Suuri harppaus / Teatteri Siperia ja Tanssiteatteri MD

Suuri harppaus / Teatteri Siperia ja Tanssiteatteri MD, Hällä-näyttämö

Ensi-ilta 23.3. 2019, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja dramaturgia Piia Peltola
Käsikirjoitus Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Piia Peltola ja Samuli Roininen
Koreografia Samuli Roininen
Valosuunnittelu Sari Mayer
Äänisuunnittelu ja musiikki Tony Sikström
Lavastussuunnittelu Ina Ytter
Yhteistyössä Tampereen lyseon lukio

Näyttämöllä : Suvi Eloranta, Marika Heiskanen, Riikka Papunen, Tuukka Huttunen, Anniina Kumpuniemi ja Miro Puranen

Huom! Näin esityksen ensimmäisessä ennakossa torstaina 21.3. 2019

 Nythän kävi niin, että Teatteri Siperian jutuista olen "sattuneesta syystä" nähnyt lähes kaiken, mutta Tanssiteatteri MD on minulle ainoastaan nimenä tuttu. Kyllä vaan, tämä oli ensimmäinen kertani, kun vierailin Hällä-näyttämöllä. Varsin tervetulleita ovat tämmöiset yhteisproggikset, kaikki saavat kokemuksesta paljon uutta - katsojat mukaanlukien. Harvemmin sitä on tullut nähtyä Siperian väkeä (Huttunen-Papunen-Heiskanen) tanssin pyörteissä, joten mielenkiinnolla odotin mitä tuleman pitää. Odotin saavani kotiinviemiseksi ainakin paljon ajatuksia, niitä tuppaa Siperian jutuista aina mukaan tarttuvan.

 Kanssani ensimmäisessä ennakossa tuntui olevan liuta lukiolaisia tai muita nuorisolaisia, tunsin jotenkin ikälopuksi ja kalkkikseksi nuorten joukossa ja aulassa yksin istuksiessani hartiani tuntuivat painuvan entistä enemmän lysään. Orastava flunssakin kaiveli kurkussa ja olo oli jotenkin nuupahtanut. Iloinen pulina ympärillä tuntui kuitenkin jotenkin mukavalta, tässä sitä ollaan yhteisen kokemuksen äärellä ja kohta mennään.

 Salissa pulina lakkasi kuin seinään esityksen alettua ja erityisen ilahtunut olin siitä, että kännykänvaloja ei katsomossa näkynyt. Väki seurasi hyvin intensiivisesti esitystä ja olen varma siitä, että esityksen teemoista vielä keskusteltiin jälkikäteen.

 Passelinkestoinen esitys koostui erityylisistä kohtauksista, jotka sisälsivät puhetta, laulua, tanssia ja niiden yhdistelmiä. Täytyy myöntää, että ihan aluksi olin vähän pihalla siitä, missä mennään. Keskittymiskykyni ei ollut ihan täydessä tehossaan, mutta hiljalleen pääsin kärryille. Elämän alku, erilaiset elämänvaiheet, ns. suuret päätökset, unelmat, tulevaisuus. Yllättäen koko porukka puhkeaa lauluun ja tanssiin, ja kohtaus tuo mieleeni Famen! Kuka muistaa? Hyppyjä kohti korkeuksia ja unelmia, kun kaikki tuntuu mahdolliselta ja vain taivas on rajana. Kädet ja sydän auki, silmät kirkkaana. Jotenkin aloin miettiä, mistä minä mahdoin unelmoida nuorena. Ei tullut mitään mieleeni, olen kai silloin ollut ns. päivä kerrallaan -tyyppiä. En kai edes osannut unelmoida? Vai oliko minulle joku sanonut, että älä nyt innostu tuosta ja tuosta liikaa, jos kaikki ei menekään nappiin? Ehkä niin. "Mitäs minä sanoin". Lause jota inhoan eniten maailmassa. Miten helppoa on parilla sanalla torpata toisen ajatukset ja haaveet edes yrittää jotain uudestaan, paremmalla onnella. Ettei heti masentuisi ensimmäisestä takapakista, vastoinkäymisestä.

 Unelmien Leijonanluolassa nähdään näyttäviä muuveja ja tunnari on varsin mukaansatempaisevaa. Voiko unelmilla olla jotain hintaa? Kuka sen määrittelee? Millaisella tuottoprosentilla lähtisit mukaan? Pientä huumorinpilkettä tarjoaa Tuukka Huttunen Jesus Napalm -hommineen ja melkoinen kitaravirtuoosihan sieltä kuoriutuukin. Olisin katsellut tätä showta hiukan pitempäänkin, mutta tämäpä ei ollut Huttus-show vaan yhteistuotanto (Huttus-shown nähdäkseen voi mennä katsomaan näytelmää Päämäärä Tuntematon) ja muillekin pitäisi antaa mahdollisuus loistaa. Ykskaks huomasin liikuttuvani, kun Unelmien Leijonanluolassa eräs kandidaatti unelmineen ei osannut sanallistaa asiaansa ja se piti sitten ilmaista liikkeen keinoin. Huh miten kaunista ja jotenkin vapauttavaa! Juuri näin! Eipä sitä aina osaa asiaansa sanoiksi pukea, mutta yhteisymmärrys löytyi ja täten koko proggiksen minulle merkityksellisin ja kohottavin kohtaus nousi upeasti lentoon ja minun ajatukseni myös.

 Vielä käytiin silmät kiinni Unelmoijien puutarhassa (minä näin siellä paljon vihreää ja värikkään perhosen) ja silmät kosteina kuunneltiin hienoja maljapuheita. Miten tärkeää olisi jokaisen nuoren (miksei vanhemmankin) saada kuulla vastaavanlaisia puheita kaikenlaisten diipa-daapa-korulauseiden ja kliseiden sijaan. Mieli kyllä herkistyi.

 Olipa hieno ja erilainen proggis! Oli siellä paljon muutakin kuin nämä huomioni, kannattaa siis itse mennä paikalle vaikuttumaan. Kuten sanottua, nämä yhteistuotannot antavat joka suuntaan paljon ja kotimatkalla oli ihan erilainen fiilis kuin tullessa.

ps. Tällä hetkellä unelmoin siirtolapuutarhamökistä ja siitä, mitä kaikkea siellä puuhastelisin ja miten sen sisustaisin ja mitä istuttaisin pihalle ja millainen mekko päällä siellä puutarhassani istuskelisin hellehattu päässä, varpaat paljaana ja perhosia lentelisi kukasta kukkaan.

Esityskuvat (c) Mikael Mattila

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Siperia ja Tanssiteatteri MD!)

Kylä / Teatteri Siperia ja Tampereen Työväen Teatteri

Kylä / Teatteri Siperian ja TTT:n yhteistuotanto

Ensi-ilta 27.10. 2018 TTT:n Kellariteatterissa, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen
Musiikki Juha Junttu
Lavastus Työryhmä (pohjana osa Vakavuusongelman lavasteista)
Puvustus Työryhmä
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla

Rooleissa : Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Juha Junttu

 Pohjalle huonosti nukuttu yö, yhdeksän tunnin työpäivä, pikainen vaatteidenvaihto kotona ja siitä Tampereelle bussilla, joka oli vielä aikataulustaan reilusti myöhässä. Ikkunasta pelkkää loputonta pimeyttä, väsymys alkoi painaa silmäluomia. "Että pitikin taas lähteä töiden jälkeen". Sukat märkinä saavuin Työvikselle, tapasin yllättäen pari tuttua ja olo oli jo virkeämpi.

 Viimeistään siinä vaiheessa tunsin oloni kotoisaksi, kun esityksen alkaessa harmaahapsinen mummeli Amelia (Tuukka Huttunen) köpöttelee näyttämölle itsekseen mutisten ja asettuu kiikkustuoliin keinuttelemaan. Taustalle vielä raksuttava seinäkello olisi kruunannut mummolafiilikset. Aika tuntuu etenevän omaa tahtiaan, nyt ei ole enää kiire mihinkään ja voi ainakin pari tuntia tässä istua ja hengähtää kaikesta. Parasta.

 Elellään vuodessa 2040 ja Rutakon kylässä Savon sydämessä asuu enää kolme ihmistä : Kiisseli (Juha Junttu), Pärttyli (Marika Heiskanen) ja tämän iäkäs äiti Amelia. Kiisseli on vuosikaudet odottanut sitä Matkavekan bussia, jolla piti matkata Las Palmasiin, ja tuulahduksen eksoottisesta tunnelmasta tuo sentään hienot flamingovalot, jotka ympäröivät Kiisselin "pyhintä", musapöytää. Pärttyli manaa sitä, että ei ole internetyhteyttä ja puhelinkin on lakannut toimimasta, koska signaali katosi jonnekin. Niin kuin ihmiset ja palvelut. Viikottaisen ruoka-apupaketin toimituskin tökkii, kahvi on loppunut aikaa sitten. Kahvinkeittorutiineista ei silti ole luovuttu, sillä se tuo rutiinia ja tietynlaista jatkuvuutta päivään (ja saisi suolenkin toimimaan), on jotenkin lohdullista kuulla veden lorina. Suodatettua vettä, sillä on pärjättävä. Amelia näyttää hauraalta mummelilta, mutta tarpeentullen ryhti suoristuu ja suu laukoo niin kirosanoja kuin teräviä mielipiteitä ja huomioita, murteella höystettynä.

 Varsin iloinen olen siitä, että kerrankin näyttämöllä nähdään murteella puhuvia savolaisia, jotka eivät hoe "voe tokkiinsa" tai viljele jatkuvaa vitsihuumoria huvitusmielessä. Näyttämöllä nähdään ihmisiä, aitoja savolaisia, jotka puhuvat niin kuin meillä puhutaan, yhtään mitään extraa korostamatta. Täällä ollaan Rutakossa ja meillä puhutaan näin!

