Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri

Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Teksti Sven Nordqvist
Suomennos Tittamari Marttinen
Ohjaus ja sovitus Reija Isosuo
Nuket Taina Maria Savimäki
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu ja päähineet Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Tarpeistonvalmistus Karoliina Käppi

Rooleissa : Raimo Viitanen, Henna-Maija Alitalo ja Taina Maria Savimäki

 Verstas-näyttämöllä on taas melkoista herkkua tarjolla lapsille ja lapsenmielisille. Ennen esitystä oli myös tarjolla yleisölämpiössä mehua ja keksejä, ja se jos mikä on iloinen asia. Nuori seuraneitoni oli ensimmäistä kertaa Verstaan puolella ja sekös vähän jännitti, ja tunnelma oli varsin tiivis siinä sisäänpääsyä odotellessa. Millään ei olisi jaksanut odottaa minuuttiakaan enää. Vihdoin ja viimein ovet aukenivat, ja siellähän jo Pesonen (varsinainen look-a-like Raimo Viitanen) ja Viiru-kissa (Henna-Maija Alitalo) pötköttelivät vuoteissaan. Kiinnitin heti huomioni taidokkaaseen, lämpöä hehkuvaan lavastukseen, joka oli täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja siinä riitti hämmästeltävää niin pienille kuin isommillekin katsojille. Ihmettelin myös valtavankokoisia porkkanoita ja perhosia.

 Viiruhan se sitten ponkaisee pystyyn vieterin lailla aamuvarhaisella ja pomppii sängyssään edestakaisin vähän liiankin pirteänä. Tämäkös ukko Pesosta pännii, kun taas kerran makoisat yöunet keskeytettiin liian aikaisessa vaiheessa. Pesonen latelee kissalleen sellaiset ehdot, että joko pomppiminen loppuu tai sitten on muutettava muualle koko kissanretaleen. Mitä tekee Viiru? Haluaa muuttaa muualle! Vastaus tulee Pesoselle vähän yllärinä, mutta ei auta ei auta. Vanhasta ulkohuussista remontoidaan oloisa uusi majapaikka kissalle, ja siellä saa temmeltää ja loikkia vaikka kuinka aikaisin. Vanhasta ampiaspesästäkin taiteillaan hieno lamppu, ja muutenkin sisustetaan. Viiru on lähellä, mutta kuitenkin niin kovin kaukana. Pesosen elo ja olo onkin aluksi kovin yksinäistä, ja asunto tuntuu niin kovin hiljaiselta. Viiru se pistää uudessa majassaan ranttaliksi, mutta kuinkas mahtaa käydä kun seudulla havaitaan hiippailemassa ovelaakin ovelampi kettu (Taina Maria Savimäki) pahat mielessään...

 Mitä nerokkain asia oli se, että Viirun ja Pesosen touhut uudessa kämpässä kuvattiin nukkien kautta, ja olivat upeat nuket kyllä niin yks yhteen esikuviensa kanssa. Bravo! Nukettamalla pystyttiin kuvaamaan sellaisia liikkeitä, jotka muuten eivät olisi oikein luonnistuneet. Kissa heitteli melkoisia voltteja ja ukko kiipeili sulavasti pitkin seiniä. Hauska idea kerrassaan! Seuraneitoani huvitti kovasti se, kun kaverukset kiersivät huussia ympäri ja Viiru samalla huiski kärpäslätkän kanssa Pesosta peffaan. Aika levotonta oli paikoitellen katsomossa meininki noin muuten, monenlaista älämölöä ja huutelua ja tuntui siltä, että kaikki katsojat eivät oikein jaksaneet keskittyä tapahtumiin. No, lastenteatteriin kuuluu äänekäskin kommentointi asiaan eikä se häirinnyt, mutta jotenkin tunnelma oli paikoin sellainen, että kohta joku ryntää lettuja syömään lavalle katsomosta. Kyllä, esityksessä paistettiin ihan oikea lettunen ja kylläpä alkoikin tehdä lättyjä mieli meikäläiselläkin. 

 Muuten esitys oli jotenkin sympaattisen rauhallinen ja "vanhanaikainen", Pesonenkaan ei puheillaan turhia hötkyillyt. Minulla alkoi ote välillä vähän herpaantumaan ja vauhtia olisin kaivannut ehkä enemmän, mutta varsinaiseen kohderyhmään tämä tuntui uppoavan mainiosti ja se jos mikä on tärkeintä. Huippua, että lapsille tehdään ihan oikeaa teatteria! Lyhyestä kestosta huolimatta on panostettu kunnolla asuihin ja muutenkin kokonaisuuteen. 

 Kevään viimeiset esitykset ovat näillä näppäimillä ja lisäksi taitaa olla muutama koululaisnäytös jäljellä, mutta eipä hätää. Esitykset jatkuvat taas syksymmällä ja tästä linkistä voi tsekkailla päivämääriä, valinnanvaraa vielä on. Kannattaa mennä vaikkapa koko perheen voimin katsomaan, mummut ja papatkin mukaan. Jospa vaikka saisi sitten lettuja ja mansikkahilloa esityksen jälkeen, jos osaa oikein vihjaista...

Esityskuvat (c) Tomi Pietilä

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

***
 Näkemäni esityksen päätteeksi Hämeenlinnan Teatterikerho jakoi puheenjohtajansa Aarne Kaurasen johdolla perinteisen Aku-patsaan, jonka saaja tällä kertaa oli tämänkin näytelmän ohjannut ja monessa muussa teatterihommassa jo neljänä eri vuosikymmenenä työskennellyt Reija Isosuo. Reijan yhdeksi ansioksi luettiin monipuolinen lastenteatteriin panostaminen ja siitä osoituksena mm. tämä hieno näytelmä. Onnea, Reija!

