Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.

 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Musta Saara / Kansallisteatteri

Musta Saara / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 12.9. 2018, kesto noin 3h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pirkko Saisio
Ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Jussi Tuurna
Musiikin sovitus Jussi Tuurna ja orkesteri
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Morten Reinan
Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti
Saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski
Koreografia Janne Marja-aho
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Jani Karvinen, Erkki Saarela, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Linda Hämäläinen, Panu Kangas, Petri Knuuttila, Taru Still, Erik Rehnstrand/Petri Pulkkinen, Risto Apunen ja Sami Saari

Muusikot : Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund

 Päätin matkalla Helsinkiin, että nyt jos koskaan aion hypätä avoimin mielin Mustan Saaran maailmaan mukaan. Muutamaan otteeseen on käynyt niin, että olen kynsin hampain yrittänyt sitkeästi tehdä jonkinsorttista ajatustyötä kesken esityksen ja ajautunut jonnekin ihan muualle. Ehdin lukaista käsiohjelmaa puoliväliin ja pääsin kärryille niin Mustan Saaran legendasta kuin "oikeistopopulismin tuuheista metsistä". Sitten jo mentiinkin, ja ajauduin kolmituntiseen pyöritykseen, jonka vain väliaika katkaisi. Väliajalla luin käsiohjelman loppuun ja tutustuin romanien historiaan. Olin jo tässä vaiheessa sitä mieltä, että esitys vaatisi useamman katsomiskerran, jotta saisin irti siitä syvällisempää analyysiä.

 Ääriajattelua, liehuvia lippuja, rajat kiinni-meininkiä ja piikkilankoja etenemistä estämässä, paikasta toiseen pakaasejaan raijaavia romaneja ja rantaan huuhtoutuneita lapsia.. Koko Eurooppa on yksi suuri sirkus, jossa tirehtöörinä toimii Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) ja hänet ajetaan tämän tästä lavalta pois Ulla Tapanisen toimesta. "Siirrys Juha syrjään siitä nyt, seuraavaksi tulee kohtaus numero se ja se". Lisäksi sirkusareenalla nähdään mm. Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), komeasti laulava romanilauma, kirves päässä heiluva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen), Marina Teräväkynä (Katariina Kaitue) ja Odinin Soturit syrjäyttänyt naiskolmikko Pohjolan Valkyriat (Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka ja Tiina Weckström). Euroopan yllä leijutaan kuumailmapallolla ja kurvaillaan milloin minkäkinlaisella ajopelillä.

 Jotenkin tämä Musta Saara imaisi maailmaansa ja mukaansa, ja huomasin nauttivani katsomossaolosta suunnattoman paljon! Yhtään ei osannut aavistaa mitä tuleman pitää seuraavaksi, ja sehän on aina hienoa. Yllätyksellisyys säilyi. Nauttimisesta suurin kiitos lienee paikallaan Jussi Tuurnan musiikille ja komeasti kaikuville lauluille. Orkesteri oli korokkeella koko ajan läsnä huhkimassa, ja lyömäsoittimissa suuri suosikkini Sara Puljula, jonka menoa olen ilolla seurannut useammassakin eri proggiksessa. Lisäksi esitys tarjosi huikean upeita näyttämökuvia valoineen ja rönsyileviä pukuja - kunnon silmäkarkkia!

 Yksittäisistä kohtauksista taisi suosikikseni nousta Janne-Marian yllättävä visiitti itsensä Draculan linnaan. Kovin oli seurankipeä Dracula, eikä ovea meinannut löytyä mistään poistumista varten. Pitkin näyttämöä pitkässä hameessaan sulavasti lipuva kreivi (Timo Tuominen) oli aika messevä ilmestys muutenkin. Ja se peilikohtaus, wau!

Draculan kynttilät ja herra itse selin katsomoon

 Draculan lisäksi lempparihahmojani olivat Mircea (Janne Marja-aho) sekä tajuttoman kovan korttipakkabiisin vetäissyt Ulla Tapaninen. Olinkin unohtanut, miten uniikki ääni ja tyyli hänellä on! Tarkalla silmällä seurasin romaniporukoissa heiluneita tuttuja kasvoja (Mikko Kauppila, Ville Mäkinen viiksineen sekä Musiikkiteatterin NYT:n Petri Knuuttila, Linda Hämäläinen ja kutrinsa tummiksi värjännyt Panu Kangas).

Mircea (Janne Marja-aho) 

 Katsomosta poistuin vaikuttunein mielin taas yhtä erikoista teatterikokemusta rikkaampana, pää ihanasti sekaisin ja pyörryksissä. Tosiaan, saisin varmasti enemmän irti uusintakierroksella, mutta siihen ei ajanpuutteen vuoksi taida olla mahdollisuutta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Marina Teräväkynä vauhdissa 

Vain Jouluelämää / Musiikkiteatteri NYT

Vain Jouluelämää / Musiikkiteatteri NYT, Lahden Kaupunginteatterin Aino-näyttämö

Ensi-ilta 22.11. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Lavalla : Linda Hämäläinen, Anni Kajos, Panu Kangas, Petri Knuuttila ja Sini Koivuniemi

Pianossa Matti Hussi

Valosuunnittelu Tiina Hauta-aho ja Jouni Nykopp

 BOOM!! Musiikkiteatteri NYT tärähti ihmisten tietoisuuteen keväisen Photo Sapiens-esityksen voimalla, ja hyvin tärähtikin. Katsojat ja kriitikot olivat kauttaaltaan sulaa vahaa näiden nuorien, lahjakkaiden moniosaajien edessä. Itse pääsin Photo Sapiensia ihastelemaan syyskuun lisänäytöksissä, ja suureksi riemukseni loppuvuodeksi pamahti vielä jouluaiheinen uusi proggis - Vain Jouluelämää. Kalskahtaako nimi jotensakin tutulta? Kyllä vaan, tässä jutussa tutut jouluhahmot kokoontuvat laulamaan ja avautumaan saman pöydän ääreen kesäiseen idylliin. Jouluun on vielä rutkasti aikaa, ja naapurihuvilalla pitää Joulupukkikin vapaata tonttujoukon kera...

Joulumuorin (Anni Kajos) emännöimiin iltamiin saapuu timmissä kunnossa oleva kesätreenaileva Petteri-poro (Panu Kangas), pienen tytön askartelema glitteriä täynnä oleva Joulukoriste (Linda Hämäläinen) sekä terhakka possu, joka on aina haaveillut tulevansa joulun alla lahdatuksi ja kinkkuna syödyksi (Sini Koivuniemi). Ainahan joukossa pitää olla myös räppäri, ja yllätysvieraana paikalle saapuu jou jou tietysti JC risti kaulassaan (Petri Knuuttila). BOOM!! Tarttuvat hokemat saavat yleisön hihittelemään ja mieleni teki vielä seuraavana päivänä töiden lomassa täräyttää lauseen perään juurikin tuo BOOM!

 Kun työryhmä koostuu musiikkiteatterin ammattilaisista, on yleisössä helppo olla ja nauttia. Ovat mokomat taas tehneet liudan aivan uusia jouluaiheisia lauluja ja lisäksi tuunanneet uusin sanoin ja sovituksin vanhoja tuttuja. Konsepti toimii mainiosti, esimerkkinä Juice Leskisen "Sika" saa uuden käsittelun vegeversiona ja jazzhenkisenä revittelynä Joulumuorin toimesta.

 Jokainen hahmo saa omat gloorian hetkensä parrasvaloissa soolonumerossaan, ja siinä samalla paljastuu, että kaikki ei totisesti olekaan sitä miltä ensin näyttää. Miksi Joulumuori on addiktoitunut Coca Colan litkimiseen? Miten käy Petterin, jos jouluna ei ole lunta? Miksi Kinkku haluaa päästä hengestään, eikä osaa nauttia vapaudestaan? Mikä on Koristeen unelmien täyttymys? Entä miten käy, kun JC paljastaa olevansa kotoisin muilta mailta...

 Väliajan jälkeen nähtiin aikamoinen tonttukavalkadi, kun Joulupukki (Panu Kangas) pikku apureineen tykitti ilmoille "Koska tonttu voi"-kappaleen. Ohhoh, johan oli roiseja tonttuja! Yksi kiikaroi milfejä ja yksinhuoltajia, toinen hekumoi suihkussa itseään rasvaavasta teinistä. Joulumeininki meni totisesti överiksi, ja nauratti lähes hysteerisesti. Itse Joulupukki muhkeine viiksineen toi mieleeni jonkun 70-luvun hevipumpun harmaantuneen jäsenen - toimii!

