Olavi Virta / Suomen Kesäteatteri, Sappee

Olavi Virta / Suomen Kesäteatteri, Sappee

Ensi-ilta 4.7. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Jukka Hänninen
Koreografia Jani Rasimus
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Puvustus Arja Sahno (assistentti Sanna Lintula)
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Pirjo Laihiala
Äänisuunnittelu ja miksaus Pasi Lehtinen

Orkesteri : Jukka Hänninen, Miika Perkiö, Mirka Dojan ja Jyrki Telilä

Rooleissa : Jari Ahola, Jani Koskinen, Mira Luoti, Petra Ahola, Mikko Huoviala, Leea Lepistö, Valentin Salo, Jani Rasimus ja Katri Mäkinen

Olat ja naiset Sappeen hienoissa maisemissa 

 Ties kuinka monetta kertaa katsomassa musiikkinäytelmää, jossa mukana Olavi Virta jollain tavalla... Välillä sitä ajattelee, että eiköhän tämä ala olla jo nähtynä, mutta sitten sitä kuitenkin löytää taas itsensä kyynel silmäkulmassa pää hieman kallellaan katsomassa ja kuuntelemassa, kun ikääntynyt Olavi Virta (useimmiten roolissa on ollut Jani Koskinen) laulaa, että "saavu ei koskaan tällaista iltaa, ei koskaaaaaan". Hopeinen kuu on meikäläisen lemppari ja toimii aina ja joka tilanteessa mielenherkistäjänä, samoin Punatukkaiselle tytölleni. Tosin jälkimmäisen voisi jo päivittää ja vaihtaa nimeksi Entiselle punatukkaiseksi värjätylle, nykyiselle hyvää vauhtia harmaantuvalle tytölleni.

 Jani Koskisen olen nähnyt Olavi Virtana viimeksi kesällä 2018 tällä samaisella estradilla Topi Sorsakoskesta kertovan On kesäyö -jutun yhteydessä, Jari Aholan taas onnekseni Olana viimeksi kesällä 2006, jolloin nyt jo edesmenneessä Hämeenlinnan Kesäteatterissa näytelmässä Tapsa, Toivo ja rakkaus. Oi muistoja. Siinä pari vahvaa houkutinta syyksi siihen, miksi jälleen kerran heittäydyin kirjaimellisesti Virran vietäväksi.

Jari Ahola ja Jani Koskinen

 Mitään varsinaisesti uuttahan ei tämä osittain päivitetty versio Olavi Virran elämästä ja uran vaiheista tarjoa, samainen juttu pyöri Sappeella ensimmäistä kertaa kesällä 2009 ja silloin Jani Koskinen oli nuoren Olavin roolissa ja Kunto Ojansivu vanhan. Liikutuin laulun voimasta silloinkin. Odotettavissa on siis kesällä 2029 Olavi Virta 3.0 ja vanhan Olan roolissa Jari Ahola ja nuorena ties kuka karismaattinen kyky? (Vaan missä ja milloin koetaan ensimmäinen Olavi Uusivirta-musikaali?) Pikakelauksella käydään läpi lapsuusajat, sodanaikaiset viihdytysjoukot, elokuvahommelit sekä uran nousut ja laskut. Olavit vuorottelevat, laulavat yksin ja yhdessä toistensa ja naistensa kanssa. Humalaista hoipperointia ja keppiinnojailua on myös luvassa. Ja kävipä paikalla myös eräs varsin tuttu hahmo ruohonleikkurin kanssa kohtausta keskeyttämässä... Mikko Huovialan bravuuri ehdottomasti tämä hahmo.

 Laulut ja ääni edellä tässä siis mennään, ja komiasti mennäänkin. En edes muista mitä kaikkea kuullaan, mutta voi jestas sentään kyllä on herkkua korville ja silmille myös. Naisetkin pääsevät ilahduttavan paljon laulamaan kukin vuorollaan, siitä iso plussa (välillä kun näissä on ollut tapana se, että vain hymyillään kauniisti sivummalla ja vähän tanssitaan, kun miehet ottavat estradin haltuun). Petra Ahola osoitti jälleen muuntautumiskykyään, hänet kun nähtiin mm. Unto Monosena, Kyllikki Forssellina ja eräänä varsin huvittavana Dannya etsiskelevänä fanina. Tyyppi vaikutti varsin tutulta... Kovasti minua viehätti myös uusi tuttavuus Leea Lepistö, hänellä oli pirtsakkaa pilkettä silmissään ja erittäin monipuolinen lahjakkuus muutenkin! Erityisen kiva juttu oli myös se, että orkesteri esiteltiin Leean toimesta heti alussa ja kukin soittaja vuorollaan saapui kumartamaan yleisölle esittelyn yhteydessä ennen soittopelinsä ääreen asettumista. Myös Mira Luoti vakuutti mystisenä Evana, joka kulki Olavin vierellä uskollisesti.

Katri ja Jani tunnelmoimassa 

 Tanssijoista en meinannut saada välillä silmiäni irti lainkaan, meno oli vauhdikasta ja myös tunteen paloa oli aistittavissa. Upeasti käytettiin mustaa kangasta, jonka keskellä roihusi yhdessä ja erikseen. On nautinnollista seurata ammattitanssijoita, jotka ovat samalla myös tunteiden tulkkeja ja kokonaisvaltainen ilmaisu ulottuu ilmeitä myöten katsomon takariviin asti. Ihailen suunnattoman paljon Jani Rasimusta ja Katri Mäkistä, ja on suuri ilo katsella taidokkaita kuvioita ja hyvää meininkiä ihan livenä eikä aina kuvaruudun kautta. Vielä kun itse olen parkettien partaveitsi vain unissani, jos sielläkään.

 Lavastukseen oli haettu värivaloin ja lyhdyin vähän kansainvälistä tuulahdusta ja yhdistetty kotimaiseen puurakentamiseen, ja hyvinhän se toimi. Mambo italiano svengasi siihen malliin, että tunsin olevani jossain vanhempieni nuoruudessa ja vähän ulkomaillakin - ja korvamatohan siitä tuli, halusin tai en. Vähän eri sanoilla valitettavasti.

 Viihdyimme oikein hyvin, ja makkaraakin tuli maisteltua ihan riittämiin väliajalla ja jälkeen. Alkaa kiintiö olla kyllä täynnä kesäteatterimakkaroiden suhteen, vielä olisi kaiketi kaksi mestaa testattavana. Lisäinfoa esityspäivistä tästä linkistä.

ps. Näitä erinäisiä virta-aiheisia vitsejä kun on viljelty, pakko mainita myös se, että ennen esitystä puhelinta sammuttaessa näytölle tuli teksti "virta pois" ja tässä tapauksessahan se ei toiminut sitten yhtään, vaan Virtaa oli luvassa tuplaten!

Esityskuvat (c) Daniel Paul

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

Mies, joka tiesi liikaa / Eurooppa Neljä, Kievarin Kesäteatteri

Mies, joka tiesi liikaa / Eurooppa Neljä, Kievarin Kesäteatteri, Äänekoski

Ensi-ilta 19.6. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Matti Kuikkaniemi
Lavastus Matti Kuikkaniemi ja Ville Laine
Valot ja äänet Ville-Matti Laine
Puvustus Raija Niiniaho
Koreografia Neija Välilä

Bändi : Toni Lepistö, Kalle Saarelma, Antti Parviainen ja Jaakko Tabell

Rooleissa : Kunto Ojansivu, Satu Säävälä, Erkki Teittinen, Jyri Ojansivu, Paavo Honkimäki, Neija Välilä, Maiju Jokinen, Tiuku Holma ja Sara Pitkänen

(c) Teatterikärpänen 

Mies, joka tiesi liikaa 
eli epätoivoinen yritys tuoda näyttämölle Teatteri Eurooppa Neljän varhaisvuodet 

 Se on juhlan paikka! Jo 30 vuotta on Teatteri Eurooppa Neljä tarjonnut elämyksiä kiertueperinteellä ja vakkarimestoillakin. Katsojia on ollut kutakuinkin pyöristettynä 1,3 miljoonaa. Se on aikamoinen määrä ja eläköönhuutojen arvoinen suoritus. Itse laskeskelin nähneeni teatterilta 11 eri proggista neljässä eri paikassa ja ensimmäisenä niistä "Mistä rakkaus alkaa" vuonna 2007 Laajavuoressa. Lisäksi esityksiä olen nähnyt Sappeella, Kankaan Tehdasteatterissa Jyväskylässä ja nyt viimeksi Äänekoskella Kievarin Kesäteatterissa.

 Olipa kerran ... Herrat Kunto Ojansivu, Heikki Paavilainen ja Jouni Virtanen halusivat perustaa oman teatterin ja vuonna 1988 teatterin kannatusyhdistys perustettiin. Ensimmäinen näytelmä oli Kesäillan valssi ja vuosi oli 1989, paikkana Kolkanniemen pappila, ohjaajana Matti Kuikkaniemi. Juhlavuoden kunniaksi joku sai sitten mahtavan idean, että tuodaanpa varhaisvuodet näyttämölle uusiksi ja kerrotaan, mistä ja miten kaikki sai alkunsa. Hieno idea, joka sitten näemmä lähti rönsyilemään hiukan, muuttui matkalla ja lopputulos lienee tekijöille itselleenkin täysi yllätys ja mysteeri. No, ainakin näytelmän nimen alaviite pitää täydellisesti paikkansa ja käsiohjelman "ohjaajan sanassa" myös on havaittavissa pientä ilkikurista kettuilua lämmöllä siihen suuntaan, että eikö nyt kukaan tajua lopettaa tätä hullutusta. Pisteet siitä, taito on sekin nauraa itselleen.

Paavo Honkimäki tunnelmoi 

 Ei näköjään ole tarvetta lopettaa, eikä ole tarviskaan. Näytelmän aikana todetaan myös muutamaan otteeseen, että pieleen menee jos tästä kokonaisuudesta liikoja yrittää ymmärtää, pääasia että viihtyy ja arjen huolet unohtuvat hetkeksi. Siinä kyllä ollaan oikeassa. Meidänkin näytöksessämme oli pari bussilastillista väkeä hiukan kauempaa eikä siinä mitenkään voi olla mitään väärää, että lähdetään porukalla katsomaan teatteria ja nautitaan kahvit ja pullat. Muistellaan ehkä menneitä, jos esityksessä nähdyt pätkät menneiltä vuosilta tuovat muisteloita mieleen tai muistellaan ihan muuten vaan. Kievarin sisääntuloaulassa oli paljon vanhoja valokuvia teatterin menneistä proggiksista ja hauskahan sieltä oli siloposkisia tuttuja bongailla ja tuumata, että tuo olisi ollut hauska nähdä kyllä.