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatteri

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 16.2. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henna-Maija Alitalo ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Ohjaus Ari Numminen ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Koreografi Ari Numminen
Tekstit Lea Karmala
Musiikin sävellys Petri Tiainen
Laulujen sanat Jarkko Martikainen
Sovitus ja taustanauhat Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Naamiointi Liisa Sormunen

Rooleissa : Pekka Heikkinen, Henna-Maija Alitalo, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Anneli Ranta, Otto Rantanen ja Mikko Töyssy

Bändi : Antti Paranko, Lauri Malin ja William Suvanne/Roope Löflund

 Kotomaamme satavuotisjuhliin on teattereissa valittu ohjelmistoon niin Tuntematonta sotilasta kuin Niskavuortakin, Täällä Pohjantähden alla tietysti, Mielensäpahoittajaa ja Tom of Finlandiakin noin niin kuin esimerkeiksi. Hämeenlinnan Teatterin "Suomi sataa ja tuulee" -kantaesitys erottuu kyllä joukosta, etenkin jos huomaa musiikkipuolen takaa löytyvät YUP-bänditoverukset Jarkko Martikaisen ja Petri Tiaisen. Hämeenlinnan Teatteri on tällä esityksellä myös mukana Teatterimuseon kanssa järjestetyssä Teatterin ABC-pilottihankkeessa, jossa alueemme koululaisia opastetaan liki kädestä pitäen teatterin ihmemaailmaan. Ties vaikka siellä uusi sukupolvi teatterikärpäsen puraisemia jo olisi kasvamassa...

 Itseäni jännittää erityisellä tavalla aina nämä kantaesitykset, kun yhtään ei tiedä mitä sieltä tuleman pitää, mikä on toisaalta hyväkin. Eihän sitä muutenkaan tiedä, vaikka teksti olisi kuinka tuttu. Lopputulos on aina yllätys ja monen asian summa. Niin tälläkin kertaa.

 Jaahas, Sibelius-monumentti näemmä revitty auki ja lätkäisty eri puolille lavaa... vähän liian helppo ratkaisu. Aluksi Pekka Heikkinen rullasi kevyesti estradille ja esitteli itsensä kaikkien sotien veteraaniksi ja kertojahahmoksi. Tykästyin Pekan hahmoon ja läsnäoloon välittömästi, hänestä huokui tietynlainen rauha hyvin voimakkaasti. Esitys käynnistyi varsin vakuuttavasti ja railakkaasti Kalevalan alkutekstillä, lauluvoima toi mieleeni Värttinän ja tanssiaskelien poljento oli varsin messevää. Kiinnitin huomioni taidokkaisiin asuihin, joissa oli viitteitä kansallispuvuista ja "vanhoista ajoista" with a little twist. Jatkossa pääsimme sitten seuraamaan poliittista vääntöä pitkän pöydän ääressä ja Kalevala-tekstit jatkuivat Lemminkäisen äidin muodossa. Myönnettävä on että hitusen tylsistyin pitkien puheiden ääressä, tiivistämisen varaa kun olisi ollut reilusti. Minulla tuppaa ote herpaantumaan, jos tuntuu että olennaisin asia on jo mainittu ja tietty piste kun ylitetään, en jaksa keskittyä kuuntelemaan kunnolla vaan alan miettiä ihan muita juttuja. Toki niitäkin pitkähköjä monologeja on nähty, jossa intensiteetti on pitänyt otteessaan ihan loppuun asti ja saanut janoamaan lisääkin. Aina ei kuitenkaan osu ihan kohdalleen. Väliaika tulikin kiitolliseen paikkaan.

Maahanmuuttajien ilakointia 

 Toinen puolisko nousikin sitten ihan uusiin sfääreihin ja biiseinä kuultiin sellaisia helmiä, että morjens. Matti Leinon monityöläisen tilittämä "Camelia en osta" oli hemmetin osuva ja entäs sitten ihan oikeasta uutispätkästä napattu suljetun paperitehtaan pääluottamusmiehen rehellinen "Monet kovat kännit", josta Mikko Töyssy sai jälleen ansaitusti illan komeimmat aplodit. Taustalla vielä eteeriset naiset tanssimassa. Suomalaista naista ja suomalaista miestä ruodittiin molempia vielä erikseen. Ai että, Matti Leinon letkeitä lanteita oli ilo seurata ja muutenkin pidän kovasti hänen tavastaan liikkua ja ylipäätään olla lavalla. "Ennen oltiin vaan" pisti miettimään omaakin ruuduntuijotteluaikaansa, ja tulevaisuuden vanhainkodin näkymät olivat täysosuma. Lopun kruunasi tulevaisuuden mies vuodelta 2037 (Otto Rantanen), joka lakaisi varmoin ottein edelliset sotkut pois silmistä. Eihän tässä oikeastaan ole mitään hätää!

 Esityksen aikana tuli huomattua se, että jotenkin naisten äänet soivat yksittäisinä liian kovina ja "metallisina" minun korviini, mutta kun nelikko lauloi yhdessä, kuulosti se upealta. Välillä tuli jopa Lapualaisooppera mieleeni, sen verran tymäkkää tavaraa korviini kantautui.

 Ihan erikseen täytyy jälleen mainita se asia, että Hämeenlinnan Teatterissa on eittämättä Suomen tyylikkäin bändi. Näyttivät mokomat pirun hyviltä jälleen ja soitto kulki kuin juna Hämeenlinnan ohi. Tätä bändiä ei totisesti piilotella mihinkään, vaan koko ajan olivat näkyvillä ja musisointi oli varsin monipuolista ja yllättävääkin. Tältä porukalta kaikki tyylilajit hoituvat, ja katsomossa voikin istua luottavaisin mielin. Antti Paranko-Lauri Malin-William Suvanne on laadun tae, aina.

Bändi ja Pekka 

 Olisin kaivannut ehkä enemmän huomioita siitä, mitä suomalaisuus tänä päivänä on. Lauluissa tuli monenlaista tarinaa kyllä. Käsiohjelma oli mukavaa luettavaa, oli kiintoisaa lukea työryhmän ajatuksia Suomen juhlavuoteen liittyen. Mieleeni jäi etenkin porukan juniorin Otto Rantasen hieno mietelmä "Itsenäinen, satavuotias Suomi merkitsee minulle kotia. ... Se merkitsee asenteita ja niiden muuttumista toivottavasti parempaan. Olemme vasta nuori kansakunta ja meillä suomalaisilla on paljon opittavaa. Opittavaa on muilta, mutta myös itseltämme ja omista virheistämme."

Siitäpä ohjenuoraa itse kullekin. Opiskelun lomassa voi vaikkapa riipaista kovat kännit tästä.

Erityiskiitos siitä, että mukana oli Yrjö Jylhän hieno "Kaivo"-runo.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatteri

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Tim Firth
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Olka Horila
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen/Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Leena Viitanen, Liisa Peltonen, Ria Kataja, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen ja Henna-Maija Alitalo/Birgitta Putkonen (pieniä roolivaihdoksia Katariina Kuisma-Syrjän sairastumisen vuoksi)

 Kalenteritytöt sai Hämeenlinnassa ensi-iltansa jo liki kaksi kuukautta sitten. Ensi-iltapäivänä olin vähän yllättäen ihan toisella paikkakunnalla ja sain kyllä kuulla kunniani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tämä myöhäisempi ajankohta oli monessakin mielessä tärkeä ja ainutlaatuinen. Siitä myöhemmin lisää.