 Viikot etenevät saman kaavan mukaan. On pakettipäivää, karaokepäivää, pilkkipäivää - ja lauantaisin on pullapäivä (meillä oli lauantaisin ennenmuinoin siivouspäivä). Välissä tietysti päiviä, jolloin ei ole mitään suunniteltua. Pärttyli on havainnut Rutakonraitilla kenties webkameran ja sitä pitäisi lähteä katsomaan, mutta ainakaan Ameliaa ei homma huvita sitten yhtään. Saisiko kameran kautta yhteyden muuhun maailmaan? Onko toisessa päässä joku katselemassa? Hei mekin ollaan olemassa! Huhuu!

 Kiisseli herkeää tämän tästä musisoimaan (ja Amelia vetäisee peltorit päähänsä, koska eihän sellaista älämölöä kestä kukaan) ja öisin näillä taajuuksilla kuullaan myös Yöradion lähetyksiä. Tuli haikea olo kun äkkäsi, että mahtaako kukaan kuunnella? Kaikuuko Kiisselin jutut pelkässä tyhjyydessä? Mieltäni jäi myös kaihertamaan lause "kun kuiskaus ei enää riitä". Silloin on korotettava ääntä ja pidettävä itsestään meteliä, ehkä joku jossain kuulee ja vielä parempaa, ehkä joku jossain kuuntelee.

 Kolmen ihmisen rutiinipainotteisen viikkorytmin seurailun sijaan esitys alkaa salakavalasti laajeta useampaan suuntaan. Maaltamuutto ja asutuksen sekä palveluiden keskittyminen isompiin kaupunkeihin on selviö, mutta eu-asetukset, pientilojen katoaminen, eläimet, kalavedet, kaivostoiminnan ongelmat, luonnon pienet ihmeet ja ilot, kaupunkien vetovoima. Omat juuret! Itse olen "juuri sopivankokoisen" pikkukaupungin kasvatti, josta tarvittaessa pääsee isompiin kuvioihin nopeasti ja mikä parasta, isoista kuvioista, ihmismassoista ja neonvaloista pääsee yhtä kätevästi takaisin kotiin. En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat joskus lähteneet, koska ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Ja kotikulmilla jäljellä tyhjä kylänraitti. Tässä oli joskus ala-aste. Tässä oli ennen osuuskauppa, josta sai kaiken tarvitsemansa. Sitä mitä ei ollut, sitä ei edes haikaillut.

 Lopussa sitten heittivät roolit sivuun ja alettiin latoa faktoja tiskiin. Katsomo hiljeni ja keskittyi kuuntelemaan, miten asukasmäärät ovat toisaalla puolittuneet, toisaalla kaksinkertaistuneet suhteellisen lyhyessä ajassa. Vankkaa asiaa.

 Kiitos koko työryhmälle varsin puhuttelevasta Kylästä! Kun kuiskaus ei enää riitä, otetaan teatterin keinot käyttöön ja annetaan ääni heille, joita kukaan ei kuuntele. Hiljenevälle maaseudulle, jolla ei ole omaa ääntä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperian ja Projektori-ryhmän yhteistuotanto

Ensi-ilta 27.2. 2018 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hannu Salama
Ohjaus Juha Luukkonen
Dramatisointi Juha Luukkonen ja Ari-Pekka Lahti
Lavastus Noora Salmi, Saija Raskulla ja Juha Luukkonen
Pukusuunnittelu ja tarpeisto Noora Salmi
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla
Laulujen sovitukset Juha Lagström ja työryhmä
Jouhikko Pekko Käppi

Rooleissa : Jukka Peltola, Sakari Tuominen, Hanna Gibson, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Juha Lagström, Riikka Papunen, Sami Lanki ja Satu Turunen

 Siinä näkijä missä tekijä. Itse esityksestä ja aiheesta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, vaikka olin vuosia sitten nähnyt samaan tekstiin perustuvan esityksen Nätyn parin vuosikurssin opiskelijoiden versioimana (tässä tosin on käytetty otteita muidenkin kuin Hannu Salaman tekstistä). Ihmisen muisti on häilyväinen ja kattaa välähdyksiä sieltä sun täältä, yksittäisiä hetkiä ja kuvia. Niiden yhdistäminen vaatii sitten hiukan kaivelua, jotta saisi kokonaiskuvan piirtymään paremmin esiin.

  Näyttämöllä on tuoleja, ei rivissä lähekkäin vaan kaukana toisistaan. Odotan jokaisen tuolin kohdalle kertojaa, kaiken keskelle eteen myös kirjoituskonetta ja itse kirjailijaa. Harri Salminen (Jukka Peltola) yrittää kirjoittaa kirjaa vastarintaliikkeen toimista jatkosodan aikana Tampereen Pispalassa. Vaimo Marke (Satu Turunen) pommittaa puhelimitse, syyttää ja sättii ja ilmoittaa lasten kaipaavan isäänsä. Kotiin ei Harri aio palata ennen kuin kirja on valmis. Työ on hidasta, kuin valtavan palapelin kokoamista, jossa palaset ovat hajallaan pitkin huonetta. Reunoilta ja kulmista aloitetaan.

Maija ja Santtu 

 Harrin äiti Maija (Hanna Gibson) ja isä Santtu (Sakari Tuominen) solvaavat ronskein sanakääntein toinen toisiaan, ikään kuin kilpailisivat siitä, kumpi on pahempi suustaan ja kumpi saa toista loukattua syvemmin. Kuuntelen korvat punaisina ja otsa kurtussa, omassa perheessäni kun on vastaavat tilanteet hoidettu pitkitetyllä mykkäkoululla. Pinnan alla on kuitenkin kytenyt ja on ollut hyvin tietoinen siitä, että jos tulppa lähtisi irti, tulisi sanottua asioita myös ohi suunsa. Kumpi on sitten parempi/pahempi tapa? Täydellinen hiljaisuus vai asioiden sanominen niin kuin ne on, höystettynä mehukkailla kirosanoilla? Perkele on saatanan tehokas sana muuten, kokeilkaapas!

 Jokaisen näyttämöllä sijaitsevan tuolin ääreen saapuu ihminen kertomaan omaa versiotaan sekavista jatkosodan ajoista ja tapahtumien kulusta. Kirjailija Salminen kääntyy äänen suuntaan, spottivalot leikkaavat nopeasti kohteesta toiseen tihenevässä tahdissa. Tuntuu siltä, että pulssini kohoaa tunnelman tiivistyessä ja vähän mystinen äänimaailmakin tukee tätä eikä helpota oloa. Kuin seuraisi jännitysnäytelmää, jonka loppu on täysin hämärän peitossa. Kuin seuraisi kuulustelua, jonka lopputuloksesta ei ole tietoa. Kuka on syyllinen ja kuka syytön? Kuka teki mitäkin tai jätti tekemättä? Kuka petti ja kenet?

 Vastarintaliikkeen jäsenet tulevat tutuiksi. Ryhmän johtaja Pekka Toivola (Marika Heiskanen) sekä jäsenet Tammelundin Reska (Tuukka Huttunen) ja veli Taisto (Juha Lagström), Pirkko Mäkinen (Riikka Papunen), Jaska Lonkanen (Sami Lanki) ja Nurmen poika (Satu Turunen). Puheissa toistuu myös kovista jätkistä kovin, desantti Aulis Ahteinen, jonka olinpaikasta ei ole tietoa. Vielä... "Saatanan inhimillisiä ihmisiä!" toteaa kirjailija Salminen myöhemmin. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä.

 Välillä tartutaan kitaraan ja millä tavalla! "Working Class Hero" alkaa kuin varkain ja ihoni nousee kananlihalle. "If you want to be a hero, well just follow me". Paikoitellen tekee mieli nousta ylös laulamaan mukana käsi nyrkkiin kohotettuna. Perkele sentään, mukana ollaan mitä tahansa teettekin! Aatteen ja toveruuden puolesta. Äänet soivat komeasti yhteen ja salissa on jotenkin kohottunut tunnelma aina laulujen soidessa. Väliajalla on pakko googlettaa, minkä niminen olikaan kappale joka alkaa sanoin "Käännyn puoleenne kapteeni, kuunnelkaa!" Väliajalla myös totesin, että tämä juuri näkemäni alkupuolisko toimisi loistavasti myös kuunnelmana. Valmista kamaa äänimaailmoineen kaikkineen. Eri ihmisillä hyvin tunnistettavat, selkeät äänet. Ehkä hitusen hehkutin myös Jukka Peltolan lavakarismaa ja vakuuttavaa äänenkäyttöä.

Jukka Peltola ja Marika Heiskanen 

 Väliajan jälkeen siirrytään pelkästä puheesta kohti toimintaa. Satu Turunen ohranan päällikkö Pohtolana kuulustelemassa loksauttaa suuni hämmästyksestä auki ja nostaa hiukset melkein pystyyn. Miten hyytävä hahmo! Kukaan ei ole turvassa.

 Esitys on täynnä hienoja, pysäyttävän herkkiä ja myös piinaavia hetkiä. Elävä tuli, vaatteiden pukeminen ja riisuminen (miten nerokas tapa ilmaista kuolemasta), pienten lasten peittely uneen (vai ikiuneen?) - en olisi ikinä myöskään uskonut, miten herkeämättä seurasin pitkähköä kohtausta, jossa antenninjohto siirtyy kädestä toiseen ja mahdollistaa kunnon kuuluvuuden.

 Musiikkivalinnoista ja toteutuksesta pidin äärettömän paljon. Osa oli tuttuja kappaleita, osa ei. Olisikin ollut kiva, jos käsiohjelmassa olisi ollut maininta käytetyistä kappaleista. Manic Street Preachersia siellä taisi ainakin olla mukana ja kerrassaan nerokas R.E.M.in "Losing My Religion". Teki mieli laulaa mukana siinäkin, kun osaan edelleen sanat ulkoa. Sekin biisi osui ja upposi täydellisesti. Siellä sitä ollaan nurkassa ja spottivaloissa ja uskonsa (ja aatteensa) menettäneenä. Tuli sellainen fiilis että hei, tämä kappalehan kertoo juuri tästä näin!

