Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa / Musiikkiteatteri Kapsäkki

 Nyt on varsin kiehtova kokonaisuus tarjolla Musiikkiteatteri Kapsäkissä! Jos pääsisit viettämään iltaa Rivieran humussa itsensä Olavi Paavolaisen seurassa (tuo "Tuusulan silmäkarkki", kuten Espoon Teatterin Minna Craucher -musikaalissa häntä tituleerattiin ja ihan aiheesta) ja samalla aistimaan kansainvälisiä tuulahduksia, vastaisitko kyllä? Mais oui! 

 Liki sata vuotta sitten nuori Olavi Paavolainen (Joel Mäkinen jälleen oikein elementissään, tyylikkäänä ja taitavana kuten aina) matkaa Ranskan Rivieralle ja vaihtaa tuntemuksiaan sekä ajatuksiaan venäläisen emigrantin (Reetta Ristimäki) kanssa. Nainen toimii pensionaatin pitäjänä, ja saman pöydän ääressä keskustellaan, napostellaan ja tupakoidaan tyylikkäästi yhdessä. Kertojana ja asiantuntijana toimii kirjailija-taidehistorioitsija Anna Kortelainen ja valaisee meitä faktoilla Paavolaisen elämänvaiheista ja käänteistä, taustalle heijastettuna niin valokuvia hienoista rakennuksista, rantanäkymistä ja Paavolaisen tulevien teosten sivuilta. Menneestä ajasta. Muutokset Euroopassa tulevat hyvin myös ilmi.

 Eikä siinä todellakaan kaikki! Tämän tästä Mäkinen istahtaa flyygelin ääreen ja Ristimäki laulaa upeasti ranskaksi lauluja menneiltä vuosikymmeniltä ja myös pari suomentamaansa kappaletta. En ole vastaavaa aiemmin kuullutkaan! Tunteikasta ja hauskaakin. Aluksi harmittelin sitä, että istuin eturivissä vasemmalla hiukan sivussa ja siten en nähnyt ranskankielisten laulujen runomuotoisia suomenkielisiä sanoja kunnolla, mutta siitäpä pääsinkin seuraamaan Mäkisen flyygelinsoittoa oikein paraatipaikalta. Aikamoista herkkua oli myös se, että Joel Mäkinen on säveltänyt pari Olavi Paavolaisen runoa ja tulkitsi ne flyygelin ääressä upeasti. Yleisö oli aivan haltioissaan ja syystäkin. Tiedätte, että nyt on olemassa semmoinenkin kappale nimeltään kuin "Vanhalle pulloverilleni". Riviera-fantasia kruunasi hienon illan.

 Saamme kuulla myös Paavolaisen kosmopoliitin elkein kirjoittamia kirjeitä ystävilleen Suomeen, pientä kotiseutuikävää oli ilmassa juhannuksenviettoa muistellessa. Oli kyllä niin kiehtovalla tavalla kuvailtuja maisemia ja tunnelmia kirjeissä, että. Ihan näin itsenikin tyylikkäässä asussa kuljeskelemassa jossain bulevardilla, maisemia ihailemassa tai istumassa pikkuruisessa kahvilassa. Edessäni lasillinen viiniä ja rapeakuorinen croissant - voi tätä ihanaa elämää! Ei huolta huomisesta eikä maailman menosta, joka sekin on pian muisto vain. Muisteltavana vain valokuvassa, yksittäisenä sanana ja lauseena kirjan sivulla, muuttuneena kadunnimenä.

 Lyhyestä (toki myös väliajattomana juuri sopivasta) kestostaan huolimatta tämä oli jotenkin kokoaan suurempi teos, joka ainakin itselläni kohotti miellyttävällä tavalla arjen yläpuolelle ja teki ihan tavallisesta keskiviikosta varsin kultturellin. Viihdyttävä, yllättävä ja sivistävä kokemus kaikkineen. Ensi-illan jälkeen oli Bistro K:ssa pienimuotoinen paneelikeskustelu aiheesta ja siinäkin tuli kaikenlaista kiinnostavaa ilmi. Eräällä yleisön edustajallakin oli suoraan 60-luvulta varsin mainio aikalaismuisto, johon liittyi herra Paavolainen ja ahdas hissi, 66 vuotta sitten! 

 Ripeimmät ehtivät näkemään tämän "makoisan konvehdin" heti tänään tekstini julkaisupäivänä 23.4. Kapsäkissä, muut joutuvat odottelemaan myöhempään ajankohtaan. Kiertuetta on tuloillaan, kannattaa tsekkailla paikkakuntia. Lisäinfoa Greta Tuotannon sivuilta. 

 Teatterikärpäseltä lämmin suositus ja heti kirjastosta varailemaan Paavolaisen teoksia! Nykyajan Paavolainen istuisi kaiketi influensserinä jossain rantabulevardilla ja postaisi seuraajilleen lyhyitä videotervehdyksiä tapahtumien ja tunnelmien ytimestä, tukka mintissä, aina tyylikkäänä ja sana hallussa, ja kaikki haluaisivat lähteä maailmalle inspiroitumaan. 

 ~

ILTA RIVIERALLA OLAVI PAAVOLAISEN KANSSA / Musiikkiteatteri Kapsäkki 

Ensi-ilta 22.4. 2026, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Joel Mäkinen, Reetta Ristimäki ja Anna Kortelainen

Käsikirjoitus Anna Kortelainen, esityskonsepti Anna Kortelainen, Joel Mäkinen ja Reetta Ristimäki, musiikki mm. Claude Debussy, Francis Poulenc ja Joel Mäkinen, äänisuunnittelu Max Marshall, lavastussuunnittelu Elle Mikkola ja pukusuunnittelu Riitta Röpelinen

Tuotanto: Greta Tuotanto

Kuva (c) Nils Krogell

The Addams Family / Turun Kaupunginteatteri

 Edellisen kerran näin The Addams Familyn Tampereen Työväen Teatterissa syksyllä 2013 ja nyt heti perään Turussa. Tässä välissä olisi ollut mahiksia nähdä se vaikka ja missä, mutta ei ollut jostain syystä intoa riittävästi. Työviksen visiitistä ei kauheasti muistikuvia jäänyt, ja tänne blogiinkin olin fiksusti kirjoittanut näkemästäni monta kuukautta varsinaisen reissun jälkeen. Oli siis suunnattava Turkuun lauantain päivänäytökseen ja tässä sitä nyt kirjoitellaan vain parin päivän viiveellä. 

 Addamsin perheen pölähtäminen goottibileisiin olisi epäilemättä kova juttu, vaan ei varmaankaan poikkeaisi muusta porukasta ainakaan vaatetukseltaan ja ulkoiselta habitukseltaan. Tai mistäs minä sen tiedän, goottibileissä kun ei ole liiemmin tullut käytyä. Pastellisävyjä ei tässä perheessä nähdä sisustuksessa eikä asuissakaan, ja huumorikin on varsin mustaa ja makaaberia. Charles Addamsin sarjakuvastahan tämä alkunsa sai, ja yksi suosikkisarjishahmoistani Nemi (piirtäjänä norjalainen Lise Myhre) sopisi joukkoon mainiosti mukaan synkistelemään.

 Nythän on käynyt niin onnettomasti, että perheen tytär Wednesday (Nomi Enckell) on mennyt rakastumaan "ihan tavalliseen" Lucas-poikaan (Lauri Mikkola), ja nuorukainen on vanhempineen tulossa illallisvieraaksi Addamsien kartanoon. Koko perheen pitäisi käyttäytyä ns. normaalisti ja muutenkin tehdä vaikutus herra ja rouva Beinekeen (Stefan Karlsson ja Heidi Kirves), Lucaksella ja Wednesdaylla kun on aikamoisia tulevaisuudensuunnitelmia, joista kaikki eivät vielä tiedä. Aluksi vaikuttaa siltä, että perheillä on eroa kuin yöllä ja päivällä, vaan kuinkas käykään. Ja mikä sitten on normaalia käytöstä ja mitä kaikkia salaisuuksia mahtaa illallinen pitää sisällään, kun ryhdytään pelaamaan hauskaa seurapeliä...

Morticia ja Gomez tangon pyörteissä 

  Olen aiemminkin istunut päänäyttämön parvekkeen ensimmäisellä rivillä ja sen hyväksi havainnut, näkee kokonaisuuden hienosti ja itse roolihahmotkaan eivät ole liian kaukana. Addamsin ydinperheen lisäksi lavalla koikkelehtivat ja tanssivat kohtalaisen kalvakat esi-isät, ja varsin irtonaistahan on kaikkien meno kun tanssijalkaa alkaa vipattaa! Vaan jestas että onkin mainio pariskunta Morticia Addams (Anna-Maija Tuokko) ja puolisonsa Gomez (Joel Mäkinen) - rouvan dramaattiset elkeet ja ilmeet yhdistettynä intohimoa pursuilevaan tummaan ja tuliseen herraan (joka on kyllä niiin vaimonsa ja tyttärensä vietävissä ja lumoissa, että!). Tämän parin tango oli niin kuuma, että minulla hehkui posket vielä kotimatkalla junassa! Mainioita hahmoja kerrassaan (jos näin nyt voi edes sanoa, ihanan synkeitä ainakin) ja mukana aimo annos myös huumoria mausteeksi niin sanallisina heittoina kuin liikekielenäkin. Gomez esittelemässä "miesluolaansa" iskä-Beinekelle, piileksimässä kidutustuolin takana ja pikkulapsen tavoin jankkaamassa "Kysy nyy-yt!", Morticia poistumassa ovesta hitaasti Vampira-tyyliin... Perheen poika Pugsley (en ole varma kumpi oli lauantaina roolissa, Otto Hovirinta vaiko Oliver Kangasluoma) ei saa unta, kun hirviö EI ole sängyn alla. Kuuhun rakastunut Fester-setä (Mika Kujala), lie kenen äiti Mumma (Riitta Salminen) salamyhkäisine pullovarastoineen ja varsin vähäpuheinen hovimestari Lurkki (Arne Nylander) täydentävät erikoista hahmogalleriaa. Nähdäänpä lavalla myös pikaisesti pari erikoisempaakin "vipeltäjää". Ja entäpä sitten se Beineken pariskunta, kun kumpikin uskaltaa paljastaa todellisen minänsä. Hurmaavaa kemiaa myös heillä keskenään. 

