Näkymätön lapsi / Teatteri Viirus

Näkymätön lapsi / Teatteri Viiruksen vierailu Arx-talolla Hämeenlinnassa

Ensi-ilta 19.9. 2014, kesto noin 45min (ei väliaikaa) , sopii yli 4-vuotiaille

Ohjaus Mikaela Hasán
Nuket ja lavastus Elina Putkinen
Säveltäjä Robert Kock
Nuketuskonsultti Ishmael Falke
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi Mikaela Hasán ja Pelle Heikkilä
Esityskielet suomi tai ruotsi (tämä esitys oli suomeksi)

Lavalla Edith Holmström (aiemmin Pelle Heikkilä)

 Minä olen muuten vähän erikoinen Muumi-fani, sillä yhtäkään Tove Janssonin kirjaa en ole lukenut enkä juuri piirrossarjaakaan katsonut. Silti tiedän, miten esimerkiksi Pikku Myyn kuuluu puhua ja oikeasta käsivarrestani löytyy Pikku Myy-tatuointikin. Hahmot on myös hallussa ja heidän ominaispiirteensä.

(c) Teatteri Viirus 

 Olin halunnut jo pitkään nähdä Teatteri Viiruksen Näkymätön lapsi-nukketeatteriesityksen, mutta kovin kauas en ollut valmis sen perässä lähtemään, lyhyen keston vuoksi lähinnä. Matkoihin kun menisi moninkertainen aika. No, olen varma että reissu olisi kuitenkin osoittautunut kannattavaksi, mutta ymmärtänette pointin. Olinkin iloisesti yllättynyt huomattuani paikallislehdestä, että lokakuun viimeisenä lauantaina vietettäisiin Halloween-teemalla koko perheen Arxantaita ja ohjelmassa olisi parikin esitystä tästä.

 Ja eikun paikalle jonottamaan lippuja, joita oli ilmaiseksi jaossa aamupäivästä. Esitys on siis tarkoitettu yli 4-vuotialle, ja tällä perusteella kuuluimme molemmat kyllä kohderyhmään. Me aikuiset asetuimme takariveille ja piiperot (jotka olivat kauhuteeman mukaisesti pukeutuneet osa noidiksi, osa hirviöiksi ja oli paikalla pari tiikeriäkin, nerokkaat asut joita kateellisena katselin...) eturiveihin. Kiinnitin heti huomioni lavastukseen, jossa taustalla hillopurkkeja, lyhtyä ja radiota. Tuli vähän sellainen olo, kuin olisi ollut mummolassa!

 Kauniin alkumusiikin siivittämänä hahmot astuvat piiloistaan esiin, ja tunnelma tuntuu heti kotoisalta. (Edith Holmström siis toimii niin tarinankertojana, hahmojen ääninä kuin nukettajanakin.) On käyty sienessä, ja Muumi-kansa putsailee saalistaan. Paikalle saapuu raitapaitainen Tuutikki seurassaan näkymätön lapsi Ninni. Hän on muuttunut näkymättömäksi, koska eräs ilkeä täti on kohdellut häntä kaltoin ja pitänyt pilkkanaan. Voi Ninniä! Kaulassaan hänellä on pieni kulkunen, joka heläjää liikkeiden mukaan, jotta muut tietäisivät, missä hän kulloinkin liikkuu. Tuutikki on varma, että Muumiperhe saa Ninnin takaisin näkyväksi ja niin Ninni jää visiteeraamaan Muumitaloon.

Ninni ja Pikku Myy (ja Pelle Heikkilän kädet) (c) Christoffer Hilapieli

 Olen vaikuttunut siitä, miten herkin ottein Edith hahmoja nukettaa ja saa ne heräämään eloon vuorotellen. Esityksen tahti on sopivan verkkainen ja rauhallisuus huokuu näyttelijästäkin (henk.koht. ensi-illastaankin huolimatta), katsomossakin rauhoittuu kummasti ja pienimmätkin pysyvät ihmeen hyvin paikoillaan. Mitä nyt muutamat haluavat esitellä vanhemmilleen haamukäsiaskarteluitaan esityksen lomassa, mutta se kuuluu asiaan ja lapset ovat lapsia. Hahmot ovat taidokkaasti ja rakkaudella valmistettuja, ja rekvisiitta on täynnä nerokkaita oivalluksia, jotka muuntuvat moneksi! Ninnin makuuhuone muuttuu kädenkäänteessä omenapuuksi täynnä punaposkisia herkkuja, vanha kahvimylly omenahillokoneeksi, jonka kampea vääntäessä Pikku Myy hiukan villiintyy.

 Ovelalla tavalla näkymätön lapsi alkaa hiljalleen muuttua näkyväksi, ja olin tästä täysin lumoutunut. Ensin nähtiin vain jalat, pian mekko rusetteineen ja lopulta koko tyttönen. Ja mitenkäs tämä onnistui? Muumimamma esimerkiksi keitteli isoäidin reseptillä ja ripauksella rakkautta kahvijuoman, Pikku Myy kehoitti mukaan leikkimään ja muut opettivat pitämään puoliaan ja olemaan mieltä asioista eikä vain myötäilemään. Ninni löysi myös naurunsa ja tuuppasi Muumipapan mereen. Muumipappa mennä kroolasi pitkin ja poikin, ja meillä oli niin hauskaa katsomossa. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja kaikki varmasti tämän jälkeen menivät syömään Muumimamman paistamia lettuja ja hilloa.

 Voi miten ihana esitys! Lämmitti mieltä kuin pehmoiset villasukat, kupillinen kaakaota tai lämmin halaus. Esityksen jälkeen oli pieni yhteinen tuokio, jossa Edith kyseli lapsilta muutaman kysymyksen esityksen teemaan liittyen. Millä keinoin Ninni muuttui jälleen näkyväksi ja mistä näkymättömyys johtui. Voiko ihminen oikeasti olla näkymätön? Voiko tuntea itsensä näkymättömäksi ja mikä siihen auttaisi? Nerokkaita vastauksia tuli roppakaupalla. Näkymättömyyteen auttaa kuulemma se, että laittaa kahvin sekaan tarpeeksi maitoa ja sokeria. Ja hunajaa. Ja oikeasti voi mennä näkymättömän seinän läpi halutessaan, vaikkei itse olisikaan näkymätön.

 Eläköön mielikuvitus, hyvät tarinat, nukketeatteri, Tove Jansson ja kaikki hyvät tyypit, jotka saa minutkin tuntemaan itseni näkyväksi! Poislähteissä pääsi vielä kättelemään Pikku Myytä ja esittäytymään. Jeeee!

