Anna Karenina ja Forever Young / Kotkan Kaupunginteatteri

"Kaikki huusi että terveisiä Kotkasta, siellä kunnon kundia ei päähän potkasta" lauloi muinoin kotkalaissyntyinen Junnu Vainio kappaleessaan Mä en muista mitään. Mä muistan sen sijaan paljonkin! Kotkan Kaupunginteatterissa tuli blogin ruuhkavuosina visiteerattua monta kertaa vuodessa ja reissut Kotkaankin loppuivat kuin seinään pistettyäni blogin telakalle. Sitä ei vaan yksinkertaisesti innostanut lähteä kovin pitkälle enää, ei vaikka kuinka olisi kiintoisaa katsottavaa. Edellisestä reissusta etelärannikolle olikin vierähtänyt peräti kahdeksan vuotta, ja jälleennäkemisen riemua ja kevättä oli vahvasti ilmassa menneenä lauantaina, kun pitkän tauon jälkeen Kotkaan palasimme. Päivän aikana tuli nähtyä kaksi hyvin erilaista esitystä, ja molemmista lyhyet raportit samaan postaukseen. 

 Tolstoin Anna Karenina kuuluu niihin klassikkoteoksiin, joiden katsomista muinoin välttelin vuosikaudet, koskapa ystäväni oli nukahtanut Porissa katsomoon ja piti näytelmää äärimmäisen tylsänä. Parikymppiselle se ei välttämättä ihan kolahdakaan, mutta näin iän ja kokemuksen karttuessa kolahtaa sitten senkin edestä. (Tätä ennen olin nähnyt Anna Kareninan Tampereen Teatterissa vuonna 2018.) Näytelmän julistekuvasta voi jo havaita tiettyjä asioita. Kaunis, vakava aikuinen nainen katsoo jotenkin surumielisesti suoraan silmiin ja ytimeen. Mistä moinen ilme ja katse? 

(c) Teemu Kavasto / Hank

 Anna Kareninalla (aina yhtä upea ja entistäkin valovoimaisempi Ella Mustajärvi) on pieni poika ja vaikutusvaltainen aviopuoliso Karenin (Jarkko Sarjanen). Tyyliä, rahaa ja statusta on, vaan onko rakkautta? Äidinrakkautta kyllä riittää. Juhlissa vain yksi viaton tanssi ja liian pitkä silmiinuppoutumishetki komean Vronskin (Juho Markkanen) kanssa, ja se on menoa sitten, vaikka yrittäisi pyristellä vastaan. Anna on valmis heittäytymään täysillä intohimon ja tunteen vietäväksi, hinnalla millä hyvänsä - ja teolla on seurauksensa. Tietynlainen vapaus ei tuokaa onnea ja auvoa, vaan kylmää kyytiä tunteiden vuoristoradalla. Poikansa tapaamista Kareninilta anova Anna nostaa palan kurkkuun. "Sinä teit valintasi!" lataa Karenin faktat pöytään, ja näinhän se on, mutta... 

Anna ja Vronski

 Siinä ohessa näytelmän muut roolihenkilöt kokevat pettymystä, pettämistä, erinäisiä haasteita ja niistä selviytymistä. Onnenhetkiäkin koetaan, ohikiitäviä ja aaltoilevia. Elämä on yhtä juhlaa, vai onko? Olen onnellinen Kittyn (raikas uusi tuttavuus Ronja Keiramo) puolesta kun päätyi vihille Levinin (Mikkomarkus Ahtiainen) kanssa, Vronski olisi taatusti saanut aikaan vain särkyneen sydämen ennemmin tai myöhemmin. 

 Näytelmän visuaalinen ilme teki vaikutuksen. Alussa Anna saapuu näyttävästi paikalle värikkäässä puvussaan helmat lattiaa viistäen ja ajan kuluessa värit vaihtuvat mustaan, juhlapuvut housupukuun. Lavastuksessa korostuu mielestäni tila, suurta ja näyttävää seinämaalausta ja pylväitä myöten. Ihmisten välinen etäisyys. Tilaa on, mutta happea ei. Kaikilla on kiire poistua näyttämöltä ripeästi. Joihinkin kohtauksiin odotin eeppistä maalailevaa taustamusiikkia mutta ei, on vain hiljaisuus ja sanattomuus. Eipä tosielämässäkään musiikki ala soimaan sanojen juuttuessa kurkkuun, päässä ehkä ja sielläkin vain kohinaa.

Anna ja Karenin

 Kaiketi epähuomiossa (vaiko tarkoituksella?) näyttämölle jäi pitkäksi aikaa pyörimään Vronskin rakkauskirje Annalle, rypistettynä paperipallona. Sitä potkittiin, sen päälle astui Karenin useaan otteeseen. Sen piti olla poissa näkyvistä, mutta siinä se pyörii tallottavana ihmisten jaloissa. 

 Yli sata vuotta sitten kirjoitettu klassikko on syystäkin klassikko ja voisi tapahtua missä ja milloin vain, ja tsaari-maininnasta huolimatta tuotu nykyaikaan vakuuttavasti. Tosin Stivan (Osku Haavisto) suoraan yleisölle suunnattu lause sodasta oli ehkä turhan alleviivaavaa kuitenkin. 

 Erittäin tyylikäs, pysäyttävä lopetus! Täysi salillinen katsojia palkitsi näyttelijät runsain aplodein. 