 Ketään ei varmasti yllätä se, että suosikkikohtauksessani lavalle saapuu itse viikatemies ja suuri joukko säihkysäärisiä glitterpukuisia parrakkaitakin piruja, jotka vetelevät viehkosti aikamoisia kuvioita! Olin tunnistavinani Fosse-henkistä askellusta, yhdessä Tanssii tähtien kanssa -ohjelman jaksossa kun sitä esiteltiin ja onhan koreografi Jukka Haapalainen tunnettu myös arvovaltaisesta TTK-tuomaristosta. 

Kalma kurkkii

 Useasti täällä kirjoittamani lause "Kyllä Turussa osataan!" piti jälleen pintansa. Ihastelin pukuja, lavasteita, musiikkia ja lauluja yhdessä ja erikseen. Kerrassaan verraton lisä teatterielämykseen oli yleisölämpiöstä löytyneet KONSTa Kuvataidekoulun oppilaiden mielettömän taidokkaat Addams-muotokuvat ja käsiohjelmasta bongatut Addamsin perheen kolkot vinkit Turku-matkailuun. 

~

THE ADDAMS FAMILY / Turun Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 5.9. 2025 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Joel Mäkinen, Anna-Maija Tuokko, Nomi Enckell, Mika Kujala, Riitta Salminen, Arne Nylander, Stefan Karlsson, Kirsi Tarvainen, Lauri Mikkola, Helena Rängman, Tero Koponen, Riikka Riikonen, Mikko Nuopponen, Emmi Kangas, Mikko Jokinen, Peter Nyberg, Heidi Kirves, Petja Pulkkinen, Sonja Pajunoja, Jukka Wennström ja Otto Hovirinta/Oliver Kangasluoma

Alkuperäisteos Charles Addams, teksti Marshall Brickman ja Rick Elice, sävellys ja sanoitukset Andrew Lippa, dialogin suomennos Tiina Puumalainen, laulujen suomennos Ilpo Tiihonen, ohjaus Tuomas Parkkinen, musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä, koreografia Jukka Haapalainen, lavastussuunnittelu Teemu Loikas, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Jessica Rosenberg, äänisuunnittelu Iiro Laakso ja valosuunnittelu Jari Sipilä 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Haastattelussa Joel Mäkinen

 "SYNTINEN - ja kaikki tietää sen!"  *

 Tein hieman laskelmia. Yhdeksän vuotta, seitsemän eri kaupunkia, 14 eri teatteria, 14 eri näytelmää. Siinä muutamia erinomaisia syitä sille, miksi olen aina halunnut jututtaa näyttelijä-muusikko Joel Mäkistä ja miksi oli aloitettava bloginpito uudestaan. Tapasimme Joelin kanssa Ravintola Lämpiössä Helsingin Hakaniemessä syyskuun lopussa 2025.

(c) Atte Mäläskä 

 

 Mikkelissä Mikkelinpäivänä vuonna 1987 syntynyt Joel on horoskoopiltaan vaaka. ”Oon tosiaan Mikkelissä syntynyt, mutta ensimmäiset vuoteni asuin Jyväskylässä. Äitini työn perässä asuttiin parina talvena Ilmajoella ja Kinnulassa, kunnes muutettiin Lahden seudulle.Voin sanoa olevani ”Lahest kotosin”, sydämeltäni oon lahtelainen. Isäni asuu siellä edelleen ja oonhan mä usein Lahdessa työskennellytkin. Työn perässä oon pyörinyt todella monessa eri kaupungissa, niin teatterissa kuin keikoillakin. Tykkään liikkua ja tutkia paikkoja. Täällä Helsingissä oon asunut vuodesta 2007.”

 Miten vietät vapaa-aikaasi ja rentoudut? ”Pidän lukemisesta paljon, etenkin juonellisista teoksista. Kotimaisista kirjailijoista suosikkejani ovat Petri Tamminen ja Tommi Liimatta, ulkomaisista amerikkalaiset Paul Auster ja Richard Ford. Seuraan urheilua myös mielelläni ja tykkään itsekin pelata eri lajeja, en oo missään kuitenkaan superhyvä. Leffateatterissa käyn nykyään harmillisen vähän, suoratoistopalvelut ja oma sohva on vienyt voiton, mikä on kyllä vähän sääli. Lahdessa on vanha elokuvateatteri Kino Iiris, jonne äitini vei usein katsomaan leffoja ja pikkupoikana tuli nähtyä paljon hienoja, erikoisia indie-elokuvia. Rooli- ja strategiapelit kiinnostaa myös todella paljon, olisipa enemmän aikaa niille.”

 Ja sitten suoraan asiaan. Milloin ja miten teatterikärpänen puraisi sinua? ”Äidilläni on tärkeä asema teatterikasvatuksessani. Hän on äidinkielen ja ilmaisutaidon opettaja, ja kirjoitti kritiikkejä paikallislehti Etelä-Savoon. Hän sai lippuja esityksiin ja otti mut usein mukaansa. Ensimmäinen muistikuvani teatterista on Jyväskylän Kaupunginteatterissa näkemäni satunäytelmä, jonka nimeä en valitettavasti muista. 10-vuotiaana näin Lontoossa Cats-musikaalin ja se oli todella vaikuttava kokemus. Lahden Kaupunginteatterissa tuli käytyä usein, sieltä on jäänyt mieleeni näytelmä nimeltään Kahden maailman hotelli. Siinä oli mukana ainakin Mikko Jurkka, jonka kanssa oon päässyt itsekin näyttelemään. Kari Heiskasen ohjaama Seitsemän veljestä on jäänyt mieleeni myös. Että teatteri voi olla näin mageeta! Äidin mukana pääsin yläasteikäisenä katsomaan myös KOM-teatterin näytelmiä, äidinkielenopettajien yhdistyksen teatterireissuilla varmaankin. Bussikuljetuksella mentiin. Näin useita Reko Lundánin hienoja näytelmiä - Aina joku eksyy, Teillä ei ollut nimiä, Tarpeettomia ihmisiä ja lavalla Hannu-Pekka Björkman, Tiina Lymi, Eero Aho, Marja Packalén, Sari Mällinen... Siellä ymmärsin teatterin voiman, ja miten syvä vaikutus sillä ihmisiin voi olla. Teatterissa saa itkeä ja nauraa, puhdistava kokemus. Itse aloitin teatteriharrastuksen nelosluokkalaisena Pähkinäteatterissa, joka oli lahtelainen lastenteatteri. Sain kokea saman huumaavan tunteen, ensin katsojana ja sitten olemalla itse lavalla. Toinen merkittävä kokemus oli, kun pääsin vuonna 1999 Lahden Kaupunginteatterin Annie mestariampuja -musikaaliin näyttelemään Annien pikkuveljeä. Siellä oli vaikuttavia näyttelijöitä duunissa – Pertti Roisko, Raimo Wahlström, Panu Vauhkonen, Petri Liski ja Pauliina Kiuru. Kokemus näyttelemisestä ammattina tuli mahdolliseksi.”

Moulin Rouge (c) Otto-Ville Väätäinen

 ”Kotona tuli myöhemmin puhetta siitä, että on olemassa Teatterikorkeakoulu Helsingissä ja Näyttelijäntyön laitos Tampereella, joissa molemmissa voi opiskella näyttelijäksi. Mua muutaman vuoden vanhempi myös Lahdesta kotoisin oleva armoitettu kollegani Tuukka Leppänen oli päässyt TeaKiin ja kävi meille puhumassa lukiossa opinnoistaan. Tuli tunne, että TeaKiin pääsy on näköjään ihan mahdollista ja täysin realistinen juttu. Samaan aikaan mua veti musiikki ja soittohommat todella paljon ja mietin, että voisiko mun roolini olla muusikko, joka toimii myös teatterissa. Pallottelin näiden kahden vaihtoehdon välillä. Abivuonna hain Nätylle, TeaKiin ja musakouluihinkin. Nätyn pääsykokeet oli ensin, pääsin kolmanteen vaiheeseen. Kävi niin, että olin unohtanut verkkarit kotiin ja menin sinne farkuissa tanssimaan. Ihme jätkä, ajattelivat. En päässyt jatkoon. Egoni sai tuosta suuren kolauksen ja päätin, etten mene TeaKin pääsykokeisiin ollenkaan. Enkä mennyt! Pääsin sitten Sibelius-Akatemiaan musiikkikasvatuksen osastolle. Ajattelin, että kohtalo päätti näin ja jätän teatterisuunnitelmat täysin. Puoli vuotta olin Sibiksellä ja aloitin siviilipalveluksen lahtelaisessa Teatteri Vanhassa Jukossa, joka oli mulle tuttu ennestään yläasteaikojen TET-harjoittelusta. Mukava pienempi indie-teatteri, identiteetiltään lainsuojaton. Silloinen tyttöystäväni opiskeli Lahden Kansanopistossa ja tuli yhdessä hengailtua paljon niissä porukoissa, moni treenasi TeaKin pääsykokeisiin. Tyttöystäväni sanoi, että ”Nyt haet TeaKiin, kyllähän sä sinne oot halunnut!” ja niin me sitten haettiin sinne yhdessä. Kävi niin, että mä pääsin sisään, hän ei. Hän pääsi kyllä sitten seuraavana vuonna, emme tosin olleet enää yhdessä silloin. Ja kyllä, muistin ottaa verkkarit mukaan!”