 Ilahduin vessapaperisilpun monipuolisesta käytöstä sekä hiukan kyseenalaisesta nukketeatteriversiosta "Joulupukki"-laulussa, stemmalaulajien ilmeet olivat melkoiset kun tarina ja laulun sävy sai uusia käänteitä jatkuvasti. Niin, ja vähän liikutuinkin taas. "Joulupuu on rakennettu" soi äärimmäisen kauniisti ja toi jotenkin mieleeni lapsuuden joulut, kun yhdessä koristeltiin kuusi. Ja sitten sai katsella peiton alla piirrettyjä sohvalla ja keittiöstä kantautui huumaava vasta paistetun kinkun tuoksu, josta isä toi siivun maistiaisia. Mielessä jylläsi kaapista löytyneet lahjakassit, joista tietysti olin laskenut omieni määrän jo aikoja sitten... Vaan ei ollut autorataa niissä paketeissa! Ehkä Joulupukki on toimittanut osan paketeista mummolaan, jonne illalla suuntaamme...

 Kesäisistä lavasteistaan ja kukkasista huolimatta joulufiilis jo vähän nosteli päätään! Tuoreet laulut ja vanhat tutut klassikot saivat mielen heilahtamaan joulukuun puolelle. Joulukuusta koristellessani mietin entistä tarkemmin, minkä koristeen laitan mihinkin. Viihtyisikö joulusuolakurkku (kyllä, sellainen koriste on meillä) huopatontun vieressä, vai haluaisiko pipariukkeli mennä kurkun kanssa samalle oksalle. Nämä on tärkeitä seikkoja.

BOOM!! Kiitos taas Musiikkiteatteri NYT, ootte te mainio sakki! Seuraavaa proggista mielenkiinnolla odotellessa.

 Photo Sapiensista tuttu ämpärikin (tai yksi niistä) pääsi mukaan palauteämpärin muodossa. Heräsi kysymys, mitä muut ämpärit tästä kunniasta tuumasivat ja ovatko kateellisia?

 Vain Jouluelämää nähtävillä vielä muutaman kerran Lahden Kaupunginteatterissa, tsekkaa lisäinfot tästä linkistä ja ... kyllä vaan ... BOOM!!

Valokuvat (c) Joonas Purastie (paitsi ämpärikuva meikäläisen)

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!)

Photo Sapiens / Musiikkiteatteri NYT

Photo Sapiens / Musiikkiteatteri NYT, Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Uusintaensi-ilta 27.9. 2017, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Lavalla : Linda Hämäläinen, Petri Knuuttila, Anni Kajos, Panu Kangas ja Sini Koivuniemi (työryhmään kuuluu myös Petteri Hautala, mutta hän ei ole näissä esityksissä mukana)

Pianossa Matti Hussi
Valot Jouni Nykopp, Tiina Hauta-aho ja Mika Virtanen
Ääni Jukka Vierimaa

 Musiikkiteatteri NYT:n Photo Sapiens sai varsinaisen ensi-iltansa jo keväällä 2017, minun piti silloin mennä heti esitystä katsomaan, mutta aina ei suunnitelmat mene putkeen ja jouduin perumaan reissuni samana päivänä. Kyllä muuten harmitti suunnattomasti, varsinkin kun muut esityspäivät eivät enää sopineet aikatauluihini, ja palaute esityksestä oli pelkkää hehkutusta. Yleisön pyynnöstä syksylle napsahti ilokseni muutama lisänäytös uusintaensi-iltoineen, jonne minäkin sitten pääsin.

Ryhmäkuva ensi-illan alla (c) Panu Kangas 

 Vaan mikä on Musiikkiteatteri NYT? "Se on musiikkiteatteriin erikoistunut teatteriryhmä, joka on perustettu lokakuussa 2016. Kaikki ryhmän jäsenet ovat valmistuneet Lahden Ammattikorkeakoulun Musiikkiteatterilinjalta. Ryhmän intohimona on tutkia ja kehittää musiikkiteatteria sekä luoda uutta suomalaista musiikkiteatteriohjelmistoa ajankohtaisista aiheista. Yksi ryhmän päätavoitteista on rohkaista nuorempaa yleisökantaa teatteriin." Näin lukee Lahden Kaupunginteatterin sivuilla. Lisäksi on vielä kerrottava, että kaikki esityksessä kuultavat tekstit ja musiikit ovat työryhmän jäsenten aikaansaannosta, tanssikuvioita ja keltaisten ämpäreiden tuunauksia myöten. Kun itse tekee, niin priimaa pukkaa tulemaan näköjään.

 Uusintaensi-illan alkua odotellessani vilkuilin katsomossa ympärilleni ja huomasin ilokseni ryhmän yhden tavoitteen ainakin täyttyneen : katsomossa oli todella paljon ns. nuorisolaisia, ja itse olin yllättäen sieltä ikääntyneemmästä päästä. Aivan mahtavaa! Kännykkähommilla aloitettiin ja heti jäin kiinni siitä, ettei oma älypuhelimeni ollut kokonaan sammutettu. Heräteltiin myös ajatuksia suhteesta tuohon ihmeelliseen vempaimeen. Itse en ole koskaan pitänyt itseäni kauhean someriippuvaisena. Teatterireissuilla tylsyyttä tappaakseni aika usein uppoudun tutkailemaan kännykän näyttöä, varsinkin silloin jos olen yksin liikkeellä. Mutta muuten pärjään kyllä pitkiäkin aikoja ilman jatkuvaa päivitysvirtaa. Mutta auts, siinähän se luuri on yöpöydällä laturissa joka yö, ja aamulla ensimmäisenä tsekkaan, onko kenellekään tullut minua ikävä yön aikana. Useimmiten ei, mutta tsekattava on.

 Seuraavan reilun parintunnin aikana yllätyksenä ei tullut se, että tämä porukka osaa soittaa ja laulaa. Matti Hussin pianoilun lisäksi saimme nauttia mm. huilun ja sellon sulosoinnuista sekä upeista lauluista ja tarttuvista, monipuolisista kappaleista, punkista lähtien. Yllätyksenä ei tullut sekään, että kohtaukset tarjosivat mainioita oivalluksia nykymaailman meiningistä niin hyvässä kuin pahassakin. Minut yllätettiin sillä, miten himputin tarkkoja (vähän pelottavankin tarkkoja) havaintoja meitä ympäröivästä maailmasta olikaan tehty. Toisaalta monikin kohtaus huvitti äärettömän paljon absurdiudessaan, mutta kun tarkemmin alkoi miettimään, ilme vetikin vakavaksi ja oli pakko mielessään todeta, että just näinhän se itse asiassa on. Ovelia koukkuja siellä sun täällä!

 Saimme pieniä maistiaisia mm. ilmaisten ämpäreiden jonotuskulttuurista, pahan mielen jakamisesta, kulutushysteriasta ja siitä, miten hirvittävää on luopua tärkeistä esineistä. Kovasti kosketti se, miten netin syövereissä tutustuneet ja ihastuneet eivät osanneet kohdata toisiaan aidosti, tai miten kävi hitaan ruokailijan kiirehössöttäjien keskellä. Lumoavan kaunista oli pimeässä nähty kännykänvalojen tanssi (vastaavaa ei onneksi nähty katsomon puolella, välillä sitä kajoa on nähty liiaksikin väärällä puolella) ja perin veikeitä olivat YouTuben kissat huomionhakuisuudessaan. Surulliseksi olon teki raivokohtauksen saanut filosofian lisensiaatti ja se, miten päiväkodissa kehoitettiin lapsukaisia "möksötyspöksötyshetkellä" laukomaan nimettömästi netissä kaikenmaailman rajujakin solvauksia, mutta päin naamaa ei voi sanoa mitään ilkeää, koska siitä saattaa tulla paha mieli. Aivan älytön kohtaus, joka nauratti ja kauhistutti samanaikaisesti! Hupaisa oli sekin kohtaus, jossa robotin lailla astelevat tyypit ottivat vähän kurkunkostuketta/polttoainetta ja pian olikin "sosiaalinen moodi" päällä. Sinkkuhommia ja sellohommia, ja ylistyslaulua alkoholipitoisille juomille.

