Danny-musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Danny-musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakosken Apianniemi

Ensi-ilta 13.6. 2019, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Ansku Bergström (paitsi Tuulensuojaan/Daniel Paul)
Puvustus Arja Sahno, assistentti Sanna Lintula
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala, assistentti Hanna Heikkilä
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sampsa Rättäri, Teemu Broman ja Jimi Hautamäki

Rooleissa : Lauri Mikkola, Ilkka Koivula, Susanna Laine, Ushma Karnani, Erika Vikman, Harri Penttilä, Ronja Alatalo, Ansku Bergström, Janne Talasma, Sampsa Rättäri ja Osku Perkiö/Vilho Erävesi

 Ennen varsinaiseen esitykseen paneutumista muutamat omakohtaiset Danny-muistoni, olkaa hyvä! Joskus 70-luvun lopulla pappani huuteli olohuoneesta mummolassa, että "Tulkaapa katsomaan, telkassa on nyt Tanny ja Armi!" (ja nimenomaan lausuttuna Tanny, ei suinkaan Täni), ja siitä jatkumona Apu-lehden Armi ja Danny -paperinuket, joilla tuli leikittyä ja takuulla vähän samalla laulettuakin. Vuosikausia myöhemmin Danny oli pestattu esiintymään Wanaja-festareille ja siellä rokkikansa minä mukaanlukien naureskeltiin ennen Iso D:n vuoroa, vaan eipä naureskeltu pitkään. Danny tuli leopardikuosisissa tiukoissa housuissa lavalle ja otti tilanteen aika suvereenisti haltuun. En muista niistä festareista muuta kuin Dannyn shown ja sen, että yleisö villiintyi täysin ja hoilattiin Aaveratsastajia kuorossa. Jippijaijeeeee kaikui hienosti Linnanpuistossa. Sama meininki Reska-festareilla vuonna jotain. Myöhemmin pelasimme huviksemme keskenämme Aliasta mieheni kanssa ja hän loihe antamaan minulle seuraavanlaisen vihjeen : "Saatanan iso mies käärme pään ympärillä". Helppohan tuosta oli ottaa koppi. Tuorein muistoni on se, että vuosi sitten Danny saapui UIT:n ensi-iltaan, hänet oli helppo bongata yleisömeren joukosta aulasta, koskapa oli sen verran pitempi muita ensi-iltavieraita ja ohimennessään Hän katsoi minua suoraan silmiin. Voihan vau. Seisoskelin ystäväni kanssa sisäänpääsyä odottamassa ja ykskaks vieressämme seisoi Danny ja Lenita kuulumisia vaihtamassa ja tuli jotenkin sellainen olo, että nyt me tavalliset talliaiset olemme seuraan päässeet emmekä uskaltaneet hengittää hetkeen.

 Suomen Kesäteatteri Valkeakoskella on jo muodostunut käsitteeksi ja yhdeksi eteläisen Suomen suosituimmista ja idyllisimmistä kesäteattereista - kansa vaatii viihdettä ja sitä myös saa. Mitään yllätyksiä ei ole luvassa, ja miksikäs sitä hyväksitodettua reseptiä muuttelemaan. Tunnetun artistin ympärille viritelty esitys houkuttelee katsojia varmasti kauempaakin, ja menneinä vuosina olemme saaneet nauttia mm. Kirkan, Topi Sorsakosken ja Jari Sillanpään tuotannosta. Ilkka Lipsanen eli Danny on tästä porukasta poikkeus ainakin siinä mielessä, että hänen elämästään en koskaan muista lukeneeni mitään päihdeongelmajuttuja tai muita aallonpohjia - naissuhteista on kirjoiteltu ja ihmetelty sitten senkin edestä.

