Haastattelussa Mikko Kaukolampi ja Kamala luonto-kuunnelma

 Kamala luonto -strippisarjakuva on yksi suosikeistani ja ilmestyy päivittäin monissa lehdissä, myös Hämeen Sanomissa. Usein olen nauranut ääneen ilveksen, kärpän ja muiden ilmeikkäiden eläinten edesottamuksille, filosofisillekin sutkauksille (ja runsaalle pieruhuumorille). Sarjakuva sai alkunsa jo vuonna 2001 Jarkko Vehniäisen puolivahingossa piirtämästä pilakuvasta, ja nykyään Kamala luonto syntyy Vehniäisen ja puolisonsa Marja Lappalaisen yhteistyön tuloksena – Jarkko piirtää ja Marja ideoi/käsikirjoittaa. Sarjakuva-albumeita ja pokkareita on ilmestynyt lukuisia, ja oheismyyntituotteissakin löytyy kaikenlaista paidoista mukeihin ja heijastimiin.

 Vaan mitä ihmettä! Nyt Kamala luonto löytyy myös kuunnelmasarjana! Yle Radio 1:ssä alkoi 12.10. 2019 ”Kamala luonto – Eläimen tarkoitus”, ja sarjan pidemmät jaksot (18min) ovat kuultavissa radiosta viikottain lauantaisin suorana (ja uusinta tiistaisin klo 17.30). Siinä mielessä harmi, koska harvemmin istun lauantaisin kotosalla tai ylipäätään missään radion ääressä, kun työt ja harrastukset vievät oman aikansa. Lyhyemmät versiot (11min) löytyvät jo Yle Areenasta onneksi, ja jaksoja on kaikenkaikkiaan kymmenen.

 Mistä moinen idea sarjakuvasta kuunnelmaksi on syntynyt? Otin asiasta selvää ja tapasin Helsingissä kahvilassa ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Kaukolammen syyskuun puolivälin paikkeilla.

Mikko Kaukolampi 

 Kerrohan hiukan itsestäsi ensin. ”Okei. Mä oon Mikko Kaukolampi, teatteriohjaaja-käsikirjoittaja. Oon opiskellut Helsingissä taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa ja Englannissa Darlington College of Artissa teatteria. Ohjaamisen ja kirjoittamisen lisäksi mä oon myös näytellyt maakuntateattereissa, esimerkiksi Hämeenlinnassa olin mukana Rämälässä ja Täällä Pohjantähden alla -musikaalissa, ja lisäksi ohjasin oman dramatisointini näytelmästä Kolme muskettisoturia Verkatehtaan sisäpihalle. Ai sä oot nähnyt sen, hauskaa! Se oli aika anarkistinen versio, ja mielestäni uskollisin Dumas´n alkuperäistekstille. Vierailevina kuninkainahan oli mm. Kati Outinen, Teemu Aromaa, Matti Onnismaa, Riku Suokas, niin ja Juha Turkka, jolle maksettiin palkaksi lihapiirakka ja pillimehu. Hauskoja muistoja. Tämä Kamala luontohan on neljäs sarjakuvadramatisointini. Ensimmäisenä syntyi pitkä kuunnelma Kiroileva siili, sitten Mummo-näytelmä Lappeenrannan Kaupunginteatteriin (ohjasin sen yhteen kesäteatteriin ja Hollolan Näyttämölle Lahdessa) ja sitten Pöyrööt-näytelmä Seinäjoen Kaupunginteatteriin.”

 ”Kiroileva siili -kuunnelma sai vuonna 2016 todella hyvän vastaanoton, ja tuottaja Matti Kajander kyseli, että mikä voisi olla seuraava sarjakuva, josta voisi tehdä dramatisoinnin. Mietimme yhdessä muutamia eri vaihtoehtoja ja Kamala luonto nousi joukosta esiin. Menin sitten tapaamaan Jarkkoa ja Marjaa (sarjakuvan tekijöitä) Porthaninkadulle Sarjakuvakeskukseen, heillä oli siellä kirjanjulkkarit ja uusimman kirjan nimenä oli Eläimen tarkoitus. Nimestä tuli heti ajatus, että tuon otsikon alle pystyisi tekemään pitkän kuunnelman. Olin lukenut Kamalaa luontoa aiemmin, ja ilves ja kärppähän puhuu paljon ja miettii koko ajan kaikenlaista, pieniä ja suuria asioita. Tosi tarkkaavaisia kaveruksia, vertaisin ihan Veikko Huoviseen ja Havukka-ahon ajattelijaan. Pitkän kuunnelman sijaan Matti Kajander ehdotti 10-osaista sarjaa, jota aloin sitten käsikirjoittaa.”

Kärppä Hannes Suominen eläytyy

 Miten käytännössä sitten kolmen kuvan stripistä, jossa ei välttämättä edes puhuta mitään, saa aikaiseksi tarinaa? ”Mulla on lähtökohtana, se että missä kuvissa näkyvä tilanne tapahtuu, mikä on se ympäristö. Esimerkiksi Kiroilevasta siilistä tuli matkakertomus. Siili herää yhtenä aamuna ja maailma tuntuu erilaiselta. Se rakastuu, eroaa ja ei oikein tiedä kuka on. Näissä kaikissa dramatisoinneissani tuntuu olevan hyvin vahva itsetutkiskelun teema muuten. No, siili lähtee maailmalle etsimään itseään ja törmää siellä muihin siileihin, ja kaikenlaisia käänteitä on luvassa. Tommi Eronen oli kiroileva siili, ja lisäksi mukana oli mm. Laura Malmivaara, Leea Klemola ja Ilari Johansson. Siilikuunnelmaa ei valitettavasti löydy enää netistä, toivottavasti se tulisi uudelleen kuunneltavaksi. Tässä lyhyen ajan sisällä on äänikirjat ja podcastit nousseet todella suosituiksi, ja kuunnelmat ovat saaneet uudenlaista yleisöä somemarkkinoinnin kautta.”

Ulla Tapaninen ja Joonas Saartamo 

 ”Kamalassa luonnossa lähtötilanne on se, että Ilves ja Kärppä ovat metsästämässä ja hommat keskeyttää vanha jänis, joka kertoo keksineensä elämän tarkoituksen edellisyönä. Pedonvaistot ja nälkä iskevät Ilvekseen, joka syö jäniksen ennen kuin tämä ehtii kertomaan oivallustaan. Asia jää vaivaamaan Kärppää (joka toki ottaa haukun jäniksestä myös), ja elämän tarkoitusta lähdetään sitten selvittämään yhdessä. Sarjassa käydään myös läpi erilaisia elämänvaiheita parinmuodostuksesta ystävyyteen ja syömiseen, mietitään tuotantoeläinten elämää ja niin edelleen. Joka jaksossa on mukana ylienerginen Kettu säätämässä ja läheisriippuvainen Hirvi."

 Miten käsikirjoitus käytännössä sitten tapahtui? ”Mä kävin läpi sarjakuva-albumeita ja poimin sieltä dialogeja, joita voisi käyttää. Kirjoitin kaiken ylös A4-arkeille ensin ja niistä sitten leikkelin pienempiä lappusia ja lajittelin jokaisen eläimen omaan pinoonsa. Leikkaa-liimaa -tyylillä lähdin sitten yhdistelemään niistä erilaisia kohtauksia, ja jos ei tietyn teeman/otsikon alle löytynyt suoraan materiaalia, mä kirjoitin sen itse ja siten vahvistin elämän tarkoituksen etsintää ja pohdintaa.”

Matti-hirvi, Joonas-ilves ja Hannes-kärppä

 ”Ääninäytteleminenhän on ihan oma lajinsa, ja tässä kun pitäisi vielä olla uskottava eläin… Joonas Saartamo on Ilveksen roolissa, Hannes Suominen on Kärppä, Matti Onnismaa Hirvi, Tommi Korpela Karhu, Paula Vesala Pöllö ja Juho Uusitalo Kettu. Ulla Tapaninen ja Ville Myllyrinne tekevät useita eri rooleja, mm. Ville on Sika ja Ulla Lammas. Lisäksi on neljän näyttelijän porukka (”Operaatio Jänis”, Ilona Pukkila, Sirja Sauros, Tuomas Tulikorpi ja Samuli Punkka), jotka tekee pikkurooleja ja ”massiivisia jäniskohtauksia”. Jäniksillähän on sarjakuvassakin usein luentoja tyyliin ”Kuinka selviytyä väkivallan ilmapiirissä” ja kuulijoita on iso rinki, sekä uroksia että naaraita. Itsekin oon mukana ja rooleinani mm. Palava pensas, Saatana ja Poro. Toinen toistaan hullumpia eläimiä ja muita saattaa tulla eteen siellä, niin sarjakuvassa kuin kuunnelmassakin, ja kuitenkin niillä on selkeä motiivi ja järki olla juuri siinä kohtauksessa.”

 Onko mukana myös musiikkia? ”Kyllä vaan, Kaapo Huttunen on säveltänyt Eläimen tarkoitus -tunnusmusiikit ja välimusiikit ihan tätä varten.”

