RENT / TYK Alumniteatteri

RENT-musikaali / TYK Alumniteatteri, La Strada Tampere

Ensi-ilta 1.4. 2016, kesto noin 2h 30min väliaikoineen (minun näytökseni kesti tosin liki 3h)

Ohjaus Jermo  Grundström
Koreografia Jyri Numminen
Lavastaja Emilia Joensuu
Puvustaja Hilda Mikkonen
Maskeeraaja Emma-Sofia Lehto
Valosuunnittelija Toni Haaranen (assistentti Valtteri Väätänen)
Äänisuunnittelija Tero Koski (assistentti Elmeri Pörsti)
Graafinen suunnittelija Into Vallinharju

Rooleissa : Aimo Laitamo, Pekka Louhimo, Jetro Sukkela, Emilia Keskivinkka, Niklas Pajunen, Titta Toivanen, Miriam Mekhane ja Eero Lehtinen

Ensemble : Matleena Junttanen, Mariam Turkan, Minna Helkiö, Tuomas Kauppinen, Meeri Uusi-Äijö, Linda Panula, Robert Lankio ja Lassi Jämsä

Videolla : Petra Karjalainen, Sari Siikander, Jari Leppänen, Eriikka Väliahde ja Maija Rissanen

Orkesteri : Maija Ruusukallio, Harri Marttila, Juho Seppänen, Akseli Porkkala, Otto Porkkala ja Terho Järventausta

 RENT on Jonathan Larsonin kirjoittama rockmusikaali, joka sai ensi-iltansa Broadwayllä vuonna 1996. Tarina pohjautuu Giacomo Puccinin La Bohème-oopperaan, mutta myös Larsonin boheemiystävien kautta ihan oikeaan elämään, oikeisiin ihmisiin ja tilanteisiin. Monelle RENT on "The Musikaali", joka on tehnyt suurensuuren vaikutuksen jossain elämänvaiheessa. Minä olen nähnyt musikaalin yhden kerran muutama vuosi sitten Aleksanterin teatterissa ja ... nooooh ... ei se oikein sillä tavalla kolahtanut, mitä odotin. En edes tiedä miksi. Paremmalla onnella siis TampeRENTiä kohti, ja tämähän oli siis tuoreen TYKin Alumniteatterin ensimmäinen produktio.

Maureen ja Joanne (c) Vilma Rimpelä

 Sain vihiä bloggaajakollegoiltani, että eturiviin kannattaa parkkeerata itsensä ja lähinnä äänentoistollisista syistä. No, myöhemmin eturivi osoittautui muutenkin passeliksi valinnaksi, koska välillä oli fiilis että on itsekin tilanteissa mukana, kun lavalla oli menoa ja meininkiä niin että ilmavirta heilautteli hiuksia meikäläiselläkin. Piti myös siirrellä jalkojaan, ettei kukaan ohikirmatessaan vaan kompastuisi niihin.

 Musikaalin värikkäästä henkilögalleriasta löytyy niin stripparia, narkkaria, drag queeniä, naisparia, miesparia, asunnottomia... vuokrat on maksamatta ja AIDS jyrsii kehoa osalla. Kukkahattutätien ja muiden "ai kauheeta sentään!"-siunailijoiden suosikkiporukkaa siis! Minä näin tosin lavalla paljon rakkautta, toisista välittämistä, hyväksyntää kaikkine puutteineen ja yhteisöllisyyttä, sellaista "kaveria ei jätetä"-tyylistä arvomaailmaa. Ja tietysti lavalla nähtiin todella paljon lahjakkuutta, alkuräjähdyksen kaltaista energisyyttä ja karismaa! Koko porukan yhteishenki vakuutti minut, ja kyllähän minä kiinnitin huomioni etenkin rokkari Rogeriin (Pekka Louhimo), strippari Mimiin (Emilia Keskivinkka) sekä Joanneen (Miriam Mekhane). Maureenin (Titta Toivanen) performanssi oli aikamoinen myös, ja mikä lämpö hehkui Collinsista (Jetro Sukkela)! Selvää on myös se, että Angel (Niklas Pajunen) räjäytti koko potin sulosäärineen ja asenteineen. Väki suorastaan ulvoi riemusta tupatentäynnä olevassa katsomossa! Ja hei, Maureenin ja Joannen duetto, huh huh!

 Pidin myös vauhdikkaista koreografioista, bändin tykityksestä, lauluvoimasta ja siitä, että koko tila oli otettu hienosti haltuun katosta lattiaan, ja siten joka nurkkaus tuli hyödynnetyksi. Edelleenkään en kyyneliin asti taipunut, vaikkakin jostain takaani kuului välillä hyvin voimakastakin nyyhkytystä. Se heille suotakoon, ymmärrän kyllä hyvin miksi tämä kolahtaa niin kovasti jos on kolahtaakseen. Minä sen sijaan innostuin keskustelemaan täysin tuntemattomien vierustovereideni kanssa, joista toiselle tämä kohosi kaikkienaikoijen Top 3-osastolle.

Roger ja Mimi (c) Vilma Rimpelä 

 Minä mietin sitä, että harvoin olen katsomossa nähnyt noin villiintynyttä ja innostunutta väkeä! Suorastaan singahdettiin seisomaan loppuaploodeissa, eikä niille meinannut tulla loppua ollenkaan! Kotomatkalla mielessä pyöri myös se, että juuri tämä Alumniteatterin veto saattaa hyvinkin olla sellainen, jota muistellaan lämmöllä vielä kymmenien vuosienkin päästä. Sen verran vakuuttavaa meno oli. Yleisössä olleet muistelevat tyyliin "Mut se TYKin Alumniteatterin RENT, se se vasta oli jotain!" ja tekijäporukka muistelee "Hei, ME tehtiin se!". Mieltä kiehtoo tämmöinen ajatus. Aika näyttää mitä seuraavaksi tuleman pitää, mielenkiinnolla jäämme odottamaan Alumniteatterin tulevia produktioita. Ei hassumpi aloitus...