Mainio kaksikko Ojansivu-Säävälä 

 Juu. Esityksessä yritetään herätellä henkiin alkuvuosien näytelmiä ja osittain onnistutaankin. On Kesäillan valssia, Pekkaa ja Pätkää, Siunattua hulluutta. Henkiin herätetään myös esi-isä (Kunto Ojansivu), jonka vain harvat ja valitut näkevät. On veikeää rollaattorimummoa (Satu Säävälä), on puhuvaa linja-autoa, lehmää, kalsareissa toikkarointia ja Theresa May myös. Ja miimistä ratsastusta ja puhuvia päitä, joista yksi ei meinaa pysyä kasassa millään. Eli varsin kirjavaa menoa. On taattuun Eurooppa Neljän tyyliin monipuolista soittoa ja laulua - hienoa tunnelmointia ja räväkämpääkin menoa. Jalalla pistetään koreasti ja katsomoakin hyödynnetään hienosti. Väki viihtyy, eli tehtävä täytetty!

Bändi 

 Ja mikä parasta, kesän parhaat makkarat löytyivät jälleen E4:n grillistä. Koostumus, maku ja kuumuus täydellinen ja hintakin kohdillaan.

 Eihän näistä muuta voi kuin tykätä! Sympaattista sakkia ja tekemisen meininkiä hyväntuulisella, rennolla otteella. Toivotan pitkää ikää ja turvallisia ajokilometrejä jatkossakin, ja kiitos näistä vuosista ja monista nauruista sekä muistoista.

Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Eurooppa Neljä!)

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri, Sappee

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri, Sappee

Ensi-ilta 3.7. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Jukka Hänninen
Koreografia Daniel Paul
Hurmio-tangon koreografia Jani Rasimus
Lavastus Jyrki Seppä
Puvustus Arja Sahno
Maskeeraussuunnittelu Pirjo Laihiala
Äänisuunnittelu Ismo Paananen

Orkesteri : Jyrki Telilä, Miika Perkiö, Teemu Broman ja Jukka Hänninen

Rooleissa : Ilkka Koivula, Jani Koskinen, Mira Luoti, Susanna Laine, Teemu Alanen, Mikko Huoviala, Sakari Kinnunen, Vilma Hartikainen ja Leea Lepistö

 Hauska yhteensattuma : tasan viisi vuotta sitten olen Facebookin muistojen mukaan ollut Valkeakoskella katsomassa musiikkinäytelmää On kesäyö. Kivasti sattui ensi-ilta juuri samalle päivälle. Perinteisesti oli satanut vettä koko päivän ja satoi vielä perilläkin, mutta kesäteatterin ihme tapahtui taas, eli pilvet väistyivät juuri sopivasti ja itse esityksen aikana ei satanut pisaraakaan.

 Sappeesta on minulla erityisen lämpimät muistot - etenkin kesästä 2012, jolloin paikalla esitettiin Teatteri Eurooppa Neljän "Noin 7 veljestä", jonka kävin lopulta katsomassa kolmeen otteeseen. Ensimmäisen katsomiskerran jälkeen uskaltauduin kunnolla jakamaan blogikirjoitustani ja koko tämä Teatterikärpäsen puraisuja -blogini lähti aikamoiseen nousukiitoon sen jälkeen, ja innostuin kunnolla tekemään haastattelujakin. Oi aikoja, tuntuu kuin olisi kulunut jo ikuisuus noista muistoista.

 Mukavaa oli sateesta huolimatta ajella pitkän tauon jälkeen tuttuun paikkaan maalaismaisemia ihaillen. Mietiskelin siinä matkan aikana, että on olemassa Teatterikärpänen, joka matkustaa yksikseen bussilla tai junalla kaupungista toiseen ja menee sisätiloihin katsomaan juttuja, joissa arvostaa etenkin koukuttavaa tekstiä ja herkullista väliaikaleivosta. Sitten on olemassa Kesäteatterikärpänen, joka matkaa luottokuskin kyyditsemänä ja seurassa pitkin maaseutua katsomaan kesäteatteria, jossa mennään useimmiten musiikki edellä ja väliajan kruunaa kuuma makkara. Molemmissa versioissa on omat puolensa, ja kesäisin kiinnitän näköjään huomioni täysin eri asioihin kuin muina aikoina.

 Alunperin minun ei pitänyt tulla Sappeelle tätä katsomaan lainkaan, koska "tämähän on jo nähty muutama vuosi sitten", mutta joku asia jäi kaihertamaan mieltäni ja yhtäkkiä iski suuri hinku nähdä Topi Sorsakoskesta kertova musiikkinäytelmä uudelleen, ja tämä olikin aika paljon tuunattu versio alkuperäisestä (ja Eino Grön istui katsomon puolella, eroavaisuus sekin...). Ilkka Koivulan kokovartalosuoritus Topi Sorsakoskena hämmensi totaalisesti ensimmäisellä kerralla ja edelleen sai aikaan kylmiä väreitä ja outoja tuntemuksia omissakin leukaperissä. Laulu tulee jostain selkäytimestä, se on ihan saletti! Itse tarinassa seurataan Pekka Tammilehdon elämää ja uraa vaihtuvine naisineen (rooleissa varsin pätevät, muistakin yhteyksistä tutut Susanna Laine ja Mira Luoti), ja miten Pekasta tuli koko kansan suosikki Topi Sorsakoski. Tai "koko kansan", itsehän en jostain syystä voinut sietää koko tyyppiä aikoinaan... Tuttuja tyyppejä vilisee estradilla muitakin, näemme esimerkiksi käärmekaulaisen Dannyn (Mikko Huoviala) ja esiintymishaluttoman Baddingin (Huoviala myös) sekä tietysti Olavi Virran (Jani Koskinen vaihteeksi, tutussa roolissaan), joka latelee omia ohjeitaan Topille. Huoviala häärää tontilla myös Kylänmiehenä, joka on ostanut kämpän juuri esiintymislavan kulmilta ja huutelee omiaan, aikoo jopa kaataa yhden ison puun kesken esityksen.

Etualalla Badding 

 Lauluja piisaa, ja tanssinumeroita vähän liikaakin. Pitääkö joka välissä vedellä kuvioita helmat korvissa ja pyöriä estradilla niin, että alushousut vilkkuvat jatkuvasti? Onko minusta tulossa niuho nipottaja? Odotin elegantimpaa menoa tanssien suhteen. Ja mikä ihme oli tämä Irwinin näköinen Pedro Hietanen, ja hassunhauska meksikolainen pappi? Ei uponnut minuun nämä viiksimiehet tällä kertaa, mikä on ihme jo sinänsä.

 Laulu-ja soittopuolessa ei sitten kyllä ollut moitittavaa tippaakaan, ja niitä kyllä jaksan kehua vaikkas kuinka paljon. On pakko hyristä tyytyväisyyttään, kun Virran Ola vetäisee "Punatukkaiselle tytölleni" tai Topi nojaa kaksin käsin mikrofoniin ja "Vihreät niityt" kajahtaa ilmoille. Pieni liikutuksen aalto meni etenkin jälkimmäisen kappaleen aikana lävitseni, kyllä musiikin voima on ihmeellinen. Jotain hurjan koskettavaa on siinä, että haitari soi ja parit keinuvat hiljaa toisiaan vasten. Komeimmin soi "Surujen kitara", se teki viisi vuotta sitten myös valtaisan vaikutuksen minuun ja tälläkin kerralla meni roska silmään. Surua vain nyt kitara soi. Joku ihmeen nostalgia-aalto pyyhkäisee ylitseni ja vie aikaan, jota en ole edes elänyt. Jännä tunne.

 Ilkka Koivula on kyllä sisäistänyt roolinsa hienolla, alkuperäistä kunnioittavalla tavalla. Eipä voi muuta kuin ihastella ja ihmetellä. Kovasti liikutti myös elonsa ehtoopuolella hiljaksiin köpöttelevä Olavi Virta, joka poistui taaemmas maisemia ihastelemaan selin yleisöön ja pian viereensä asteli Topikin, Olan pikkutakki mukana. Hieno lopetus.

 Pienestä natkutuksestani huolimatta kyllähän minä tästä kovasti tykkäsin, ja täytyy kehua myös uutta katosta, jonka alla esiintyjätkin pysyvät kuivina. Suomen Kesäteatterin molemmille näyttämöille toivotan aurinkoa ja sankoin joukoin yleisöä, Siltsu villitsee Valkeakoskella ja Topi+Ola Sappeella. Mitähän ensi kesänä on luvassa?

Esityskuvat (c) Daniel Paul

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Jani Rasimus
Malagaan-koreografia Daniel Paul
Puvustus Arja Sahno
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala ja Minna Lehtinen
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sami Ruusukallio, Jimi Hautamäki ja Sampsa Rättäri

Rooleissa : Jari Ahola, Martti Manninen, Heidi Kirves/Karoliina Vanne, Petra Ahola, Ushma Karnani, Harri Penttilä, Olli Herman/Jarno Hyökyvaara, Jani Rasimus, Niina Rajaniemi ja Kia Lehmuskoski

 Vähän yllätyin itsekin huomatessani, että Jari Sillanpään elämästä kertova "Rakkaudella merkitty" nousi minulla kesäteatterisesongin odotetuimmaksi esitykseksi. Tai mikä yllätys se nyt on, jos nimirooliin on saatu niinkin upeat herrat kuin Jari Ahola (vanhempi Jari) ja Martti Manninen (nuorempi Jari), lemppareitani molemmat. Ensi-illasta löysin itseni ihan eturivistä sattumalta...

 Minullahan on aika laaja musiikkimaku ja innostun erityylisestä meiningistä tilanteen mukaan. Lisäksi minulla on ei-niin-salainen Jari Sillanpää-menneisyys, johon sisältyy esimerkiksi "Liekeissä"-coverin kuuntelua autoradiosta siihen malliin, että saimme ylinopeussakot ja siitä lähtien liiallista intoutumista radiosta soivista kappaleista on kutsuttu meillä "siltsutukseksi" ja nykyään sen voi liittää mihin vain, myös Valkeakosken enskariin ajeluksi. Olen myös ollut pari vuotta sitten siltsuttamassa Jari Sillanpäätä Wanaja-festareiden eturivissä, ja varsin legendaarinen on kenties 90-luvun lopulla tehty konserttimatka Tampere-taloon äitini ja hänen työkavereidensa seurassa. Eräs porukkamme nainen sai ensin eräässä ravintolassa tarjottimelta niskaansa maidot, punaviinit ja viinakset ja tuli vielä taustatanssijoiden nykäisemäksi estradille tanssimaan Jarin kanssa Bum Bum Bum -kappaletta ja siihen vahvasti liittynyttä koreografiaa, juomista marinoitu takki päällä lemuten. Jotenkin henk.koht. tärkein muisto ajoittuu jonnekin 90-luvulle myös, kun JS oli konsertoimassa Hämeenlinnassa Hämeenkaaressa. Konsertin jälkeen hän kirjoitti faneilleen pitkään nimmarikortteja pöydän ääressä ja minä jonotin jännittyneenä jonon viimeisenä, sain nimmarini ja samalla ojensin Jarille laatikollisen Enkeli-suklaakonvehteja ja toivotin turvallisia ajokilometrejä keikoille. Muistan Jarin lempeän katseen ja kiitokset. Mukava kohtaaminen oli se, aikoja aikoja sitten. Olen seurannut Jarin uraa hissukseen tangokuninkuudesta lähtien, jotain täysin uniikkia hänessä on ja vähän surullisin mielin seuraillut viimeisimpiä ei-niin-mairittelevia käänteitä hänen urallaan. Ainakin yksi asia on tullut selväksi - kukaan ei ole täydellinen. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja haasteemme elämässä. Ihmisiä kuitenkin kaikki olemme, niin kaupantädit kuin tangokuninkaatkin.

