Herkkua kuin heinänteko / UIT

Herkkua kuin heinänteko / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 9.5. 2019, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Katariina Havukainen, Arttu Kapulainen, Ville Majamaa, Hannes Suominen ja André Wickström
Ohjaus Sari Siikander
Koreografia Mikko Ahti
Musiikin sovitus Roope Löflund ja Jesse Vierelä
Laulujen sanoitus Sami Hintsanen, Timo Kärkkäinen ja Hannu Risku
Kapellimestari Anssi Sopanen
Orkesteri Jean S.
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Elina Riikonen
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Tuire Kerälä

Lavalla : Kai Vaine, Nina Tapio, Sinikka Sokka, Sami Hintsanen, Katariina Havukainen, Panu Vauhkonen, Antti Lang ja Pihla Penttinen sekä tanssijat Emil Hallberg, Jutta Helenius, Katri Mäkinen ja Antton Laine

Koko porukka 

Ensi-iltahulinoihin en tällä kertaa ehtinyt, mutta seuraavana päivänä sitten. Tiedättekö sen fiiliksen, kun varsinaisesti mitään ihmeitä ei päivän aikana ole tapahtunut, mutta siitä huolimatta lähestulkoon kaikki ärsyttää suunnattomasti? Sellainen oli olotila perjantaina Helsinkiin saavuttuani ja vettäkin vihmoi. Viljelimme ystäväni kanssa sarkastisia kommentteja aiheesta kuin aiheesta ja vähän oli sellainen olo, että esityksen on paree olla hyvä jotta huonohkon tuulen saa pyyhkäistyä pois. UIT:n väellä olisi vielä siis mahdollisuus saada vaaka kallistumaan positiivisemmalle puolelle... Suuri vastuu!

 Jotenkin Peacockin lava näytti nyt suuremmalta kuin ennen?! En tiedä miksi. Kävi mielessäni, että ihan kuin olisi laivalla pikkutunneilla katsomassa näyttävää yökerhoshöytä, värikäs drinksu vaan puuttui nenäni edestä. Hyvä oli nimittäinen meininki heti avausnumerossa ja huomaamattani olin vetäissyt jalkaani viihtymishousut. Mikäpä siinä sitten oli ollessa ja istuessa.

 Kun kansallispukuhenkiset naiset tulivat laulamaan Ievan polkan sävelellä täydellisistä Facebook-päivityksistä minä kiroilin hiljaa itsekseni ja mietin, että tässä on kyllä suuri korvamatovaara taas ilmassa. Hetkeä myöhemmin miesporukka lauleli samaa säveltä näppäimistöt kauloillaan ja kiitos vaan, tänään on päässä soinut tirlir littiä nättiä tyttiä ja halituli hippua.

Tanssijat 

 Puolitoistatuntinen mennä heilahti kuin siivillä ja suupielet kyllä vetivät useimmiten ylöspäin, eli paremmalla tuulella poistuttiin kuin mentiin, ja se on hyvä merkki se. Taidokasta tanssia, hauskoja sketsejä (tosin kaikki eivät ihan osuneet meikäläisen nauruhermoon) ja tykkejä biisejä - näistä aineksista oli UIT:n uusin pläjäys tehty. Erityisesti viehätyin Nina Tapiosta sekä Sinikka Sokasta, rotunaisia molemmat ja mikä lavasäteily! Parhaat naurut irrotti Pihla Penttinen (joogahommissa varsinkin), jestas mikä komedienne! Sketsipuolella parasta antia oli puhallutusratsia, jossa poliisi (Panu Vauhkonen) pisti rattijuopumusepäillyn hepun (Antti Lang) suorittamaan mitä viihdyttävämpiä temppuja aina piirakanrypytyksestä lähtien. Entäpä sitten Kai Vaine ja Sami Kuros-imitaatio... Biiseistä eniten kolahti Täydellinen elämä (ilmeisesti tämä?), jossa tanssilavan sykkeessä sydän etsi toista ja moni jäi ilman. Laulunaiheita täynnä. Jean S:n lehmipoikailoittelu oli "ihan jees", muttei tällä kertaa mikään tajunnanräjäyttäjä niin kuin joskus on ollut.

Jean S. 

 Kokonaisuutena varsin onnistunut paketti, vaikka pieniä suvantokohtiakin joukkoon mahtui. Loppunumeron tultua tokaisin seuralaiselleni, että "Nytkö tämä jo loppui!" Aika todellakin kului nopeasti ja olisin voinut katsella hiukan kauemminkin liukkaita lanteita ja heiluvia helmoja, ja Antti Langia seisomassa päällään, lausumassa runoutta ja vetelemässä moonwalkia pitkin estradia. 

 Esityksiä vielä runsaasti edessä, joten kiinnostuneet tsekkaamaan esityspäiviä täältä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!

Tämäkin reissu toteutui yhteistyössä Teatterimatka. fi kanssa - Teatterit yhdestä osoitteesta!

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin / Viikinsaaren Kesäteatteri

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin / Viikinsaaren Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Agapetus
Ohjaus Hanno Eskola
Musiikki Mikko Alatalo
Musiikin sovitus Antti Paranko
Lavastus Markku Mäkiranta
Puvustus Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari

Bändi : Antti Paranko (kapellimestari ja kitara), Aleksi Aromaa (basso), Jussi Liimatainen (koskettimet)  ja Lauri Malin (rummut)

Rooleissa : Kai Vaine, Jarkko Tiainen, Anna Ackerman, Eppu Salminen ja Kaisa Hela

Viirimäki, Himanen ja emäntä 

 Mooonta vuotta sitten tein ensivisiittini Pyynikin Kesäteatteriin katsomaan tätä samaa näytelmää ihan vain siitä syystä, että näkisin miten silloinen suosikkini Kari-Pekka Toivonen juoksentelee munasillaan pitkin pusikoita. Hyvinhän se pyörivä katsomo ja Pyynikin puskat toimivat tässä tarkoituksessa, vähän pakaroita vilkkui ja taas lähti katsomo pyörimään ratkaisevalla hetkellä. Muuta en esityksestä oikein muistakaan. Hyvinkin mahdollinen vilauttelu ei tällä kerralla ollut se suurin houkutin, vaan kokonaisuus idyllisine laivamatkoineen ja mielestäni Suomen teatterikentän ehdottomasti tyylikkäin bändi soittamassa Mikko Alatalon ja Harri Rinteen kynäilemää tuotantoa. Esitin jo aiemmin hiljaisen toiveen, että mukana olisi toivottavasti muutakin kuin huumoriralleja. No, jos mummon ja moukarinheiton laittavat jatkossakin ylipäätään mihinkään mukaan, kostoksi lähden väliajalla pois jos mahdollista.

 Viime kesänä tuli Viikinsaaressa visiteerattua parikin kertaa, kävin nimittäin kurkkimassa harjoituksia ja sitten tietysti katsomassa varsinaisen esityksenkin (Mies joka ei osannut sanoa ei). Nyt oli ensi-illasta ehtinyt vierähtää jo liki kuukausi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Laivamatka ei tällä kertaa mennyt hienoja maisemia ihastellen, vaan keskityin yleiseen höpötykseen sisätiloissa mm. aiheista hanurinsoitto ja ihon nihkeys. Saaressa olimme reippaasti etuajassa ja pääsimme seuraamaan ravintolan terassin aitiopaikalta keppihevoskilpailuja! Voi sitä vauhdin hurmaa ja iloa. Itsehän olisin kompastunut jo siihen matalimpaan esteeseen.

