The Nether / Tampereen Työväen Teatteri

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Suomen kantaesitys 31.8. 2018, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jennifer Haley (paikalla myös ensi-illassa!)
Suomennos ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Sonja Halla-aho ja Juha-Matti Koskela

 Minulla oli pohjana pari vapaapäivää Tampereella. Edellisiltana olin ollut Tampereen Teatterin Sylityksin-näytelmän ensi-illassa, yöpynyt ystäväni luona, nukkunut vähän liiankin pitkään, liikuttunut kyyneliin Muumimuseossa, käynyt pizzalla ja tarponut tihkusateessa Työvikseen The Netherin ensi-iltaan. Oli jotenkin uuvahtanut olo, mutta yritin parhaani mukaan skarpata, sillä jotenkin oli sellainen kutina, että nyt pitäisi pysyä hereillä ja "kuulolla".

Jari Ahola ja Suvi-Sini Peltola 

 Näytelmä sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, ei-niin-kauas kuin ehkä toivoisi. Ei ole olemassa enää Internetiä vaan seuraava aste, The Nether, jossa suurin osa kanssakäymisestä ja kaikenlaisesta toiminnasta tapahtuu. Puut ja kasvit ovat kaukaista menneisyyttä, suurta luxusta taitaa olla silloin, jos pääsee kävelemään nurmikolla paljasjaloin. Surullista. The Netherissä kuka tahansa voi olla mitä tahansa, millainen tahansa ja tehdä juuri niitä asioita, joista on aina haaveillut tai fantasioinut. Kiehtova ajatus, ja heti lähti aatokseni liitelemään muihin sfääreihin. Liikemies Simsin (Jari Ahola) ylläpitämästä The Netheristä löytyy myös Kätkö, jossa Vierailija voi toteuttaa pimeämpää puoltaan ja tehdä asioita, jotka "offline-maailmassa" olisivat moraalisesti väärin tai muuten arvelluttavia. Kätköön voi palata halutessaan aina uudelleen ja uudelleen, ja väkihän palaa. Niin koukuttavaa se on. Osa haluaa muuttaa sinne kokonaan. Viittaukset pelimaailmaan (joka on itselleni täysin vieras asia) irrottavat yksittäisiä naurunhörähdyksiä katsomosta sieltä sun täältä. Tietäjät tietää...

 Alkuvaiheessa mielessäni käy, että tämähän on vähän kuin Westworld-sarjan serkku tai sopisi myös Black Mirror-sarjan hyytäväksi jaksoksi. Mitä pitemmälle näytelmässä mennään, sitä kylmäävämpää on kyyti. Sims on poliisikuulusteluissa, tiukkoja kysymyksiä esittämässä on rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola). Sims väistelee minkä ehtii. Se mikä tapahtuu virtuaalimaailmassa tapahtuu vain virtuaalimaailmassa eikä siitä ole kenellekään mitään haittaa. Lisäksi massia virtaa kivasti taskut täyteen, joten mikäpäs siinä. Kuulustelu tapahtuu kirkkaasti valaistussa kuutiossa. Välillä kuulusteltavana Simsin sijasta on myös eleetön, jotenkin surumielinen vanhempi herra Doyle (Pentti Helin). Mitä tekemistä hänellä on Kätkön kanssa? Kuka on Papa?

Pentti Helin ja Suvi-Sini Peltola 

 Kuin tyhjästä näyttämölle syntyy Kätkö, kiehtovasti valoilla kuin kirkkaasta pölystä. Nukkemaisen siro ja hurmaava pikkutyttö Iris (Sonja Halla-aho) hypähtelee lapsekkaasti pitkin näyttämöä helmat hulmuten, keimailee viehkosti Papalle. Minua alkaa puistattaa hellistä kosketuksista, hymyistä ja lempeistä katseista huolimatta - ja juuri siksi. Pian jo saapuukin uusi Vierailija, nuorukainen nimeltään Woodnut (Juha-Matti Koskela), ensikertalainen. On aika Iriksen astua ns. hommiin.

Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho 

 Hui olkoon! Mietin, että haluanko katsella tätä ja vastaankin, että haluan. Tämähän on vain teatteria. Olo on paikoitellen epämiellyttävä. Pirullista on, koukussa ollaan. Välillä putoan kärryiltä, seuraavalla kierroksella ollaan taas tukevammin kyydissä vaikka suunta on selkeästi sinne, jonne en haluaisi mennä. Pimeälle puolelle. Omissa ajatuksissakin käy melkoinen kuhina. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Fiilistä ei helpota yhtään se, millaisen keskustelun saimme alkuun väliajalla. Entä jos nyt elämme jossain virtuaalimaailmassa ja Tuolla Jossain joku manipuloi ajatuksiani ja liikkeitäni? Ovatko tunteenikin toisen, minulle tuntemattoman hallussa? Entä jos?

 Näytelmän visuaalinen puoli on lumoavaa. Tosin hitaasti esiinpyörivä valokuutio kera tietyntyyppisen musiikin tuo mieleeni ihan ensimmäisenä sen, että kas nyt on alkamassa uudistettu Ajankohtainen kakkonen tai Poliisi-tv:n päivitetty versio. Morris tuijottaisi tiukalla ilmeellä suoraan kameraan ja sanoisi kylmän viileästi "Hyvää iltaa". Ajatus huvittaa, ja siihen huvittavuus sitten jääkin (tosin heitto kirveestä ja parisuhteesta naurattaa hiukan) .

Kohtaaminen Kätkössä 

 Simsin loppupuolella lavan etureunassa kuultu repliikki saa aikaan tunteen, että lävitseni puhaltaa jääkylmä tuuli. Apua! Yöunethan siinä menivät pohdiskellessa. Kerran aiemminkin olen nähnyt Jari Aholalta sellaisen roolisuorituksen, että vielä loppukiitoksissa roolihahmon nähdessäni purin hampaita yhteen ja puristin käsiäni nyrkkiin kun suututti niin paljon. Nyt hiukan pelotti, mutta onneksi loppukiitoksissa näin Jarin, en herra Simsiä.

 The Nether on juuri niitä näytelmiä, jotka pistävät oman aivotoiminnan ja mielikuvituksen laukalle. Osittain hyvä asia, osittain huono. Näinhän myös paljon kauneutta ja herkkyyttä! Onko se väärin?

 Toivoisin, että tämän löytäisivät myös nuoremmat katsojat (suositus tosin yli 16-vuotiaille ja syystäkin). Hyvä keskustelunaihe, jolla saa aivot mukavasti solmuun, kiitos vaan...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Työvis!)

Haastattelussa Sonja Halla-aho

Sonja Halla-ahon tapasin toukokuun alussa 2017 ihastuttavassa kahvila Kaffilassa Tampereen keskustassa.

Vuonna 1993 syntynyt Sonja on horoskoopiltaan kaksonen. ”Oon Pohjanmaalta, tarkemmin Alajärveltä kotoisin. Tampereelle oon muuttanut 2012. Pari vuotta sitten opiskelin yhden kesän Venäjällä. Asuin koulun asuntolassa ja hetken ystäväni luona Pietarissa. Muuten oon asunut täällä Tampereella kotikulmiltani lähdön jälkeen.”