Jarit Manninen ja Ahola (c) Rami Marjamäki 

 Aika usein tämäntyyliset käsikirjoitukset ovat olleet lajia syntymä-elämä-kuolema ja joka väliin sopivia kappaleita ja tuttuja hahmoja uran varrelta. "Rakkaudella merkitty" on siinä mielessä poikkeuksellinen, että päähenkilö on edelleen keskuudessamme, ja siinäpä on tietynlaista lisähaastetta näyttelijöillekin. Minulla oli ja on vahva luotto Jari Aholaan ja Martti Manniseen jo valmiiksi, mutta kyllähän se tietyllä tavalla kutkuttelee ajatuksia eri tavalla, kun musikaalin päähenkilö ei katselekaan menoa pilvenreunalta. Ruotsissa varttunut ujo poika haaveksii näyttelijyydestä ja haaveet kaatuvat siihen, ettei kukaan häntä kuitenkaan halua katsella. Jarin lisäksi lavalla nähdään äiti (Heidi Kirves), isä (Harri Penttilä), Sari-sisko (Petra Ahola), erinäisiä ihastuksia ja rakkauksia (Olli Herman) ja luottokaksikko (Ushma Karnani ja Heidi Kirves), jotka pitävät kiireisen miehen sekavat langat käsissä keikkamyyntiä ynnä muuta hoitaen. Niin syntyvät salmiakkikossut laivan baarissa ja saamme jännittää vuoden ´95 Tangomarkkinoiden pisteidenlaskua ja sitä, tuleeko 50-v juhliin Olympiastadionille yhtään ketään. Naiseksi pukeudutaan, tullaan julkisesti kaapista ulos ja katsotaan peiliin tarkemmin. Kiintoisaa käsiksessä on etenkin se, että sekä nuori että vanha Jari ovat lavalla useasti samaan aikaan. Vanhempi kommentoi nuoremman tekemisiä ja sanomisia ja toisinpäin, ja mikki vaihtuu lennossa. Laula sinä vuorostasi ja ota lavan eturamppi haltuun.

 Ja voi pojat, kyllähän sitä lauletaan. Sydämeni oli sulaa aina kun etenkin Martti Manninen oli äänessä, hän kun on sellainen unelmavävyn prototyyppi jo luonnostaan muutenkin ja hyvin samanoloinen kuin mitä Siltsu oli nuorempana mallimitoissaan - pukua, nauravaista siloposkea ja kirkasta katsetta. Olen varma, että katsomossa kehrätään ja saattaapa joku joutua ottamaan ylimääräisen nitronkin ja mikä parasta, moni katsoja ei ole aiemmin kuullut koko kaverista mitään. On mahtava tunne, kun näkee jonkun Martin kaltaisen tyypin ihan ensimmäistä kertaa ja pää on heti täynnä kysymyksiä. Kuka TÄMÄ on ja missä hän on tähän asti ollut? Jari Ahola taas tarjoaa hiukan rosoisemman Jarin, on nahkaa ja partaa ja mustia vaatteita - sama kirkas katse kuitenkin, reilusti pilkettä silmissä ja vahva läsnäolo. Tuijottelin tätä kaksikkoa pää kallellani ja varmaan typerä kestohymy naamallani, olihan se melkoista herkkua ja iloa niin silmille kuin korvillekin. Ja sielulle! Toisaalta taas tuijottelin Olli Hermania ja mietin, miten mies voi olla noin kaunis ja katseeni hakeutui usein myös Jani Rasimuksen sekä Kia Lehmuskosken ja Niina Rajaniemen kauniisiin, herkkiin tanssikuvioihin ja liikeratoihin. Osaispa itsekin tanssia.

(c) Rami Marjamäki 

 Kappalevalinnoissa korostui Jarin monipuolisuus - tuli niin tangoa kuin iskelmää, Livin´ la vida loca lanteenvatkauksineen sekä Gangnam Stylea pätkä. Olispa tullut Tähdet, tähdet -ohjelmassa nähty Holy Diver... Päteviä laulajia on porukassa tietysti muitakin, ja kaikki saavat omat hetkensä. Oma suosikkikappaleeni, "Valkeaa unelmaa" tuli isän ja äidin hienona duettona ja roska jos toinenkin meni silmääni. Olen muuten "laulanut" kyseisen kappaleen vuosia sitten lähibaarin karaokessa erään upeaäänisen miehen kanssa, tai lähinnä auoin suutani vieressä. Saimme valtavat aplodit.

(c) Daniel Paul 

 Syvimmin kolahti sitten "Sinä ansaitset kultaa". Eipä aiemmin käynyt mielessä, että sen voisi esittää myös niin, että vanhempi Jari laulaa (loppuneen rakkauden sijaan) nuoremmalle itselleen elämänohjeita siitä, miten jokaisen pitäisi kohdella itseään hyvin nyt ja jatkossa. "Rakas, onnea matkaan". Vaatii aikamoista kanttia sanoa itselleen niin ja katsoa peilistä itseään, kaikki virheet hartioilla ja elämää kuitenkin vielä edessä (ja koko kansa tuijottaa peilistä vastaan vielä). Voi kun osaisikin ihan jokainen aamu sanoa itselleen niin ja katsoa rohkeasti silmiin omaa kuvaansa. Melkein teki mieli halata Heikki Paavilaista tämän neronleimauksen johdosta. Lopuksi kajahti tietysti "Satulinna" ja kaksi Jaria lauloi sitäkin toisilleen käsi kädessä.

 Vaan kuinkas sitten enskarissa kävikään... Väki oli jo valmiiksi hurmoksellisessa tilassa ja sitten tulikin varsinainen pommi ja yllärien ylläri. Täysin lähes kirjaimellisesti puun ja katsomon takaa lavalle ilmestyi mikrofoni kädessä myös THE JARI SILLANPÄÄ ja koko Apianniemi oli räjähtää riemusta ilmaan. Moista huutoa yleisöstä en ole teatterissa aiemmin kuullut! Jari yhtyi Satulinnaan mukaan ja minua itketti kovasti, oikein kovasti. Liikutuksesta ja ilosta ja ylpeydestä - mietin yhä edelleen, että oliko se tottakaan ja olinko minä oikeasti paikalla kun tämä tapahtui ja lauloin siinä mukana.

Kolme Jaria (c) Daniel Paul 

 Valkeakoskella muhii aikamoinen hitti nyt. Janoan päästä uudelleen katsomaan. Minulle tuli varsin kohottunut olo tästä eikä vähiten siksi, että oli jäätävä vähän halailemaan tyyppejä esityksen jälkeen ja ketä meitä siinä nyt pyöri : oli Oksasen Ritvaa, Sorsakosken Topia, Grönin Eikkaa ja Virran Olaa ...

 ps. Lahjoitin muuten nuoremmalle Jarille cd-hyllystäni löytyneen keräilyharvinaisuuden vuodelta 1997 : sydämenmuotoinen Bum Bum Bum cd-single, joka oli maksanut tarrasta päätellen Anttilassa muinoin 39,90 mk.

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki ja ensi-iltakuvat Daniel Paul

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri Valkeakoski!)

Virgo 20v -kekkereissä

Kaksikymmentä vuotta sitten, 19.11. 1997, sai Tampereella Rollikka-hallissa ensi-iltansa nuorisomusikaali Virgo. Tampereen Teatterin, Tampereen kaupungin, Pirkanmaan Oppisopimustoimiston ja Hämeen työvoimapiirin yhteistyöprojektina syntyneen musikaalin tarkoituksena oli työllistää 120 nuorta mm. työmarkkinatukijakson ja oppisopimuskoulutuksen kautta ja samalla saada nuoria katsomoon. Projekti onnistui täydellisesti, musikaalia esitettiin 68 kertaa ja katsojia se sai liki 30 000. Esitys myös taltioitiin ja TV2:n kautta Virgon näki 140 000 katsojaa.

 Musikaalin käsikirjoitti Heikki Salo, ohjasi Heikki Paavilainen ja musiikista vastasi Costello Hautamäki (tekijämiehiä kaikki jo tuolloin). Tarinan keskiössä nähdään kaksi jengiä, Rullarit ja Larppaajat, yli jengirajojen parikin rakastunutta paria, Virgo-patsas ja huumebisneksiä (huumediilerin roolissa vuorottelivat Paulit Hanhiniemi ja Mustajärvi). Talonmiehenä hääräsi etenkin Horsepower-bändistä tuttu Juha Junttu, ja muissa rooleissa suuri joukko nuoria, lahjakkaita nousevia kykyjä esimerkiksi Sami Hintsanen, Jani Koskinen, Joni Leponiemi sekä Anna-Maija Tuokko, Antti Mikkola, Jari Ahola, Maiju Jokinen...

 Vuonna 1997 teatterikärpänen ei vielä ollut puraissut minua. Tilastojeni mukaan kävin tuona vuonna tasan kaksi kertaa teatterissa (molemmat Hämeenlinnassa). Seuraavana vuonna kävinkin sitten jo kymmenen kertaa ja syynä oli se, että Risto Korhonen saapui kiinnitykselle Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin suoraan Nätyltä ja se oli menoa sitten. Kautta rantain olin kuullut, että Virgo-nimistä musikaalia esitettäisiin kaukana Tampereella. Miten lie kantautunut tietooni, koska netistäkään ei voinut tuohon aikaan kätevästi tsekata, mitä olisi kenties muualla menossa. Kiinnostukseni herätti etenkin Juha Junttu, koska olin kova Horsepower-fani ja olisi ollut kiintoisaa nähdä mies mukana myös teatteriesityksessä. Kuten voitte arvata, en lähtenyt katsomaan. Virgon viimeinen esitys oli Rollikka-hallissa vappuaattona 1998.

Uusi käsiohjelma, jossa runsaasti juttua koko projektista.