 Torstaina 14.4. 2016 olisi vielä yksi veto jäljellä. Kipin kapin siis La Stradaan! Infoa lisää teatterin sivuilta, josta löytyy myös hieno traileri.

ps. olihan sekin myös jotain, että Maureen matkasi samalla paluujunalla kanssani ja samassa vaunussa...

Jonkun on oltava PAN / Teatteri Lahjattomat

Jonkun on oltava PAN - musikaali / Teatteri Lahjattomat

Ensi-ilta 29.3. 2015 (Teatteri Siperian tiloissa), kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho, Arvo Jean-Michael Saarinen, Pedram Notash ja Pekka V. Louhimo

Ohjaus Stephen Morgan-MacKay

Musiikki (säv/san/sov) Pekka V. Louhimo

Rooleissa : Pedram Notash, Arvo Jean-Michael Saarinen, Sonja Halla-aho, Eero Aleinikov, Minna Helkiö, Arttu Soilumo, Taneli Läykki, Markus Mörttinen, Pekka V. Louhimo, Matias Laatu ja ääniroolissa Petra Karjalainen

 Saan runsaasti vinkkejä pienempien ja vähemmäntunnettujen teatteriryhmien esityksiin ja kiinnostukseni herää. Hyvistä yrityksistäni huolimatta aikani ei millään riitä ihan kaikkea koluamaan läpi, pitäisi ensin voittaa lotossa ja sen jälkeen ottaa sapattivapaata töistä. Joskus sitten sopii aikataulut kohdalleen ja näin kävi tämän kanssa. "Jonkun on oltava PAN" on Teatteri Lahjattomat-ryhmän ensimmäinen produktio, ja juuri tänään olen varsin iloinen siitä, että onnistuin pääsemään paikalle.

 Työryhmä on tarttunut tuttuun tarinaan Peter Panista ja lähestynyt sitä hiukan eri vinkkelistä. Mikä-mikä-maassa toki seikkaillaan ja kohdataan merirosvoja, Kapteeni Koukku sekä Helinä-keiju. Peter Pan on napannut meidän maailmastamme mukaansa Janin ja Venlan, älypuhelinkin navigaattoreineen lähtee matkaan mukaan ja aiheuttaa perillä monenmoista hämmennystä.

Pan, Helinä ja Koukku (c) Heikki Järvinen 

 Ennen esityksen alkua salissa tunnelmoidaan pianon ja kitaran sulosoinnuin. Tumma, tyylikäs mies katselee surumielisenä kaukaisuuteen. Hänellä on selkeästi jotain kerrottavaa. Keskellä näyttämöä on tuoli, jonka päällä odottaa ottajaansa koukku. Tarina saa heti siivet alleen ja olen heti vaikuttunut etenkin kekseliäästä puvustuksesta (kiitos Jonna Heikkiselle) sekä musiikista, joka vie minut hetkessä kauas pois. Porukka laulaa komeasti ja moniäänisesti heti alkupuolella ja kylmät väreet vilistää selässä ja niskassa, se on aina hyvä merkki.

 Tarina vie mennessään. Ensinnäkin minut hurmaa valtava energia, joka näistä nuorista huokuu. Nyt on tekemisen meininkiä ja intohimoa omaa juttua kohtaan. Hiukkaakaan ei tarvitse katsomossa jännittää kenenkään puolesta, kukaan ei seisoskele pökkelönä omaa vuoroaan odottamassa. Ilmaisu on rentoa ja varsin ilmeikästä on porukka myös. Uusi termi trikkaus tulee minulle myös tutuksi. Näyttäviä taistelukoreografioita nähdään myös ja oikeasti vähän jännittää että miten tässä oikein käy. Kuka on pahis ja kuka on hyvis, ja hurjakin tyyppi väläyttää herkkää puoltaan. Kannattaa vaalia sisäistä valoaan, sillä se jos mikä kantaa. Ja minä en ainakaan halua kasvaa koskaan täysin aikuiseksi!

(c) Jani Talonen

 Esitys alkoi elää omaa elämäänsä pääni sisällä. Visioin tyypit ulkoilmaan, hämärtyvään kesäiltaan temppuilemaan. Olin jossain ihan muualla kuin kolkohkossa teatterisalissa. Folk-henkisestä musiikista pidin todella paljon, etenkin viulusta ja rytmeistä. Helinä-keiju (Sonja Halla-aho) oli huikea näky, mieleeni tuli Tolkienin maailman haltiattaret. Roolihahmoista mieluisia uusia tuttavuuksia olivat varsinkin nuorta Tuukka Huttusta muistuttava Pekka V. Louhimo (Sinisilmän ja Varpusen rooleissa), häneltä hoitui niin koominen kuin vakavakin puoli sekä pystytukkainen Voikka (Taneli Läykki), joka heitteli volttia siihen malliin että ihan meni meikäläisellä pää pyörryksiin. Mieleeni painui myös uskomattoman herkät kasvot omaava Peter Pan (Arvo Jean-Michael Saarinen), laulutaidoiltaan esiin nousi Venla (Minna Helkiö). Peter Panista tuli mieleeni myös nuori Martti Katajisto... (nuorempi polvi googlettakoon)

(c) Jani Talonen

 Koko esitys kuitenkin kulminoitui parhaiten Kapteeni Koukun (Pedram Notash) kasvoissa ja olemuksessa. Mikä palo ja loiste silmissä! Siitä näkee, että tekijä uskoo omaan juttuunsa ja sen pystyy katsoja myös aistimaan. Huikeaa, että sellaista tuiketta vielä näkee satojen nähtyjen esitysten jälkeen. Ihan siksi kannattaa mennä katsomaan tämä seikkailu.