(c) Christoffer Hilapieli 

Lucky / Teatteri Viirus

Lucky / Teatteri Viirus

Ensi-ilta 10.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Maria Lundström

Rooleissa : Maria Ahlroth, Pelle Heikkilä, Viktor Idman, Oskar Pöysti ja Jessica Raita (sekä Björn Karlsson ja Mikaela Raita/Ida Korsström)

 En ollut koskaan aiemmin käynyt Teatteri Viiruksessa, joten paikallaan lienee hieman erilainen raportti koko reissustani.

 Takanani oli pari huonosti nukuttua yötä ja jotenkin vähän alakuloinen mieli, kun lähdin talsimaan Helsingin rautatieasemalta teatteria kohti. Olin katsonut teatterin sijainnin etukäteen kartalta ja luulin löytäväni perille helposti. "Liisankatua Kellariteatterin ohi, Sibelius-lukion ohi ja sen jälkeen jossain vaiheessa vasemmalle". Helppo homma? Löytyihän se, vaikka olikin pitemmällä kuin luulinkaan. Itse talo sitten tuottikin yllätyksiä. Menin sisään valmiiksi hämmentyneenä jostakin ovesta, jonka takana seisoi nuorta porukkaa teatteriliput käsissään. Vasemmalla näkyi portaikko, jonne suuntasin. Hetken kuluttua löysin itseni jostain kellarista haahuilemasta ympäriinsä. Palasin takaisin samaa reittiä ja kysyin porukalta, mistä lippuja saa. Suomeksi tietysti, koska paria sanaa lukuunottamatta kaikki ruotsinkieliset sanat juuttuvat kurkkuuni. Kaikki tuijottivat minua silmät pyöreinä kuin jotain muukalaista. Kukaan ei sanonut yhtään mitään. Toistin kysymyksen. Tunsin oloni todella tyhmäksi. Lopulta yksi neitonen sanoi, että ovat opiskelijoita ja heillä oli liput jo valmiiksi. Sanokaa nyt joku missä se teatteri on? Hissillä ylös kuulemma. Ahaa, hissiä he siinä jonottivat. Mistäs minä olisin voinut tietää, kun seisoivat opasteen edessä! Teater Viirus 4. krs. Porukka tunkesi samaan hissiin ja minä jäin yksistäni odottamaan seuraavaa. Varmaan naureskelivat ylösmatkatessaan, että olipa siinä outo tyyppi. Tulee katsomaan ruotsinkielistä näytelmää eikä osaa sanaakaan ruotsia! Osaanpas! En vain osaa puhua sitä! Olen saanut vuonna ´89 lukiossa stipendin, koska onnistuin kirjoittamaan yo-kokeissa parhain pistein ruotsinkielisen aineen. Aihetta en muista. Olen opastanut kotipihastani ruotsinkielisen pariskunnan autollaan tuttaviensa luo viiden kilometrin päähän ja antanut kuskille ajo-ohjeita ruotsiksi sujuvasti. Olen ostanut viime kesäkuussa Tukholman Gamla Stanissa pienestä kahvilasta pehmistä, ruotsiksi. Olen ollut Tomas Ledinin konsertissa Kokkolassa ja minulla on ollut opiskeluaikoina ahvenanmaalainen kämppis. Toinen oli från Närpes. En tykännyt hänestä. Olen katsellut Siltaa ja Strömsötä, naturligtvis. Olen tanssinut parikymppisenä ruotsalaisten urosten keskellä "Sensuella Isabella" ja olen ollut Maarianhaminassa kaksi viikkoa hotellissa työharjoittelussa. Olen käynyt muutaman kerran Lilla Teaterissa, koska Sampo Sarkola. Älkää tulko minulle väittämään, etten osaa ruotsia...

 No niin. Entinen minäni olisi tässä vaiheessa lähtenyt nöyryytettynä itku kurkussa pois ja ensimmäisellä junalla takaisin kotiin, mutta rohkeampi minä hyppäsi yksinään hissiin ja matkasi kohti korkeuksia. Aiemmin tapaamani porukka vilkaisi huvittuneesti, jaahas löysi tuokin sitten paikalle. Onneksi tiskin takana ollut pirteä henkilökunnan edustaja alkoi reippaasti heti puhumaan suomea ja sain lippuni vihdoinkin. Tilasin vielä varmuuden vuoksi tekstityslaitteen. Kyllä, tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että suurin syy siihen, etten ole Viiruksessa aiemmin käynyt on se, että olen ollut sitä mieltä, etten varmaankaan ymmärrä esityksistä yhtikäs mitään. Niin on ruotsinkielen taidot vuosien saatossa ruostuneet. Jos puhuvat liian nopeasti tai hankalia sanoja, menee minulta paljon ohi. Tiedoksi siis kaikille kaltaisilleni tyypeille, että tekstityslaitteita löytyy ja sitä pitää vain rohkeasti pyytää. Ystävällinen nuori mies opasti minua laitteen saloihin ja helppohan sitä oli käyttää, tekstitys tulisi näytölle reaaliajassa sitä mukaa kuin reploja puhutaan. Kätevää! Yksi naisparikin sai laitteen käsiinsä ja heti tuli voittajafiilis. En ollutkaan ainoa!

 Jännittynein mielin astuin sitten hiukan ennen h-hetkeä katsomoon. Katsomoon? Tuoleja oli yhdessä rivissä ylärampissa (mikä lie oikealta nimeltään) ja näyttämö sijaitsi alhaalla. Olimme vähän kuin parvekkeella ja alhaalla tapahtui. Ajattelin heti, että onpas nerokasta ja ei ihme, että Teatteri Viirus on Vuoden teatteri 2014. Luulin nimittäin, että katsomo on ollut aiemminkin samanlainen...

 "Lucky on urbaani kertomus onnen tavoittelusta", lukee ohjelmalehtisessä. Käsiohjelmasta pystyisi tekemään arpakuution, jonka sivuilla on ohjeita tyyliin 'ota olut', 'hanki lapsia', 'mene naimisiin'. Ensimmäinen pariskunta (joiden nimet valitettavasti unohdin) hyppää kehään. Vaimo tivaa mieheltään rakkautta. Jos rakastaa, miksei sitten koskaan kerro sitä. Mies on liian väsynyt kertomaan yhtään mitään, firman ongelmat painavat päälle ja muutenkaan ei huvita mikään. Turhanpäiväiseksi riitelyksihän se menee, mies jää nukkumaan tapojensa mukaan sohvalle ja nainen painelee yksin aviovuoteeseen. Tulee mieleen siellä korkealla, että olemme kuin gladiaattorikehässä  näyttämässä peukkua ylös tai alas, kuka saa elää ja kuka ei. Tai kuin seuraamassa härkätaistelua. Kuka antaa viimeisen piston, kuka lähtee kehästä voittajana? Tulee surullinen olo pariskunnan puolesta. Varmasti rakkautta on ja takuulla ovat ihan peruskivoja ihmisiä, mutta toiveet ja odotukset eivät vaan kohtaa sitten millään. Kuullaan kyllä, mutta ei kuunnella.