 Tv-version sentään katsoin! Mieleeni jäi etenkin upeaääninen Sami Hintsanen (mietin, että tuosta jätkästä vielä kuullaan) ja tietysti Juha Junttu, muutama biisikin teki ison vaikutuksen. Ajattelin, että nythän tämä tuli nähtyä, eikä tullut tarvetta matkustaa paikanpäälle fiilistelemään. Voitte uskoa, että olen katunut ja kiroillut tuota asiaa moneen otteeseen. Myöhemmin selvisi, että mukana isoissakin rooleissa oli Leponiemen Joni ja Koskisen Jani ja mietin kuumeisesti, että miten en muista heitä nähneeni lainkaan... Pitkällisten tutkailujen kautta vuosien päästä sain käsiini dvd:lle poltetun tv-tallenteen ja ehdin sen katsomaan ainakin kerran. Sana kiiri, että minulla on dvd ja siitä haluttiin kopio. Annoin tehtävän silloiselle poikaystävälleni (nykyiselle aviomiehelleni, vuosi taisi olla 2006 tai 2007), joka laittoi levyt koneeseen väärin päin ja tuli polttaneeksi Virgoni päälle pelkkää tyhjää. Kesti viikon ennen kuin tunnusti tekosensa ja pelkäsi, että suhteemme oli sitten siinä. Ei ollut, Virgon verran annoin anteeksi, tosin hampaitani kiristellen... Meillä ei ole muuten Virgosta liiemmin puhuttu sen episodin jälkeen!

 Niin, onhan minulla vielä yksi muisto Virgoon liittyen. Hämeenlinnan Teatterin nykyistä sijaintia edeltänyt tila Kulttuuritukku toimi näyttämönä teatterin Baskervillen koira-musikaalille ja olin Kulttuuritukun talkooporukoissa seiniä maalailemassa ja narikassa ynnä muuta. Musikaaliin saapui katsomo suoraan Rollikka-hallista (sitä en muista oliko se ollut mukana myös Suuressa Viikinkiseikkailussa, mutta muistettiin mainita, että Virgon katsomo), Baskervillen koiran ensi-ilta oli syksyllä 1999 ja seuraavana vuonna oli samassa tilassa sitten tajuntani räjäyttänyt Autiotalo-musikaali. Minulla on tällä hetkellä pieni tuntuma siitä, että jos olisin aikoinani nähnyt Virgon, olisin hurahtanut teatteriin muutamaa vuotta aikaisemmin.

 Aikamoisen riemunkiljahduksen päästin huomatessani, että Tampere-talon Sorsapuistosalissa juhlistettaisiin 20-vuotiasta Virgoa! Välissä oli ollut parikin juhlaa, mutta ne taisivat olla työryhmän sisäisiä kemuja. Nyt mukaan fiilistelemään pääsisi myös yleisö! Nyt jos koskaan on minunkin aikani päästä mukaan virgoilemaan, ja niin hankin lipun lähes välittömästi niiden tultua myyntiin.

 No niin. Eilen oli Se Päivä. Synttärisankari-ystäväni kanssa menin paikalle jännittynein mielin ja hyvissä ajoin, permannon istumapaikoille istumaan. Enpäs ollut aiemmin tiennyt koko Sorsapuistosalista! Tuttuja kasvoja tuli bongailtua sieltä sun täältä - paikalla oli niin Costello kuin Heikit Paavilainen ja Salo, Ilpo Hakala, virgolaisia... Taisin tunnistaa myös Horsepowerin fan clubin pitäjän Kittyn, katsoimme toisiamme pitkään ja teki mieli moikata.

 Iltaseitsemän jälkeen Sorsapuistosali muuttui hetkessä Rollikka-halliksi räjähtävällä alulla, "Rullarit" rullasivat ympäri salia ja Hintsanen otti ns. tilan haltuun. Tulipa euforinen olo, vaikken aikoinaan ollut edes itse paikalla! Mutta nyt olin! Miltä mahtoi tuntua niistä, jotka olivat katsomassa ja itse esiintymässä, silloin ja nyt. En voi edes kuvitella sitä tunnemyrskyä. Biisien väliin sitten vähän muisteloitiin ja nähtiin screeneiltä pätkiä Virgon tv-tallenteesta sekä dokkarista. Siloposkille vähän naureskeltiin ja ysärilookeille, se oli sitä aikaa se. Juha Junttua ei paikalla valitettavasti nähty eikä Pauli Hanhiniemeäkään, mutta Pate Mustajärvipä nähtiin! Hän vetäisi yhdessä Jari Aholan kanssa "Diileri"-biisin. Kuultiin mm. myös "Muukalainen", "Sotalaulu" ja "Tahtovoimaa" (joista jälkimmäisen sain napattua videolle, koskapa Joni Leponiemi) . "Rakkautta vaan"-kappaleen tahdissa saimme todistaa herkkiä hetkiä ja kyyneleet nousivat silmiini viimeistään lopussa, kun yleisön joukosta tempaistiin mukaan pienemmissä rooleissa aikoinaan olleita. En ikinä unohda Jari Aholan ilmettä ja silmien kiiltoa, kun hänet eturivistä napattiin mukaan joukkoon laulamaan. Paljon rakkautta ja jälleennäkemisen riemua oli ilma sakeana. Me tehtiin se silloin, tässä me ollaan nyt! Eläköön Virgo ja yhteisöllisyyden voima! Kiiluvista, tuikkivista silmistä näki, että nyt ollaan jonkun niin ison asian äärellä, ettei sitä sanoin voi kuvata. Se täytyy tuntea ja aistia.

Hintsanen revittelemässä Muukalaisen tahtiin (c) Teatterikärpänen

 Huh huh. Varsinaisen esityksen jälkeen pidettiin pieni huilitauko ja kävin vähän halailemassa väkeä. Yksi onnekas synttärisankari pääsi Jari Aholan kanssa yhteiskuvaan ja toinen tunnusti Joni Leponiemelle tämän olleen ensirakkautensa (ei, se en ollut minä). Minulla ei ollut kenellekään mitään tunnustettavaa, oli vaan sellainen olo, että voisin halata ihan kaikkea mikä liikkuu.

 Ilta jatkui muisteloiden merkeissä, näimme videotervehdyksiä ja kuulimme fanien haastatteluita sekä kuulumisia siitä, mitä kukakin puuhaa tällä hetkellä. Moni on löytänyt itsensä nuorisotyön ja teatterin parista, tavalla tai toisella. Vietimme myös minuutin hiljaisen hetken viiden virgolaisen muistoksi, he eivät enää olleet keskuudessamme. Äärimmäisen hieno ele.

 Minun oli kiiruhdettava viimeiseen junaan enkä loppuhommia ihan nähnyt, mutta ilmeisesti siellä lopuksi hoilattiin kaulakkain yhteislauluna "Rakkautta vaan" ja meininki toi mieleeni kiekkoleijonat laulamassa "Me ollaan sankareita kaikki". Sama pätee näihinkin. Aikamoinen rutistus oli aikoinaan Virgo, ja mahtavaa oli tämä 20v-juhlaspektaakkeli! Vastaavanlaiselle proggikselle olisi tilausta tälläkin hetkellä. Nuoriso mielekkään tekemisen pariin ja myös katsomoon. Kuka tarttuu ekana?

 Kaivelin Teatterikärpäsen arkistoista Jari Aholan haastattelun kesältä 2012. Siinäkin muistellaan lämmöllä Virgoa näillä sanoilla :"Sain kirjeen jossa kerrottiin, että minut on valittu mukaan Virgoon. Se onkin ollut kaikista tärkein vaihe mun teatteriopinnoissani, oli huikeeta päästä itse tekeen kaikki alusta lähtien. Jokaisella oli oma osastonsa, me siivottiin, oltiin narikassa ym. Se oli hieno koulu oppia näkeen, kuinka valtava määrä ihmisiä tarvitaan yhden teatteriesityksen tekemiseen! Se vuosi viimeistään kirkasti sen ajatuksen, että mäkin haluan näyttelijäksi." Jari oli Virgon aikoihin parikymppinen nuorukainen, ja nyt yksi Tampereen Työväen Teatterin kantavista voimista.

 Hieno ilta! Eläköön Virgo! Kiitos kaikille! Lätkäistäänpä tähän loppuun pari videota vuosien takaa.

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 11.6. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen

Koreografia Jani Rasimus

Kapellimestari Jukka Hänninen

Rooleissa : Mikko Töyssy, Otto Kanerva, Joni Leponiemi, Ushma Karnani, Natalil Lintala, Mikko Huoviala, Petra Paavilainen, Anna-Liisa Bergström/Tanja Huotari ja Jani Rasimus

 Viime vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Masa Niemen syntymästä. Eipä tuosta merkkipaalusta tainnut olla minkäänlaista mainintaa mediassa, itse en ainakaan huomannut. Tänä vuonna taas tulee sata vuotta täyteen säveltäjämestari Toivo Kärjen syntymästä, ja mikäs onkaan luontevampaa, kuin yhdistää nämä kaksi taituria samaan kesäiseen näytelmään. Syntyi näytelmä Masa Niemen elämästä Toivo Kärjen sävelin.

 Esityksen runko on kovin tuttua kauraa ja siten taattua Paavilaista : näytelmän päähenkilö syntyy, menee naimisiin, uran käännekohtia käydään läpi ja lopussa kuolee. Ei mitään suuria yllätyksiä siinä mielessä, paitsi että minulle tuli kyllä täytenä yllärinä Masa Niemen vaiheet taikurina ja varsinaisena temppumaakarina. Viime kesän näytelmässä Mikko Töyssy veivasi Bollywood-henkistä tanssia ja lauloi hindiksi reippaan rallin, tällä kertaa hän teki narutemppuja ja sahautti itsensä kahtia, ja sokeriksi kakun päälle vielä lauloi muutamalla "kielellä". Mitäköhän mies mahtaa ensi vuonna tempaista?

Päivää että Pätkähti! (c) Rami Marjamäki

 Masan tarinaan liittyy läheisesti monta muutakin hahmoa, joista mainittakoon etenkin Joni Leponiemen tulkitsemat Esa Pakarinen sekä lyhyen visiitin estradilla tehnyt Tapio Rautalapio eikun Rautavaara. Kovasti huvitti Esa Pakarisen alias Pekka Puupään viäntämä "Ooppa hiljoo"-kappale. Ihan tässä odottelen, milloin isäntä kotiutuu "kauppareissulta" samaa kappaletta laulellen. Toivo Kärjen roolissa aiemminkin nähty Otto Kanerva oli mainio tulkinta mestarista ja oikein muikeaan vetoon ylsi myös Mikko Huoviala Repe Helismaana. "Meksikon pikajuna" oli yksi illan vauhdikkaimmista vedoista ja sai yleisön hykertelemään mielihyvästä.

 Ja ah nuo ihanat naiset Ushma Karnani ja Natalil Lintala! Neiti Raikkaana liihotteleva Natalil on tosiaankin kuin raikas tuulahdus kesäisestä päivästä ja Ushma hänestä tummempi versio. Ushma oli oikein mainio myös topakkana Justiinana, kun filmasivat Pekka ja Pätkä-elokuvia. Suunnattoman paljon nautin myös tansseista, joista etenkin Jani Rasimuksen ja Ansku Bergströmin yhteiset hetket olivat upeaa seurattavaa.