 Näytelmän tapahtumat sijoittuvat alunperin Englantiin, mutta tässä tarina on sovitettu Suomeen ja Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen touhuihin. Ratkaisu toimiikin hienosti ja tuo kaiken lähemmäksi ja tutummaksi, vaikka lapsettomana minulla ei olekaan omakohtaisia kokemuksia vanhempainyhdistysten puuhista. Oli kuitenkin helppoa ajatella, että noin se varmaankin menee. Naisporukka suunnittelee ja ideoi koko ajan uutta varainhankintamielessä, on jo kokeiltu söpöjä siilikalentereita ja erinäisiä leipomuksia tursuaa joka tuutista. Mokkapalat on se kovin juttu, sehän on selvä. Päällepäsmärinä toimii Pauliina (Ria Kataja), joka lavastuksenkin näkökulmasta tuntuu olevan muita ylempänä, ainakin omasta mielestään, ja sanoo aina viimeisen sanan.

 Naisporukan touhuja ja jutustelua on mukava seurata. Kaikki ovat omanlaisiaan persoonia : joukossa on touhuavaa tättähäärää, edustusrouvaa, kilttiä ja hiljaista hiirulaista. Jokaisella on ollut ja tulee olemaan oma roolinsa tilaisuuksien järjestelyissä. Popcornien tarkka pussituskin on tärkeää hommaa, jos joku niin on sanonut. Anna (Birgitta Putkonen) on kuitenkin normaalia hiljaisempi, ja pian syykin selviää. Hänen miehensä Juha (Lasse Sandberg) on sairastunut syöpään ja hoidot eivät enää tehoa. Viimeisenä toiveenaan ja mielet herkistävässä lähtöpuheessaan hän jakaa kaikille auringonkukansiemeniä kylvettäväksi. Kukat kun kääntyvät aina valoa kohti. Kirsi (Johanna Reilin) saa idean kalenterista, jossa vanhempainyhdistyksen naiset poseeraisivat ilkosillaan rekvisiitan keskellä ja kalenterin tuotolla hankittaisiin uusi sohva syöpäklinikan aulaan. Kaikki eivät suhtaudu ideaan innolla, mutta moni on valmis poseeraamaan, pidetyn Juhan muistoa kunnioittaen. Tuumasta toimeen, kalenteri tehdään ja siitä nousee valtava mediakohu.

Juha (Lasse Sandberg) ja Anna (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Useasti näytelmän aikana käy mielessä, että tämä on naisten vastine Housut pois-jutulle. Molemmissa kun on kyse muustakin kuin riisumisesta kaiken kansan edessä. On kyse yhteisöstä, ystävyydesta, itsensä voittamisesta, menettämisen pelosta, ennakkoluuloista ja niiden purkamisesta. Ajatukseni täytti myös valtavan suuri ylpeys etenkin useiden upeiden naisroolien vuoksi. Varsinkin Birgitta Putkosen vähäeleinen ja hienovireinen roolityö Annana teki minuun suuren vaikutuksen, samoin räiskyvä Johanna Reilin nauruineen ja Liisa Peltosen kokonaisvaltainen kehonkieli. Mitä askellusta ja epäryhdikyyttä! Väliajalle mentäessä olin sitä mieltä, että Liisan pitäisi perustaa yhdennaisen klovneriaryhmä.

 Onnenkyyneleet kihosivat silmiini naisten kalenterikuvia esiteltäessä. Miten upeita, hehkuvia naisia, ja jokainen sai ansaitut wau-huudot katsomosta ja väliaploodit.

 Kalenteritytöt toi ansaittua piristystä pimenevään syksyyn, sopivassa suhteessa haikeutta ja huumoria. Pidin myös kovasti Aimokoulun oppilaiden piirroksista, jotka pääsivät seinille useaan otteeseen. Niin, ja näytelmän esitysoikeuksiinhan on kirjattu, että yhden esityksen tuotto on ohjattava syövän tutkimukseen. Näin myös Hämeenlinnassa.

Etualalla Johanna Reilin 

 Näkemäni esitys 22.10. 2016 oli myös Johanna Reilinin 30v-taiteilijajuhlanäytös, jonne sain suuren ilon ja kunnian osallistua kutsuvieraana. Yleisölämpiössä oli nähtävillä kuvia Johannan roolitöistä vuosien varrelta, ja esityksen jälkeen kokoonnuimme aulaan kohottamaan maljan hienolle uralle. Puheita pidettiin. Itse herkistelin vähän liiankin kanssa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka ovat "syyllisiä" siihen, että minua aikoinaan teatterikärpänen puraisi, Johanna Reilin luonnollisesti yksi heistä. Ilman tätä teatteria, ilman näitä ihmisiä minä en olisi välttämättä se mikä olen nyt, ja on ollut etuoikeus seurata monen hienon näyttelijän vaiheita täällä kotikentälläni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Johanna Reilin ja kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Turvassa? ja Jee! Sukset! / Arx-stage

Turvassa? ja Jee! Sukset! / Arx-stage, Hämeenlinna

Ensi-ilta 11.5. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

 Antti Kemppaisen ja Henna-Maija Alitalon ohjaamat nuorten teatteriryhmät esittivät jälleen pari hyvin elämänmakuista näytelmää. Ensi-iltaan en ehtinyt, mutta seuraavan aamun klo 10 "koululaisnäytökseen" kylläkin. Paikalla ei tosin koululaisia ollut, vaan isohko ryhmä suomenkielen opiskelijoita opettajansa kera. Väliajan jälkeen sitten tosin katosivat mystisesti, mutta se on sitten taas ihan toinen juttu...