 Ainoat miinuspuolet tulee vähän kohlosta tilasta, esitys olisi vaatinut ehdottomasti suuremman lavan ja siten lauluvoima ja volyymi ei olisi ihan vyörynyt päälle paikoitellen. Ääntä nimittäin tästä porukasta lähtee ja välillä vähän liiankin kanssa. Teki mieli laittaa ääntä vähän hiljemmalle, jos se olisi ollut yleisöstäkäsin mahdollista. Laulujen sanoista ja repliikeistä ei aina myöskään tahtonut saada selvää, niiltä kohdin tuli sitten vain seurattua yleistä meininkiä.

 Ehdottoman kiinnostava porukka tämä Teatteri Lahjattomat! Jos ensimmäinen proggis on tätä luokkaa, nousee rima kyllä aika korkealle seuraavan suhteen. Taitoa, monipuolisuutta ja lahjakkuutta kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Teatterikärpänen pistää erityisseurantaan tämän sakin...

 Jonkun on oltava PAN saa vahvat neljä tähteä ****. Esityspäiviä tämän linkin alta.

(c) Heikki Järvinen

Fiftari!-musikaali / Hämeenlinnan teatteri

Fiftari!-musikaali / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 23.5. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Käsikirjoitus Emmi Pietikäinen ja työryhmä

Ohjaus Laura Pantke

Koreografia Anu Palevaara

Kapellimestari, sävellys Osku Paappanen

Laulujen sanat, sävellys Sauli Sipponen

Äänisuunnittelu Tommi Tjukanov

Valosuunnittelu Veikko Pulli

Lavastussuunnittelu Marjo Maula

Puvustus Heidi Helkiö

Kampaukset, maskeeraus ja lavastuksen toteutus Ammattiopisto Tavastia

Kuvitus Miku Huttunen

Rooleissa : Henri Halonen, Miku Huttunen, Riku Laine, Henri Rantanen, Matvei Ojansuu, Krista Laaksonen, Miikka Anttila, Lauri Litja/Ilmari Huhtanen, Minna Helkiö, Timo-Pekka Luoma, Hanna-Leena Eerola, Nelli Auriola, Kaisla Parviainen, Marjo Maula, Tommi Tiitta, Osku Paappanen

Tanssiseura Baunssin tanssijat : Anniina Laine, Sanni Laine, Benjamin Nousiainen ja Tommi Tiitta

Orkesteri : Osku Paappanen (piano), Jaakko Luoma/Kalle Saarelma (basso), Miikka Henriksson (kitara), Arto Mutanen (saksofoni) ja Henri Manner (rummut)

Valokuvat tässä : Jaana-Maarit Perkkala

Taustaa : Laura Pantken ja Minna Helkiön ideasta virinnyt musikaali sai siivet alleen ja totisesti lähti lentoon! Kunnianhimoisista ja innokkaista teatterinharrastajista sekä ammattilaisista koostuva porukka osoittaa, että kaikki on mahdollista. Töitä on paiskittu koko kevät ja suurta finaalia kohti tahti vain kiihtyi. Työ kantaa nyt hedelmää tavalla, joka pisti rutinoituneelta Teatterikärpäseltäkin pasmat aika tavalla sekaisin. Pieni alustus on siis paikallaan tähän väliin... Minulle tarjottiin mahdollisuutta seurata ulkopuolisena harjoituksia kevään mittaan ja kirjoittaa tunnelmia blogiini, montakaan kertaa en harjoituksiin tosin ehtinyt, mutta niistäkin jo oli havaittavissa, että nyt on jemmattu dynamiittia ja varmuuden vuoksi viritetty mukaan pitkä sytytyslanka, jottei homma räjähdä käsiin heti alkumetreillä. Samalla sain tutustua moneen mahtavaan tyyppiin tämän projektin myötä. Niin, hieman juonesta ja itse tarinasta. Pahamaineinen jengipomo Bosse (Henri Halonen) on kuollut hiukan epämääräisissä olosuhteissa. Jengin sisällä kytee, monenlaisia huhuja liikkuu. Porukka tarvitsee uuden johtajan, mutta onko kenestäkään siihen? Nuorisomusikaali tarvitsee toki hempeilyä ja romanttisen käänteenkin, ja tätä on luvassa kun jengiläinen Saku (ensi-illassa Lauri Litja) pihkaantuu vähän vahingossakin poliisin tyttäreen Aliisaan (Minna Helkiö). Kestääkö nuori rakkaus muiden ilkkumiset ja huhupuheet? Ja toisaalta, mitä kaikkea SINÄ olisit valmis tekemään saadaksesi hyväksyntää ja kuuluaksesi porukkaan? Musikaalia varten on sävelletty ja sanoitettu iso nippu täysin uusia biisejä, luvassa ei siis todellakaan ole mikään potpuri menneiltä vuosilta, vaan uutta musiikkia ajan hengessä tietysti. Mukana myös Anu Palevaaran ja työryhmän yhdessä tekemiä vauhdikkaita tanssinumeroita, joissa riittää menoa ja meininkiä. Tätä kaikkea on Fiftari! Turvavyöt kiinni, nyt se lähtee ... 3-2-1- KABOOM !!