 Ihania kappaleita kuultiin tietysti paljon, Kärjen sävelin kun mentiin. En tiedä mikä siinä on, mutta olo tulee todella nostalgiseksi tiettyjä kappaleita kuullessaan ja jopa liikutukseen asti, vaikka laulut ovat syntyneet vuosikymmeniä ennen omaa syntymääni! Geeneissäkö se on vai missä, jännä ja ihana tunne kuitenkin. Esimerkiksi Ushma Karnanin laulama "Anna kaikkien kukkien kukkia" on yksi ikisuosikeistani ja kyyneleet nousi silmiin sen kuultuani. "Minne tuuli kuljettaa" tuli muuten kuultua saman viikon aikana kahdessa eri kesäteatterissa ja samaan tyyliin esitettynä...

Koko porukka Apianniemen maisemissa (c) Rami Marjamäki

 Aiemmin narisin siitä, että rooleissa käytetään tunnettuja iskelmätähtiä, kun laulutaitoisia näyttelijöitäkin olisi saatavilla. Tällä kertaa estradilla piipahtaa myös vierailevia tähtiä yhden kappaleen verran ja se heille nyt suotakoon. Olin tämän asian unohtanut täysin ja iloinen yllätys olikin, kun meidän esityksessämme vieraileva "nouseva kyky" (samaa kaavaa käytettiin myös Villit vuodet-musikaalissa, mihinkäs sitä hyväksihavaittua reseptiä vaihtamaan...) oli kukas muu kuin Veeti Kallio, joka esitti kappaleen "Kaikessa soi blues". Tulevissa esityksissä nähdään mm. Eino Grön, Jani Koskinen ja eräskin Pate Mustajärvi. (Suomen Kesäteatterin nettisivuilla on nähtävissä lista vierailijoista, muutokset ovat kuitenkin mahdollisia.)

 Tuttu ja turvallinen on kupletin juoni Valkeakoskella, mutta pirun viihdyttävähän tämä oli! 28:ssa elokuvassa urakoinut Masa Niemi sai nyt ansaitsemansa pääroolin. Vuonna 1960 itsemurhan tehnyt Niemi oli jättänyt viimeisen viestin "Hyvä olla, kun on nolla. Hyvästi. T.Masa". Pilven reunalta katsoo nyt, ettei elämänsä mikään turha ollut! Samana vuonna valmistui muuten myös elokuva "Pekka ja Pätkä neekereinä", josta loppuun parikin lentävää lausetta yhdistettynä:

Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta jeespox holirei!

(näin esityksen vapaalipulla)

Kesäillan valssi / Suomen Kesäteatteri

Kesäillan valssi / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 12.6. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Paavilainen

Käsikirjoitus Heikki Paavilainen (pohjautuu Hannu Lemisen ja Usko Kempin samannimiseen elokuvakäsikirjoitukseen)

Rooleissa : Natalil Lintala, Ilkka Koivula, Meiju Suvas, Matti Esko, Pia Vaittinen, Mikko Töyssy, Jarno Hyökyvaara, Mikko Huoviala, Sujitha Thyagarajan, Petra Paavilainen, Daniel Paul, Santhosh Sudhakaran sekä lapset Joakim ja Milena

Orkesteri : Jukka Hänninen, Jimi Hautamäki, Jouni Hokkanen ja Arto Piispanen

 Kas, löysin kuin löysinkin itseni Valkeakoskelta tänä kesänä! Kesäillan valssi on minulle tuttu vain lauluna, elokuvaa en ole koskaan nähnyt joten minkäänlaisia ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen ei itse tarinan suhteen ollut. Kupletin juonihan on se, että nuori maisteri Lauri (Ilkka Koivula) saapuu kylille opettajaksi ja saa oppilaikseen joukon laululintusia, joista rakastuu palavasti Anniinaan (Natalil Lintala). Tyttö on vähän niin kuin  luvattu jo toiselle ja perhe ei ole lemmentouhuista oikein hyvillään, ja niin nuoripari pakkaa matkalaukut ja pakenee muille maille. Onnea varjostaa Laurin näön heikkeneminen. Käsikirjoitusta on tosiaan pikkuisen viilattu, sillä tässä versiossa seikkailee mukana niin James Bondit kuin Bollywood-tanssijatkin, ja Laurikin pestautuu Ruohosen veljesten matkaan soittohommiin.

(c) Rami Marjamäki

 Olin onnistunut valitsemaan kunnon hellepäivän, mutta katoksen alla oli onneksi sopivan vilpoista ja kesäinen tunnelma oli huipussaan, kun pikkupoika pomppi hyppykepillä rytmikkäästi pitkin lavaa, Anniina ilakoi Kesän lapsi-kappaleella ja takaoikealta uimarannalta kantautui iloista lasten riemua vesileikkien parissa. Kesämieli on taas ihan vallaton! Hymyilytti, huomasin viihtyväni kuin varkain. Luulin, että olen nähnyt jo kaiken mitä tulee miehiin naisten vaatteissa ja vähän kyllästynytkin moiseen kikkaan, mutta tässä nähdään sellainen tyttökolmikko että oksat pois. Ehkä kiitos Itävallan viisuvoitolle, mutta jostain syystä parrakas nainen mekko päällä ei näyttänyt lainkaan hassummalta, Jarno Hyökyvaara oli Hildana varsinainen köyhänmiehenconchitawurst. Havaitsin myös sen, että tässä pitkiä hiuksia kasvattaessani luultavasti tulen hiukset auki näyttämään ihan Mikko Töyssyn esittämältä Huldalta. Sitä en vielä osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia...

 Monenlaista kappalettahan tähän oli mukaan saatu ängettyä aina Goldfingeristä astioidentiskaamislauluun, moni kyllä valitettavasti tuntui aivan täyterallilta ja ympätty mukaan vain yleisöä huvittamaan. Esityksen  upeimmista vedoista vastasi ehdottomasti Natalil Lintala, jonka ääni kaikui joka niemeen ja notkoon puhtaana ja kauniin heleänä. Natalil teki vaikutuksen myös monipuolisuudellaan. En jotenkin osannut kuvitella Ilkka Koivulaa kovin nuoreksi ja se teki vähän ristiriitaisen olon, lisäksi hänen hahmostaan tuli lakki päässä liikaa mieleen ylioppilas Larvanto. Pakollisista huumorikuvioista vastasi sitten kolmikko Mikko Töyssy-Mikko Huoviala-Jarno Hyökyvaara. MattiTeppoSeppo oli ehkä vähän jo liikaakin, mutta ulosottomiehen (Jarno Hyökyvaara) valitusvirsi huvitti kyllä ja Mikko Huovialan "kylänmies", joka onnistui keskeyttämään esityksen pariin otteeseen. Hänenkaltaisiaan tapaan työssäni lähes päivittäin, harmiton hahmo. Mutta Mikko Töyssy!! Huh huh!! Vaatii melkoista talenttia vetäistä hindinkielinen ralli ja vielä niin että se toimii ihan täydellisesti! Miehestä on muutenkin alkanut muodostua yksi suosikeistani, Mikon näkeminen ja kuuleminen sai minut tälläkin kertaa erityisen hyvälle tuulelle.

" kaddii saddii galii bhulii..." (c) Rami Marjamäki

 Ennakkomainoksia aikoja sitten nähtyäni kummastelin, että miten ihmeessä Bollywood-tanssijat ja Kesäillan valssi sopii muka yhteen. Ihme ja kumma, sopii se! Daniel Paulin hienot koreografiat toivat vauhtia ja etenkin väriä kappaleisiin, ja ihmeistä suurin tapahtui esityksen jo päätyttyä, kun me jäyhät ja jäykät suomalaiset yhdessä tanssia hytkytettiin Danielin ohjeiden mukaan, siinä ei mummoillakaan paljoa nivelvaivat haitanneet kun pistettiin jalalla koreasti. Muutaman tanssikuvion näytin heti tuoreeltaan parkkipaikalla miehelleni, joka töiden keskellä oli tullut minua vastaan.

 Mutta sitten... mitenköhän tämän nyt muotoilisi... Arvostan kyllä artisteina sekä Matti Eskoa että Meiju Suvasta, mutta suutari pysyköön lestissään. Minulle heidän mukanaolonsa ei tuonut mitään lisäarvoa esitykseen, kävi melkein päinvastoin. Jos on Matti Esko paikalla, pitäähän siihen semmoinen kohtaus kirjoittaa, jotta toinen pääsee vetäisemään Rekkamiehen. Ja Meijulla Pure mua. Henkilökohtaisesti vähän karsastan näitä roolivalintoja, kun tarjolla olisi laulutaitoisia näyttelijöitäkin. Eli jos minulta kysyttäisi, niin ei kiitos iskelmätähdille näillä lavoilla.

 Loppupeleissä Kesäillan valssista jäi aika sekava kokonaiskuva, melkoinen sillisalaattihan se oli etenkin kappaleiden puolesta. Sylvian joululaulu sai takanani jonkun ulvomaan naurusta, ja olihan se aika omituinen veto. Ja miksi Pia Vaittisella oli niin järkyttävä asukokonaisuus? Rohkea temppu oli laittaa intialaistyttö laulamaan Olen suomalainen-kappale loppuun, alkuhämmennyksen jälkeen yleisö aplodeerasi kunnolla niin kuin pitikin. Siinä oli ehkä pieni yhteiskunnallinenkin pointti, että suomalaisuus voi olla nykyään myös tätäkin? Juoni tuntui jotenkin absurdilta välillä, mutta kun jälkikäteen netin kätköistä elokuvan juonta tsekkasin, niin menihän se niin kuin pitikin, vähän extramausteilla tosin.

 Kesäillan valssille kokonaisuutena kolme tähteä ***.

(näin esityksen vapaalipulla)

ps. Mikon vetäisemä hindinkielinen hittibiisi on nimeltään "Sadi Gali" ja voit vaikka laulaa tämän linkin myötä mukana...

Natalil Lintala 

Olen suomalainen-kappaleesta tuli mieleen, että mikähän instanssi ensimmäisenä tekee Kari Tapio-aiheisen "Myrskyn jälkeen"-musikaalin? Vai onko jossainpäin jo tehty?