Ei niin hauskaa tyynysotaa

 Toisella puolella näyttämöä Anna ja Jere kohtaavat baarissa ja se on rakkautta ensisilmäyksellä. Jere vaikuttaa huolettomalta, rennolta ja sympaattiselta, hurmaavan rentuhkolta kaverilta ja Annaa viedään. En ihmettele yhtään. Minäkin olen joskus oman jereni kohdannut ja yhälailla siinä mentiin eikä meinattu. Seuraavana aamuna Anna ja Jere lähtevät Korkeasaareen. Kateeksi käy! Minä olisin tosin pyytänyt Jereä lähtemään Linnanmäelle ja SeaLifeen rauskuja katsomaan. No, heille käy niin kuin usein käy, eli Anna huomaa pian olevansa raskaana. Masuasukki saa nimen Lucky. Jere katoaa muutamaksi viikoksi ja Annalle selviää, että mies on sekakäyttäjä. Irwin soi baarissa. Jere laulaa Pelle Miljoonaa karaokessa.

Anna ja Jere ne yhteen soppii

 Ja sitten on Kasper, joka lienee ammatiltaan sosiaalivirkailija. Ensimmäisen pariskunnan mies käy Kasperin luona pyytämässä apua firmansa taloudellisiin ongelmiin. Siinä syy univaikeuksiin ja ongelmiin myös parisuhteessa. Mies haluaa puhua vaimon kanssa firman asioista, vaimo raskaasta arjesta kotiäitinä. Tappeluksi taas menee. Lipsahdetaan nykytanssin puolelle, kun sohvalla nukkuva mies pyristelee irti vaimonsa syliotteesta. Minä pidän tanssillisuudesta, se sopii hienosti tilanteeseen.

 Kasper on yksinäinen, mutta hakee aika epätoivoisestikin kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Norjalainen turistimies tosin ymmärtää väärin miehen halailut uutena vuotena. Deittisivustolla seikkaillaan ja kommentoidaan ahkerasti kuvia, käydään thaihieronnassa ja masturboidaan työpöydän ääressä kännykän näytöltä pornoa katsellen. Väliajalla vieressäni istunut mies sanoo (huom! ruotsiksi) toiselle, että aika säälittävää katsella kännykän näytöltä pornoa. No, kuka meistä on muita ylempänä ja oikeutettu arvostelemaan muita? Jokaisella on takuulla luurankoja kaapissaan ja on tullut tehtyä arvelluttavia juttuja, joita katuu jälkeenpäin. Niin minäkin, mutta tässä ollaan. Menneet on menneitä. Kasper hakee läheisyyttä omalla tavallaan, mikä se sitten onkin.

 Väliajan jälkeen luikin nopeasti takaisin katsomoon. Yleisön vielä talsiessa paikoilleen Jere nojailee vähemmän hurmaavana seiniin ja vilkuilee ohikulkijoita alta kulmain, tai niin ainakin kuvittelen. Samankaltaisia pipopäisiä hiippareita on kaupunkien keskustat ja sivukadut täynnä. Vähän pelottaakin. Selvinpäin hurmaava mies on kuin Jekyll ja Hyde, pimeä puoli saa välillä vallan ja taas nousee minulla ikäviä muistoja mieleen. Yritän kuitenkin keskittyä itse näytelmään.

 Olen jossain vaiheessa huomaamattani laskenut kuuluisan tekstityslaitteen viereiselle penkille, enkä vilkuile sitä enää lainkaan. Muutenkin olen tarvinnut sitä yllättävän vähän, sillä päätin olla takertumatta yksittäisiin sanoihin ja mennä kokonaisuuden mukaan. Aina näyttämöllä ei edes sanoja tarvita. Kotiäidin kadunylitys kauppakasseineen jää mieleeni ja se, että miten hyvää tekisi itse kullekin huutaa tuskaansa parvekkeelta. Miten usein muuten seurailemmekaan kanssaihmisiä esim. juuri parvekkeelta ja teemme omat johtopäätöksemme tietämättä kuitenkaan yhtikäs mitään? Otetaan julistekuvan lasipallo käteen ja vähän ravistellaan, ja katsotaan kuka putoaa mihinkin ja moniko putoaa jaloilleen. Ei se mene niin!

 Loppukiitoksissa nousee taas pala kurkkuun. Ihmettelen, miksen ole aiemmin tullut Teatteri Viirukseen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yleisölämpiön väentungoksessa kohtaan yllättäen lämpöisen katseen ja minut napataan hetkeksi kainaloon. Olo on kotoisa, ja siitä on hyvä jatkaa matkaa kotiin. Hetken tosin jo tunsin olevani kotona. Alakerrassa toinen tekstityslaitteen lainannut pari lähtee hissistä suoraan kellariin ja konkarin elkein avaan heille ulko-oven ja näytän tietä ulos. Share & Care. Kuulaassa syysillassa kävelen kevein askelin rautatieasemalle. Täpötäydessä lähijunassa mietiskelen kanssamatkustajien elämänkohtaloita ja salakuuntelen puheluita. Niistä voi tehdä monenlaisia johtopäätöksiä, joista osa osuu ja suurin osa ei. Yritän hakea katsekontaktia ihmisten katseista, mutta kaikki tuijottavat intensiivisesti älypuhelimiaan. Tuijottakoot. Minä katselen ikkunasta ulos ohikiitäviä maisemia ja ajattelen, kuinka onnekas olen. Olen tehnyt kipeitä valintoja elämäni varrella, selvinnyt niistä, elän ja hengitän ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin.

 Luckyssa kaikille ei käynyt yhtä hyvin.

 Kiitos Teatteri Viirukselle kutsusta, tulen kovin mielelläni uudestaankin paikalle nyt kun reitti on tuttu.

esityskuvat Teatteri Viirus 

Haastattelussa Pelle Heikkilä

 Pelle Heikkilän tapasin tammikuun puolivälissä 2015 Cafe Talossa Helsingin Hakaniemessä.

Syntymävuotesi? ”1978, se onkin hyvä että kysyit! Mä aina välillä unohdan minä vuonna olen syntynyt ja lopetin laskemisen kun täytin 28. Jaa miksi? Jotenkin se tuntui hyvältä iältä – ei ole enää poika eikä vielä ihan mies, ja se sopi mulle hyvin. Roikun siinä kiinni vielä, heh. Oikeesti mä kyllä odotan sitä, että alan tulla vähän harmaaksi. Tulee arvokkuutta lisää”, kertoilee Pelle ja mainitsee vielä horoskooppimerkikseen kaksonen.