 Loppusanat? ”Musta on äärimmäisen tärkeää välillä miettiä omaa tarkoitustaan. Olento, joka menettää tarkoituksensa, sairastuu. Meissä ihmisissä sen näkee varsinkin, koska monimutkaistamme liikaa asioita tai sekoilemme tavoilla, jotka tuntuvat vain hetken tarkoitukselliselta.”

Pöllö Paula Vesala 

 Kymmenen podcast-jaksoa Yle Areenassa kuunneltavissa tästä.

Ohjaus ja käsikirjoitus : Mikko Kaukolampi

Äänisuunnittelu : Janne Jankeri

Musiikki : Kaapo Huttunen

Dramaturgit : Antti Lehtinen ja Toni Puurtinen

Tuottajat : Timo Vierimaa/Funfar Oy ja Matti Kajander/Yle Draama

Kamala luonto -sarjiksen kotisivuille ja tuotekauppaan löydät tämän linkin kautta.

(c) kuvat Rose Rautio, piirrokset Jarkko Vehniäinen

ps. Olen nyt kuunnellut kaikki podcast-jaksot läpi ja hihitellyt itsekseni mainioille hahmoille, oivallisille ääniefekteille ja yllättäville käänteille. Suosikkejani ehdottomasti jatkuvasti JIHUU! huutava ylienerginen Kettu sekä uutta morsiantaan tämän tästä esittelevä rakastunut Hirvi, ja piskuisen Kärpän hokema "Anna haukku" lähti jo meillä kotona elämään omaa elämäänsä. En olisi uskonut, että näin hyvin taipuu sarjis kuunnelmaksi! Seuraavaksi sitten uusintana se Kiroileva siili, joohan? 

Donkey Hot / Puoli-Q

Donkey Hot / Q-teatteri, Puoli-Q

Suomen suurin musikaali Töölön pienimmällä näyttämöllä

Ensi-ilta 3.4. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Tuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu/ohjauksen koulutusohjelma ja Q-teatteri

Käsikirjoitus ja ohjaus Juho Mantere (TeaK/Oma, tait.opinnäyte, TeM)
Sävellys Henri Lyysaari (SibA)
Laulujen sanat Henri Lyysaari ja Juho Mantere
Puku-ja lavastussuunnittelu Riina Nieminen (Aalto ARTS)
Valosuunnittelu Vilma Vantola (TeaK/Vma, tait.opinnäyte, TeM)
Äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen (TeaK/Äma, tait.opinnäyte, TeM)

Muusikot : Aleksi Kaufmann, Juhana Kiiski ja Henri Lyysaari

Näyttämöllä : Joel Hirvonen (TeaK/Nma), Lotta Kaihua (Q-teatteri), Pyry Kähkönen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Miro Lopperi (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Sonja Silvander (TeaK/Nma), Anna-Sofia Tuominen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM) ja Nenna Tyni (TeaK, Nma)

Jusu (Anna-Sofia Tuominen) ja mystinen kirvesmies (Miro Lopperi) 

 Joskus käy niin, että siinä vaiheessa kun kausi alkaa olla ns. paketissa ja kaikki tärkeimmät ja omassa päässä odotetuimmat jutut on nähty ja koettu ja joukosta selkeät suosikit nousseet teatterikevääni onnistujiksi, tulee takavasemmalta musta hevonen, jonka olemassaolosta ei vuoden alussa tiennyt mitään ja karauttaa heittämällä kärkeen. Donkey Hotin kohdalla kävi näin.

 Väkeä on peruutuspaikkoja kärkkymässä kymmenen, ja vain nopeimmat pääsevät mukaan. Puoli-Q:n katsomo on pieni, mutta ihmeen paljon väkeä sinne saatiin sullottua. Takanäyttämöllä (eli lämpiössä, jossa äsken vielä odotimme esityksen alkua) häärää rakennustarkastaja (Miro Lopperi) lätisemässä puhelimeen ja hokemassa kivasti "Näinpä niin!" ja asiaakin. Koko tila alkaa olla surkeassa kunnossa ja kaikenlaista ylläriä on löytynyt. Koko paska kannattaisi purkaa ja rakentaa tilalle hotelli. Tärkeän puhelun keskeyttää "anteeksi että olen olemassa"-tyylinen Jusu (Anna-Sofia Tuominen), joka on tullut teatterille viikoksi työharjoitteluun ja ei oikein tiedä, kenelle pitäisi ilmoittautua ja mitä hänen pitäisi edes tehdä. Neito yksinjäätyään astuu varovasti näyttämölle (paikka, josta hän on aina haaveillut) ja sitten alkaakin tapahtua. Ensimmäinen biisi pamahtaa käyntiin, lisää väkeä glittereissään astuu estradille ja siitä hetkestä tiesin, että nyt Tallea viedään ja tulen nauttimaan jokaisesta hetkestä - ja mikä nautinnollisinta, ei minkäänlaista käryä siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

 Jostain ilmestyy myös mystinen kirvesmies kirveineen ja elämänviisauksineen (Miro Lopperi) ja sitten käy niin, että illan esitys on peruttu sattuneesta syystä. Hesarin arvostelussa peräti kuudella tähdellä palkittu loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt hittinäytelmä Don Quijotesta on peruutettu, koska tähtinäyttelijät (Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Jussi Nikkilä, Laura Birn ja Pirjo Lonka) ovat tiettävästi ihan muualla. Jaa mistä tämä tiedetään? Näyttämölle on tunkenut kovin ammattiylpeätä porukkaa pukusuunnittelijasta ääni-ja valomiehiin, ja otetaanpa skype-yhteys Birnin Lauraan. Siellähän porukka on melkoisessa kunnossa jossain ihan muualla, drinkit käsissään ja etenkin Jussille ja Ellulle ei sopisi tarjota enää yhtikäs mitään.

Cervantesin ja Jusun herkkä hetki 

 Teatterin suurelle yleisölle tuntemattomat tärkeät taustajoukot ryhtyvät yhteislauluun, jossa ei oikein tunnuta ymmärtävän sitä, että nyt olisi vapaa ilta ja pitäisi mennä aiemmin kotiin. Huomasin liikuttuvani siitä ajatuksesta, että esityksen päätyttyä "te menette takaisin perheittenne pariin ja takkatulien ääreen", mutta miten meille käy, kun teatteri on koti ja perhe. Kyllä minäkin tunnen olevani katsomossa enemmän kotonani kuin kotona, ja tunsin tuskan ja tyhjän olon itsekin hetkellisesti.

 Mutta eipä hätää, onhan meillä Jusu, teatterikone, mielikuvitusta ja alitajunta, ja yhtäkkiä kaikki on mahdollista ja illan esitys pelastettavissa. Seuraavan parituntisen aikana näemme sellaisen Don Quijoten, että oksat pois. Mukaan Sancho Panzaksi napataan ohimennen teatterin siivooja (Lotta Kaihua). Ja siinä sivussa ja ohessa oman hetkensä saavat myös mm. itse Cervantes (ilman housuja tosin, roolissa Sonja Silvander) ja Mihail Bulgakov (Pyry Kähkönen), jonka heitto tulevaan mestariteokseen liittyen yhdistettynä paljonpuhuvaan katseeseen nostatti väliaplodit ja ihan syystä. Tokihan lavalla nähdään myös Orson Welles (Joel Hirvonen), Harry Potter (Nenna Tyni), Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua), ihan fyysisenä kappaleena Don Quijote-kirjakin saamassa aikamoista käsittelyä, yksi karvainen takapuoli (jota tuijotin hämmentyneenä käsittämättömästä syystä aika kauan), huutonaurua yleisön suunnalta, ruumiita, aasi ja taas se rakennustarkastaja ja vielä tunkemassa kättään aasin peräreikään. Siinä vaiheessa huvittuneena mietin, että miksi nautin tästäkin kohtauksesta ylettömän paljon ja miksi näissä omituisuuksissa näyttää olevan aina mukana Miro Lopperi! Tammikuun alussa vuoden ensimmäisenä näytelmänäni näin Kansallisteatterissa Karamazovin veljekset ja siinäkin oli Miro lavalla, ja viikon kuluttua Takomolla Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman sama homma ja täysin käsittämättömän briljantti meininki. Tarkempi tutkailu paljasti vielä senkin, että Takomon jutussa oli Lopperin lisäksi muitakin "tuttuja" : ohjaajana yllätys yllätys Juho Mantere ja ääni-ja valosuunnittelijana Pekka Kiiliäinen. Tuskin maltan odottaa seuraavia yhteistyön hedelmiä!

Stalin (Nenna Tyni) ja Bulgakov (Pyry Kähkönen) 

 Mutta voihan Jusu! Jotenkin aluksi kovin vaatimaton ja niin vilpittömän kirkaskatseinen ja -otsainen tyyppi, joka nousee hienosti koko näytelmän pelastajaksi ja sankariksi! Hiiteen se ajatus, että kaikki mieliinjäävät sankarihahmot olisivat aina miehiä. U-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n upea ja hengästyttävä roolisuoritus Anna-Sofia Tuomiselta, ja mitä laulua ja mikä läsnäolo! Vähän vaikuttaisi siltä, että Teatterikärpäsen kevään paras roolityö (vaikkei kyseessä toki mikään kilpailu koskaan olekaan, aina sieltä hyvien joukosta joku nousee ylitse muiden) on tässä!