 Koko näyttelijäporukalle isot kiitokset yhdessä ja erikseen. Yhdessä olivat enemmän kuin osiensa summa. Monta tuttua tyyppiä lavalla, joten silmäni iskin etenkin huikeaan Satu Turuseen, jonka näin nyt ensimmäistä (mutta toivottavasti en viimeistä) kertaa lavalla. Mikä muuntautumiskyky! Täytyy myös mainita se, että Tuukka Huttunen se ottaa näemmä tänä keväänä Tampereen melkein kaikki teatteritalot haltuunsa ja huseeraa isoissa rooleissa kolmen eri talon lavoilla. Ja mainitsinko jo Jukka Peltolan, joka tällä roolisuorituksellaan meni heittämällä aika korkealle meikälikan suosikkilistoilla?

 Jos jakaisin tähtiä, antaisin täydet viisi.

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. Kiitos!)

Julistekuva on hieno! 

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 28.2. 2017, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Tommi Kainulainen
Käsikirjoitus Tommi Kainulainen, Karoliina Blackburn, Marika Heiskanen ja Reidar Palmgren
Lavastus-ja valosuunnittelu Petri Tuhkanen

Rooleissa : Marika Heiskanen, Jaakko Ohtonen ja Karoliina Blackburn
Jääkarhu : Tytti Marttila

 Takana muutaman tunnin yöunet ja tylsistyttävä työpäivä, joka vielä päättyi siihen, että pääkallokelistä johtuen en pystynytkään ajamaan pyörällä töistä kotiin, vaan jouduin taluttamaan pyörää jäätä, sohjoa ja vesilätäköitä väistellen. Kotona ehdin vain käymään suihkussa, ja sitten olikin jo lähdettävä kohti Tamperetta ja Teatteri Siperian 10v-juhlanäytelmää "Eikä kukaan meitä enää etsi". Mieli ei ollut kauhean korkealla. Mitenkäs joku viisas on joskus sanonut? "Älä murehdi asioita joihin et voi itse vaikuttaa". Huonoista yöunista en voi syyttää muita kuin itseäni mutta epämääräinen säätila on sellainen, jolla vaan ei voi mitään. Se on mitä milloinkin. Isommassa mittakaavassa tosin ihan jokaisen pitäisi miettiä säätilaakin toisella tavalla. "Yhyy minulta kastui sukat kotimatkalla" on pieni murhe suhteessa siihen, miten yhteinen pallomme voi.

Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen ja Marika Heiskanen (c) Petri Tuhkanen 

 Katsomossa oli aika lopettaa omien yksityisten huolien ja ajatusten vatvominen ja kääntää katse pois omasta navasta. Etukäteen uumoilin, että tästä aiheesta (eli ilmastonmuutoksesta) ei kevyellä käsittelyllä selvittäisi. Enkä nyt tarkoita sitä, että aiempien näytelmien aiheet tai käsittelytavat olisivat olleet jotenkin "kevyempiä". Suuria viisauksia on ollut kätkettynä ovelalla tavalla ja aina näytelmät ovat haastaneet ajattelemaan, viimeistään kotimatkalla tai seuraavana päivänä. Tällä kertaa tekstin ja asian määrä meinasi paikoitellen olla minulle liikaa. Minulla käy usein niin, että informaatiotulvan keskellä alan pääni sisällä vastustaa kuulemaani ja vastaanottokyky heikentyy. Kuulo muuttuu valikoivaksi ja poimin tiedonjyväsiä sieltä ja toisen täältä, saatan keskittyä yksittäisiin sanoihin ja jään kiinni epäolennaisuuksiin. Kotosalla vastaavassa tilanteessa saatan vaihtaa kanavaa tyyliin "Nyt riitti tästä aiheesta tämä", turuilla ja toreilla puhetta kuunnellessani pysähdyn hetkeksi ja kun olen mielestäni kuullut tarpeeksi, jatkan matkaa. Teatterikatsomossa tilanne on kuitenkin toinen. On kuultava ja kuunneltava loppuun asti, halusi tai ei. On keskityttävä vastaanottamaan kaikki sanottava, ja sitä riittää. Puheen ja asian tulva ei ole suoraan minulle suunnattua, mutta tuntuu hirvittävän henkilökohtaiselta. Minulleko puhut? Minä kyllä kierrätän parhaani mukaan ja tulin tänne bussilla. Jos yksikin näyttelijöistä olisi puhuessaan katsonut minua syvälle silmiin, olisin varmasti kääntänyt häpeissäni katseeni jonnekin muualle tai ainakin punastunut korvia myöten. Kyllä, samassa veneessä kaikki tässä ollaan.

 Itse esitys koostuu Teatteri Siperian tyyliin lyhyehköistä hetkistä eri ihmisten elämässä ja näyttelijäkolmikko ahkeroi roolista toiseen. On esimerkiksi nuori mies (Jaakko Ohtonen), jota pelottaa perheen perustaminen, koska lapsen tulevaisuus ja maailman tila silloin huolestuttaa suunnattomasti. On perheenäiti (Marika Heiskanen), joka yrittää omilla arjen valinnoillaan ja perheen asumissuunnitelmien muutoksilla vaikuttaa isompiin asioihin. On vihreiden arvojen puolesta puhuva ja kampanjoiva kuntavaaliehdokas (Karoliina Blackburn), jonka ohi kaikki juoksevat kuuntelematta. Turhauttavaa. On pieni poika (Jaakko Ohtonen), joka näkee televisiosta pysäyttävän luontodokumentin jääkarhuista. On hiljainen ja hitusen maaginenkin jääkarhu (Tytti Marttila), jolla on lopulta pojalle hiukan luettavaa kirjeen muodossa.

 Näiden lisäksi on viihdeohjelman muotoon valjastettua ilmastonmuutosdebattia, haltiakummeja, S-korttia heiluttelevia ärsyttävän pirteitä suurten ikäluokkien edustajia ja humoristisia heittoja "alakerrassa nähtävästä oikeasta teatterista ja oikeiden kirjailijoiden teksteistä". Joukossa oivalluksia paljonkin. Miksi kulkea luonnossa älypuhelin kourassa ja nappikuulokkeet korvissa, kun on luonto ja linnut? Miksi kannattaa lajitella jätteet? Mitä merkitystä sillä on, että minä teen mielestäni jotain oikeinkin, jos kymmenen muuta tekee tietoisesti väärin? "Ihan sama, ei koske minua ja on pienten piirien piperrystä."

 Rehellisyyden nimissä myönnettävä on, että tämä oli näkemistäni Teatteri Siperian esityksistä se kaikkein haastavin. Paikoitellen esitys tuntui liian saarnaavalta ja tuputtavalta, koska minulle toimii paremmin se, että ensin oivallan jotain ja otan sitten itse selvää asioista, jos tarve vaatii ja kiinnostukseni herää kunnolla. Esitys kuitenkin pakotti ja nimenomaan haastoi pohtimaan asioita isommassa mittakaavassa. Ja pelkkä ajatteluhan ei auta mitään, jotainhan on myös tehtävä. Mutta mitä, se jäi minulle vielä toistaiseksi hämärän peittoon.

 Tulisipa luontodokkari, jossa jääkarhu ensin löntystäisi hitaasti eteen päin, huomaisi että otusta filmataan, pysähtyisi, katsoisi tuimasti kameraan ja näyttäisi keskisormea. "Siinä teille, ihmiset!"

 Erityispointsit käsiohjelmattomuudesta sekä kierrätysmateriaalien nerokkaasta käytöstä lavastuksessa, vaatteissa ja tarpeistossa. Ja harmillista, että jouduin kiiruhtamaan junaan ja jäi puheet ja muut juhlallisuudet kuulematta...

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Siperia ja kiitos näistä kuluneista kymmenestä vuodesta!)

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen Työväen Teatteri

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2016, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tove Appelgren
Suomennos Jyrki Kiiskinen
Ohjaus Miika Muranen
Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu Emmi Puukka ja Johanna Uusitontti
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Videosuunnittelu Kyösti Kallio ja Tero Koivisto
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Rooleissa : Maija Koivisto (Vesta-Linnea), Marika Heiskanen (aavelapsi Alexandra), Minna Hokkanen (äiti), Janne Kallioniemi (isä), Tuukka Huttunen (isoveli Paul-Axel ja kampaaja Lady Lizette), Riikka Papunen (pikkusisko Wendla), Valtteri Lehtinen (Freja-vauva ja pikkuserkku Söötti) ja Kristiina Hakovirta (mummi Ingeborg) sekä Tilda Heiskanen (Alexandran ääni)

Näytelmä on toteutettu yhteistyössä Teatteri Siperian kanssa.