 ~

ANNA KARENINA 

Ensi-ilta 24.1. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Ella Mustajärvi, Juho Markkanen, Jarkko Sarjanen, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Miia Maaranen, Ronja Keiramo, Marika Huomolin ja Anne Niilola 

Alkuperäisteos Leo Tolstoi, sovitus ja ohjaus Pasi Lampela, lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová, valosuunnittelu Petteri Pietiäinen, äänisuunnittelu Kaj Gynther, videosuunnittelu Lucie Kuropatová ja Petteri Pietiäinen, naamioinnin suunnittelu Silja Huuhtanen

Esityskuvat (c) Jukka Koskinen (julistekuva Teemu Kavasto / Hank) 

***

 Täysin toisiin tunnelmiin vei sitten pari tuntia myöhemmin musiikillinen komedia Forever Young - Ikuisesti nuori, jota esitettiin myös suurella näyttämöllä. Aina se jaksaa hämmästyttää, miten nopeasti teatterin ammattilaiset muokkaavat tilan ja tunnelman niin lyhyessä ajassa aivan toisenlaiseksi, vielä kun mukana oli Anna Kareninassakin näytellyttä väkeä. Teatterin taikaa. 

 Forever Young tuntuu pyörivän yhden jos toisenkin teatterin ohjelmistossa, aiemmin en tätä ollut nähnyt. Eletään jossain vuosikymmenten päässä tulevaisuudessa - ajassa, jossa Kotkan Kaupunginteatteri on muutettu vanhainkodiksi ja vielä siellä muutama sitkeä vanhus sinnittelee kellarissa pidellen kynsin (teko)hampain kiinni elämänlangasta. Hoitaja Sara (Lise Holmberg) käy silloin tällöin vetämässä toimintatuokiota ja veisauttamassa iloista yhteislauluvirttä, talonmieskin (Konsta Lippo) piipahtaa paikalla välillä. Hauskaa, että vanhainkodin ei-niin-virkeät asukit ovat tietysti nimeltään Juho, Eeva, Marika, Jarkko ja Mikkomarkus... 

 Seuralaiseni meinasi tukehtua nauru- ja yskänkohtaukseensa, kun porukka lähti erittäin reippaasti vetämään Mörkö se lähti piiriin. Ajattelin jo hetken, että tässä se parituntinen meneekin, oli sen verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kiinnitin huomioni muuten yhteen näyttämöä peittävistä matoista, jonka reuna repsotti. Pelkäsin, että joku siihen vielä kompastuu kunnolla. 

 Vaan annas olla kun hoitaja poistuu! Kyllä lähtee ja vielä virtaa! Jumaleissön, rapistunut kroppa on vain ulkokuori ja sen alla elämä kohisee täysillä, ja kankeat sormet tarttuvat näppärästi erinäisiin soittimiin ja jalkakin nousee. Juhokin pääsi vielä vetelemään muina Travoltoina kuvioitaan, joita minäkin olen nähnyt vuosia sitten vedettävän. Tosin silloin ei tainnut olla makkaroita housuntäytteenä (tosin en ole varma). Biisejä kuullaan tyylistä toiseen ja mahtavalla energialla ja draivilla, jokainen pääsee loistamaan vuorollaan. Hoitajasta kuoriutuu kunnon oopperadiiva ja talkkarikin istahtaa rumpusetin taakse. Ehkäpä suurimman vaikutuksen teki karhealla laulusoundillaan Jarkko, jestas sentään! Olisin kuunnellut enemmänkin, ja nahkahousuthan toimii aina. Upeaa oli kuulla piiitkästä aikaa myös Levottomat, Mikkomarkuksen ja Marikan duetoimana. Alunperin sen lauloivat Samuli Edelmann ja Cata Mansikka-aho 25v sitten, ja siitä tulee mieleeni eräs henkilö ja eräs ajanjakso elämästäni. 

Juho, Jarkko, Mikkomarkus ja You can leave your hat on

 Biisien lomassa sitten muistellaan nuoruutta ja hurjaakin elettyä elämää, paikoin minun nykymakuuni turhan ronskein puhein vaikka tottahan se lie, että nykynuorison kiroilut ei ole mitään ikäihmisten sensuroimattomiin tarinoihin verrattuna. Osattiin sitä ennenkin puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

 Forever Youngista on jäljellä enää pari maaliskuun lauantainäytöstä joten kiirehdi, jos mielit nähdä!

 Tero Aalto Design on tehnyt sosiaaliseen mediaan dystooppisia kuvia erinäisten paikkakuntien maamerkeistä ja Kotka on saanut myös osansa. Tältä se teatteri varmaan näyttää joskus kaukana tulevaisuudessa, ja seinien sisältä kantautuu vielä sähkökitaran sointi ja Get on... 

(c) Tero Aalto Design

~

FOREVER YOUNG - IKUISESTI NUORI 

Ensi-ilta 13.9. 2025 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Näyttämöllä : Juho Markkanen, Jarkko Sarjanen, Marika Huomolin, Mikkomarkus Ahtiainen, Eeva Hautala, Lise Holmberg ja Konsta Lippo

Käsikirjoitus Erik Gedeon, suomennos Sanna Niemeläinen, ohjaus Tiina Pirhonen, musiikin ohjaus ja harjoitus Jouni Bäckström, lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová, koreografia Lotta Wichmann ja naamioinnin suunnittelu Silja Huuhtanen 

Esityskuvat (c) Jukka Koskinen

(Näin molemmat esitykset vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!) 