 Olen erityisen onnellinen tietysti myös ihan koko työryhmän puolesta, silkkaa onnistumista ihan kaikilla! Ja mitä porukkaa on valmistumassa TeaKista, en osaa enempiä hehkuttaa. Nämä esitykset puhukoot puolestaan. Tämä oli täydellinen kokonaisuus : täynnä hillitöntä nerokkuutta niin reploissa kuin laulujen sanoissakin, tykkejä biisejä, yllätyksellisyyttä, mielettömiä hahmoja ja oivallista tilankäyttöä. Katsojille tarjottiin aivokarkkia jatkuvalla syötöllä ja mielessä kävi moneen otteeseen ajatus, että eihän tämä ole edes mahdollista! Nähdä jotain näin posketonta ja samalla näin täydellistä!

 Olin pääsiäisviikkoon asti sitä mieltä, että kevään ykkönen itselläni on KOM-teatterin Making of Lea. Siinä oltiin suomenkielisen teatterin ensiaskelten ytimessä ja siinä korostui rakkaus niin teatterintekemistä kuin suomen kieltä kohtaan. Näen paljon yhtäläisyyksiä tämän Donkey Hotin kanssa, jossa vielä nostettiin esiin "teatterikoneen" taustajoukot, joita ilman ei yhtäkään esitystä synny eikä esitetä. Pimeässä hiljaisessa tilassa seisova näyttelijä ei yksin riitä - teatterin todellinen taika syntyy monen eri ihmisen yhteistyönä jokaikinen ilta. Sen kun muistaisi aina.

Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua) 

 Donkey Hot on hyvä esimerkki myös siitä teatteriesityksen katoavaisuudesta, joka usein jää rintaan raastamaan pitkäksikin aikaa esitysten päätyttyä. Kun haluaisi nähdä vielä kerran ja sen jälkeen kenties kerran vielä. Kuulla tuon laulun, muistaa mitä seuraavaksi tulee ja yllättyä silti "ai se menikin näin!", nauraa poskilihaksensa kipeäksi, liikuttua, vaikuttua, nähdä tietyt tanssimuuvit ja kokea "ruumiita, taidetta ja muuta paskaa" ja sen, kun "dramaturgia hörppää vettä". Jokaisen kohtauksen jälkeen olin sitä mieltä, että eiiiiii, haluaisin nähdä tuon uudestaan! Mutta ei, en näe tätä uudestaan. Tämä juuri sinä iltana juuri siinä hetkessä oli ainutkertainen kokemus, ja siinä on teatterin suola ja muut mausteet. Ja mikä parasta, tasaisin väliajoin tulee eteen jotain, josta olen tismalleen samaa mieltä ja josta poistuttaessa tekee mieli heitellä voltteja vaikkei edes osaa ja tekee mieli ladella paljon kirosanoja kehumismielessä "ai jumalauta että oli kova, voi helvetti mikä paketti, ai ssssaattttana että olikin, VITTUUUU"-tyyliin. Tämänkaltaisten esitysten vuoksi minulla pysyy mielenkiinto yllä teatteria kohtaan. Onneksi näitä herkkuja tämän tästä tulee, muuten olisin siirtynyt aikaa sitten muihin harrastuksiin tai jäänyt sängynpohjalle lukemaan kirjoja.

 Donkey Hotia ei näe moni muukaan uudestaan. Esityksiä on jäljellä nimittäin tasan yksi (24.4. klo 18.30) ja sekin loppuunvarattu tiettävästi. Hyvällä säkällä saattaisi saada peruutuspaikan, mutta hölmö on se joka jättää tilaisuutensa käyttämättä. Elättelen tosin suuria toiveita siitä, että tämä saisi kutsun Tampereelle Teatterikesään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen alennetulla lipulla, kiitos Q-teatteri!)

Haastattelussa Tommi Korpela

Tommi Korpelan tapasin Café Talossa Helsingissä maaliskuun loppupuolella 2019. Ennen tapaamista olin paria päivää aiemmin käynyt katsomassa Q-teatterissa Medusan huoneen, jossa Tommi on mukana, ja siitä tuli puhetta heti alkajaisiksi.

”Medusan huone on nautinnollista näyttelijälle, koska yleisö ”lukee” sitä tietyllä tavalla. Pelkästään silmiään liikuttamalla pystyy saamaan reaktion yleisöstä, ja se on näyttelijälle tietynlainen viesti siitä, että nyt tajutaan mitä mä näyttelen. Voisi verrata klovneriaankin – joku tekee jotain ja siihen reagoidaan. Ilmaisu on putsattua. Sitä on yllättävän kiva esittää! Se myös provosoi aiheeltaan, välillä yleisöstä kuuluu tuhahduksia, huokauksia ja muita vahvoja reaktioita. Aihe on sellainen, että sen pitääkin herättää vähän epämieluisia tuntemuksia ja saa ajattelemaan, että mitäs mieltä minä tästä oikein olen. Työryhmässämme mukana olevan Aksinja Lommin äiti sanoi hienosti ”ilkeä karkki”. Esteettisesti kaunista ja hauskaa, mutta yhtäkkiä kaikki on toisin. Tulee ajatus, että mille mä tässä oikein nauran.”

Medusan huoneesta olisi ollut puhuttavaa enemmänkin, mutta siirryimme varsinaiseen haastatteluun, aika kun on rajallista.

Corto Maltesen seikkailut/Q-teatteri (c) Pate Pesonius 

”Oon syntynyt elokuussa 1968. Äitini meni Kätilöopistolle samana päivänä kun Neuvostoliitto valtasi Prahan. Matkalla Kätilöopistolle toimittaja oli kysynyt äidiltäni ”Mitä mieltä olet Prahan tilanteesta?” ja äitini oli vastannut ”Ei voisi vähempää kiinnostaa, olen just menossa synnyttämään!” Horoskooppini? Oon vähän siinä rajoilla… taidan olla leijona, en oo kauhean hyvin perehtynyt horoskooppeihin. Oon aina vitsaillut, että Avussa olen leijona ja Seurassa neitsyt, tai toisinpäin.”

”Oon Helsingistä kotoisin. Äitini suku on täältä myös, isäni suku on Huittisista. Oon asunut Helsingissä keskustan alueella koko ikäni, tosin Espooseen on tullut tehtyä pari lyhyttä virhepistoa. Vanhempani erosivat kun olin pieni ja asuin äidin kanssa. Hän oli mainostoimistoalalla ja työ oli hyvin liikkuvaista toimistosta toiseen, muutimme varmaan vuoden välein aina uuteen työsuhdeasuntoon. En tiedä onko sillä ollut vaikutusta ammatinvalintaani, että jouduin aina sopeutumaan uusiin ympyröihin, kun koulut ja sosiaaliset piirini vaihtuivat usein. Olin erilaisissa porukoissa tietynlainen, ehkä erilainen mitä toivottiin. Muistan hyvin sen, että olin ujo ja arka ja omaksuin aina porukan hengen, vaikka ne olivat hyvinkin erilaisia”, Tommi muistelee.

Mitä teet vapaa-ajallasi? Onko joku säännöllisen epäsäännöllinen harrastus? ”Kalastus on ollut mulle aina tärkeä juttu. Äitini isä oli kalastuskerhon puheenjohtajana ja ihan pikkupojasta lähtien vei mua kalastamaan. 6-vuotiaana taisin olla ensimmäistä kertaa Lapissa kalareissussa, kesäisin aina ajettiin pohjoiseen. Talvella sitten pilkittiin. Mitäs muuta mä harrastan? Luen, käyn elokuvissa ja mahdollisuuksien mukaan myös teatterissa. Viimeksi oon nähnyt Espoossa Radio Stagen, munhan piti olla siinä alunperin mukana myös, mutta M/S Romanticin kuvausten aikataulut menivät sen verran päällekkäin esitysten kanssa, ettei se sitten onnistunutkaan. Elokuva-arkisto siirtyi uuteen Oodi-kirjastoon ja oon nyt siellä Kino Reginassa käynyt katsomassa monia klassikoita, esimerkiksi Polkupyörävaras ja Cabaret on tullut nähtyä. Mulla on TeaKista pari kummioppilasta (2. kurssin Otto Rokka ja 1. kurssin Roderick Kabanga) ja heidän kanssaan kävin katsomassa Hitchcockin Vertigon.”

Oliko sinun opiskellessasi jo tuota kummitoimintaa? ”Ei ollut vielä silloin. Jos olisin uskaltanut, olisin halunnut pyytää kummikseni Leea Klemolaa.”