Plussaa : Kyllä ilmassa oli suurta jännitystä kun ensi-illassa saliin astelin. Olin ollut mukana harjoituksissa ja seuraamassa ensimmäistä läpimenoa pari viikkoa sitten, mutta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan miltä koko paketti tulee näyttämään teatterin lavalla, kun mukana on vihdoinkin lavasteet, valot, äänet, livebändi, puvut ja kampaukset. Ennen h-hetkeä tietenkin tuli tutkailtua lavastusta, joka osoittautui todella nerokkaaksi. Toisaalla jengiläisten kämppä sotkuineen, toisaalla ajan hengen mukainen kahvila jukeboxeineen ja tadaa, kaiken keskellä jättiläismäinen putkiradio, jonka taakse nerokkaasti orkesteri sitten majansa teki ja bändi onneksi näkyi sieltä läpi koko ajan. Tästä ensimmäinen iso peukku! Myönnettävä on, että minuutit ennen esityksen alkua olivat aika piinaavia. Toisaalta tiesin mitä tuleman pitää, mutta taas toisaalta minulla ei lopulta ollut mitään hajua siitä, että mitä kohta tulee tapahtumaan. Se oli kiehtovaa! Jännitti myös se, kun mietin sitä, millainen kihelmöivä tunnelma porukan kesken on näyttämön takana ja kulisseissa. Ovet laitettiin kiinni, valot himmenivät. Mitä ihmettä! Valtava putkiradio on myös valkokangas! Aluksi näemme elokuvan muodossa tapahtumat, jotka johtavat Bossen  kuolemaan. Hieno ratkaisu tämäkin, leffa on hyvä alku tulevalle eikä enempiä selvittelyjä tarvita. Enempiä en varsinaisesta juonesta tohdi paljastaa, sillä luvassa on kutkuttavia juonenkäänteitä ja katsomossa koetaan vuoristoratamaisia fiiliksiä, sillä kyyneleet silmissä ollaan useasti, välillä vapauttavasta naurusta, välillä syvästä liikutuksesta ja eläytymisestä tapahtumien kulkuun. Oma jännitykseni kaikkosi täysin kuultuani ensimmäiset repliikit ja nähtyäni, miten itsevarmuus ja oikea asenne suorastaan huokui nuorista. Ja mikä tärkeintä, he myös silminnähden nauttivat joka solullaan siitä, että nyt vedetään ja täysillä. Monen unelmat toteutuivat, silmät sädehtivät tai leiskuivat, repliikit tulivat varmasti ja selkeästi. Tässäkö on tämä poppoo, joka vielä muutama viikko sitten veti harjoituksissa vähän lekkeriksi ja vähän sinne päin? Ei, tämä oli ihan toinen poppoo. Tämä otti yleisöstä bensaa ja syttyi sellaisen roihuun, että oksat pois. Minä elin mukana joka solullani, jos en kyynelehtinyt ilosta tai liikutuksesta, kyynelehdin ihan pelkästään siitä syystä miten suurta ylpeyttä tunsin tämän porukan puolesta! Biisit ovat loistavia ja svengaavia, Osku ja Sauli ovat tehneet laatutyötä ja livebändi vielä kruunaa kaiken. Biisien sanat tukevat hienosti taustoja, ne eivät ole pelkästään irrallisia musiikkinumeroita (mikä useinkin on syntinä tämäntyylisissä jutuissa ja pitemmänpäälle alkaa tympimään), vaan niissä paljastuu lisää laulavista roolihahmoista ja heidän ajatusmaailmastaan. Tanssinumerot ovat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin, pöydille hypitään, helmat ja peput pyörivät, kunnon meininkiä ja tanssin iloa ja riemua! Jeeee! Siellä tuntui olevan vähän omia kuvioitakin joillakin, mutta niistä viis, pääasia että homma toimii vaikka kaikki ei menisikään ihan yks´yhteen. Ja se hidastettu tappelukohtaus! Voi Luoja! Yleisö repeili ja tappelupukarit pistivät parastaan. Mitä ilmeitä ja hidastettuja liikkeitä! Tämä oli ihan omaa luokkaansa ja pitäisi saada videolle ja YouTubeen koko kansan ihmeteltäväksi. Lienee turha mainita, että koko porukka ylitti odotukseni totaalisesti! Mitään tämänkaltaista en ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Moni varmasti ajattelee, että jaahas, nuoriso vähän tekee puhtaasta innosta musikaalia ja ihan kivaa varmaan vähän puuhastella teatterin parissa. Seis! Into näkyy kyllä, mutta mitään "sinne päin" tehtyä tämä ei totisesti ole. Kaikki ovat voittajia! Tapio ja Pekka (Riku Laine ja Henri Rantanen), jengiläisten viralliset pellet. Mikä rentous ja letkeys ilmaisussa. Vähän kärrynpyörää ja pelleilyä muiden heikoista puolista, piilopulloa tuomariston pöydän alla. Sovitteleva Rauno (Matvei Ojansuu) ja kuvaukselliset kasvonpiirteet. "Nörtin pilkkalaulu" kaikkine tanssikuvioineen kolahti ja kovaa, ja "eräällä" oli aika letkeätä lantionpyöritystäkin myöhemmin...Uskomaton herkkyys Sakun (Lauri Litja) kasvoissa ja läsnäolo, rakastuneen ujohkon nuorukaisen katse. Jengin nörtti ja syrjitty Oiva (Miikka Anttila), loistava roolisuoritus kaikenkaikkiaan ja mikä jännä rauha hänestä lopussa huokuikaan. Säteilevä Aliisa (Minna Helkiö), toivottavasti jatkossakin varsinkin musikaaliroolissa. Mikä ääni hänellä onkaan! Huh huh. Monella loksahti leuka auki kun Aliisa puhkesi laulamaan valojen loisteessa. Uhmakas Jukkis (Miku Huttunen), sanoisinko että jäätävä suoritus. (käsiohjelmassa olevat piirrokset ovat myös Mikun käsialaa, kannattaa tsekata...) Poliisi-isä (Timo-Pekka Luoma), ammattilaisen tunnistaa kyllä, mutta hienosti annettu tilaa nimenomaan nuorten loistaa. Baarikohtaus oli upea! Henri Halosen karunherkkä olemus ja soololaulu loppupuolella oli just eikä melkein. Nappisuoritus muutenkin. Sydämeni oli kuitenkin puristua kasaan Eevan laulussa. Pari viikkoa sitten näin vielä epävarman ja ujohkon neidon laulamassa hiljaa kauniilla äänellä Eevan laulua, mutta haloo, mitä nyt tapahtui! Krista Laaksonen totisesti puhkesi kukkaan ja illan suurimman vaikutuksen minuun teki tämä laulu. Iso kiitos siitä! Huikeat vahakabinettilaiset, baarinpitäjän laulu, eräskin hiukan twinpeaks-mäinen baarikohtaus ("Meillä ei sukunimiä kysellä", puuttui että joku olisi tullut ovesta puupölkky sylissään). Ja ne puvut! Ne puvut!! Ilahduttavan moni oli kellohame päällä myös ensi-iltayleisön joukossa :)

Miinusta : Näitä en laskisi varsinaisiksi miinuksiksi, kun välillä vähän taidettiin laulaa pari tahtia musiikkia edellä (tai jäljessä, en ole asiantuntija), rekvisiitat vähän unohtuivat ja muuta pientä. Minusta se oli vain sympaattista, eipä kaikki taida ammattilaisillakaan mennä ihan putkeen. Hienosti kaikki kuitenkin paikattiin ja hetkeksikään ei herpaannuttu, vaan vedettiin kunnialla, asenteella ja selkä suorana biisitkin loppuun asti.