Ps. Lauantain päätteeksi haastattelin Mikkomarkus Ahtiaista, juttu löytyy lähiaikoina täältä!

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatteri

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Ensi-ilta 1.4. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Sofi Oksanen
Ohjaus Miko Jaakkola
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Anne Niilola, Reeta Vestman, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Toni Harjajärvi, Antti Leskinen (jota näkemässäni esityksessä tosin paikkasi ohjaaja Miko Jaakkola) sekä äänenä Annuska Hannula

Aliide (Anne Niilola) ja Pasa (Toni Harjajärvi) 

 Viime lauantaina oli Kotkan Kaupunginteatterissa tuttu tuplanäytöspäivä. Hämeenlinnasta kun Kotkaan asti lähdetään, usein tulee samalla reissulla katsottua kaksi näytelmää. Tuona lauantaina vaihtoehtoina oli Puhdistus ja Häräntappoase, kaksi täysin erityylistä juttua. Suunnittelin alunperin niin, että katsomme raskaampaa kamaa ensin ja sitten kevyempää illalla, jotta olisi mukavempi ajella kotiin. (Joka tapauksessa meistä riippumattomista syistä ei ollutkaan toista vaihtoehtoa, kun illan Puhdistus oli peruttu...)

 Minähän en tee muistiinpanoja esitysten aikana. Joskus olen merkinnyt muutamia tärkeitä huomioita muistiin väliajalla tai kotimatkan aikana, mutta suurimmaksi osaksi nämä kirjoitukset syntyvät siten, että istun koneen ääreen ja yritän palauttaa itseni takaisin katsomoon kokemaan ja näkemään. Nyt Kotkan reissusta on kulunut neljä päivää ja olen vitkutellut Puhdistus-tekstini kanssa. Häräntappoaseesta oli helppo kirjoittaa. Miksi näin?

 Olen istunut koneen ääreen useampaan otteeseen, mutta ajatus takaisin katsomoon palaamisesta on tuntunut vaikealta ja jopa ahdistavalta. Yksin kotona ollessani on aiemmin ollut sujuvaa kirjoittaa ilman ylimääräistä häiriötä. Tällä hetkellä olen yksin kotona ja kuulostelen jokaista rapsahdusta ja huudahdusta, mikä seinän takaa tai ulkoa kuuluu. Kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. "Kiitos" Puhdistuksen, minusta tuli Kotkassa muutamaksi tunniksi hyvin säikky.

 Eletään vuotta 1992 Viron maaseudulla. Ikääntynyt Aliide Truu (Anne Niilola) istuu pienessä asunnossaan keinutuolissa tyhjin katsein. Jokin (tai joku?) mieltä painaa selvästi. Taustalla sotilaat kuulustelevat kovin ottein nuorta Aliidea (Reeta Vestman). Näiden kahden Aliiden välissä on metalliputkista koostuva seinämä ja lähes 50 vuotta. Yhtäkkiä ovi kolahtaa jossain takana kovaa ja saa minut säpsähtämään. Nuori nainen raahautuu viimeisillä voimillaan Aliiden ovelle apua hakemaan. Nainen on parikymppinen Zara (Ella Mustajärvi), kasvot ruhjeilla ja vaatteet riekaleina. Hän on pakomatkalla, mutta miksi? Ja miksi hän on tullut juuri Aliiden luokse?

Zara (Ella Mustajärvi) 

 Välillä palataan ajassa taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys käyvät dialogia keskenään, vanha Aliide yrittää selittää tekojaan nuorelle ja toisinpäin. Nuori Aliide piilottelee perunakellarissa Hansia (Mikkomarkus Ahtiainen), sisarensa miestä. Sisar Ingel on tyttärensä kanssa karkotettu kauas ja Aliidella on tässä sormensa pelissä. Mustasukkaisuus ja traaginen yksipuolinen rakkaus on saanut hänet tekemään asioita, joiden luulisi kalvavan koko loppuiän. Poikkeusolosuhteissa ihminen on valmis tekemään epätoivoisiakin tekoja. Nyt Hans olisi hänen ja vain hänen, viis siitä että Aliide on naimisissa Martinin (Jarkko Sarjanen) kanssa. Vaan ei - Hansin mielessä jäytää vain Ingel ja se, kauanko pystyy vielä piileskelemään kellarissa. Pois olisi päästävä.

Hans (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Aliide (Reeta Vestman) 

 Pelokas ja säpsähtelevä Zara kertoo Aliidelle tarinansa ja syyn, miksi ja mitä on pakenemassa. Pihaan kaartaa auto, autonovet pamahtavat kiinni, jostain takaa kuuluu pahaenteisiä askelia ja minä en uskalla kohta enää hengittääkään. Zara on piilotettava nopeasti liiankin tuttuun paikkaan. Tekee mieleni sulkea silmät, kun Pasa (Toni Harjajärvi) ja Lavrenti (Miko Jaakkola) astuvat esiin.