Mistä olet kotoisin? ”Espoosta, Nöykkiön poikia. Siellä on paljon metsää ja se teki hyvää nuorelle miehelle. Luontourpoilua tuli harrastettua. Pääkaupunkiseudulla olen muuten asunut koko ikäni, mutta parisen vuotta asuin Loviisassa. Lähdin vähän rauhoittumaan sinne, ainakin ajatuksena oli se, mutta siinä taisi käydä vähän päinvastoin. Mulla oli vähän vaikea nuoruus ja sitä yritettiin korjata monellakin tavalla.”

Mitä harrastat? ”Kaikki jotenkin liittyy työhöni. Mä liikun paljon. Nyt mä treenaan maratonia varten, ensi kesänä olisi tarkoitus juosta. Työhön liittyy se, että yritän pitää itseni kunnossa. Mä kirjoitan jonkunverran, käsikirjoitusideoita ja sellaista. En ole vielä sillä saralla päässyt eteen päin, mutta tykkään kirjoittaa ja mua kiinnostaa se maailma. Lukeminen on nyt valitettavasti viime vuosina jäänyt vähän pienemmälle osalle, mutta esim. venäläiset klassikot oli jossain vaiheessa tosi kova juttu. Luonnossa liikkuminen on mulle henkireikä. Ollessani pieni me telttailtiin paljon tuolla itärajan tuntumassa, isäni on merikapteeni ja lomilla hän halusi aina mahdollisimman kauas merestä. Kalastus on myös rentouttavaa, ah!”Pelle hehkuttaa.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa jonkin verran, tosin jos joku sanoisi, että vedä a-molli, en osaisi koska mulla on ihan eri nimikkeet niille. Kyllä mä olen kirjoittanut laulujakin, mutta mulla on jotenkin jännä rytmitaju, vähän erilainen. Yhdessä jutussa oli kohtaus, jossa lauloin kitaran kanssa, mutta se otettiin harjoitusvaiheessa pois. Ei se johtunut siitä ettenkö olisi osannut, se ei muuten vaan sopinut siihen esitykseen mukaan. Tuo on aika herkkä laji, laulaminen ja soittaminen siis näyttelijälle ylipäätään. Ainakin mulle. Laulaessa ollaan jotenkin niin ”alasti”. Näyttämöllä voin olla alasti muuten ja tehdä ihan mitä vaan, mutta laulaminen on mulle haaste ja haluaisin kokeilla sitä enemmänkin.”

Mikä on ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi/erityistaitosi omasta mielestäsi? ”Niitä on niin monta... Mä oon aika analyyttinen ja pystyn nopeasti tekemään päätöksiä ja pääsemään ns. asian ytimeen. Mä mietin tosi paljon lavalla liikkumista, eli missä kukin on ja missä mun pitäisi olla, vähän niin kuin ohjaajan näkökannalta sitä kokonaiskuvaa, ja suunnat tulee itsestään, niitä ei tarvitse edes miettiä. Sit mä oon fyysinen ja aika rohkeakin. Näistä suurin osa johtuu siitä, että meillä oli professorina TeaKissa Erik Söderblom, joka on ohjaaja, fiksu ja hieno ihminen. Hän antoi jotenkin leimansa koko mun kurssilleni ja oikeastaan koko hänen aikakautensa oppilaille, eli näytteleminen on tavallaan ohjaajapainotteista. Analyyttinen puoli tulee hyvin voimakkaasti esiin meillä Teatteri Viiruksessa, jossa voidaan itse tehdä päätöksiä siitä, kuka ohjaa ja niin edelleen.”

Entä niitä erityistaitoja? ”Karisma! Hahhah! Mä osaan tehdä paperista kukan. CV:ssä mulla lukee miekkailu, akrobatia, ratsastus, kielet (suomi, ruotsi englanti), kamppailulajit. Kaikki on tarvittaessa opeteltavissa, jos vain on riittävästi aikaa. Rakastan niitä haasteita! Isoin haaste on ollut se, että ”He ovat paenneet”-elokuvaa varten mä lihoin 10 kg. Sain ottaa kesällä samalla t-paidalla aurinkoa, mutta en ilman paitaa.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Murteita mä haluaisin osata, mä olen aika huono niissä. Jotkut oppii sen tuosta noin vaan, ajan kanssa se multakin kyllä onnistuu. Mä olin joskus nuorempana hinaajalla töissä siellä Loviisassa ja muu porukka oli Raumalta. Se puhe tarttui ja oli se kyllä aikamoista, kun suomenruotsalainen jätkä puhuu oikein vanhaa Rauman murretta.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, ei todellakaan mitään. Meillä ei olla koskaan edes käyty teatterissa eikä siitä ole puhuttukaan kotona.”

Milloin sinä sitten kiinnostuit teatterista? ”Samana vuonna kun hain sisään. 11-vuotiaana näin yhden teatteriesityksen (se oli Svenska Teaternilla ”Herr Huu”) ja seuraava kosketus teatteriin oli se, kun pääsin TeaKiin. Muuten ei teatteri kiinnostanut mua pätkääkään - koulussakin lintsasin, jos joku urpo teatteriryhmä tuli esiintymään meille. En ole ylioppilas, oon ollut vähän semmoinen hunsvotti. Jossain vaiheessa mä ymmärsin, että näyttelemisessä tarinankerronta on ”jotain”, vaikken mä en edes tiennyt että se on tarinankerrontaa. Joku mua siinä kiehtoi! Sit vuonna 2005 mä hain TeaKiin ja pääsin heti sisälle. Mun vahvuutena oli varmaan se, että olin erilainen ja mulla ei ollut mitään teatteritaustaa. Lisäksi olin vähän vanhempi, eli 28 ja mulla ei ollut tosiaankaan mitään hajua teatterista. Samaan aikaan haki Viktor Idman ja Oskar Pöysti, jotka on mukana myös Viiruksessa. Molemmat tulevat teatteriperheistä, ja oli jännä huomata heidän stressinsä pääsykokeissa. Mä menin sinne lähinnä kokeilemaan, että katsotaanpas mitä tästä tulee. Valmistuin sitten vuonna 2010, ja samana vuonna saatiin myös Viirus-teatteri. Siellä ollaan oltu nyt viisi vuotta. Vuoden Teatteri 2014!”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Saaristoteatteri – Skärgårdsteatern”, 20 vuotta vanha perinne. Joka vuosi se tehdään, ja silloin kun TeaKin ruotsinkielisellä puolella on kolmoskurssilaisia, ne tekee sen silloin. Ensin sitä harjoitellaan koulussa ja sitten pyöritään kuukausi tuolla saaristossa. Mennään ympäri Ahvenanmaan ja takaisin, ja paikkoihin jonne teatteria ei yleensä viedä. Ei mennä siis isoihin paikkoihin, vaan pyritään menemään pienempiin pitäjiin. Utö, Korppoo, Nauvo... Tuosta ei ollut kukaan kirjoittanut aikaisemmin, ja se kiinnosti mua kovasti. Tuo on myös aika hyvä lähtökohta opiskelijoille, koska esitystä vedetään monta kertaa ja esitys kehittyy siinä ajanmyötä ja samalla oppii roudaamaan, rakentamaan lavastusta. Kaikki on mukana tavalla tai toisella tuotannossa, lavastuksessa, buffassa. Se on kyllä hieno juttu! Olen valmistumiseni jälkeen ollut mukana kerran ihan ammattilaisena. Esitykset on saaneet aina loistavan vastaanoton ja ne ovat olleet lähes kaikki loppuunmyytyjä. Paikalliset oikein odottaa näitä tapahtumia ja väki kokoontuu sinne tapaamaan toisiaan ym. Ohjelmisto on ollut laidasta laitaan, kevyttä kesäteatterimeininkiä, kaikki mahdolliset farssit ja ihan tätä varten kirjoitettuja juttuja myös. Ihana perinne!”