Oliko vielä muita harrastuksia jo mainitsemiesi lisäksi? ”Mä tykkään laittaa ruokaa. Bravuurini menee tuonne kalapuolelle, mantelitaimen esimerkiksi. Keittokirjoista katson välillä sellaisia, joita en oo aiemmin tehnyt ja sitten kokeilemaan.”

Medusan huone/Q-teatteri (c) Aino Nieminen 

 Mikä on salainen paheesi? Minä esimerkiksi saan outoa nautintoa vanhoista Patakakkosista, joita löytyy Areenasta. ”Hahah, ymmärrän! Mulla taitaa mennä teeveen puolelle myös. Yhteen aikaan katselin tosi paljon Huutokauppakeisaria! Jotenkin se sama kaava toistuu niissä ja aika tuntuu pysähtyneen. Ei tää edes ole mitenkään salaista enää, mutta oon jumittunut katsomaan kaikenlaisia laulukisoja myös. Voice of Finland ja muutkin maat. Sanna-Kaisa Palon kanssa lähetellään toisillemme klippejä eri maiden kisoista tyyliin ”katsoppas tätä!” The Voice of Uzbekistan. Kaikenlaisia helmiä on löytynyt, siellähän on tosi yllättäviä ja hyviä vetoja joukossa”, hehkuttaa Tommi.

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Nyt pistit vaikean… Mä oon vakavan ja koomisen yhdistelmä. Vaikka en pidä itseäni koomikkona, kyllä mä jokaiseen rooliini yritän tuoda pientä koomista pohjavirettä. Mitään niin traagista ei olekaan, ettei siinä näkisi myös jotain koomista. Hauskuus syntyy siitä, jostain oikeasta, ja samalla roolihahmo syvenee. En koe itse olevani vahvoilla kummassakaan, oon siinä välitilassa. Oon tosi kiitollinen siitä, että oon päässyt tekemään todella monipuolisesti erilaisia rooleja. Se on rikastuttanut ammattikuvaani todella paljon.”

Mikä on ollut haastavin työjuttusi? ”Varmaankin Lauri Viidan ja Aila Meriluodon suhteesta kertova ”Putoavia enkeleitä” . Viidan roolia oli hieno esittää, mutta oli se yllättävän raskastakin ja rooli vei mukanaan. Antoisa mutta raskas reissu. Mä en tiennyt ennalta Viidasta juuri mitään ja ohjaaja Heikki Kujanpäälle hän oli selkeästi ollut hyvin merkittävä henkilö, hän ei päästänyt mua helpolla mikä on tietysti hyvä juttu. Onnistuimme oikein hyvin. Sehän tehtiin ensin Q-teatteriin ja sitten elokuvaksi. Sikäli harvinaislaatuista, että oon ollut mukana kolmessa jutussa, jotka ovat olleet ensin teatterissa ja sitten elokuvana (ja kaikki Q-teatterin juttuja) eli Skavabölen pojat, Putoavia enkeleitä ja Häiriötekijä.”

Putoavia enkeleitä/Q-teatteri (c) Tanja Ahola 

Milloin varsinaisesti kiinnostuit näyttelemisestä? ”Oon jäljittänyt asian niin, että tapahtui monenlaisia sysäyksiä ja sattumia. Muistan sen, että jotkut tv-jutut ja elokuvat tekivät muhun suuren vaikutuksen ja menin niihin helposti tunteella mukaan. Jäin miettimään niissä näkemiäni ja kokemiani asioita, ja teatterissa näin esityksiä myös ja vaikutus tuntui olevan kova. Mutta milloin sitten aloin itse miettiä uskaltautumista lavalle… Ala-asteella mulla oli opettajana nyt jo edesmennyt Anja Kaikkonen ja hän rohkaisi mua ”taiteellisesta ilmaisustani”. Olin tehnyt muutaman kuvaamataidontyön, joista hän puhutteli mua erikseen ja kehui taiteellista lahjakkuuttani, ja olin kirjoittanut myös yhden runon, joka vähän enteellisesti kertoi Tauno Palosta. En nyt vertaa itseäni Tauno Paloon, mutta runon nimi oli ”Tähti” ja se kertoi Palosta. Uskon, että varhaisessa iässä tapahtuneella auktoriteetin kannustuksella saattaa olla kauaskantoinen merkitys sille, mihin suuntaan lähtee. Lapsuusaikojeni paras kaveri oli yläaste/lukioaikaan Teatterikorkeakoulun tarpeistossa harjoittelijana, teki apuna rekvisiittaa, lavasteita ja valojakin. Meillä oli siihen aikaan rokkibändi ja saimme soittaa koulun tiloissa, ja vähän sen kautta pääsin vakoilemaan hommaa. Se oli tosi jännittävää, elettiin Turkan aikaa ja näin koululla muutamia juttuja, jotka varmasti herätti kiinnostustani. Helvetin pelottavaa, mutta samalla kiinnostavaa!”

”Mulla oli aika huonot yo-paperit ja aika monta ovea sulkeutui jatko-opintojen suhteen. Armeijan jälkeen oli meno Helsingissä sellaista, että mun oli pakko päästä kuvioista jonnekin pois ja onneksi huomasin Hesarissa ilmoituksen Lahden Kansanopistosta. Omaksi yllätyksekseni hain sinne ja pääsin. Sattuma tämäkin, mutta hyvä sellainen. Sillä tiellä ollaan. Kansanopistossa tapasin muutamia tyyppejä ja sitten hain Kellariteatteriin, josta Antti Raivio haki näyttelijöitä mukaan Q-teatteriin uuteen näytelmäänsä Skavabölen pojat. Pääsin mukaan. Asiat vaan tapahtui. Jos oon ihan rehellinen, niin vasta muutama vuosi TeaKin jälkeen mä ymmärsin, että tämä on oikea tie. Alku oli aika kaoottista eikä mulla ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että tämä olisi mun juttuni.”

Olisiko sinulla ollut joku muu ala, joka olisi kiinnostanut? ”Isoisäni kautta mua kiinnosti kovasti luonto ja olin biologiassa hyvä, ja mua kiinnosti luonnontieteet muutenkin. Tuskin olisin niillä papereillani päässyt näitä aloja opiskelemaan. Ihmisten kanssa oon tykännyt olla, eli olisin varmaan ajautunut jonnekin sosiaali- tai palvelualan puolelle.”

Minä vuonna pääsit TeaKiin? ”1991. Olin hakenut ensimmäistä kertaa edellisenä vuonna ja silloin tipuin kakkosvaiheessa. 1991-1995 vietin TeaKissa sitten.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se käsitteli moraalia näyttelijäntyössä. Ja jos taas ollaan rehellisiä, niin näyttelijäntyön proffamme Kari Heiskanen, joka myös ohjasi taiteellisen lopputyöni Strindbergin ”Tie Damaskokseen”, patisti mua päivittäin sen kirjallisen työni kanssa ”ja saatana sinä kirjoitat sen lopputyön ja valmistut!” Siihen aikaan ei ollut vielä kovin suosittua valmistuminen, tytöistä sinä vuonna valmistui kaikki ja mä olin kundeista ainut. Moni on kyllä sitten myöhemmin kirjoittanut lopputyönsä. Niin, siis moraalia käsittelin. Silloin se oli vielä korkealla, on se osittain vieläkin… On tässä tullut tehtyä kaikenlaista, joka olisi sen ikäisen Tommin mielestä ollut moraalitonta. En ole sitä aikoihin lueskellut, mutta kyllä se silloin tällöin on tullut vastaan. Siellä on kaikenlaista mm. asenteista ja tekemisen tavoitteista, en usko että niistä olen kauheasti joutunut tinkimään tässä vuosien varrella. Rima on joskus aika korkealla ja harvoin sen saavuttaa, mutta pyrkimys pitäisi aina olla sama.”

Häiriötekijä/Q-teatteri (c) Pate Pesonius 

Miksi olet näyttelijä? ”Miksi? Oon tosi onnellinen siitä, että rakastan tätä työtä edelleen. Koen olevani etuoikeutettu sen suhteen, että oon saanut harjoittaa ammattiani monipuolisesti ja se on kehittänyt mua myös näyttelijänä. Oon saanut tehdä mitä erilaisempien tekijöiden kanssa, koska aina oppii jotain uutta, ja teatterin lisäksi oon saanut tehdä kamera- ja kirjoitustyötä ja kaikki vie eteenpäin. Rakastan työtäni, ja toivottavasti se näkyy myös töissäni. Tämän ylevämpää vastausta en tähän osaa sanoa. Siksi.”