 Aamun ensimmäinen näytelmä kantoi nimeä "Turvassa?". Näytelmän oli ohjannut Henna-Maija Alitalo ja käsikirjoituksesta vastasivat nuoret itse. Tapahtumat sijoittuivat perhekotiin, jossa aluksi joukko nuoria pistää pystyyn luvattomat pirskeet. (Heräsi kyllä kysymys, minkä perhekodin keittiössä on vastaava määrä viinipulloja jemmassa? Taitaa väellä olla vähän enemmänkin luurankoja kaapissaan.) Porukassa on myös uusin tulokas Jake (Jimi Koski), joka vaikuttaa aika äkkipikaiselta ja aggressiiviseltakin. Pullonpyöritystäkin pelataan, ja 'totuus ja tehtävä'-leikissä paljastuu vähän arkaluonteisiakin asioita. Jokainen nuori on muutenkin oma persoonansa, ja jokaisella taisi olla oma salaisuutensa. Suurinta salaisuutta yritti varjella kuitenkin perhekodin ohjaaja Marjatta (Titta Toivanen), jonka oma tytär Roosa (Taru Lahtinen) oli samassa talossa lukkojen takana ollut ties kuinka kauan. Kodin pitäisi olla turvapaikka, mutta tämä oli kyllä kaikkea muuta etenkin Roosalle, ja muillekin nuorille se oma koti oli täysin mahdoton paikka. Maailma on kuitenkin mahdollisuuksia täynnä, jos vapaus koittaa, ja se koittikin vähän kyseenalaisella tavalla. Hienosti nuoret kyllä jälleen olivat saaneet tarinankerronnan toimimaan ja olivat kaikki varsin luontevia lavalla. Miniteatterin Wenla Männistönä hurmanneen Taru Lahtisen väkevä roolityö jäi kyllä parhaiten mieleeni, toki kaikissa muissakin on ainesta vaikka mihin, ja hienoa on ollut nähdä näitä samoja nuoria aikaisempinakin vuosina. Lavalla nähtiin Anni Vuorinen, Elena Partanen, Amelia Santamäki, Luukas Sihvonen, Taru Lahtinen, Meri Haavikko, Jenna Liiti, Jimi Koski, Titta Toivanen ja Petra Toivonen. Valoista vastasi Erno Liukkonen ja äänistä Miika Heinonen.

(c) Antti Kemppainen ja Titta Toivanen

 Väliajan jälkeen jatkettiin sitten uusin porukoin, ja yleisöstä oli tosiaan yli puolet teillä tietymättömillä. Sitäkin suuremmalla innolla sitten kehiin! Toisen näytelmän oli käsikirjoittanut ja ohjannut Antti Kemppainen, ja näytelmän nimi oli "Jee! Sukset!". Aluksi tutustuimme Aleksiin ja Siskoon, jotka ovat sisaruksia. Aleksi tuntui ajautuneen huonoihin porukoihin, ja huumeriippuvuuden ja velkojen takia ajautui tahtomattaan pikkurikolliseksi keikkahommiin. Melkoisia näkyjäkin poika joutui houreissaan katselemaan. "Mä taidan olla tosi sekaisin!" Sisko taas kärsi mielenterveysongelmista, mutta ei sitä veljelleen ollut tunnustanut missään vaiheessa. Mystisesti piti helteelläkin pitkähihaisia paitoja. Sisko ajautui vanhan koulukaverinsa kautta omituisen "mietolaislahkon" kokoukseen, jossa kuljettiin vanhanaikaisissa verkkareissa ja hiihtohaalareissa sekä vannottiin Juha Miedon ja mämmin nimeen. Pääsiäisen ihme oli jotain aivan muuta, mihin olemme tottuneet. Näytelmän nimi juontaa juurensa tämän uskonlahkon huutoon. Melkoisen karismaattinen saarnaaja oli kyllä tämä lahkon johtaja Igor Kaakko (Teo Nurminen) ja touhu ja uho nauratti niin, että miehenikin meinasi pudota tuolilta. Mietolaisuus vaikutti aika vängältä toiminnalta, täytyy kyllä myöntää... No, sisarukset taisivat löytää ratkaisun ahdinkoonsa. Hyvin tämäkin porukka veti, hitusen koomisempaa menoa oli kuin ensimmäisessä jutussa. Rooleissa olivat Leija Reilin, Veikka Nieminen, Aino Ruotsalainen, Teo Nurminen, Iida Salminen, Roni Poussu, Veera Kärki ja Jenna Seppälä. Ideointi oli nuorten, lavastus Arxin ja Erno Liukkosen käsialaa. Luotsin pukuvuokraamosta oli löytynyt koko ihana urheilupukuloisto.

 Hyvä Arx-stage, ensi vuonna taas uudestaan!

Väestönsuoja 472 ja Dead End / Arx-stage

Väestönsuoja 472 ja Dead End / Arx-stage, Keinusali Hämeenlinna

Ensi-ilta 7.5. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

 Samalle viikolle sattui kivasti parikin nuorten teatteriesitystä. Tiistaina olin Parolassa Pilke-teatteriryhmän ensi-illassa ja torstaina Arx-stagen kahden ryhmän kenraaliharkoissa. On muuten kaikkien ammattilaisesitysten keskellä todella piristävää ja antoisaa nähdä nuorta intoa lavalla ja huomata, että mukana on yhä edellisvuotisistakin esityksistä tuttua porukkaa. Nimet tuppaavat minulta välillä unohtumaan, mutta kasvot muistan kyllä - ja ilmiselvän lahjakkuuden! Kannattaa jatkaa hyvää ja antoisaa harrastusta, ties mihin se vielä joskus johtaa.

 Tällä kertaa näimme kaksi erillistä näytelmää, jotka esitettiin kahdessa eri tilassakin. Väliajan jälkeen siis siirryimme eri paikkaan, ja sehän oli vallan kiintoisa ajatus. Tämänkaltaista saisi olla enemmänkin! Onko muka olemassa joku sääntö, että teatteriesitys pitäisi katsoa koko ajan samassa paikassa? Ei ole. Lisää ideoita kehiin vaan.

 Ensimmäinen näytelmä oli nimeltään 'Väestönsuoja 472'. Näytelmän oli ohjannut Antti Kemppainen, joka oli myös käsikirjoittanut sen yhdessä nuorten kanssa. Mukana olivat : Jenni Kitinprami, Teppo Nieminen, Veera Kärki, Taru Lahtinen, Leija Reilin, Joni Sandberg ja Iida Salminen.