Pelle 28v / (c) Teatterikärpänen 

 Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Jos mä en olisi mennyt TeaKiin, mä olisin varmaan vankilassa... en tiedä. Jännä kysymys. Silloin kun hain TeaKiin, mua ei kiinnostanut mikään muu, korjaan mua ei oikeestaan kiinnostanut yhtään mikään, enkä tiedä minne muualle olisin ajautunut silloin. Puusepäksi varmaan, koska niin kuuluu vastata. Markkinointi ja myyntihommat olisi voinut kiinnostaa, päiväkotisetä voisin olla myös. Sit muuten mä harrastan sijoittamista. Pari vuotta sitten mä päätin, että mun pitää ymmärtää mitä sijoittaminen on. Ensinnäkin siksi, että voisin esimerkiksi häissä keskustella sijoittamisesta jonkun vieressäni istuvan sijoittajan kanssa sujuvasti. Tähän asti on sujunut ihan hyvin. Mä kutsun itseäni Suomen ainoaksi vasemmisto-kapitalistiksi, se saisi lukea mun hautakivessäni myös. Mutta oikeasti, mä en tiedä mitä muuta mä tekisin. Näytteleminen on niin siistiä ja mä rakastan sitä! Mulle teatteri on leikkiä, mutta myös vakavaa. Tässä pitää olla paloa mukana. Jos tuntee leipiintyvänsä (huomaako sitä muuten itse?), pitää tehdä jotain muuta. Mä olen näyttelijä siksi, että haluan olla utelias. Mua kiinnostaa monikin asia. Mä rakastan elämää, mutta mua harmittaa se, että se on niin lyhyt. Mä haluaisin oppia kaiken! Olisi niin paljon kaikkea, mitä haluaisin oppia, nähdä, kokea ja tuntea. Haluan myös olla aktiivinen ja vaikuttaa ja provosoida sopivassa määrin.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Mä en tiedä, että ovatko ne muuttuneet, koska mullahan ei ollut oikeastaan mitään lähtökohtaa. Sen mä tiedän, että on olemassa erilaisia näyttelijöitä. On niitä, jotka oppivat vuorosanat ja lausuvat ne, ja sitten on niitä, jotka elävät ja hengittävät sitä. En tiennyt, että on niin paljon ihmisiä, joiden sielusta tai tietoisuudesta iso osa pyörii teatterissa koko ajan jollain tavalla. Teatteria miettii tiedostamattaan koko ajan, ja se oli mulle yllätys.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Mitään ”one-linereita” en ole saanut tai tyyliin ”muista nyt, näyttelijänä sinun pitää blaa blaa blaa”, mutta enemmänkin ne pitkät keskustelut taiteesta, elämästä, rakkaudesta, kuolemasta, intohimosta, vihasta ja surusta esimerkiksi Erik Söderblomin ja Dick Idmanin (kahden eri koulukunnan miehiä) kanssa sekä rakkaan vaimoni (hän on näyttelijä myös) sekä muiden kollegoideni kanssa ovat tuntuneet tärkeiltä.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita ihailet tai katsot tietyllä tavalla? ”Ei nyt varsinaisia esikuvia... Hyviä on monta, mutta eri tavalla. Mulla ei ole ketään tiettyä yhtä ”gurua”. Kaikilla on omia vahvuuksia ja heikkouksia, toiset vaan osaa peittää fiksummin ne heikkoutensa. Rakastan seurata etenkin pieniä yksityiskohtia, ei niinkään kokonaisuutta tietyissä tyypeissä. Hei mun on pakko mainita nyt kuitenkin yksi, jota en ole edes paljon nähnyt, ja hän on Hannu- Pekka Björkman. Tähän liittyy yksi sisäpiirin läppä liittyen mun johonkin tulevaan taiteilijajuhlaani, eli ystäväni ovat heittäneet, että palkkaavat sinne HP:n nousemaan kesken esityksen ylös ja taputtamaan ”Pelle, Pelle, Pelle!” ”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Haluaisin näytellä vaimoni Sophian kanssa. Me oltiin TeaKissa samaan aikaan, mutta sen jälkeen ei olla näytelty yhdessä. Se olisi kiinnostavaa. Siinä olisi kyllä omat riskinsä, mutta mua kiinnostaa se, että mitä meille tapahtuisi lavalla, kun näyttelee ihmisen kanssa, jonka kanssa on parisuhteessa. Hei! Mä haluaisin näytellä tän herran kanssa, joka näytteli NYPD Blue- poliisisarjassa Andy Sipowitzia. Mikäs hänen nimensä nyt olikaan... Dennis Franz! Hieno tyyppi, herkkä ja vahva samaan aikaan. Ai että, mulla tulee ihan kylmät väreet kun ajattelen häntä yksin istumassa siinä sängyn reunalla nukuttamassa pientä poikaansa työpäivän jälkeen. Huh huh!” fiilistelee Pelle.

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Haluaisin laulaa Eddie Vedderin kanssa kappaleen ”Black”. Huikeeta!” intoilee Pelle ja laulaa pätkän.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Dramatenilla Tukholmassa puoli vuotta työharjoittelussa ja sitten Viiruksella, en missään muualla. Ja Q-teatterissa 24 Hour Plays´ssa tietenkin... Mä en ole muuten hirveästi näytellyt suomeksi, tv-sarjoissa ja elokuvissa kyllä, mutta teatterissa en ja se kiinnostaisi mua kovasti. Suomen kieli on lähellä sydäntäni ja se taittuu multa aika hyvin myös.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Mulle on älyttömän vaikeeta vastata tähän. Huh! Se saattaa jopa vaihdella päivästä riippuen. TeaKissa Akse Petterssonin ohjaamassa ”Shopping and fucking”-näytelmässä esitin yhtä päähenkilöistä, se ei varmaankaan ollut roolisuorituksellisesti mikään hyvä mutta esityksenä kyllä. Yksi vanhempi kollega (homoseksuaali) tuli esityksen jälkeen sanomaan, että hän ei ole koskaan aiemmin esityksen aikana itkenyt samaan aikaan kuin hänellä seisoo. Musta se oli aika erikoinen, mutta hyvä arvostelu! Näytelmä oli brutaali, herkkä ja siinä oli aitoa rakkautta, kahden miehen välistä. Tuo on varmaankin yksi parhaimmista.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Raskolnikov teoksesta Rikos ja rangaistus. Vaikea teos ja vaikea teema, kirjana kolahti kovaa.”