Dannyt

 Aika monessa aiemmassa musiikkinäytelmässä/musikaalissa on Danny piipahtanut lavalla vähän koomisessakin valossa sivuhenkilönä opettamassa Kirkalle lavaliikehdintää tai muuten vaan seisomassa jalat harallaan tyköistuva haalari päällään. Nyt on aika Dannyn astua päärooliin, ja Ilkkoja/Dannyja nähdään lavalla peräti kolme eri-ikäistä versiota. On pikkupoika-Ilkka (näkemässäni esityksessä roolissa oli TTT:n Billy Elliotista tuttu Osku Perkiö) tutustumassa isoisäänsä Algoth Niskaan (Ilkka Koivula) ja sitten vähän vanhempi nuorukainen (Lauri Mikkola) tutustuu The Islanders-bändiin ja siitähän se sitten lähtee pitkä ura käyntiin. Lauri Mikkolan lavakarisma on kyllä uskomaton, hänellä on tekemisessään mielettömän intensiivinen ote ja se lavaliikehdintä + ääni silkkaa hunajaa. Ilo silmälle ja korvalle on hän. Nahkahousuissa paidatta keekoilevaa Dannya seuratessa oli helppo ajatella miten hikistä mahtoi meno olla silloin, kun Danny-show käärmeineen kiersi ympäri Suomea. Sulakkeet kärvähtivät varmasti monessa mestassa. D-tuotanto haali suosikkilaulajia talliinsa ja muutenkin piti/pitää artistien puolta, tämä osuus minulla olikin kyllä tiedossa.

Nuori Danny paidatta 

 Tuttuun tapaan lavalla nähdään myös muita tunnettuja hahmoja aina Spedestä Katri Helenaan (olipas muuten aikamoisen reippaan kokonaisvaltainen tulkinta jälkimmäisestä Erika Vikmannilla) ja Kirkasta Olavi Virtaan (hiukan meni minulla roskia silmään ikääntyneen Olan vuoksi, roolissa Harri Penttilä), nähtiinpä myös ehkä Jyrki Hämäläinen (?) ja Andy McCoykin. Dannyn ympärillä on aina pyörinyt naisia ja sitäpä en muuten tiennyt, että ex-vaimo Liisa (Ushma Karnani) on vaateketju-Seppälän sukua. Vaikka asia ei minulle mitenkään kuulu, joskus on tullut mietittyä sitä, että miten Liisa ja Ilkka pysyivät sitkeästi yhdessä, vaikka kuvioihin tuli 70-luvun loppupuolella mukaan eräs Armi... Tulipa selvyys tähänkin.

 Miss Suomi 1977 Armi Aavikko (Susanna Laine) saa kruununsa ja lavalla Dannyt tekevät ns. läpystä vaihdon (itse asiassa katseella ja pään nyökkäyksellä) ja Ilkka Koivula hyppää Dannyksi. Armin ja Dannyn hellä duetto on kyllä tietynlainen sukupolvikokemus, jolta ei minun ikäpolveni ja sitä vanhemmat ole pystyneet mitenkään välttymään. Olihan se herttaista ja jotenkin viatonta ja söpöä, ja hirmuisen herkästi Susanna Laine Armia tulkitsee tässä. Roskia meni taas silmiin, kun luonnonlapsi Armi kirmaa hiukset hulmuten rantaan ja Danny katsoo kaihoten perään. Tuli sellainen olo, että nyt ymmärrän. Väliajalla ehdin mainostamaan miehelleni maailman huonoimmaksi musiikkivideoksi tituleerattua herkkupalaa (ohessa linkki) ja väliajan jälkeen näemmekin jonkinsortin toisinnon siitä ilokseni, tosin suomeksi. Miten sulavaa liikehdintää! Olin muuten muinoin tyttösenä vähän pihkassa videollakin nähtävään pitkänhuiskeaan Jari Samuliniin (kyllä, Airan poika), hän oli mielestäni mystisen kuuma. Melkein yhtä kuuma kuin Salomon ja Unisatu, tiukka kokohaalari ja tolppakengät.