 Taisin viettää tämän 2,5h aika lamautuneessa tilassa. Silmäni olivat jälkikäteen jotenkin väsyneet, ihan kuin en olisi räpytellyt silmiäni ollenkaan. Muistan etenkin takaani kuuluneet äänet ja sen hetken, kun Pasa astui hullunkiilto silmissään ensimmäistä kertaa esiin. Järjettömän pelottava hahmo! Muistan Zaran paniikinomaiset liikkeet lattialla ja pelosta tärisevän äänen, Aliiden vapisevat jalat ja vaistomaiset väistöliikkeet Pasan kovistellessa häntä. Muistan nuoren Aliiden puhumassa hymysuin miehelleen ja ilmeen totaalisen muuttumisen, kun mies ei ollut näkemässä. Muistan selänpesun ja hyväilevät liikkeet ilman vastakaikua. Muistan tukitut ilmarakoset ja tuoksun, mikä jäi lopuksi saliin leijumaan pitkäksi aikaa. Loppukumarrusten aikaan minun teki mieleni nousta seisten aplodeeraamaan, mutta en pystynyt. Oli jotenkin lamautunut olo, enkä pystynyt hetkeen sanomaan juuta enkä jaata koko esityksestä.

 Mainitsin aiemmin, että kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. Omaa itseään, menneisyyttään, muistojaan ja valintojaan ei kuitenkaan pysty pakenemaan minnekään kolkkaan maailmassa. Ei Aliide eikä kukaan muukaan.

 En haluaisi nähdä tätä Puhdistusta uudelleen enkä törmätä päivänvalossakaan Toni Harjajärven roolihahmon kaltaiseen tyyppiin. Melkein meni yöunet nimittäin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tehtiin juuri näin ja näyteltiin juuri näin - ja minä näin ja KOIN tämän siten, että kaikki porautui kohtalaisen syvälle ihon alle ja muistiin. Aikamoinen kokemus. Aika harvoin on katsomossa niin totaalisen puristava olo.

 Puhdistus jatkaa Kotkan Kaupunginteatterin ohjelmistossa vielä syksyllä 2017. Lisätietoa tästä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa Anne Niilola

Anne Niilolan tapasin maaliskuussa 2016 Kotkan Kaupunginteatterissa ennen näytelmää Neljäntienristeys.

Vuonna 1963 syntynyt Anne on horoskoopiltaan rapu. ”Olen kotoisin Kuusankoskelta, joka nykyisin on osa Kouvolaa. Tällä hetkellä asun Haminassa. Pitempiä aikoja olen asunut myös Tampereella, Vaasassa ja Lappeenrannassa. Kouluni lukiota myöten kävin Kuusankoskella ja ylioppilaaksipääsyn jälkeen hain opiskelemaan Tampereen Yliopiston draamalinjalle (yleinen kirjallisuustiede ja draamalinja), kolme vuotta meni siellä. Olin hakenut aiemmin Nätylle ja päätin hakea vielä kerran. Ajattelin, että jos nyt ei tärppää, lopetan kaikki teatterijutut ja alan puutarhuriksi”, Anne innostuu heti alkajaisiksi kertomaan ja muistelee aikojaan Eurooppa Nelosessa, Porissa, tarjoiluhommissa ja vaikka missä. Homma lähtee käsistä siis alkuunsa!

Palataanpa takaisin ruotuun… Mitä harrastat? ”Mä harrastan puutarhanhoitoa ja erilaisia kasveja, mulla on huonekasveja todella paljon. Lisäksi mä luen aika paljon, lajit vaihtelee fiiliksen mukaan laidasta laitaan. Joskushan mä harrastin kilpauintia, nykyään en voi mennä enää halliin uimaan koska alan välittömästi uida kilpaa jonkun mummon kanssa! Pyöräilen myös aika paljon päivittäin, pysäkille Haminassa ja siitä kotiin. Puutarhanhoito on mulle ”se juttu”, odotan oikein milloin kevät tulee ja pääsen istuttamaan taas kaikenlaista.”

Tässä välissä puhumme jostain kumman syystä pitkään Jussi Jurkasta… Asiasta toiseen mennään siis.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”No en, paitsi nokkahuiluahan osaa varmaan jokainen jonkinverran soittaa. Näyttämöllä oon soittanut pientä kannelta näytelmässä ”Knut Pitkäjalka”.”

Mitkä ovat mielestäsi sinun vahvuutesi/erikoistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Mielestäni mä oon hyvin muuntautumiskykyinen ja komediallinen puoli on mussa vahva myös. Yritän löytää aina rooleistani sen koomisenkin puolen ja mustan huumorin, jos ohjaaja ei pistä hanttiin. Mä rohkeasti heittäydyn eri tyylilajeihin enkä pelkää mokata. Oon myös ollut aina hyvin liikunnallinen.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä soittotaito olisi hyvä! Mä ihailen Elina Piispasta (Tampereen Teatterin näyttelijä), kun hän on niin uskomaton tankotanssijana ja ilma-akrobatiassa ja vastaavassa. Mulla on kyllä voimaa ja mä tiedän, että pystyisin varmasti samaan, jos vain olisi mahdollisuus alkaa kunnolla treenaamaan täällä. Oon aina halunnut roikkua lavalla jossain korkealla, joku siinä kiehtoo.”

Mikä on ollut suurin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Mulla on ollut usempi miesrooli ja olen halunnut tehdä ne niin, etteivät olisi pelkkää pilailua. Pitää löytää tietynlainen ”miehen tapa ajatella”. Hah, kotonakin istuin sohvalla enkä kuullut mitä mieheni sanoi mulle. Mä vaan olin. Oon pystynyt säilyttämään sen taidon, kaikkeahan ei tarvitse kuulla todellakaan. Naisena se on ollut mulle vaikeaa. Reviisori-näytelmässähän todella moni luuli, että roolin teki mies. Huomasivat sitten vasta käsiohjelmasta, että Annehan se. Tampereen Ylioppilasteatterissa tehtiin (mukana oli muutama ammattilainen myös) Frenckellin sisäpihalle Peter Pan, Snoopi Sirenin ohjauksessa vuonna 2000. Olin siinä Kapteeni Koukun roolissa, ja se oli kyllä upea juttu. Jälkikäteen mulle tuli yksi katsoja vuoden päästä sanomaan, että luuli minua mieheksi. Eurooppa Nelosen matkassa tuli sitten lisähaastetta kaikista teknisistä laitteista, kun siellähän tehdään ihan kaikkea. Otin ne haltuun ja oon kyllä ylpeä saavutuksistani siellä.”