Muuta : Olen nähnyt varmaan satakunta musikaaliksi tai musiikkiteatteriksi laskettavaa esitystä tässä vuosien varrella. Isojen teatterien jättiproduktiot ja kuuluisat, kaikkien tuntemat musikaalit ovat omassa luokassaan spektaakkeleita. Osa niistäkään ei ole kuitenkaan onnistunut millään tasolla koskettamaan, läpihuutojuttuja prameista ulkokuorista huolimatta. Rehellisesti sanon, että tämä Fiftari! pesee mennen tullen montakin viime vuosina näkemääni ammattilaistuotantoa. Tässä oli paloa! Tässä oli nuoruuden intoa! Tässä oli energiaa! Tässä oli asennetta! Tässä oli pitkä sytytyslanka, joka lyheni sopivasti ja räjähti tajuntaan juuri oikealla hetkellä!   ... Ja mikä tärkeintä, tässä oli sydän mukana! ... Kiitos siitä kaikille.
Tulkaa ihmiset katsomaan! Jos jätätte tulematta, kadutte sitä koko loppuikänne. Näistä tyypeistä nimittäin kuullaan vielä :) Lisätietoja ja lippuja Hämeenlinnan teatterin sivuilta tämän linkin alta. Esityksiä on vain ensi torstaihin asti!

Ai niin. Teatterikärpänen on vaikuttunut, liikuttunut ja rakastunut. Täydet viisi tähteä ***** . 

Kiitos ja kumarrus !

ps. Yleisön pyynnöstä on lisähaastatteluja pyydetty minulta! Seuratkaa tätä blogia ja tykätkää myös Facebook-sivustani "Teatterikärpäsen puraisuja", sitä kautta pysyy myös hyvin perillä siitä mitä täällä tapahtuu ja milloin uusia juttuja ilmestyy :)

Fiftari-esittelyssä ja haastattelussa Minna Helkiö

Fiftari-porukasta viimeisenä esittelyyn pääsee Aliisan roolin tekevä Minna Helkiö! Minnan tapasin Laurellin kahvilassa toukokuun puolivälissä Hämeenlinnassa, pari viikoa ennen ensi-iltaa.

Hämeenlinnassa 1993 syntynyt Minna on horoskooppimerkiltään skorpioni. ”Hämeenlinnassa olen juu syntynyt, mutta ollessani lapsi muutimme Hauholle, ja vaikka Hauho on osa Hämeenlinnaa nykyään, koen olevani nimenomaan hauholainen, en hämeenlinnalainen, vaikka nyt täällä kaupungissa asunkin”, kertoo Minna.

Mitä harrastat? ”Mä harrastan kirjojen keräämistä, ja niiden lukemistakin tietysti. Keräilen klassikoita ja kaikkea sellaista, mitä haluan joskus lukea. Mulla on pitkä must read- lista, joka kasvaa koko ajan. Sit mä tietenkin harrastan teatteria, musiikkia, lenkkeilyä ja joskus käyn kuntosalillakin.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä olen kyllä hirveen hyvä kielipoliisi, se on mun erikoisalaani. Korjailen muiden kielioppivirheitä ja olen melkoinen pilkunviilaaja myös. Sit sillai oikeesti kun aattelee, niin musiikki on kyllä mun vahvuuteni, ei niinkään erityistaito mutta selkeä vahvuus.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin ehdottomasti osata enemmän tuota tanssipuolta. Mä olen kolmivuotiaasta tanssinut balettia aikoinaan, mutta mä en todellakaan osaa sitä. Olin niin kömpelö siinä. Tykkään kyllä tanssia, mutta en sillä tavalla ”osaa” sitä, kehonhallinta puuttuu. Se olisi kyllä treenattavissa, mutta ei ole nyt ollut aikaa siihen panostaa, kun on ollut kaikkea muuta tässä.”

Löytyykö suvustasi muita teatterin parissa puuhailevia? ”Näyttelijä Risto Autio on äitini pikkuserkku. Vai oliko se serkku? Noh, jotain sukua kuitenkin. En häntä sillai kunnolla tunne, mutta joskus Teakin pääsykokeisiin olen saanut häneltä neuvoja. Äitini Heidi on ruvennut mun myötä harrastamaan teatteria ja pikkuveljeni on ollut muutaman kerran lavalla. Isoveljeni on myös ollut teatterissa, mutta kylläkin tekniikan puolella.”

Minna Helkiö / kuva Teatterikärpänen

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Seitsemän vuotta olen käynyt tunneilla ja soittanut pianoa, mutta laulu on kyllä se mun pääinstrumenttini. Kitaraakin soitan jonkunverran, en julkisesti mutta itsekseni. Musiikkiopistossa en ole ollut, vaan esim. Hauholla kanttori piti tunteja. Laulutunneilla mä olen käynyt pari vuotta. Sithän mä kävin ilmaisutaidon lukion Tampereella, TYK:in, ja sinne kursseihin sain sitten sisällytettyä laulua, soittoa ja ilmaisutaitoa. Pääsin myös soittamaan isoa flyygeliä isossa salissa, jeee!” Minna intoilee.