Vesta-Linneasta tuli tarve kirjoittaa taas vähän toisenlaisella tyylillä, eli kirjeen muodossa. Kas näin :

Vesta-Linnean perhettä 

"Heissan Vesta-Linnea, 

 oli tosi kiva nähdä viime viikolla! Minä jo ajattelin, etten pääse sinun ja perheesi seikkailuja lainkaan katsomaan, koska minulla on ollut vähän vaikeuksia tuon kulkemisen kanssa. Panostin sitten tähän reissuun kunnolla, tulin Tampereelle jo edellisiltana ja olin hotellissa yötä. Kuten muistat, olin sitten torstaina aamunäytöksessä katsomossa. Vähän muuten tuli keskiviikkona hölmöiltyä hotellivarauksen kanssa - kävelin nimittäin väärään hotelliin, mutta kivat respantädit sai minun varaukseni vaihdettua. Samana iltana piipahdin myös Joulutorilla ja näin siellä Joulupukinkin. En uskaltanut mennä juttusille. Oletko sinä jo kirjoittanut Joulupukille? Teidän perheessä varmaan säpinää riittää aattona, se on varma se. Silloin torstaiaamuna ennen esitystä hölmöilin hotelliaamiaisellakin, kun luulin yhtä juttua munakokkeliksi ja se olikin riisipuuroa. Kerrankos sitä sitten tulee syötyä samalta lautaselta mustaamakkaraa, pekonia ja riisipuuroa haarukalla. Hassu sattuma muuten oli myös se, että minun serkkupoikani (tai se mikään poika enää ole, aikuinen mies) oli vaimonsa kanssa samassa hotellissa yötä ja tulivat kanssani samaan pöytään istumaan. Oli kiva jutella serkun kanssa pitkästä aikaa eikä ollut niin yksinäistä aamiaisella. Minä en kauheasti ole sukulaisteni kanssa muuten tekemisissä, kaikilla on lapsia ja omat kiireensä. Minä olen vähän semmoinen yksinäinen susi, kun minulla ei ole sisaruksia eikä lapsiakaan.  

 Oli muuten tosi hauskaa siellä teatterilla, kun aamulla samaan aikaan paikalle oli tullut monta koululaisryhmää. Niillä riitti energiaa ja höpötettävää niinkin aikaisin aamusta, moni katsoi minua vähän pitkään että mikäs omituinen yksinäinen täti tuokin on ja mihin sen koululaiset on jääneet. Itsekin siinä piristyin, kun kuuntelin sivukorvalla (sivussahan ne korvat on, missäs muuallakaan) lapsosten juttuja ja ihastelin samalla hienoa lavastusta. Minusta oli tosi hienoa, kun taulussa mustatukkaisen tytön hiukset alkoivat yllättäen liikkua ja sitten se tyttö katosi ja ilmestyi lavalle siitä laatikosta! Olin ihan että waude, ja koululaisiakin tuntui äänistä päätellen ihastuttavan ja ihmetyttävän se sama juttu. 

Vesta-Linnea ja Alexandra 

 Oli aika jänskää kun se salaperäinen tyttö liikkui pitkin lastenhuonetta äänettömästi. Minusta sen menoa oli ihana katsella, tyttö liikkui kevyesti kuin jalat eivät olisi koskettaneet lattiaa lainkaan. Ajattelin, että alkaako lapsia pelottamaan se, mutta se tyttö vaikutti kiltiltä eikä sitä kyllä tarvinnut pelätä lainkaan. Itseäni kyllä vähän jänskätti, sillai kivalla tavalla. 

 Sinulla Vesta-Linnea on kyllä hauska perhe ja joka aamu varmasti riittää monenlaista meininkiä! Minulla on aamut ihan tylsiä eikä oikeastaan koskaan satu mitään hassua. Samaa mieltä olen siinä, että sukkahousut on tosi ärsyttävät pukea jalkaan, paitsi että sinun sukkikset oli kyllä kivan värikkäät. Isopeppuisen Freja-vauvan menoa oli hauska katsella ja aika ovela se Freja kyllä oli, jos oikeasti osasikin kävellä mutta oli koko ajan huiputtanut teitä. Wendlalla oli ihanan pirteät vaatteet ja paljon kaikkea ihanaa pinkkiä tavaraa. Olihan se kova höpöttämään, mutta kyllä minultakin juttua riittää jos oikein innostun, ja kyllä maailmaan juttuja ja puhetta mahtuu, joten höpöttäköön vaan niin paljon kuin sielu sietää. Isäsi taitaa olla kova hassuttelemaan, vaikka kovasti töitä tekeekin niin kaikesta näkee että se tykkää perheestään kovasti. Se ketsuppilaulu olisi voinut jäädä kuulematta, koska arvaas mitä? Se jäi minulle päähän soimaan ja soi siellä edelleenkin. Arvaa onko kivaa olla kaupassa töissä, ja aina kun joku ostaa ketsuppia tai puran purkkeja kuormasta, minulla alkaa soimaan päässä "ketsuppi pieree, sitä mieltä minä olen". Äidillesi voit sanoa, ettei se minusta näytä miltään mäyrältä eikä muiltakaan eläimiltä. Äidiltä se näyttää, ja se on tärkeintä. Minusta se kampaaja oli jotenkin outo muutenkin, joten sen jutut voi jättää kokonaan huomioimatta. Sano minun sanoneen, jotain omituista siinä kyllä oli. Älä muuten kerro kenellekään, mutta minä taidan olla vähän pihkassa sinun isoveljeesi. Se tietää kaikesta niin paljon ja olihan se aika söpö. Mutta älä kerro sille, pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena jookos? 

 Oli kyllä tosi hienoa se, miten Alexandra muuttui näytelmän myötä. Sehän ikään kuin vanheni koko ajan! Onneksi kaikki muut pysyi samanikäisinä kuin alussa. Paitsi että minusta tuntui siltä, että nuorennuin ainakin pikkuisen. Kiva tunne oli se. Hienoa, että saitte yhdessä selvitettyä, mitä asiaa Alexandralla oikein oli. Noi on tärkeitä juttuja. Voi kunpa minullakin olisi vielä mummuja ja pappoja elossa, menisin heiltä kyselemään vanhoista ajoista ja siitä, millainen minä olen ollut pikkuisena tai millaisia minun vanhempani ovat olleet. Voinhan minä kysyä vanhemmiltani vieläkin, mikäs minua estäisi. Ihme ettei moinen ole aiemmin tullut mieleen. Minusta olisi kiva, että ne koululaisetkin kyselisi vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan juuristaan ja menneistä ajoista. Ja vaikka tulevistakin.

 Oli hauskaa, kun lopuksi tulitte siihen lavan reunalle jututettavaksi. Minäkin uskaltauduin heittelemään yläfemmoja sinun perheenjäsentesi kanssa. Ujostutti vähän se Paul-Axel, mutta sain hillittyä itseni enkä tällä kertaa mennyt tunnustamaan ihastumistani sille. Jos kirjoitan sille vaikka salaisen kirjeen, niin voisitko toimittaa sen sitten sille? Mutta älä vaan missään tapauksessa kerro keneltä se on. Oli myös tosi kiva nähdä sinuakin viimein kasvokkain, niin paljon olen sinusta kuullut. 

 Minusta oli hauskaa, kun aina sanoitte iloisesti "Heippa!" kun näitte toisianne tai meitä katsojia. Minäkin täällä kotona tervehdin aina miestäni kun näen hänet, usein monta kertaa päivässä tervehditään. Vähän hassua, mutta meistä se on hauska tapa. Töissäkin aina sanotaan "Heippa!" työkavereiden kesken kun tullaan tai mennään. Minä yhdelle jo opetin sen ketsuppilaulun eikä se ollut kauhean mielissään... No mutta mitäs näistä. Kohta minun täytyy lähteä taas töihin, joten täytyy lopetella tältä erää. 

 Oli kyllä tosi kivaa seurassasi ja kerro hirveästi terveisiä koko perheellesi! Sinulla on kiva perhe! Ja oikein hyvää joulua kaikille! Toivottavasti nähdään taas pian. Heippa!

monin terveisin Talle "

"Vestis" Maija Koivisto 

(c) Esityskuvat Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Toinen katse / Teatteri Siperia

Toinen katse / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 1.4. 2016, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Yhteistyössä Tampereen kaupungin kehitysvammaisten toimintakeskus Wärjäämö

Käsikirjoitus Työryhmä
Ohjaus ja dramatisointi Aino Kivi
Visuaalinen suunnittelu Anna Rouhu
Muusikko Anna-Kaisa Vuorinen
Wärjäämön teatteriryhmän ohjaaja Jarmo Skön

Rooleissa : Marika Heiskanen, Riikka Papunen, Tiina Launiainen, Tuomas Jordan, Sari Korpi, Kimmo Koski ja Janica Talvivaara

 Aprillipäivän kunniaksi suuntasin ystäväni kanssa Teatteri Siperian ensi-iltaan. Jälkikäteen tuli mieleeni, että olisi pitänyt ihan kiusallaan napata aveciksi eräs nimeltämainitsematon henkilö, jonka kanssa vuosi sitten saatiin mieletön riita aikaiseksi siitä, pitäisikö Pertti Kurikan Nimipäivien edustaa Suomea Euroviisuissa vaiko ei.

 Minulla on ollut jotenkin vaikeuksia kirjoittaa näkemästäni ja kokemastani. Useampana päivänä olen istunut tässä koneen ääressä ja pää on ollut tulvillaan ihan mahtavia ajatuksia, mutta sormet eivät ole sitten kuitenkaan näppiksellä liitäneet toivottuun tahtiin. Jotain olen kirjoittanut, ja sitten painanut deleteä. Ei, ei näin. Tämä tyyli ei toimi. Valitaan toisenlainen taktiikka.

(c) Asmo Raimoaho 

 Ennalta tiesin esityksestä ainoastaan sen, että mukana olisi tuttujen siperialaisten lisäksi myös kehitysvammaisten toimintakeskus Wärjäämön teatteriryhmäläisiä. Teatteri Siperian esitykset ovat yleensä herättäneet paljon ajatuksia ja usein ne ovat olleet ylläreitä täynnä, niin esitykset kuin niistä heränneet ajatuksetkin. Ovien avauduttua meidät ystävällisesti ohjattiin miltei kädestä pitäen katsomoon, ja minä+ystäväni löysimme itsemme näyttämön sivusta istumasta. Pieni aavistus kävi mielessä, että ei kai tässä itsekin joudu osaksi esitystä. No, loppujen lopuksi sillä ei ollut väliä, että kuka katsoi minua ja ketä minä katsoin. Tärkeintä oli, että miten katsoi ja siinä on vissi ero.