 ”Kertomani kuulostaa vähän nousukiidolta, kun pääsin sisään tuosta noin. Mulla oli siihen aikaan vähän semmoinen pikkukaupungin kuuluisuuden identiteetti. Mulla oli bändi nimeltään Nick Arse & The Arsenicks, joka oli saavuttanut Lahdessa suosiota. Näin jälkeenpäin ajateltuna mä sain liian paljon liian nopeasti eikä se tehnyt kauhean hyvää. Se kostautui sitten TeaKissa. Egoni oli suuri, mutta itsetuntoni oli surkea. Muutkin oli hyviä, en loistanutkaan joukossa ylivoimaisena. Kaikki alkoi ahdistaa ja minäkuvani oli täysin mitätön. Aloin kärsiä todella pahasta esiintymiskammosta, ja kolmannen vuosikurssin alussa en enää pystynyt jatkamaan. Yritin päästä armeijaan, mutta koska olin jo kirjautuneena siviilipalvelukseen, se ei onnistunut. Halusin päästä teatterihommista mahdollisimman kauas. Pääsin sitten töihin Kriminaalihuollon tukisäätiölle, jossa autetaan vankilasta vapautuneita. Talven olin siellä, jonka jälkeen palasin Sibikselle ja sieltä takaisin TeaKiin. Aloin rakentaa itsetuntoani toisenlaiselle pohjalle, jotta voisin jatkossa tehdä tätä työtä. Lähtökohta ei voi olla se, että kunpa olisin mahdollisimman loistava koko ajan. Se on mahdotonta. Ehkä polkuni olisi ollut erilainen, jos en olisi ensimmäisellä hakukerralla päässyt sisään ja luullut itsestäni liikoja. Olisin joutunut haastamaan ja kehittämään itseäni enemmän, nöyrtymään asioiden äärelle. Teatterinteko on jatkuvaa kasvamista ja voit tietysti olla myös hyvä ja loistaa, mutta osana suurempaa ryhmää. Teatteri on yhteistyötä. Itsetuntoasioita moni ihminen varmasti pohtii, teatterissa se jotenkin korostuu kun olet työksesi ihmisten katseen alla. On hyväksyttävä se, että kaikki katsojat eivät pidä tekemisestäsi. Miten säilyttää vilpittömyys?”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? Entä taiteellinen lopputyösi? ”Kirjallisen lopputyöni nimi oli ”Vastuullinen näyttelijä ja sellaiseksi kasvaminen”. Pohdiskelin siinä vastuun käsitettä näyttelijyyden ja taiteilijuuden kautta laaja-alaisesti. Yllättävän fiksua tekstiä jopa näin jälkeenpäin tarkasteltuani. Hyvä minä! Taiteellinen lopputyöni oli TeaKissa, Juho Gröndahlin käsikirjoittama ja Linda Wallgrenin ohjaama Kevätjuhla. Kandintyönä teimme VHS-ritarit, ja tämä oli jatkoa siihen. Hyvin samankaltainen maailma molemmissa. Opettajiamme oli siinä mukana myös ja kurssikavereitani. Puhun nyt siitä vuosikurssista, johon palasin. Olin kaksi vuotta pois ja aloitin kolmoskurssin uudestaan. Olin itse valmis kohtaamaan ihmisiä jälleen, ja mua kohdeltiin lempeästi. Tuntui turvalliselta. Mun rakas vuosikurssini. Valmistuimme vuonna 2015.”

We will rock you (c) Cata Portin

 

Kuka oli sinun ”kumminäyttelijäsi”? ”Mun kummini oli Juhani Laitala ja se oli hyvin arvokasta, koska hän on eri sukupolven tekijöitä. Hän teki paljon juttuja Kansallisteatterissa, kävin katsomassa niitä ja hän kävi katsomassa mua. Toinen ns. ”henkinen kummini” oli Elsa Saisio. En oo käynyt rippikoulua vaan Prometheus-leirin, joka oli teatterileiri ja pidettiin Pirkko Saision ja Pirjo Honkasalon maatilalla Villähteellä Nastolassa, ja Elsa oli siellä vetäjänä. Hän opiskeli TeaKissa niihin aikoihin, ja pyysi mua kummipojakseen. Oli hienoa keskustella hänen kanssaan teatterijutuista silloin teini-ikäisenä. Ja nythän itse saan olla Patrik Hvitsjön kummi! Arvokas kokemus sekin, ja mehän tehtiin töitä yhdessä Dingo-musikaalissa kolmena kesänä, Patrik Jonttuna ja minä Neumannina.”

 Jos nyt luetteloimaan ryhdytään, oon nähnyt sut Lahden Kaupunginteatterissa (Cats-musikaalikonsertti, Love me tender, Tootsie), Lahden Uudessa Kesäteatterissa (Mökkinaapurit), Ryhmäteatterissa (Farmi), Jyväskylän Kaupunginteatterissa (Hair), Turun Kaupunginteatterissa (Seitsemän veljestä), Helsingin jäähallissa (We will rock you), Aleksanterin teatterissa (Iloisten sielujen hotelli), Musiikkiteatteri Kapsäkissä (Murha kahdelle), Tampereen Työväen Teatterissa (Juhannustanssit), Tampereen Teatterissa (Anastasia), Rauman Kesäteatterissa (Dingo), Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa (Dingo), Helsingin Kaupunginteatterissa (Moulin Rouge) ja Hämeenlinnan Teatterissa (Murha kahdelle-vierailu). Ainakin näissä oot ollut lavalla, ja Murha kahdelle vieraillut varmaan monessa muussakin? ”Oho, kova lista. Oot nähnyt mua kyllä ihailtavan paljon! Listasta puuttuu vielä Kajaanin Kaupunginteatteri, Linnateatteri, Pesäkallion Kesäteatteri, Tampereen Komediateatteri ja KOM-teatteri.”

 Mainitse muutama roolityö, joka on ollut itsellesi merkityksellinen. ”Tosi tärkeäksi muodostui ensinnäkin Lahden Kaupunginteatterin musikaali Jekyll & Hyde vuodelta 2020. Megalomaaninen musikaalimaailman kuningasrooli, hyvän ja pahan jatkuva musertavakin taistelu samassa hahmossa. Näyttelijäntyöllisesti herkullista, miten saada fyysistymään kaksi hyvin erilaista hahmoa ja toimimaan myös äänellisesti eri tavoin. Loppubiisi Confrontation tarjosi jopa commedia dell´artea, kun päähenkilö taisteli itseään vastaan. Oli mieletöntä saada tehdä sellainen rooli. Harmillisesti korona sotki esityskauden, se jäi ihan kesken. Toisena mainitsen Glebin Anastasia-musikaalista Tampereen Teatterista vuodelta 2022. Kiinnostava, hyvin ristiriitainen hahmo ja erittäin kiitollinen näyteltävä. Parhaillaan oon Turun Kaupunginteatterissa The Addams Familyn Gomezina, ja hän on mielenkiintoinen näyteltävä myös. Gomez on rakkautta täynnä oleva intohimoinen tyyppi, vaikka musikaali sijoittuu kauhumaailmaan. Pakko mainita vielä mun ja Juha Pullin Murha kahdelle, on upeeta tehdä yhdessä jotain niin hienoa rakkaan ystäväni ja kurssitoverini kanssa.”

Jekyll & Hyde (c) Aki Loponen

 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi lavalla? ”Oon rohkea heittäytyjä. Uskallan mennä rohkeasti asioita kohti ja inspiroitua, löytää jotain yllättävää ja täysin hullua. Haluan voittaa ja yllättää itseni. Normielämässä oon asiallinen, kohtelias ja haluan kohdella muita hyvin. Näyttelemisessä parhaat kokemukset on heittäytymistä ja vapautumista, sitä haen ja se tapahtuu aina. Teknisesti ottaen oon vahva laulaja ja mulla on musiikillista osaamista, nykyään oon myös hyvä liikkuja. Lisäksi mulla on hyvä, selkeä artikulaatio, vaikka lavalla puhuisin nopeastikin. Oon lukenut myös paljon äänikirjoja. Musikaalisuudesta on varmasti siinäkin ollut apua, löydän helposti oikeanlaisen rytmin.”

 ”Nyt tuli mieleeni muisto TeaKin ykköskurssilta, jossa Vesa Vierikko ja Kari-Pekka Toivonen avasivat meille näyttelemisen teknistä puolta. Kun ovesta tullaan sisään, millainen olemus sulla on. Miten sankari kävelee tai miten surkimus kävelee, miten kompastutaan. Kurssin yhteydessä tehtiin näytelmää Reviisori, jonka päähenkilö Hlestakov on hirveä elostelija, muut hössöttää ja häärää siinä ympärillä kun luulevat häntä tarkastajaksi. Mä sain heti kiinni siitä tyylistä. Kevyt, röyhkeä, koominen hahmo. Tämmöistä olisi kiva tehdä jatkossakin. Hlestakovissa oli paljon samaa Gomezin ja Murha kahdelle-jutun kanssa. TeaKin lopussa meillä oli Erkki Saarelan mestarillinen commedia dell´arte -kurssi, jonka yhteydessä tein Panurge-nimisen todella härskin hahmon. Häntäheikki, joka päpättää koko ajan erittäin härskiä tekstiä. Sellaisesta näyttelijäntyöstä oon saanut helposti kiinni. Vastakohtana näille raskas, hidastempoinen synkistely ei oo mun juttuni. Tykkään toki vakavista aiheista, mutta pehmeyden ja liikutuksen kautta.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Musikaalitanssi ja kaikki sen osa-alueet! Jos saisin nyt mennä 20 vuotta ajassa taaksepäin, tanssisin muina billyelliotteina Lahden Tanssiopistossa ja kävisin nöyrästi kaikilla mahdollisilla tunneilla. Se ei vaan jotenkin sopinut siihen senaikaiseen kulttuuriin, mitä nuori epävarma heteromies Lahdessa sai tehdä. Miehisyyden rajoitteet tuli vastaan. Vaikka soitin klassista pianoa ja olin musiikkiluokalla, ei olisi ollut luontevaa mennä tanssitunneille. Tyhmää! Olisi ehdottomasti pitänyt mennä tanssimaan! TeaKin jälkeen aloin vasta tosissani treenata erilaisia musikaalien tanssityylejä. Teen sitä edelleen, käyn Jyri Nummisen tanssitunneilla. Kesällä olin New Yorkissa ja kävin Broadway Dance Centerissä tunneilla.”

Anastasia (c) Heikki Järvinen

 

Olet myös muusikko. Kerro hieman bändihistoriastasi. ”Ensimmäinen kunnianhimoinen yhtyeeni oli Nick Arse & The Arsenicks, jossa vaikutti nykyäänkin merkittäviä kulttuurihenkilöitä – näyttelijä Jussi-Pekka Parviainen, Espoon Teatterin johtaja Jussi Sorjanen ja dokumenttiohjaaja Wille Hyvönen. 2010-luku kului Pimeys-yhtyeen kanssa ja 2020-luvulla oon ehtinyt tehdä yhden albumillisen musiikkia Joel Herttua -yhtyeen parissa. Kaikkia yhtyeitäni yhdistää rock-musiikki, vahva melodisuus ja yhteissoiton riemu.”

 Onko sinulla missään vaiheessa ollut jotain muuta uravaihtoehtoa kuin näyttelijä tai muusikko? ”Ei varsinaisesti. Olisin ehkä suuntautunut opettajaksi, sillä vanhempani olivat kumpikin opettajia. Se olisi ollut kodin perintö. En kuitenkaan sulje pois sitä ajatusta, ettenkö voisi joskus opettaa musiikkia tai teatteria teatterin ammattilaisille. Näin on kuitenkin parempi nyt, oon onnellisempi näin.”