Sonja nappasi itsestään selfien 

 Mitä harrastat? ”Mä harrastan ilma-akrobatiaa, aloitin vuodenvaihteessa eli ihan aloittelija vielä, mutta oon kyllä täysin hurahtanut siihen lajiin! Koko ajan tulee pieniä voitonhetkiä, kun saa tehtyä jonkin liikkeen mihin ei vielä edellisviikolla pystynyt. Samassa paikassa käyn myös tanssitunneilla. Lisäksi harrastan laulua ja musiikkia ylipäätänsä. Jossain vaiheessa harrastin karatea ja haluaisin jatkaa sitä vielä, mutta aikataulujen kanssa on vähän hankaluuksia, kun esitykset on yleensä iltaisin ja karatetunnit samoin. Joogassa käyn myös.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”7-vuotiaana aloitin rumpujensoiton, lyömäsoittimia soitin muutaman vuoden. Mennessäni yläasteelle ajattelin, että nyt musta tulee todella kiireinen koululainen, ja lopetin soittamisen! Se oli kyllä ihan hölmö ajatus. Pienestä pitäen oon soittanut myös pianoa, mutta tunneilla en ole käynyt, vaan oon opetellut soittamaan korvakuulolta. Omaksi ilokseni soitan ja pystyn itseäni säestämään. Kitaraa ja ukulelea soitan myös vähän.”

(c) Mikko Karsisto 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mielestäni mulla on kyky mennä tilanteisiin aidosti ja nopeasti, olla tosi läsnä lavalla. Luulen, että se auttaa myös vastanäyttelijää olemaan läsnä tilanteessa. Tarvittaessa osaan myös heittää aivot sopivasti narikkaan. Mä myös tykkään tosi paljon siitä mitä teen ja sitäkin kautta jaksan tehdä kovasti töitä.”

Onko sinulla jotain erikoistaitoja tai ”kikkoja”? ”Apua, hahah! Nythän mä oon opiskellut syksystä asti Teatterikorkeakoulun avoimella puolella Fyysisen teatterityön koulutusohjelmassa ja siellä meillä on ollut muun muassa miimiä. Mulla on muutama miimikikka. Niin, no osaan mä jonglööratakin. Ehkä tuosta ilma-akrobatiasta tulee mulle sellainen taito, jota voisin ihan oikeasti joskus hyödyntää.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin olla parempi kaikessa, mitä osaan nyt vähän. Haluaisin olla parempi tanssija, parempi laulaja… Olisi hienoa osata tehdä voltteja ja muita akrobaattisia temppuja, hallita kehonsa siinäkin mielessä.”

Mikä on ollut toistaiseksi isoin ammatillinen haasteesi? ”Haluaisin olla enemmän sinut sen suhteen, että mäkin voin osata, vaikka mulla ei ole Teatterikorkeakoulun koulutuspohjaa. Työn kautta oppiminen vaatii valtavaa uskallusta ja itsekritiikin ja keskeneräisyyden sietokykyä. Joudun kamppailemaan, ettei pelko, huonommuuden tunne tai häpeä tulisi tekemisen tielle ja osaisin ajatella, että mä pystyn tähän, ja mä osaan, ja jos en osaa, niin opin kyllä ja kuinka mahtavaa, että mulle on luotettu mahdollisuus saada oppia tässä työtehtävässä!”

”Musta oli mahtavaa päästä Valkeakosken Kaupunginteatterin Sven Tuuva -musikaaliin mukaan. Kiitos Tiina Brännaren luottamuksellisen ohjauksen löysin myös uskoa omaan ammattitaitooni, ja se oli itselleni tosi tärkeä kokemus.”

Jesse Kaikuranta ja Sonja Sven Tuuvassa (c) Janne Kulosaari 

 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ketään. Ainakaan lähisuvussa. Isoisoisäni on laulanut kirkkokuorossa, siinä lienee kaikki. Isäni oli meidän kanssa leikkiessään kyllä kova eläytymään, heittäytymiskyky on tullut varmaankin sieltä.”

Mikäs sinut sitten sai innostumaan teatterista? ”Se on jotenkin vaan aina ollut niin. Kaikki mun lapsuuden leikkinikin olivat teatterijuttuja tai nukketeatteriaskarteluja. Oon myös kirjoittanut hirveästi kaikenlaisia tarinoita. Kukaan ei näyttänyt koskaan mitään malliakaan, mä vaan tein. Ehkä se on ollut mulla sisäsyntyinen juttu? Olin nuorena aika ujo ja jopa ramppikammoinenkin välillä, mutta sitten kun on päästy tekemään, se on ollut älyttömän hauskaa ja se esilläolon paine on unohtunut, on vaan nauttinut. Ihan sama onko kukaan edes tullut katsomaan… Mulla on vaan ollut tarve kokea ja elää tarinoita läpi.”

”Koulussa mulla oli ala-asteella opettaja, jonka tunneilla saimme aina välillä perjantaisin tehdä pieniä näytelmiä, joita sitten esitettiin. Innostukseni on ehkä lähtenyt myös sieltä, nyt kun oikein mietin. Koulunäytelmiä oli myös ja niissä olin usein pääroolissa, koska en pelännyt heittäytyä. Alajärvellä oli myös nuorisoteatteri, mutta jostain syystä mä en aluksi älynnyt mennä sen toimintaan mukaan nuorempana. Kävin kyllä katsomassa esityksiä siellä. Kerran sitten joku oli jäänyt roolistaan pois ja hänen tilalleen tarvittiin uusi tyyppi, ja mua pyydettiin mukaan, koska olin koulussa ollut näytelmissä mukana. Menin sitten mukaan, ja sen jälkeen kirjoitin kovasti tekstejä näytelmiin koulussakin, ohjasin niitä ja näyttelin – ja koko hommahan lähti sitten ihan käsistä! Se oli sitten menoa. Huomasin, että teatterissahan voi tehdä kaikenlaista kivaa!”

Mikäs oli sitten seuraava siirtosi? ”Tämä oli siis yläasteella ja lukioaikoina. Jotenkin olin aina ajatellut, että näytteleminen ammattina olisi mahdoton idea, koska vanhempani eivät olleet alalla. Pitäisi olla jostain suuresta teatterisuvusta, eikä mulla ollut mitään hajua siitä, mitä näytteleminen oikeasti on. Mulle se oli ollut ”vain” tekemistä ja luomisprosessissa olemista. Olin ajatellut, että musta tulee isona kulttuuriantropologi tai opettaja. Tosin mikään ei sitten loppupeleissä tuntunut oikealta, joten hain sitten vain Teatterikorkeakouluun… Enhän mä päässyt. Mä en silloin edes tiennyt, mikä on monologi! Sitten hain tänne Tampereelle Suomen Teatteriopistoon, hakupaperit laitoin tosin päivän myöhässä kun kuulin siitä vasta jälkikäteen. Vuosi oli 2012 ja kävin peruskurssin. Siellä opin asioita, joita olin jo tehnyt tavallaan intuitiolla oikein – sain jotain konkretiaa niihin tuntoihin. Kyllä se oli mulle opettavainen paikka ja siellä vahvistui tunne siitä, että tästä nautin ja tätä haluan tehdä jatkossakin. Vapauttavaa oli huomata myös se, että tää on paikka jossa voin epäonnistua! Olin aina ollut suorittajatyyppiä, ja epäonnistuminen ei enää pelottanut mua niin paljon. Kokemus oli varsin kokonaisvaltainen. Teatteriopiston jälkeen mä hain uudestaan TeaKiin ja pääsin viimeiseen vaiheeseen asti. Kesän olin Tampereen Komediateatterin Risto Räppääjässä mukana, ja sitten hain jatkolinjalle Teatteriopistoon, josta mut bongattiin YLE:lle Haamukirjoittaja -nimiseen sarjaan. Sen jälkeen oonkin sitten tehnyt töitä, kaikenlaisia juttuja oon päässyt tekemään. Oon saanut oppia tekemällä!”