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Suomen kantaesitys 12.6. 2013, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen

Rooleissa : Ilkka Koivula, Jani Koskinen, Eino Grön, Natalil Lintala, Merja Koivula, Pia Vaittinen, Mikko Töyssy, Aleksi Seppänen, Mikko Huoviala, Jimi Hautamäki, Katrin Vaskelainen ja Haza Hajipoori

Orkesteri : Jukka Hänninen, Jimi Hautamäki, Seppo "Kala" Alajoki, Antti Tammilehto ja Jyrki Telilä

Taustaa : Topi Sorsakoski (oikealta nimeltään Pekka Tammilehto) lauloi itsensä suomalaisten sydämiin yhdistämällä tangoa, iskelmää ja rockia, ja hänen äänessään kehuttiin olevan samanlaista taikaa kuin Olavi Virralla. 1952 Ähtärissä syntynyt Topi menehtyi vuonna 2011, ja nyt Valkeakoskella nähdään ja kuullaan musikaali hänen elämästään. Kuvitteellisessa tarinassa Topi (Ilkka Koivula) myös kohtaa itsensä Olavi Virran (Jani Koskinen) sekä Eino Grönin (yllättäen itse Eino Grön), ja vilahtaapa siellä pari muutakin legendaarista laulajaa.

Jani, Ilkka ja Eikka / kuva Tommi Käppi

Plussaa : Itse esityspaikka on kyllä yksi viihtyisimmistä ja kauneimmista, katettu katsomo on avara ja valoisa, ja veden läheisyys toimii aina. Esitys itsessäänkin oli hyvin viihdyttävä lauluineen ja tansseineen, juuri passeli tuomaan kesäisen mukavan fiiliksen. Bändi oli rautainen (mukana myös Topin veli Antti) ja soittopuolessa ei ollut moitteen sanaa. Pääosissa on nyt kyllä sellainen kolmikko, ettei voi muuta kuin ihailla ja nauttia! Grönin Eikka punaisissa housuissaan on melkoisessa vedossa kyllä ja ammattimies ottaa lavan haltuunsa tuosta noin. Jani Koskista olen nähnyt Olavi Virtana aiemminkin ja ei voi muuta kuin yhtyä takanani istuneen naisen sanoihin "Ai että!" ja ihaileva huokaus päälle. Väliajalla molemmat herrasmiehet vielä myivät levyjään ja nimikirjoituksia kirjoiteltiin myös ahkerasti. Kiva lisä se! Ja nyt tässä vaiheessa voisi tunnustaa, etten ole koskaan ollut mikään Topi Sorsakosken suuri fani. Olen nähnyt hänet keikalla livenä Aitoon Kirkastusjuhlilla joskus yli 20 vuotta sitten ja joku siinä habituksessa ärsytti suunnattomasti silloin. Hämmentävää olikin sitten nähdä Ilkka Koivula Topina lavalla ja vain tuijottaa lumoutuneena koko pakettia. Jestas sentään. Kyllä on tulkintaa ja eleitä. Ilkka/Topi sai minut syvän hämmennyksen valtaan ja huomaamaan, että karismaa on ja oli. Se ja uskomaton ääni olivat Topin valttikortit, oli sitten habitus mikä hyvänsä. Ilkka ottaa vahvan kiinnityksen nyt Vuoden Hämmentäjä-titteliin! "Surujen kitara" oli niin uskomaton veto, että vieläkin menee kylmät väreet, kun sitä muistelee. Muista mieleeni jäi myös upeaääninen ja muutenkin viehättävä Natalil Lintala, sekä Mikko Töyssy, joka sai yleisön repeämään "Eloon!" kappaleella. Kovimmat aploodit taisi irrota siitä. Nähtiinhän lavalla myös Danny ja Badding, joista jälkimmäinen veti kohtalaisen suvereenisti "Mä jäin kii". Tanssikohtaukset olivat vauhdikkaita ja ammattitaidolla toteutettuja, koreografiasta vastanneelle Aleksi Seppäselle peukut, ja nähtiinhän mies itsekin estradilla jälleen. Kappaleiden välissä nähtiin lyhyitä kohtauksia Topin elämästä, mutta yksittäisistä kohtauksista mieleni perukoille painui ikuisiksi ajoiksi keppien kanssa köpöttelevä vanha ja unohdettu Virran Ola, jonka hiljaista etenemistä seurasin kauan ja unohdin täysin mitä lavalla tapahtuu. Huh.

Natalil, Ilkka ja Merja / kuva Tommi Käppi

Miinusta : Itse tarinastahan ei nyt mitään suuria ylisanoja oikein saa irti, eli musiikki kyllä vie ja tekstipuoli vikisee. Lavastuksena toimi pari tynnyriä ja niihin vähän nojailtiin ja päällekin taidettiin hypätä. Varsinainen lavastus löytyy kyllä koko miljööstä, se ei mitään extraa kaipaa. Välillä häiritsi se, miten pitkiä aikoja Ola ja Eikka vain patsastelivat sivulla ja seurasivat Topin touhuja, ja sieltä sitten vaan mikkiä käteen ja lavalle. Olihan se "Eloon!" hieno veto, mutta vähän ihmetytti se, miksi mukana piti olla myös Tuure Kilpeläistä, vaikka miehessä ei sinällään mitään vikaa olekaan.

Muuta : En osaa tanssia pätkääkään, mutta tämän nähtyäni tuli sellainen fiilis, että nyt olisi pikaisesti pakko päästä johonkin tanssilavalle katsomaan onnellisia ihmisiä keinumassa musiikin tahtiin - ja lavalla Reijo Taipale. Topia saa muuten varmasti kiittää siitä, että hän sai aikanaan uuteen eloon tanssimusiikin ja monikin ihana tanssilava heräsi jälleen eloon hänen ansiostaan. Korjatkaa jos olen väärässä. Olen myös varma siitä, että jossain tuolla ylhäällä Topi ja Ola itsuvat vierekkäin, seuraavat tovin Valkeakosken Kesäteatterin meininkiä, katsovat sanattomina toisiaan silmiin ja nyökkäävät hyväksyvästi. Tämä musikaali tekee kunniaa molemmille.

On kesäyö saa kokonaisuudesta neljä tähteä ****. Ilkalle, Janille ja Eikalle täydet viisi ***** .

ps. tein samalla reissulla Natalil Lintalan haastattelun, joka on luettavissa lähiaikoina täällä.

Haastattelussa Heikki Paavilainen

Heikki Paavilaisen tapasin lokakuun alkupuolella 2012, Hämeenlinnan teatterissa teatterinjohtajan huoneessa...

Valkeakoskelta kotoisin oleva Heikki on syntynyt 1962 ja horoskooppimerkiltään hän on härkä. Tällä hetkellä hän asuu Lempäälässä.

Mitä harrastat? ”Nyt harrastan hyvin voimakkaasti koiranpennun koulutusta, penty täytti juuri kuusi kuukautta! Koira on tällä hetkellä suurin harrastusintohimoni. Pitempiaikaisiakin harrastuksia tietysti on, mutta nyt viime vuosina lähellä sydäntäni on ollut myös tuo mökki Pälkäneellä. Viime viikonloppuna oli niin märkää, etten saanut perunoita nostettua. Mökki on mun vanha mummola, eli mulla on hyvin vahvat tunnesiteet sinne. Vietin lapsuuteni kaikki kesät siellä mummon kanssa. Siellä tulee nykyäänkin oltua paljon, remonttia tehtyä ja semmoista. Aikaisemminhan mua kiinnosti hevoset ja vanhat mersut, mutta ne on jääny kyllä tässä vuosien myötä. Niin tuo koira, se on sekarotuinen. Edellinen oli kultainennoutaja. Rotukoirilla on kyllä kaikenlaisia vaivoja, ja sitä ennen mulla oli kans sekarotuinen ja sen kanssa ei ollut ikinä mitään ongelmia! Kultainennoutaja menehtyi vanhuuteen helmikuussa ja ensin me päätettiin, että ei oteta sen jälkeen enää koiraa, mutta sitten lapset katseli mua kaksi kuukautta, kun pyörin orpona siinä pihalle, että tuota äijää ei kestä kyllä kukaan jos sillä ei ole koiraa, kun mulla on aina ollut. Sit ne hankki mulle sekarotuisen pennun Kustavista. Isä on puhdas valkoinen paimenkoira ja äiti on monirotuinen. Puolen vuoden aikana oon nähnyt siitä heti sen viisauden. Se on hirveen herkkä koulutettava, siitä on tullut mun kaveri kyllä. Sen nimi on Mimi. Niin, syntymäpäiväni aamuna sain hänet, tuotiin mulle sänkyyn. Ei ollut pahvilaatikossa, mutta rusetti oli kyllä kaulassa”, Heikki kertoo iloisena.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Se on kyllä hirveen vaikeeta määritellä... Mulla ei varsinaisesti ole mitään erityistaitoja. Joku ulkopuolinen pystyisi ehkä hahmottaan paremmin, mutta ei sitä itte oo koskaan sillai aatellut. Oon ottanut vaan haasteita vastaan mitä on tullut, ja toiminut sitten sen mukaan. Kun näin teatterinjohtajana ja ohjaajana kattelee näyttelijöitä, niin aika helposti määrittelee ihmisille niitä erityistaitoja mitä kelläkin on. Niitä on helppo löytää sillai ulkopuolelta, mutta sitten jos katsoo peiliin, ei näe kyllä mitään...”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Voi olla, että on ollut parempikin se, että mä en ole mikään laulaja. Mulla ei ole laulutaitoa enkä laula kyllä missään tilanteessa enää ikinä. En tiiä, että olisko se sitten ollut se, jonka haluisin osata? Kyllähän mä KOM-teatterin vuosinani lauloin paljonkin, totta kai kun Chydenius pisti meidät kaikki laulamaan! Oon jopa levyttänytkin ja laulanut soolon levylle, heh! Mutta en todellakaan tiedä, että olisko se ollut sitten sellainen, jota olisin kaivannut elämässäni enemmän. Ja nuorempana tietysti tanssi, mutta se oli ihan hallinnassa mulla ja siitä pidinkin tosi paljon. Mutta eeeeei, en mä sillai ole oikeestaan jäänyt kaipaamaan kyllä mitään.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Ei ketään, ei kummankaan puolelta löydy. Sukututkimuksissakaan ei ole tullut ketään sellaista vastaan, joka olisi ollut tällä alalla tai minkään muunkaan taiteen alalla. Itse en tosin ole tutkinut asiaa, mutta muut sukulaiset on.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Kyllä mä sähköbassoa soitin silloin KOM-teatterin aikana, soitin bändissä sähköbassoa ja sitten erityisesti Teatteri Eurooppa Nelosen vuosina soitin kuusi vuotta, se oli toinen ammatti siinä. Meillä oli niin paljon ravintolakeikkoja, me soitettiin välillä siinä viisi settiä tanssimusaa.”