Millä alalla olet ”siviilissä” ja oletko haaveillut saavasi teatterista ammatin? ”Heh, mä olen yo-pohjalta kaupan kassalla! Teatteri on kyllä tavoitteena mulla. Kerran olen ollut Teakin pääsykokeissa kaksi vuotta sitten. Ekasta pudotuksesta selvisin jatkoon, mutta sitten tuli väsymys vastaan seuraavassa vaiheessa. Olin ihan tyytyväinen, en tippunut heti ekassa vaiheessa. Nätyyn hain myös silloin samana vuonna. Putosin, ihan opettavaisena kokemuksena otin sen ja sillä fiiliksellä menin sinne vähän tutustumaankin. Nyt aion hakea tuonne Suomen Teatteriopistoon, se on myös Tampereella, Komediateatterilla. Pääsykokeet on kesäkuussa.”

Milloin kiinnostuit teatterista ja oliko syynä joku henkilö, joka sai sinut innostumaan? ”No paras ystävänihän on Uotilan Siiri. Siirin äiti Merja taas on ohjaaja-kirjailija-tanssija ja vaikka mitä. Merja ja Siirin pikkusisko pyörivät koko ajan kaikenlaisissa teatteriproggiksissa, ja mua houkutteli hirveesti koko ala-asteen lähteä mukaan, kun näki Hauholla niitä musikaaleja. Aina olisi ollut mahdollisuus mennä mukaan, mutta sitten mä kuitenkin aina jänistin. Sit kun mä näin niitä valmiita esityksiä, niin mua aina harmitti! Mua kiinnosti ne valot ja savut ja kaikki kyllä. Sitten yhtenä vuonna tämä äiti Merja lähti ohjaamaan Tirlittan-musikaalia Pälkäneelle ja Siirin pikkusisko oli siinä myös, sinne oli sitten minunkin helppo lähteä kun oli tuttuja mukana. Olin silloin 12-vuotias. Aina harkkojen jälkeen mä tosin päätin, jotta sain kunnolla nukuttua, että lopetan tän proggiksen tähän, mutta aina mä sitten kuitenkin seuraavana päivänä menin taas mukaan. Eka roolini oli muuten pullakauppias ja hevosen pää... Jossain vaiheessa se teatterikärpänen sitten puraisi niin pahasti, että sen proggiksen jälkeen ei oo varmaan ollut viikkoakaan ettei olisi ollut joku projekti käynnissä, parhaimmillaan on ollut kolmekin eri juttua päällekkäin.”

”Jonkun koulumusikaalin karonkassa oltiin Lahdessa katsomassa Cats-musikaalia, muistan ikuisesti sen kun siinä alkupuolella ne näyttelijät kiipee sinne yleisön joukkoon. Silloin mä päätin, että musta tulee näyttelijä! Kävin katsomassa sen sitten vielä uudestaan, koska se oli jotenkin niin vaikuttava.”

Mitä kaikkea olet nyt sitten teatterissa tehnyt ja mitkä ovat olleet mieleenpainuvimmat juttusi? ”Olen tehnyt paljon kaikkea, mahdotonta luetella niitä. Mutta totta kai se Tirlittan on yksi tärkeimmistä, koska se on mun eka juttuni ja olin äärettömän ylpeä, kun sain tehdä pienen lauluroolinkin siinä pullakauppiaana. Lauloin jotain ”jos sä tahdot aivan tuoreen hillomunkin”, neljä lausetta taisi olla kaikkineen, mutta mulla oli mikki poskessa ja silloin mä voitin sen jännityksen ja samalla huomasin, että minähän osaan laulaa. Se oli kyllä käänteentekevä proggis, kun se oli se ihan eka! Sit olen ollut paljon mukana kesäteattereissa Hauholla ja sitten näitä koulumusikaaleja. Tampereella lukiossakin tehtiin kyllä kaikenlaista. Sitten olin mukana siinä Teatteri Siperian ”Pää edellä”-jutussa, sitä esitettiin Pyynikin uimahallissa. Oli ihan uskomaton kokemus olla ammattiteatterin jutussa mukana, meitä oli monta nuorta siinä. Mulle hienointa oli se, että siinä oli mukana myös Juha Junttu, joka sävelsi siihen musiikin ja toimi musiikinohjaajana. Juha on ihan mun ykkösidoli! Mä jotenkin rakastuin siihen sen musiikkiin ja siitä tuli mulle tosi iso esikuva. Näin hänet sitten myös Helsingissä teatterissa, Next to normal on kyllä paras teatteriesitys mitä oon ikinä nähnyt! Ai niin, takaisin aiheeseen, eli näistä mun proggiksistani... Sitten olin mukana sellaisessa esityksessä kuin ”Kyrsyä”. Ai sä oot nähnyt sen, hienoa! Se oli kyllä vaikuttavin ja haasteellisin proggis ikinä! Ohjaaja Neea Viitamäki repi meistä kyllä kaiken irti mitä ikinä vain saa. Se oli äärettömän rankkaa, koska se tehtiin ulkona ja elokuun lopussa ja esitykset oli klo 21, mullakin oli roolivaatteena melkein koko ajan sellainen miesten iso t-paita vaan ja villasukat. Olin aika väsynyt, koska aamulla sitten kouluun vielä, se ei todellakaan ollut mikään kevyt homma. Neea oli kyllä äärettömän hyvä ohjaaja, se proggis oli kyllä tosi erilainen mihin oli tottunut. Ihan oma maailmansa! Se olisi kyllä hienoa tehdä vaikka uudestaan, ja se oli muuten myös mun ensimmäinen pääroolini. Ja tietysti tää Fiftari on nyt sitten suurin näistä ja tällä hetkellä tietysti se tärkein.”

Käytkö itse katsomassa paljon teatteria ja mikä on ollut viimeisin näkemäsi juttu? ”Käyn kyllä katsomassa, niin paljon kuin vain on varaa käydä. Viimeisin näkemäni on tää Hämeenlinnan teatterin Ruostetta ja timantteja.”

Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Äitiäni mä ihailen ja ”varaäitiäni” Merjaa myös, ja mun lukioaikainen ilmaisutaidonohjaaja Petteri Saari oli aina mieletön kannustaja ja innostaja. Sitten tietysti Sikke, eli Hämeenlinnan teatterin näyttelijä Sinikka Salminen. Olin joskus yläasteella Sikellä tettiläisenä, eli seurasin viikon verran hänen työskentelyään. Tekivät esim. Koirien Kalevalaa silloin. Pääsin katsomaan treenejä ja kaikkea. Sikke on nuori, laulutaitoinen naisnäyttelijä ja häneen on ollut helppo samaistua. Sikke on kyllä tuolta näyttelijäpuolelta se suurin esikuvani. Ja sitten tietysti se Junttu...”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”No tietysti lapsuuden suuri rakkauteni eli Johnny Depp!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Tietysti Juha Juntun kanssa, hän voisi tehdä meille jonkun ihanan biisin laulettavaksi.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Vanhat kirjat, se tuoksu mikä niistä tulee on huumaava. Siksi ostankin niitä paljon divareista ja kirppareilta. Sitten tietysti teatteriesitykset inspiroi ja etenkin musiikki, se on mulle se elämän suola.”

Kerro joku hauska kommellus, joka on sattunut lavalla! ”En ollut itse silloin lavalla, mutta Lautsian Kartanoteatterissa Viulunsoittaja katolla- musikaalissa hääkohtauksessa naiset istuu alas penkille ja se penkki pettääkin niiden alta ja kaikki pyllähtää istualteen lavalle. Yleisö luuli, että se kuuluu asiaan, kun koko näyttelijäseurue repesi ihan totaalisesti. Ja sitten mä inhoan näitä viimeisten näytösten ”källejä”, koska mulla on äärettömän huono pokka ja niitä tehdään aina mulle ja mä en itse keksi koskaan mitään hyviä. Mutta sitten … kerran Hauholla näytelmässä ”Johan nyt, Niskavuori” mä esitin ratsastusleirin johtajaa ja annoin sellaiselle flirttailevalle näyttelijälle, joka siis näytteli näyttelijää, mun puhelinnumeron. Kohtauksessa oli Polle kateissa ja että jos Pollea näkyy, niin soittelisi sitten. Siinä lapussa oli aina puhelinnumero ja sillä toisella kauhee flirtti päällä ja mä olin aina tosi kylmä sitä kohtaan. Sit siinä viimeisessä näytöksessä mä olinkin laittanut siihen lappuun numeron lisäksi ”Call me” ja pusuhuulet, ja se jäätyi ihan totaalisesti ja tippui se näyttelijä. Se koitti koko loppuajan kostaa mulle, mutta ei onnistunut.”

Kerro joku hyvä muisto! ”Lapsena yksi mun ja sisarusten lempileikeistä oli se, että me tehtiin hajuvettä. Kerättiin aina sadevettä lasten ämpäriin ja pilkottiin sinne sekaan kaikkia kasveja ja marjoja ja kaikkea mahdollista, koiran naksuista lähtien, ja annettiin sen sitten ”kypsyä” ulkosalla muutaman päivän. Siitä tuli sitten sellaista hirveetä vihreetä mössöä, luojan kiitos me ei käytetty sitä koskaan sitten hajuvetenä, niin tyhmiä me ei sentään oltu. Se hauskuus tässä on se, että nää mun sisaruksethan on siis kaksi veljeä. Veljien lempileikki pienenä oli tämä!” Minna naureskelee.

Miten tämä Fiftari sai alkunsa? Olen ymmärtänyt, että sinun ja ohjaaja-Lauran ideasta tämä lähti. ”Vuosia sitten oltiin Hauhon Hovinkartanon taidekeskuksessa molemmat töissä. Tiskattiin siellä jonkun lounaan jälkeen ja ykskaks ruvettiin puhumaan Johnny Deppistä. Yllätys... Molemmilla oli rakkautena tämä Cry baby-leffa, joka tapahtuu siis 50-luvulla. Haaveiltiin tekevämme se ja että toinen näyttelee ja toinen ohjaa, ja siitä se sitten lähti! Seinä tosin tuli heti vastaan leffan oikeuksien kanssa, mutta me ei siitä lannistuttu vaan keksittiin, että me kirjoitetaan se sitten itse! Soitin heti Emmille, jonka tunsin jo lukioajoilta myös, että haluaisiko hän tehdä käsikirjoituksen ja Laura soitti heti Litjan Laurille. Sit Lauran poika Henkka lähti mukaan, ja siitä sitten pikkuhiljaa alkoi porukkaa kasaantumaan ja hirveestihän tää venähti tää projekti, mutta suurimmissa unelmissakaan ei olisi koskaan ollut esim. se, että päästään teatterin päänäyttämölle tekemään tää ja miten tää positiivisella tavalla räjähti käsiin koko homma. Heti alusta oli selvää, että tehdään tää ammattimaisesti ja hirveen hieno porukka meillä on kyllä mukana, rautaisia ammattilaisia ja harrastajia ja ensikertalaisiakin.”

Oletko tehnyt jotain taustatyötä omaa rooliasi varten? ”Olen katsonut Cry babyn satamiljoonaa kertaa.. Olen tietysti kuunnellut paljon 50-luvun laulajia ja laulutyyliä, katsonut 50-luvun musikaaleja ja kun alusta asti oon ollut mukana, niin on tullut tutustuttua myös 50-luvun slangiin ja tansseihin ja kaikkeen. Tykkään itse 50-luvusta myös, mulla on kotona kellohameitakin.”