Armi ja Danny 

 Olen lukenut Dannysta vuosien saatossa monia juttuja ja nähnyt kaikenlaisia haastatteluja, ja yhden asian olen pistänyt merkille. Hän on puhunut ja puhuu aina äärimmäisen kunnioittavasti ja arvostavasti kollegoistaan ja elämänsä rakkauksista, ei pahaa sanaa kenestäkään. Samalla tavalla mielestäni tämä näytelmä kohtelee Dannya niin artistina kuin musiikkivaikuttajana sekä Ilkkaa yksityishenkilönä. Hän on käsite ja elävä legenda. Jotenkin syvästi minua kosketti myös se, miten hienolla tavalla Armi Aavikon kohtalo käsiteltiin ja liitto Liisa-vaimon kanssa sinetöitiin. Kunnioittaen, ei mitenkään sensaatiohakuisesti.

 Tuttuja kipaleita on tämäkin esitys tietysti tulvillaan ja tälläkin hetkellä päässäni soi eräänlainen Danny-potpuri (Tuuliviiri, Amarillo, East Virginia, Seitsemän kertaa seitsemän ja "levotonta verta mulla virtaa suonissain"). Hienoja, vähän tuntemattomampiakin tulkintoja kuullaan. Laurin ja Ilkan lisäksi ääneen pääsevät eniten myös Erika, Harri ja Ushma. Erika Vikman on kyllä aikamoinen pakkaus ja miten mahtaa tosielämässä Iso D pysyä tämän sähikäisen perässä?! Vauhdikkaita tansseja nähdään myös (Anskun ja Jannen johdolla muidenkin kuvioita oli ilo katsella) ja erityisesti minua ilahdutti nähdä upea monilahjakkuus Ronja Alatalo lavalla pitkästä aikaa.

Naiset (vas. Ronja, Ushma, Erika, Ansku ja Susanna) 

 Hyvin oli Ilkka Koivulalla hallussa Dannyn elekieli haara-asentoineen ja päänheilahduksineen, eli luonnistuu muutkin kuin Topi Sorsakosken elkeet. Lauri Mikkola on nähty viimeksi korkkareissa HKT:n Kinky Bootsissa ja syksyllä hänet nähdään Työviksen Poikabändin riveissä, joten herkkua on luvassa jatkossakin. Kyllä meidän katsojien kelpaa! Ushma taas nähdään pääroolissa Lahden Nunnia ja konnia -musikaalissa! Hienoa!

 Valkeakoski houkuttelee väkeä bussilasteittain takuulla tänäkin kesänä. Meitä hemmoteltiin helteisellä säällä (onneksi järveltä kävi vieno tuulonen) ja kuumilla makkaroilla, vaihteeksi. Ainut asia mistä en varsinaisesti tykännyt oli ne joka väliin kommentoivat mummot, mutta muuta yleisöä tuntuivat mummojen jutut kovasti naurattavan. Muiden ilo ei ole minulta pois, joten se heille suotakoon. Andy McCoy hiukan ihmetytti myös...

 "Peruskauraa", totesi mieheni esityksen jälkeen "ja ei se Danny nyt niin kiinnosta mua". Kotona on sitten koko ilta soitettu Dannyn tuotantoa Youtubesta, laidasta laitaan. Tehtävä siis suoritettu, eli esitys teki vaikutuksen ja herätti mielenkiinnon tutkailla lisää.

 Esityskalenteri löytyy tämän linkin takaa.

Seuraavaksi suuntaan Turkuun Vartiovuoren Kesäteatteriin Robin Hoodin seuraan, mutta vasta juhannuksen jälkeen. Hyvää juhannusta siis kaikille!

ps. Olen nähnyt nyt kaksi kesäteatteriesitystä, ja molemmissa kirmailtiin keppihevosilla...

Esityskuvat (c) Daniel Paul

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri, Sappee

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri, Sappee

Ensi-ilta 3.7. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Jukka Hänninen
Koreografia Daniel Paul
Hurmio-tangon koreografia Jani Rasimus
Lavastus Jyrki Seppä
Puvustus Arja Sahno
Maskeeraussuunnittelu Pirjo Laihiala
Äänisuunnittelu Ismo Paananen

Orkesteri : Jyrki Telilä, Miika Perkiö, Teemu Broman ja Jukka Hänninen

Rooleissa : Ilkka Koivula, Jani Koskinen, Mira Luoti, Susanna Laine, Teemu Alanen, Mikko Huoviala, Sakari Kinnunen, Vilma Hartikainen ja Leea Lepistö

 Hauska yhteensattuma : tasan viisi vuotta sitten olen Facebookin muistojen mukaan ollut Valkeakoskella katsomassa musiikkinäytelmää On kesäyö. Kivasti sattui ensi-ilta juuri samalle päivälle. Perinteisesti oli satanut vettä koko päivän ja satoi vielä perilläkin, mutta kesäteatterin ihme tapahtui taas, eli pilvet väistyivät juuri sopivasti ja itse esityksen aikana ei satanut pisaraakaan.