(c) Elina Salo 

 Mainitsit tuossa aiemmin, että sinua kiinnosti myös kulttuuriantropologia. Mihin se haave sitten katosi? ”Siinä mua kiinnosti ihmisten, eri kulttuurien, yhteisöjen ja niiden toimintamallien tutkiminen ja niiden vaikutus yksilön ajatusmaailmaan ja toimintatapoihin. Luonteellisestihan siinä on tosi paljon samaa näyttelijän työn kanssa. Tajusin sitten, että kulttuuriantropologit työllistyvät lähinnä arkistoihin ja harva oikeasti asuu jossain heimon keskellä viidakossa. Tavallaanhan tässä teatterimaailmassa ollaan myös heimon keskellä tutkimassa ja oppimassa ymmärtämään ihmisyyttä ja ihmisiä. Eli mähän oon ajautunut juuri sinne minne pitikin! En mä varmaan olisi edes onnellinen missään muualla.”

Mikä teatterissa on sitten ”se juttu”? ”Teatteri on niin kokonaisvaltaista ja läsnä mun koko elämässäni, kaikessa mitä teen. Teatteri auttaa mua ymmärtämään maailmaa ja erilaisia ihmisiä, myös itseäni. Kaiken kokemani pystyn aina jollakin tavalla liittämään työhöni ja kasvuun myös teatterintekijänä. Mä oon vähän sellainen ihminen, että mieleni seikkailee monessa paikassa ja näyttelijän työ auttaa mua myös keskittymään. Koen, että ihminen ymmärtää toista ihmistä tai yhteiskunnallisia kaavoja parhaiten, jos hän itse on saanut elää ja kokea asiat läpi. Teatteri on siinä suhteessa korvaamaton kanava. Jos pystyn lavalla elämään niin aidosti, että yleisön jäsen elää tarinan kanssani mukana, luomaamme maailmaan uppoutuen, koen, että olen onnistunut työssäni.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Yksi asia on ollut viime aikoina paljon mielessäni ja sen on sanonut yksi opettajani tuolla TeaKilla – miten pystyisi pitämään leikin tilan läsnä esiintyessään. Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti, se kahlitsee luovuuden. Tärkein opetus yleisesti lienee ”älä luovuta!” Vaikka en kouluun koskaan pääsisi, jos mun täytyy jotain tehdä ja mulla on valtava tarve siihen, kyllä mä sorvaan tieni!”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet aina ihaillut? ”Mulla on tosi paljon ystäviä, joissa ihailen tiettyjä asioita, elämänasennetta, taitoja tai vaikka vain synnynnäisiä ominaisuuksia. Niissä ihmisissä on tietynlaista taikaa. Viime aikoina mä oon myös fanittanut tosi paljon Paula Vesalaa. Hän osaa ja on saanut tehdä kaikenlaista – kirjoittaa, toimia dramaturgina, näyttelijänä, muusikkona ja laulajana.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereelle muutettuani oon näytellyt Tampereen Komediateatterissa, Teatteri Lahjattomissa (Jonkun on oltava Pan), Teatteri FAQ:ssa (Takkutukkakeiju), Tampereen Ylioppilasteatterissa, Valkeakosken Kaupunginteatterissa ja improvisaatioryhmä Korkeapaineessa. Enemmän oon tehny kameratöitä.”

Helinä näytelmästä Jonkun on oltava Pan (c) Heikki Järvinen

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Kyllä Takkutukkakeiju on ehdottomasti tärkein ihan aiheeltaankin ja siksi, että olimme riittävän rohkeita tekemään sen. Se oli ihan alusta alkaen meidän tekemä juttu ja koko projektissa on ollut mukana mulle rakkaita, tärkeitä ihmisiä, joita ihailen myös paljon. Tärkeä on ollut myös elokuva ”Tulen morsian”, jossa mulle luotettiin ensimmäistä kertaa merkittävän kokoinen rooli noin ison kaliiberin elokuvassa, ja mikä aihe, noitavainot! Myös ”Pelle” -niminen lyhytelokuva oli tosi opettavainen projekti, koska roolini oli melkoisen monitasoinen. Kun näin leffan ensi-illassa, ajattelin, että oho, miten mä ton tein!"

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Meryl Streep! Hän on uskomaton. Suomalaisista olisi hienoa näytellä Martti Suosalon kanssa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Joskus salaa haaveilin duetosta Jesse Kaikurannan kanssa, ja nythän se toteutui Valkeakosken Sven Tuuvassa. Musta olisi ihana laulaa vaikka toistekin Jessen kanssa. Mahdottomiin haaveisiini kuuluu James Arthurin kanssa ”All I Ask of You”:n duetoiminen, Phantom of the Operasta. Hänellä on todella sielukas ääni ja olisi upeaa päästä laulamaan hänen kanssaan.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää mitenkään? ”Teatterin taika on kyllä jännä asia siinä mielessä, että sen kokee eri tavalla riippuen siitä, istuuko katsomossa vai onko lavalla. Taikaa on esimerkiksi siinä, kun ihmiset lavalla uskovat yhdessä johonkin, joka ei ole totta, niin vahvasti, että siitä tulee totta. Ja yleisö uskoo samaan juttuun. Syntyy oikeita tunteita, aitoja reaktioita ja vahvoja mielikuvia. Taikatemppu, jossa kaikki on näkyvissä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tämmöiset teatteri-ja ihmisyyskeskustelut näköjään! Sopivassa mielentilassa mua inspiroi ihan mikä vaan. Mua kiinnostaa ihan älyttömästi ihmismieli ja kokemukset ja elämä ylipäätään. Mä innostun herkästi eri asioista. Lavalla mua inspiroi läsnäolo, rytmi ja tietynlainen kemia vastanäyttelijän kanssa. Mä inspiroidun myös esimerkiksi luonnosta ja kauniista maisemista.”