Heikki teatterin pihassa / kuva Teatterikärpänen

Miten sitten päädyit teatteriin aikoinaan? ”Vahinkojen kautta! Mä olin hirveen ujo ja hiljainen lapsena, mutta eksyin kaverin mukana sellaiseen improvisointikerhoon joskus 10-vuotiaana ja sitten sitä kautta Valkeakosken kaupunginteatteriin mukaan. Ja vielä siis silloin kun täytin 18 ja olin siinä vaiheessa kauppaopistossa, olin ollut lukiossa mutta vaihdoin sen kauppaopistoon, mulla oli työpaikka katsottuna valmiiksi ja se oli ajokorttia vaille, että olisin ruvennut ajamaan sellaista pakettiautoa. Siinä oli mulle työpaikka, että kun toukokuussa kortin sain, niin se olisi ollut siinä. Mutta sitten kävi niin, että mun hyvä ystäväni sieltä Valkeakoskelta lähti Teakin pääsykokeisiin ja se kysyi multa, että lähde mukaan Helsinkiin, olisi kivempi mennä kahdestaan. Mä lähdin sille sitten kaveriksi sinne ja mä olen vieläkin sillä samalla reissulla! Täytin silloin 18 just, ja mä olen ollut nyt 32 vuotta tällä tiellä. Helvetti. Ja se kaveri ei päässyt sisään... ”

”Olin ollut harrastajateatterissa siellä Valkeakoskella kyllä hyvin paljon ja tykännytkin siellä käydä, oikeestaan se lukion eka vuosi oli mennyt sen takia pieleen, kun lukio oli siinä teatterin vieressä ja aamulla kun mä olin menossa kouluun, niin mä jäinkin notkumaan sinne teatterille ja tekeen valoja ja lavasteita sinne, ja mulla meni ne koulupäivät sitten siellä. Olin siis viettänyt paljon aikaa teatterissa, että siinä mielessä oli kiva lähteä sinne pääsykokeisiin, mutta en hetkeäkään ajatellut edes viimeisessä vaiheessa, että tästä alasta tulisi mun ammattini. En koskaan, ei se ollut mulla vakavasti käynyt mielessä hetkeäkään. Ehkä mä en oo sitä vieläkään oikein tajunnut! Menin siis Teakiin 1980 ja valmistuin sieltä 1984.”

Miten päädyit Ajolähtö-elokuvaan mukaan? ”Mikko Niskanen kuvasi meidät kaikki Teakin pojat silloin, olin vuoden ollut teatterikoulussa. Me kaikki pojat käytiin siellä koekuvauksissa ja sitä kautta se Mikko mut sieltä sitten nappasi. Torikan Timo oli kolmannella vuosikurssilla silloin ja mä olin siis ekalla, ja Tero Niva tuli Viitasaaren harrastajateatterista.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Kyllä se tuolla autopuolella varmaan olisi. Mun isänpuolen suku on erityisen vahvasti autoilijoita täynnä, jo isoisästä lähtien. Isoisänisällä oli jo puunkuljetuskuorma-auto silloin kun ekat autot tuli Karjalaan. Kyllä mäkin siellä autosektorilla varmasti olisin. Mun isä ja isoisä oli molemmat taksikuskeja ja itse olin silloin ne nuoruusvuodet taksikopilla töissä. 12-vuotiaana aloitin jo kesätyöt ja viikonlopputyöt taksin ula-keskuksessa, vastasin siellä puhelimeen. Olin ihan siihen Helsinkiinlähtöön saakka siellä hommissa. Taksia en oo ite koskaan ajanut. Se pitäisi ehkä joskus kuitata, niin olisin sitten kolmannessa polvessa taksikuski. Vielähän sitä kerkee! Lupa pitäisi hankkia. Jossain vaiheessa Lempäälässä, silloin kun mä olin vielä freelancerina Tampereella, oli tosi lähellä se taksihomma. Mulla ei ollut töitä ja yhden taksikuskin kanssa oli puhetta ja se jo sanoikin mulle, että käy ajaan se lupa niin voit ajella hänelle vähän vapaavuoroja. Se oli kyllä tosi lähellä, mutta sitten mulle tuli taas jotain töitä, jotka vei mua sillai ettei se sitten toteutunut.”

Oletko käynyt muita teatterialan opintoja? ”Barcelonassa asuin kaksi kuukautta, kävin siellä commedia dell´arte-kurssin. Tehtiin siellä näytelmä ja harjoiteltiin ja esitettiin se sitten siellä Barcelonassa. Sit mä muutuin itse kouluttavalle puolelle, eli 80-luvulla mä kävin tosi paljon kouluttamassa harrastajanäyttelijöitä viikonloppuisin ja vedin kursseja, se oli yksi sellainen vakituinen homma kans mulla yhdessä vaiheessa.”

Miten se Teatteri Eurooppa Neljä sitten sai alkunsa? ”Pitkä juttu...Olin Teakin kolmoskurssilla kun tehtiin Pirkko Saision Betoniyö KOM-teatteriin, olin siis koulun rinnalla koko sen ajan siellä ja valmistuttuani myös. Se oli kyllä parasta, ihan mielettömän hienot ulkomaanmatkat ja kiertueet meillä oli niiden vuosien aikana, kierrettiin kyllä jokapuolella maapalloa esiintymässä. Sit samaan aikaan siinä 80-luvun aikana tapahtui pari sellaista asiaa, jotka vaikutti tähän Eurooppa Neljän syntyyn. Toinen oli se, että mä olin kuitenkin maalaispoika ja jos oli vapaata, niin mä kävin hevostalleilla Valkeakoskella ja vietin aikaa siellä tallilla lannanhajussa. Se oli niin suuri ristiriita niihin Helsingin taidepiireihin ja teatterikulttuuriin, siellä oli paljon asioita, joita mä en maalaispoikana oppinut niiden vuosien aikana edes ymmärtämään. Mä vierastin sitä korkeakulttuuria ja niitä taidepiirejä jotenkin, ja mulla oli kauhea halu maaseudulle. Sit samoihin aikoihin oli muutaman kaverin kanssa ( Virtasen Jouni, Kankaan Minna ja Ojansivun Kuntsi) haave siitä, että laitetaan oma bändi pystyyn. Mä olin kiertänyt KOMin kanssa Suomea paljon, käytiin esiintymässä isoissa kaupungeissa, joissa oli jo ammattiteatteri valmiiksi ja sit siinä tuli sellainen olo, että Suomessa kaivataan ammattiteatteria, joka kiertäisi nimenomaan pienillä paikkakunnilla. Sitä kautta se syntyi se idea sitten siitä, että perustetaankin oma ryhmä ja me lähdettiin ihan nollasta liikkeelle, meillä ei ollut mitään, ja sattumalta löydettiin sitten se paikka sieltä Saarijärveltä. Järjettömän uhkarohkeaahan se oli, Hesassa kaikki sanoi mua tyhmäksi ja että me tultais vuoden päästä maitojunalla takaisin. Meillä oli kauhee tahtotila ja halu näyttää! Meillä oli kova hinku tehdä ja me aloitettiin se kesäteatterilla siellä ja saatiin siitä sen verran rahaa, että saatiin ostettua keikkabussi ja PA-kamat, ja sit lähdettiin kiertämään. Niinhän siinä sitten kävi, että viiden toimintavuoden jälkeen meillä ylitti liikevaihto yli 5 milj. markkaa. Se oli huikee se nousu, ja se vielä tapahtui laman aikana!” Heikki muistelee.

”´89-95 oli mulla nää Eurooppa Nelosen vuodet. Sit 1996-99 olin freelancerina, tein mm. Elämän suola-nimistä tv-sarjaa Tampereella ja olin myös Tampereen Teatterissa ja Työviksessä, näyttelin ja ohjasin. Ohjasin mm. sen Virgon, joka oli mun eka iso ohjaustyöni. Se tehtiin sinne Rollikkahalliin ja aika monihan siitä porukasta on tällä alalla nykyään.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt kaikissa Suomen teattereissa, käynyt keikalla siis! Ihan jokaisessa Suomen ammattiteatterissa olen käynyt. Joskus laskinkin, että Suomessa oli siihen aikaan jotain vähän yli 400 kuntaa, ja mulla oli niistä käytynä yli 380. Ulkomaillakin on tullut esiinnyttyä Euroopan maista kaikissa muissa paitsi Islannissa, Irlannissa ja Englannissa. No, varsinaisesti näyttelijänä olen ollut KOM-teatterissa, Eurooppa Nelosessa, Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Rauman Kaupunginteatterissa ja sitten täällä Hämeenlinnassa”, Heikki luettelee.

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi, jos lasketaan mukaan kaikki elokuvat ja telkkahommat myös? ”No Ajolähtö ihan sen takia, että se poiki sitten ihan hirveesti kuvauskeikkoja ja lisätöitä kameran eteen. Sitten se ”Pidetty hiljainen mies” oli ihan hemmetin kivaa tehdä, Lampelan Jarmon kanssa yhteistyö on sujunut muutenkin aina tosi hyvin, ja sitten se Maikkarin rikossarja ”Rikospoliisi ei laula”, jossa esitin tappaja Joni Myrskyä. Se oli tosi hieno tehdä, koska sain olla ihan erilaisessa roolissa missä mua on aiemmin totuttu näkemään.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta, jonka olisit aina halunnut tehdä? ”Ei mulla sillai taida kyllä olla, paitsi ehkä Käärmeennahkatakki. Nyt mä oon siihen kyllä jo liian vanha!”

Jos saisit valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Uma Thurman, ehdottomasti. Me oltais todella hyvä pari, olisi se sitten mikä juttu tahansa.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Voi niitä on paljon! Yleensä se on ollut niin, että joku yllättää mut täysin jossain roolissa, et mä en edes osaa odottaa sitä. En osaa kyllä nimetä ketään yksittäistä... Silloin teininä oli pari tapausta, jotka jäi tosin mieleeni hyvin. Äidinkielenopemme vei meitä silloin tällöin Helsinkiin katsomaan näytelmiä. Yksi näytelmä oli KOMin Kolme sisarta, ne pyöri siellä lavalla nahkavaatteissa ja se esitys oli tosi pitkä ja tylsä ja mä aattelin, että mä en mene enää ikinä teatteriin! No se sai mut sitten vielä Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan Othelloa, ja siinä oli päärooleissa Esko Salminen ja Pekka Laiho. Muhun ei kolahtanut niinkään ne, vaan Ofelian roolissa oli Eija Ahvo ja sillä oli teinipoikaan suuri vaikutus, istuin vielä eturivissä silloin.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tarinat, nimenomaan ihmisten tarinat yleensä. Ne on mulle sillai sytyttäviä kyllä.”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä? ”Kyllä se kuuluu asiaan, on sitä sitten menossa lavalle tai kameran eteen. Kyllä siihen kuuluu aina jonkinlainen jännitys, joka sitten purkautuu eri lailla eri tilanteissa, riippuen tietysti siitä, että mitä on menossa tekeen. Kyllä siinä syke aina nousee!”