 Sappeesta on minulla erityisen lämpimät muistot - etenkin kesästä 2012, jolloin paikalla esitettiin Teatteri Eurooppa Neljän "Noin 7 veljestä", jonka kävin lopulta katsomassa kolmeen otteeseen. Ensimmäisen katsomiskerran jälkeen uskaltauduin kunnolla jakamaan blogikirjoitustani ja koko tämä Teatterikärpäsen puraisuja -blogini lähti aikamoiseen nousukiitoon sen jälkeen, ja innostuin kunnolla tekemään haastattelujakin. Oi aikoja, tuntuu kuin olisi kulunut jo ikuisuus noista muistoista.

 Mukavaa oli sateesta huolimatta ajella pitkän tauon jälkeen tuttuun paikkaan maalaismaisemia ihaillen. Mietiskelin siinä matkan aikana, että on olemassa Teatterikärpänen, joka matkustaa yksikseen bussilla tai junalla kaupungista toiseen ja menee sisätiloihin katsomaan juttuja, joissa arvostaa etenkin koukuttavaa tekstiä ja herkullista väliaikaleivosta. Sitten on olemassa Kesäteatterikärpänen, joka matkaa luottokuskin kyyditsemänä ja seurassa pitkin maaseutua katsomaan kesäteatteria, jossa mennään useimmiten musiikki edellä ja väliajan kruunaa kuuma makkara. Molemmissa versioissa on omat puolensa, ja kesäisin kiinnitän näköjään huomioni täysin eri asioihin kuin muina aikoina.

 Alunperin minun ei pitänyt tulla Sappeelle tätä katsomaan lainkaan, koska "tämähän on jo nähty muutama vuosi sitten", mutta joku asia jäi kaihertamaan mieltäni ja yhtäkkiä iski suuri hinku nähdä Topi Sorsakoskesta kertova musiikkinäytelmä uudelleen, ja tämä olikin aika paljon tuunattu versio alkuperäisestä (ja Eino Grön istui katsomon puolella, eroavaisuus sekin...). Ilkka Koivulan kokovartalosuoritus Topi Sorsakoskena hämmensi totaalisesti ensimmäisellä kerralla ja edelleen sai aikaan kylmiä väreitä ja outoja tuntemuksia omissakin leukaperissä. Laulu tulee jostain selkäytimestä, se on ihan saletti! Itse tarinassa seurataan Pekka Tammilehdon elämää ja uraa vaihtuvine naisineen (rooleissa varsin pätevät, muistakin yhteyksistä tutut Susanna Laine ja Mira Luoti), ja miten Pekasta tuli koko kansan suosikki Topi Sorsakoski. Tai "koko kansan", itsehän en jostain syystä voinut sietää koko tyyppiä aikoinaan... Tuttuja tyyppejä vilisee estradilla muitakin, näemme esimerkiksi käärmekaulaisen Dannyn (Mikko Huoviala) ja esiintymishaluttoman Baddingin (Huoviala myös) sekä tietysti Olavi Virran (Jani Koskinen vaihteeksi, tutussa roolissaan), joka latelee omia ohjeitaan Topille. Huoviala häärää tontilla myös Kylänmiehenä, joka on ostanut kämpän juuri esiintymislavan kulmilta ja huutelee omiaan, aikoo jopa kaataa yhden ison puun kesken esityksen.