Kaisa Hela ja Eppu Salminen 

 Juu, sananen esityksestäkin, sitähän varten saareen tuli lähdettyä. Aika sekavaa kohellustahan meno on, enkä ihan ollut varma loppupeleissä siitä, oliko tässä nyt päätä eikä häntää. Ja toisaalta, onko sillä nyt kuitenkaan sitten mitään väliä, pääasia että hauskaa on. No, on laivasta myöhästyvää asemapäällikkö Viirimäkeä (Jarkko Tiainen), kesävieras Himasta (Kai Vaine, joka esityspäivänä täytti sopivasti pyöreitä ja vein lämmöllävalitun lahjankin), vankikarkuria (Eppu Salminen) sekä neitokaisia Alli ja Liina (Anna Ackerman ja Kaisa Hela), ja lisäksi poliiseja ja haarniskassa koikkelehtimista. Viirimäki ja Himanen lähtevät motorisoidulla laiturinpätkällä (hauskasti toteutettu tämä) yrittämään vastarannalle, huonoin seurauksin. Uintihommiksi menee ja Himanen luopuu kaikista vaatteistaan, ja ensimmäiset ihastuneet/kauhistuneet huudahdukset kaikuvat katsomosta. Tiettyjä paikkoja peitellään jatkossa sitten mm. salkulla ja leivänkannikalla. Meikäläinen on paljasta pintaa nähnyt teatterissakin jo siihen malliin, ettei oikein tunnu missään enää. Melkeinpä odotti, että jostain puskasta kirmaa Risto Korhonen ilkosillaan ihan muuten vaan näyttämön editse.

 Jatketaan. Himanen löytää tiensä parin neidon hoteisiin, tosin aluksi naiseksi tekeytyvänä itsekin ja yöpissalla käynti melkein narauttaa sankarimme. Lisäksi näemme Allin toimesta varsin näyttävää naisvoimistelua ja tanssikuviota, tietty vähän flossaustakin. Sitten on se möreä-ääninen vankikarkuri ja häntä jahtaavat poliisit ja päänsä totaalisesti sekoittanut asemapäällikkö.

Anna Ackerman ja Kai Vaine 

 Esityksen suola ja sokeri on kyllä sitten Mikko Alatalon tuotannon monipuoliset sovitukset, ja mukana oli monta kappaletta, joita en ollut aiemmin edes kuullut. Kuten jo tuli mainittua, monessakin mielessä sangen tyylitajuinen bändi (katsokaa nyt allaolevaa kuvaakin!) kruunaa koko paketin. Viiksistä olisi tullut vielä plussaa, mutta aina ei voi voittaa. Valitettavasti mukaani tarttui sitten parikin korvamatoa, joista ei olisi ollut niin väliä. Toinen on "Leuhkat eväät" ja toinen "Jolsa jätkä", joista jälkimmäinen voisi olla Popedan tuotantoa. Näen jo mielessäni Paten vetämässä "tässä tulee jolsa jätkä, väännetäänkö kättä.." toinen jalka nostettuna kajarin päälle niin, että haarus on mahdollisimman hyvin näytillä. Väliajalla kävin tilaamassa kanttiinintäti Gekolta pullan sanoilla "anna mulle yksi pulla, anna yksi pullistasi mulle". Ei antanut, mutta möi.

Antti Paranko, Lauri Malin, Jussi Liimatainen ja Aleksi Aromaa (ja se hanurikin) 

 Missään nimessä tämä ei ollut hukkareissu, sillä aina kun paikalta poistuu hymyillen eikä otsa kurtussa, on jotain tehty oikein. Varsin onnistunut kesäteatterireissu siis. Kiiruhdimme esityksestä vielä illaksi Tampereen Komediateatterille, mutta se on taas toinen juttu se.

 Esityskausi jatkuu 11.8. asti, joten hyvin ehtii vielä Viikinsaareen tsekkaamaan iloisen menon ja parhaat pakarat. Lisäinfoa tästä näin. Edestakainen laivamatkahan kuuluu sitten lipun hintaan.

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren Kesäteatteri!)

13. tunti / Teatteri Vapaa Vyöhyke

13. tunti / Teatteri Vapaa Vyöhyke

Ensi-ilta 27.1. 2017, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Konsepti ja käsikirjoitus Lija Fischer, Maija Linturi ja Henna Tanskanen
Ohjaus ja esitysdramaturgia Lija Fischer
Skenografia Sanna Levo
Nukketeatteri Maija Linturi
Valosuunnittelu Lauri Lundahl
Äänisuunnittelu Jussi Österman
Koreografia Leena Harjunpää

Esiintyjät : Aleksi Holkko, Leena Harjunpää, Onni Hämäläinen, Maija Linturi, Ilona Pukkila, Pauliina Palo, Jussi-Pekka Parviainen, Sanna Ristaniemi, Henna Tanskanen, Kai Vaine, Heikki Mahlamäki, Katri Tihilä ja Emma Vanninen

 Sille illalle oli aluksi ihan muita suunnitelmia (teatteriin liittyviä toki nekin), mutta sitten sain kutsun katsomaan immersiivistä teatteria ja samalla koekaniiniksi 13. tunti - esityksen ennakkonäytökseen. Minulla ei ollut mitään hajua ensinnäkään siitä, mitä tarkoittaa "immersiivinen" eikä esityspaikka kartan perusteella soitellut kellojani lainkaan. Oli lähdettävä pienelle tutkimusretkelle vailla mitään tietoa siitä, mitä on luvassa. Aika parhautta, eikö! Sen tiesin, että esityksen aikana saisi liikkua vapaasti tilasta toiseen ja päättää itse siitä, mitä ja miten katsoo (vai katsooko ollenkaan).

 Hyppäsin hyvissä ajoin 9:n ratikkaan ja suunnitelmissani oli jäädä Jämsänkadun pysäkillä pois. Paniikki meinasi iskeä, kun ulkona oli pimeää kuin Mordorissa ja raitiovaunun pysäkkitaulut näyttivät jatkuvalla syötöllä pelkkää Sturenkatua. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olin! Onneksi kännykän karttahaku pelasti tälläkin kertaa ja onnistuin jäämään kyydistä pois juuri oikealla pysäkillä. Muillekin tämä tiedoksi : Jämsänkadun pysäkiltä alas ja oikealle, ja työmaa-aidan vierustaa esityksen opasteita seuraten. Opasteista oli suuri apu ja ne toimivat ikään kuin henkisenä tukena sille, että olin oikealla suunnalla. Seinällä oli valtava esityksen hieno logo ja sen keskellä ovi, josta rohkeasti astuin sisään. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Takin sai jättää narikkaan, ja kannattaa muuten jättää kassinsa/laukkunsa/reppunsa sinne myös. Esityksen aikana ne olisivat vain tiellä.

 Porukkaa alkoi kerääntyä lämpiöön enemmänkin. Tunnelma oli kutkuttava tyyliin "mitäköhän tässä on nyt tultu oikein katsomaan". Pöydältä sai valita itselleen kullanvärisen naamion, joka sitten puettaisi kasvojen peitoksi esityksen alettua. Naamioita on eri mallisia (niin kuin kasvojakin), kannattaa kokeilla mallaako. Itse en tietenkään sovittanut sitä ennalta ja se kostautui sitten myöhemmässä vaiheessa. Näin kyllä hyvin eteeni ja sivuille, mutta jalkojani en nähnyt ollenkaan ja muutaman kerran astelin harhaan ja törmäilin oviaukkoihin ja vähän lavasteisiinkin. Loppupuolella myös hikeä pukkasi, niin kuin nyt ei olisi tarpeeksi kuumottavaa ollut muutenkin.

Ennen h-hetkeä meille annettiin vielä muutama ohje. Kuvata ei saisi eikä muutenkaan taltioida mitään, eli kännykät kiinni ja taskuun. Puhua ei saisi, ja parhaiten koko hommasta saisi irti liikumalla yksin (ei siis kaverin kanssa kylki kyljessä paikasta toiseen nyhräten). No, tuota pelkoa ei minulla ollut kun muutenkin olin yksin liikkeellä. Jännästi tuli kuitenkin myöhemmin huomattua, että tiettyjen katsojien kanssa osuin joihinkin huoneisiin aina samaan aikaan.

"Olipa kerran..."

