saman uudestaankin, jos olisi mahdollista. Se vesiputous etenkin, ja Mad Bunchin energinen keikka...

 Esityksiä huhtikuun loppuun, lisäinfoa tämän linkin kautta.

(näin esityksen TeaKin kausikortilla)