Taustalla Anne miehenä Reviisorissa (esityskuva Juha Lahtinen) 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”No, isosiskoni meni Kuusankosken teatteriin vuotta ennen mua. Hän haki myös TeaKiin, mutta putosi viimeisessä vaiheessa. Nykyään hän on Yleisradiossa toimittajana. Pikkusiskoni on ollut Haminan ja Kuusankosken teattereissa, mutta ei ammattilaisena. Lapseni ovat olleet Pyynikillä mukana jo ihan pienenä, ja nyt tytärtäni Idaa vähän kiinnostaa kyllä teatteriala. Isäni oli todella hyvä laulaja, mutta maalaistalon poikana ei sitten siihen aikaan alalle pyrkinyt. Oon sanonutkin, että on isäni syy, että olen näyttelijä. Lapsena lauloin Irwinin biisejä esim. Ryysyrantaa ja esitin ”Tultiinpahan tästä vähän kosimahan!” ja löin jalkaani, ja sain tuosta vielä rahaakin! Nää oli mun bravuurini aina kyläreissuilla. Kunnes olin liian vanha, eikä mulle maksettu enää siitä hahah. Se ei ollut kaiketi enää hauskaa! Yhtä runoa mä lausuin aina myös. 11-vuotiaana menin sitten Kuusankosken teatteriin, ja kansakoulussahan mä esiinnyin koko ajan.”

Vastasitkin jo tähän, eli milloin ja miksi kiinnostuit teatterista? ”Kyllä, isosiskoni vanavedessä menin Kuusankosken teatteriin, joka siihen aikaan oli ammattijohtoinen harrastajateatteri. Taitaa muuten olla vieläkin. Meille maksettiin näytöksistä palkkaa, ihan pienillekin lapsille. Olin ensin mukana kesäteatterissa ja syksyllä tein pääroolin Punahilkassa. Teatterinjohtaja oli kirjoittanut infolapun käsin ja kriitikko ei ollut saanut kunnolla selvää, ja niin lehdessä luki että ”Punahilkan roolissa nähtiin Aune Nikola ja hän suoriutui roolistaan oikein hyvin!” Mä olin tosi pettynyt siihen, koska Aune Nikolasta mulle tuli mieleen joku vanha täti ja koulukaveritkin tuli multa kysymään, että etkös sä ollutkaan siinä näytelmässä”, Anne nauraa ja jatkaa : ”Yhdessä esityksessä Punahilkan mummo kiipesi portaita ja ne portaat hajosi alta, ja mua nauratti se ihan kauheesti! Se oli ensimmäinen kerta kun putosin lavalla, ja Punahilkan mummohan putosi ihan kirjaimellisestikin heheh!”

”Nätyllä mä opiskelin 1987-91, sitä ennen opiskelin siellä draamalinjalla, josta jo mainitsinkin. Nätyn alkua edeltävänä kesänä huomasin olevani raskaana (olin naimisissakin) enkä kertonut koulussa aluksi kenellekään. Kävin normaalisti akrobatiatunneilla ym. Syyskuussa vasta kerroin asiasta rehtorille, oli sitä vähän epäillytkin. Joulukuun puolivälissä vielä esitin Romeon ja Julian monologia, ja seuraavana päivänä poikani syntyi. Kurssikaverini Ilkka Pentti ja Henry Hanikka kävivät meitä heti sairaalassa katsomassa, muistan sen hyvin. Tammikuussa jatkui koulu ja olin taas mukana, enkä pitänyt minkäänlaista äitiyslomaakaan. Kaikki onnistui silti ihmeen hyvin, vaikka mulla oli pieni lapsi.”

Oliko teidän kurssilla kirjallista lopputyötä? ”Oli kyllä, mä tosin tein sen vasta myöhemmässä vaiheessa jo ammatissa ollessani. Sain maisterinpaperit vasta myöhemmin. Tein tutkielman kaikista vähän oudoistakin työjutuistani, olin ollut niin monenlaisissa jutuissa mukana. Kävin sitä öisin Nätyn yläkerrassa naputtelemassa aina, siellä Työväentalollahan kummitteli. Ja sehän paloikin kaksi kertaa, siellä meni moni lopputyö tuhkaksi. Lopputyön nimi taisi olla ”Ajattelen – olen siis näyttelijä”. Mun mielestäni, ja aika monen muunkin näyttelijän mielestä, ajatteleminen on yksi näyttelemisen perusasioista, ja lisäksi kontakti ja kuunteleminen.”

Onko sinulla missään vaiheessa ollut muuta vaihtoehtoa työurallesi? ”Nuorempanahan mä halusin arkkitehdiksi tai puutarhuriksi, ne oli mun ykköshaaveeni mutta haihtuivat sitten. Joskus olen miettinyt puheterapeutin ammattia, puheopistahan mulla on melkein kaikki kurssit käytynä loppuun silloin draamalinjan aikoihin. Että jäisi joku näkyvämpi jälki minusta maailmalle! En ole sellaisessa tilanteessa kuitenkaan vielä ollut, että haluaisin kokonaan vaihtaa ammattia. Kipinäni teatteria kohtaan ei ole vielä sammunut. Välillä on oltu melkoisessa oravanpyörässä ja töitä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, nyt on ollut vähän helpompaa.”