 Käytkö itse katsomassa teatteria ja jos käyt, mikä viimeaikojen esitys on tehnyt sinuun vaikutuksen? ”Kyllä mä pyrin käymään, vaikka välillä on huonosti aikaa. Keväällä näin Turun Kaupunginteatterissa Kari Heiskasen ohjaaman Macbethin, tykkäsin siitä älyttömän paljon! Todella viihdyttävä, silkkaa Game of Thronesia, hienoja kuvia ja upeaa näyttelijäntyötä kaikilta. Verevää, jännittävää, supermageeta! Kesällä näin New Yorkissa uudelleentulkinnan musikaalista Sunset Blvd, Jamie Lloydin ohjaus. Olin todella vaikuttunut siitä. Hienoa mustavalkoista estetiikkaa, ei lavasteita. Kansallisteatterin Angels in America on upea myös. Koskettava ja hauskakin, ja mielestäni Linda Wallgrenin paras ohjaus.”

 Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? Miten se sinulle ilmenee katsojana/lavalla? ”Mulle se on ajan tihentymistä ja todellisuuden muuttumista maagiseksi. Sehän on ihan absurdia, että ihmiset menee teatteriin ja uskoo siihen näytelmään. Siinä tiivistyy just se magia mikä tähän lajiin liittyy. Ja että saa itse olla osa sitä kokemusta, yhdessä katsojien kanssa. Se on inspiroivaa.”

Murha kahdelle (c) Tero Vihavainen

 

Onko sinulla omia ns. esikuvia? ”Jo nuorena poikana mulle kolahti KOM-teatterissa kovaa Eero Ahon karisma ja tapa näytellä. Samalla herkkä, samalla röyhkeä. Lahdessa iski Iikka Forss – erikoinen twist kukkopoikaa, nopeutta ja hauskuutta. Ja Tampereen Teatterista Risto Korhonen! Kaikissa yhdistyy tietynlainen röyhkeys ja hävyttömyys. Ristosta tulee vielä mieleeni joku Shakespeare-ajan hovinarri, toisaalta myös Chaplin. Hän on näyttelijä par excellence.”

 Tässä vaiheessa on pakko kätellä Joelia pöydän yli. Kolmen suora, samat suosikkini. Onnea! Risto Korhonen, teatterikärpäsyyteni alkulähde ja syyllinen nro 1. Näitä herroja on helppo yhdessä hehkuttaa.

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Ricky Gervaisin kanssa tehtäisiin yhdessä komediasarjaa ja kehittelisin siihen jonkun täysin älyttömän hahmon. Brad Pittin kanssa olisi hienoa tehdä vaikkapa joku länkkäri! Saoirse Ronanin kanssa tekisin romanttisen leffan.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Yasmine Yamajakon kanssa joku romanttinen duetto, mutta pidän valtavasti Les Misérables-musikaalista, ja siinä Jean Valjeanin ja Javertin välillä on kiehtovan kuumottavaa vääntöä koko ajan. Näistä kahdesta olisin mielelläni Javert, vaan kuka olisi unelmieni Jean Valjean, hmmm? Joku karismaattinen … Ehdottomasti Martti Manninen! Huh, olispa upeeta! Heitän universumille tämän toiveen.”

 Tekisi mieleni taas kätellä. Tätä duettoa ootellessa. 

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Taide monissa muodoissaan. Teatteri, kirjallisuus, elokuvat. Kuvataide on vieraampaa, mutta etenkin lomillani käyn katsomassa taidenäyttelyitä ja käyn taidemuseoissa ihan vaan fiilistelemässä. Lomareissuilla inspiroidun uusista paikoista, kaupungeista ja persoonallisista ihmisistä. Isän kanssa muinoin matkustettiin junalla ”isoon kaupunkiin”, Tampereelle tai Helsinkiin, ja meillä oli yhteinen peli, jossa bongattiin julkkiksia tai julkkista muistuttavia ihmisiä. Isä tietysti vanhempana tunnisti väkeä helpommin ja voitti mut 50-0.”

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet esityspäivinä tai juuri ennen esitystä? ”Lähes aina teen muutaman astangajooga-asanan. Se on kulkenut mun mukana jo TeaKin alkuvaiheista lähtien, jolloin hakeuduin joogasalille Kallioon. Siinä yhdistyy venyttely, voimailu, keskittyminen ja kiinnittyminen omaan kehoon hengittämisen kautta. Astangajooga toimii mulle. Joskus oon harjoittanut Elina Knihtilän opettamaa ”Minun sydämeni on täysi”-harjoitetta. Siinä laitetaan käsi rinnalle, ehkä hierotaan rintaa pehmeästi tai pidetään kättä hellästi siinä. Sitten rukouksenomaisesti ajatellaan sitä, että nyt aion antaa parhaani yleisölle tässä hetkessä ja jos joku ei siitä pidä, en voi sille mitään. Oon silti vilpittömästi antanut kaikkeni yleisön edessä. Tuossa harjoitteessa on musta jotain tosi kaunista, totuudellista ja herkistävää.”

 Kerro joku sählinki lavalta. ”Kaikenlaista räpellystä on välillä ollut. Turun Addamsissa Morticia Anna-Maija Tuokko järjesti meille muille lavallaolijoille miinan, kun luuli unohtaneensa iskunsa ja kajautti kovalla äänellä ”GOMEZ!” liian aikaisin. Meitä muita alkoi naurattaa, oli pakko luikkia nopeasti piiloon. Pesäkallion Kesäteatterissa 2010 liukastuin hakkeeseen kesken näytöksen ja varpaani murtui, olin adrenaliinihuuruissani siinä ja jatkoin sitkeästi loppuun asti. Koomista ja kivuliasta samaan aikaan, näytöksen jälkeen sitten suoraan sairaalaan. Murhassa Juha etenkin yrittää pudottaa mua koko ajan, yhdessä kohtauksessa tulee ihan iholle höpsöttelemään. Ja Murhan ennakkonäytöksessä hypättiin parin kohtauksen yli vahingossa. Oltiin siinä että hetkinen, nyt jäi jotain tärkeää informaatiota sanomatta. Sovittiin sitten vastaisen varalle, että jos vastaavaa käy, toisella on lupa keskeyttää esitys ja sanoa, että heeetkinen arvoisa yleisö, otetaanpas nyt uusiksi.”

 Erikoisin kohtaaminen katsojan kanssa? ”Huh huh, Dingon yhteydessä oli muutamiakin erikoisia kohtaamisia, kun näytöksen jälkeen tavattiin katsojia vielä roolivaatteet päällä. Dingo-mania oli tehnyt paluun ja vienyt välillä mennessään niin, että oli unohtunut se, etten ole Neumann. Tultiin iholle, pyydettiin jatkoille… Otin sen siinä duunin kautta ja olin hetken moikkaileva Neumann.”

Dingo (c) Teatterikärpänen

 

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä 2026 on tulossa uusi juttu Juhan kanssa, sama tekijätiimi. Siitä en voi paljastaa enempää. Addamsit jatkuu keväällä Turussa, muut työt on toistaiseksi vielä auki.”

 Osaatko imitoida ketään? ”Hahah, en! Olisi kyllä hieno taito. Oon tässä viimeaikoina nauranut The Addams Familyn kulisseissa näyttelijä Tero Koposen loistaville imitaatiotaidoille. Teron Donald Trump meinasi jopa päästä lavalle asti, mutta se leikattiin ensi-iltaviikolla pois.”

 Jos sinussa olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se olisi HävytönMies! Se menisi tapahtumapaikalle, tekisi tai sanoisi jotain härskiä ja kaikki ihmiset hämmentyisivät niin, että konflikti laukeaisi siihen paikkaan. Hahmoon voisi liittyä typerää alastomuutta. Viitta liehuen menisin paikalle, muuta ei sitten päälläni olisikaan. NoShameMan!”

 Sitäkin ootellessa. Jos elämästäsi tehtäisiin esitys, mikä olisi tyylilajina ja kuka esittäisi sinua? ”Ohhoh. Tämä olisi suurien tunteiden maaginen musikaali-komedia ja minua esittäisi nuori lahjakkuus Alvari Stenbäck! Tyylilaji voisi olla samankaltainen kuin Elton Johnista kertovassa elokuvassa Rocketman.”

 Ja sitäkin ootellessa. Leffan nimi olisi varmaan NoShameMan.

 Jos ihminen vetäytyisi talviunille ja heräisi vasta keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin tennispallon ja räpylän. Aika menisi mukavasti heitellessä tennispalloa seinään ja tehdessä mahtavia koppeja.”

The Addams Family (c) Otto-Ville Väätäinen

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Haluaisin nähdä Beatlesin viimeisen keikan, Rooftop Concertin Lontoossa levy-yhtiön katolla vuonna 1969. Elvis olisi ollut hienoa nähdä livenä myös.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on sun päräyttävin teatterikokemus ja miksi?”

 Hei kamoon Joel, oon nähnyt liki 1400 esitystä! Niistä on vaikeaa valita vain yhtä. Vastaan kuitenkin Hämeenlinnan Kaupunginteatterin näytelmän Inishmaanin rampa vuodelta 1998. Sitä ennen olin nähnyt oikeastaan vain lastenteatteria, musikaaleja ja farsseja. Näytelmä meni täysillä tunteisiin ja hokasin, että tämmöistä voi kokea teatterissa. Olihan siinä eräs Korhonenkin nimiroolissa... Kävin sen katsomassa seitsemän kertaa. Näytelmän innoittamana matkustin Irlantiinkin, sain vanhemmiltani 30v-lahjaksi matkan. Nyt keväällä ´25 hämeenlinnalainen harrastajateatteri Eräs Teatteri teki sen. Kyllä itku pääsi ensi-illassa, kun 27 vuoden tauon jälkeen näin taas sen näytelmän, mistä rakkauteni teatteriin alkoi kunnolla.”