(c) Harri Hinkka 

 Hyvin pian unohdin sen, että lavalla ei ole pelkästään ammattinäyttelijöitä. Minä näin lavalla joukon ihmisiä, ei edes eroteltuna naisiin ja miehiin. Sulavia tanssiliikkeitä, onnistumisen iloa, vahvaa tulkintaa, kuplamuovilla tepastelua (loistava idea!), silkkaa provosointia. Ja kyllä vaan, minäkin jouduin osaksi esitystä, halusin tai en. Sain "kunnian" toimia B3-ohjelman vammaisillan asiantuntijaprofessorina ja minulta kysyttiin, ottaisinko kummivammaisen, jolle maksaisin kuukausittaista tukea ja saisin vastineeksi kivan piirroksen, jos hyvä tuuri kävisi. Jos sattuisi sellainen kummilapsi, jolla pysyisi ylipäätään kynä kädessä! Proffan roolissa onneksi tuli vastattua idean olevan hyvin mielenkiintoinen, auta armias jos minulta oikeasti kysyttäisi vastaavanlaista kaiken kansan tuijotuksen alla! Vammaisilta muutenkin äityi kiivaaksi keskusteluksi, ja yleisö sai näyttää käsillään live-emojeita tyyliin peukku ylös-peukku alas-turpa kiinni. Viimevuotinen viisukeskustelu olisi päättynyt riitelyn sijaan aika lyhyeen, jos olisin jo silloin älynnyt näyttää käsimerkkejä...

 Lavalla nähdään paljon kaikenlaista. Osa hämmentää niin paljon, ettei jälkikäteen enää edes muista, vaikka kohtausluetteloa käsiohjelmalehtisestä kuinka lueskelisi ja yrittäisi palauttaa asioita mieleensä. Vahvasti jäi kuitenkin mieleeni se, että piipahdettiin James Liptonin (Jenkkien vastine Teatterikärpäsen haastatteluille...) ohjelmassa, jossa oli vieraana itse Meryl Streep. Meryl oli tehnyt hienon roolin Ruotsissa elokuvassa "Jag heter Sammy", jossa esittää naista, joka kehittelee itselleen kehitysvammaisen sivupersoonan... Myöhemmin sitten tavataan Mark Levengoodin vieraana kehitysvammainen näyttelijätär, joka Meryl-musikaalissa esittää Meryl Streepiä, joka esittää naista jolla on kehitysvammainen sivupersoona. Selkeää, eikö? Aloin miettiä, millainen olisi Rainman ilman, että pitäisi näytellä autistia. Tai Daniel Day-Lewis ja 'My Left Foot", tai autenttinen Inishmaanin rampa.

 Jälkikäteen minua suretti myös se, että alkuvaiheessa työryhmäläiset menivät yleisön joukkoon ja kertoivat jotain positiivista toisen ulkonäöstä tai olemuksesta. Kiitin kohteliaasti, kun minun hiusteni kaunista väriä kehuttiin. Miksi en sanonut "Kiitos, sinullakin on kauniit hiukset!" Koko homma päättyi varsin yhteisölliseen meininkiin, kun pistettiin ihan tanssit pystyyn. Siellä meikäläinenkin pyörähteli parketilla "Sulle silmäni annan"-kappaleen tahtiin. Tänään laulun sanat aukenivat yllättäen aivan uudella tasolla, ja oli aika ryhtyä kirjoitushommiin.

                                                       "Sulle silmäni annan
                                                     Hiukan rakkautta toivon
                                                     Vaikken saisi sitä koskaan
                                                      Silti kaiken sulle annan"

 Laulaja on valmis antamaan kädet ja jalat, silmät ja huulet rakkauden tähden? Kuka sellaisen raajarikon ylipäätään huolii vaivoikseen? Ollaan hei ihmisiä toisillemme, kohdelkaamme kanssaeläjiä niin kuin itseämme haluaisimme kohdeltavan. Katsotaan silmiin, hymyillään, Hyväksytään, kunnioitetaan, hyväksytään myös erilaisuus. Katsotaan peiliin. Mikä siinä on niin vaikeaa? "Toinen katse" tarjosi yhtenäisen ryhmän, jossa kaikki olivat saman kuplamuovin päällä. Miksi sitten jo heti seuraavana päivänä töissä esitin kaikki kysymykset henkilökohtaiselle avustajalle, enkä kysynyt suoraan hymyileväiseltä naiselta, että minkäslaisen jäätelön haluat. Miksi?

 Olen sitä mieltä, että kaikista kauhein vamma on asennevamma, ja voi että sitä sarkaa riittää!

 Käsiohjelmavihkoseen olivat työryhmäläiset saaneet määritellä itsensä kolmella kuvailevalla sanalla. Mukana oli niin iloista, sosiaalista, nättiä, peikkoa, pitsaa ja uteliasta, mutta ei yhtään v-alkuista sanaa.

Tämän kirjoitti Talle (mielikuvituksellinen, mietiskeleväinen, pilkunviilaaja)

 (Näin esityksen kutsuvieraana)

Suomen kaunein / Tampereen Teatteri

Suomen kaunein / Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteistuotanto

Ensi-ilta 23.9. 2015 Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Juha Junttu, Mikko Bredenberg ja Laura Valkama

Ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Bredenberg

Rooleissa Marika Heiskanen, Martti Manninen, Elisa Piispanen, Juha Junttu ja Karoliina Blackburn

Pukusuunnittelu Työryhmä
Dramaturgi Laura Valkama
Musiikki Juha Junttu
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

 Matti Suomalainen (Marika Heiskanen) on aika tyypillinen elämän tuulikaappiin * pyörimään jäänyt keski-ikäinen mies. Työssäkäyvä perheetön miekkonen, joka samalla toimii iäkkään Eevi-äitinsä (Elisa Piispanen) omaishoitajana. Pisteenä iin päälle Matilla todetaan heti näytelmän alkajaisiksi aggressiivinen eturauhassyöpä ja elinaikaa kolmesta kuukaudesta jopa vuoteen. Matti haluaa tavata vielä kerran nuoruudenrakkautensa Mirjan ja katsoa sen kortin loppuun asti, vielä kun on aikaa. Olisiko elämä kenties mennyt vähän toisella tavalla, jos olisi jäänyt aikoinaan Kemijärvelle ja lähtenyt Mirjan kanssa Ruotsiin? Tuli valittua kuitenkin toisin ja lähdettyä Helsinkiin. Matti pistää tuulemaan, ottaa loparit töistä, myy asuntonsa, ostaa Kleinbussin, nappaa äidin matkaansa ja niin lähdetään road tripille kohti pohjoista.

 Tässä vaiheessa tuntui kovin tutulta ja mieleeni nousi HKT:n Onnellinen veli, jossa kaksi veljestä (toinen syöpäsairas) lähtee kohti pohjoista isäänsä etsimään ja tapaa matkalla väkeä jos jonkinlaista. Alkoi jopa harmittaa, koska osittain tuntui siltä kuin katselisin uusintaversiota. Henkilöt ovat vain vaihtuneet. Onneksi tämä osoittautuikin sitten aivan toisenlaiseksi käänteissään.

 Matin ja Eevin matkatessa (ja maakuntalauluja antaumuksella laulellessa) kohti pohjoista Kemijärvellä nuori neitokainen kipuilee. Tiina (Martti Manninen) haluaisi ensinnäkin olla kirjaimellisestikin ihan joku toinen, Tiia olisi parempi nimi. On voitettu paikalliset kauneuskisat (tosin ainoana osallistujana, mutta sitähän ei kaikille kerrota) ja mieli haikailee isompiin kuvioihin ja julkkispiireihin. Tiina ihailee suunnattomasti rokkari Migeä (Karoliina Blackburn) ja tämän mahdollisuutta olla julkisuuden valokeilassa koko ajan, ja Tiina paljastaa suurimmat salaisuutensa seinällä olevalle Migen julisteelle. Tuli väistämättä oma teini-ikäni mieleen tästä... Voi mitä kaikkea Dingon pojat saivatkaan aikoinaan kuulla!

 Tiina lähtee liftaamaan kohti etelää ja selvähän se on, että jossain tienposkessa vastaan tulee Kleinbus. Erinäisten käänteiden jälkeen pohjoiseen Mirjaa treffaamaan lopulta matkaa Matin ja Eevin lisäksi myös Tiina ja itse Migekin. Mitä periltä sitten löytyy? Sitähän minä en paljasta. Kerron kuitenkin sen, että matkan varrella useammallekin henkilölle valaistuu paljon tärkeitä asioita elämästä.

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

 Suomen kaunein sisältää maakuntalaulujen lisäksi myös kosolti uutta musiikkia. Tämän tästä Juha Junttu saapuu hiljalleen kitaroineen lavalle ja kukin roolihenkilö pääsee vuorollaan ääneen, yhdessä ja erikseen. Kappaleet ovat hyvinkin kauniita ja välillä mieleni herkistyy hienon tunnelman vuoksi. Jälkeen päin tosin pohdin, miksi näyttelijät lauloivat ensin roolihahmoina ja sitten omallakin äänellään. Eipä siinä mitään, kaunista kuultavaa mutta oliko tällä joku syvällisempikin merkitys?

 Lavastus valkeine seinineen tuntui hyvin kliiniseltä ja jopa kylmältä, sairaalassahan toki aluksi oltiinkin. Onneksi Kleinbussina toiminut kulahtanut sohva toi lisäväriä, ja tarvittava lämpö nousi sitten näyttelijöistä. Voi miten suurella rakkaudella roolihahmoja olikaan luotu! Elisa Piispasen Eevi-äiti toi mieleeni vanhan ja viisaan satuhahmon. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea hän olikaan elämänsä varrella saanut kokea. Beatlesillekin oli kuulemma laulettu. Eevi on elänyt varmasti värikkään elämän, täynnä ikimuistoisia hetkiä. Marika Heiskasen miestulkinnat ovat sitten ihan oma lukunsa, olen sitä ihmetellyt ja ihaillut useasti aiemminkin. Tässä odottelen kahvipannu kuumana, josko pihaan karauttaisi Kleinbus ja ovikello soisi. Toivottavasti Matilla on kukkien sijaan pullapitko mukanaan. Karoliina Blackburnin Migestä tuli koko ajan mieleeni Olli Hermanin (Reckless Loven laulaja) ja Michael Monroen yhdistelmä, ehkä hiukan stereotyyppinen.