Etualalla Badding 

 Lauluja piisaa, ja tanssinumeroita vähän liikaakin. Pitääkö joka välissä vedellä kuvioita helmat korvissa ja pyöriä estradilla niin, että alushousut vilkkuvat jatkuvasti? Onko minusta tulossa niuho nipottaja? Odotin elegantimpaa menoa tanssien suhteen. Ja mikä ihme oli tämä Irwinin näköinen Pedro Hietanen, ja hassunhauska meksikolainen pappi? Ei uponnut minuun nämä viiksimiehet tällä kertaa, mikä on ihme jo sinänsä.

 Laulu-ja soittopuolessa ei sitten kyllä ollut moitittavaa tippaakaan, ja niitä kyllä jaksan kehua vaikkas kuinka paljon. On pakko hyristä tyytyväisyyttään, kun Virran Ola vetäisee "Punatukkaiselle tytölleni" tai Topi nojaa kaksin käsin mikrofoniin ja "Vihreät niityt" kajahtaa ilmoille. Pieni liikutuksen aalto meni etenkin jälkimmäisen kappaleen aikana lävitseni, kyllä musiikin voima on ihmeellinen. Jotain hurjan koskettavaa on siinä, että haitari soi ja parit keinuvat hiljaa toisiaan vasten. Komeimmin soi "Surujen kitara", se teki viisi vuotta sitten myös valtaisan vaikutuksen minuun ja tälläkin kerralla meni roska silmään. Surua vain nyt kitara soi. Joku ihmeen nostalgia-aalto pyyhkäisee ylitseni ja vie aikaan, jota en ole edes elänyt. Jännä tunne.

 Ilkka Koivula on kyllä sisäistänyt roolinsa hienolla, alkuperäistä kunnioittavalla tavalla. Eipä voi muuta kuin ihastella ja ihmetellä. Kovasti liikutti myös elonsa ehtoopuolella hiljaksiin köpöttelevä Olavi Virta, joka poistui taaemmas maisemia ihastelemaan selin yleisöön ja pian viereensä asteli Topikin, Olan pikkutakki mukana. Hieno lopetus.

 Pienestä natkutuksestani huolimatta kyllähän minä tästä kovasti tykkäsin, ja täytyy kehua myös uutta katosta, jonka alla esiintyjätkin pysyvät kuivina. Suomen Kesäteatterin molemmille näyttämöille toivotan aurinkoa ja sankoin joukoin yleisöä, Siltsu villitsee Valkeakoskella ja Topi+Ola Sappeella. Mitähän ensi kesänä on luvassa?

Esityskuvat (c) Daniel Paul

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

Badding / Valkeakosken Kesäteatteri

Badding / Valkeakosken Kesäteatteri Apianniemessä

Ensi-ilta 9.6. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Otto Kanerva
Koreografia Sami Vartiainen
Äänisuunnittelu Harri "Hii" Savolainen
Puvustus Elina Vättö
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Lavastus Oskari Löytönen
Tuotanto Onnellinen mies Oy/Otto Kanerva/iltama.fi

Rooleissa : Ilari Hämäläinen, Nina Tapio/Katja Aakkula, Ilkka Koivula, Emmi Kaislakari, Ville Keskilä ja Mikko Huoviala

Bändi : Antti Vauramo, Jaakko Rossi/Olli Siikanen, Lari Lius ja Jussi Koskinen/Jussi Seppälä

Badding (c) Matti Rajala 

 Tuossa muutama viikko sitten tuli vietettyä vahingossa Heiskas-viikkoa, koskapa parin päivän sisällä näin niin Kari Heiskasen, Ilkka Heiskasen kuin Eino Heiskasenkin. Viime viikon loppupuoli kääntyi Kanerva-painotteiseksi vähän sattumalta myös, kun kahtena päivänä peräkkäin tuli nähtyä kaksi Otto Kanervan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa juttua, joista toisessa Otto vielä lavallakin. Ehkä olisin koordinoinut aikatauluni paremmin, ehkä en. Joskus tekis toisinaan sitten taas ei.