... ja sitten menoksi. Yksi kerrallaan meidät ohjattiin esitystilaan, kahdesta eri suunnasta. Esitystilana toimi lukuisa määrä eri tavoin lavastettuja huoneita, joissa tapahtui ja ei tapahtunut, ihan sen mukaan miten itse osui paikalle. Vinkiksi voi sanoa, että kannattaa rohkeasti istahtaa välillä paikoilleen, sillä minä hetkenä tahansa viereen voi tulla joku, ja sitten alkaakin tapahtumien vyöry. Ensimmäisellä "kierroksella" en tainnut kaikkia esiintyjiä edes nähdä, mokomat kun riensivät paikasta toiseen tai kiersimme vastakkaisiin suuntiin. Puhumattomuus ja naamioiden peittämien kasvojen määrä oli jotenkin kuumottavaa. Kuin olisi liikkunut keskellä Laura Braniganin "Self Control"-videota tai omassa absurdissa unessaan, jossa Punahilkka yrittää saada baarista seuraa itselleen. Kävi ilmi, että ainakin kolmiodraamaa on ilmassa ja jossain on meneillään äreät bileet, paljasta pintaa ja toisiinsa kiihkeinä liimaantuvia ihoja.

Avoin mieli ja uteliaisuus on tässä valttia. Tutki, kosketa, mene rohkeasti lähemmäs. Jos joku katsoo sinua peilin kautta silmiin ja tekee sanattoman ehdotuksen, ota se vastaan. Jos joku nappaa kädestäsi ja haluaa viedä mukanaan, mene. Muutamaan kertaan olin esiintyjän kanssa samassa tilassa kaksin, kokemus oli hyvin intiimi ja tuli sellainen fiilis, että minullapa on nyt salaisuus, jota muut eivät tiedä.

 Kaikenlaista tuli kokeiltua 13. tunnin aikana. Tuli pelattua yksin ja yhdessä, maistettua, siliteltyä, nostettua ja laskettua, kurkistettua, hymyiltyä, tuijotettua, haistettua, juotua, kastettua, nojailtua, ihmeteltyä, etsittyä. Paljon enemmänkin olisi voinut tehdä, olisi voinut olla uteliaampi ja rohkeampi. Tuntui siltä, että jäi paljon havaitsematta ja kokematta, kun jämähti liian pitkäksi ajaksi tiettyyn paikkaan ja tiettyjä hahmoja seuraamaan. Mutta niinhän se menee muutenkin ; minä olen täällä ja jossain toisaalla tapahtuu jotain takuulla kiinnostavampaa. Jatkuvasti sai pähkäillä, että lähteäkö vai jäädä. "Vaan entä jos sillä aikaa...?"

 Lopetus oli vaikuttava. Naamiot riisuttiin ja katseita vaihdettiin. Sanattomuus säilyi. Oli jotenkin puhdistunut olo, takaisin narikalle mennessä oli outoa kuulla jälleen puhetta. Taika oli murtunut.

 Parasta tässä oli unenkaltainen tunnelma ja ennalta-arvaamattomuus sekä katsojan oma kokemus. Jokaiselle itse tila, hahmot ja tapahtumat avautuvat varmaankin eri tavalla. Kummasti kutkuttelisi mennä kokemaan tämä uudestaankin! Erittäin mielenkiintoista. Tämänkaltaiset jutut pitävät kaltaiseni hc-teatterikävijän mielenkiintoa yllä takuulla, kun esitystä ei katsota eikä myöskään esitetä perinteisin keinoin. Erittäin tervetullut konsepti tämä, toivottavasti lisää on luvassa.

 Mukana oli muutama tyyppi, joita olen aiemminkin lavalla nähnyt (Henna Tanskanen, Kai Vaine, Ilona Pukkila, Aleksi Holkko ja Jussi-Pekka Parviainen) ja heidät näki tavallaan uusin silmin. Varmasti palkitsevaa itse esiintyjillekin tämänkaltainen toimintamuoto.

Tästä sisään (kuva napattu teatterin sivulta) 

Jos mielenkiintosi heräsi (ja sehän heräsi!), tsekkaa lisätietoja tästä linkistä. Esityskausi jatkuu helmikuun loppupuolelle.

Esityskuvat (c) Kristiina Männikkö

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos lipusta Teatteri Vapaa Vyöhyke!)

Haastattelussa Kai Vaine

Kai Vaine tuli treffattua elokuussa 2012 Lahden Kaupunginteatterissa, Hair-musikaalin harjoitusten tauolla. Haastattelusta on todellakin jo yli vuosi vierähtänyt, mutta hyvää kannattaa odottaa!

Helsinkiläinen Kai on syntynyt 1978 ja horoskooppimerkiltään hän on rapu.

Mitä harrastat? ”Mitäköhän mä ehdin tässä välissä oikein harrastaan...no purjehdusta, lenkkeilyä, joogaa. Ihan 0-vuotiaasta asti olen ollut veneilemässä, joten kaikki kesät, jos vain suinkin mahdollista, tulee vietettyä veneessä”, Kai kertoo.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ja minkä taidon haluaisit osata? ”Nää on aina vähän hankalia...Mitäköhän ne nyt sitten olisi? No tanssi, laulu, kitaransoitto olkoon mun taitojani. Mä oon pianoa soittanut pienenä ja muutaman vuoden soitin, mut sit se vaan jäi jotenkin. Jos olisi aikaa, niin voisin sen taidon kyllä opetella uudelleen!”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Isoisäni oli lavastaja, hän on todennäköisesti ainoa joka on suvustani taiteellisella alalla.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Valmistuin teatteritaiteen maisteriksi 2006 Nätystä, pääsin ensiyrittämällä sisään. Hain myös Teakiin vuotta ennen Nätyyn pääsemistäni, en hakenut sinne sitten enää uudelleen kun pääsin Tampereelle. Muita alaan liittyviä opintoja mulla ei oo, elämänkoulu vaan...”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Kaverini oli Ilves-teatterissa, se on helsinkiläinen harrastajateatteri, ja sanoi että mun olis syytä tulla mukaan. Se kertoi, että niillä on pääsykokeet tulossa ja että mun kantsis hakea, sillä varmaan tykkäisin. Siitä se sitten lähti!”

”Koulussa meillä oli ala-asteella jotain Lumikkia ja sellaista, mut ei meillä ollu oikein mitään kunnon näytelmäkerhojakaan ja musta tuli lisäksi kauheen ujo kun olin jotain 10-vuotias. Ei toi esiintyminen ollut sillai mun juttuni silloin, mua kiinnosti ihan muut asiat. Sit se vaan rupes jossain vaiheessa selkiimään, että hetkinen, tässähän olis sellainen asia mitä haluaisi tehdä! Kyllä mä aina oon ollu niinku tarinankertoja ja en mä oo istunu hissun kissun vaan sivussa seuraamassa muiden juttuja, että kyllä tämä aika luontaisesti sitten meni kun tajusin hakeutua teatteriin. Se tuntui heti omalta paikalta!”

Kai Vaine / kuva Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä tällä hetkellä? ”Jaa-a. Mä ainakin haluun ymmärtää ja oppia ymmärtämään ihmistä, et miksi se käyttäytyy tietyllä tavalla. Se on tosi kiinnostavaa, ja sitten varmaan on myös se, että mä oon ehkä jostain syvältä aika laiska ja tässä ammatissa ei pysty päästämään itteensä helpolla. Tässä pysyy tavallaan liikkeessä koko ajan! Välillä tuntuu siltä, että tässä pysyy tosi hyvin niinku automaattisesti vireessä. Jos aattelee tollai itsekkäitä syitä... Mutta oonhan mä aina ollu joukkuepelaaja, haluan yhdessä tehdä ja jakaa asioita ja tässähän se on konkreettisimmillaan”, Kai summaa.

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Se on kyllä toooosi kaukana...Kyllä sitä välillä miettii et taas pitää lähtee tonne, mut sit kun laittaa siihen rinnalle jotain et minne muualle sitä sitten mieluummin menisi, niin ei oo kyllä vaihtoehtoja. Joskus myöhemmin ehkä voisin kuvitella olevani vaikkapa veneenrakentaja. Semmoisen koulun mä haluaisin käydä kyllä! Kirkkonummella ainakin on yksi. Kolmivuotinen koulutus, se olisi tosi kiinnostavaa mutta missä ihmeen välissä mä sen nyt muka kerkeisin?”