 Ja Tiina! Ole rohkeasti oma itsesi! Älä turhaan sulkeudu kuoreesi ja tuijottele jalkoihisi. Kirkas katse ylöspäin ja hymyile, niin koko maailman hymyilee kanssasi. Jokainen on oma erityinen yksilönsä eikä kukaan muu. (vieressäni istuneelle tädille tuli täytenä yllätyksenä, että Tiinan roolissa oli Martti Manninen...)

Tiina haaveilee (c) Harri Hinkka, TT

 Sympaattinen tarina kieltämättä! Miten osuva onkaan tuo Teatteri Siperian mainoslause "Kylmä nimi, lämmin tunnelma". Käviköhän se ABC:n myyjä isäänsä katsomassa? Lähtivätkö kenties kalaan tai nuotiolle makkaraa paistamaan? Onkohan Eevi ollut joskus sirkuksessa hommissa tai estraditaiteilijana? Kaikenlaista pohdistelin kotimatkalla.

* elämän tuulikaapista kiitos Ilkka Heiskaselle, jolta sain luvan käyttää tuota ilmaisua sopivassa kohdassa

(näin esityksen pressilipulla)

Suorittajat / Teatteri Siperia

Suorittajat / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 15.10. 2015, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Marika Heiskanen ja Miika Muranen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa Marika Heiskanen ja Miika Muranen

 Minulla on ollut lieviä suorituspaineita tämän kirjoittamisen suhteen, sillä yleensähän olen pyrkinyt kirjoittamaan näkemästäni esityksestä heti seuraavana päivänä ja nyt on kulunut peräti kolme päivää...  Paineet ovat siis kovat, ja jotta kirjoitushomma ei lipsahtaisi seuraavan viikon puolelle (ja jotta "to do"-listalta saisi pyyhkäistyä taas yhden homman pois), on tartuttava toimeen.

 Teatteri Siperian tilathan löytyvät nykyään samasta talosta Työviksen kanssa, ja minulla ja seuralaisellani oli lieviä perillelöytämisvaikeuksia aluksi. Olimme kuitenkin ensimmäisinä paikalla ja siinä oli jutustelun ohessa aikaa täytellä käsiohjelmasta löytynyt suorittajatesti, jonka tulos hiukan yllätti : olen nippanappa perussuorittaja, lähes alisuorittaja!

 Salin ovien auettua löysimme itsemme eturivistä ja samalla kävi mielessä, että ei kai tässä joudu jotenkin osaksi esitystä. Hetkeä ennen näytelmän alkua mielessä kävi myös aatos siitä, että nytpä näen Miika Murasen ensimmäistä kertaa näyttelemässä lavalla, kun tätä aiemmin olin tutustunut vain hänen ohjaajapuoleensa. Ajatuksissani hieroskelin käsiäni yhteen.

 Aiemminhan Teatteri Siperia pyysi ihmisiä kirjoittamaan suorittamisestaan, ja minäkin täällä blogissani tuota pyyntöä jaoin. Yllätys olikin melkoinen kun heti kättelyssä selvisi, että kirjoituksia oli tullut meilitse tasan kaksi kappaletta! Kukahan mahtoi olla se toinen, kysyn vaan? Väistämättä tuli mieleen, että olenko tosissani nyt sitten kuinkakin suuressa osassa ajatusteni kanssa osana esitystä ja tunnistanko itseni liiankin monta kertaa. No, tosiasia on kuitenkin se, että tietyt osiot kolahtivat täysillä ja samaan aikaan siellä sun täällä katsomossa hihkaistiin riemusta, eli meitä oli paikalla muitakin samankaltaisia. Huh, mikä helpotus! Minä rakastan erilaisia listoja, joita tietokoneeni on täynnä. Jos ne katoaisivat jostain syystä bittiavaruuteen, olisinko pulassa ja paniikin kourissa? En, sillä aina voisin kirjoittaa uusia. Rakastan kirjoittaa listoja ja tutkailla niitä jälkeen päin, huomata kuinka typeriä ne ovat, deletoida koko listan ja kirjoittaa uudestaan. Kalenterissani on vain työvuoromerkinnät sekä teatteririennot ja vastaavat, eikä edes värikoodattuna niin kuin eräillä...

 Esityksen alaotsikkona on 'komedia suorittamisesta'. Olikin suorastaan vapauttava tunne, kun sai nauraa etenkin niille kohtauksille, joista tunnisti itsensä edes jollain tavalla. Kunnon vertaistukea ja fiilis siitä, että hei, ei suorittaminen olekaan niin haudanvakava asia kuin alunperin luulin. Muistelen, että kirjoituksessani pidin suorittamistani enemmän tai vähemmän negatiivisena asiana, mutta se on myös merkki siitä, että tietyt asiat tulee hoidettua juuri silloin kun pitääkin ja pysyy vire päällä, kun on tekemistä. Videolla lapset, opiskelijat ja työikäiset pohtivat omaa suhdettaan suorittamiseen. Jännä havaita, miten ajatukset muuttuvat vuosien kertymisen myötä.

Kympin tyttö avautuu (c) Venla Moisala

 Näyttämöllä sitten nähdään mm. kesäteatteristakin tutun Kylli-tädin (Marika Heiskanen) paluu (tämä kohtaus meni jotenkin yli hilseen minulta), täydellisen äidin prototyyppi, leffaroolin toivossa ohjaajan ällöttävään pyyntöön mukisematta suostuva näyttelijätär sekä Miika Murasen antaumuksella tulkitsema timmikroppainen morsian. Pala nousi kurkkuun Heiskasen pullonkerääjäsedän tarinassa ja Murasen pikkupojassa, joka haluaisi futistreenien ja musiikinteorian sijaan vain tanssia tanssia, vailla mitään paineita.

Morsian (Miika Muranen) ottaa selfien (c) Venla Moisala

 Lopuksi jäimme pohtimaan paikkaa, missä ei tarvitsisi suorittaa yhtikäs mitään, olla vaan ja nauttia. Sinne palasimme Fazerin Parhaiden voimalla (jo toistamiseen tänä syksynä!) ja kiertävästä kiposta kaivelin itselleni tietysti jääkarhukarkin. Papereita rapistellessamme ja makeisia mutustellessamme saimme seurata jälleen videolta, mitä vanhempi ikäpolvi on mieltä suorittamisesta. Hiiteen mindfullness-värityskirjat ja muut, tilalle kiikkustuoli ja seinälle hitaasti mutta varmasti raksuttava mummolakello!

 Kotikulmilla rautatieasemalla bussia odotellessani havaitsin toisella pysäkillä roskista kaivelevan vanhemman miehen (olen nähnyt saman miehen useampaan otteeseen asemalla nuokkumassa reppu selässään, minne lie matkansa käynyt odotustilan sulkemisen jälkeen?). Muistin laukussani olevan tyhjän limsapullon ja kävin viemässä sen miehelle. Mies ilahtui suunnattomasti ja jatkoi matkaansa asemahallia kohti. Se olisi auki vielä reilun tunnin. Olin iloinen siitä, että päivän hyvä työ tuli näin suoritettua, mutta hetken kuluttua tulikin hyvin surumielinen olo, kun mieleeni muistui esityksen pullonkerääjäsetä.

Pullonkeräystä (c) Venla Moisala 

 Kiitos Teatteri Siperialle oivallisesta vertaistuesta ja uusistakin ahaa-elämyksistä!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Koneet! Tampereen nousu ja tuho / Teatteri Siperia

Koneet! Tampereen nousu ja tuho / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 29.10. 2014, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Esityskäsikirjoitus : Mikko Bredenberg, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Mira Taussi ja Riikka Papunen

Ohjaus Mikko Bredenberg

Rooleissa : Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Mira Taussi ja Riikka Papunen

 Teatteri Siperian mainio porukka on tällä kertaa iskenyt näppinsä kiinni erilaisiin koneisiin, niiden vaikutukseen elämäämme ja erityisesti tamperelaisten elämään. Aluksi iloinen ja rempseä pohjoiskarjalalainen Rouva Papunen (yllätys yllätys, Riikka Papunen) kertoo vaiheistaan ja päätymisestään Tampereelle. Lavasteina toimivat erimuotoiset ja -kokoiset pahvilaatikot lähtevät näyttelijöiden toimesta muotoutumaan hiljaksiin kaupungiksi kortteleineen ja katuineen. Pahvitötterö kylkeen ja kas, tehdashan se siinä. Jostain syystä mieleeni jäi vuosilukulitaniasta se, että jossain vaiheessa Tampereella on asunut ihan peräti 4000 ihmistä.

(c) Panu Hokkanen

 Mihin kaikkeen koneista onkaan! Koneet ovat tuoneet työpaikkoja ja elämää. Koneet ovat helpottaneet arkisia askareita ja ylläpitäneet elämää tuoden lisäaikaa. Toisaalta koneet ovat myös tuhonneet elämää, vaikkakin nappia tai liipaisinta painamaan on tarvittu aina ihminen. Rouva Papunen haluaa tallettaa tuleville sukupolville erilaisia kaupungin ja koneiden ääniä apunaan uskollinen Tupi-nauhuri, joka muistaa ihan kaiken. Projekti päättyy kuitenkin kuin seinään näyttelijä Ilkka A Jokisen kerrottua lapsuusmuistojaan sotaveteraaneista, jotka olivat tuohon aikaan alle nelikymppisiä.