Minkälaiset odotukset sinulla on Fiftarin suhteen? ”Totta kai tää on mulle suurin proggis koskaan, ”Pää edellä” oli mittavampi, mutta nyt olen yhdessä päärooleista ja kuitenkin kun tää on mun ja Lauran ideasta aikanaan lähtenyt, niin henkilökohtaisella tasolla tää merkitsee mulle todella paljon. En olisi ikinä uskonut, että tää oikeesti toteutuu ja ollaan nyt tässä pisteessä. Ensi-ilta on ihan kohta... Totta kai sitä toivoo myös, että tää olisi jonkinlainen ponnahduslauta, kun pääsee näyttämään mihin oikeesti pystyy. Kokemuksena toi lava ja kaikki tulee kyllä olemaan niiiiin huippua. Tästä on saanut niin paljon jo nyt! Meillä on niin hieno porukka ja hienoja ihmisiä mukana. Löytyy kunnianhimoa ja sitoutumista, tää on kuin toinen perhe mulle. Varmasti tämän jälkeenkin tullaan olemaan yhteyksissä, mutta vähän jo surettaa että pian tää ihana projekti on ohi. Ei surra sitä kuitenkaan nyt vielä etukäteen!”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Varatkaa liput NYT! Meillä on lyhyt esityskausi, älkää vaan missatko tätä!”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa vielä itsestäsi? ”Mulla on Aliisan kengät jalassa nyt. Ja Aliisahan on muuten saanut jo ensiesiintymisensäkin. Opri-näytelmässä tarvittiin Hauholla pari kesää sitten nuorta tyttöä, joka pyöräilee näyttämölle ja ja soittaa pyörän kelloa ja poistuu sitten toisen näyttelijän kanssa. Tein joka näytöksessä sen ja käsiohjelmaan laitettiin, että Aliisan roolissa Minna Helkiö. Se roolityöskentely on lähtenyt jo sieltä, mulla oli siinä roolissa samoja vaatteitakin kuin nyt Fiftarissa.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä tärkeää ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin kissani Justiinan ja Tuulen viemää-kirjan. Se on niin paksu kirja, että kun sen pääsee loppuun, sen voi aloittaa alusta taas uudestaan. Sitten ottaisin mun vaaleanpunaisen ruusutäkin ja akustisen kitaran. Mulla on Twix-kausi menossa nyt, eli ottaisin ison laatikollisen niitä ja äidin tekemää simaa.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Kulkisin ilman paitaa julkisesti koko päivän, olisin sellainen lihaksikas tyyppi ja ottaisin itsestäni sellaisia pullistelukuvia myös. Pisuaaria haluaisin kokeilla ja jos olisi kesä, kuseskelisin puistoissa ja puiden juurilla ja lannoittaisin kaikki paikat. Sit mä tekisin muistiinpanoja mun ajatuksistani. Tykkään myös hämmentää ihmisiä, eli mä voisin myös miehenä pukeutua naisten vaatteisiin ja korkkareihin myös.”

Jos voisit mennä aikakoneella menneisyyteen johonkin hetkeen, minne menisit? ”Menisin 50-luvulle tai Horsepowerin keikalle tai Dire Straitsin keikalle jonnekin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Muumimamma

Mistä sanasta pidät vähiten? - Hyvästi

Mikä sytyttää sinut? - Karisma

Mikä sammuttaa intohimosi? - Valkosipuli tai uusavuttomuus (vai uus-avuttomuus? ;) )

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Vauvan jokeltelu ja nauru

Mitä ääntä inhoat? - Hammaslääkärin pora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Matikanopettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Benjihyppytyöntekijä, se joka joutuu aina menemään sinne korkeelle

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tarviiko sulle vääntää rautalangasta, että tuolilla ei keikuta!

Edit! 6.6. 2013 : Iloisia uutisia, Minna pääsi Suomen Teatteriopistoon ja aloittaa opinnot syksyllä ´13 :)

Kyrsyä

Kyrsyä / Teatteribarrikadi (Hauhon Hovinkartano)

Ensi-ilta 12.8. 2011 , esityksen kesto noin 1h 20min

Ohjaus Neea Viitamäki

Rooleissa mm. Minna Helkiö,Miikka Anttila,Veikko Pulli,Saila Mathlin,Jaakko Vuolinko

Taustaa : Nuori Irina (Minna Helkiö) lähtee pariksi viikoksi Kyrsyän kylään "etsimään itseään" ja tekemään töitä.Kylässä eletään Maaemon antimilla,autoja ei ole,sähköt vain yhdessä tuvassa.Aluksi kaikki vaikuttaa hyvin idylliseltä,rauhalliselta.Pikku hiljaa totuus kylästa ja sen ihmisistä paljastuu...

Plussaa : esityspaikkana täydellinen !Hovinkartanon pihapiiri loi hienot puitteet salaperäiselle kylälle ja taustan pelto ja metsä sai mielikuvituksen laukkaamaan pimenevässä illassa vähän liiankin vilkkaana.Esitys alkoi vasta klo 21,hieno juttu.Tapahtumien edetessä iltakin tummui sopivassa suhteessa ja ihan passeli K-16,oikeasti pelotti paikoitellen.Todella uniikki esitys,moista en ole aiemmin nähnyt ja toikin "piristävän" lisän kesäteatteritarjontaan (piristävä lienee väärä sanavalinta tosin tähän...) Hienoja näyttelijäsuorituksia ja luontevia esiintyjiä,etenkin Irina.Pidin alun filminpätkästä kovasti (tosin silloin oli vielä sen verran valoisaa ettei sitä kunnolla nähnyt) ja lauluista myös.Näppärää kieltä,jäi hyvin elämään "Kiitosta" ja "Terve,ja etukäteen moi!".Vailla silmiä oleva Inkeri oli aika kaamea ja karhun murina...hui sentään! Loppu oli aika yllättävä mutta hienosti toteutettu,yleisö lähti aika hämillään paikalta.Lisää näitä,rohkeasti erilaisia juttuja!!

Miinusta : ei moitittavaa!

Muuta : lähdimme parkkipaikalta väärään suuntaan ja huomasimme pian olevamme eksyksissä jossain keskellä Hauhon peltoja,keskellä yötä vesisateessa.Kyrsyältähän ei niin vaan lähdetäkään....

Teatterikärpänen antaa Kyrsyälle neljä tähteä ****