Tämä keskustelu ns. riistäytyi viimeistään tässä kohtaa käsistä ja inspiroiduimme puhumaan teatterin lisäksi mm. maalaamisesta, kirjoittamisesta, Roald Dahlin kirjoista ja nukketeatterista…

Podetko nykyään ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Pienempänä podin ramppikuumetta kovastikin, mutta se ei liittynyt oikeastaan näyttelemiseen vaan vaikkapa laulamiseen. Muistan, että yläasteella jossain konsertissa olin menossa lavalle laulamaan ja alkoikin jännittää niin paljon, etten sitten pystynytkään. Näin kävi parikin kertaa. Eli halusin monta kertaa uskaltaa ja yritin, mutta aina viime hetkellä jänistin. Näyttämölle mennessä mä en pode ramppikuumetta. Kyllä mua jännittää, mutta se on sellaista positiivista, ihanaa jännitystä tulevasta seikkailusta.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ne vähän vaihtelee esitysten mukaan ja riippuu siitä, millaiseen mielentilaan itsensä pitää saada ennen esitystä. Musikaalijuttuun tulee tietysti äänenavaukset ja muut. Kaikissa tapauksissa mä tykkään olla tosi ajoissa aina paikalla, jopa pari tuntia ennen esitystä, haluan välttää turhaa kiirettä ennen esitystä. On ihana ottaa kunnolla aikaa laskeutua esityksen maailmaan. Tehdä siitä sellainen erityinen hetki. Artikulaatioharjoituksia teen aina.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kaikenlaistahan aina sattuu ja niille nauretaan, mä tuppaan vaan unohtamaan ne aina. Tämä nyt ei varsinaisesti tapahtunut kesken näytöksen, mutta muuten tuli mieleeni. Kuvasimme Tulen morsian -elokuvaa Ahvenanmaalla ja meillä sattui olemaan kuvausvapaa. Päätimme toisen näyttelijän kanssa lähteä katsomaan Kastelholman linnaa, hotellissamme oli vuokrattavana polkupyöriä ja niin päätimme pyöräillä sinne. Matkaa oli 33 km. Oli kaunis päivä ja ajettelimme, että eihän se ole matka eikä mikään. Ei otettu edes eväitä eikä vettä mukaan. Hölmöläiset. No, jouduimme sitten käymään omenavarkaissa, jotta saataisiin sokerit kohoamaan… Metsässä syötiin marjoja. Kun vihdoin ja viimein pääsimme linnalle, se meni kiinni. Me ei sitten jaksettu pyöräillä enää takaisin, vaan soitettiin apujoukot hakemaan meidät pois. Sellanen reissu.”

Screenshot elokuvasta Tulen morsian 

 Tulevia roolejasi? ”Takkutukkakeiju tekee kesällä paluun, paikkakunnat ja aikataulut varmistuvat myöhemmin. (Huom. Esityksiä on kesä-elokuussa Hyvinkäällä, Tampereella ja Alajärvellä.) Uudessa päivässä olen tässä näytellyt Mirkku-nimistä hahmoa, joka näkyilee parhaimmillaan. Muista rooleistani en vielä voi puhua mitään.”

Haastattelun jälkeen varmistui, että Sonja on mukana Valkeakosken Kaupunginteatterin syyskauden näytelmässä ”Myllymestarin tytär”.

Onko sinulla mottoa? ”Tämä on nyt aika kliseinen, mutta ”kaikella on tarkoituksensa”.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi? ”Hei, mä ihailen koiria! Ne on niin vilpittömiä!”

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa. Ala-asteella mä pukeuduin yksiin naamiaisiin Tarja Haloseksi, hahmon nimi oli kylläkin Harja Talonen. Silloin osasin aika hyvin häntä imitoidakin, mutta siitä on niin pitkä aika etten tässä lennossa kehtaa alkaa yrittämään.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Jos olisi pakko valita joku, haluaisin olla Roope Ankka. Sillähän on ollut ihan mahtavia seikkailuja ja romansseja, päässyt näkemään kaikenlaista. Onhan se lisäksi tosi rikas. Mä käyttäisin ne rahat kyllä upeisiin taideprojekteihin ja hyväntekeväisyyteen. Lisäksi saisi olla mies ja saisi olla ankka ja saisi uida rahassa, siinä vasta kokemuksia!”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Mä haluaisin olla joku rauhanneuvottelijatyyppi, joka muuttuisi Martti Ahtisaaren näköiseksi. Mulla olisi kyky rauhoittaa riitatilanteet, ja ihmiset voisivat jatkaa keskustelua rauhallisesti.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ekana mä menisin peilin eteen katsomaan, että näytänkö mä kenties isoisältäni vai keneltä. Mua on aina kiinnostanut se, että miltäköhän mä näyttäisin, jos olisin mies. Oliskohan mulla parta? Olisinko yhtä pieni? Voisin kokeilla, montako punnerrusta jaksan tehdä ja olisiko fyysisessä kunnossa muuten paljon eroa. Olisi myös kiintoisaa mennä johonkin kokoukseen tai neuvotteluun ja katsoa, kuunnellaanko mun mielipiteitäni jotenkin paremmin ja otetaanko mut vakavammin. Voisipa tässä haaveessa mennä vielä vaikka casting-tilaisuuteen ja saada jonkun hienon roolin, joka tietty tehtäisiin samana päivänä. Olisi mielenkiintoista näytellä miehenä. Olisikohan se yhtään erilaista?”

Takkutukkakeijun Salli Supersankari (c) Sahin Cengiz

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Varmaan ottaisin melatoniinia, jotta nukahtaisin uudestaan. Voisi olla kyllä aika ahdistava kokemus herätä kesken kaiken eikä pääsisi pois. Ottaisin sellaisia kirjoja, jotka mun on pitänyt aina lukea eikä aiemmin ole ollut aikaa. Olisin sisustanut talvipesäni mukavaksi ja pehmeäksi tyynyillä ja peitoilla, siellä olisi kynttilöitäkin. Ruuaksi ottaisin erilaisia marjoja ja juotavaksi vettä ja kofeiinitonta teetä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Se olisi aika korkealla, mutta kuitenkin turvallinen ja piilossa muiden katseilta. Se voisi olla vaikka Pyynikinharjulla, siellä kulkee ihmisiä ja olisi kiintoisaa tarkkailla heitä salaa. Sielläkin olisi peittoja ja tyynyjä, eikä sen tarvitsisi olla edes maja, vaan puunrungossa olisi iso kolo, jonne ryömisin. Sinne olisi kiva käpertyä.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Musta olisi kiintoisaa nähdä se Jumalan teatterin esitys! Haluaisin myös nähdä Jouko Turkan opettamassa Teatterikorkeakoulussa.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi ja kuka olisi kenties sinun roolissasi? ”Siinä käsiteltäisiin fantasianäkökulmasta mun elämäntarinaani, siinä olisi musiikkia ja paljon liikettä. Absurdismia. Mun roolissani olisi joku rohkea lapsi, joka esittäisi mua kaikissa ikävuosissani. Siihen sisältyy toive siitä, että säilyttäisin tietyn lapsenmielisyyden ja avoimuuden elämäni loppuun asti.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Ootko ikinä näytellyt? Niin ja se mua kiinnostaa myös, että mitä sun mielestäsi on hyvä näyttelijäntyö, kun oot nähnyt niin paljon juttuja vuosien varrella?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Meen tanssitunnille, jeee!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kaiho

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Römpsä

- Mikä sytyttää sinut? - Tuli

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäluottamus

- Suosikkikirosanasi? - Helevetti!

- Mitä ääntä rakastat? - Uloshengitystä

- Mitä ääntä inhoat? - Kiristynyttä ääntä silloin kun jotain vituttaa, mutta ei uskalla päästää kiukkua ulos

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Supersankari

- Missa ammatissa et haluaisi olla? - Toimistotyössä

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, minä oon ylpeä sinusta!