Missä sinun mielestäsi on teatterin taika? ”Kyllä se on kohtaamisessa, eikä pelkästään katsomon ja näyttelijöiden välisessä. Mulle teatterin taika lähtee alkuvaiheen keskusteluista puvustamon ja lavastusmiesten kanssa, ei siitä että seison lavalla huijaamassa teitä kaikkia. Kommunikointi eri työvaiheiden välillä on erittäin tärkeää, kaikki lähtee siitä. Taikuutta on myös siinä, että kollektiivisessa mielessä me siirrytään jonnekin, rakennetaan lavalla se maailma yhdessä. Niin kuin tuossa ”24 Hour Plays”-näytelmässämme mä nojasin siihen pianoon San Fransiscossa ja sisälläni tunsin oikeasti olevani siellä, ja se on hienoa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tää on ehkä erikoinen vastaus, mutta mua kiinnostaa tosi paljon vankilat ja se, miten ihminen pärjää vankilassa. Mä katson tosi paljon vankiladokkareita. Se inspiroi mua elämään ja olemaan, nauttimaan ja ottamaan sisään vaikutteita. Kun on katsonut näitä dokkareita, missä joku istuu kolminkertaista elinkautista 15-vuotiaana tekemästään rikoksesta eikä tule koskaan vapautumaan, mutta päässään ja sydämessään hän on vapaampi kuin minä. Mä yritän olla vapaa, mutta mikä mua sitoo? Miksi me ei arvosteta tätä? Mulla on yksi mantra, jota aina hoen ” Tää on elämää!” Jonkun hyvän hetken ääressä, esimerkiksi tämä hyvä latte, mä muistutan itseäni siitä ja kerään valkoisia kiviä mun aika mustapainotteiseen selkäreppuuni. Hyviä muistoja ja hetkiä.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä, mutta tervettä sellaista. Ensi-illat on sellaisia, että niitä voin miettiä turhankin paljon. Viikko pari ennen ensi-iltaa mä olen enemmän tai vähemmän jossain ihan muualla koko ajan, sen jälkeen mä en oikeastaan edes mieti asiaa liiemmin. Mä tiedän, että juttu on mun kropassa ja pyrin lähtemään siihen tilanteeseen niin, että lähden katsomaan mitä tänään tapahtuu. Mä en stressaa liikoja enkä mieti sitä, olenko hyvä vai huono. Totta kai mä lämmittelen vähän, avaan ääntäni ja katson, että rekvisiitta on paikallaan … ja sit mennään! Mä vihaan sitä odottamista, kunnes vihdoin pääsee lavalle.”

Sinulla ei ole siis mitään erikoisia rituaaleja? ”Ei todellakaan. Mä en käytä samoja kalsareita koko ajan enkä piilottele lavan alle appelsiineja, niin kuin jotkut kuulemma tekee. Heheh! Yksi nimeltämainitsematon kollega jemmasi mehua ja appelsiineja lavan alle, ja hänellä ei ollut missään vaiheessa mahdollisuutta käydä niitä sieltä hakemassa, mutta tärkeintä oli että ne oli siellä.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Me ei harrasteta viimeisen esityksen piloja Viiruksella, se ei kuulu vaan meidän tapoihin. Noh, kerran meillä oli sitten ruotsalainen teknikko, joka oli uusi talossa ja oli kohtaus, jossa minä näen ylinopeuskameran ottaman valokuvan vaimostani juuri ennen kuolemaansa, ja tämä tapahtui siis hänen hautajaisissaan. Kohtaus on tosi herkkä ja traaginen, ja saan sitten valokuvan käteeni. Kas, tämä uusi teknikko oli vaihtanut kuvaksi oman kuvansa, jossa hän, iso mies, makaa kyljellään pelkät stringit päällään. Se oli kyllä kauhea tilanne, kun tiesi ettei yksinkertaisesti voi nyt nauraa! Yritettiin pitää pokkaa kauhealla puristuksella ja onnistuttiin siinä.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Wau! Yksi hyvä muisto liittyy nuoruuteeni. Mulla oli paha olo ja lähdin kotoani todella masentuneena ja äitini tuli mun perääni portaille ja huusi perääni ”Pelle!” Mä käännyin ympäri, äitini katsoi mua itkien ja sanoi, että ”Jos mä vaan pystyisin, niin mä laittaisin sut takaisin masuuni ja pitäisin susta huolta, ja mä luulen että viihtyisit siellä.” Mä tajusin, että tuo nainen rakastaa mua enemmän kuin mitään muuta, ja se rakkaus on pysyvää, vaikka tekisin mitä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Nukketeatteria teen tällä hetkellä ja kohta sitä aletaan vetää myös suomeksi. ”Näkymätön lapsi” on esityksen nimi, huikea esitys ja myös vaikea. Nukketeatteri on niiiiin haastavaa! Lähdetään sen kanssa kiertueelle myös, päiväkoteihin ym. Tarkoitus olisi lähteä esittämään sitä myös vankiloihin siten, että isä/äiti voisi vankilassa katsoa esityksen lapsi sylissään, ja jälkeenpäin olisi keskustelua. Tämä konsepti ei tosin ole vielä varmistunut. Berliinin Elokuvafestivaaleille lähden kohta myös. Syksyn proggikset Viiruksella on vielä vähän auki ja kuvauksista en pysty sanomaan vielä mitään.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata itse jotain? ”Ehdottomasti kiinnostaa, näytelmiä varsinkin. En ole ollut vielä hirveän aktiivinen sen suhteen, mutta kiinnostus on kova.”

Onko sinulla mottoa? ”Kiinnostunut viimeiseen asti. Ihan sama mikä on kyseessä. Kaikki kiinnostaa! Uteliaisuus omaa vaimoa kohtaan, lapsia kohtaan, maailmaa, elämää, tuonpuoleista. Ei pysähdy ajatusvirrassa! Ja innostus itseään ja omia ajatuksiaan kohtaan myös.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi? ”Mä olen kaksikätinen! Ja mulla on yllättävän kuiva päänahka. Hahhahhahah! Tärkeä tieto.”