 Tapahtumat sijoittuivat ydinvoimalan väestönsuojaan, jonne työntekijät kukin vuorollaan saapuivat hälytyksen tultua. Moni luuli kyseessä olevan vain harjoituksen, mutta kun hälytys ei kuittaantunutkaan pois eikä valo vaihtunut vihreäksi, väki tajusi että nyt on tosi kyseessä. Porukassa oli hyvin tunnistettavia ihmistyyppejä, joita varmaan löytyy jokaisesta työyhteisöstä. Vanha konkari, kesätuuraaja, vitsiniekka, järjen ääni, onnellista perhe-eloa viettävä isä... Ajan kuluessa kulissit vähän rapisevat ja kaikista paljastuu uusia puolia. Dialogi oli varsin nokkelaa ja vei tarinaa hienosti eteen päin. Ei jämähdetty vatvomaan ongelmia, vaan juoni rullasi omalla painollaan kohti ... jotain. Oikeasti jännitti tämän porukan puolesta, että miten tässä nyt lopulta käy, vaihtuuko valo vihreäksi, löytyykö kenttää, toimiiko varageneraattori. Varsin koukuttava, onnistunut esitys oli tämä!

Väestönsuoja 472 (c) Atte Kesti

 Väliajan jälkeen siirryimme viereiseen tilaan, ja vuorossa oli Henna-Maija Alitalon ohjaama 'Dead End', jonka nuoret olivat itse käsikirjoittaneet. Lavalla olivat : Atte Kesti, Anni Vuorinen, Elena Partanen, Veikka Nieminen, Noora Koivisto, Meri Haavikko, Petra Toivonen ja Roni Poussu.

 Tämä tarina sijoittui Amerikkaan. Nuori tyttö sai muistotilaisuudessa lahjaksi laatikollisen päiväkirjoja, joita alkoi lukea. Lavalla siirryttiin takaumina näihin tytön lukemiin tapahtumiin ja aloitettiin 50-luvulta. Seurasi nuoren miehen matkaa arvostetuksi rikollispomoksi, jengien välienselvittelyjä ja tietenkin nuorten rakkaussotkuja, joilla oli ikävät seuraamukset. Päiväkirjojen kautta tyttö huomaamattaan tutki omaa historiaansa, kun henkilöhahmojen tiet kohtasivat.

Henkilöhahmoja oli himpunverran liikaa ja samoin tapahtumia lavalla, pieni tiivistys olisi tehnyt hyvää kokonaisuudelle. Pysyin tarinassa kuitenkin hyvin kärryillä eikä lopputulos ollut ennalta-arvattavissa, takapuoli vain tuppasi puutumaan. Hyviä näyttelijäsuorituksia nähtiin tässäkin, mieleeni jäi erityisesti Gabrielin roolissa nähty Meri Haavikko, joka oli niin loistava, että haluan mainita hänet oikein erikseen. Ennio Morriconen musiikki jäi myös mieleeni sekä kohtaus, jossa kaikki hölisivät omaa asiaansa yhteen ääneen ja meno oli kuin puoluepomojen vaalitentissä.

Kilpahuutoa Dead Endissä (c) Lotta Hakamäki

  Hyvä nuoret! Arx-stagen juttuja kannattaa kyllä seurailla jatkossakin, ja käsiohjelmissa mainittu lause "Arx-stage ylpeänä esittää" pitää kyllä kutinsa. Ilo näitä on katsoa.

Tahtoisitko? / Arx-Stage

Tahtoisitko? / Arx-Stagen näytelmäryhmä

Ensi-ilta 22.5. 2014, kesto noin 1h 30min väliaikoineen

Ohjaus : Henna-Maija Alitalo ja Antti Kemppainen

Käsikirjoitus : työryhmä

Rooleissa : Veikka Nieminen, Petra Toivonen, Elena Partanen, Atte Kesti, Ria Jalonen, Roni Poussu, Sanni Nieminen, Ilmari Huhtanen, Teo Nurminen, Meri Haavikko, Joni Sandberg, Anni Vuorinen, Fady Mourkus, Kaisa Saarakkala, Väinö Huhtanen, Noora Koivisto, Jenni Kitinprami, Pauliina Pietilä, Iida Salminen, Claudia Hirvonen ja Petra Helanen

 Arx-Stagen näytelmäryhmä koostuu 14-19 -vuotiaista nuorista, ja tämä on porukan kolmas näytelmä. Nuoret ovat itse käsikirjoittaneet tekstin ja tällä kertaa mukana on myös musiikkia. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki näytelmän kappaleet on sävelletty ja sanoitettu itse. Tahtoisitko?-näytelmän teemoina ovat rakkaus ja välittäminen monestakin eri näkökulmasta.

 Alussa nähdään tyytyväinen nuoripari Annika (Petra Toivonen) ja Julius (Veikka Nieminen). Kaikki on hyvin juuri näin, vai onko? Annika ei halua sitoutua lopullisesti, hän haluaa vielä nähdä maailmaa ja nauttia elämästä ilman vastuuta jälkikasvusta ja asuntolainoista. Toiveet ja unelmat eivät oikein kohtaa, sillä Julius haluaisi enemmän. Sormus on ostettuna ja nuorukainen valmistautuu polvistumaan mielitiettynsä eteen, mutta kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan. Elämässä usein käy niin, ja kohtalokin puuttuu peliin. Julius joutuu onnettomuuteen ja joutuu koomaan. Tarina jatkuu jossain toisessa maailmassa, jonne jänis johdattaa Juliuksen.

Elena Partanen ja Veikka Nieminen / (c) Lotta Hakamäki

 Toisaalla nojatuolissaan istuksii vanhempi herrasmies (Atte Kesti) sanaristikoita täytellen. Pirkko-vaimoaan kovasti kaipaileva mies elää menneisyydessä eikä siedä elämän ääniä ja naurua laisinkaan, ja käykin tämän tästä huomauttamassa naapurin häiritsevästä metelistä. Olisiko miehen aika astua askel eteen päin?

 Välillä seikkaillaan kansalaisopiston ihmeellisessä maailmassa, on niin kissaryhmää kuin puunhalaajien kokoontumista, speltinviljelijöitä unohtamatta. Annika ei tunne oloaan kotoisaksi oikein missään. Ja entäs ne pihatalkoot! Meininki näyttää kovin tutulta, kun taloyhtiön päällepäsmäri jakaa tehtävät muille ja itse tarttuukin kitaraan. Tunnelmannostatukseksi mies tempaisee pihatalkoiden tärkeyttä ylistävän hillittömän biisin, jossa on heti klassikon ainekset. Ehdotan, että taloyhtiöiden kokoukset ja talkoot aloitettaisiin aina kyseisellä rallilla!