 Olihan tämä nyt huikean nerokas pläjäys, joten turhaan ei kevään esityksiä väki hehkuttanut. Mielenkiinnolla jään odottamaan tulevia produktioita, sillä takuulla jotain uutta ja yllättävää on luvassa. Musiikkiteatteri NYT on varsin tervetullut porukka, ja toivotan ryhmälle oikein pitkää ikää ja menestystä! Reaktioista päätellen katsomon nuoriso-osastokin tuntui kovasti tykkäävän, toivottavasti esitys myös herätti ajattelemaan omaa käytöstä.

 Jos lätkäisisin leiman tiettyihin esityksiin, tähän kohtaan tulisi ehdottomasti "Teatterikärpänen suosittelee"-leima. Photo Sapiens on nähtävissä vielä kolme kertaa Lahden Kaupunginteatterissa, lisätietoja tästä linkistä. Esitys myös vierailee marraskuun alussa Kouvolan Teatterissa!

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!)

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatteri

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Euroopan kantaesitys 15.9. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Sävellys ja laulujen sanat Sting
Dialogi John Logan ja Brian Yorkey
Musiikin sovitus Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia Jouni Prittinen
Musiikin johto Jussi Vahvaselkä/Markus Länne
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Iiro Laakso ja Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto

Rooleissa : Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Taneli Mäkelä, Jonas Saari, Jussu Pöyhönen, Kalle Kurikkala, Saara Kaskilahti, Riitta Salminen, Kirsi Tarvainen, Mikael Saari, Mikael Haavisto, Panu Kangas, Lasse Pajunen, Tuukka Raitala, Pauliina Saarinen, Petter Andersson, Mikko Jokinen, Laura Wiklund sekä Jan Merilä, Tuukka Miettunen, Roope Santala, Ilkka Stolt, Virpi Laine ja Katja Lindell

 Parisen vuotta sitten huomasin television ohjelmatiedoissa kiintoisaa - itsensä Stingin säveltämän ja sanoittaman "The Last Ship"-musikaalin konserttiversion, jossa mukana myös Sting itse (ja Näkemiin vaan, muru! -sarjan suosikkini Oz eli Jimmy Nail). Tuohon aikaan katselin suurimman osan ohjelmista perinteisesti tv:n kautta ja koska olin illalla pois, laitoin digiboxin tallentamaan. No, kotiuduin reissusta ja toiveikkaana aloin katsella konserttia ... huomatakseni vain, että tallennus oli jälleen kerran mennyt pieleen ja näin vain viimeiset kymmenen minuuttia. Onneksi edes sen, sillä rakastuin kertaheitolla tunnuskappaleeseen. Myöhemmin konsertti tuli ilokseni uusintana (välillä niistäkin on hyötyä) ja nykyään se on katsottavissa YouTubestakin. Voitte siis hyvin kuvitella, että melkoista "jes jes jes"-hihkuntaa ja käsien yhteenhieromista oli luvassa siinä vaiheessa kun luin, että "Viimeinen laiva" saisi luvan korkata remontoidun Turun Kaupunginteatterin syksyn.

Telakkaväellä on pomppufiilis 

 Kiintoisaa on muuten se, että molemmissa isoissa remontin ja evakkovuosien jälkeen avatuissa teatteritaloissa (Helsingin Kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri) on avajaisohjelmistossa isona elementtinä vesi ja nimenomaan meri. Maija on Myrskyluodolla luonnonvoimien armoilla ja meri ottaa kyllä omansa, ja antaa myös mahdollisuuden matkata kohti parempaa elämää. Viimeinen laiva taas lähtee telakalta mukanaan unelmat ja toiveet, ja samaa reittiä joku saattaa palata takaisinkin. Satamakaupungeissa on jotenkin ilmassa sellaista lähdön tunnelmaa - aina on niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Sting vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Newcastlen liepeillä Wallsendin pikkukaupungissa ja vaikkei hänestä telakkatyöläistä tai merimiestä tullutkaan, tuli maailmanmatkaaja ja tarinankertoja. Meidän onneksemme!

 Tapahtumat sijoittuvat tähän samaiseen Wallsendiin, jossa telakka on ollut elämän keskipiste, sielu ja sydän. Nuori Gideon Fletcher (Kalle Kurikkala) ei suostu astumaan väkivaltaisen isänsä saappaisiin telakkatyöläiseksi ja jämähtämään kaupunkiin, jossa muuttuisi vain isänsä kaltaiseksi. Laiturilla vietetään herkkiä ja haikeita hetkiä tyttöystävä Megin (Saara Kaskilahti) kanssa ja lausutaan lupauksia. "Palaan vielä ja tulen hakemaan sinut mukaani!" Mitäpä luulette, jääkö tyttö ikuisiksi ajoiksi rannalle ruikuttamaan ja odottamaan Gideonin paluuta?

Meg (Anna Victoria Eriksson) laiturilla 

 Nuorten häivyttyä usvaiselta laiturilta hämärän keskeltä valokeilaan astuu 15 vuotta vanhempi Gideon Fletcher (Olli Rahkonen ja jo toinen tämmöinen "nuoresta vanhaksi"-temppu), maailman merillä on seilattu ja nyt velvollisuudet ovat ajaneet hänet takaisin kotisatamaan. Isä on kuollut ja hautajaisista on myöhästytty. Isä James O´Brian, joviaali kirkonmies (Taneli Mäkelä) ottaa hänet kuitenkin avosylin vastaan. Gideonia tietysti kiinnostelee, vieläkö Meg mahtaa asua kaupungissa ja mistä hänet voisi löytää.

Olli Rahkonen ja Taneli Mäkelä mietteissään 

 Meg (Anna Victoria Eriksson) työskentelee tarjoilijana paikallisessa pubissa, jossa asiakkaita riittää. Telakka on ajettu alas ja tupa on täynnä ilottomia, tuoppiinsatuijottelevia työmiehiä. Työtä olisi tarjolla romunkeräyksen muodossa, tämäpä ei telakkatyöläisiä nappaa sitten yhtään ja työväen pomo Jackie White (Jonas Saari) on käsi nyrkissä vastustamassa etunenässä. Muihin hommiin on älynnyt ajoissa lähteä Arthur Millburn (Jussu Pöyhönen), joka sattuu myös olemaan Megin mies, vaikka naimisissa eivät olekaan. Perheidylliä on täydentämässä vielä Tom-poika (Kalle Kurikkala), joka muistuttaa kyllä hämmentävän paljon nuorta Gideonia...

 Tämän kaiken keskelle ilmestyy mies menneisyydestä, Gideon Fletcher, ja sitten alkaakin tapahtua. Telakkaväki saa uutta virtaa ideasta, että rakennetaanpa vielä yksi laiva ja matkataan sillä kauas pois paikkaan, jolla olisi enemmän annettavaa. Vaan mistä rahat ja tarvittavat materiaalit? Jotenkin tuli mieleeni Billy Elliotin kaivostyöläiset ja Housut pois -äijät, "yhdessä tehdään ja periksi ei anneta vaikka mitä tulisi vastaan". Aina tarvitaan yksi henkilö, joka osaa sanoa juuri oikeat sanat ja valaa porukkaan uskoa. Jackien vaimo Peggy (Riitta Salminen) vielä kohottaa puheellaan miehensä itsetuntoa, ja pian kipinät sinkoilevat ihan kirjaimellisestikin.

Telakkamiehet, etualalla Jackie White (Jonas Saari) 

 Tarina itsessään on varsin yksinkertainen eikä tarjoa mitään suurempia yllätyksiä, ja ilman musiikkia olisi mielestäni aika puuduttavaakin katsottavaa. Musiikki ja muutamat erinomaiset roolisuoritukset ovatkin mielestäni tämän jutun kantava voima, samoin "yhteisen tekemisen meininki". Stingin tuotannosta kuullaan muutakin kuin musikaalia varten sävellettyä materiaalia (ainakin All this time ja When we dance) , tietysti suomennettuina versioina. Ihmettelinkin, että nyt kuulostaa jotenkin tutulta ja vilkaisin ohimennen englanninkielistä tekstitystä, joka pyörii lavan reunassa. Musiikki on ehtaa Stingiä, paikoin jazzahtavaa, folkhenkistä tunnelmointia, irkkupoljentoakin. Viulut ja kitarat osuvat minun sieluuni kyllä todella syvälle ja saivat liikuttumaankin useaan otteeseen, etenkin tunnuskappale Viimeinen laiva, jossa on jotenkin sanoinkuvaamattoman hieno, kohottava tunnelma. Orkesterille iso kiitos tunnelman luomisesta! Olen varma, että minun sielunmaisemassani soi juuri tämänkaltainen musiikki.