Oletko ollut muissa töissä aiemmin? ”Mä oon ollut joskus nuoruudessa kaikennäköisissä pätkähommissa. Kaverin faijan maahantuontifirmassa olin monena kesänä ja sithän mä asuin Tukholmassa vuonna 2000. Tein erilaisia pätkähommia ja luin samalla yliopiston pääsykokeisiin Helsinkiin... Onhan niitä vaikka mitä pikkujobeja, mut ei mitään sillai pitempiaikaista, et voisin sanoa vaikka tehneeni sivutöitä optikkona”, Kai nauraa.

Onko sinulla omia esikuvia? ”Ei oo ketään sellaista tosi selkeetä esikuvaa, mut sit on tosi paljon sellasia aivan loistavia. Ulkomaisista ehkä Gary Oldman, se on aina pettämätön ja tekee tosi hienosti kyllä. Samalla viivalla on niin monta muutakin, mutta mainitaan nyt se. Meryl Streep on myös aika uskomaton. Suomalaisista en oikein osaa sanoo ketään … paitsi Lasse Sandberg!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”No Marlon Brando varmaan. Mitä oon lukenut ihmisten elämäkertoja, niin se on varmaan vastanäyttelijänä aika semmoinen ”mielenkiintoinen” … Lisäksi haluan lähettää terveisiä Santanderin katuteatteriin Eero Aholle.”

Olit useamman vuoden Hämeenlinnan teatterissa kiinnityksellä. Mitkä ovat siltä ajalta mieleenpainuvimmat roolityösi? ”Joo Nätystähän mä tulin suoraan Hämeenlinnaan. Heikko esitys-näytelmän Tuomas oli ehkä parhaimpia roolitöitäni siellä. Ei, ei ollu se ”Erkkaa lapaan” se kingein, sen voisi kyl tehdä koska vaan uusiksi hehehhe. Voi herranjumala, se jos mikä oli kovaa kamaa! Sitä nauretaan vielä pitkään... ”Riisuttu mestari” ja siinä Mika Myllylän rooli oli hyvä kans, se oli enemmän sellainen tapahtuma ja olihan se teatterillisestikin varmaan ihan voimakas kokemus. ”Iso paha susi”, sitä oli tosi hauska tehdä myös.”

Entäs se ”Kaksi kuningasta”, mistäs se sai alkunsa? ”En mä oikein tiedä mistä se lähti liikkeelle, mutta Paavilaisen Heikki sanoi, että tuossa olisi sellainen paikka että siihen voisi tehdä jonkun pienen jutun, ohjaaja ja yksi näyttelijä ehkä. Monologi oli mulla aluksi mielessä, mut sit mä aattelin että olisko sittenkin mahdollista tehdä jonkun kanssa kahdestaan. Mä ite sitten kasasin sen työryhmän. Niko Rajala oli se toinen näyttelijä siinä. Sen ohjasi silloinen Masi Eskolin, nyt hän on vaihtanut nimeään ja on Vihtori Rämä. Me tehtiin se kaikki alusta loppuun itse. Se oli kyllä todella hieno kokemus! Se on kyl vahvimpia juttuja missä mä oon ollu koskaan messissä! Muistan kun Teatterikesästä oli väkeä katsomassa sitä ja se oltas laitettu tanssipuolelle. Teatteripuolelle se olisi kuulunut ehdottomasti, mun mielestä sitä ei olisi pitänyt laittaa tanssipuolelle, vaikka se liikkeeseen vahvasti nojasikin. Mä pidän tommosista jutuista ehdottomasti, noi tekee niinku ammatillisesti pirun hyvää. Se on sit eri asia kuinka niitä katsoo. Mun mielestä kaikenlaista pitäisi olla näissäkin taloissa, ei noissa oo yhtä tapaa tulkita! Tommonen juttu voi aluksi tuntua, että on hankalalukuinen, mut sit kumminkin antaa erilaisia tunnelmia. Ei kaiken tarvitse olla aina valmiiksipureskeltua!”

”Hämeenlinnassa olin siis kiinnityksellä ja sen jälkeen olin freelancerina. Kävin tekemässä Lappeenrannassa Lucas Moodyssonin ”Kimpassa” ja sit sen Vihtori Rämän ohjauksessa Kokkolassa yhden kantaesityksen, jonka nimi oli ”Unelmista suurin”. Olli Mäki oli siinä roolihahmoni nimi, se oli kiva rooli, pääsi huiskimaan siinä oikein kunnolla pari tuntia. Sit olin Pyynikillä Häräntappoaseessa mukana ja Ronja Ryövärintyttäressä Suomenlinnassa, se oli tosi kiva kesä se 2011. Tällä hetkellä oon siis kiinnityksellä Lahden Kaupunginteatterissa ainakin tän kauden.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei nyt tuu kyllä äkkiseltään yhtään mitään mieleen, et ei varmaan sit oo mitään sellaista jonka välttämättä haluis päästä tekeen.”

Kai ja komiat roolikuteet 

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Voi monta kertaa... Joskus kun on just astumassa näyttämölle tai joskus enskarissa saattaa tulla tai kerkee just miettiin sitä, mitä on menossa tekeen tai joku vaikea kohtaus tulossa niin siinä saattaa käydä niin, että miettii ”ei jumalauta, kyllä tässä vois jotenkin helpommallakin päästä”. Mut sit kun astut lavalle, niin kaikkihan menee just niinku nappiin. Se on se pieni hetki ennen kuin menee lavalle, ja eiku sekaan vaan!”

Mikä on parasta työssäsi? ”Ihmiset. Saa olla hyvinkin pitkälti semmoisten ihmisten ympäröimänä, jotka on kiinnostuneita samanlaisista asioista elämässä, toimivia ajattelevia ihmisiä. Tää on loputtoman haasteellinen ja mielenkiintoinen homma ja ryhmätyö; ainoo asia millä me ihmiskunnassa päästään eteen päin on se, että hyväksytään toisemme ja lähdetään yhdessä eteen päin eikä koko ajan kinata vastaan!” julistaa Kai.

Entä miinuspuolia? ”Ihmiset. Heh, ei vaan. Aikatauluasiat, onhan tos aika paljon hommaa kun aattelee, että klo 10-22 menee karrikoidusti maanantaista lauantaihin, niin on se kyllä aika heviä. Toi edestakaisin suhaaminen Lahden ja Helsingin välillä ei haittaa mua ollenkaan. Siinä hiljenee hyvin ja saa ajatukset sopivasti laskeutumaan. Aamulla laskeutuu sen matkan aikana hyvin mihin on menossa ja näytöksen jälkeen myös toisinpäin. Laskeudut tavallaan roolista ja siitä kaikesta hössötyksestä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki on mulle kyllä aika iso inspiraation lähde. Meri. Usein myös vastanäyttelijät ja toiset ihmiset yleensä.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Se riippuu hirveesti siitä jutusta kyllä. Se menee myös vähän kausittain...ja siitä että millainen vire itellä on päällä. Jos on vähän unisempi vaihe, niin jännittää se et jos ei saa itteensä tavallaan hereille, syttymään. Se jännitys ilmenee mulla sillai, että vatsasta tuntuu ja sit hengityksen päälle tulee tavallaan sellainen paino.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita harjoitat ennen näyttämölle menoa? ”Ei oo kyl yhtäkään juttua minkä olisin tehnyt aina. Se on aika produktiokohtaista, et jos on paljon tekstiä niin käyn tekstiä läpi ja niin edelleen. Toiset jutut vaatii enemmän sellaista fyysistä lämmittelyä ja mä muutenkin pyrin välttään kaikkee sellaista, että jos se ”joku juttu” vietäs multa pois niin olisin aseeton kokonaan. Ei tekisi mitään sabluunoita, joiden mukaan se aina menisi. Mulle ne luo sellaista epävarmuutta, et on olemassa ulkoisia tekijöitä, joihin ei pysty mukamas vaikuttaan tässä. Mieluummin niin päin, että olosuhteista huolimatta pystyy tekeen samaa jälkeä.”