Miksi olet näyttelijä? ”Mä olen sitä mieltä, että mulla on sanottavaa ja mä uskon, että pystyn omalla ilmaisullani välittämään ihmisille tunteita ja ajatuksia. Ajattelen ja punnitsen paljon jokaisen näytelmän sanomaa, ja pyrin löytämään sieltä jonkin tietyn kulman. Uskon myös siihen, että pystyn tuottamaan iloa katsojille. Se ei riitä, että haluaa olla esillä. Teatteri on yhteispeliä ja kontaktia muiden kanssa. Teatterissa on myös hienoa se, että aina kun mä saan uuden roolin, mä opin aina sitä kautta jotain uutta itsestäni ja tästä maailmasta. Vaikeistakin asioista pitää voida kertoa teatterin kautta.”

Neljäntienristeyksestä (c) Juha Lahtinen 

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Nätyn aikoihin tein ihan hirvittävästi muistiinpanoja ja silloin osa niistä tuntui ihan lapsellisilta, enhän mä tajunnut edes kaikkia niitä oppeja silloin! Nyt moni asia on töiden myötä auennut ihan eri tavalla. Nuorempana puuttui kokemus! Kaisa Korhoselta ja Tuija Vuolteelta olen saanut todella paljon oppia, ja Saision Pirkolta.”

Taisitkin jo vastata tähän, eli onko sinulla omia ns. esikuvia, kenen uraa tai tekemistä arvostat kovasti? ”Kyllä, ja noiden vahvojen naisten lisäksi vielä Seela Sella, Eeva-Kaarina Volanen ja Risto Salmi. Ola Tuominen, Esko Roine, Åke Lindman, Tom Lindholm...”

Löytyisikö tästä porukasta unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä se olisi Robert De Niro!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Pyynikin Kesäteatterissa, Porin Teatterissa, Vaasan Kaupunginteatterissa, Eurooppa Nelosessa, Lappeenrannan Kaupunginteatterissa, Kotkan Kaupunginteatterissa, Raivoisat Ruusut-ryhmässä… ja tv:lle olen tehnyt jonkun verran.”

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö. ”Vaasassa ”Viettelyksen vaunun” Blanche DuBois ja se ”Petra von Kantin katkerat kyyneleet” Nätyllä. Dario Fo´n ”Ei makseta! Ei makseta!”-farssissa oon ollut mukana kaksi kertaa (Tampereen Teatterissa ja Kotkan Kaupunginteatterissa). ”Koivu, Sputnik ja tähti”-näytelmässä Lappeenrannassa oli ihanaa esittää 5-vuotiasta lasta. Sithän mä oon myös ohjannut kaksi juttua : täällä Kotkassa Aladdinin ja Lappeenrannassa Päivänsäde, minä ja menninkäinen -musiikkinäytelmän. Harrastajateattereille oon ohjannut myös.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä määrittelemään? ”Sen haluan ensin sanoa, että teatterissa pitää olla myös salaisuuksia. Kaikkea ei saa kertoa eikä paljastaa, se vie osan taiasta heti jos niin käy. Vaikka mä tässäkin olen kertonut itsestäni aika paljon, on olemassa myös paljon salaista. Jokaisessa ihmisessä on mustia puolia ja muita… Teatterin taika näkyy varsinkin lapsissa, miten he uppoavatkaan teatterin maailmaan täysillä ja sitä ei saisi koskaan rikkoa paljastamalla tiettyjä asioita tai selittää liikaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Minua inspiroi muutos, kaikki outo ja ”hyppy” tuntemattomaan. Tähtitaivas, kesä, rakkaus.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä ja jos kyllä, ilmeneekö se jotenkin erikoisella tavalla? ”Aika vähän nykyään. Joskus kun olen väsynyt mä huomaan, että alkaa jännittää, vaikka näytelmää olisi esitetty jo useamman kerran. Tulee jonkinlainen pakokauhu. En haluaisi mennä näyttämölle, mutta se menee heti ohi kun astun lavalle.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Mulla oli kaikenlaisia rutiineita taikauskoonkin liittyen Nätyn aikoihin, ja koin nopeasti, että ne ovat huono asia. Juoksin portaita ylös alas ja vastaavaa. Nykyään mulla on niin, että pälpätän tuolla lämpiössä ja siitä sitten vaan suoraan lavalle. Tosin tähän Neljäntienristeykseen liittyen mun on keskityttävä todella hyvin, koska tunnetilat vaihtuvat näytelmän aikana usein. Sitten on tietysti mikin-ja maskinlaitot ja muut, jotka täytyy tehdä tietyssä järjestyksessä aina. Mitä enemmän rikkoo rutiineja, jos huomaa niitä taas tulevan, sen parempi mulle! Paitsi että kenkiä ei saa laittaa pöydälle koskaan!”