 Olen yrittänyt alkuvuonna selvittää mysteeriä nimeltä Olli Rahkonen, siinä täysin onnistumatta. Uskomaton tyyppi! Mies tulee savun keskeltä lavan etureunaan ilman sen isompaa henkselienpaukuttelua ja "katsokaa minua"-meininkiä ja alkaa laulaa, ja tuntuu siltä kuin taivas aukeaisi ja kaikki aistit valpastuisivat kertaheitolla. Ihan kuin koko omakin olemassaolo saisi uuden merkityksen, juuri tätä hetkeä varten tähän on tultu - ja lisäksi tuntuu siltä, että ihan tässä nousee penkistä ylös. Miten hän sen oikein tekee? En tiedä, enkä välttämättä halua koskaan tietääkään. Pakottamaton läsnäolo, karisma ... joku hänessä nyt vaan on ja piste. Ja huutomerkki!

Mysteeri nimeltään Olli Rahkonen 

 Huiman paljon pidin myös Kalle Kurikkalasta, varsin sympaattisen kuvan toi molemmista nuorukaisista (nuoresta Gideonista ja Tomista). Ilokseni olen saanut aiemminkin katsella hänen onnistumisiaan Kotkan Kaupunginteatterissa. Anna Victoria Erikssonin ja Olli Rahkosen duetot olivat herkkua korville ja olin lisäksi ilahtunut siitä, ettei Meg ollutkaan ihan nin vietävissä kuin aluksi luulin. Itsenäinen, aikuinen nainen! Taneli Mäkelä isä O´Brianina oli erittäin sydämellinen, maanläheinen hahmo, jolle olisi helppo uskoutua niin synneistä kuin muistakin mieltä kaivelevista asioista. Mieleeni oli kovasti myös Jonas Saari ryhdikkään rehdin Jackie Whiten roolissa, komeaa laulamista ja jämäkkää otetta ilmaisussa. Minäkin aion mennä jatkossa töihin käsi nyrkissä ja polkaista jalalla lattiaan voimallisesti, johan lähtee ikävämpikin työpäivä hyvin käyntiin!  Hienoa yhteisöllisyyden meininkiä oli myös telakkaväen yhteisissä kohtauksissa sekä naisporukalla toisaalla. Ei mitään hissuttelua, vaan asennetta puolin ja toisin!

 Hmmm, vähän jäi mietityttämään se, että minkälaisen aikajanan puitteissa tässä liikuskellaan. Minulla ei ole mitään hajua siitä, paljonkos tuollaisen suhteellisen suuren laivan rakentaminen alusta alkaen veisi kaikenkaikkiaan aikaa. Jotenkin tässä vaan kääräistiin hihat ja alettiin hommiin, ja sitten oltiinkin aika nopsaan neitsytmatkaa vaille valmiita. Varsin ripeästi siis valmistui viimeinen laiva, olihan toki tekijämiehet kyseessä, että senpuoleen... Olen muuten myös sitä mieltä, että jos telakkamiesten aika olisi käynyt työttömänä pitkäksi, suosittelisin lämpimästi kuorotoiminnan aloittamista. Sen verran tuntui olevan laulumiehiä joukossa, ja kuoro-osuudet olivatkin komiaa kuultavaa. Tanssipuolelle en sen sijaan lämmennyt juurikaan, vähän omituisia kuvioita vetelivät paikoitellen. Jalallapolkeminen oli kyllä pirun tehokasta! Ja jos laulussa mainitaan sen parikymmentä kertaa "mukana oon", niin eiköhän se nyt vähemmälläkin olisi tullut selväksi? Vaan menepä nyt Stingille sanomaan, että vähemmän toistoa kiitos. Ehkä hän Google Kääntäjän kanssa tutkii tätäkin blogikirjoitusta sitten kun on itsekin käynyt katsomassa Turun esityksen, ehkä ei.

 Moni on hehkuttanut upeita lavasteita, minulle ne sen sijaan olivat ehkä suurin pettymys. Odotin visuaalisesti hengästyttävää ja wau-ajatuksia nostattavaa toteutusta etenkin telakkapuolella, mutta sain taas niitä samoja metallihäkkyröitä, joita olen vastaavissa duunarikohtauksissa nähnyt lukuisia kertoja aiemminkin. Näyttämön syvyyttä käytettiin kyllä hienolla tavalla useampaankin otteeseen. Näyttämökuvista pidin kuitenkin eniten laiturinpätkästä lahoavine tolppineen, joskus (lue = usein) pieni on kaunista. Vähän mystistä savua ja kauniisti siivilöityvät valot, ja se on siinä. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota valosuunnitteluun ja silmiäni hiveleviä valomaailmoja on useimmiten ollut luomassa Kalle Ropponen. Niin tässäkin.

Meg ja Gideon 

 Tarinassa minua eniten puhutteli monipuolinen käsittely isä-poika - suhteelle. Toisaalla on biologinen isä, toisaalla taas isä, joka on kasvattanut ja ollut läsnä arjessa alusta alkaen. Lisäksi vielä kipuilua isähahmon puutteessa ja toisaalta sitten ymmärtävä toisenlainen Isä, Isä O´Brian. Duunari-isän tyttärenä nämä haalarihemmot kaikkine murheineen ovat myös sydäntäni lähellä olleet aina.

 Voisin kuunnella loputtomiin sitä Viimeinen laiva -kappaletta, niin suomeksi kuin englanniksikin. Minulle se toimii täydellisesti. Esityksen päätyttyä meillä oli pienimuotoinen Telakkatyöläisten Liiton Kannattajajäsenten kokous teatterirakennuksen pihalla ja siinä hötäkässä minulta kysyttiin, hyvinkö upposi Viimeinen laiva. "Hyvin upposi!" iloisena vastasin, ja tietysti tarkoitin, että laiva sentään pysyisi pinnalla miehistöineen mahdollisimman pitkään.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa Panu Kangas

 Panu Kangas ja minä tapasimme heinäkuun alussa 2017 Cafe Laurellissa Lahdessa ennen illan Hyvät siskot! -näytöstä. (Loppupuolen kysymykset laitoin jälkikäteen meilillä, koskapa aika loppui kesken.)

Vuonna 1993 syntynyt Panu on horoskoopiltaan kauris. ”Oon syntynyt Vantaalla, mutta koen olevani kotoisin Helsingistä. Pienellä twistillä tosin, en koe olevani mikään ’Stadin kundi’, koska asuimme omakotitaloalueella ihan Helsingin ja Vantaan rajalla. Takapihalla oli metsää, ja peuroja ja kettuja juoksenteli välillä pitkin pihaa. Jännällä tavalla koen olevani maalais-kaupunkilainen. Lukioon asti kävin kaikki kouluni Helsingissä, ja harrastukset myös. Muutin pääkaupunkiseudulta pois vasta aloittaessani opinnot täällä Lahdessa, ja nyt asun kihlattuni Annin kanssa tuossa ihan kaupunginteatterin vieressä. Syksyllä oon mukana Viimeinen laiva-musikaalissa Turussa, ja harjoituskaudella tulee varmasti majailtua siellä suunnalla enemmänkin. ’Päämajani’ pysyy kuitenkin täällä Lahdessa.”