 Niin, ja välillä seurataan Juliuksen seikkailuja jossain toisessa maailmassa, jossa pitkäkorvainen Lucifer Stradislavski (Elena Partanen) joukkojaan johtaa. Takaumien kautta käydään myös Juliuksen lapsuudessa, ja pikkuhiljaa tarinan langanpäät alkavat nivoutua yhteiseen nippuun, suhteellisen nerokkaalla tavalla vieläpä. Koin monta ahaa-elämystä matkan varrella, ja on kyllä ihan parasta se, kun yhtään ei tiedä mitä tuleman pitää ja millaisia käänteitä tarina saa.

(c) Lotta Hakamäki

Täytyy sanoa, että tämänkaltaiset esitykset ovat kyllä todella tervetulleita ja erittäin virkistävä lisä teatteritarjontaan. Käsikirjoitushan oli loistava ja tuore (pesi jopa mennen tullen muutamankin näkemäni ns. ammattilaisjutun), ja toteutuksessa nähtiin muutamia todellisia helmiä. Itse pidin kovasti esimerkiksi kohtauksesta, jossa Julius ensin makaa maassa ja lähtee jäniksen perässä, muiden jäädessä ihmettelemään onnettomuuden uhrin ympärille. Hieno oli myös kohtaus, jossa Annika pähkäilee kahden miehen välillä. Lapsuutta käsiteltiin takaumassa myös hienolla, koskettavalla tavalla.

 Musiikkipuoli oli tässä vielä lisämausteena, nähtiinpä siellä eräskin todella tasokas revittely Georginan (Anni Vuorinen) toimesta. Muuten lauluosuuksien taso vaihteli suuresti, mutta se ei häirinnyt lainkaan. Päinvastoin. Selkä suorana ja asenteella vedettiin, omanlaisella tyylillä. Eikä  pyydelty anteeksi mitään.

 Ei lainkaan hassumpaa, nuoret! Täytyypä sanoa, että mautavaa! Jatkakaa!

 Tahtoisitko? tarjosi mukavasti haastetta ja ajateltavaa katsojalle, ja annan neljä tähteä ****.

Haastattelussa Henna-Maija Alitalo

 Henna-Maija Alitalon tapasin kesäkuun puolivälissä Hämeenlinnan torin kupeessa olevassa Pikku Pietari-kesäkahvilassa.

Naantalista kotoisin oleva Henna-Maija on syntynyt 1966 ja horoskooppimerkiltään hän on oinas. Tällä hetkellä hän asuu Hämeenlinnassa. Harrastuksikseen hän kertoo flamencon, tanssin ja ratsastuksen.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”No mä olen hyvin sosiaalinen ihminen, se on mun erityistaitoni. Ja naurustanihan mut tunnetaan!” kertoo Henna-Maija ja nauraa päälle niin että koko kahvila raikaa.

Minkä taidon haluaisit osata ja osaatko kenties soittaa jotain instrumenttia? ”Haluaisin olla parempi flamencotanssija ja haluaisin myös oppia uudestaan ranskaa ja espanjaa. Töissä haluaisin oppia komediapuolesta enemmän. Pianoa olen opiskellut ja pimputtelen sitä, ja nuoteista osaan soittaa”, Henna-Maija kertoo.

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”1987 menin Nätyyn ja valmistuin sieltä 1991. Tokalla yrittämällä pääsin silloin sisälle, olin hakenut sinne ja Teakiin jo ´85. Teakissa olin ´86 viimeisten putoajien joukossa ja samoin ´87, mutta sitten pääsin sinne Nätyyn. Valmistuttuani olin ensin neljä vuotta töissä, sitten sain valtiolta yksivuotisen apurahan ja muutin Pariisiin käydäkseni koulua. Kuuluisa pantomiimikko Jacques de Coq piti sitä, se oli sellaista fyysisempää teatteria. Siellä oli ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan tehneet teatteria ja mä olin koulut käynyt ja ollut jo ammatissakin vuosia! Vaihdoin sitten semmoiseen pieneen yksityiskouluun nimeltään ”Cours Viriot”. Siellä oli enemmän kameratekniikkaa ja mä olin ainut ulkomaalainen siellä. Se oli todella tehokasta, oli pakko puhua ranskaa kun siellä ei tosiaan englannilla pärjännyt!” muistelee Henna-Maija.

”Elokuusta 2006 joulukuuhun 2007 kävin sellaisen ”Taiteilija moniosaajana”-koulutuksen, jossa käytiin teatterin soveltavia metodeja läpi. Innostuin siitä kovasti, kun mulla tuli äänen kanssa stoppi. Mulla on 15 vuotta ollut jatkuva keuhkoputkentulehdus ja etenkin viimeiset viisi vuotta ollut todella ongelmana, esim. laulun kanssa mulla on hankalaa. Pakko oli laajentaa osaamista kun en voisi muuten olla näyttelijä. Menin siis sinne koulutukseen ja siitä on ollut kovasti hyötyä. Nyt olen käynyt hahmometodia reilun vuoden verran, se on myös todella mielenkiintoista. Se on terapian kaltainen ja voisin sanoa, että se on jopa parantanut mua jotenkin.”

kuva Teatterikärpänen

Milloin kiinnostuit teatterista ja onko joku tietty henkilö tai asia, minkä vuoksi hakeuduit tälle alalle? ”Naantalissa olin harrastajateatterissa, muutama kaveri oli ensin siellä ja pyysivät mua mukaan. Sitten olin Turun Ylioppilasteatterissakin yhden vuoden. En oo sellaisesta perheestä, jossa oltais laukattu teatterissa koko ajan. Laulamisesta mä olin kiinnostunut ja esitin Mustan kissan tangoa aina kaikille vieraille (naurua). Lukiossa äidinkielenmaikka laittoi mut runonlausuntakilpailuihin. ”Sinussa on ilmaisuvoimaa!” ja se potki mua aina eteen päin.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit ja oletko tehnyt muita töitä aiemmin? ”Lukiossa mä harrastin valokuvausta ja jos en olisi päässyt Nätyyn, olisin hakenut sille alalle. Ennen Nätyä mä olin valokuvausliikkeessä töissäkin ja olen mä ollut tarjoilijanakin, lähettinä, ajanut taksia, siivoojana, puutarhatyöntekijänä...” Henna-Maija luettelee.