Sven Tuuva / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Sven Tuuva - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 16.2. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden pohjalta E. Teittinen ja Tiina Brännare
Ohjaus Tiina Brännare
Musiikin sovitus ja äänitys Altti Uhlenius
Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kuronen
Pukusuunnittelu Sanni Tamminen
Äänisuunnittelu Jesse Soini
Koreografia Tiina Brännare
Päähineet ja barokkiperuukit Anita Valo
Maskeeraus ja kampaukset Heidi Tourunen

Rooleissa : Jesse Kaikuranta, Antero Toivonen, Henna Valkeamäki, Sonja Halla-aho, Pekka Louhimo, Jarno Huuhtanen, Marko Itkonen/Lauri Heinonen, Kalle Niemi, Katja Sillanpää, Saija Nygård, Najibullah Ahmadi ja Veera Tamminen/Milla Valkeamäki

Sven ja mielitiettynsä Eva 

 Vietin viime viikolla talvilomaa, joka oli kyllä kaikkea muuta kuin lomailua, mutta tulipahan ainakin oltua töistä pois viikon verran. Lomanviettoni koostui seitsemästä esityksestä (Helsingissä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Porissa ja viimeisenä etappina Valkeakoskella), yhdestä haastattelusta ja yhdestä Peteliuksen sketsihahmoshowsta, josta lähdin väliajalla pois koska Sami Hedberg, tuo myrkylä joka aiheutti pelkkää puistatusta liiallisella lava-ajallaan. Suhteellisen uuvahtanein mielin lähdimme kauheassa räntäsateessa ajelemaan sunnuntaiaamuna Porista Valkeakoskea kohti ja matkanvarrella viihdytin kuskia rallattamalla "Ievan polkkaa". Olimme teatterilla sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme tutkailemaan kahvilan seinille levittäytynyttä Tuija Piepposen taulujen näyttelyä, jossa inspiraationa on toiminut Tuijan moninaiset roolihahmot menneilta vuosilta. Kannattaa tutustua, varsin värikästä on Tuijan jälki - niin kuin itse persoonakin!

 Suhtauduin aluksi hyvin skeptisesti koko Sven Tuuva -musikaaliin, koska olin jo aiemmin saanut mittani vähän täyteen esityksistä, joissa vetonaulana olisi joku julkisuudesta esim. laulajana tai missinä paremmintunnettu tyyppi. Esimerkkinä tästä Matti Esko laulamassa Rekkamiestä keskellä kesäteatteriesitystä aivan pökkelönä, koska täytyyhän hitti nyt kuulla, sopi se esitykseen tai ei. Jesse Kaikuranta Sven Tuuvan roolissa ei siis kauheasti kiinnostustani herättänyt, pikemminkin päinvastoin, vaikka mies sinällään ei mihinkään inhokkilistalleni kuulukaan. Uskokaa pois, sellainenkin minulla on, inhokki-eli myrkylälista.

 Oikeastaan kaksi syytä sai minut sitten kuitenkin innostumaan Valkeakosken reissusta, ja ne ovat Sonja Halla-aho sekä Pekka Louhimo, joiden menoa olen seuraillut tarkemmalla silmällä jo muutaman vuoden ajan.

 Vänrikki Stoolin tarinat ja Sven Tuuva ei ole kuulunut meikäläisen lukemistoon koskaan, jotenkin oli mielessä tarina yksinkertaisena pidetystä ja syrjitystä hahmosta, josta sitten yllättäen tuleekin sankari. Tältä pohjalta sitten katsomoon istumaan. Seuralaiseni valitti kovaa päänsärkyä jo valmiiksi. Ei ollut ilmeisen innostunut siitä, että piti vielä koukata kotimatkalla Valkeakosken kautta. Tuolissa oli onneksi mukava istua. Ennen esityksen alkua laskeskelin katossa roikkuvien isojen lamppujen määrää ja huomasin yhden lampun palaneen. Mietiskelin, mitenköhän tuokin vaihdetaan - ja sitten esirippu jo avautuikin.

 Yllätys oli melkoinen, kun ensimmäisenä kappaleena tärähti ilmoille juurikin tuo "Ievan polkka" ! Hehee mikä sattuma. Vieressämme istunut vanhempi herra rummutteli sormillaan polveaan rytmikkäästi koko kappaleen ajan ja kyllä siinä itselläkin jalkani pohjaa kutkutti. Vauhdikasta menoa oli tosiaan heti alkuunsa. Vähän kyllä mietitytti, että mitenköhän tämä ralli liittyy Sven Tuuvaan...

 Voimakasta murretta vääntävä ukko Tuuva (Antero Toivonen) valitteli sitä, että kovin on raskasta yhdeksää lasta kaitsea yksistään, kun rakas vaimo otti ja menehtyi. Hevonen putosi ojaan ja lehmä upposi suohon, mutta muuten pärjätään ihan hyvin joten eipä tässä apuja tarvita, tattista vuan. Lapset kirmailivat ja kiljuivat ympärillä minkä ehtivät, heihin ei näemmä murre tartu laisinkaan vaan kirjakieltä puhuvat. No, vanhempi polvi tuppaa viäntämään... Tuli heti havaituksi, että Sven (Jesse Kaikuranta) on jatkuvan pilkan ja kiusaamisen kohde sisartensa puolelta. Välittömästi tunsin voimakasta sympatiaa ja empatiaa Sveniä kohtaan. Eipä kenenkään itsetuntoa hivele tuommoinen kohtelu, mutta Sveniä ei moinen lannista. Pystypäin kohti omia unelmia ja haaveita, sotasankariksi tahtoo hän isänsä lailla. Ja sitten onkin jo aika vähän laulaa Täällä Pohjantähden alla. Enkelihahmoinen äiti (Henna Valkeamäki) seurailee poikansa eloa jostain korkeuksista ja puustakin, vähän yliampuvaa oli ehkä tämä minun makuuni.

 Mutta se laulu! Katsomo kuunteli hiirenhiljaa ja hartaasti kuin kirkossa, takanani istuneet naisetkin malttoivat olla höpisemättä ja kukaan ei missään edes yrittänyt yskiä. Voi jestas se laulu! En tiedä oliko kappaleet valittu Jesse Kaikurannan ääntä ja tulkintaa ajatellen, mutta komeasti soi, voi että miten komeasti soi. Tunsin liikuttuvani, laululla on ihmeellinen voima. Oli kyllä osattu valikoida kaikki mahdolliset liikutusta aiheuttavat kappaleet (Irwinin Maailma on kaunista myöten) tähän mukaan ja tietenkin kotimaista sen olla pitää.

 Eva (Sonja Halla-aho) pääsi höynäyttämään Sveniä pahemman kerran, häilyväinen on naisen mieli kun tarjolla oli salskeaa vänrikkiä (Pekka Louhimo). Olin onnellinen siitä, että tämä kaksikko sai minut houkuteltua katsomoon. Ei nimittäin tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Sonja Halla-aho on jotenkin ihan toisesta maailmasta koko neito, kuin sekoitus keijukaista/haltiaa/vanhan Suomi-filmin eteeristä kaunotarta ja päälle vielä laulaa kuin enkeli. Pekka Louhimo on taas sen sortin miehiä, että väkisinkin katse hänet isommastakin porukasta löytää, ja onnekseni spottivalon loisteessakin pääsi muutamaan kertaan loksauttamaan leuat auki lauluvoimallaan. Molempien lavaolemus on sitä luokkaa, että pitkää uraa teatterin ja musiikkiteatterin parissa suo molemmille.