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Uskaltakaa katsoa erilaista teatteria, avoimin mielin. Pienet ja intiimit esitykset voivat olla ihan yhtä vaikuttavia kuin näyttävät musikaalit, ellei jopa vaikuttavampia. Tomi Alatalon Pukkila keskellä metsää, uskomaton kokemus aikoinaan. Rauha hänen sielulleen.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän haastattelun jälkeen? ”Pyöräilen Korjaamolle, Pekka Nisun 40v-juhlakeikan soundcheckiin ja iltakymmeneltä lavalle esiintymään. Lainasin pukusuunnittelija Riitta Röpeliseltä tyylikkään vanhanajan liituraitapuvun keikkaa varten.”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Vihreä

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Paska

3. Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ankeus

5. Mikä on suosikkikirosanasi? - Perse

6. Mitä ääntä rakastat? - Kaunista laulua

7. Mitä ääntä inhoat? - Vieraan vauvan huutoa

8. Mitä ammattia haluaisit kokeilla? - Lääkäri

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Viemärisukeltaja

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Sä elit täysillä ja sä yritit!

Perinteinen yhteiskuva (c) Joel 

 

ps. Tullessani Hämeenlinnasta Helsinkiin keksin uuden kysymyksen. Mikä olisi vaalisloganisi, lyhyt ja ytimekäs lause? Tai elämäkertasi nimi? Samaan aikaan muuten kuuntelin Spotifysta Joel Herttuan Syntinen-kappaletta ja mieleeni jäi lause ”Syntinen – ja kaikki tietää sen”. ”Hahah, siinähän se on! Tuon ajatuksen haluan välittää kaikille. Sä keksit sen mun puolesta.” (* siksi otsikko)

Lopuksi pari musiikkivideota :

 Joel Herttua/Syntinen 

 Pimeys/Aivot narikkaan 

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri

 Olin Juhannustanssien ensi-illassa. Jos odotatte tästä perinteisen tyylin blogikirjoitustani, tulette pahasti pettymään. Lue tai jätä lukematta, oma päätös. Tämä on minun kokemukseni, ei kenenkään muun. Tekstihän on tosin vasta alussa, saas nähdä minne suuntaan se lähtee.

 Vettä vihmoi vaakatasossa päin kasvoja jo lähtöasetelmissa Hämeenlinnan linja-autoasemalla ja vaikka oli lämmintä päällä, oli silti kylmä. Väsytti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieleeni tuli vuosientakaisia juhannusmuistoja, kun mökkireissulle autoon pakkautuessa vitutti jo valmiiksi, mutta yritti sitkeästi olla jotain muuta, kun oli tämä reissu nyt näin sovittu ja oli sää mikä hyvänsä. Autenttinen juhannusfiilis. Pimeä, sateinen syksy oli muutenkin ottamassa minusta tiiviimpää otetta. Illan esitykseltä odotin kokonaisvaltaista piristysruisketta, josta saisin energiaa kahlata läpi loppuviikon ja kentien koko loppukuun. Minulla oli sellainen kutina, että nyt ei ole ihan perinteistä menoa luvassa ja osasin odottaa jotain täysin erilaista mitä olen tottunut Työviksen suurella näyttämöllä näkemään. Täytyy tähän väliin myös kertoa, että Hannu Salaman Juhannustansseista minulla ei ollut muuta käryä kuin se, että kohuteos on kyseessä ja jumalanpilkkaa ja semmoista. Kirjasta en ole siis riviäkään lukenut.

 Teatterin aulaan päästyäni jo tuli bussikuski Lasse (Juha-Matti Koskela) samantien käsipäivää sanomaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ilahduin yllätyksestä. Itsepalvelunaulakon vieressä oli teltta. Odotin, että siellä olisi joku pariskunta muhinoinut, mutta ei. Odotin myös, että joku olisi tullut tarjoamaan taskumatista lämmintä viinaa. Hiukan myöhemmin viinapullon sijaan sain käteeni valkoisen ilmapallon vahtimestari Helmelältä (Jyrki Mänttäri) ja mietin, että mitähän helvettiä nyt ja joutuuko pallolliset jossain vaiheessa lavalle. Yritinkin sitten päästä pallosta eroon kaikin tavoin, mutta kukaan ei sitä huolinut ja lopulta marssin katsomoon ilmapallo kourassa. Onneksi paikkani lähistöllä oli tyhjä penkki, sai siitä pallo lepopaikan.

 Näyttämöllä oli kaksi pientä katsomoa myös ja niissä istui väkeä. Itse esitys pääsi alkuun ja meille tarjoiltiin aika perinteistä vehreänvihreää kesämaisemaa taustalle. Veijo Salorannan (Jussi-Pekka Parviainen) yhtye polkaisi ilmoille ensimmäisen kappaleen, sekahaku ja siitä sitten pokkailtiin kansaa humpalle. Mukavahan sitä oli katsella. Kävi ja ei käynyt kateeksi. Tyylejä oli joka lähtöön, niin kuin elämässä muutenkin.

 Perinteiset meiningit ja mukavuudet loppui aika nopeasti kuin seinään, ja huomasin hyvin pian olevani epämukavuusalueellani, eli keskellä esitystä, josta en tunnu ymmärtävän yhtikäs mitään. Olen aina toitottanut sitä, että välillä pitäisi mennä rohkeasti katsomaan muutakin kuin sitä tuttua ja turvallista, josta tietää jo valmiiksi pitävänsä. Sieltä epämukavuusalueelta niitä ylläreitä ja ns. killereitä tulee, mustia hevosia. Halusin kovasti päästä kiihtyviin kierroksiin mukaan, tempautua penkiltäni näihin karkeloihin ja ihmiskohtaloihin täysillä, mutta mitä pitemmälle päästiin, sen tiiviimmin tunnuin juurtuvan istuimeeni ja sen läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Liikaa nauraessani usein olen todennut, että naurusulakkeeni meinasi kärvähtää. Nyt ylikuumeni sulake siitä vierestä, mikä lie oli se. Tässä oli paljon kaikkea, huusia katsomon perukoilla, jättikokoista sorsaa, alaston villi hanuristi, yksi pari nusaisemassa keskellä katsomoa, roihuavaa kokkoa jonka lieskat ulottuivat lähes takariviin asti, teknoreivimeininkiä ja Maruzellan tahdissa raivohumppaavaa väkeä, yllättävän fiksuja tuosta noin puhuva sorsanaamarinen vapaaehtoinen, lausuntakaraokea, Salaman sensuroituja ja sensuroimattomia puheita, krokettipeliä ja säärileivosta väliajalla. Tässä oli kaikkea minulle liikaa. Olisin halunnut olla yksi niistä, jotka nousivat varmoina ruoto suorana taputtamaan seisaaltaan esityksen päätyttyä ja hämmentyneiden aplodien alettua. Olisin halunnut, että tämä olisi nyrjäyttänyt minun tähänastiset teatterikokemukseni uusille raiteille. Kävi niin, että entistä vahvemmin tiedän omat mieltymykseni ja millainen teatteri minuun parhaiten uppoaa. Pieni estradi, vähän väkeä, puhedraamaa. Ja välillä haluan edelleen pois mukavuusalueelta, se tekee ihmiselle hyvää ja pitää hereillä.

 Luin parit viralliset kritiikit tämän tiimoilta ja niistä nousi kyllä muutamia ahaa-elämyksiä, joita lukiessani nyökyttelin ollessani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Mielipiteinä ne olivat kuitenkin jonkun toisen, ei minun omia ajatuksiani, joten niitä en lähde kirjoittamaan tähän.

Parviainen, Nummela ja Mäkinen 

 Helmi-Leena Nummela orkesterin Raili-solistina/kertojana ja Minea Lång muurari Hiltusena jäivät parhaiten mieleeni, ja etenkin muutamat Hiltuseen liittyvät lauseet. "Hei, tätä mä teen päivittäin työkseni!" ja se, että "teidän sukupolvi ei tee mitään mitä ei halua" ja esitys jää junnaamaan paikoilleen, jopa näyttelijöiden lakonuhkaa ilmassa, mutta kotona on perhettä ja rahaa tarvitaan, sanoo Miia Selin ja kohtaus saadaan jatkumaan. Ja se, että Verneri Lilja esittää Paavo Kenttäläisen roolia, mutta kuka on se tyyppi, joka esittää päivittäin Verneri Liljaa...? Tämä sai aivot raksuttelemaan ja se, että koko elämä on kuin jatkuva koe-esiintyminen, kun koskaan ei tiedä kuka katselee.

 Jollain selittämättömällä tavalla pidin tästä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Pidin erikoisestakin liikekielestä ja rytmistä, jonka mukana kaikki pyöri tai oli pyörimättä ihmisiä myöten. Valoista, musiikista. Lopun hiljaisuudesta. Loppupuolella halusin jo kovasti kotiin ja olin varma siitä, että kello on taatusti yli kymmenen enkä ehdi viimeiseen junaan ja kauhuissani jo mietin, että miten pääsen yöksi kotiin. Olin helpottunut päästyäni peiton alle umpiväsyneenä, pää raskaana kaikesta.

 Tämmöistäkin teatteria saa, voi ja pitää tehdä. Syvä kumarrus siitä, että Työviksen suurella näyttämöllä parhaaseen pikkujoulusesonkiaikaan jotain todella erilaista mihin aiemmin on totuttu. Mietin myös sitä, että näyttelijöille taatusti palkitsevaa ja kiitollista tehdä tämänkaltaista vaihteeksi.

 Aulassa oli villiä pöhinää esityksen päätyttyä, kuului "parasta ikinä" ja "vittu mitä paskaa". Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta esitys pitää ensin nähdä ollakseen siitä jotain mieltä. Muistakaa se. Itse häilyn ties missä, mutta yhtään en kadu, että juuri tämä Juhannustanssit tuli nähtyä. Voi sitten joskus vanhana muistella, että olin siellä minäkin keskellä kokkoa paskahuusin kupeessa.

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Ensi-ilta 16.10. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisromaani Hannu Salama
Käsikirjoitus Juho Gröndahl
Ohjaus Linda Wallgren
Sävellys Joonas Mikkilä
Koreografi Samuli Nordberg
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Pukujen, maskien ja kampausten suunnittelu Marjaana Mutanen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg
Musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä

Näyttämöllä : Verneri Lilja, Eriikka Väliahde, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Minea Lång sekä Salorannan yhtyeenä Jussi-Pekka Parviainen, Helmi-Leena Nummela, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg ja Juho Kanervo/Riku Vartiainen

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi kanssa - teatterit yhdestä osoitteesta!