Anne ja kukat 

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Näitähän on paljon, mutta ensimmäisenä tulee mieleen Erik Pöystin ohjaama näytelmä ”Hovilipoja” Nätyn Teatterimontussa, jossa on valtavat portaat. Oltiin Mannisen Petrin kanssa lavalla, mä olin ruhtinatar ja Pete oli ruhtinas, joka soittaa jääkaapin päällä selloa. Me ollaan riidoissa ja laskeudun portaita alas ja yhtäkkiä huomaan, että iso sello tuosta noin vaan murenee Mannisen käsissä! Jotenkin se oli kuivunut, väärin säilytetty ilmeisesti. Tulen nauruun purskahtamaisillani portaita kompuroiden alas ja ole siinä nyt sitten riidoissa, kun kummallakin oli pokassa pitelemistä! Se oli ihan uskomaton kokemus. Joo ja Lappeenrannassa meni yhdellä näyttelijällä leuka sijoiltaan kesken näytelmän… Onhan näitä! Pyynikillä ”Maan kämmenellä”-näytelmässä tuotiin ruumisarkkua yhdessä kohtauksessa ja aina siinä kohtaa katsomossa joku sai kohtauksen ja pillit soi hetken päästä. Ihan käsittämätön juttu, siellä sitä oltiin vaan hohhoijaa odottamassa, että taas tuli stoppi tässä hemmetin samassa kohdassa!”, Anne huokailee.

Tulevia roolejasi? ”Tällä hetkellä olen mukana näytelmissä ”Ylpeys ja ennakkoluulo” (Lady Catherine de Bourgh ja Rouva Bennettin sisko) ja Neljäntienristeyksessä olen Maria (esitys lämmitetään taas marraskuussa). Lokakuussa tulee ensi-iltaan Vihan jumala, olen siinä Veronique. Loput ovat vielä salaisuuksia, mutta hienoja rooleja saan tehdä tulevaisuudessakin.”

Osaatko imitoida ketään? ”Eh, nimittäin” ja ”Voihan rähmä” ja ”Onks Viljoo näkyny?” Mähän käytän näytelmissä paljon erilaisia puhetyylejä, musta on kiva pelleillä äänellä välillä”, ja tästä päästäänkin tarinaan, jossa Anne on syyllinen sekä Speden kuolemaan että Suomen karvaaseen tappioon jääkiekon MM-kisoissa.

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Milla Magia.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Jaa panisinko? Miksi tuo tuli ensimmäisenä mieleen? Olishan se kiva tietää, miltä se tuntuu.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Hyvän kirjan ottaisin. Kyniä ja papereita. Pähkinöitä ja punaviiniä. Ja ihanan peiton ottaisin, muuta en tarvitsisi. Paitsi juustoja.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Se olisi tynnyrin muotoinen. Ottaisin sinne punaviiniä, tulitikut ja kynttilän, kissat, lapset ja muut lähipiirin sukulaiseni sekä mieheni.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn aikakauteen tai tiettyä tapahtumaa katsomaan, minne menisit? ”Kleopatraa haluaisin mennä tapaamaan ja katsoa, millainen se nainen oikeasti oli. Ja miten pyramidit on rakennettu. Dinosauruksia olisi myös kiva nähdä livenä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Tuli

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Linnunlaulua

- Mitä ääntä inhoat? - Harakkaa (vaikka se onkin lintu)

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Paskakuski

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatteri

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 16.4. 2016, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Sovitus Simon Reade
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Tommi Kainulainen
Koreografi Neil Owens
Lavastus Lucie Kuropatová
Puvustus Lucie Kuropatová ja Anne Hannula
Valosuunnittelu ja projisoinnit Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther ja Tommi Leinonen

Rooleissa : Lise Holmberg, Antti Leskinen, Rosanna Kemppi, Mirka Mylläri, Johanna Kuuva, Ida Riikonen, Maija Lintunen, Anne Niilola, Miia Maaranen, Meiju Järvimäki, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Jarkko Sarjanen, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Olle Tepponen ja Jaakko Piirainen

 Kirjoitan tätä samaan aikaan, kun puoli Suomea katsoo MM-lätkää ja toinen puoli vahtaa, onko norppa kivellä. Mitä tekemistä näillä tiedoilla on Ylpeyden ja ennakkoluulon kanssa? Ei niin mitään. Siis asiaan. En ole Jane Austenin tuotantoon perehtynyt ainakaan kirjallisessa muodossa, mutta toki olen nähnyt elokuvaversiot niin tästä kuin Järki ja tunteet-spektaakkelista myös. Jälkimmäisestä näin teatteriversionkin Helsingin Kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten, tykästyin siihen kovasti ja kävin ihan peräti kolme kertaa katsomassakin, koska eversti Brandon... Kotkan Kaupunginteatteri sai nyt kunnian toimia Ylpeys ja ennakkoluulo-näytelmän Suomen kantaesityksen näyttämönä.

 Kumpaakin teosta yhdistää ainakin se, että molemmissa on liuta nuoria neitoja, joiden olisi tärkeää löytää itselleen pätevä ja rikas aviomies. Muuten on ihan pelkkä nolla, ja arvoasteikossa pahnanpohjimmaisena. No, kummassakin teoksessa on sitten myös ainakin muutama tavalla tai toisella hupsu mies ja lisäksi pukuja, tiukkoja käyttäytymissääntöjä, hössöttävä äiti, ryhdikkäitä selkiä, pokkurointia ja mainitsinko jo puvut? Lisäksi paljonpuhuvia katseita, kohteliaisuuksien sekaan piilotettua "lue rivien välistä"-tylytystä, kirjeitä... Tässä Bennetin perheen neitokaisilla on kova hoppu tehdä vaikkapa tanssiaisissa vaikutus johonkuhun komeaan upseeriin, paitsi että yhtä taitaa kiinnostaa kirjallisuus enemmän ja sitten on neiti Elizabeth Bennet (Rosanna Kemppi), joka menisi avioon vain rakkaudesta. On siinä isä ja äiti Bennetillä huolehdittavaa ja murehdittavaa kerrakseen.