Mikä on parasta teatterissa? ”Ihmiset ja ihmisten kohtaaminen, sosiaalisuus. Se on parasta ja se on joskus myös raskainta. Parhaimpia hetkiä on ne, kun kollektiivisesti tunnetaan se onnistuminen.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi aina ennen esiintymistä? ”On mulla jotain, esim. just ennen lavallemenoa mulla on oltava sellainen puhaltamishetki jossain kohtaa, eli mun pitää sillai tietoisesti rentouttaa lihakseni. Se ei varmaankaan kestä kymmentä sekuntia pidempään, mutta mun on tehtävä se. Saman mä teen myös silloin, jos olen kameran kanssa tekemisissä. Se on sellainen rutiini, jota en kyllä jätä väliin.”

Tunnistaako ihmiset sinua kadulla ja tulevatko juttelemaan? ”Kyyyyllä, joskus enemmän ja joskus vähemmän, mä olen muutenkin näytellyt viimeisen kymmenen vuoden aikana tosi vähän. Muutamia vuosia sitten kävi niin, että sellainen siltojen alta herännyt kaveri tuli Lempäälän keskustassa mua vastaan ja kysyi, että ”Ootko sä se entinen näyttelijä?” ja mä olin vaan että ”Jesss”, se oli kyl hauskaa ja se oli ihan all right mulle. Periaatteessa mä oon saanut kyllä aina olla aika rauhassa. Pohjanmaan junassa jos menee ravintolavaunuun, niin tulee yleensä aina joku pohjaalaanen, joka on katsonut Talvisodan ja Pohjanmaan ja Lakeuden kutsun, ja sitten on niitäkin, jotka osaa esimerkiksi Talvisodasta mun kaikki repliikit ulkoa. On se kyllä aika hämmentävää kun itse ei muista enää mitään, ja joku tulee siihen eteen ja latelee ne putkeen kaikki”, naurahtaa Heikki.

Kerro joku hauska kommellus! ”Oltiin joskus Ruotsissa keikalla esittämässä Huckleberry Finnin seikkailuja, ja siinä on semmoinen yksi kohtaus, jossa Tom Sawyer sanoo Huckille, että ”Mee tonne sivuun” ja Huck kysyy, että ”Mitä mä teen?”. ”No matki lammasta!” sanoo Tom, ne pojat yrittää tehdä siinä sellaista harhautusta. No meillä oli ulkona tää esitys, Tukholman liepeillä yhdessä puistossa, mä meen siihen näyttämön reunaan sitten määkimään bää bää ja eiku jumankauta semmoinen satapäinen lammaslauma alkaa tulla sieltä pellon yli ja lähtee juoksemaan meitä kohti, valtava lauma! Onneksi siinä oli aita välissä, mutta se oli ihan siinä katsomon vieressä ja voi jessus mikä messu siitä alkoi, kukaan ei kuullut enää mitään repliikkejäkään. Kauhee lauma siinä suoraan mun takana! Jatkettiin siitä sitten, siihen tuli joku kolmas henkilö, joka kysyi multa, että ”Mitä sä täällä teet?” ja mä vastasin, että ”No määä-ääin noitten kanssa!” Kyllä ne elikot siitä sitten rauhottui jossain vaiheessa”, Heikki muistelee naureskellen.

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa, mutta vahingossa imitoin Jukka Virtasta kuulemma välillä, etenkin silloin kun mä ohjaan. Kollegat nauraa mulle aina, että nyt se Virtanen taas on äänessä.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Heh, kun olin menossa vaimoni kanssa hääyötä viettämään, häittemme jälkeen siis, niin mut puettiin Mustanaamioksi. Multa ei kysytty mitään, että mitä mieltä mä olen. Vaimoni oli joskus kuulemma sanonut, että Mustanaamio on jotenkin eroottinen tai seksikäs hahmo. Siksi se!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”No eihän tästä nyt oo pitkääkään aikaa kun mä ”Älä pukeudu päivälliselle”-näytelmässä jouduin paikkaushommiin ja olin yhden päivän naisena korkkareissa ja muissa vetimissä. Jotkut väittää, että näytin ihan hyvältäkin. En mä varmaan tekis mitään erilailla, samalla lailla mä varmaan veisin koiraa ulos ja laittaisin tiskikoneen ja pyykkikoneen päälle. En varmaan itse huomaisi mitään eroa, muiden ihmisten käyttäytymisen kautta varmaankin sitten vasta.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Heti mä mietin jotain tietokonekontaktia ulkoiseen maailmaan, mutta ei se loppupeleissä niin mee. Kyllä mä varmaan ottaisin sinne hyvää seuraa. Jos seura nukkuisi, mä herättäisin. Makkaraa pitäisi olla paljon ja maitoa, ja ehkä varmaan sitten jääkaappikin...” Heikki pohtii.

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä menisin tutkimaan Ranskan hovia, tai sitten ennen Toista maailmansotaa Karjalaan ja Kaukolan kylään, josta mun isoisäni on kotoisin ja isä on syntynyt siellä. Katselisin, että mikä se meininki oli siellä 30-luvulla. Sitten haluaisin palata aikakauteen ennen kännyköitä. Ihmiselon rytmi muuttui täysin kännykäntulon jälkeen, näin se vaan on.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ahneus

Mikä sytyttää sinut? - Ihmiset

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ahneus

Suosikkikirosanasi? - Ei sitä voi sanoa tässä!

Mitä ääntä rakastat? - Lintujen ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Naapurien kiroilua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tuomari

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Minkään firman irtisanoja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - No, mitäs Paavilainen?

ps. Heikki jättää työt Hämeenlinnan teatterin teatterinjohtajana ja uudeksi johtajaksi on valittu Kirsi-Kaisa Sinisalo. Tervetuloa Kirsi-Kaisa! Heikkiä tulee kylläkin ikävä...

Ruostetta ja timantteja / Hämeenlinnan Teatteri

Ruostetta ja timantteja / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys ja ensi-ilta 14.2. 2013, kesto väliaikoineen 2h 30min

Käsikirjoitus Marja Louhija

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Katariina Kuisma-Syrjä, Ushma Karnani, Jani Koskinen, Harri Ekonen, Lasse Sandberg, Heikki Paavilainen ja Lauri Kukkonen

Heikki Paavilainen ja Sinikka Salminen / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Taustaa : Hannu Matti Tyhtilän jäähyväisohjaukseksi valikoitunut "Ruostetta ja timantteja" on hänen vaimonsa Marja Louhijan käsikirjoittama näytelmä joukosta lapsuuden-ja nuoruudenystäviä, jotka kokoontuvat mökille valmistamaan porukasta yksi eläkkeelle. Reissussa käydään läpi elettyä elämää, haaveita tulevasta, pettymyksiä ja toiveita. Porukka on sangen kirjavaa; on mm. himokuntoilija Kunto (Heikki Paavilainen), entinen pappi (Lasse Sandberg), vauhtimimmi Sixties (Katariina Kuisma-Syrjä)...

Plussaa : Lavastus oli kauneimmillaan lyhtyjen valossa ja loi sitä tunnelmaa hämärtyvästä illasta, väliajalta tultaessa valaistus ja näyttämö oli huikean kaunista katsottavaa. Taitavia laulajia teatterissamme on, Katariina Kuisma-Syrjä etenkin pääsi esittelemään oikeutetusti vahvaa ääntään useampaankin otteeseen. Näyttelijäsuorituksista eniten pidin Sinikka Salmisesta, hänen olemuksessaan oli rauhallisuutta ja uudenlaista tyyneyttä, ja hän eleineen oli hyvin paljon roolihahmonsa ikäisen oloinen. Myös Heikki Paavilaista oli kiva nähdä vaihteeksi lavallakin, ja suurimmat tunnekuohut yleisössä nostatti varmaan hänen vuodatuksensa äitinsä taistelusta elämänlangassa kiinni. Heikin roolihahmon poistumisessa näin jonkinlaista symboliikkaa tulevaa ajatellen... Pidin myös siitä, että roolihenkilöistä osa kävi laiturilla puhumassa omia ajatuksiaan. Olen niin tehnyt itsekin joskus. Uusi tuttavuus Ushma Karnani oli pirtsakka väliläiskä!

Johanna Reilin, Harri Ekonen ja Lasse Sandberg / kuva Tommi Kantanen, HML:n  teatteri

Miinusta : Katsomoon istahdin avoimin mielin, koska haluan aina olla näytelmän ja näyttelijöitten puolella esityksen alkaessa, mutta tästä jäi lopulta aika ristiriitaiset aatokset ja fiilis. Aihe sinällään jo ei ollut minua varten, sillä eläkeikään on vielä pitkä aika ja nelikymppisenä en oikein tunnistanut mitään sopivaa ajatusta omaan maailmankuvaani. Nuorten uho "ahneesta sukupolvesta" tuntui jotenkin päälleliimatulta (ja ohjelmanumerohan se tavallaan olinkin), ja muutenkin ohjelmallinen illanvietto tuntui aika kököltä. Lauluja ei mitenkään pohjustettu ja ykskaks vaan ruvettiin laulamaan jotenkin edelliseen lauseeseen liittyvää kappaletta, tuntui oudolta vaikka komeasti laulettiinkin. Tarinassa ei oikeastaan tapahtunut mitään, porukka tuli ja meni milloin mistäkin, juoksi metsään ja tuli takaisin, saunottiin...ja suurimmaksi osaksi istuttiin rivissä tuoleissa tai seisoskeltiin taaempana. Paljon puhetta, liikaa lauluja. Nikon (Lauri Kukkonen) zeitgeist-uho ei oikein iskenyt, ja isänsä Tutun (Jani Koskinen) käymä dialogi korista löytyneestä vanhasta paperista oli liian pitkä. Muutamia epäloogisuuksia jäi häiritsemään, etenkin itkuhälyttimien käyttö, valitusten ja papereiden yllätyslöytyminen ja se, että pystyykö oikeasti vauvaa piilottelemaan? Moni muukin asia jäi häiritsemään, mutta niitä en tohdi mainita tässä sillä en halua tehdä juonipaljastuksia liikaa. Vaikka kuinka yritin nähdä näyttelijät eläkeikäisinä, en onnistunut siinä vaan näin edessäni joukon viisikymppisiä. Sinikka Salmisen vanhentamisessa oli onnistuttu kyllä. Käsiohjelmasta jäin kaipaamaan esityksessä kuultujen kappaleiden nimiä, vieraita olivat lähes kaikki.

Muuta : Kyllä tämä varmaan yleisönsä löytää, mutta itselleni tämä oli aikamoinen pettymys. Hannu Matti Tyhtilän haluan mieluummin muistaa "Seitsemännen portaan enkelin" ohjauksesta kuin tästä. Jotenkin tämä teatterin kevätkausi jää kyllä muiden teattereiden ohjelmistojen jalkoihin, onneksi vierailut pelastavat paljon. Syksylle jää isot odotukset, ja mielestäni olisi aika taas hiukan toisenlaiselle ohjelmistolle näillä kulmilla. Rahkeita on!

Näytelmä junnasi pitkään parissa tähdessä, mutta lopusta pidin kovasti ja tähtiä siten kolme *** .