 Pahvilaatikot ovat myös isossa osassa tätä näytelmää. Kuin varkain niistä muotoutuu esimerkiksi muistomerkkejä, joiden edessä hiljentyä.

 Siperialaiseen tyyliin tunnelmat ja kohtaukset vaihtuvat aika villiin ja lennokkaaseen tahtiin. Välillä naurattaa niin, että leukaan sattuu, välillä syvä hiljaisuus vallitsee salissa. Kuulemme mm. tarinan ensimmäisestä GSM-puhelusta (jota tietenkin edelsi ensimmäisen GSM-puhelun harjoituspuhelu) sekä näemme Adolf Aarnon (Tuukka Huttunen), joka intoa puhkuen yrittää kerta toisensa jälkeen nousta siivilleen. Eniten ehkä hämmensi nainen, joka kampi kyljessään veivattiin pitämään puhetta. Taisi olla pieni näpäytys poliitikoille ja muille puhujille, joista moni puhua pajattaa koneen lailla vailla inhimillisyyttä?

 Väliajan jälkeen ollaankin jo sitten kaukana tulevaisuudessa. Tampereesta ei ole jäljellä kuin ydin ja vain voimakkaimmat ovat säilyneet. Sarah C-T (Marika Heiskanen) löytää supervoimansa, jonka avulla pystyisi suojelemaan läheisimpiään. Läpi seinän paikalle rynnistää kukas muu kuin kyborgi Jack Finlayson (Tuukka Huttunen) ja pokassa on pitelemistä vähän kaikilla... Armottoman taistelun sijaan kuulemmekin vanhan kansantarun Baba Ayubista ja Hirviöstä. Hiljennymme hienon tarinan äärelle ja olen kuulevinani kellojen kilinää jostain kaukaa.

 Loppukohtaus herättää paljonkin ajatuksia. Tuoltako se tulevaisuus nyt sitten näyttää? Nyt jo ihmiset kulkevat kaduilla kännykät käsissään ja törmäilevät vastaantulijoihin. Jotenkin surullista. Mira Taussin herkästi esittämä tyttö ei vaikuta tosin lainkaan surulliselta, vaan iloisin mielin hän lähtee kertomaan tarinaa kiiltävälle uudelle ystävälleen. Jospa hän ei muusta tiedäkään ja on siinä luulossa, että näin sen kuuluu mennäkin? Kuka sen tietää, millainen tulevaisuus tuolla jossain odottaa?

Mira Taussi ja kamu / (c) Panu Hokkanen

 Nerokkaasta käsiohjelmastakin heräsi monenlaista ajatusta. Montako erilaista konetta sinä omistat ja kuinka säännöllisesti niitä käytät? Esityksen jälkeen ei tehnyt mieli avata ihan heti kännykkää. Olen muutenkin kiinnittänyt huomiotani siihen, miten paljon ihmiset toistensa seurassakin räpelöivät älypuhelimiaan ja muita vempaimia. Tätäkään tekstiä ei tosin syntyisi ilman tietokonetta. Vähän ristiriitainen, syyllinenkin olo! Ovelat siperialaiset tekivät sen taas, eli koneisto lähti raksuttelemaan ihan omiaan näin jälkeenpäinkin.

 Koneet! saa vahvat neljä tähteä ****.

ps. pakko myöntää, että verkkokalvoilleni porautui kuva kyborgista tiukissa mustissa trikoissaan...

(näin esityksen kutsuvieraana)

"I´ll be back!" / (c) Panu Hokkanen

Tiimi - Näytelmä työhyvinvoinnista / Teatteri Siperia

Tiimi - Näytelmä työhyvinvoinnista / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 21.11. 2013, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Dramaturgia, ohjaus ja lavastus : Iiristiina Varilo

Käsikirjoitus : Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Olli Haataja, Elisa Piispanen ja Iiristiina Varilo

Rooleissa : Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Olli Haataja ja Elisa Piispanen

 Näytelmää varten Teatteri Siperia on kerännyt aiemmin materiaalia tavallisilta ihmisiltä kokemuksistaan työelämän erikoisissa pyörteissä. Mahtaakin olla mielenkiintoinen kokemus nähdä oma tarinansa näyttämölle sovitettuna, ehkä vähän kärjistetyn överiksi vedettynä, mutta kuitenkin. Aluksi näyttelijänelikko tuli lavalle ja pienen alustuksen jälkeen alkoivat he vuolaasti kehua toinen toisiaan. Tarkoitus oli kaiketi luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta tälle tiimille ja eipä sitä työporukoissa varmaankaan liikaa kehuja jaella (päinvastoin), mutta minusta kehuminen tuntui ja kuulosti jotenkin kornilta, ei-spontaanilta. Taustalla oli myös pelko siitä, että joutuuko nyt yleisökin kehumaan toinen toisiaan yllättäen ja vilkaisinkin varmuuden vuoksi sivusilmällä vieressäni istunutta vaaleahiuksista naista, jolla olikin todella kauniit, hyvinhoidetut hiukset. Pelkoni oli turha, sillä moiseen ei sentään jouduttu.

 Videopätkissä ihmiset kertoivat siitä, millaisen arvosanan antaisivat elämälleen tällä hetkellä ja minkä pitäisi muuttua, jotta arvosanaksi tulisi täysi kymppi. Mielenkiintoista. Aloin välittömästi miettiä omaa numeroani ja sitä, miksi antaisin juuri sen arvosanan. Asiantuntijoille annettiin myös puheenvuoro. Varsinainen näytelmä lähti käyntiin Bomfunk MC`s-kipaleella Freestyler, työläiset hakkasivat tietokoneitaan musiikin tahdissa ja muutenkin kulkivat synkassa. Hienoa ja toimivaa, tuli fiilis varsin dynaamisesta työporukasta ja jännä kyllä, olin jo joskus vuosia sitten miettinyt kyseistä kappaletta ja sitä, että miksen ole kuullut sitä missään näytelmässä koskaan. Rytmillisesti se nimittäin tarjoaisi kiintoisaa vääntöä, jonka tahdissa voisi tehdä vaikka mitä. Nyt tämä hiljainen toive siis toteutui.

kuva Tina Jokitalo 

 Aika uskomattomia tilanteita työporukka saikin aikaan...Katsomossa oli varmasti tiimi jos toinenkin ja monet naurut irtosi siitä, että siellä varmasti tunnistettiin tietynlaisia hahmoja. Tässä ne ehkä menivät vähän ylikin, mutta totuus kuitenkin lienee se, että tosielämässä työpaikat ovat täynnä toinen toistaan kummallisempia tyyppejä. Itseni kohdalle on vuosien saatossa sattunut suhteellisen "normaalia" väkeä, vai olenko kenties itse se kummajainen? Mene ja tiedä... Näyttelijät olivat kyllä pirun hyviä tyypittelyssä. Omat suosikkini olivat Marika Heiskasen esittämä ikuinen draamakuningatar, joka sai hysteerisen kohtauksen siitä, ettei kukaan ollut kiinnostunut hänen kahviautomaattialoitteestaan. Naurettavuuteen asti rasittava tyyppi! Melkoinen "outolintu" oli myös Elisa Piispasen hahmo, joka väänsi itseään jooga-asentoihin tarvittaessa vaikka työpöytänsä päällä ja söi vahingossa nakin. Karoliina Blackburnin roolihahmo tuntui tutulta, hiljainen hissukka jota kukaan ei oikein huomannut ja jolle työt loppupeleissä kasaantuivat tehtäväksi muiden häärätessä jonninjoutavia. Kuppi meni hänelläkin sitten lopulta nurin ja kukapa ei olisi joskus haistattanut kaikille ja kaikelle pitkät, ainakin ajatuksen tasolla. Turunmurretta vääntävä roisi ja suorapuheinen kailottajapomo (Blackburn) ei sen sijaan oikein kolahtanut meikäläiseen. Hyvin Olli Haataja pärjäsi näiden supernaisten seassa, mutta jostain syystä parhaiten jäi mieshahmoista mieleeni Marika Heiskasen toinen roolihahmo. Heiskanen osaa kyllä taitavasti rakentaa näitä uskottavanoloisia miestyyppejä liikekieltä ja eleitä myöten.

 Ihmettelin hiukan musiikkiosuuksia, pätevästihän ne vedettiin mutta niiden tilalla olisin toivonut olevan enemmän aitoja pieniä tarinoita elämästä. Putkimiehen ei-ihan-paras-päivä oli hyvä esimerkki tästä. Se toi elämänmakua mukavasti suuhun. Kaikenkaikkiaan esitys oli hyvin ajatuksiaherättävä ja taiten tehty, kuten Teatteri Siperian jutut ovat aiemminkin olleet. Tässä kun on vielä ainakin 20 vuotta työntekoa edessä ja samanmoinen rupeama jo takana, väkisinkin alkoi pohtimaan sitä, että paljolti työssäjaksamisessa on kyse siitä, miten itse kohtelen muita ja millaisten silmien läpi katselen omaa työpanostani. Tärkeitä asioita monelle mietittäväksi, ja siksi toivonkin, että mahdollisimman moni työporukka lähtisi tätä kimpassa katsomaan. Saattaapa siinä silmät avautua uudella tavalla.

Lopuksi itseäni harmitti hiukan se, että olin jälleen matkassa yksin. Olisi ollut mielenkiintoista keskustella jonkun kanssa enemmän esityksen teemoista ja jakaa kokemuksia.

Teatteri Siperian Tiimille neljä tähteä ****.

(ps. Testaan tässä hiukan uutta tapaa kirjoittaa samalla. Olen kärsinyt pitkään ns. tyhjän ruudun syndroomasta ja tämänkin Tiimin näin jo joulukuun alkupuolella. Jatkossa en siis erittele plussia ja miinuksia enää, jokainen poimikoon ne itse tekstin joukosta.)