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Kantaesitys 28.3. 2019, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Virpi Hämeen-Anttila
Sävellys Jukka Nykänen
Ohjaus Reetta Ristimäki
Koreografia Peter Pihlström
Dramatisointi Virpi Hämeen-Anttila ja Reetta Ristimäki
Pukusuunnittelu Marja Uusitalo
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Kuva-ja videosuunnittelu Artur Sallinen ja Emil Sallinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Maskeeraussuunnittelu Aarni Mikkola
Musiikin sovitus ja orkestraatio Marko Hilpo
Tuotanto Reetta Ristimäki/Greta Tuotanto Oy 

Rooleissa : Miro Apostolakis, Heljä Heikkinen, Michaela Jäppinen, Minja Koski, Janne Marja-aho, Rami Meling, Joel Mäkinen, Otto Pilli, Ville Pulkki ja Tatu Siivonen

Muusikot : Marko Hilpo (kapellimestari, koskettimet), Kari Paavola (rummut, lyömäsoittimet), Hannu Rantanen (bassot) ja Juha Savela (kitarat)

Skene-kuoro : Nyyti Ahola, Susanna Forsberg, Jenny Helavuori, Miila Huttunen, Johanna Iisalo, Michaela Jäppinen, Briitta Lindroos, Kaj Lindström, Elias Lintula, Rami Meling, Solja Mentu, Ville Pulkki, Aura Raappana, Tiina Rantanen, Susanna Sainio ja Nina Salminen

 Minun oli tarkoitus kirjautua Iloisten sielujen hotelliin jo ensi-iltapäivänä, mutta töissä sattui pienehkö polvenmuljautus ja jouduin perumaan reissuni. Sillä hetkellä harmitti kun tiesin, että tämä esitys taisi sitten jäädä näkemättä minulta kokonaan. Löytyi kuitenkin vielä yksi päivä, joka sopisi aikatauluihini, mutta siinä oli jo yksi varaus toisaalle. No, välillä käy niinkin, että alkuperäiset suunnitelmat muuttuvat ja menin perumaan sen toisen esityksen, jotta pääsisin katsomaan tätä. Ja kuulkaa, eipä ollut hassumpi suunnitelmanmuutos se!

 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva murhamusikaali (mielikuvitusta kutkuttava lajityyppi!) perustuu Virpi Hämeen-Anttilan Björk-romaaneihin, joista minulla ei ollut ennalta mitään käryä. Avoimin mielin siis katsomaan. En ole mikään asiantuntija historian suhteen, mutta ainakin heti alkuun puvustus vaikutti mielestäni oikein passelilta ja aatokseni liisivät menneisiin aikoihin. Hiukan myöhemmin mielessäni kävi, että tämähän on meidän oma Babylon Berlin : murhamysteeriä, heiluvia helmoja, kapakkatunnelmaa, katupoikia, nuhruista työläismeininkiä, fiinimpää väkeä, vastakkainasettelua, pitkiä katseita ja kaiken keskellä varsin karismaattinen ja samalla inhimillinen päähenkilö Karl Axel Björk (Joel Mäkinen) henkilökohtaisine painiskeluineen (morfiinikoukku, kansalaissodan läheisyys, sillan molemmat puolet).

 Murhan ratkominen vaikutti olevan vähän sivujuonne, mutta varsin viihdyttävissä merkeissä kuljettiin pitkin Helsinkiä Pitkänsillan puolelta toiselle joka tapauksessa. Mainiota, monipuolista ja svengaavaa Jukka Nykäsen säveltämää musiikkia ja loistavia laulajia oli ilo kuunnella. Lisäksi bonuksena saimme kieltolaista tanssivia poliiseja, autenttista kuvamateriaalia projisointeina sekä hiukan psykedeelisiäkin kuviota taustalle, pieniä pilttejään heijaavia työläisnaisia ja plakaatit käsissään ylpeinä marssivia naispuolisia opiskelijoita. Tähän sitten vielä hyytävä mysteerimies Vahanaama/Öörfiilari (Janne Marja-aho), joka nostatteli kylmiä väreitä ja ihokarvoja pelkällä olemuksellaan.

 Tähän on kyllä onnistuttu haalimaan rooleihin oikein pätevää porukkaa, joiden yhteispeliä oli ilo seurata ja kylkeen vielä taitava, tanssiva ja laulava Skene-kuoro. Mukana oli muutamia muilta estradeilta ennestään tuttuja ja hyväksihavaittuja tyyppejä, joista osaa en ollutkaan nähnyt pitkään aikaan. Björkin ja Lisbeth Axelsköldin (Heljä Heikkinen) duetto pianon ääressä soi varsin kauniisti, enkä myöhemmin heti edes tajunnut, että Heikkinen retkotti kapakassa ilolintunakin. Tatu Siivonen on aina vahva valinta, samoin Minja Koski, jonka uniikkiin ääneen tunnustan olevani hiukkasen pihkassa. Tykästyin erityisen paljon nuoreen Kallion kundiin Frans Valkamaan (Miro Apostolakis), jonka menossa oli jotain varsin tuttua enkä saanut päähäni mitä. Poistuttaessa sitten sekin selvisi, kun minua kadulla ohittanut naisporukka vertasi häntä nuoreen Pentti Siimekseen. Aivan!

Edessä Joel Mäkinen ja Miro Apostolakis

 Varsinainen dynamo on sitten Joel Mäkinen, joka on kyllä loistavassa iskussa! Mitä laulua ja mikä läsnäolo kaikissa tilanteissa! Fanitan kybällä! Täytyy sanoa, että todella yksinkertaisilla konsteilla parhaat kohtaukset mieleeni iskostuivat : eipä tarvittu muuta kuin hitunen savua, hämyisät valot ja kaiken keskellä mies ja ääni. Kaikki oli siinä. Huh miten hienoa! Rosvojahdissakin saatiin vastaava kokemus. Ei siinä mitään prameita lavasteita tarvittu, tunnelma oli kohdillaan muutenkin.

 Minua ilahdutti esityksen lisäksi myös se, että onnistuin bongaamaan yleisön joukosta muutamatkin tyylikkäät viikset ja narikassa näin pari vanhempaa herrasmiestä hattuineen ja kaulahuiveineen. Ai että hiveli silmää! Mukavasti oli väki lähtenyt liikkeelle noin muutenkin ja käytävillä oli tungosta. Se on teatterissa aina hyvä homma se. Jos kiinnostus 20-luvun Helsinkiin nousi entisestään, voi käydä tsekkaamassa Hakasalmen huvilassa Suruton kaupunki -näyttelyn (syyskuun alkuun). Ja jos esityksen mielit nähdä, siihen on onneksi vielä muutama mahdollisuus. Lisäinfoa oheisessa linkissä.

 Jotenkin näin vaalien alla jäi mieleeni vielä se ajatus, että ei ajatusmaailman tarvitse olla mustavalkoista joko-tai -meininkiä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Niinkö? Eikö muka mitään muuta keinoa ole? Björk onneksi oli oivaltanut tämän jo aiemmin.

Esityskuvat (c) Kari Hakli

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmälle!) 

Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Gerome Ragni ja James Rado
Sävellys Galt MacDermot
Suomennos Markku Salo
Ohjaus Sini Pesonen
Koreografia Kira Riikonen
Kapellimestari Lasse Hirvi/Jari Puhakka
Lavastussuunnittelu ja videosuunnittelu Tinja Salmi
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Luca Sirviö
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Anniina Saari
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Lauluvalmennus Juho Eerola

Rooleissa : Joel Mäkinen, Maria Lund, Eino Heiskanen, Pekka Hiltunen, Julia Högnabba, Taina Reponen, Saara Jokiaho, Tytti Vänskä, Henri Halkola, Jukka-Pekka Mikkonen, Aaro Vuotila, Ringa Aflatuni, William Nazareno, Roosa Karhunen, Hannu Rantala, Niko Dahlblom, Ayla Brinkmann, Nora Mutanen, Tiina Heikkinen, Pablo Delaney, Lauri Kalpio, Piia Mannisenmäki ja Hannu Lintukoski

Woof (Eino Heiskanen) on muuten pihkassa Bergeriin 

 Istun kirjoittamassa tätä pelkkä nilkkapituinen puuvillainen kauhtana päälläni ja päässäni soi "Aquarius". Kirjoittamisesta ei meinaa tulla oikein mitään, sillä mieli tekee laittaa Hairin musiikkia soimaan ja heilua aurinkolasit päässä, paljasjaloin, kädet ilmassa musiikin tahdissa vapautuneesti ilman huolta huomisesta. Peace and love! Voitte makustella tätä mielikuvaa hetken, onneksi olkoon vaan.

 Olen nähnyt Hair-musikaalin tasan kerran aikaisemmin, kuusi vuotta sitten Lahden Kaupunginteatterissa marraskuussa räntäsateisen surkean päivän piristyksenä. Siitä versiosta jäi jonkinlainen muistikuva, lähinnä kokonaisuuden energialatauksesta ja Hectorin sääristä. Jyväskylän ensi-ilta oli jo aika pitkällä ja minulla kävi mielessä, että tämä on täysin eri teos vaikka silti sama. Että saadaankin näin erilainen meininki aikaan, ja se jos mikä on teatterin suola.

 Claude (Joel Mäkinen) ilmestyy kirjaimellisestikin paljaana, puhtaana värikylläisen hippiyhteisön pariin, jotenkin vapaana kaikesta. Vietnamin sotaan käy nuorukaisen tie lopussa, yhtä riisuttuna. Siinä välissä tehdään parituntinen trippi ja olen hämmennyksestä sekaisin, hyvällä tavalla. Pössyttelyä, kukkia, liehuvia kutreja ja helmoja, paljasta pintaa, teltan heiluntaa, nurmella avoimesti muhinointia, vedessä lutaamista, hikistä ihoa lähietäisyydeltä, antropologin vierailu ja vilautus, leveitä lahkeita, suudelmia, kaipaavia katseita, koko idyllin romahtaminen, loikkia, aseita, Scarlett ja Rhett, WTC:n palavat tornit televisiossa, helkkarin komeasti laulettuja biisejä.

 Miten tämän kokemuksen osaisi sanallistaa? Ei mitenkään. Tämä pitää kokea itse! Olo oli kuin olisi virtuaalilasit päässä ollut keskellä Woodstockia, melkein haistoi marisätkän tuoksun leijumassa ilmassa. Kokemus kaikille aisteille, kauniita ihmisiä jatkuvassa liikkeessä tai raukeudessa, aseiden pauhua, strobovaloja, hikinen Claude yläkroppa paljaana keekoilemassa metrin päässä kasvoistani...