 Jotenkin tässä alkaa mennä nämä teattereiden nimetkin sekaisin. On Suomen Kesäteatteria, Suomen Komediateatteria ja Suomen Musiikkiteatteriakin. Näistä ensimmäinen on pitänyt majaansa Valkeakoskella aiempina vuosina ja tänä kesänä olikin tuotantotauon paikka Paavilaisen porukalla. Vaan eipä hätää, Apianniemen hieno alue ei tyhjäksi jäänyt, sillä tänä kesänä paikalle nousi upouusi Valkeakosken Kesäteatteri.

 Heikki Paavilaisen käsikirjoittamissa jutuissa olen vuosien saatossa tottunut siihen, että ensin henkilö x syntyy, sitten rakastuu, sitten lauletaan, sitten tapahtuu jotain traagista, sitten uusi nousu, joku yllätysmomentti ja sitten äkillinen menehtyminen ja yhteislaulun paikka. Kaikissa väleissä tietysti lauletaan. Kummasti siihen meininkiin ehti jo tottumaan eikä mitään isompia yllätyksiä osannut odottaakaan (tosin viime vuonna Frederik yllätti hikinauhoineen). No, Kanervan käsikirjoituksessa yllätti etenkin se, että aloitettiin syntymän sijaan kuolemalla! Rauli (Ilari Hämäläinen) roudattiin lavalle avonaisessa ruumisarkussa, ja siitä hän yllättäen ponkaisikin pystyyn. Rauli elää! Ollaan Paratiisissa, jossa kaikki menneiden aikojen rakkaat elelevät auvoisesti ja voivat näennäisen hyvin. Äiti (Katja Aakkula) ja iskäkin (Ilkka Koivula), ja kaikki Raulin kaverit (Ville Keskilä).

Rafe, Rauli ja Gunnar-iskä (c) Tommi Käppi

 Ensimmäisessä osiossa minua ilahdutti 'Bensaa suonissa', jossa samalla huristeltiin keppihevostyylisesti erinäisillä kulkupeleillä. Raulin kaikkia naisia esittänyt Emmi Kaislakari ilahduttaa ilman poikkeuksia aina ja kaikkialla. Komiasti soi myös 'Ja rokki soi' (lapsena luulin, että siinä lauletaan 'slibarokki soi, koko illan soiiii') ja letkeästi venkoili Ilari Hämäläisen lanteet musiikin tahdissa. Oli muuten varmasti vuoden tuulisin päivä, ja luonto tarjosi tällä kertaa tuulikone-elementin kaupantekijäisiksi. Kutrit siis heiluivat hienosti rokin tahdissa, vähän myös lahkeetkin. Hauskaa oli myös bongata katsomorakenteen katolle lennähtänyt isohko lokki, joka leyhytteli siipiään ja näytti siltä kuin lintu olisi seisoskellut pressun päällä ylösalaisin, kun alhaaltapäin sitä tiiraili.

 'Ja rokki soi'-kipaleesta minulla on myös hauska muisto. Tulin silloisen poikaystäväni (nykyisen aviomieheni) kanssa baarista vuonna luu ja nahka kotiini keskellä yötä, ja jostain syystä jannu sai päähänsä esittää minulle Badding-imitaatiota. Lienikö syynä päällään ollut muutamaa numeroa liian pieni liekkikuvioinen paita, joka seksikkäästi paljasti orastavan vatsakummun? No, joka tapauksessa hän kiemurteli badding-tyylillä ympäri olohuonetta tätä biisiä laulaen, taisi olla koirani talutushihna mikrofoninjohtona. En muista, performanssista suurin osa jäi näkemättä koska kierin naurusta pitkin eteisen mattoa. Mainittava on myös eräs edesmennyt ystäväni herra Z, joka puhui aina Rauli "Pudding" Somerjoesta.

 Performanssista puheenollen, tässäkin esityksessä nähtiin Harro Koskisen (Mikko Huoviala) pienimuotoinen show valtavan kalan kanssa. Odotin koko ajan, että milloin Huoviala ilmaantuu lavalle M.A. Nummisena yllärinä ja kertoo nähneensä Helga-neidin kylvyssä, mutta tätä ei ikäväkseni tapahtunut missään vaiheessa.