Mitä harrastat? ”Kyllä mä yritän harrastaa liikuntaa mahdollisimman paljon. Eikös niin kuulu yleensä vastata tähän? Heh. Lenkkeily on mun juttuni. Oon harrastanut kilpasuunnistusta pitkään, 7-vuotiaasta lukioon asti. Lenkkirutiinista oon pitänyt kiinni, ja Jukolan Viestissä käyn suunnistamassa kerran vuodessa edelleenkin. Videopelien pelaaminen on mulle rentoutumiskeino. Eipä mulla ole oikein muita harrastuksia. Oman teatteriryhmän (Musiikkiteatteri NYT) pyörittäminen on tavallaan myös harrastus, mutta myös työtä ja tavoitteellista toimintaa. Hmmm, mä pelasin myös futista pitkään ja palloilulajit mua kiinnostaisi vieläkin, mutta on hirveän vaikeaa löytää porukkaa, joiden aikataulut sopisivat omiin työaikoihin”, Panu harmittelee.

Panu Hyvät siskot!-jutussa (c) Juha Tanhua 

Mitenkäs soittotaito? ”Oon soittanut selloa pitkään. Äitini on valmistunut musiikkikasvattajaksi ja hän on aina kannustanut mua musiikkiharrastuksiin, ja iskäni taas on pitkänlinjan urheilumiehiä, eli hänen kauttaan löytyi suunnistuskin. Mussa on sopivassa suhteessa molempia. Selloa soitin taas sinne lukioon asti – siellä oli valinnan paikka, eli joko käyttäisin kaiken aikani tai sitten en. Sama kuin urheilun kanssa – jos haluaa huipulle, on tehtävä täysillä töitä sen eteen. Musiikkiteatteri NYT:n Photo Sapiens -esityksessä soitan selloa, yritän ylläpitää soittotaitoani. En kuitenkaan tee sitä niin aktiivisesti, että kutsuisin sitä harrastukseksi. Se on ikään kuin vanha taito, jota aina välillä nostan esiin. Pianolla ja kitaralla pystyn säestämään itseäni jonkinverran, mutta en kyllä lähtisi keikoille… Oon mä soittanut cajon-rumpuakin. Mua vähän harmittaa se, etten oo mikään multi-instumentalisti. Toistaiseksi aikani ei ole riittänyt siihen, että perehtyisin, kokeilisin, harjoittelisin ja kävisin tunneilla. Pianon, kitaran ja cajonin kanssa oon ns. itseoppinut.”

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Oi! Teatteri on sydäntäni lähellä tietysti, aina mahdollisuuksien mukaan on kiva käydä katsomassakin esityksiä. On tärkeää saada kokemuksia ja elämyksiä. Mulle on tärkeää myös ihmissuhteet ja varsinkin parisuhde. Oon löytänyt kivan, ihanan ihmisen, jonka kanssa tykkään viettää aikaa. Kavereitakin pyrin näkemään silloin tällöin, aikataulujen yhteensovittaminen on tosin aika haastavaa välillä. Sydämenasia on mulle myös se, että tykkään levittää positiivista energiaa. Musta on ihanaa kohdata ihmisiä ja pyrin aina siihen, että pystyisin ennakkoluulottomasti kohtaamaan uusia ihmisiä. Mua kiinnostaa ihmisten tarinat, ja välillä tulee juteltua yllättävistäkin asioista ihan tuntemattomien kanssa. Kohtaaminen, keskustelu ja hyvän meiningin levittäminen on mun juttuni!” innostuu Panu.

”Ja tietysti Musiikkiteatteri NYT on erityisen lähellä sydäntäni. Teatteri on ollut nyt vuoden olemassa, ja kyllä mä päivittäin ajattelen sitä ja mietin kehitysehdotuksia, biisejä, ideoita, kohtauksia… On tärkeää saada luoda omista lähtökohdista ja kertoa asioista, jotka ovat itselle tärkeitä.”

Musiikkiteatteri NYT -porukkaa (c) Petri Knuuttila & Matti Hussi 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Laulutaito ja liikuntatausta mahdollistaa paljon asioita vaikkapa musiikkiteatterin tekemiseen, jos ajatellaan mua näyttelijänä. Toisaalta, mä miellän itseni enemmänkin musiikkiteatteriartistiksi, eli silloin se on jo oletusarvoista, että laulan ja tanssin ainakin kohtuullisella tasolla. Mitenköhän mä tämän nyt muotoisilin – mä pyrin aina tekemään erilaisia hahmoja, eli oon muuntautumiskykyinen. Toisaalta taas tuntuu, etten ole vielä päässyt edes kokeilemaan kaikkia mahdollisuuksia. Nyt tässä Hyvät siskot! -jutussa teen ekaa kertaa ns. pahistyyppiä, ja jollain tavalla päättäväisempää ja määrätietoisempaa hahmoa. Aika usein oon ollut ressukka luuseri. Mä oon analyyttinen, niin ihmisenä kuin teatterintekijänäkin, ja se on sekä heikkous että vahvuus. Välillä mä kangistun siihen, että ylianalysoin kaikkea ja samalla menetän luovuuden, enkä pysty spontaanisti tarttumaan hetkeen. Toisaalta pystyn sitten objektiivisesti tarkkailemaan lavatilanteita. Lisäksi pystyn ja haluankin tehdä ihan mitä vaan, jos en anna analyyttisyyden tulla tielle. On kivaa kokeilla ja rohkeasti mennä johonkin suuntaan. Yksi ihan ehdoton vahvuus mulla on myös energisyys ja se, että teen aina täysillä! Elämässä yleensä mun vahvuuteni on varmasti tietynlainen myönteisyys, osaan suhtautua haastaviinkin tilanteisiin huumorilla ja kepeydellä, positiivisella vireydellä ja kekseliäisyydellä. Lisäksi oon empaattinen ja sosiaalinen, ja viihdyn ihmisten kanssa. ”

Onko sinulla ns. bravuureita esimerkiksi keittiössä? ”Kyllä mä kokkaan aika paljonkin, nyt oon tehnyt nyhtökaurasta tomaattipohjaista kastiketta, ja aiemmin ilahduin siitä, että opin maustamaan kaurakermapohjaista kanaa. Löysin yllättävänkin hyvän mixauksen maustepuolelle, ja sitä aina fiilistelen kokkailuvaiheessa.”

”Karaokepuolella on ollut pieni pakkokin kehittää itselleen bravuuri. Kerran selasin koko biisilistan läpi ja totesin, että enhän mä tiedä näistä kappaleista yhtikäs mitään! Vähän jännittikin mennä laulamaan, koska niissä on aina joku outo c-osa, jota en ollut koskaan kuullutkaan. Anssi Kelan biisi 1972 on nyt mun bravuurini, se on aika magee biisi ja se sopii mun äänelleni hyvin. Noin yleensä, eipä tule paljoa käytyä karaokessa. Mä en oo mikään baari-ihminen, vaan pikemminkin koti-iltaihminen.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Olisi ihanaa olla akrobaattisempi ja tosi hyvä tanssija. Mä arvostan tanssijoita todella paljon enkä lakkaa ihmettelemästä sitä, mihin kaikkeen ihmiskeho taipuu. Jos ihan realistisesti ajatellaan, mä haluaisin oppia säveltämään paremmin. Musiikkiteatteri NYT:ssä sitä oon jo tehnytkin, ja oon ottanut haparoivat ensiaskeleeni siinä hommassa ja kokeillut erilaisia asioita. Mä haluaisin ymmärtää musiikkia paremmin ja sitä kautta osata soveltaa sitä vielä monimuotoisempiin ja uudenlaisiin musiikkityyleihin. Ihailen kovasti esimerkiksi Jussi Tuurnaa, mieletön säveltäjä, ja olisi ihanaa osata hahmottaa musiikkia kuten hän. Ihmisenä mä haluaisin oppia aikatauluttamaan asioita paremmin. Mä oon aina just hilkulla paikalla tai vähän myöhässä, ja mä haluaisin tulla rauhassa ajallani. Musta tuntuu siltä, että aina kun on haasteellisempi vaihe elämässä, se johtuu siitä, että oon ottanut liikaa asioita hoidettavaksi liian lyhyessä ajanjaksossa, ja sitten stressi alkaa nakerrella. Ottaisi realistisen määrän asioita hoidettavakseen ja tekisi ne hyvin, eikä ahnehtisi valtavaa määrää ja yrittäisi sitten selvitä niistä. Kouluaikoina täällä parina vikana vuonna hamstrasin liikaa kaikkea, työharjoitteluita ja duuneja, ja olisin saanut koulusta paljon enemmän irti, jos olisin ottanut vähän rauhallisemmin. Haluaisin myös olla armollisempi itselleni - analyyttisyydessä on sekin huono puoli, että löydän tosi tehokkaasti niitä asioita, jotka voisivat mennä pieleen.”