Mikä supersankari olisit ja miksi? ”Se olisi sellainen, joka auttaisi lapsia hädässä (varsinkin sodan keskellä olevia lapsia) ja se saisi aikuiset ymmärtämään, että jättäkää nyt v*ttu ne lapset rauhaan! Sen nimi olisi Möykkymies. En tiedä miksi vastasin tuon nimen. Hah. Sit sellainen supersankari olisi myös hieno, joka voisi muuttaa normaalin veden vichyksi. Vichymies olisi ehkä sen nimi! Voi luoja näitä...”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä haluaisin kokea ja ymmärtää sen, että miltä tuntuisi olla nainen jota ei oteta tosissaan. Keskustelisin miesten kanssa monista asioista ja tulisiko tytöttelyä vastaan. Loppuillasta varmaan olisin pitkään suihkussa ja ihmettelisin omaa vartaloani. Haluaisin myös synnyttää, ehkä. Ja imettää!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin varmaan kynän ja paperia, koska ennemmin tai myöhemmin mulla tulisi niin tylsää, että olisi pakko alkaa kirjoittaa ja piirtää. Ottaisin myös ison tynnyrillisen viskiä, jotta varmasti riittäisi. Ruuaksi ottaisin anoppini tekemää makaroonilaatikkoa, aivan fantastista ruokaa! Ja vaimoni tekemiä vietnamilaisia rullia ja äitini tekemää pastasalaattia. Niillä voisin elää loppuelämäni.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Tää on pakko kertoa nyt, vaikka onkin vähän nolo juttu. Pienenä olin löytänyt ”tuhmia lehtiä” jostain ja mulla oli puumaja, jonne juoksin ne lehdet paidan alla. Vanhempani istuivat juomassa kahvia ja katsoivat ikkunasta kun juoksin ohi. Kaikki lehdet levisi just siihen eteen. Paniikissa tunkesin ne takaisin paidan alle ja kiipesin ylös majaani. Isäni tuli puun alle huutelemaan, että ”Tule alas sieltä vaan, me tiedetään mitä sulla siellä on!” ja voi sitä häpeän määrää! Nyt mä tekisin sen saman hahahhahahah.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin Hitlerin bunkkeriin sanomaan sille, että ”Oo urpo hyvällä tavalla!” Toisaalta mua kiinnostaisi mennä sotaan yhdeksi päiväksi. Olisi hienoa nähdä Borneon sademetsät ennen tuhoa. Mua kiinnostaa kyllä historia, mutta siellä on tapahtunut niin paljon kaikkea pahaa. En haluaisi palata sinne. Liian vähän urpoilua!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi, nyt kun tiemme eroavat? ”Mä siirryn seuraavaan pöytään, näkyy olevan tuttuja tuolla. Sen jälkeen menen kauppaan, sitten kotiin, laitan lapset nukkumaan ja sen jälkeen lähden pelaamaan kaverini kanssa pleikkaria. Tosin vaimoni ei vielä tuota tiedä, joten voi olla etten saa lupaa...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Papi (=isä)

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Pettynyt

- Mikä sytyttää sinut? - Silmät

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Katkeruus

- Mikä on suosikkikirosanasi? - Persesuti

- Mitä ääntä rakastat? - Lapsen hengitystä

- Mitä ääntä inhoat? - Itkua

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Loka-auton kuljettaja, paskakaivonpuhdistaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lasten psykiatrisella osastolla hoitohenkilönä 

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”En olisi uskonut!”

 ps. Pellen nettisivut löytyvät täältä 

The 24 Hour Plays / Q-teatteri

The 24 Hour Plays / Q-teatteri

Tapahtuman tuottivat Q-teatteri, Teatterikorkeakoulu ja Teatteri Takomo

21.12. 2014, kesto noin 2h (ei väliaikaa, sillä se peruttiin viime hetkillä...)

 Alunperin Yhdysvalloissa Philip Naudén ja Tina Fallonin toimesta kehitetty "The 24 Hour Plays" nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Helsingissä. Suomessa tätä on aiemmin esitetty Porissa Rakastajat-teatterissa Lainsuojattomat-teatterifestivaalien yhteydessä (ainakin kesällä ´13). Toivottavasti tästä tulisi jokavuotinen tapaus, sen verran raikasta ja railakasta meininkiä nähtiin Q-teatterissa sunnuntai-illan ratoksi!

 Miten homma sitten toimii? Mukana on siis kuusi käsikirjoittajaa, kuusi ohjaajaa ja liuta näyttelijöitä. Lauantai-iltana klo 21 kello lähtee käyntiin. Käsikirjoittajat saavat jonkinsortin aiheen (ilmeisesti sanomalehtien aukeamista?), valitsevat näyttelijät ja sitten kirjoittamaan pitkin yötä. Syntyneille teoksille arvotaan ohjaajat ja sitten TeaKin tiloihin harjoittelemaan. Sunnuntaina klo 19 yleisö saapuu sisään ja edeltävien tuntien aikana valmistuneet näytelmät esitetään yleisölle. Jokainen näytelmä on kestoltaan tuollaiset 10min ja lavasteiden/rekvisiitan ym. vaihdoksien vuoksi näytelmien välillä aikaa kuluu tietysti. Klo 21 mennessä kaiken pitäisi olla siis ohi... Vaan kuinkas kävikään!?

 Bussini saapui Kamppiin hyvissä ajoin ja olin taas vähän liiankin ajoissa paikalla. Kävellessäni hekumoin lasillisesta lämmintä glögiä, mutta sitäpä ei ollutkaan tarjolla. Otin sitten lämmikkeeksi valkoviiniä, mikä olikin erittäin harvinainen tempaus. Minä kun en yleensä viineihin koske eikä maistu oikein muutenkaan, nyt vuoden viimeisen teatteriesityksen kunniaksi yllätin itseni sitten. Paikalle alkoi valumaan väkeä hissuksiin ja pian aulan täytti iloinen ja jännittynyt puheensorina, kenelläkään kun ei ollut aavistustakaan, millaista menoa kohta tultaisiin näkemään. Ei itse tekijäryhmilläkään... Sain myös todistaa pientä episodia, jonka lopputulos jäi mietityttämään. Yleisön edustajana paikalle saapunut Santeri Kinnunen oli löytänyt jostain huulipunapuikon ja ottanut tehtäväkseen etsiä sille oikea omistaja. Santeri kiersi huulipuna käsissään naisen luota toiselle. Jäi vähän vaivaamaan, että miten sille lopulta kävi...