Olet myös tv:stä tuttu. Tunnistaako ihmiset sinua kadulla ja tulevatko juttelemaan? ”Joskus tulee silloin tällöin, mut aika rauhaksiin saa kyllä mennä. Teatterijuttujen pohjaltakin tunnistetaan joskus, mut useimmiten niin päin, että ”sä oot tosi tutun näköinen, et mistä sä oikein oot.”

Kerro joku hauska kommellus? ”Pokkahan meillä petti Sandbergin Lassen kanssa aina siinä ”Isossa pahassa sudessa” ja joka kerta siinä yhdessä ja samassa kohtauksessa. Me keksittiin joka kerta uutta viritystä siihen ja se pokka ei pysyny kyl ikinä! Susi makaa ”mummona” vuoteessa ja mummo itse tuli paikalle ja ihmetteli, että miksi mulla on noin isot korvat. Siitä se lähti ihan lapasesta se homma sit! Lappeenrannassa kävi kerran sillai, että mä oon näyttämöllä ja istun sängyllä ja vastanäyttelijän pitäs tulla samantien lavalle ja aloittaa kohtaus kysymällä multa jotain. Kun valo syttyy, mä tajuan et se toinen ei oo siinä ja iso näyttämö ja ei kuulu ketään. Kuluu varmaan jotain 15 sekuntia ja sit mä rupeen meneen pitkäkseni siihen sängylle ja ajattelen, et ”Voi hitto, toivottavasti joku tulee kohta laittaan poikki tän, et enhän mäkään tässä voi alkaa mitään improamaan yksin!” Kaikki mitä tekisin..ei sitä voisi jälkeen päin mitenkään perustella sit kuitenkaan. Nousin taas istumaan ja sit mä kuulin sieltä kaukaa portaista juoksuaskelia ja ne pysähtyy sinne takanäyttämölle. Mä mietin taas, et eihän täs oo mitään järkeä, et mihin se nyt taas jäi! Ajallisesti se tuntui kyllä tunnilta, oikeesti siinä meni joku minuutti ehkä. Se tyyppi oli pukkarista lähtenyt juoksemaan ja kattonut juorusta, et ei ookkaan hänen kohtaus sittenkään ja sit muut patisti että äkkiä lavalle siitä!”

”Ja sit Pyynikillähän kaatui se puu. Oli päiväesitys ja viimeinen esityspäivä, sattui oleen se pyörivä katsomo just toiseen suuntaan ja se puu kaatui sen katsomon päälle mutta taakse. Jos se olisi ollut toisinpäin, niin se olisi tullut kolmeen-neljään ekaan riviin se koko hoito. Siinä olisi käynyt tosi huonosti, joku olisi varmaan päässyt hengestään. Se oli kyllä ihan hillittömän kokoinen puu! Se tuli läpi meidän pukkarista, katon läpi tuli osa. Ja se iltanäytöshän muuten vedettiin, vaikka ensin näytti siltä että tää oli tässä. Hurjaa!” muistelee Kai.

Kerro joku hyvä muisto? ”Teatteriin liittyen varmaan vahvimpia muistoja oli se kun pääsi kouluun, sillä mentiin kyllä pitkään.Voi voi kun sitä juhlittiin!”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain? ”Kyllä varmasti, mutta ei oo sellaista vahvaa pöytälaatikkotavaraa vielä olemassa, mutta suunnitelmissa olisi, ja teatteriin liittyen tietenkin.”

Kerro vähän tulevista rooleistasi. ”Hairissa olen nyt syksystä alkaen ja sit Syntynyt Lahteen. Keväällä tulee Niskavuoren naiset, ja siinä olen mukana. Myös tv-juttuja on tulossa, mutta niistä en voi kertoa sen enempää.” (Lisätty elokuussa 2013 : Nyt kuvaan Uutta päivää ja Ylelle tv-elokuvaa, josta en voi kertoa enempää. Nyt syksyllä pitäisi alkaa Maikkarilla ”Nymfit”, jossa näyttelen rikospoliisia. Tulossa on myös elokuva ”Ei kiitos”, jossa näyttelen toista miespääroolia.)

Onko sinulla mottoa? ”Kaikki on väännettävissä.”

Mistä haaveilet? ”Maailmanympäripurjehduksesta perheen kanssa. Siinä olisi sellainen pieni haaste..”

Osaatko imitoida ketään? ”No Jopea! (naurua) Ehe-ehe! Se on kyllä ihan ehdoton!”

Jos saisit viettää päivän naisena, niin mitä tekisit? ”Menisin varmaan saunaan uimahalliin. Sinnehän mä tietysti menisin! No perkele! Siellähän se olisi oikein hyvä viettää aikaa!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ”IPadin varmaan ottaisin, mut jos siel ei oo kenttää... sehän pitää sisällään kirjatkin nykyään. Ottaisin tietysti myös mun rakkaan avopuolisoni mukaan. Jaa jos se nukkuis? No mä herättäisin sen, et nyt ei kuule nukuta. Anthony and the Johnsonsin musiikkia. Eväspuolelta suklaata ja valkoviiniä, voi niillä kyllä pärjäisi!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Elämä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Halpamainen

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ahtaus

Suosikkikirosanasi? - Vittu se varmaan on, perkele! (eli kumpikohan nyt sitten, heh...)

Mitä ääntä rakastat? - Meren kohinaa

Mitä ääntä inhoat? - Herätyskelloa

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Erkkaa lapaan ja omat juomat mukaan! Olishan se mukavaa, jos se toivottaisi tervetulleeksi ja sanoisi, että ”Pidot vaan paranee!”

Niskavuoren naiset / Lahden Kaupunginteatteri

Niskavuoren naiset / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 19.1. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa : Mirja Räty, Kai Vaine, Elsa Saisio, Anna Vihanto, Liisa Loponen, Anna Pukkila, Markku Haussila, Maija Rissanen, Timo Välisaari, Kai Kokko, Maarit Peltomaa, Aki Raiskio, Jorma Helminen, Lumikki Väinämö, Aada Himanen/Venla Vihanto ja Pinja Vuorinen/Elina Assiep

kuvat Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri

Taustaa : Hella Wuolijoen "Niskavuoren naiset" ilmestyi jo 1933, eli tasan 80 vuotta sitten. Suomalainen mieli on kuitenkin kuin kallio, joka ei siinä ajassa juuri mihinkään muutu, ja siten sen teemat ovat edelleen ajankohtaisia ja osa suomalaista sielunmaisemaa. Yhteisön paine, rakkauden kaipuu, jalat alta vievä intohimo, pettymys, raastava mustasukkaisuus... Esitys on tosin sijoitettu nyt 50-luvulle, jolloin ohjaaja Miika Murasen mukaan se on saatu meitä hiukan lähemmäksi. Juonihan menee niin, että kylälle saapuu nuori ja kaunis opettajatar Ilona (Maija Rissanen) , jolla tuntuu olevan omaa tahtoa ja mieltä enemmän kuin muiden soisi hänellä olevan. Mokoma kevytkenkäinen naikkonen; pukeutuu housupukuun ja harrastaa öisiä kävelyretkiä yksin, eikä ole kiinnostunut liittymään kaikenmaailman kylätoimikuntiinkaan. Näytelmäkerhohan on jo kaiken huippu! Raikas tuulahdus siis, aikalailla jämähtäneeltä meno kylällä vaikuttaakin... Niskavuoren Aarnen (Kai Vaine) ja Ilonan katseet kohtaavat, ja se onkin menoa sitten. Aarne on perheellinen mies, on Martta (Elsa Saisio) ja ihanat lapset, mutta hän on kuitenkin myös isänsä poika. Niskavuoren vanha emäntä Loviisa (Mirja Räty) on aikoinaan naitu taloon rahojensa vuoksi ja kokenut karvaita pettymyksiä rakkaudettomassa liitossa, nyt itsensä kovettaneena pitää Niskavuoren kulisseja kaikin keinoin pystyssä. "Ei tästä talosta ennenkään ole miesten perään lähdetty!" Aarne on kahden tulen välissä. Valitseeko hän suvun paineen alla perhe-elämän, josta intohimon liekki on sammunut aikaa sitten, vai valitseeko hän Ilonan ja vapauden? 