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Nätyn jälkeen olin tosiaan Kuopiossa neljä vuotta, siellä tein mm. Minna Canthin Sylvin ja Macbethin Lady Macbethin roolit. Sit olin Pariisissa sen vuoden. Sit olin Saarijärven Pappilassa Eurooppa Nelosessa reilun vuoden. Freelancerina Hesassa olin myös vuoden, se ei oikein ollut mun juttuni koska mulla ei ollut mitään kontakteja. 1998 tulin tänne Hämeenlinnaan. Oma monologini ”Julia, Julia” oli eräänlainen virstanpylväs, sit Mustin rooli Fedja-sedässä oli hirveen ihana. Autiotalo-musikaalia oli kiva tehdä, samoin Presidentti kaapissa, se jakoi kyllä mielipiteitä se näytelmä.”

Ketkä ovat omia esikuviasi ja kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Arvostan Seela Sellaa kovasti, hän on tinkimätön ja Ihminen, ei ole suosio noussut hänelle hattuun koskaan, jalat maassa-tyyppi. Miespuolisista Martti Suosalo, hän on kyllä käsittämätön! Aina huippu. Todella monipuolinen ja voi tehdä ihan laidasta laitaan. Unelmieni vastanäyttelijä olisi Johnny Depp, onks kaikki naiset vastannu sen? Jaa on? Me ollaan niin samasta puusta kaikki... Onhan se ulkoisesti melkoinen namupala ja myös erittäin mielenkiintoinen näyttelijä!” summaa Henna-Maija ja nauraa päälle.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Aurinko, vehreys, luonto, energia, toiminnallisuus (en pysty olemaan sohvaperunana enkä osaa levätä työssä), työryhmä, ilmapiiri, ohjaaja kenen kanssa synkkaa, itse teksti ja tarina. Jos se on huttua niin se ei kyllä inspiroi yhtään!”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se on vuorovaikutus työkavereiden ja yleisön kanssa, se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys!”

Entä miinuspuolia? ”No käytännön asiat. Kun on teatterissa, niin sitten ei oikein muuta olekaan. Mäkin kun olen perheellinen ihminen, niin välillä on todella haastavaa sovitella työ ja perhe. Ennen teatteri oli mun perhe, mutta nyt arvomaailmani on kyllä muuttunut.”

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”Mulla on vahvan naisen leima, multa sitä pyydetäänkin ja se on toisaalta vähän tylsääkin kun en oo saanut tehdä sitä vastaan. Olen kyllä tragedian suuntaan kallellaan enemmänkin.”

Mistä haaveilet? ”Haaveilen vapaudesta, sellaisesta että olisi työ ja vapaa-aika balanssissa. Täällä ollaan vain kerran ja tuntuu kammottavalta ajatukselta, että viettäisi sen elämän kokonaan tuolla taikalaatikossa.”

Tunnistaako ihmiset sinua kadulla ja tulevatko juttelemaan? ”Kyllä tunnistaa ja aika useinkin tulevat kiittämään. Mä olen niin sosiaalinen, mä juttelen mielelläni ihmisten kanssa, se on mukavaa että mut muistetaan.”

Podetko ramppikuumetta? ”Mä olen sellainen ensi-iltajännittäjä. Se ilmenee mussa niin, että mun on vaikeaa olla läsnä. Mä tarkkailen itseäni koko ajan, olen tavallaan itseni ulkopuolella. Hahmometodissa harjoittelen nyt läsnäoloa, se on ollut todella avaava kokemus. Ääniongelmanikin vaan pahenee kun pelkään että mulla menee ääni!”

Kerro joku hauska kommellus! ”Kauniissa Veerassa oli miekkailukohtaus ja jätkille oli laitettu tiskiharjat miekkojen tilalle, kaikki pudottiin ihan täydellisesti. Viimeisissä esityksissä on aina näitä källejä. Ai niin ja Kuopiossa putosi tekarit yhdeltä näyttelijältä!” Henna-Maija nauraa vedet silmissä.

Kerro vähän tulevista töistäsi. ”Jään pian vuorotteluvapaalle ja palaan töihin vasta maaliskuussa 2013. Olen yhden ystäväni kanssa vetänyt työhyvinvointicouchausta eri työporukoille ja yrityksille, ja sitten vedän Vanajaveden opistossa teatteritaiteen perusopetusta ja ARX-talossa teatteripajaa nuorille. Silloin tällöin esitän myös kirjoittamaani Fredrika-monologia, se on sellainen puolen tunnin juttu ja kertoo Fredrika Wetterhoffista. Sitten vedämme Antti Kemppaisen ja Juha Haanperän kanssa pitempää näytelmää samasta aiheesta. ”Fritz,Eino ja Fredrika” nimeltään, Antti esittää siinä Fredrikan veljenpoikaa ja kasvattilasta Fritziä, ja Juha esittää Eino Leinoa. Tämä on ihan uusi aluevaltaus ja todella mielenkiintoinen juttu.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Asenne ratkaisee!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ai kauheeta!! (naurua) Enpä oo ikinä miettinyt. No kyllä mä sitä helikopteria haluaisin kokeilla (hysteeristä naurua) ja järkkäisin varmaan jotkut kusemiskilpailut! (lisää naurua) Kokeilisin miehistä valtaa...”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Hyvää ruokaa, jotain meksikolaista ja nachoja. Paljon kirjoja, Taru sormusten herrasta-trilogian ottaisin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kalsa

Mikä sytyttää sinut? - Rytmi

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kylmyys

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Linnunlaulua

Mitä ääntä inhoat? - Kun jotain vedetään liitutaulua pitkin

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Rokkistara

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ai ihanaa sä tulit!