Mainitse joku tärkeä oppi, jonka olet urasi varrella saanut. ”H-P Björkman on sanonut mielestäni kauniisti oppilailleen, että näytteleminen on vapauden manifesti. Kun näytellessä energiapiste ja keskittyminen on oikeaan suuntaan, silloin pystyy keskittymään tekemiseen eikä siihen miltä näyttää. Se on valtavan vapauttavaa, ja tuottaa hyvää tekemistä. Matti Ijäs on sanonut joskus, että taiteen määre on se, että me ollaan jokainen erilaisia. Jos katsomme ikkunasta ulos, kaikki näkevät saman maiseman, mutta mihin juuri sinun katseesi kiinnittyy ja mitä sinä havainnoit, se vaihtelee. Toki siihen pitää sitten luottaa, että havainnossasi on jotain kertomisen arvoista ja se pitää pystyä tuomaan persoonallisesti esiin. Uuden Van Gogh -elokuvan yhdessä julisteessakin lukee ”No one sees what I see”. Nuorilla, kokemattomilla näyttelijöillä fokus on välillä väärässä suunnassa. Apua haetaan kaikkialta, opettajilta ja muilta, vaikka kaikki ratkaisut on ihan lähellä. Pitäisi luottaa siihen, että minä riitän. Koko näyttelijäntyön perusta on jokaisen sisällä - kokemusmaailmassa, sydämessä ja tunteissa. Sen tajuaminen, että mulla on jo kaikki, saattaa viedä vuosia ja jotkut eivät sitä löydä koskaan.”

Tuosta tulikin mieleeni se, mitä kirjoitin Medusan huoneesta. Kaikki katsomme samaa näytelmää, mutta jokaisen kokemus on erilainen ja yksityinen. Toinen haukottelee vieressä ja toinen pyyhkii kyyneliä. ”Kyllä, juuri samaa asiaa mitä äsken mainitsin. That´s it. Se on mielestäni hyvän ja kiinnostavan taiteen merkki, että katsojien reaktiot ovat niin erilaisia.”

Onko sinulla ollut omia ns. esikuvia, joita olet erityisesti seurannut nuorempana tai arvostat erityisesti? ”Toki on ollut. Mulla kävi valtava onni siinä, että samaan aikaan kun pääsin TeaKiin oli se Q-teatterin pesti ja Antti Raivio, joka oli tullut suoraan Turkan koulusta. Olin mukana kolmessa-neljässä jutussa ja niihin kuului aika pitkä näyttelijäntyön koulutuksellinen jakso aina alkuun, tehtiin esimerkiksi tunnetila- ja mielikuvaharjoitteita. Kävin samaan aikaan TeaKia ja sain toisenlaisen lähestymiskulman Q-teatterista, koin sen rikkautena. Mulla oli koulussakin tosi hyvät opettajat – Ryhmäteatterin väkeä Heiskanen/Väänänen/Sveholm/Torikka ja Kaija Pakarinen. Q-teatterissa oli hurjassa iskussa olevaa porukkaa, joista etenkin Hannu Kivioja teki muhun valtavan vaikutuksen. Lisäksi Leea Klemola, Martti Suosalo, Jorma Tommila...”

Jos oikein fantasioidaan, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Kyllä mä oon vastannut aina Meryl Streepin, jos on tullut tämä aihe puheeksi. Oon aina ihaillut hänen valtavaa teknistä taituruuttaan, miten hän rakentaa hahmonsa ja se yhdistettynä äärimmäisen herkkään tunneilmaisuun. Hän on fantastinen näyttelijä, ja hän on usein sekä liikuttanut että naurattanut mua.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Dueton! Nyt ei kannata miettiä omaa laulutaitoaan, sillä siitähän tulisi katastrofi. Joku nainenhan sen täytyisi olla. Mun yksi paheenihan on kaikki nyyhkypowerballadit, niitä oon kovasti tykännyt aina kuunnella, vaikka kovaa rokkimiestä olen esittänytkin. Kyllähän mä nyt Whitney Houstonin kanssa lähtisin duetoimaan!”

Hitlerin kellonsoittaja/Q-teatteri (c) Pate Pesonius 

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Q-teatteri, Kansallisteatteri, Helsingin Kaupunginteatteri, Espoon Kaupunginteatteri, Ryhmäteatteri, Teatteri Takomo, Teatteri Viiruksen kanssa on tehty yhteistyötä Suomenlinnassa… siinähän ne taisi olla.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Yksi virstanpylväs teatteriurallani on ollut Q-teatterin ”Hitlerin kellonsoittaja” vuodelta 2006, Taru Mäkelän ohjaama näytelmä. Näyttelin siinä Kalle Holmbergin kanssa. Urani alkuvaiheessa tuli työskenneltyä hyvin autoritääristen ohjaajien kanssa, yritettiin hirveästi tehdä niin kuin ohjaaja halusi ja koin, että Hitlerin kellonsoittajassa sain valmistaa ensimmäistä kertaa roolini hyvin pitkälle itse, Taru antoi mulle aika vapaat kädet. Näytelmä sai hyvät arviot ja oli todella suosittu. Se oli näyttelijäntyöllisesti itselleni merkittävä juttu. Tein paljon omia ratkaisujani ja luotin intuitiooni roolihenkilöni suhteen ja onnistuin. Leffapuolelta sitten ”Miehen työ”, sitä ennen olin tehnyt vain pieniä rooleja kymmenen vuotta ja Jussi-palkinnon voitettuani olinkin ykskaks päärooleissa. Ei se rooli mua näyttelijänä hirveästi kehittänyt, mutta yksi onnistuminen leffapuolella mahdollisti mulle paljon elokuvatöitä sen jälkeen ja muutti urani suuntaa. Pidän kyllä siitä leffasta, ja se on yksi parhaista rooleistani, ellei paras.”

Nytpä tuli mieleeni Studio Julmahuvi. Tuleeko ihmisiltä vielä paljon kommentteja siihen liittyen? ”Tulee kyllä, on mukavaa että uusi sukupolvi on löytänyt sen uusintakierroksen myötä. Siitähän on jo yli 20 vuotta aikaa! Ja tää laivahommahan lähti ihan käsistä vähän yllättäenkin, siitä tulee kommentteja tällä hetkellä”, naurahtaa Tommi viitaten M/S Romantic -minisarjaan.

Kävin muuten viime viikolla katsomassa Teatteri Kultsassa Sketsi-Suomea. Siinähän oli mukana sketsejä Studio Julmahuvistakin, mm. Roudasta rospuuttoon ja se, kun Suomen olympiajoukkueen paluu on saanut uuden, dramaattisen käänteen. Hyvin toimi! ”Mukava kuulla, että toimii! Heh, se olympiajoukkue-sketsin repliikki tuli suoraan tosielämästä. Janne Reinikainen oli mukana Turun Kaupunginteatterin Reviisorissa, asui täällä Eirassa ja oli juuri lähtemässä Turkuun. Oli just skrabaamassa ikkunoita autostaan kun Turusta soitettiin, että missä mahdat olla, sillä esitys alkaa vartin kuluttua. Janne luuli menevänsä iltanäytökseen ja olikin päivänäytös! Janne sitten soitti teatterinjohtaja Ilpo Tuomarilalle ja sieltä tuli legendaarinen lause ”Mua vituttaa niin paljon etten mä pysty puhuun sulle sanaakaan!” Otettiin sitten käyttöön se.”

Hetki muistellaan lämmöllä myös Ihmebantussa nähtyä ”pieruhierojaa”, joka pudotti aikoinaan haastattelijan sohvalta. ”Kyllä sen tekeminen oli aika rajoilla itselläkin”, Tommi nauraa.

Asiasta toiseen, millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Musta on loistavaa, että teatteri koko ajan kehittyy ja hakee uusia muotoja. Jokainen sukupolvi etsii omansa ja rikkoo vanhoja kaavoja, niin sen kuuluu mennäkin. Näyttelijänä mä kaipaan ihan perusteatteria, ei välttämättä mitään klassikoita, mutta sellaista mikä menisi enemmänkin näyttelijäntyön ehdoilla. Olisi hienoa päästä mukaan esimerkiksi näytelmiin Pitkän päivän matka yöhön tai Kuka pelkää Virginia Woolfia. Shakespeareakin oon tehnyt tosi vähän. Alan olla sen ikäinen, että näitä haaveita alkaa tulla.”

Tommi Cafe Talossa (c) Teatterikärpänen 

Mitä on sinun mielestäsi teatterin taika? ”Onnistuakseen se on pirun vaikeaa, ja se vaatii niin monen osa-alueen täydellistä onnistumista. Se ei myöskään salli kenenkään epäonnistumista. Sama koskee leffojakin. Usein multa kysytään unelmaroolista ja vastaan, että tärkeitä on se kenen kanssa tekee, ei se mitä tekee. Turha esittää Hamletia, jos ympärillä ei ole sitoutunutta porukkaa ja erilaista näkemystä. Tietysti se usein vaatii jotain extraa myös, ja sitä on hankala selittää. Rauta-ajassa Sampoa takoessa sanotaan lause ”Ei se synny synnyttämättä” ja se sopii teatteriin myös. Onnistumisen takana on valtava duuni, jokainen ilta.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Mä tykkään mennä aikaisin teatterille, usein parikin tuntia ennen esitystä. Riippuu vähän jutusta, mutta kyllä mä pyrin lämmittelemään ja herättelemään vähän kroppaa, tekstiä käyn läpi. On mulla varmaan jotain outojakin kuvioita, joita toistelen huomaamattani ja joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse esityksen kanssa.”