kuva Lauri Rotko

Plussaa : Pidin alkuasetelmasta jo heti kättelyssä, ennen kuin esitys ehti edes virallisesti alkaa. Näyttelijät istuivat pareittain penkeillä, oli herttaista ja ihanaa ja sitten alkoikin viima käymään ja tuli ns. lunta tupaan. Katsomossakin tuli vähän kylmä. Tässä esityksessä käytettiin myös Rajaton-lauluyhtyeen lauluja ja instumentaaliversioitakin kappaleista. Lauluja korostettiin tanssin keinoin ja liikekieli oli runollista ja kaunista. Koreografiasta vastaaville ohjaaja Muraselle ja Reetta-Kaisa Ilekselle peukku ylös. Erityisen hieno ja pysäyttävä kohtaus oli se, missä naisryhmä alushameissaan tanssi ja lauloi tuskaansa ulos tyhjän aviovuoteen ympärillä. Rintaa raastava tunne oli käsinkosketeltavissa kyllä. Alussa vietettiin perinteisiä Loviisanpäiviä kahvittelun merkeissä, naiset istuivat nutturoisaan siveinä rivissä kupposet käsissään, miehet sen sijaan riehakoivat ja pistivät jalalla koreasti toisessa huoneessa ja otettiin siinä vähän miestä väkevämpääkin samalla. Kaiken tämän keskelle saapuu Ilona hiukset valtoimenaan, vaaleassa liehuvassa mekossaan ja tietäähän sen miten siinä käy. Jännää symboliikkaa oli kyllä, jättikokoisia sydänpipareita hiljaa mutustellaan ja murretaan pieniä paloja, lopulta pistetään sydän puoliksi ja murskataan pieniksi siruiksi lattialle. Loviisa häärää hopea-astioiden keskellä, hypistelee kynttilänjalkoja ja lisää koruja kaulaansa koko ajan. Vaurautta on ja kaikenlaista hienoa tavaraa on, kulissit ovat siis kunnossa ja mammonasta ei ole pulaa. Rakkaudesta ja intohimosta sen sijaan on pulaa, mutta ei Ilonan ja Aarnen välillä. Näiden kahden välillä kipinöi ja aistikasta menoa on lakanoiden välissä. Martta piehtaroi yksistään omissa lakanoissaan... Ennen väliaikaa nähtiin hieno kohtaus, jossa Martta turkissaan pedon lailla hyökkää rakastavaisten välistä mutta nämä tästä viis veisaavat, vaan kietoutuvat toisiinsa entistä tiukemmin. Naisilta etenkin upeita roolitöitä! Elsa Saisio oli uskomaton! Suorastaan huikea Martta, vahva lauluääni kantoi takuulla salin takaseinään asti ja mykisti katsojat tunnepitoisuudellaan. Ihmeellisesti sitä vaihtoi puolta katsojana, ei oikein aina ollut ihan varma että kenen puolella oli. Tärkeintä lie kai kuunnella sydämensä ääntä, vaikka joutuisi tekemään raskaita ja vaikeita päätöksiä. On sitä itse kukin välillä joutunut punnitsemaan, että kumpi painaa vaakakupissa enemmän, järki vaiko tunteet, vaikkei mitään kolmiodraamoja sentään ole aiheutettukaan... Jotenkin kävi sääliksi se Simolan isäntäkin (Timo Välisaari), kukkapuskat senkun suurenivat ja varmasti oli mukava mies hän, mutta kun ei kipinöi niin ei kipinöi. Minkäs teet. Mieleeni jäi vielä sekin, miten lapset leikkivät viattomia leikkejään, turkki päällä kontataan lattialla ja hoetaan Aarnea. Voi pieniä! Ilonan tunnustus ”kuulusteluissa” jäi myös hyvin mieleeni, ”Ei se ollut sinun miehesi. Se oli aivan toisenlainen mies...” Viulu on suosikkisoittimeni ja suureksi ilokseni tässä oli paljon viulumusiikkia mukana, etenkin instrumentaaliosuuksissa. Kyyneleet silmissä oltiin siis koko ajan. Oli sellainen olo, että tässähän pakahtuu. Loppukohtaus oli niiiiiiin upea, että luulin jo että sydän pysähtyy. Yksi hienoimmista lopetuksista ikinä! Loviisan kuuluisa lausekin sieltä tuli. Esityksen päättyessä yleensä vaihdamme matkaseuralaisen kanssa (ellen olen yksin liikenteessä) heti muutaman sanan, nyt vaihdoimme merkitsevän katseen ja siinä oli kaikki. Ei tarvittu muuta. Tämä oli kyllä upea elämys ja muistutti hyvin paljon TTT : ssä näkemääni Anna-Liisaa, joka kosketti ja liikutti todella paljon. Näin siinä käy kun perinteiseen tarinaan yhdistetään tanssia ja musiikkia – lopputulos on pysäyttävä ja jää pitkäksi aikaa takuulla mieleeni yhtenä tämän kevään hienoimmista teatterielämyksistä.

Katse kertoo kaiken... / kuva Lauri Rotko

Miinusta : Musiikki pauhasi välillä liian kovaa ja en oikein pitänyt laulujen huutokohtauksista, sanoistakaan ei aina saanut selvää. Kesto oli aika pitkä, muutamaa kohtausta olisi voinut vähän tiivistää. Tiedän sen, että Telefooni-Sandran ja Serafiinan hahmot ovat tarinan koomisin osa, mutta jotenkin tässä välillä tuntui, että kerättin vain irtonauruja heillä. Yleisö kun tuntui hekottelevan etenkin Serafiinan pelkälle olemukselle ja syystäkin, mutta …

Muuta : Lavastuksesta, valoista ja puvustuksesta myös lisäpointseja, naisten mekoista ja alushameista pidin etenkin ja Niskavuoren vahvoista seinistä ryijyineen. Aika paljon näkee miesvoittoisia näytelmiä, joissa miehille on tarjolla vahvoja rooleja vaikka kuinka. Hienoa kuitenkin, että on sitten myös näitä Niskavuoria, joissa naiset vievät ja miehet vikisevät. Kiitos tästä!

Niskavuoren naisille täydet viisi tähteä ***** . Väliajalle lähdettiin vahvassa nelosessa, mutta sen verran tuli vielä tunteenpaloa, että täydet pinnat napsahti.

Hair-musikaali / Lahden Kaupunginteatteri

Hair-musikaali / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h 30min

(Esitystä ei suositella alle 12-vuotiaille)

Ohjaus Maarit Pyökäri

Koreografia Jari Saarelainen

Kapellimestari Antti Vauramo

Rooleissa : Heikki Hector Harma, Laura Allonen, Lotta Kaarla, Annamaria Karhulahti, Tara Nyman, Jori Halttunen, Markku Haussila, Miro Lopperi, Ville-Veikko Niemelä, Tuukka Raitala, Henri Sarajärvi, Maija Rissanen, Elsa Saisio, Henna Simojoki, Kai Vaine ja Timo Välisaari

Lisäksi Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta Anni Kajos, Annukka Korkala, Inka Maijala, Anna Pukkila, Petteri Hautala, Mikael Saari, Sami Ulmanen, Miikka Wallin ja Juho Vornanen

kuva Tarmo Valmela

Taustaa : James Radon ja Gerome Ragnin kirjoittama sekä Galt MacDermotin säveltämä hippiliikkeestä, seksuaalisesta vapautumisesta ja Vietnamin sodasta kertova Hair-musikaali sai ensi-iltansa New Yorkissa jo vuonna 1967. Milos Formanin ohjaama elokuva oli ensi-illassa 1979. Suomessa musikaali on esitetty ensimmäistä kertaa 1969 Tampereen Popteatterin toimesta, ja Helsingin Svenska Teaternin ruotsinkielisessä Hår-musikaalissa mukana oli myös tässäkin versiossa nähtävä Hector. Osa Hår-esiintyjistä perusti musikaalin jälkeen Cumulus-yhtyeen.