 Koreografiat olivat mainioita, siinä helmat paukkuivat ja saapikkaat narisivat sopivassa suhteessa. Värikylläinen puvustus oli ilo silmälle. Hieno oli myös alkupuolella nähty sotilaiden hidastettu eteenpäinmarssiminen. Seuralaiseni virkistyi kummasti Mari-laulun aikana, kun naiskolmikko pisti parille sotilaalle jauhot suuhun. Ja meikäläinen oli tippa linssissä aina kun Sven jotain yksinään lauleli. Jotenkin pisti ajatuttamaan se lausahdus, että puista ja kukista tietää jo etukäteen, että millainen ja minkänäköinen sieltä kasvaa. Ihmisistä ei. Tarkemmin kun lähtee pohtimaan, ollaan äkkiä aika syvissä mietteissä. Sven-rehveli kelpasi muille vasta siinä vaiheessa, kun urhoollisesti rynnisti kohti vihollista. Siinä vasta mies ja sankari. Saman kunnioituksen ja arvostuksen kun saisi jo eläessään, tulisi huomioiduksi ja pidetyksi ihan omana itsenään kaikkine puutteineenkin, ilman mitään hienoja statuksia tai sankarinviittaa.

Pekka Louhimo oikealla

 Kaikelle en kuitenkaan lämmennyt. Ihmetytti kolkko lavastus, jonka keskellä tönkkö kuivahtanut puu. Videokuva Evan ja salarakkaansa kähminnöistä ei oikein osunut, ei myöskään loppupuolen kuvien ja maalausten projisoinnit. Kautta koko esityksen siellä täällä oli myös kiusallisen pitkiä taukoja ja hiljaisia hetkiä, väkisin lähti miettimään, että noinko kohta kuiskaaja sanoo jotain vai mitä siinä nyt oikein mietitään. Lopun Maamme-laulu oli ehkä hitusen alleviivaavaa, mutta saivatpa mummelit pyyhkiä silmäkulmiaan ainakin tässä näytöksessä.

 Ihan erikseen haluan pyytää anteeksi Jesse Kaikurannalta sitä, että suhtauduin alunperin erittäin erittäin ennakkoluuloisesti hänen pääroolisuoritukseensa. On ilo viskata välillä luulot pois ja tunnustaa olleensa väärässä. Suoritus ei ollut näyttelemisen suhteen sieltä parhaimmasta päästä, mutta eipä tosiaan sieltä surkeimmastakaan. Vilpitön, rehellinen ja innostunut on Jesse Sven Tuuvana, ja hienosti löysi oman paikkansa tästä musikaalista. Laulunsa sai minut liikuttumaan ja se ei ole väärin se, vaikka muut sanoisivat mitä.

 Tiedän ihmisiä, jotka tulevat karttamaan tätä esitystä viimeiseen asti, mutta tiedän myös monta, jotka kovasti pitäisivät näkemästään. Siinä välissä on sitten paljon porukkaa, jotka voisivat iloisesti yllättyä. Me emme ole samasta muotista, onneksi. Minä viihdyin epäilyksistäni huolimatta. "Näin minä vihellän matkallani" oli muuten sellaista tykitystä, että! Tuli vahvoja Les Mis-henkisiä aatoksia kun väki laulaa kovaa ja korkealta ruoto pystyssä rintamasuunta eteen päin. Huh.

 Esityskuvat (c) Janne Kulosaari

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valkeakosken Kaupunginteatteri sitkeästä infoamisesta!)

Mari-laulua viritellään

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ, Tampereen Ylioppilasteatteri

Yhteistyössä mukana Pyynikin Kesäteatterisäätiö ja Seta ry

Ensi-ilta 17.6. 2016, kesto noin 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho ja Sahin Cengiz
Ohjaus Henry Pöyhiä
Musiikki Pekka V Louhimo
Koreografia Arttu Soilumo
Puvustus Jonna Heikkinen (Vihree Kala)
Lavastus Sahin Cengiz
Valot Heikki Tavilampi

Lavalla : Sonja Halla-aho, Henry Pöyhiä, Arttu Soilumo ja Veera Herranen

 Vähän on ollut sellainen olo viimeaikoina, ettei mikään oikein kunnolla innosta. Olen käynyt ahkerasti teatterissakin, mutta fiilis on ollut jälkikäteen luokkaa "ihan ok". Eli jotain on uupunut. Keskiviikon vapaapäiväkin meni miettiessä, että lähteäkö vai jäädä. Ei olisi millään huvittanut lähteä taas Tampereelle (neljättä kertaa viikon sisällä), mutta kun Takkutukkakeiju kiinnosti kovasti ja ei ollut aavistustakaan, milloin sen pystyisin seuraavan kerran näkemään... Lähdin sitten matkaan, vähän vastentahtoisesti tosin.

 Ennalta tiesin, että 'Takkutukkakeiju' on uuden sukupolven lastensatu ja työryhmästä löytyy paljon porukkaa hienon 'Jonkun on oltava Pan'-jutun takaa (pari tuttua nimeä myös Suomen Komediateatterin proggiksista). Teatteri FAQ taas on perustettu tarpeesta kertoa aiheista, jotka ovat läsnä 2000-luvun lasten elämässä, mutta joihin lastenteatteri ei ole vielä ymmärtänyt tarttua. Tässä Takkutukkakeijun tapauksessa aiheena on transsukupuolisuus ja erilaisuus, joita käsitellään sadun keinoin.

Krokanttia ei paljoa naurata 

 Samaan näytökseen oli sattumalta lipun varannut myös bloggaajakolleega Katri, ja menimme sitten kimpassa katsomoon. Matkalla tuli jo ihasteltua mielikuvitusta kutkuttelevaa metsäistä lavastusta. Tuli pieni mieliteko mennä piileskelemään kuusen alle kera keksien, mehun ja sarjakuvalehtien. Katsomossakin riitti hupia heti alkuun, kun edessäni istunut pikkupoika pyysi minua tuosta noin "leikisti niinku repimään keijun kuvan pois" mainoslappusesta. Tein työtä käskettyä. Pojalla oli muutakin asiaa, mutta se meni ohi ja sitten varsinainen esitys jo alkoikin. Puhelimiakin kehoitettiin sammuttamaan ja jostain kuului kirkkaalla lapsenäänellä "Minullapa ei oo puhelinta ollenkaan!"