Fritz, Eino ja Fredrika / Kirjan aika - festivaali

Fritz, Eino ja Fredrika / Kirjan aika - festivaali, Hämeenlinnan Verkatehtaan Studio

Ensi-ilta 9.5. 2012, kesto noin 40 min

Koostanut/käsikirjoittanut Henna-Maija Alitalo

Ohjaus Henna-Maija Alitalo ja työryhmä

Rooleissa Antti Kemppainen, Juha Haanperä ja Henna-Maija Alitalo

Taustaa : Historialliset henkilöt heräävät henkiin tässä näytelmässä, jossa kerrotaan paljon tositapahtumiin pohjaavia tarinoita, vaikkakin itse päähenkilöiden kohtaaminen lienee puhtaasti fiktiivinen. Henna-Maija Alitalo on koostanut tekstin eri historiankirjoja tutkimalla, ja esityksessä kerrotaan mm. niin jääkäriliikkeen synnystä (Fritz Wetterhoff oli liikkeen merkittävä taustahahmo) kuin kansalaissodan tunnelmistakin. Pari vuotta sitten Juha Haanperä ohjasi Fredrika-monologin, jonka Alitalo käsikirjoitti ja näytteli. Itse Fredrika Wetterhoff perusti Hämeenlinnaan kuuluisan käsityöopiston ja oli aikoinaan hyvin arvostettu ja vaikutusvaltainen nainen. Wetterhoffin nimeä kantava säätiö halusi elävöittää perustajansa hahmon ja persoonan, ja tämä toive herätettiin eloon teatterin keinoin. Myös Fritz Wetterhoffin persoonaa ja elämänvaiheita haluttiin nostaa esiin, ja tämä esitys syntyi sitten sen tarpeen pohjalta. Tässä näytelmässä Fredrika (Henna-Maija Alitalo) seuraa pilven reunalta veljenpoikansa Fritz Wetterhoffin (Antti Kemppainen) ja runoilija Eino Leinon (Juha Haanperä) yllättävää kohtaamista ja kommentoi väliin omia havaintojaan. Miehet ottavat vähän kuppia ja pelaavat shakkia, ja samalla muistelevat kouluaikojaan Hämeenlinnan Lyseossa ja kertovat toisilleen, miten elämä on heitä kohdellut.

Plussaa : Pidin näytelmän pienimuotoisuudesta kovasti, lyhyessä ajassa sai paljon uutta tietoa etenkin minulle aiemmin täysin tuntemattoman Fritz Wetterhoffin elämästä (mies on mm. Suomen ensimmäinen homohistorioitsija). Hienosti Antti Kemppainen tätä kiisteltyäkin hahmoa tulkitsi. Juha Haanperä oli oivallinen rakastettu runoilija Leino, olen aina pitänyt Haanperän selkeästä ja kantavasta puhetyylistä ja olemuksesta, ja katsojien mielet hetkeksi herkisti Hämäläisten laulu, jota pieni pätkä laulettiin. Henna-Maija Alitalo antoi hyvin tomeran ja auktoriteettimäisen kuvan Fredrikasta, heräsi suuri mielenkiinto Fredrika-monologiakin kohtaan. Mahtaakohan sitä vielä nähdä jossain? Näytelmän kesto oli juuri passeli, mielenkiinto pysyi yllä koko ajan ja hiukan huumoriakin oli mukana. Pidin kovasti esimerkiksi kohtauksesta, jossa Fritz ja Eino arvuuttelevat toisiltaan koulunsa opettajia. Myös Leinon kertoma pieni tarina risteilystä naisseurassa oli hupaisa. Lisää tämmöisiä pienoisnäytelmiä historiallisista henkilöistä,kiitos!

Miinusta : Katsomo oli samassa tasossa näyttämön kanssa ja tämä toi välillä pieniä näkemisongelmia, sillä etenkin shakkipelin tiimellyksessä näkemättä jäi moni ilme ja ele. Näyttämö olisi voinut olla pienellä korokkeella, niin olisi nähnyt kaiken paremmin?

Muuta : Luin jostain, että näytelmää voisi mainiosti esittää myös kouluissa. Mikä loistava idea! Tapahtumista riittäisi pureksittavaa ja pohdittavaa niin historian - kuin äidinkielentunneillekin. Itsellänikin olisi muinoin mennyt historia varmasti paremmin kaaliin, jos se olisi tuotu eteeni teatterin keinoin...

Fritz, Eino ja Fredrika saa Teatterikärpäseltä neljä tähteä ****

Luoteisväylä

Luoteisväylä / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 15.9. 2011 , kesto noin 2h 30min

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Musiikki Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen,Birgitta Putkonen,Lasse Sandberg,Jani Koskinen,Turkka Mastomäki,Kai Vaine,Ilkka Koivula,Sinikka Salminen,Henna-Maija Alitalo ja muusikot Antti Paranko ja Kalle Penttilä

Taustaa : nuori Teina (Liisa Peltonen) etsii omaa paikkaansa maailmassa.Koulun päästötodistus ei paljoa lupaa,isän malli puuttuu ja tytön äiti (Birgitta Putkonen) kokee kovia paineita työpaikallaan Ultima Thule-projektin parissa.Samaan aikaan Kapteeni (Lasse Sandberg) miehistöineen etsii Luoteisväylää ja yrittää saavuttaa omia unelmiaan.Jokainen etsii omaa reittiään niin elämässä yleensä kuin töissäkin.

Plussaa : visuaalisesti hieno esitys,nopeilla siirroilla saatiin aikaan laiva miehistöineen,tähtitaivas,avaruus ja Teinan huone koko ajan läsnä kaikessa.Liisa Peltonen jatkaa vakuuttavaa linjaansa,erittäin raikas teinityttökuvaus vaatetusta ja olemusta myöten.Pidin myös kovasti Ilkka Koivulan rujosta yksikätisestä merimiehestä,alkupuolella kuultu laulu Ilkan vetona oli todella komeaa kuultavaa.Turkka Mastomäki osoitti muuntautumiskykynsä etenkin firman tietokonenörttinä,josta paljastuu lopuksi yllättäviä puolia.Antti Parangon musiikki oli uutta ja erilaista,hienosti soivat laulut ja etenkin moniääninen stemmalaulanta onnistuu näyttelijöiltä napakymppinä.Esitys on täynnä hienoja ajatuksia,joita olisin halunnut makustella hiukan pitempäänkin kuin vain nopeina lauseina.Äidin ja tyttären välinen kemia toimi loistavasti.

Miinusta : näytelmästä jäi hiukan sekava jälkimaku,asiaa ja puhetta oli tosiaan aika paljon ja sitä tuli siihen malliin,että omat ajatukset menivät välillä ihan sekaisin.Jostain syystä en pitänyt ollenkaan äidin työyhteisöön liittyvistä kohtauksista.Moni hieno ajatus unohtui tosiaan samantien liian informaatiotulvan alle :( Roolihahmoista en oikein pitänyt firman johtajasta enkä laivapoikatyttö Ponista.

Muuta : uusi kotimainen musiikkinäytelmä on aina tervetullut ja toki toivon kovasti katsojia Luoteisväylälle,itselleni ei ihan täysillä tämä kuitenkaan kolahtanut.Vähän jopa harmittaa se.

Teatterikärpänen antaa Luoteisväylälle kolme tähteä ***