Plussaa : Menin niin totaalisen sekaisin tästä spektaakkelista, että unohdin tyystin ostaa käsiohjelman ja siksi en osaakkaan suitsutusta kohdentaa juuri tiettyihin henkilöihin, koska en tarkalleen tiedä kuka kukin oli. Täytyy myös heti alkuun todeta, etten ollut aiemmin nähnyt elokuvaa enkä liioin minkäänlaista versiota tästä. Pätkiä sieltä sun täältä ja tuttuja kappaleitakin, mutta varsinainen "Hair-neitsyys" meni tämän version myötä. Tämänhetkisten fiilisten myötä ei mikään muu versio enää juurikaan edes kiinnosta, en nimittäin halua nähdä ainakaan vähään aikaan mitään muuta versiointia vaikka kuka olisi pääosissa. Lavastuksesta heti alkuun iso plussa (Kari Junnikkalan lavastus), koko iso näyttämö hyödynnettiin mainiosti. Esitys myös lähti kuin varkain käyntiin sokeutuneen Vietnamin-veteraanin (Hector) soitellessa kitaraa ja laulellen, ja Bergerin (Kai Vaine) pyyhkäistessä lavalle kailottamaan että nyt ne kännykät ja muut laitteet viimeistään pois päältä. Toimiva lähtölaukaus! Siitä eteen päin mentiinkin sitten eikä meinattu! Jestas mikä energia-aalto suorastaan vyöryi näyttämöltä päälle, hippiporukassa mentiin kirjaimellisesti tukka putkella koko ajan ja tyypit tulivat ihan iholle. Osa tuli yleisön sekaan ihan kirjaimellisestikin. Laulullisesti ja tanssillisesti todellista tykitystä alusta loppuun, ei voinut kuin ihaillen seurata sitä millaisella meiningillä roolit vedettiin ja jokainen taustaporukoissakin tiesi paikkansa. Kaikki tekivät tasaisen varmaa työtä, tosin mieleeni olivat eniten röyhkeän rento Kai Vaine Bergerin roolissa sekä Timo Välisaari Claudena. Välisaarta en aiemmin ole juurikaan nähnyt ja mieshän tempaisi tällä suorituksellaan itsensä suoraan "Teatterikärpäsen talliin". Ihan huippua alusta karuun loppuun asti. Yksittäisistä kohtauksista mikään ei oikeastaan yllä toisen edelle, sillä pidin ihan kaikesta. Mies naisen vaatteissa alkaa olla jo aika kulunut juttu, mutta kieltämättä siinä oli oma viehätyksensä kun parrakas andropologi miehensä kera saapuu tutkailemaan hippikommuunin puuhailuja. Kadehdittavan komeat sääretkin Hectorilla oli, siitä asusta puhumattakaan. Paljasta pintaakin nähtiin (60-luvun versioissa oli kuulemma kohua enemmänkin,kai niissä sitten nakuiltiin oikein huolella) takapuolten muodossa, mutta kohtaus oli tyylikkäästi toteutettu eikä se mitenkään jäänyt mieleen kaivelemaan. Käännekohta oli se, kun muut hipit polttavat nuotiossa kutsuntapaperinsa ja Claudehan ei sitten moiseen ryhdykään. Monenmoista pössyttelyähän oli ilmassa myös ja hallusinaatiotkin olivat sitä luokkaa. Hienosti oli toteutettu neonvärihahmot,buddhat ja vaijereissaroikkumiset. Joukkokohtauksissa koko porukka sai lisävauhtia ja välillä vedettiin rauhanmarssia ja banderolleja yleisönkin seassa. Oli helppo kuvitella, miten hippiliike aikanaan sai nimenomaan joukosta ja yhteisöllisyydestä sen mielettömän voimansa. Vaatteista ja värimaailmasta pidin myös todella paljon, kesäfestareilla samanhenkistä porukkaa nähtävillä vuosittain näilläkin leveysasteilla ja se on aina mahtavaa! En yhtään ihmettele, että Hair-musikaali on pitänyt pintansa kaikki nämä vuosikymmenet. Upeita biisejä täynnä ja rauhaa ja rakkautta maailma ja pieni ihminen tarvitsee edelleen, se ei ole edelleenkään muuttunut. Kiitos tästä!

Kai Vaine ja Timo Välisaari / kuva Tarmo Valmela

Miinusta : ei mitään moitittavaa

Muuta : Oli synkkä ja myrskyinen ja sateinen päivä, mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana kaikki se poistui ja tuntui kuin olisi saanut piristysruiskeen. Tämän voimalla jaksaa hyvinkin pitkälle. Harmittaa myös että olen lyhythiuksinen, olisi ollut mageeta vetää ylväänä hiukset hulmuten kotiin ja vähän heilauttaa kutreja silloin tällöin. Teen sen kuitenkin noin kuvainnollisesti, sillä tässä hommassa oli asennetta vaikka muille jakaa! Niin, ja lisäpojot vielä loppujorailuille! Väki haki katsomosta porukkaa lavalle tanssimaan ja poistuessa kuulin takaani eräänkin nuoren miehen kommentin joka jäi elämään "v*ttu että tulipahan jorattua näyttämöllä, eipä olisi uskonut!" Teatterilla olisi käsiohjelmien lisäksi voinut olla myynnissä värikkäitä hippihuiveja, vannon että moni olisi sellaisen vetäissyt päänsä ympärille ja seuraavana päivänä töissä vähän hämmentänyt ...

Hairille täydet viisi tähteä ***** , tästä on paha pistää enää paremmaksi kenenkään! Let the sunshine in!

Tässä vielä YouTube-matskua teatterin omilta sivuilta.

ps. Teatterikärpänen tapasi Kai Vainen harkkakauden aikaan,haastattelu luvassa myöhemmin :)

Kuinka äkäpussi kesytetään / Lahti

Kuinka äkäpussi kesytetään / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 17.2. 2012 , kesto noin 2h 20min väliaikoineen

Ohjaus Minna Vainikainen

Rooleissa : Juha Kukkonen, Tapio Aarre-Ahtio, Jori Halttunen, Jorma Helminen, Anna Pitkämäki, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Maija Rissanen, Mirja Räty, Kalle Sulalampi, Kai Vaine, Toni Wahlström ja lisäksi Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalaisia

Taustaa : William Shakespearen klassikko naimakaupoista 60-luvulle tuotuna versiona.

Plussaa : 60-luvun teema vaikutti aluksi hyvältä ja lavastus myös. Juha Kukkosen rempseä tyyli vetosi myös aluksi. Kai Vaine ja Jari-Pekka Rautiainen olivat mielestäni näytelmän parhaat ja ehjimmät roolit, eivät sortuneet ylilyönteihin. Maija Rissasen väliaikaa edeltävä laulu oli hauska ja toi mieleen Austin Powers-leffat.

Miinusta : emme ystäväni kanssa oikein syttyneet tälle missään vaiheessa. Komedia joka ei naurattanut juuri lainkaan, nosti lähinnä suuria myötähäpeän tunteita. Muutamat hahmot suorastaan ärsyttivät, etenkin vaaleanpunaisissa keekoillut keikari ja Kukkonen naistenvaatteissa oli pohjanoteeraus. Musiikki ei vienyt oikein missään vaiheessa sinne 60-luvulle, mahiksia olisi ollut vaikka mihin?? Miksi kieli oli silti vanhahtavaa?? Sekava esitys. Ystäväni jopa nukahti alkupuoliskolla toviksi...Taisimme julistaa klassikot jopa pannaan vähäksi aikaa...En myöskään tykännyt musiikkiteatterilinjalaisten osuuksista ja jalkapalloporukoista yhtään.

Muuta : pettymys oli tämä, mutta muu yleisö tuntui kyllä pitävän ja nauruakin kuului. Makuja on monia!

Kaksi tähteä hyvästä yrityksestä **.

Luoteisväylä

Luoteisväylä / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 15.9. 2011 , kesto noin 2h 30min

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Musiikki Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen,Birgitta Putkonen,Lasse Sandberg,Jani Koskinen,Turkka Mastomäki,Kai Vaine,Ilkka Koivula,Sinikka Salminen,Henna-Maija Alitalo ja muusikot Antti Paranko ja Kalle Penttilä

Taustaa : nuori Teina (Liisa Peltonen) etsii omaa paikkaansa maailmassa.Koulun päästötodistus ei paljoa lupaa,isän malli puuttuu ja tytön äiti (Birgitta Putkonen) kokee kovia paineita työpaikallaan Ultima Thule-projektin parissa.Samaan aikaan Kapteeni (Lasse Sandberg) miehistöineen etsii Luoteisväylää ja yrittää saavuttaa omia unelmiaan.Jokainen etsii omaa reittiään niin elämässä yleensä kuin töissäkin.