Kerro joku sählinki lavalta. ”Ihan hirveetä kaaosta ei olla saatu aikaan (koputtaa puuta) eikä mulle mitään ihmeellisiä black outejakaan ole sattunut. Kaikenlaisia putoamisia on tapahtunut etenkin Q-teatterin komedioissa, mutta ne jotekin kuuluu siihen kuvioon. Pahin painajainenhan olisi se, että unohtaisi mennä esitykseen. Kansallisteatteriin menin kerran jalkakäytäviäkin pitkin autolla Q-teatterilta, esitys oli jo alkanut ja lähtöä oli venytetty viisi minuuttia. Juoksin suoraan lavalle ilman maskeja, jotain vaatetta ehdin vetämään päälleni. Se oli aika tiukka paikka kyllä. Kerran mulla meni selkä kesken esityksen, en pystynyt enää jatkamaan ja esitys keskeytettiin. Niin, ja Karamazovin veljesten ensi-illassa kävi niin, että esitys oli pyörinyt tunnin ja tulimme Volasen Janin kanssa ensimmäistä kertaa lavalle, ja eräs nimeltämainitsematon henkilö löi multa litsarilla vahingossa tärykalvon puhki. Ehdin sanoa varmaan kolme repliikkiä ja loppu olikin jännää, kun en kuullut mitään. En kuullut omaa ääntänikään ja pitkä monologi oli tuloillaan. Siinä lähti ensi-iltajännitys kyllä heittämällä!”

Tulevia/meneviä rooleja? ”Nyt pyörii Medusan huone Q-teatterissa ja Ylellä M/S Romantic, syksyllä olen Q-teatterissa myös. Lahkosaarnaaja Maria Åkerblomista kertovassa leffassa ”Marian paratiisi” olen sivuroolissa, Zaida Bergroth ohjaa. Kesällä alkaa kuvaukset rippikouluaiheisesta leffasta, olen siinä papin roolissa ja ohjaajana Ulla Heikkilä, uusi kiinnostava ohjaaja.”

Komisario Koskinen -kuunnelmahan löytyy myös Areenasta. ”Joo, sitä oli mukava tehdä.”

Mitä terveisiä lähettäisit nuorelle itsellesi? ”Terveisiä täältä vaan, kaikkihan on mennyt ihan hyvin. Sitä ei välttämättä silloin olisi uskonut. On ollut jännää ja synkkääkin, vähän liian ankara oon ollut itselleni joskus. Ja epävarma. Studio Julmahuvista kun oli aiemmin puhetta niin on mainittava vielä, että oon aina pitänyt komediasta ja oon tehnyt ja kirjoittanutkin sitä ja nähnyt maailman aika koomisesta vinkkelistä, mutta yllättäen mut nähtiin koomikkona Julmahuvin jälkeen ja alettiin tarjota koomisia rooleja. Se avasi spektriä roolitarjonnan suhteen ja mahdollisti uudenlaisia juttuja. Summasella, Volasella, Rasilalla ja Reinikaisella oli kaikilla täysin eri lähestymiskulma näyttelijäntyöhön kuin itselläni, opin heiltä paljon uutta. Se kokemus vapautti mua hirveästi näyttelijänä, olin siihen asti ollut aika synkkien roolien mies.”

Perinteinen yhteiskuva 

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä jäädytän tilanteet hiljaisuudella ja tuijottelulla. Hahmon nimi olisi Tunnelmanjäädyttäjä.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin Neil Youngin vinyylilevyt, levysoittimen, pullollisen Jaloviinaa ja muutaman kassillisen kirjoja. Ruuaksi pastaa.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Kyllä mä haluaisin mennä Woodstockiin. En mä sinne mutavelliin haluaisi mennä pyörimään, mutta hengailemaan lavalle tyyppien kanssa. Juontajaksi!”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille tai blogin lukijoille? ”No ensiksi katsojille se, että kännykät äänettömälle eikä rapisevia karkkipapereita mukaan. Aika vähän noi mua nykyään häiritsee, taitaa liittyä epävarmuuteen myös. Kehottaisin katsomaan ennakkoluulottomasti erilaisia esityksiä. Edelleenkin monella on hyvin vahva mielikuva siitä mitä teatteri on, vaikka monenlaista tehdään. Teatteri on siitä hankala laji, että harvoin osuu, mutta sitten kun osuu, sitä ei unohda koskaan. Siksi kannattaa käydä katsomassa paljon ja erityylisiä juttuja. Omassa mielessäni on 4-5 täysin unohtumatonta kokemusta. Yllättäkää itsenne! Sama koskee leffoja myös.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Taide

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Valhe

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Tuuli

- Mitä ääntä inhoat? - Herätyskello

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Formulakuski

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Verovirkailija

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hell yeah!

Haastattelun päätyttyä pääsin vielä yllättämään Tommin, kun kaivoin kassistani arvonnassa muinoin voittamani keräilyharvinaisuuden, nimittäin Kari Lampikallio & Rakkauden suurvisiirit -sinkun ”Sylisi lämpöön”. ”Voi jessus, kaikenlaista sitä on tullut tehtyä”, tuumasi Tommi nimmaria rustatessaan. Kappale soi elokuvassa Ruotsalainen hetki.

Medusan huone / Q-teatteri

Medusan huone / Q-teatteri

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Teksti ja ohjaus Saara Turunen
Lavastus Milja Aho
Valosuunnittelu Ada Halonen
Pukusuunnittelu Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Koreografi Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu Aino Nieminen

Näyttämöllä : Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa

 Q-teatterin esitykset ovat usein kauden Tapauksia - ja syystäkin. Tälläkin hetkellä kaikki esitykset ovat loppuunvarattuja, peruutuspaikkoja kyttäillessa saattaa hyvällä tsägällä saada vielä lippuja. Kuka tosin haluaa peruuttaa varauksensa kun kyseessä on teos, jota on ylistetty joka suunnassa? Medusan huoneesta on kirjoitettu paljon, joten mahtaako minulta irrota enää mitään uutta sanottavaa...

 "Medusan huone on hienovarainen ja unenomainen kuvaus sukupuoleen liittyvästä vallasta ja hiljentämisen käytännöistä" (ote teatterin nettisivuilta) Silmät ymmyrkäisinä ja mieli enemmän tai vähemmän sekavana/hämmentyneenä poistuimme esityksestä ystäväni kanssa. Mitä sitä oikein tuli taas nähtyä? Ystäväni ei ollut täysin vaikuttunut, mutta minua jäi sitten kaivelemaan enemmänkin ja vaikutus tuntuu korostuvan ajan myötä. Esityksen teemat hiipivät vaivihkaa mieleen uudestaan ja uudestaan, eikä kaikkea osaa mitenkään sanallistaa. Parhaat teokset tekevät niin.

 Vertasin tuoreeltaan esitystä nykytaide-elämykseen, jossa väki istuu samassa tilassa ja eteen marssitetaan erilaisia kohtauksia ja tilanteita, musiikin ja kuvien siivittämänä. Visuaalinen puoli viehättää. Kenties. Kaikki näkevät saman, mutta kokemus on aina yksityinen. Joku kyllästyy nopeasti, toinen vaikuttuu kyyneliin. Tarpeeksi kauan kun paikallaan istuu, alkaa päästä kärryille ja koko teos imaisee mukaansa salakavalasti. Enää ei voi poistua, vaikka se olisi mahdollistakin. Kesken kaiken ei voi saapua paikalle ihmettelemään, että mitäs täällä tapahtuu. Jos siis tämä olisi liikettä sisältävä taideteos jossakin huoneessa, jossa voisi vapaasti mennä ja tulla. Mutta tämä on "vain" teatteria. Ja toisaalta, tämä ei ole "vain" teatteria. Tässä on alku ja loppu, mutta silti aplodien jälkeen esityksen maailma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja on jatkunut jo ennen esityksen alkua. Miksi annamme niin tapahtua? Tämä ajatus jäi kaivelemaan. Kaikki näkemämme ei miellytä, mutta taiteen tarkoitus ei olekaan miellyttää. Mielestäni taiteen suurin tarkoitus on vähän ravistella ja herätellä, avata silmät ympäröivälle maailmalle. Voi tulla myös äärimmäisen kiusaantunut, epämiellyttäväkin olo. "En pidä näkemästäni. Ehkä siksi, että minäkin olen kokenut tuon?" Silmiä ei voi sulkea. "Mä nyt olen vain tämmöinen", toteaa Elina Knihtilän keltamekkoinen nainen ja nauraa päälle, ja myöhemmin sama nainen suree sitä, miksi on sellainen kuin on ja miksi ei osaa ottaa omaa tilaansa. Niin. Miksi?