 Väliajalla sain herkkuja sormiin, ne pyyhin makkarapaperiin...

 Loppupuoliskolla ei Raulia laulaminen kauheasti aina kiinnostanut, yleisön eteen meneminen oli yhtä tuskaa. Saatiin sitten onneksi Tammilehdon Pekka (Ilkka Koivula) paikkaamaan siinä tapauksessa, että Somerjoki jämähtäisi rypemään takahuoneen puolelle mieluummin viinaputelin kanssa. Pekka, joka myöhemmin tunnettiin Topi Sorsakoskena, vetäisi kohtalaisen irtonaisen ja kokonaisvaltaisen Sulamith-version. Tunsin kinesteettistä empatiaa ja melkein irtosi leuka itseltänikin moista esitystä katsoessa. Varsin vakuuttava oli Ilkka Koivula Topin roolissa samassa paikassa muutama vuosi sitten, 'On kesäyö'-musiikkinäytelmä nähtiin myös Vaasan Kaupunginteatterissa ja sieltä Ilkka oli näemmä saanut vielä lisää matskua tulkintaansa. Oli aika jäätävä veto, ja kirjaimellisesti loksautti leuat.

Koko porukka, paitsi Harro puuttuu (c) Tommi Käppi 

 Luulin jo esityksen päättyvän 'Kauas pilvet karkaavat'-kappaleeseen, mutta ei. Vielä pistettiin kioski pystyyn ja luikautettiin muutama biisi. Tuli vähän hoopo olo.

 Eipä tämä nyt mitään ihmeitä kyllä tarjonnut, Ilari Hämäläis-ja Ilkka Koivula-faneille kyllä herkkua muuallekin kuin sormiin. Koreografioista en tykännyt sitten yhtään, Sami Vartiaiselta kun olen nähnyt vähän tyylikkäämpiäkin kuvioita. Kotimatkalla mietin, että miksi vuodesta toiseen löydän itseni esityksistä, joissa varsinaista sisältöä ei ole nimeksikään. On toki hauskoja hahmoja ja/tai hyviä biisejä ja lauluja, mutta ... Kesällä kevyemmin kaiketi, ettei tarvitse viikkotolkulla miettiä reissun jälkeen esityksen teemoja ja saada jälkikäteen ahaa-elämyksiä. Täältäkin toki poistuttiin hymy huulilla ja tuulesta huolimatta viihdyttiin, eli kai se on asenteestakin kiinni.

 Loppukaneettiina voisi nätisti todeta, että ammattilainen fiilaa ja höylää kyllä vähän tylsemmilläkin vehkeillä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valkeakosken Kesäteatteri!)

Hevosten keinu / Tampereen Työväen Teatteri

Hevosten keinu / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 22.1. 2015, kesto noin 2h 20min

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa : Maria Aro, Tuire Salenius, Aimo Räsänen, Pentti Helin, Miia Selin, Emmi Kaislakari, Janne Kallioniemi, Ilkka Koivula ja Severi Saarinen

Sorin Sirkuksesta mukana : Charlotta Ingraeus. Ilona Jääski, Iitu Kivimäki, Liina Leppänen, Petra Lesonen, Elina Mäkelä, Kamilla Nisso, Veera Seppälä ja Malla Tallgrén

 Sirkku Peltolan suosittu ja kiitetty Suomen hevonen-trilogia on edennyt jo neljänteen osaansa. Trilogian neljäs osa? Kyllä vaan. Kotaloille kaikki on mahdollista - myös se, että aiemmissa osissa jo kahdesti kuollut Äite (Maria Aro) elää ja porskuttaa edelleen. Peltolan mukaan "aivojensa sopukassa Äite vaatimalla vaati tarinalleen jatkoa", joten eihän siinä sitten muukaan auta.

 Tarinan edellisessä osassa (Lämminveriset) koko porukka oli ajautunut asumaan sillan alle, nyt on pakattu Lada täyteen väkeä ja sohvaa, patjaa, telkkaria ja muuta tarpeellista. Kotalan klaani löytää itsensä kaukaa koto-Suomesta, "ruslanapirssin" hyydyttyä jonnekin päin Romaniaa. Villihevosia on vielä - ainakin niillä seuduilla. Tarinan edetessä käy ilmi, että eivät ne villejä olekaan, hylättyjä tosin. Eikä se hevosten keinukaan miltään kovin riehakkaalta huvipuistolaitteelta loppupeleissä vaikuta...