 Väliajalle mentäessä harmitti se, ettei minulla ollut pitkiä hiuksia (olisi ollut hienoa vähän heilauttaa fledaa) eikä leveitä lahkeita ja kerroin seuralaiselleni, että mieli tekisi ottaa paita & rintsikat pois ja kulkea hiukan vapautuneemmin. Ei tullut lupaa ja hyvä niin ihan kaikille.

 Olipas kokemus, en osaa oikein muuta sanoa! Hienosti veti koko porukka, aiemmista proggiksista tuttuja tyyppejä silmä tottuneesti haki (Eino Heiskanen, Saara Jokiaho, Maria Lund ja jotenkin mystisen elastinen Joel Mäkinen) ja ilo oli bongailla täysin uusiakin tuttavuuksia (erityisesti Pekka Hiltunen Bergerin roolissa ja Ringa Aflatuni sekä Aaro Vuotila jäivät mieleeni). Pidin hirveän paljon liikekielestä, porukka sykki ja liehui yhdessä sekä erikseen, kuin lavan (ja lavan sivut) täyttävä elävä organismi - ja liike loppuu kuin salamaniskusta ja lava tyhjenee yhtä nopeasti. Upea yksityiskohta oli myös moninaiset julisteet katsomon vieressä sekä loppupuolen marssivat varjot strobovaloineen ja savuineen. Vaikuttava näky!

Claude (Joel Mäkinen) keskellä 

 Mieleeni jäi kaivelemaan Clauden jotenkin syyttävä, pistävä katse videolla tukkaa ajellessa. Muutenkin hiukan hämäsi se, että Claude oli jo valmiiksi lyhyttukkainen ja rintakarvaton (lähietäisyydeltä näin, muistatte kai) ja silti mies julisti ylistyslaulua runsaille karvoille ja hiuksille. Mystistä symboliikkaa tässä kyllä. (Edit. Hippeys on muutakin kuin karvoja ja hiuksia, sellaista mitä ei ulospäin näy.) Pitäisi nähdä uudestaan, jotta osaisi bongata paljon muutakin. Aina kun ei oikein tiennyt minne, ketä ja mihin olisi katsellut.

 Rauhaa ja rakkautta ei ole maailmassa koskaan liikaa, edelleenkään.

Sheila (Maria Lund) 

Ihailtavan paljon oli ensi-iltayleisö pukeutunut hippihenkisesti. Pointsit siitä.

ps. Yövyimme Forenom Hostellissa ihan teatterin nurkilla. Olipa kokemus sekin, ja positiivinen! Alkuhämmennyksen jälkeen huone imaisi mukaansa (aivan kuten tämä esityskin) ja uni maistui. Ovikoodin näpelöityämme oven takaa paljastui pikkiriikkinen lattiatila, porras ja sänky. Ei muuta. Sängyn alta/portaan vierestä löytyi vielä jääkaappi ja astioita. Seuraavalla kerralla kaupan kautta ja yhteiskeittiöön kokkaamaan! Yhteisöllisyys on pop sopivassa suhteessa!

Esityskuvat (c) Hanna-Kaisa Hämäläinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatteri!)

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatteri

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.11. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen (Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero), Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

 Minulla oli hyvin Seitsemän veljestä -painotteinen kesä. Näin kaksi eri produktiota (Ryhmäteatterin ja Pesäkallion, joista ensimmäisen kahteen kertaan) ja loppukesästä oli jo vähän sellainen olo, että nyt alkaa veljeskiintiö hiljalleen olla täynnä. Paitsi että edessä olisi vielä se ennakkoon odotetuin, Turun Kaupunginteatterin veljesten uusi tuleminen. 70-luvun alussa nähty Kalle Holmbergin ohjaama versio on monelle se "ainoa oikea Seitsemän veljestä", minä en sitä ikäni puolesta koskaan nähnyt paitsi tallenteena. Ymmärrän hehkutuksen esitykseen liittyen ja samalla tiedostan sen, että klassikot on luotu tehtäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, uuden sukupolven näkemyksin ja energioin.

 Lauantain päivänäytöksestä poistuin kera tunteen, että kävelen ilmassa. Olo oli ihmeen kevyt, euforinen. Olin taas kerran nähnyt "parasta tänä vuonna, ehkäpä". Monta vuotta olen hehkuttanut tiettyjä esityksiä kaikkienaikojen kärkikahinoihin mukaan. Turun Veljesten jälkeen tulin siihen tulokseen, että on aika lopettaa vertailu ja esitysten arvottaminen paremmuusjärjestykseen. Mahdoton ja täysin tarpeeton homma. Ei taidetta voi laittaa mihinkään järjestykseen! Tämä tuntui parhaalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri minulle. Viikon päästä saatan olla samaa mieltä täysin toisentyylisestä jutusta. Voin puhua vain omasta puolestani, omasta kokemuksestani - en sanoa kenellekään toiselle, että tämä Sinun pitää nähdä. Voin kannustaa ihmisiä käymään ennakkoluulottomasti katsomassa erilaisia esityksiä, mukavuusalueen ulkopuoleltakin ja löytämään siten niitä helmiä, joita sitten pyöritellä mielessään vuosienkin päästä. Minun tapani katsoa on muuttunut parin viimeisen vuoden aikana. Usein vaikuttaa siltä, että nyt en yhtään ymmärrä miksi noin ja mitä tapahtuu, mutta aina ei tarvitsekaan ymmärtää ja jäädä liikoja pohdiskelemaan - avataan muut aistit vastaanottamaan kaikki, mitä tuleman pitää. Silloin koko esitys saattaa muuntua kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi - ei pelkäksi silmin katsottavaksi teokseksi. Näin kävi Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdessä muutama viikko sitten, ja näin kävi Turun Veljesten parissa.

Simeoni

 Meillä oli parvekkeelta eturivin paikat. Ennakkoon vähän harmittelin sitä, etten pysty nyt kunnolla katsomaan näyttelijöiden silmiä. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, tunne välittyi hienosti ainakin eturiviin asti. Ensimmäisen näytöksen istuin hymy huulillani, nautin kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui. Hykertelin. Vahvasti Kalle Holmbergia muistuttava enkelisiipinen isähahmo, jo kertaalleen nähdyt lavasteet ja tarvikkeet sivuun, nykyaikaisempi sekasotkuinen asunto lipuu hiljaa esiin. Veljekset painivat ja nujakoivat keskenään, energian ja adrenaliinin purkua turhanpäiväisilläkin kurkipotkuilla ja varjonyrkkeilyllä. Juhani (Joonas Saartamo) uhoaa suuna ja päänä, nuoremmat koittavat vähän samaa perässä. Etenkin Tuomas (Pyry Äikää) ja Aapo (Olli Rahkonen) tuntuvat ottavan mallia. Turhautuneisuus kaikkeen alkaa paistaa rankasti läpi, kun ei ole mitään eikä ketään. Ei äitiä, ei isää, ei naista. Joukosta erottuu heti rauhallisempi Lauri (Jonas Saari), seuraillen sivusta muiden touhuja, tarkkaillen ympäristöään ja mietiskellen asioita. Muiden lähtiessä turhalle kosintaretkelle Lauri keskittyy kuuntelemaan oopperaa ja ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Muiden mesotessa teltassa Lauri makaa rauhallisena selällään, ei kiirettä mihinkään eikä huolta huomisesta. Tunnen samaistuvani Lauriin, hiljainen tarkkailija kun pohjimmiltani olen minäkin.

Lauri 

 Toukolan poika (kyllä, yksikössä) eksyy omilla retkillään väärään pihaan ja saa kuulla kunniansa. Rajamäen rykmentti on kermapersepariskunta, joka tulee myöhässä teatteriin ja purjehtii läpi kakkosrivin veljeksille ja toisilleenkin haistatellen. Timoa (Joel Mäkinen) laulattaa tämän tästä, vaan ei lupaa heltiä millään. Lukkari (Petri Rajala) pyörittelee poikia oman tahtonsa mukaan, aakkosia koitetaan tankata kirjaimellisesti hakkaamalla vaikka päätä seinään, mutta ei sekään auta. Lukutaidon puute pistää vihaksi vielä enemmän, ja taas heilahti Jussin pussi. Maisemanvaihdos tekee hetkeksi hyvää. Idylliseen joulunviettoon yritetään rauhoittua seesteisissä merkeissä. Kohtaus on täysin absurdi ja saan lähes hysteerisen naurukohtauksen. Simeoni (Markus Järvenpää) jakaa joulupuuroa mairea hymy huulillaan ja oltta on, veljekset tuntevat aikamoista läheisyyttä toisiaan kohtaan. Joulun henki on tukevasti läsnä. Sallikaa mun nauraa. Överiksi menee. Juhani ehdottaa pystypainia ja viskaa pellavaiset kutrinsa helvettiin. Sauna kärvähtää tietenkin, tosin luulin että räjähtää ilmaan koko pytinki. Jo riitti tämä joulunvietto, ei meistä ole tähänkään. Väsyneet, resuiset riepupetterit palaavat takaisin sinne mistä lähtivät ja saavat lämpöisen vastaanoton. Minua itkettää. Läheisyydenkipeät veljekset tukeutuvat uupuneina toisiinsa, jaloissa puhtoiset villasukat ja käsissä kupillinen kaakaota. Telkassa lumiukkopiirretty herkistää mieliä.

Joulunviettoa 

 Väliajan jälkeen ei enää hymyilyttänyt. Tilalle oli noussut huoli. Veljesten tilanne alkoi näyttää siltä, että noinko tässä kaikki edes selviävät hengissä loppuun asti. Tyylikkäät pukumiehet joraavat hienoja muuveja, mutta se ei riitä. Lauri tuntee itsensä myyräksi ja myös näyttää siltä. Hiidenkiwi on tietysti ravintola, jonne linnoittaudutaan härkiä pakoon. Ruokaa ei ole, juotavaa sen sijaan piisaa. Kulissit alkavat hiljalleen murentua ja Lauri avaa vihdoinkin sanaisen arkkunsa. Poissa on tyyneys ja rauhallisuus. Huikea, vimmainen monologi ja täydellisen ansaitut väliaplodit ja bravo-huudot. Mieltäni kylmäsi Laurin kertomus siitä, että "tulin Turkuun ja sain puukosta kaulaani". Simeoni ja Eero (Paavo Kinnunen) eivät lähde tällä kertaa Hämeenlinnaan, vaan täysin toisenlaiselle matkalle. Taustalla veljet tanssivat Pet Shop Boysin "It´s a Sin"in tahdissa. Pala nousee kurkkuuni. Kylmää. Simeonin silmistä paistaa epätoivo, ja miten syvä hätä ja huoli Juhanin silmistä... Simeonin kohtaaminen Lucifeeruksen kanssa kohoaa täysin omiin sfääreihinsä ja siinä vaiheessa mietin, että kunpa tämä esitys ei päättyisi koskaan. Jäisin ikuisiksi ajoiksi johonkin luuppiin, joka toistaisi kohtauksia uudelleen ja uudelleen niin kauan, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen rauhan ja osaisivat ottaa vetovastuun omasta elämästään ilman radikaaleja, epätoivoisiakin tekoja. Juhanilla riittää pahaa oloa purkamaan vihaansa syyttömiin, mutta kantti ei (onneksi) kestä loppuun asti. "Tuonen lehto, öinen lehto" (Sydämeni laulu, sanat Aleksis Kivi, sävel Lauri Maijala) soi ehkä upeimmin kuin koskaan, Lauri näyttää taas uuden puolen itsestään ja Timokin pääsee toistamiseen flyygelin ääreen (aiemmin sai laulaa oravasta).