 Mieleeni jäi useitakin kohtauksia. Ämpäreitä jakeleva makea ja sulavaliikkeinen Aksinja Lommi ja vierellä Knihtilän keltamekko saman liikkeen äärellä. Tommi Korpelan jotenkin erikoisen kaunis vanhempi nainen kera elegantin kädenliikkeen. Miesporukan älämölö formulakisojen äärellä. Riettaasta kädestä toiseen kiertävä kukkamekko. Nöyryytys. Häpeä. "Nyt pyydätte molemmat toisiltanne anteeksi ja asia on sillä käsitelty!" Säkkijärven polkan tahdissa reippain askelin tanssahteleva sika (Ylermi Rajamaa) ripustelemassa valloitusten päänahkoja narulle. Vatsamakkaroita. Suklaata. Lisää vapautunutta joraamista. Jumppaamista. Nuoren tytön (Katja Küttner) kuukautiset (hämmentävän kauniisti toteutettu muuten). Äijien roisi lukupiiri ja kirjoissa piehtarointi. Hitaasti ämpärit päässään näyttämön poikki konttaava joukko (tästä tuli joku uni mieleeni). Jyväset poimittavana. Katseet. Sanaton asioiden hyväksyntä. Sulhanen tahraamassa puhtautta ja hymy päälle.

 Nyt muutama päivä esityksen näkemisen jälkeen alan ymmärtää niitä, jotka nousivat aplodeeraamaan seisaaltaan silmissään tietynlainen katse. Tietynlainen ryhti. Silloin en itse ollut ihan täysin vaikuttunut. Nyt olen. Mielelläni näkisin tämän uudelleen, mutta se lienee mahdottomuus.

 Onnea teille, jotka olette tämän jo nähneet ja teille, joilla on liput varattuna.

ps. Nyt jos koskaan varaan kirjastosta Saara Turusen Rakkaudenhirviön ja Sivuhenkilön, molemmat kun ovat vielä lukematta.

Esityskuvat (c) Aino Nieminen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Q-teatteri!)

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri ja Kärpäset ja herrat / TeaK

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri

Kantaesitys 15.9. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala
Dramaturgi Jani Volanen
Lavastus ja valosuunnittelu Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Maskeerausuunnittelu Riikka Virtanen
Koreografi Reija Wäre

Rooleissa : Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä ja Pia Andersson

 Q-teatterin ensi-ilta menee aina heittämällä must see-listalleni, oli aihe sitten mikä hyvänsä. Lavalta (toki myös ohjaus/käsikirjoituspuolelta) kun löytyy lähes poikkeusetta timantinkova porukka, ja etenkin tällä kerralla olin varsin innostunut, sillä mukana olisi Jani Volanen, jonka jälleennäkemistä olin odottanut jo jonkin aikaa. Menoni olin ajoittanut sopivasti ensi-illan jälkeiselle viikolle, joten ehdin samalla reissulla hankkimaan tuoreen kirjan "Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin" (kirjoittaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö, kustantaja LIKE). Ihana järkäle, tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen kunnolla uppoutumaan kirjan maailmaan.

 Tommi Korpela/Jani Volanen/Jussi Nikkilä Fan Clubin Hämeenlinnan alajaosto lähti siis syksyiseen Helsinkiin toiveikkain mielin, aatoksissa kevyttä mielihyvää... Sitä saimmekin heti alkuun koko rahan edestä, kun istuimme eturiviin ja Korpela saapui koko komeudessaan suoraan eteemme ensimmäiseen kohtaukseen. Lavastuksesta tuli heti mieleeni "Ihanat ihmiset" parin vuoden takaa, sama kliinisyys jotenkin loisti valkeista seinistä ja kalusteista.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Korpela on mies, joka hakee apua hypnoositerapiasta (terapeuttina Pia Andersson), koska epäilee todellisuuden olevan manipulaatiota. Hukassa ollaan. "Anteeksi, nyt en ymmärrä" sanoo terapeutti, ja minä ajatuksissani komppaan hetken kuluttua mukana useampaankin kertaan. Valaistus muuttuu kiehtovalla leikkauksella aivan toiseksi, ja pian olemme illanvietossa kera veljen (Jussi Nikkilä), tämän vaimon (Minna Haapkylä) sekä epämääräisen miehen (Jani Volanen), joka on vain tarttunut mukaan kauppareissulla. Ja sama uusiksi, muutamaa repliikkiä ja askelta muuttaen. Ja taas uudelleen. Katselemme vierustoverin kanssa toisiamme vähän haparoiden silmiin, kuin hakien vahvistusta sille, että onko tuokin yhtä pihalla kuin minä. Lavalla ei päästä puusta pidemmälle. Teki niin tai näin, sanoi niin tai näin - lopputulos on aina sama. Vai onko? Olo oli koko ajan kuin olisi katsellut sekoitusta omasta absurdista unesta, Twin Peaksista ja Päiväni murmelina-leffasta. Epätodellinen olo. Punainen lanka heilui jossain käsieni ulottumattomissa.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Väliajalla vähän henkäistään ja tutkaillaan uutta kirjaostosta ja haetaan käsiohjelmasta vähän apuja, tuloksetta. Takaisin eturiviin, ja hetken kuluttua suuri tanskalainen illusionisti (Jani Volanen) tulee kertomaan jotain vielä enemmän hämmentävää. Loppuajan odotan ja pelkään sormien napsautusta. Koko ajan odotin jotain suurta oivallusta ja lampun syttymistä päässäni, ja odottelen vieläkin. Viikko oli muutenkin mennyt totaalisessa aivosumussa, joten en päässyt helpolla tästä. En sitä kyllä kieltämättä odottanutkaan, sillä ikävää ja tylsää olisi jos kaiken sujuvasti ottaisi vastaan ilman minkäänlaista uutta ajatusta. Ilo oli katsella karismaattisia, lahjakkaita ja kiinnostavia näyttelijöitä lähietäisyydeltä, mutta muuten nostan käteni pystyyn antautumisen merkiksi. Ei-niin-kevyttä mielihyvää oli tämä. Ei sieltä helpoimmasta päästä, mutta kokemus se tämäkin.

Jani Volanen (c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Seuraavana päivänä olin katsomassa TeaKin Teatterisalissa TeaKin viidennen kurssin opiskelijoiden (Anna Kankila, Verneri Lilja, Mari Naumala, Chike Ohanwe, Manoel Pinto, Heikki Ranta, Sohvi Roininen, Janna Räsänen ja Sonja Salminen, joista viimeksimainitun taiteellinen opinnäyte) sekä virolaisen ohjaajan (Juhan Ulfsak) yhteistyössä toteuttamaa esitystä "Kärpäset ja herrat", joka pohjautuu William Goldingin klassikkoromaaniin "Kärpästen herra". Esitys (osittain myös performanssi) oli kestoltaan 1h 40min ja minulle suurimmaksi osaksi täyttä hämmennystä. Totta kai näin omin silmin mitä edessäni tapahtui ja vaikutuin nuorten primitiivisestä energiasta sekä eri elementtien häpeilemättömästä käytöstä (hiekassa pyörimistä, vedessä virkistäytymistä, ilmavirrassa kuivattelua, tulen ympärillä maanista tanssia), myös musiikin läsnäolosta koko ajan tapahtumissa. Esitys oli täynnä alkuvoimaa ja oivalluksen iloa. Pääni oli taas melkoisessa pyörityksessä ja olo oli kuin lingon läpi olisi mennyt Sielun Veljien keikalla. Vaikuttava katsoa, mutta nostan tämänkin kohdalla kädet pystyyn. Hyvin porukka veti, ei siinä mitään. Päähäni jäi soimaan "Welcome to the Jungle".

 Sellainen kulttuuriviikko oli tämä. Varsin haasteellinen siis, mutta mielenkiintoinen! Ei muuta kuin kohti uusia, toivottavasti seuraavaksi vähän "helpompia" kokemuksia. Haluan korostaa vielä sitä, että kaiken ei todellakaan tarvitse olla helposti sulavaa, mutta kyllä jää kaivelemaan kun ei oikein saa otetta. Ote taitaa alkaa lipsua tässä vaiheessa vuotta.

(TeaKin esityksen näin ilmaisella kausikorttilipulla.)

Jälkeenjäävät / Q-teatteri

Jälkeenjäävät / Q-teatteri

Ensi-ilta 17.9. 2015, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : työryhmä

Ohjaus : Jani Volanen

Lavalla : Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Elena Leeve, Jussi Nikkilä, Eero Ritala ja Lotta Kaihua (sekä Ola Blick)

 Tätä on odotettu! Q-teatterin kauden uutuusnäytelmät ovat muodostuneet itselleni viime aikoina Tapauksiksi, joita ei haluaisi missata mistään hinnasta. Ensi-iltapäivänä meinasi tosin hetkeksi huumori loppua, kun junan veturi sanoi itsensä irti Jokelan kohdalla ja siinä sitten odoteltiin piinallisen pitkä aika. Matka kuitenkin jatkui ja ehdimme juuri sopivasti teatterille seuralaiseni kanssa.