 Lopulta odottelu palkittiin ja pääsimme saliin istumaan. Tuotantoryhmästä Akse Pettersson ja Antti Hietala toivottivat kaikki lämpimästi tervetulleiksi ja näimme lyhyen videon h-hetkeä edeltäneistä tunneista. Ja sitten itse näytelmiin. Näimme siis kuusi näytelmää (kiitos käsiohjelman, ei tarvinnut kirjoitella mitään ylös), jotka kaikki olivat luonteeltaan hyvin erilaisia. Oli hyvin absurdia menoa, vakavaa pohdintaa, hassunhauskaa, nokkelaa sanailua, oopperaa... Nämä nähtiin :

1. Apoteoosi (Pasin muistolle)
- käsikirjoitus Veikko Nuutinen
- ohjaus Linda Wallgren
- rooleissa Minna Puolanto, Eeva Soivio ja Pyry Äikää
- Pasin muistotilaisuudessa lapsuudentoveri muistelee maailman parasta teatterikokemustaan, jossa hän esitti päiväkodissa käärmeenlumoojaa ja Pasi oli käärme, joka vihreät sukkahousut päässään nousisi korista. Muisteltiin myös päiväkotiaikaista hupia, jossa piti vilauttaa etu-ja takapuolta niin ettei kukaan ehdi huomaamaan. Mieleen jäi vilauttelun lisäksi varsinkin aikuista Pasia esittänyt Minna Puolanto, joka meni retein elkein iskemään yleisön joukosta kahta naista. Ja renkso tintsori!

2. Makea syyllisyys
- käsikirjoitus Marko Järvikallas
- ohjaus Susanna Kuparinen
- rooleissa Elina Hietala, Juha-Pekka Mikkola ja Susanna Mikkonen
- pari nuorta hytisee kylmissään asunnon edessä ja odottavat naista, joka asuu heidän äitinsä asunnossa. Äiti on kuollut ja nainen hiukan viiniinmenevä. Putosin tässä vähän kärryiltä, mutta mieleen jäi Juha-Pekka Mikkolan repliikkien alut, kun aina oltiin oltu milloin missäkin maankolkassa. Lopuksihan kolmikko kieri matolla paidatta ja lähmivät toisiaan suklaakakulla...

3. Taivas ja maa yhtä aikaa
- käsikirjoitus Ari-Pekka Lahti
- ohjaus Riko Saatsi
- rooleissa Pelle Heikkilä, Nina Palmgren ja Helena Ryti
- nuori säveltäjänalku on kirjoittanut oopperan ja siihen aarian, johon haaveilee Karita Mattilaa laulajaksi. Kas kummaa, Janne Mäkinen (tuleva uusi Sibelius) törmää baaritiskillä verevään ja valloittavaan oopperadiiva Mattilaan ja yksi asia johtaa toiseen. Jannen avopuoliso pauhaa ja mököttää kotona tekemättömiä kotitöitä ja Janne senkun yrittää tehdä unelmastaan totta, ja joutuu siinä sivussa kahden tulen väliin. Mieleen jäi etenkin Helena Ryti viettelijänä ja Pelle Heikkilä Jannena nöyränä ryömimässä huppu päässään avopuolisonsa edessä.

4. Ihmisiä suviyössä 
- käsikirjoitus Jari Juutinen
- ohjaus Piia Peltola
- rooleissa Teijo Eloranta, Tarja Heinula ja Vilma Melasniemi
- tämä se oli absurdismin huippu... oopperaversio siitä, mitä tapahtuu juhannuksena satunnaisella mökillä Suomessa! Pariskunnan mökille saapuu Henna (Vilma Melasniemi) mukana mm. bataatti pussissa ja käy ilmi, että Henna on miehen salainen rakastaja.  Grilli ei ota syttyäkseen ja makkarat jäivät kylmiksi. "Hällä väliä, syödään kylmänä!" laulaa kolmikko. Pokkahan siinä meni kaikilla ja yleisö suorastaan ulvoi naurusta.

5. Pussycat
- käsikirjoitus Marie Kajava
- ohjaus Juha Jokela
- rooleissa Leena Rapola, Paul Olin, Lotta Kaihua ja Oona Airola
- merenrantatalossa asuu malliperhe, vanhemmat ja kaksi lasta. Suuresta ikkunasta huomataan, että rantaan on ajautunut jotain. Onko se tolppa, ihminen vai hylje? Isä toivoo, että se huuhtoutuisi naapurin puolelle, jottei sitä tarvitsisi mennä itse tarkemmin tutkimaan. Perheen poikaa (Lotta Kaihua) tuntuu outo hahmo kiehtovan ja hän menee ottamaan siitä tarkemmin selvää. Mieleeni jäi ideaaliperheen "ei kai vaan meillä"-tyylinen jutustelu ja tyttären naseva repliikki maailmasta ja voileivästä. Hassu lause, joka valitettavasti kotomatkalla unohtui.

6. Tekis mieli itkee, en tiedä miks
- käsikirjoitus Saara Turunen
- ohjaus Anne Nimell
- rooleissa Eero Ritala, Tapio Liinoja, Mona Kortelampi ja Minerva Kautto
- käsikirjoittaja (Ritala) tuskailee tämän projektin kanssa, kokee olevansa vahvasti kilpailuhenkinen ja haluaa olla kaikessa paras. Tutustutaan muuhun työryhmään tarkemmin. Minerva kehuu, miten kaunis nimi hänellä onkaan, kun taas Monan nimi tuo mieleen maalaisserkun ensimmäisenä. Nimihän se on, joka ohjaajalle jää näyttelijästä ensimmäisenä mieleen. Bataatti pääsee estradille tälläkin kertaa, ja soda stream-pullo. Mieleen jää Tapio Liinojan lakoniset kommentit ja toive siitä, että tässä näytelmässä olisi jokin pornografinen aspekti ja sitten katse Minervaan.

 24 minuuttia ennen iltayhdeksää koko homma on ohi! Huh huh! Olipahan tämä kerrassaan mainio ja ainutlaatuinen kokemus ja kiintoisa talletus minunkin teatterikokemuspankkiini. Tuli nähtyä monta uutta tyyppiä, joita en ole aiemmin tositoimissa nähnyt. Mikään kilpailuhan tämä ei ollut, mutta itseäni miellytti eniten tarina säveltäjästä taivaan ja maan välissä, ja se sukkahousukäärme-esitys.

 Kiitos koko porukalle, teitte ison työn! Toivottavasti tämänkaltaista nähdään jatkossakin.

 Tämä oli Teatterikärpäsen viimeinen teatterireissu vuonna 2014. Kiitos kaikille lukijoilleni tästä vuodesta. Joulun jälkeen on luvassa vielä perinteinen kooste vuoden parhaista jutuista ja erikoismaininnoista, ja tammikuu alkaa HKT:n Vanja-enolla. Palattiin siis vielä Kinnusen Santeriin...

                                                 Rauhallista Joulua kaikille!