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työjuttu urallasi? ”Ihan ehdottomasti ’Housut pois’-musikaali Lahden Kaupunginteatterissa. Olin ekaa kertaa isossa roolissa kaupunginteatteritason musikaalissa. Se ei ollut sävelletty mun äänialalleni, ja jouduin laulajana epämukavuusalueelleni. Jo treeneissä mua jännitti ihan hirvittävän paljon. Olin valmistunut musiikkiteatterin ammattilaiseksi ja oli sellainen olo, että mun pitäisi näyttää osaamistani ja tehdä ihan mitä vaan, ja olinkin ihan kusessa. Se oli aika kova paikka aluksi. Varsinkin Timo Välisaari oli ihana ja aina kannustamassa, ja Leppäsen Tuukka jeesasi paljon myös. Haasteellista oli myös se, että miten tehdä sellainen hahmo, joka erottuu muusta porukasta, kun jätkiä oli kuusi lavalla isoissa rooleissa ja jokainen haki omaa tyyliään ja paikkaansa. Mikä olisi mun oman hahmoni asema? Jouduin pohtimaan sitä aika paljon. Sain myös soololaulu-ja näyttelemisvastuuta enemmän kuin koskaan aiemmin. Siinä produktiossa jos missä opin armollisuutta. Kokonaisuus ratkaisee, eikä kannata jäädä murehtimaan sitä, jos sattui ekassa biisissä mokaamaan yhden äänen.”

Tuukka Leppänen ja Panu Housut pois -musikaalissa (c) Aki Loponen

”Haasteellista oli myös Musiikkiteatteri NYT:n koko perustamisprosessi, lähdettiin koko hommaan vähän poikkeuksellisellakin tyylillä. Kaikilla meillä kuudella oli omat ideansa ja aiheensa, vähän sillisalaattimaista oli aluksi. Tuotantopuolen hommaakin opettelin samalla, koskaan aiemmin en ollut mitään vastaavaa tehnyt. Se oli omassa luokassaan todella haastavaa, mutta myös samalla kaikkein palkitsevin juttu kaikista koko Photo Sapiens. Kiintoisaa on se, että nämä haastavimmat jutut on olleet tässä ihan lähiaikoina ja toivon, että jatkossa pääsisin haastamaan itseäni vieläkin enemmän. Ja saamaan vastuuta enemmän. Itsekin huomaa, että kehitystä on tapahtunut.”

Sitten muihin juttuihin. Onko suvussasi muita teatterialla olevia? ”Varsinaisesti teatterialalla ei ole kyllä ollut. Jommankumman vanhempani suvussa taisi olla joku pelimanni, joka elätti itseään soittamalla. Äidin puolen suvussa on harrastettu paljon musiikkia ja äitini on toiminut joskus pianonsoiton opettajana, nyt hän on YLE:llä toimittajana. Isäni on laulanut kuorossa.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan teatterista/laulamisesta ja milloin? ”Tää on sattumusten summa, ja tähän liittyy muutama tärkeä avainhenkilö. Ensimmäinen niistä on mun yläasteen-ja lukion musiikinopettajani Susanna Joutkoski, joka sai mut houkuteltua koulun kamarikuoroon. Siellä huomasin, että laulaminenhan on ihan hauskaa! Se oli ensimmäinen varovainen askel. Toinen tärkeä henkilö on näyttelijä Matti Leino. Törmättiin ihan sattumalta muinoin, olin Kannelmäen seurakunnassa ripari-isoskoulutuksessa ja menin sitten yhdelle leirille isoseksi. Matti tuli sinne ’paikkaamaan’, kun alkuperäinen apulaisohjaaja oli sairastunut. Matti oli toiminut pitkään ja aktiivisesti isostoiminnassa, mutta töiden takia ei ollut pitkään aikaan ehtinyt mukaan. Siellä sitten tutustuimme ja leirinuotiolla soittelimme vähän kitaraa. Matti huomautti mulle, että laulan hyvin ja oonko koskaan harkinnut tekeväni sitä enemmänkin. Viittasin kintaalla koko jutulle, olinhan 16-v urheilijapoika niihin aikoihin. Matti oli sinä vuonna mukana vierailevana ammattilaisena Skene Musiikkiteatterikoulun Fame-musikaalissa, ja se oli ensimmäinen kerta kun Skene teki +16v-ryhmällä täyspitkän musikaalin. Matti ehdotti, että tulisin katsomaan meininkiä ja saattaisin tykätä. Viittasin kintaalla sillekin ehdotukselle. Menin kuitenkin… Olin vähän haavoittuvaisessa tilassa ja muistan, että pillitin kuin pieni lapsi siellä. Vaikutuin syvästi! Se oli käsittämätön kokemus. En ollut nähnyt vastaavaa koskaan aiemmin. Nuoret olivat niin taitavia. Luin sitten käsiohjemasta, että seuraavana vuonna tekisivät Grease-musikaalin. Vastusteluistani huolimatta Matti kannusti mua hakemaan siihen mukaan, ja niin menin. Ai että, kohtasin siellä mielettömiä tyyppejä, jotka olivat heti samalla aaltopituudella kanssani. Valtava intohimo motivoi muakin tekemiseen. Pääsin mukaan, ja viikonloppu viikonlopulta suunnistuskisat ja -treenit alkoivat jäämään, ja samalla tuli käytyä enemmän konserteissa ja teatterissa muutenkin. Olin silloin lukion tokalla, ja se alkoi tuntumaan enemmän ja enemmän mun jutultani. Kolmas tärkeä henkilö on Marco Bjurström, jonka perustama StepUp -tanssiopisto on, ja sen alaisuudessa toimii Skene. Marco poimi sen vuoden Skene-ryhmästä neljä tyyppiä avustamaan telkassa pyörineen Stage-ohjelman voittaneeseen ’Silmistä pois’-esitykseen Peacockiin. Se oli mun ensimmäinen ammattikokemukseni ja ns. viimeinen niitti. Kuin varkain kuulin myös Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjasta, ja olisi viimeinen mahdollisuus hakea, koska alkava kurssi olisi linjan viimeinen. Pakko olisi hakea, muuten katuisin koko loppuelämäni! Siihenkin Matti kannusti mua kovasti. Pääsin kouluun suoraan lukiosta vuonna 2012 ja valmistuin keväällä 2016, ’virallinen’ tittelini on muusikko AMK. Itse kutsun itseäni joko musiikkiteatteriartistiksi tai näyttelijä-laulajaksi.”

Grease-musikaalista (c) kuvaaja ei tiedossa 

Olitko sitten lapsena missään jutuissa mukana? ”Täytyy todeta, että sellonsoittokin olisi loppunut ensimmäisen vuoden jälkeen lyhyeen, jos en olisi pitänyt esiintymisestä. Se oli kivaa ja siksi jaksoin soittaa vuodesta toiseen. En mä mitään esityksiä kotona pitänyt lapsena, mutta leikit olivat täynnä mielikuvitusta ja seikkailuja. Oivaltaminen ja idearikkaus on varmaankin peräisin niiltä ajoilta. En kuitenkaan ollut missään teatterikerhoissa tms. mukana. Ensimmäinen esiintymiskokemukseni oli yläasteella tehty Cats-musikaali, ja olin siinä Rum Tum Tugger. Vedin naisten revityissä pienissä farkkushortseissa ja muissa oudoissa kledjuissa. Miten mut oikein saatiin tekemään se! Nautin siitä kuitenkin jotenkin absurdilla tavalla. Kun pääsi sen rajan yli, että tää ei oo noloa, vaan teen tän nyt täysillä! Vielä kun näki, että yleisö oli ihan fiiliksissä. Esiintyminen tuntui mageelta, mutta en mä siitä vielä kunnolla syttynyt enkä hakeutunut esiintymään muuallekin. Aika jännää, miten elämä vie. Jos tuolle nuorelle Panulle olisi sanonut, että susta tulee muuten isona musiikkiteatterialan ammattilainen, olisin joko nauranut päin naamaa tai panikoinut, että mitä urheilulle tapahtuu. En olisi uskonut puheita lainkaan!” Panu nauraa.