 'Jälkeenjäävät' koostuu episodeista 'Häiriötekijän' tapaan, ja tällä kertaa aiheena on elämän ja kuoleman hankaluus. On eletty jollain tavalla väärin ja tuhlattu aikaa väärien ihmisten tai asioiden parissa. Kaivataan kipeästi muutosta johonkin suuntaan, ja osa roolihahmoista tekeekin aika radikaaleja päätöksiä - tapahtukoon käänne sitten Alepan kassajonossa tai illalliskutsuilla.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Meno on paikoitellen todella absurdia ja hillitöntä, huutonauru raikaa katsomossa ja spontaanit väliaploodit seuraavat toistaan. Olo on välillä jopa kiusaantunut jännällä tavalla, tuntee suurta myötähäpeää (kuin myös myotätuntoa) roolihenkilöitä kohtaan. On pakotettu ajattelemaan, miten piinavaa olisikaan itse olla tuossa samassa tilanteessa. Moni on takuulla ollutkin! Tunnistin itseni moneenkin otteeseen jännitysnäytelmäksi kohoavasta paikallisjunareissusta, jossa sitkeät vierustoverit saavat aikaan omituisiin mittasuhteisiin kohoavan tapahtumaketjun. Välillä katsomossa on sitten hiirenhiljaista ja orastava nauru juuttuu kurkkuun. Salin täyttää syvä hiljaisuus. Loppukuva on kaunis, rauhallinen.

 Parastahan tässä on se, että yhtään ei tiedä mitä seuraavaksi tulee. Episodien välissä valot himmenevät ja niiden sytyttyä ovesta saattaa tulla vaikkapa riikinkukkoasuinen Iippa. Seuralaiseni totesi väliajalla, ettei ihan hirveästi lämpene tämänkaltaiselle teatterille. Makunsa kullakin, mutta minä kyllä lämpenen! Tosin olen sitä mieltä, että kovin monen teatterin ei kannata vastaavaa edes yrittää. Tai miksipä ei...? Voisi olla virkistävääkin.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Mitäs kaikkea eteemme tällä kertaa sitten tuodaan? Alussa oli kovinkin tutunoloista asuntonäyttöä, joka ei ihan kaikille auennut. Gospel-henkiseen revittelyyn päättyvä 'asiallinen' keskustelu pissaavan patsaan aiheuttamista erinäisistä vakavista ongelmista hautausmaalla. Suojapuvun sisällä pörräävä paarma. Mies, joka kyllästyi olemaan Jarmo ja vapautti itsestään Pasin. 'Mies ja kitara'-henkinen hittiaineksia sisältävä loistava veto Erkosta eiku Jarkosta vai oliko se sittenkin Herkko. Voisin kuunnella repeatina Jussi Nikkilän esittämää biisiä, toisin kuin se yksi ei halunnut enää kuunnella Michael Jacksonin Beat it-hittiä. Golfaavan miehen pitämä tiedotustilaisuus perheelleen, ja sama kirjallisena. "Ja nyt viedään sitten meikäläistä!" Väliajalle mentäessä ja rap-ylläristä toipuessa ilmassa leijui kaksi lausetta : 'uskokaa unelmiin' ja 'toiset virkkaa ja toiset twerkkaa'. Jou jou.

 Taustalla vilisee monenlaista videonpätkää ja puhuvaa päätä, suurin osa näistä menee sujuvasti yli hilseen. Mieleen tosin jää yhtäläisyys elämän ensimmäisten ja viimeisten hetkien välillä. Beat it-intro taisi lähteä soimaan juuri samalla hetkellä, kun jäin pala kurkussa miettimään Robin Williamsia tarttumassa hetkeen ja poikia nousemassa pöydälle seisomaan. Lavastuksesta bongailen tuhkauurnia, eläintrofeita ja patsaita. Miljööstä on kyllä moneksi.

 Q-teatteri kyllä asettaa näillä esityksillä odotukset aika korkealle, ja täysin tyydytettynä voin jälleen todeta, että tämä porukka ei pettänyt tälläkään kertaa. On mahtava etuoikeus seurata näin läheltä näin loistavaa näyttelijäntyötä, jokainen hoitaa oman pestinsä ihailtavalla tavalla ja omalla tyylillään. Koko työryhmälle iso kiitos!

 Käsiohjelma toimii myös samalla novellikokoelmana, jossa sama teema toistuu. Lukiessani kuulin Tommi Korpelan äänen päässäni...

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Jotain toista / Q-teatteri

Jotain toista - henkilökohtaisen halun näyttämö / Q-teatteri

Kantaesitys 19.2. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Milja Sarkola

Dramaturgit Heini Junkkaala ja Henriikka Himma

Rooleissa : Iida Kuningas, Emmi Parviainen, Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Sanna-Kaisa Palo ja Elena Leeve

 Tulevat teatterijutut tunkeutuvat välillä unimaailmaani, ja ensi-iltaa edeltävänä yönä näin unta, jossa yleisö istui sinapinruskeilla 70-luvun sohvilla ja kaiken edessä oli iso ja ruma sohvapöytä, jonka päällä Tommi Korpela pyllisteli värikkäissä alushousuissaan. Kuiskasin vierustoverilleni, että "Minusta tämä on vähän kiusallista katsottavaa." Hämmentävä fiilis tulikin sitten varsinaisessa esityksessä, kun aiemmin värikkäissä alushousuissa nähty Korpela sanoo toistamiseen kuullun rohkean englanninkielisen dialogin päälle kokevansa keskustelun varsin kiusallisena. Koin siis pienimuotoisen etiäisen unen muodossa!

 Heti alkumetreillä tulee selväksi, että nyt ei hissutella, vaan mennään suoraan itse asiaan. Elena Leeve ja Sanna-Kaisa Palo käyvät englanninkielisen nautinnollisen vuoropuhelun. Korvia kuumottaa. Puheissa ei ole kuitenkaan mitään rumaa, vaikkakin keskustelu on varsin rohkeaa. Suomeksi keskustelu olisi saattanut kuulostaa hivenen kornilta? Takanani istuvaa miestä tuntuu naurattavan kovasti.

(c) Pate Pesonius 

  Kertojahahmona toimii Iida Kuningas, joka havaintojensa ja muistojensa kautta käy läpi kaikkea sitä, miltä tuntuu tuntea voimakasta vetoa samaan sukupuoleen, mistä halu toista ihmistä kohtaan kumpuaa tai mihin se latistuu. Miten täysin vieras käsi elokuvateatterin hämyssä tuntuu kihelmöivän jännittävältä ja miksi puolison kanssa läheisyys tuntuu ahdistavalta, vaikka rakastaa toista yli kaiken. Kertoja myös ohjaa ja kirjoittaa näytelmää, ja rooliin hyppää vuorotellen koko naiskaarti Emmi Parviaista lukuunottamatta. Hänellä on puolison rooli. Tommi Korpela toimii dj:nä ja jää vähän sivuhahmoksi, häntä tarvitaan mm. isän rooliin ja siihen, kun serkkujen kanssa leikitään pornoleffaa. Korpela kuitenkin pudottelee sinne tänne napakoita kommentteja, joista etenkin "ilmassa roikkuu kollektiivinen kysymys siitä, kuka vittu on Kirsti!?" saa aikaan melkoisen nauruhuutomyrskyn yleisön keskuudessa.

 Sarkolan teksti tuntuu hyvin rehelliseltä. Q-teatterin nettisivulla sai laittaa työryhmälle kysymyksiä, joista yksi meni osittain näin "Milja Sarkola, miten löysit tavan ja tyylin kirjoittaa?" ja vastaus kuului "Kun uskalsin kirjoittaa niin kuin asiat ovat, ei niin kuin toivoisin niiden olevan, koin että tavoitin aiheesta jotakin olennaista." Kohtaukset tuntuvatkin todella omakohtaisilta ja aidoilta, ei lainkaan teeskennellyiltä tai keksimällä keksityiltä. Paikoitellen menikin fakta ja fiktio sekaisin kun jäi pohtimaan, että onko oikeassa elämässä käyty tämänkaltainen keskustelu kenties. Kiehtovaa ja ajatuksia herättävää.

 Q-teatteri osaa aina yllättää. Tälläkin kertaa mietintämyssyni täyttyi materiaalista, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Samalla "Jotain toista" on rohkein näkemäni näytelmä koskaan ja vaikka parissa kohtauksessa mentiin kirjaimellisesti iholle, en tuntenut oloani vaivaantuneeksi. Näyttelijät loistavat jälleen kerran, ja mieleeni jäi etenkin Sanna-Kaisa Palon huikea monologi lattialla kärvistellen sekä huimat Emmi Parviainen ja Iida Kuningas. Yhden kohtauksen Tsehov-heitto toi väistämättä mieleeni sen, että "siinä ne Vanja-enojen Sonjat nyt keskenään..." Pidin kovasti myös etenkin näytelmän äänimaailmasta sekä näyttelijöiden vaatetuksesta, sopivan rentoa ja "omalta tuntuvaa".

 Ensi-iltayleisöä tuntui kovasti naurattavan viittaukset teatterimaailmaan, teatterinjohtajan ja ohjaajan väliset keskustelut sekä enskaribileiden meininki. Mene ja tiedä...

 Kiitos rohkeudesta ja vapauttavista nauruista! Kotimatkalla riitti keskusteltavaa seuralaiseni kanssa.

 "Jotain toista" saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Emmi Parviainen (c) Pate Pesonius