(Huom! Sisältää juonipaljastuksia ;) )

 Lavalle tupsahti Krokantti (Veera Herranen), menninkäismäinen rastatukkainen ja siivet roikkuen tepasteleva keiju. Pian paikalle liihottelivat myös Krokantin äiti ja isä (Sonja Halla-aho ja Arttu Soilumo), kaksi värikästä valopilkkua joilla oli niin laulutaitoa kuin tanssikuviotkin hallussa. Krokantti yritti parhaansa mukaan pysyä kuvioissa mukana, mutta eihän siitä mitään tullut eikä lauluääntäkään ollut. Kovasti tunsin sympatiaa Krokanttia kohtaan ja meikä samaistui välittömästi. Vanhemmat hehkuttavat tulevia Hattarakarnevaaleja, jonne kaikkien pitäisi pukeutua samalla tavalla räväkästi ja mussuttaa hattaraa, kuten tapana on. Mutta kun Krokantti ei tykkää hattarasta yhtään! Popsisi paljon mieluummin popcornia. Krokantti tuntee olevansa epäonnistunut keiju ja pettymys vanhemmilleen, kun ei sovi näiden muovaamaan muottiin mitenkään. Hän lähtee maailmalle tutkimaan keinoja, miten voisi tulla paremmaksi keijuksi. Hän tulee myös lukeneeksi 'Mitä keijua??!!'-lehdestä, jotta kuuluisa tanssipari Harald ja Ronald (Henry Pöyhiä ja Arttu Soilumo, en tosin muista kumpi oli kumpi) olisi lähistöllä esittämässä showtaan ja menee ukkojen pakeille ensitöikseen, josko heiltä vaikka oppisi niitä tanssiaskeliakin. Äijäthän pistävät melkoisen shown pystyyn! Meno on aluksi kankeaa, mutta kun vauhtiin päästään niin kyllä jalka nousee. Kukaan ei lähde sen enempiä selittelemään sitä, että Harald ja Ronald ovat oikeastikin pari. Ne vaan nyt on niin kuin paita ja peppu ja luodut toisilleen, ja sillä siisti. Ukot steppailevat onnellisina takaoikealle.

Arttu Soilumo ja Henry Pöyhiä 

 Seuraavaksi Krokantti törmää prinsessa Salliin (Sonja Halla-aho), joka ei halua olla prinsessa lainkaan ja on heittänyt rimpsumekkonsa ties minne. Hänpä haluaa olla paljon mieluummin supersankari ja kulkea viitta liehuen kuin kytätä ikkunassa prinsseistä haaveksimassa. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta! Krokanttikin alkaa pikku hiljaa hiffata, että mistä kiikastaa. Miten voisi olla parempi keiju, jos ei tunne olevansa keiju ensinkään vaan jotain aivan muuta? Jos voisikin vaan olla parempi Krokantti? Seuraavaksi tie vie Viisaan Puun (Arttu Soilumo) luokse, joka viisauksien lisäksi tuntuu viljelevän hykerryttävän paljon erinäisiä sanaleikkejä ja puujalkavitsejä ja toki asiaakin. Seuranaan hänellä on pari laulavaa hahmoa, jotka nähdessäni meinasin tipahtaa tuolilta. Nehän olivat kuin suoraan Muppet Showsta tahi meikäläisen suunnittelemat eräätkin vampyyrimusikaalin sukkatyypit!

 Lopulta sitten Krokantti (tuttavallisemmin Kroke) tutustuu tooooosi hurjiin ja pelottaviin peikkoihin joista oli varoiteltu pitkin näytelmää (yhden nimi oli Jyrki) ja lamppu syttyy. Haa! Tässäpä syy, miksi olo ei tuntunut 'omalta' keijuna. Vaaditaan sitten rohkeutta ja itsensä hyväksymistä, ja vanhemmillehan on tärkeintä se, että lapsi on onnellinen omana itsenään. Näin ainakin pitäisi olla, ja ehkä siellä sydänalassa voisi vähän kouraista katsomon puolellakin.

Iskä ja äiskä ja Krokantti

 Että näin tärkeä asia oli saatu mahtumaan näin lyhyeen kestoon ja tämmöiseen muotoon! Mitään ei selitelty eikä lässytetty, vaan hurmaava esitys oli oivalluksia, asiaa, huumoria, ihania pukuja ja tanssikuvioita sekä muikeaa musiikkia täynnä (sävellyksistä vastannut Pekka V Louhimo se kanssa ehtii joka paikkaan, hattua nostan!) Rakastuin ihan kaikkiin hahmoihin erikseen ja yhdessä, ja sain tästä valtavasti iloa ja energiaa. Yhtään ei enää harmittanut se, että tuli lähdettyä Tampereelle. Lähtisin uudestaankin katsomaan. Mites nämä tämmöiset ns, mustat hevoset onnistuukin aina menemään kärkeen ohi kaiken muun ja kauanodotetun? Sitä sietää mietiskellä tarkemminkin.

Supersankari 

 Näin muuten voisi todeta, etten oikein itsekään aina tiedä mikä ja kuka oikein olen. Peikkomainen keiju minäkin. Eipä juuri prinsessamekot ja kotileikit meikää lapsena kiinnostaneet, meikä kiipeli mieluummin tarzanina puissa ja toivoi joulupukilta autorataa nukkien sijaan. Keiju olen silti, mutta peikkomaisella twistillä, ja minua ei onneksi pakkopuettu mekkoihin lapsena koska niissä en viihtynyt alkuunkaan. Katselin hiljakkoin telkasta dokumentin transsukupuolisista lapsista ja heidän vanhemmistaan. Äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä dokkari oli se, aivan kuten tämä Takkutukkakeijukin. Seuraavaa proggista innolla odottaen! Lastennäytelmänähän tätä markkinoidaan, mutta kyllä suosittelen ihan kaikille tätä esitystä, ja seuraavaksihan Takkutukkakeijua voi nähdä Helsingissä ja heinäkuun puolella taas Tampereella. Lisäinfoa esityksistä, lipuista ym. Facebookista.

 Toinen hupi alkoi sitten varsinaisen esityksen jälkeen, kun lapsille ja lapsenmielisille oli kolmenlaista toimintaa kehitelty... Sai mennä tekemään kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä Sallin kanssa, tämä jäi nyt sattuneesta syystä väliin koskapa en ole kaiketi muutamaan kymmeneen vuoteen kupperskeikkoja tehnyt (muuta kuin vahingossa) enkä koskaan yhtään kärrynpyörääkään. Sitten sai Krokantin ja Jyrki-peikon kanssa askarrella ihtelleen hienon rohkeusrannekkeen, ja hieno tulikin!

Tallen rohkeusranneke ja Lainahöyhenissä-rintamerkki :) 

 Rohkeusranneke ranteessa sitten viimeiselle etapille takaisin saliin, jossa hempeän musiikin siivittämänä sai tanssata isäkeijun kanssa pitkin parkettia. Olisittepa nähneet... Hihih, mukaan liittyi tuntemattomaksi jäänyt herrasmies, jolla oli ihan uniikit askelkuviot! Muodostimme piirin, jossa kukin vuorotellen meni vetämään omia kuvioitaan keskelle. Tämä jäi nyt sitten minun, tämän miehen ja isäkeijun kontolle koko homma ja kuten arvaatte, homma lähti käsistä. Suunnittelimme perustavamme miehen kanssa tanssiryhmän Tonnikeijut (nimen kanssa vielä kaiketi hiomista) ja varaamme ensi kesäksi Tampere-talon, jossa tuleva spektaakkeli esitetään. Paikalle vielä Santtu-Matias Rouvali kiharoineen ja Tampere Filharmonia. Täysi sali, tyhjä estradi ja sitten mies sipsuttaa toisesta laidasta ja minä toisesta. Oi jestas mikä menestys! Just kun päästiin vauhtiin, niin piti lähteä junalle ja kyllä harmitti. Kaikki kiva loppuu aina kesken. Hei sinä tuntematon balettimies, jos luet tämän niin ota yhteyttä hehehehheh.