Etualalla Paavo Kinnunen (Eero) 

 ABG eiku C -kirja otetaan lopulta haltuun tavalla, joka nostattaa taas liikutuksen aallon. En taaskaan uskaltanut hengittää Juhanin takellellessa kirjainten parissa (huvitti se, että aina piti mainita se ruotsalainen oo ja tuplavee) ja ai maailma sitä iloa onnistumisesta, kun kokonaisia lauseita tietystä kirjasta luettiin suhteellisen sujuvasti. Juhanin silmistä loisti kerrankin ja vihdoinkin jotain muuta kuin viha ja katkeruus. Täydellistä.

 Kuten sanoin, olin euforisessa tilassa esityksen päätyttyä. Tämä kolahti ja kunnolla. Kommenteista päätellen kolahti myös muuhunkin yleisöön, ainakin mitä minun korviini kantautui. Väliaplodeja sateli tämän tästä ja muutenkin yleisö reagoi hyvin voimakkaasti tapahtumiin, nauru raikasi ja välillä oli hiirenhiljaista. Nautin siitä, että asioita voi tehdä niin täysin erin tavalla ja silti pohjateoksen ydin säilyy, ja Kiven kaunis kieli. Pitäisi muuten opetella solvauksia Kiven tyylin, "sinä olet ohdake minun naurispellossani" kuulostaa paljon kauniimmalta kuin vaikkapa "vitun luuseri" (tosin sellaista en sanoisi muutenkaan kenellekään).

Juhani 

 Ja musiikki! Miten kaunista musiikkia rujojenkin kohtausten taustalla. Pidin siitä, miten äiti (Ulla Koivuranta) välillä ilmestyi pojilleen, katsomaan ja huolehtimaan siitä, että edes välillä osattaisi lähteä oikeaan suuntaan. Veljeksistä kaksi nousi ylitse muiden tällä kertaa. Joonas Saartamo Juhanina teki minuun kaikesta uhostaan huolimatta äärimmäisen suuren vaikutuksen (ei se uho niinkään, vaan se, miten Joonas sen kaiken toi esiin, siinä oli niin totaalisen selkeästi sydän mukana ja sen näki) ja taas toisaalta Juhanin vastakohta, Jonas Saaren Lauri vakuutti. Olen erityisen iloinen siitä, miten monipuolisesti Jonas Saari on nyt Turussa päässyt näyttämään osaamistaan. Pääsin ilokseni ohimennen kiittämään 5/7 veljeskatraasta ihan silmästä silmään, melkein teki mieli halatakin ihan siitä ilosta, että olivat kaikki vielä hengissä ja ilmeisen hyvinvoivia, tyytyväisiäkin.

 Erityiskiitos Lauri Maijala. Juuri näin. Tämä oli täydellisesti minun makuuni.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

 ... ja nyt on veljeskiintiö täynnä ainakin muutamaksi vuodeksi ...

Love Me Tender / Lahden Kaupunginteatteri

Love Me Tender / Lahden Kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 2.9. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Joe DiPietro
Suomennos Heikki Sankari, Jussi Vahvaselkä ja Kristiina Vahvaselkä
Ohjaus Ilkka Laasonen
Kapellimestari Antti Vauramo
Koreografia Johanna Keinänen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Rooleissa : Anni Kajos, Teemu Palosaari, Joel Mäkinen, Annamaria Karhulahti, Saana Hyvärinen, Aarre Reijula, Paavo Kääriäinen, Veera Tapanainen, Liisa Loponen, Mikko Jurkka sekä Kia Laitakari, Matleena Junttanen, Eleonoora Martikainen ja Sami Ulmanen

 Alkoi olla pienehköä kulttuuriylikuntoa ilmassa, kun tihkusateessa ajelimme Lahteen lauantai-illan ratoksi. Kyseessä oli jo toinen Lahti-reissu viikon sisällä ja koko viikon peräti seitsemäs teatterijuttu. Jotenkin noita esityksiä vaan kertyy, ja sopivat päivät täytyy heti hyödyntää, eli vapaapäivien ja aamuvuorojen sattuessa sopivasti kohdalle meikäläinen löytyy illalla melko suurella todennäköisyydellä teatterista.

 En ollut ihan virkeimmilläni menomatkalla, mutta onneksi radiosta tuli Bohemian Rhapsody, joten siinä sitten piristyin, kuskin riesaksi asti. Elvis-musiikkia kun olisi kohta luvassa, aloin muistella ties monettako kertaa ei-niin-salaista elvispitoista menneisyyttäni, kun serkkupoikieni kanssa perustimme kultaisella 70-luvulla Matti and the Elephants-nimisen trion, joka soitti Elvis-covereita ja muitakin vastaavia. Soittimina olivat kukkopilli ja lintuhäkin häkkiosa (ilman lintua), jota kynällä paukutin. Solistina toimi silloin alle kouluikäinen Matti-serkkuni, ja ensimmäinen c-kasetille tallennettu hittilohkaisu oli "That´s All Right Mama". Tietysti. Olikohan tässä biisissä kohtalaisen eeppinen kukkopillisoolo, en enää muista...

Natalie (Anni Kajos) ja Chad (Joel Mäkinen) 

 Sitten asiaan tai ainakin sen viereen. Aika uinuvaista on meno 50-luvulla Jenkkilässä pikkupaikkakunnalla. Tiukkis pormestari (Saana Hyvärinen) on kieltänyt kaikensortin ilakoinnin ja kuhertelunkin. Ikävä ihminen. Kaikenlaisia haaveita on asukkailla tietysti, kuka haaveksii paremmasta elämästä jossain muualla, kuka siitä, että rakkauden kohde vihdoinkin huomaisi suuret tunteet. Natalie (Anni Kajos, jonka näin ilokseni jo toistamiseen viikon sisällä) paiskii hommia isänsä Jimin (Mikko Jurkka) autokorjaamolla ja Dennis (Teemu Palosaari) ei saa sitten millään kerrotuksi tytölle, että on korviaan myöten pihkassa. Paikalle pölähtää ykskaks kuuma prätkäkundi ja hitusen wannabe-Fonzien oloinen Chad (Joel Mäkinen), prätkä tarttisi vähän rassausta ja parin lantionvatkausliikkeen jälkeen näyttää siltä, että pienen laiton tarpeessa taitaa olla koko kaupunki, sen verran villiksi meno äityy ja väki alkaa rakastua ristiin ja rastiin, mutta aivan vääriin tyyppeihin. Natalie ottaa kovemmat konstit käyttöön, muuntautuu jätkäksi, ystävystyy Chadin kanssa ja kuinkas sitten mahtoikaan käydä...

Dennis, "Natalie" ja Chad veivaamassa 

 Joka välissä sitten lauletaan niitä Elviksen biisejä, vatkataan lannetta ja twistataan puolelta toiselle. Kuulkaas, niin energistä kuin meno onkin, minua alkoi jossain vaiheessa tympiä ja kyllästyttää se ainainen veivaaminen ja nytkytys! Varsinkin Chad alkoi ärsyttää mitä enemmän kekkuloi kitaroineen. Eipä siinä mitään, pirun hyvin kaikki kyllä lauloivat ja meno oli svengaavaa kauttaaltaan. Eniten minua ilahdutti Natalien muuntautuminen pojaksi, olisin saattanut itsekin langeta siihen kundiin! Laulupuolelta minut yllätti iloisesti Paavo Kääriäinen Deanin roolissa, häntä kun en aiemmin ole lauluhommissa kuullut, muutenkin Deanin ja Lorrainen (Veera Tapanainen) nuori lempi oli ihanan herkkistä ja hauskaa, että Dean uskalsi kapinoida tyrannimaista pormestariäitiään vastaan kunnolla.

Lorraine ja Dean 

 Lavastuksessa miellytti tyhjä huvipuisto silmääni kovastikin ja etenkin miesten puvuista tuli mieleeni, että on taidettu käydä Helsingissä Garagelandissa hakemassa ainakin inspiraatiota. Katsomo riemastui etenkin kohtauksesta, jossa Jim-iskä oli hankkinut uudet kledjut ja oli nyt niin cool että! Ja mikäs niissä uusissa kuteissa sitten oli vatkatessa.

 Tuntui siltä, että väliajalle mentäessä oli kupletin juoni jo aika selvillä ja koko shown olisi voinut pistää pakettiin nopeasti siinä vaiheessa. Vaan uusia käänteitä tulikin sitten loppupuolella eikä rakastumiset ihan niin selkeitä olleetkaan mitä aluksi luulin. Kesto oli koko musikaalilla ehdottomasti liian pitkä, liki kolmetuntinen pläjäys ei jaksa minua ihan loppuun asti koskaan pitää virkeänä ja skarppina. Olen kyllä siitä varma, että pikkujoulukansa kun katsomoon vaeltaa kohtapuoliin, saa se siitä hyvää meininkiä ja virtaa jatkosuunnitelmia ajatellen. Pahoin pelkään, että sielläkin ihastumisten kohteet eivät ihan aina osu nappiin vaikka kuinka lannetta pyörittäisi.

 Minulle jäi sellainen "Ihan kivahan tämä oli kyllä, mutta..."-fiilis, nostalgikot innostunevat varmasti enemmänkin. Ja sellaiset, jotka ei ramppaa teatterissa seitsemän kertaa viikossa. 

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)