Onko sinua koskaan kiinnostanut mikään täysin toinen ala? ”Yläasteella ajattelin, että poliisin homma voisi olla kiinnostavaa ja jännittävää. Se juontaa varmaan juurensa siitä, että mua inhottaa epäoikeudenmukaisuus. Jossain vaiheessa mulle suositeltiin opettajan ammattia, koska oon niin sosiaalinen, empaattinen ja ymmärtäväinen. Musta olisikin ihanaa toimia jollain tavalla nuorten parissa - antaa positiivisia kokemuksia ihmisille, joilla on muuten hankalaa ja haastavaa. Kannustaa ihmisiä rohkeasti löytämään oman juttunsa ja suuntansa.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Oon kyllä oppinut niin valtavasti, kun tuntuu siltä, että oon vähän myöhäisherännäinen tähän koko hommaan. Jussi Tuurna on opettanut meille siitä, että tekemisessä on kaksi ääripäätä : teknisen ja sovitun suorittamisen ääripää, ja toinen on nyt-hetki ja täysi spontaanius. Nämä kaksi pitäisi pystyä yhdistämään jollain tavalla, ilman että ne kumoavat toisiaan. Oon pyrkinyt siihen, etten olisi mikään puhuva ja toimiva robotti, vaan ihminen olisi läsnä koko ajan. Tapani Kalliomäki oli pitämässä meille yhtä näyttelijäntyön kurssia ja Tapanilta opin kyllä valtavan määrän asioita juuri näyttelijäntyöhön liittyen, esimerkiksi tunteiden käsittelyyn lavalla.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Matti Leinoa ihailen, ensinnäkin siksi, että hän tavallaan ”bongasi” minut ja aina on jaksanut kannustaa. Matti on tehnyt paljon isoja musikaalirooleja ja on hirvittävän taitava niin liikunnallisesti, laulullisesti kuin näyttelijäntyöllisestikin. Arvostan hänen tapaansa tehdä. Mä en oo oikeastaan koskaan ollut sellainen tyyppi, että mulla olisi ollut selkeitä idoleita, joita fanittaisin. Mulla on todella paljon vaikuttavia kokemuksia, joista ajattelen, että ”wow tuo oli upeasti tehty”. Esimerkkinä Lahden Kaupunginteatterin Teemu Palosaari, joka pystyy tarvittaessa tekemään ihan mitä tahansa. Tuukka Leppänen on uskomattoman taitava. Johannes Holopaisen näin yhdessä KOM-teatterin jutussa ja olin aivan myyty. Hän on fyysinen, loistava ilmaisu ja mikä karisma! Teatterin ulkopuolelta on myös paljon ihmisiä, joiden elämänasennetta ihailen. Omassa elämässänikin on paljon hienoja tyyppejä, joita arvostan.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Katsoin juuri dokumentin Heath Ledgeristä, ja hän kyllä vaikutti todella inspiroivalta ja inspiroituneelta ihmiseltä. Fight Club-leffan katsoin pari vuotta sitten ja siinä Edward Norton teki ison vaikutuksen. Olisi hienoa tehdä leffaa tuollaisten tyyppien kanssa. Tietysti olisi hienoa päästä näyttelemään esimerkiksi Teemu Palosaaren ja Johannes Holopaisen kanssa. Matti Leinon kanssa olinkin jo Bjurströmin ohjaamassa RENT-musikaalissa Aleksanterin teatterissa, ja Slava!:ssa Juha Mujeen ja Puntti Valtosen kanssa. Heidän kanssaan olisi mageeta tehdä lisääkin, joku komediapätkä. Tai Tampereelta Risto Korhonen!”

Slava! seurana Konsta Reuter, joka myös nappasi kuvan 

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No, mähän fanitan ihan hulluna Mikael Saaren ääntä, joten hänen kanssaan olisi mageeta laulaa. Häviäisin kyllä 100-0. Eriikka Väliahde ja Laura Alajääski on kyllä sellaisia, kenen kanssa olisi upeaa vetää joku musikaaliduetto. Next to Normalista vaikkapa joku.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Lahden Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Lahden Uudessa Kesäteatterissa, Aleksanterin teatterissa ja Peacockissa. Syksyllä listaan tulee mukaan myös Turun Kaupunginteatteri.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Photo Sapiens nousee kyllä kokemuksena ihan ykköseksi, kun ihan kaikki rakennettiin alusta alkaen itse ja yhdessä. No, teatterirakennusta lukuunottamatta… Alkuvaiheesta koko Skene-homma, joka päättyi Grease-musikaaliin. Koko se vuosi käänsi mut kohti teatterialaa. RENT-musikaali oli tärkeä kokemus, ja Housut pois-musikaaliin liittyi myös vahvasti itsensä voittaminen.”

Hyvät siskot kuvassa, Panu vasemmalla... (c) Juha Tanhua 

Minkälaista teatteria pitäisi mielestäsi tehdä Suomessa enemmän? ”Tätä on pohdittu paljon Musiikkiteatteri NYT:n parissa ja olemme miettineet asiaa siltä kantilta, että mitä me voisimme tuoda lisää. Musiikkiteatterikentällä olisi ihanaa, jos tehtäisi rohkeammin omaa materiaalia suomalaisista ja ajankohtaisista aiheista. Tällä hetkellä teattereissa on sellaista ohjelmistoa, joka kosiskelee, ymmärrettävistäkin syistä, teattereiden vakikatsojakuntaa ja kaikki tarinat tuntuvat sijoittuvan menneisyyteen. On toki tärkeää tuntea historiaa, jotta voisimme oppia siitä ja ymmärtää nykyistä asemaamme. Mun mielestäni olisi myös äärimmäisen tärkeää, että teatteri kommentoisi myös tätä aikaa ja olisi läsnä tässä ajassa. Olisi ajankohtaista, pohtivaa (ei syyllistävää) ja kysymyksiä herättävää. Musiikkiteatterin puolella olisi tärkeää löytää uutta musiikkia ja uudenlaisia formaatteja. Draamapuolesta mulla ei ole hirveästi kokemusta, joten en osaa vastata, mitä tarvitsisin siellä osastolla lisää.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Teatterin taikaa on mielestäni siinä, että osa ihmisistä asettuu katsomoon ja osa näyttämölle, ja siellä voidaan olla vaikka ilman lavasteitakin. Silti kaikki kuvittavat, värittävät ja uskovat tarinaan. Yhteinen päätös siitä, että tässä tilassa astumme yhdessä toiseen todellisuuteen. Ja esimerkiksi se, että laulan kanahattu päässä ja katsoja uskoo, että tuo on nyt kana ja vielä liikuttuu siitä. Kaikki elämykset ja kokemukset teatterissa ovat taianomaista ylipäätään!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? (naurua) ”Oijoi, mähän oon legendaarinen innostuja, kuten varmaan tästäkin oot huomannut. Mua inspiroi periaatteessa kaikki ympärilläni tapahtuva, paitsi epäoikeudenmukaisuus, halveksunta, väheksyntä. Tai toisaalta, kyllä noikin inspiroi mua kamppailemaan niitä vastaan! Mä jaksan loputtomasti ihmetellä tätä ympäröivää maailmaa. Ja kun mä nään ihmisen, joka on tosi fiiliksissä omasta jutustaan, innostun siitä itsekin.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä. Ennen kouluunmenoa (Lahti) musta tuli aina yliaktiivinen ja purin sen sitten näyttämöllä, se tuntui hyvältä ja mä suoriuduin paremmin kun mua jännitti. Koulussa kolmantena vuonna mulle nousi sellainen olo, että pitäisi jotenkin erottua muista ja suorituspaineet kasvoivat, ja mua alkoi jännittää eri tavalla. Kolmas vuosi oli mulle muutenkin stressaava, myös henkilökohtaisella tasolla, ja stressi teki mulle huonon olon, jonka vuoksi mua alkoi jännittää myös sosiaaliset tilanteet. Sain sen hoidettua esimerkiksi ruokavaliomuutoksella, mutta vieläkin mulla tulee välillä ennen esitystä todella etova olo. Nyt se vie voimia eikä nostata niin kuin ennen, ja se on kyllä todella tylsää. Yritän opetella tapoja päästä pois tuosta. Musta on tullut fyysinen jännittäjä, mutta se ei ole vielä onneksi estänyt mua tekemästä esimerkiksi esityksiä.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ei ole kyllä, se menee produktiokohtaisesti. Housut pois-jutussa mulla oli selkeä rutiini, koska rooli oli haastava ja mun oli pakko lämmitellä huolella, varsinkin ääni.”