 Naapurustossa majailee tyylikäs nuoriherra Bingley kiharine otsasuortuvineen (Teemu Koskinen), ja hänpä iskee silmänsä neiti Janeen (Mirka Mylläri). Bingleyllä on vieraanaan mysteerimies, komea mutta jääkylmä mr Darcy (Colin Firth eipäs kun Toni Harjajärvi) ja selvähän on se, että Ellu ja herra Darcy törmäilevät toisiinsa kohtalokkain seurauksin. Jos katseet voisivat tappaa, syntyisi ensikohtaamisesta heti ruumiita, sen verran tylyä on kohtelu puolin ja toisin.

Iloluontoista tanssia Darcyn ja Elizabethin malliin (c) Tommi Mattila 

 Alkukuvasta pidin kovasti - väki saapuu lavalle vaivihkaa ja näyttäytyy ensin silhuetteina taustaa vasten. Sama toistuu myös näytelmän julistekuvassa sekä käsiohjelman kannessa, molemmissa lisäksi vielä tummia shakkinappuloita. Melkoisella pelikentällähän tässä ollaan, ja tarkkaanharkittuja siirtoja tehdään. Joillakin pelitaktiikka pettää, joillakin ei. Voittoon tarvitaan muutakin kuin vastustajan huonoja siirtoja.

(c) Matti Vahtera 

 Pidin älyttömän paljon myös siitä, miten taulunkehyksiä käytettiin eri tilanteissa. Neidot seisoivat kehyksissä herra Collinsin (Mikkomarkus Ahtiainen) tarkan katseen alaisena ja tarvittaessa pyrkivät katseelta piiloonkin (ihan syystä, minäkin olisin mennyt). Kirjeitä ääneen luettaessa kirjeen lähettäjä saikin raamit kaulaansa ja sieltäkäsin kertoi tervehdyksensä kaikelle kansalle. Raamihomma lähti sitten jossain vaiheessa käsistä ja menetti tehonsa silmissäni, kun niitä alkoi olla vähän joka paikassa. Toki veikeäilmeisen herra Wickhamin (Osku Haavisto) muotokuva sekä upea kokovartalomaalaus istuvasta herra Darcysta vetosi minuun, varsinkin kun viimeksimainittu komeasti astui vielä taulusta ulos. Loistava tehokeino!

 Olihan tässä melkoista vehkeilyä ja verkonkudontaa, mutta kuka loppupeleissä sitten kenenkin ansaan lankesi ja millä konsteilla? Mieleeni jäi etenkin kohtaus, jossa Bingley tulee tapaamaan Janea pitkästä aikaa, ja ryhdikäs olemus menee aivan spagetiksi, kun mies kohtaa rakkaansa katseen. Darcyn ja Elizabethin yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kipinää ja tulisia katseita ja bonuksena kaunista dialogia. Isä Bennet (Antti Leskinen) tarjosi osuvimmat sutkaukset, Lady Catherine de Bourgh (Anne Niilola) jäätävimmän sisääntulon ja olemuksen, Jarkko Sarjasella oli komein peruukki ja herra Collinsin koko hupaisa olemus oli täyttä timanttia, vaikka aluksi se minua ärsyttikin suunnattomasti. Kummasti oudosti hyppelehtivään ja huudahtelevaan miekkoseen sitten tykästyi, mutta naimisiin en olisi hänen kanssaan kyllä mennyt mistään hinnasta. Siinä mielessä kävi vähän sääliksi neiti Charlotte Lucasia (Ella Mustajärvi), joka moiseen ryhtyi. Miehestä ei välitä piirun vertaa, mutta koti on kaunis sentään ja se riittäköön. Hah, sanon minä!

(c) Tommi Mattila 

 Aion myös ottaa sanontarepertuaariini liian vähänkäytetyn ilmaisun siitä, jos aikoo poistua jonnekin. "Minä vetäydyn tästä ruokailuhuoneen puolelle" saa kohta uuden tulemisensa, sanokaa mun sanoneen.

 Liki kolmetuntinen puhedraama on aina haaste minullekin (ja etenkin miehelleni, joka ihme kyllä sinnitteli hereillä koko näytöksen läpi!), mutta kummasti sitä aika vierähti Austenin parissa. Niinhän se on, että tarina ja hahmot veivät mukanaan. Tanssiosuuksia oli myös hauska seurata.

 Itse kävin tämän katsomassa perjantaina ja lauantaina olin menossa katsomaan Pertsaa ja Kilua, kun samaan aikaan bloggaajakollegani Simo oli menossa Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Bloggaajakollegoiden kanssa harvoin törmäilee muualla kuin Helsingissä tai Tampereella, mutta tällä kertaa siis Kotkassa. Tästä voitte lukea Simon mietteitä esityksen tiimoilta.

 Omalta osaltani ylpeys ja ennakkoluulot karisivat viimeistään esityksen jälkeen, kun suuntasimme Kotkan yöhön paikallisoppaan ohjastamana. Se onkin sitten taas ihan toinen juttu se...

 (näin esityksen vapaalipulla, kiitos lipunmyyjälle sählingin selvittämisestä!)