Kolmen naisen kohtauksia / Teatteri Siperia

Kolmen naisen kohtauksia / Teatteri Siperia,Tampere

Ensi-ilta 19.10. 2012, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa Karoliina Blackburn, Miina Maasola ja Marika Heiskanen

Taustaa : Näytelmässä lapsuudesta asti toisensa tuntenut naiskolmikko tapaa jälleen yhden syntymäpäivien merkeissä. Nyt eletään elämän ruuhkavuosissa ja jokainen naisista on jotain vailla, kuka mitäkin. Karoliina Blackburnin esittämä Kirsi etsii tasapainoa perheen ja uran välillä, sydänkohtauskin pysäyttää vain hetkeksi. Miina Maasolan esittämä Sonja hakee voimaa ja etsii itseään meditaation avulla, kolme lasta ja neljännestä haaveillaan. Marika Heiskasen naishahmo Riikka on hoitovapaalla oleva kahden pienen lapsen äiti, joka on miehensä kanssa ostanut vanhan kyläkoulun ja remontti vie hermot ja aikaa pois parisuhteelta. Näytelmä on valmistettu ns. devising-tekniikkaa apuna käyttäen, eli näyttelijät ovat tuottaneet itse näytelmän tekstin kokonaisuudessaan ja ohjaajan tehtävänä on ollut johdatella näyttelijät erilaisten ajatusten ja alkujen luo, ja siltä pohjalta "Kolmen naisen kohtauksia" syntyi.

Miina Maasola, Marika Heiskanen ja Karoliina Blackburn / kuva Harri Hinkka

Plussaa : Ensinnäkin pidin lavastuksesta hyvin paljon, värimaailma miellytti silmääni kovasti ja sama toistui myös näytelmän esitteissä ja käsiohjelmassa. Alku lähti kiintoisasti käyntiin, kun Kirsi soittaa sairaalasta miehelleen. Heti tuli selväksi, että varmaankin hän on hyvin kiireinen ihminen, joka taitaa vaatia itseltään liikaa. Aika suorituskeskeistä olikin Kirsin elo ollut, kovin tutulta tuntui koepapereiden esittely äidille. Kovasti pidin Karoliina Blackburnin miesroolistakin, taitavaa havainnointia. "Niin tuttua" kuului yleisöstä useaankin otteeseen ja vapautunutta naurua naiskatsojien suusta, kun Riikka talutti kaatosateessa pyörää ostoskassien ja lasten kanssa. Moni varmasti tunnistikin tuttuja tilanteita niin remonttikaaoksesta kuin aamiaispöydästäkin. Itse lapsettomana en tietenkään pystynyt samalla tavalla "samaistumaan" tilanteisiin, mutta hyvin pystyin kyllä kuvittelemaan että noinhan se varmaan ajoittain menisi. Parisuhdeongelmista on jokainen takuulla kärsinyt ja sieltä tunnistin itseni, kuin myös ensimmäisistä alkoholikokeiluista. Liikuttavaa oli Riikan lähtö ravintolaan ja pikavipin ottaminen, komean miehen kanssa kohtaaminen ravintolassa oli jotenkin hellyyttävää. Sonja taas oli joka välissä meditoimassa ja ottamassa pientä palaa omaa aikaa, ja lopussahan se sitten avautuikin eri tavalla ja Sonja tajusi jotain suurta. Kaikki naiset olivat kyllä rooleissaan mielettömän hyviä ja avoimia, myös muuntautumiskykyisiä.

Miinusta : Näytelmässä oli paljon myös tanssillisia, sanattomia kohtauksia ja pieninä annoksina ihan jees, mutta pitempi tanssikohtaus itseäni kyllä jo puudutti vaikka hyvinhän nekin kuviot vedettiin.

Muuta : Toivoisin joskus näkeväni sellaisen "naisnäytelmän", jossa joukossa olisi lapseton nainen ja miten se vaikuttaisi ystävyyssuhteisiin ja ympäristöön... Pidän kovasti näistä Teatteri Siperian tuotannoista, ne antavat hyvin paljon ajattelemisen aihetta vielä pitkäksi ajaksi eteen päinkin!

Teatterikärpänen antaa Kolmen naisen kohtauksille neljä tähteä ****

Sakespearen kootut theokset / Hämeenlinnan kesäteatteri

Sakespearen kootut theokset / Hämeenlinnan Kesäteatteri, Kaupunginpuisto

Ensi-ilta 12.7. 2012, kesto väliaikoineen noin kaksi tuntia

Ohjaus Miika Muranen

Äänisuunnittelu Ville Leppilahti

Rooleissa Tuukka Huttunen, Mikko Nousiainen ja Teemu Palosaari

Taustaa : Hämeenlinnan Kesäteatteri ja Teatteri Siperia löivät muutamaksi vuodeksi hynttyyt yhteen ja ensipuraisun tämän yhteistyön hedelmästä tarjoaa William Shakespearen koko tuotanto, jonka siis kolme näyttelijää aikoo urakoida alle pariin tuntiin... Sehän on selvää, että luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ovista mennään ja tullaan ulos monenmoisten kostyymeiden ja rekvisiittojen kera. Miehet siis urakoivat kaikki naisroolitkin. Juonta on hankala sen tarkemmin selittää, sillä sitä ei oikeastaan ole... aikaa vastaan taistellaan koko ajan. Ehtivätkö näyttelijät käymään läpi kaikki Williamin teokset ennen kuin aika loppuu? Tule itse katsomaan, sillä tämähän on ehdottomasti nähtävä! (ja useasti...)

Romeo ja Julia / kuva Esko Tuovinen

Plussaa : Nautin suunnattomasti siitä, että kolmikko pistää itsensä totaalisesti likoon ja suorastaan heittäytyy tähän hommaan. Esityksessä käydään ”huonon huumorin rajoilla” useaankin otteeseen (äänimaailmasta ja muutamasta kohtauksesta tulee esim. Musta Kyy mieleen...) ja etukäteen tuntuu vaikealta kuvitella esim. suuri elokuvastara Mikko Nousiainen keikistelemässä hupsussa peruukissa ja sukkahousuissa pitkin lavaa. Osaavat myös siis nauraa itselleen, ja yleisö kehrää tyytyväisenä. Vauhtia piisaa, vaihdot ovat todella nopeita enkä uskalla edes ajatella, että millainen kuhina lavan takana käykään. Ajoitus toimiikin täydellisesti! Eipä sitä osannut myöskään kuvitella, että samassa esityksessä nähtäisiin sekä Kylli-täti että Sikke Sumari. Alkupuolen esitelmässä kuullaan myös kaikkea uutta ja mielenkiintoista itsensä Williamin käänteistä!

Tänäkin vuonna musiikkia kuullaan, mutta ei suinkaan mitään luutunsoittelua vaan jotain aivan muuta. En nyt tohdi enempää paljastaa jotten pilaisi kenenkään yllätystä, mutta voin vihjaista että on pojilla elkeet ja moovit kohdallaan. Naispuolisille katsojille voin myös suositella istumista edessä tai jossain reunassa. Saattaa napsahtaa vaikka elokuvarooli tulevissa produktioissa!

Huh,esitys on täynnä toinen toistaan nerokkaampia oivalluksia ja kikkoja. Lienee turha mainita, että ohjaaja Murasella (joka ei nuoresta iästään huolimatta olekaan mikään ns. eilisen kuukkelin poika, pohjoisesta kun on kotoisin) ja kumppaneilla on takuulla ollut harjoituksissa hauskaa! Monella taisi mennä Venetsian Maurit ja CoriolAnukset hieman ohi, itse hokasin heti mistä on kyse. Omia suosikkejani ehdottomasti Urheiluruutu ja loppupuolen Hamlet-kisa, jossa nähdäänkin kenties kaikkien aikojen hölmöintä menoa ikinä hulluuskohtauksen improvisoinnissa katsomosta haetun avustajan jeesaamana. Herkimmille suosittelen Tenoja mukaan!

Olen muuten nähnyt saman näytelmän Riihimäen teatterissa parisen vuotta sitten ja vaikka lähtöasetelma on aivan sama, on lopputulos jotain aivan muuta. Hauska se oli se Riksunkin versio tennissukkahaamuineen, mutta tämä menee jo niin korkealle ettei asteikotkaan riitä.

En osaa sanoa, että kuka olisi näyttelijöistä paras. Kaikki vetävät ihan täysillä ja jokaisella on oma ns. roolinsa. Mikko on se suuri elokuvatähti, Tuukka edustaa Teatteri Siperian johtoa ja Teemu … on Teemu. Jokainen saa myös tuoda Hamletissaan esiin omia taustojaan ja elämänkokemuksiaan. Kyllä, Hamletista luvassa kolme eri versiota. Hienoa myös kuulla Heikki Nousiaisen antama näyte!

Suosittelen ottamaan tenojen lisäksi mukaan myös perheen nuorisoa, sillä tämän parissa takuulla viihtyy kaikenikäiset. Nuoriso kun tykkää kaikenmaailman reality-ohjelmista, tässä niitä pääsee katsomaan ihan livenä. Putouksen sketsihahmojakin löytyy, tosin kaikki samassa henkilössä... Mitä laitetaan?

Kuva Esko Tuovinen

Miinusta : Shakespearen komediat on tylsiä, mutta eihän se ole tämän poppoon vika vaan Williamin...

Muuta : Sanotaan, että nauru pidentää ikää. Uskallan väittää, että Hämeenlinnan ja lähiseutujen (ja parhaassa tapauksessa koko Suomen) väestön elinikä tulee radikaalilla tavalla muuttumaan tämän jälkeen. Oli oikeastaan aika ennen tätä yhteistuotantoa ja kaikki ilo ja kunnia sille, mutta tästä lähteköön uusi aikakausi! Korkealle vaan nostivat peijoonit riman, tästä on ensi vuonna paha pistää paremmaksi...

Kesäteatterikärpänen ei toivu tästä ikinä. Täydelliset ja täydet viisi tähteä *****