 Ja hei, oli muuten mahtavaa huomata, että nyt se meni ohi että 'mikään ei tunnu miltään'. Kyllä tuntuu! Sain ilon ja riemun elämääni takaisin! Jihuuuuu! Tämä oli muuten myös tiettävästi 800. näkemäni esitys vuosien saatossa, joten ei hassumpi virstanpylväs. Toivottelen Takkutukkakeijun myötä kaikille oikein hyvää juhannusta. Eläkäähän ihmisiksi ja palataan asiaan taas ensi viikolla, silloin luvassa muutamakin erittäin mielenkiintoinen juttu.

Esityskuvat (c) Sahin Cengiz

(näin esityksen kutsuvieraana, lämmin kiitos kutsusta!)

Jonkun on oltava PAN / Teatteri Lahjattomat

Jonkun on oltava PAN - musikaali / Teatteri Lahjattomat

Ensi-ilta 29.3. 2015 (Teatteri Siperian tiloissa), kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho, Arvo Jean-Michael Saarinen, Pedram Notash ja Pekka V. Louhimo

Ohjaus Stephen Morgan-MacKay

Musiikki (säv/san/sov) Pekka V. Louhimo

Rooleissa : Pedram Notash, Arvo Jean-Michael Saarinen, Sonja Halla-aho, Eero Aleinikov, Minna Helkiö, Arttu Soilumo, Taneli Läykki, Markus Mörttinen, Pekka V. Louhimo, Matias Laatu ja ääniroolissa Petra Karjalainen

 Saan runsaasti vinkkejä pienempien ja vähemmäntunnettujen teatteriryhmien esityksiin ja kiinnostukseni herää. Hyvistä yrityksistäni huolimatta aikani ei millään riitä ihan kaikkea koluamaan läpi, pitäisi ensin voittaa lotossa ja sen jälkeen ottaa sapattivapaata töistä. Joskus sitten sopii aikataulut kohdalleen ja näin kävi tämän kanssa. "Jonkun on oltava PAN" on Teatteri Lahjattomat-ryhmän ensimmäinen produktio, ja juuri tänään olen varsin iloinen siitä, että onnistuin pääsemään paikalle.

 Työryhmä on tarttunut tuttuun tarinaan Peter Panista ja lähestynyt sitä hiukan eri vinkkelistä. Mikä-mikä-maassa toki seikkaillaan ja kohdataan merirosvoja, Kapteeni Koukku sekä Helinä-keiju. Peter Pan on napannut meidän maailmastamme mukaansa Janin ja Venlan, älypuhelinkin navigaattoreineen lähtee matkaan mukaan ja aiheuttaa perillä monenmoista hämmennystä.

Pan, Helinä ja Koukku (c) Heikki Järvinen 

 Ennen esityksen alkua salissa tunnelmoidaan pianon ja kitaran sulosoinnuin. Tumma, tyylikäs mies katselee surumielisenä kaukaisuuteen. Hänellä on selkeästi jotain kerrottavaa. Keskellä näyttämöä on tuoli, jonka päällä odottaa ottajaansa koukku. Tarina saa heti siivet alleen ja olen heti vaikuttunut etenkin kekseliäästä puvustuksesta (kiitos Jonna Heikkiselle) sekä musiikista, joka vie minut hetkessä kauas pois. Porukka laulaa komeasti ja moniäänisesti heti alkupuolella ja kylmät väreet vilistää selässä ja niskassa, se on aina hyvä merkki.

 Tarina vie mennessään. Ensinnäkin minut hurmaa valtava energia, joka näistä nuorista huokuu. Nyt on tekemisen meininkiä ja intohimoa omaa juttua kohtaan. Hiukkaakaan ei tarvitse katsomossa jännittää kenenkään puolesta, kukaan ei seisoskele pökkelönä omaa vuoroaan odottamassa. Ilmaisu on rentoa ja varsin ilmeikästä on porukka myös. Uusi termi trikkaus tulee minulle myös tutuksi. Näyttäviä taistelukoreografioita nähdään myös ja oikeasti vähän jännittää että miten tässä oikein käy. Kuka on pahis ja kuka on hyvis, ja hurjakin tyyppi väläyttää herkkää puoltaan. Kannattaa vaalia sisäistä valoaan, sillä se jos mikä kantaa. Ja minä en ainakaan halua kasvaa koskaan täysin aikuiseksi!

(c) Jani Talonen

 Esitys alkoi elää omaa elämäänsä pääni sisällä. Visioin tyypit ulkoilmaan, hämärtyvään kesäiltaan temppuilemaan. Olin jossain ihan muualla kuin kolkohkossa teatterisalissa. Folk-henkisestä musiikista pidin todella paljon, etenkin viulusta ja rytmeistä. Helinä-keiju (Sonja Halla-aho) oli huikea näky, mieleeni tuli Tolkienin maailman haltiattaret. Roolihahmoista mieluisia uusia tuttavuuksia olivat varsinkin nuorta Tuukka Huttusta muistuttava Pekka V. Louhimo (Sinisilmän ja Varpusen rooleissa), häneltä hoitui niin koominen kuin vakavakin puoli sekä pystytukkainen Voikka (Taneli Läykki), joka heitteli volttia siihen malliin että ihan meni meikäläisellä pää pyörryksiin. Mieleeni painui myös uskomattoman herkät kasvot omaava Peter Pan (Arvo Jean-Michael Saarinen), laulutaidoiltaan esiin nousi Venla (Minna Helkiö). Peter Panista tuli mieleeni myös nuori Martti Katajisto... (nuorempi polvi googlettakoon)

(c) Jani Talonen

 Koko esitys kuitenkin kulminoitui parhaiten Kapteeni Koukun (Pedram Notash) kasvoissa ja olemuksessa. Mikä palo ja loiste silmissä! Siitä näkee, että tekijä uskoo omaan juttuunsa ja sen pystyy katsoja myös aistimaan. Huikeaa, että sellaista tuiketta vielä näkee satojen nähtyjen esitysten jälkeen. Ihan siksi kannattaa mennä katsomaan tämä seikkailu.

 Ainoat miinuspuolet tulee vähän kohlosta tilasta, esitys olisi vaatinut ehdottomasti suuremman lavan ja siten lauluvoima ja volyymi ei olisi ihan vyörynyt päälle paikoitellen. Ääntä nimittäin tästä porukasta lähtee ja välillä vähän liiankin kanssa. Teki mieli laittaa ääntä vähän hiljemmalle, jos se olisi ollut yleisöstäkäsin mahdollista. Laulujen sanoista ja repliikeistä ei aina myöskään tahtonut saada selvää, niiltä kohdin tuli sitten vain seurattua yleistä meininkiä.

 Ehdottoman kiinnostava porukka tämä Teatteri Lahjattomat! Jos ensimmäinen proggis on tätä luokkaa, nousee rima kyllä aika korkealle seuraavan suhteen. Taitoa, monipuolisuutta ja lahjakkuutta kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Teatterikärpänen pistää erityisseurantaan tämän sakin...

 Jonkun on oltava PAN saa vahvat neljä tähteä ****. Esityspäiviä tämän linkin alta.

(c) Heikki Järvinen