Plussaa : visuaalisesti hieno esitys,nopeilla siirroilla saatiin aikaan laiva miehistöineen,tähtitaivas,avaruus ja Teinan huone koko ajan läsnä kaikessa.Liisa Peltonen jatkaa vakuuttavaa linjaansa,erittäin raikas teinityttökuvaus vaatetusta ja olemusta myöten.Pidin myös kovasti Ilkka Koivulan rujosta yksikätisestä merimiehestä,alkupuolella kuultu laulu Ilkan vetona oli todella komeaa kuultavaa.Turkka Mastomäki osoitti muuntautumiskykynsä etenkin firman tietokonenörttinä,josta paljastuu lopuksi yllättäviä puolia.Antti Parangon musiikki oli uutta ja erilaista,hienosti soivat laulut ja etenkin moniääninen stemmalaulanta onnistuu näyttelijöiltä napakymppinä.Esitys on täynnä hienoja ajatuksia,joita olisin halunnut makustella hiukan pitempäänkin kuin vain nopeina lauseina.Äidin ja tyttären välinen kemia toimi loistavasti.

Miinusta : näytelmästä jäi hiukan sekava jälkimaku,asiaa ja puhetta oli tosiaan aika paljon ja sitä tuli siihen malliin,että omat ajatukset menivät välillä ihan sekaisin.Jostain syystä en pitänyt ollenkaan äidin työyhteisöön liittyvistä kohtauksista.Moni hieno ajatus unohtui tosiaan samantien liian informaatiotulvan alle :( Roolihahmoista en oikein pitänyt firman johtajasta enkä laivapoikatyttö Ponista.

Muuta : uusi kotimainen musiikkinäytelmä on aina tervetullut ja toki toivon kovasti katsojia Luoteisväylälle,itselleni ei ihan täysillä tämä kuitenkaan kolahtanut.Vähän jopa harmittaa se.

Teatterikärpänen antaa Luoteisväylälle kolme tähteä ***

Ronja Ryövärintytär / Suomenlinna

Ronja Ryövärintytär / Ryhmäteatteri,Suomenlinna,Hyvän Omantunnon linnake

Ensi-ilta 16.6. 2011 ,kesto noin 3 tuntia väliaikoineen

Ohjaus Akse Pettersson

Rooleissa : Rosanna Kemppi/Kreeta Salminen,Ylermi Rajamaa,Iina Kuustonen,Kai Vaine,Arttu Kapulainen,Sauli Suonpää,Annika Poijärvi,Heidi Kirves,Tommi Rantamäki ja Leo Honkonen

Taustaa : Astrid Lindgrenin satuklassikko (joka itsellä tyystin lukematta).Ronja (Rosanna Kemppi) syntyy ukonilmalla salaman iskiessä maahan ja isänsä,rosvoruhtinas Matiaksen (Sauli Suonpää) linna halkeaa keskeltä muodostaen valtavan Helvetinkuilun.Kuilun toiseen päähän majoittuu kilpailevan rosvojoukon,Borkan (Arttu Kapulainen) porukkaa.Ronja kasvaa ja oppii perheensä tavoille ja samalla varomaan metsän vaaroja.Eräänä päivänä Ronja tapaa metsässä Borkan pojan,Birkin (Ylermi Rajamaa),pelastaa tämän kuilusta ja nuorista tulee erottamaton parivaljakko.Vapaudenkaipuu ja rosvojoukkojen keskinäinen vihanpito vie heidät metsään asumaan yhdessä,vaikka koti-ikäväkin välillä vaanii.Lopussa selviää,voittaako viha vai rakkaus,kun kilpailevat rosvojoukkiot joutuvat ehkäpä yhdistämään voimansa...

Plussaa : ensinnäkin pidän esityspaikasta todella paljon,vaikkakin sinne on hiukan hankala huonojalkaisemman päästä.Lavastus oli hyvin pelkistetty ja jätti paljon katsojan mielikuvituksen varaan,mikä olikin hieno juttu sillä osa tehosteista oli toteutettu niin hienosti että tuijotin varsin lumoutuneena kaikkea näkemääni.Etenkin savulla ja kuplilla aikaansaadut lumisateet ja vesisade oli hieno oivallus,samoin tikkataulun tikkoihin tehdyt kukkaset.Kaiken huippu oli kuitenkin metsä ja etenkin joki ja koski!Itsekin toivoisin joskus samanmoiseen paikkaan pääseväni.Rosvojoukot olivat ihanan rähjääntyneitä,pidin etenkin rosvopäällikkö Matiaksen itkupotkuraivareista.Metsän hahmot kakkiaisineen ja männinkäisineen olivat hurmaavia,etenkin ne jotka savon murteella puhuivat... Pikku oravaa seurasin lumoutuneena ja aaltopahvi-villihevoset :) Ronja ja Birk olivat varsin reipas ja raikas pari,pidin molempien touhuista kovasti!Myös näytelmän äänimaailma oli hieno ja mieleen jäi etenkin Ronjan keväthuuto.

Miinusta : kesto oli aika pitkä.Esityspäivänä oli mieletön helle ja eka puoliaika tuntui tajuttoman pitkältä,loppu menikin sitten joutuisammin.

Muuta : iso plussa kylmistä limsatölkeistä ja maistuvista makkaroista väliajalla :) Täytynee myös korjata aukko sivistyksessä ja lukea Ronjan ja Birkin tarina kirjanakin.

Teatterikärpäseltä Ronjalle neljä tähteä ****

Esitykset jatkuvat elokuun loppuun.

Deadline

Deadline / Hämeenlinnan kaupunginteatterin Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 2.12. 2009

Käsikirjoitus Veera Tyhtilä

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Lavalla : Sinikka Salminen,Kai Vaine,Raimo Viitanen,Johanna Reilin,Aleksi Aromaa ja Harri Ekonen

Taustaa : pääroolissa Kara-nimisenä nuorena tilastotieteilijänä Sinikka Salminen.Perheillallisella Karan isä (Raimo Viitanen) kertoo perheelleen melkoisen uutispommin,josta alkaakin melkoinen tapahtumien vyöry aikaa vastaan.Kaikki pelaavat jonkinlaista peliä elämällä ja ihmissuhteilla.Tarinan edetessä Kara huomaa,että tilastot eivät kerro koko totuutta ihmisten käyttäytymisestä ja kaikkia tapahtumia ei mitenkään pysty ennakoimaan.Samalla elämänarvot menevät uusiksi ns. kantapään kautta oppimalla.

Plussaa : todella koukuttava tarina täynnä yllättäviä ja pysäyttäviä käänteitä.Tarina itkettää ja naurattaa ja pistää väkisinkin ajattelemaan omaa elämäänsä ja omaa käyttäytymistään tietynlaisissa tilanteissa.Kaikki roolihenkilöt hyvin uskottavia ja kaikki näyttelijät myös onnistuvat rooleissaan,pidin etenkin Sinikka Salmisen ja Kai Vaineen työskentelystä.Näytelmän äänimaailma oli hieno,samoin lavastus oli varsi näppäräksi toteutettu.Pidin myös Yöradio-osioista.

Miinusta : aika pitkä kesto (noin 2h 40 min) ja jos liikaa alkaa miettimään matemaattisia kaavoja ja yhtälöitä joita Kara suustaan latelee ja seinälle heijastetaan,putoaa helposti kärryiltä.Fenotyypit ja genotyypit meni minullakin sekaisin,pystyin onneksi seuraamaan juonta hyvin enkä jämähtänyt miettimään kaavioita sen enempiä:)

Muuta : hieno,erilainen draamanäytelmä

Teatterikärpänen antaa Deadlinelle täydet viisi tähteä *****