(c) Petri Knuuttila 

Kerro joku kommellus. ”Photo Sapiensissa mulla on sellainen tekoveitsi, joka painautuu sisään. Mun piti säikäyttää sillä kaverini, ja ensin esitin yleisölle, että veitsi on feikkiä. Ensi-illassa veitsen jousi meni rikki ja kun painoin sitä, veitsi singahti kädestäni kuin ohjus ja lensi kulisseihin. Mulle jäi vain kahva käteen. Yleisöä nauratti hirveästi. Housut pois-jutussa kävi myös hauska tapaus. Oli kohtaus, jossa olimme ekaa kertaa Haroldin kotona ja riisuimme itsemme bokserisillemme. Tuukka nosti miehekkäästi jalkansa pöydälle ja alkoi laulaa. Pöydällä oli nätti kulhollinen tekohedelmiä, ja Tuukan jalka osui kulhon reunaan niin, että hedelmät sinkoilivat kuin katapultista ympäri näyttämöä. Kaikki putosimme hetkeksi täysin. Noihan on hauskoja tilanteita silloin kun kestävät sopivan ajan, ja juttu jatkuu siitä mihin jäi.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Henkilökohtainen ja kultainen muisto on se, kun kosin Annia. Menimme vuosipäivämme kunniaksi elokuviin, ja siksi ajaksi olin värvännyt pari kaveriani meille tekemään illallisen ja laittamaan asunnon oikein nätiksi. Kynttilöitä ja kaikkea”, Panu myhäilee.

Tulevia roolejasi? ”Syksyllä oon mukana Turun Kaupunginteatterin Viimeinen laiva-musikaalissa ensemblessa ja myös yhden roolin understudyna. Photo Sapiens jatkuu Lahdessa isommalla näyttämöllä neljä kertaa, ja vierailemme myös Kouvolassa. Loppuvuodeksi on kehitteillä toinenkin juttu, mutta siitä ei vielä enempää tässä vaiheessa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Hmmm, en ole koskaan elänyt minkään tietyn moton tai elämänohjeen mukaan, tai en ainakaan koe eläneeni. ”Kultainen sääntö” on ollut mulle kuitenkin yllättävän tärkeä, eli ”älä tee toisille, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”. Haluan aina kohdata ihmiset mahdollisimman positiivisesti ja vailla ennakkoluuloja, jotta tulisin itsekin kohdatuksi avoimesti ja vastaanottavaisesti. Täähän ei oo aina helppoa, mutta siihen pyritään. Jos tekaisen tästä äkkiä itselleni moton, se voisi olla ”hymy tarttuu, levitä sitä”. Tähän uskon vahvasti, sillä jos jokainen yrittää jeesiä ja kohdata positiivisesti ihmisiä ympärillään, niin niillekin ihmisille tulee parempi olo ja kierre voi jatkua.”

Perinteinen yhteiskuva, Panu nappasi 

Osaatko imitoida ketään, tai harrastatko ylipäätään imitointia (edes laulaen)? ”Mä oon aina tykännyt leikkiä äänelläni, mutta ei mulla kyllä oo mitään erityistä imitaatio-bravuuria. Ehkä se onkin jäänyt enemmän oman äänen tutkimiseksi kuin muiden matkimiseksi. Muistan, että joskus osasin matkia Klonkkua (Taru Sormusten Herrasta) ja kerran lauloin karaokessa pätkän ”What a wonderful world”-biisiä Louis Armstrongin tyyliin. Se ei kyllä ollut kaunista hahah.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mulla on harvoja lempinimiä, koska Panu on jo valmiiksi lyhyt ja naseva. Siitä on onnistuttu kuitenkin vääntämään kaikennäköisiä versioita, joista kaikkein pisimpään elämään jäänyt on Pantse, tai kuten itse tykkään sen kirjoittaa, Panze. Vähän japanilaista vibaa. Tässä olisikin hyvä supersankarinimi, Panze. ”Katsokaa, tuolla se Panze menee!” Ja sitten supervoima...hmmm. Oon aina halunnut osata lentää, se olisi hieno voima. Tosin sillä ei yksinään tee hirveästi mitään. Ehkä joku rauhoitusvoima?Olisi hienoa pysäyttää ja ratkoa konflikteja niin, että ensin mä rauhoittaisin kaikki supervoimillani ja sitten hyödyntäisin sosiaalisia taitojani tilanteen purkamiseen. Ja sitten lentäisin pois,heh.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Tätä on kysytty multa joskus ennenkin, enkä muistaakseni vastannut mitään hirveän järkevää. Olisi tietty mielenkiintoista kokea kaikkea, mitä miehenä ei pysty kokemaan, kuten seksi naisena ja synnyttäminen. Toisaalta olisi myös hauskaa viettää joku keskusteluntäyteinen naistenilta hyvässä porukassa. Henkevät keskustelut voittavat puuhastelun ja säästä puhumisen!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Playstation ja puhelin. Niillähän sitä saisi ajan kulumaan. No joo, ja telkkarin ja johdot jotta voisi pelata. Ja laturin, ettei akku loppuisi. Ja sitten ottaisin pizzaa, koska rakastan pizzaa! Olisi varmaan aika tiukat kilot tullu noilla talviunilla, joten ehkä jotkut näppärät säädeltävät käsipainot vielä ja vaikka joku laatikko tai stepperi box-hyppelyyn.”

Jos rakentaisit puuhun majan, miten korkealla rakentaisit sen ja millaisen ja mitä sinne ottaisit mukaasi? ”Ei hirveän korkealle, koska en pidä korkeista paikoista. Ei kuitenkaan ihan maahan, koska elämässä täytyy olla vähän jännitystä. Maja olisi varmaankin aika käytännöllinen, eli sopivasti tilaa suhteessa tavaroihin. Oon vähän siivousfriikki ja majan siisteys olisi mulle tärkeää. Majassa olisi varmaan paljon ikkunoita, koska luonnonvalo on ihana asia! Ottaisin sinne varmaan mukaan samoja asioita kuin talviunillekin, koska toi maja kuulostaa loistavalta rentoutumispaikalta. Sit varmaan kiikarit, niin voisin katsella maailman menoa. Uiui, kaukoputki olisi siisti! Ja hei, PALJON kasveja! Mä rakastan kasveja, ja sit hoitelisin niitä siellä itsekseni. Ehkä tämä maja olisikin kasvihuone? Nerokasta!”

Vähemmän perinteinen yhteiskuva... 

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Hmmm, olisi hienoa nähdä ihmiskunnan synty, se miten heimoista syntyi kansoja. Toisaalta olisi kiinnostavaa nähdä ajanlaskun alku ja Jeesus, kuka hän oli ja mitä hän oikeasti teki. Keskiaika on myös jostain syystä aina kiehtonut mua. Ritarit ja linnat lähinnä kai, tavallisilla ihmisillähän oli silloin varmaan aika haastavat elinolosuhteet.”

Jos elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Esityksen pitäisi ehdottomasti olla humoristinen ja viihdyttävä, mutta siinä pitäisi olla myös sanomaa. Vaikkapa tuo motto ”hymy tarttuu, levitä sitä!” Se olisi ihan saletisti musiikkiteatteria, siitä ei päästä mihinkään. Meikäläisen roolin voisi napata Osku Ärilä. Osku on ihan hemmetin taitava työssään, mutta sen lisäksi roolin Oskulle ratkaisee se, että me ollaan IHAN SAMANLAISIA! Tää asia on selvinnyt meille Hyvissä Siskoissa tänä kesänä, kun on puhuttu asioista. Osku hoitaisi roolin loistavasti ilman vaikeuksia.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Voiko teatteriin koskaan kyllästyä? Uskotko tekeväsi tätä vielä eläkepäivinäsi, vai siirrytkö kenties kokeilemaan jotain muuta?”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Pumpuli

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Yrmeä

- Mikä sytyttää sinut? - Teatteri

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Ruuanlaittoa

- Mitä ääntä inhoat? - Hyttysen surinaa

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgi

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin meni!