(c) Kari Sunnari, TTT

 Koko näytelmähän saa muuten varsin vauhdikkaan alun, sillä eetteriin pamahtaa "Ace of Spades"! Nyt mennään eikä meinata. Ensimmäiset repliikit lausunee Kai Kotala (Aimo Räsänen), yksi kaikkienaikojen suosikkihahmoistani teatterinlavalla. Juttua tulee taukoamatta kielellä, jota voi välillä vain arvailla. Vai mitä tarkoittaa esim. verbi "kerätä markkinavoimaa vatupassissa"? * Kaitsu tulisi Aaltosen Remun kanssa varmaankin loistavasti toimeen. Vaan rakkauden edessä se Kaikin menee sanattomaksi. Yes indeed!

Etualalla Kaitsu ja Tiina (c) Kari Sunnari

 Aiemmista osista tutut roolihenkilöt ottavat hetkessä oman paikkansa niin lavalla kuin katsojien sydämissä, uutena tulokkaana Jaanan (Miia Selin) herttainen kiharatukkainen tytär Tiikeri (Emmi Kaislakari). Hämmentävää on yhä edelleen se, miten tutulta koko perhe tuntuu! Kai meissä jokaisessa asuu pieni Aili Kotala (Tuire Salenius), joka vastoinkäymisistä huolimatta ei lannistu eikä varsinkaan anna vyötärömakkaroiden menoa haitata. Ihailtavaa on myös se yhteisöllisyys ja lämpö, joka porukasta huokuu. Suorat sanat sanotaan ja kinastellaan milloin mistäkin, mutta siitä huolimatta ollaan valmiita toimimaan vaihtovaluuttana ihmiskaupassa tai singahtamaan ihmiskuulana taivaalle. Tiikeri-tyttönen sen kivasti kiteyttää yhteen lauseeseen, joka onnekseni löytyi käsiohjelmasta : "Jonakin päivänä me saatamme ohikiitävän hetken katsoa toisiamme silmiin ja nauraa semmoista tosi, tosi pientä mutta yhteistä ... yhteistä elämään tyytyväistä naurua". Voiko sen nätimmin sanoa! Muitakin hienoja ajatuksia ja nasevia sloganeita näytelmä on pullollaan. Mietin monta kertaa "Just noin! Tuo täytyy muistaa!" ja sitten tulee uutta matskua ja edellinen unohtuukin. Harmi.

 Jossain vaiheessa havahduin siihen, että huomaan vähän pitkästyväni. Tarina jauhaa paikallaan ja juttua tulee, mutta mitään uutta ei oikeastaan ole tarjolla. Ja sitten Sorin Sirkuksen taitavat tyypit ilmestyvät lavalle kuka mistäkin. Kyyneleet silmissä seuraan ilma-akrobaattien maagisia liikkeitä ja olen ihan "tiloissa". Huh ja hei.

 Pieniä kauniita hetkiä on näytelmä täynnä. Valdo Bono (Ilkka Koivula) jänisystäväänsä etsimässä, valon siivilöityminen savun keskeltä näyttämön takaa, Kain ja Tiinan (Janne Kallioniemi) herkkä puhelu... Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Arto Kana (Severi Saarinen) permiksineen ja salihousuineen.

(c) Kari Sunnari, TTT

 Lopussa soi taas Iltatuulen viesti, Aili keinuttelee kotipihan keinussa hiljalleen ja lunta satelee maahan. Tiikeri lähtee kohti unelmiaan. Maailmassa kaikki hyvin. Jää hyvä mieli. Tämä porukka pärjää missä vaan, koska heillä on toisensa. Vielä kun tietää sen, että kaikki eivät ole niin onnekkaita. On tämä porukka sellainen, että vähän jäi sellainen kutina, jotta vielä viideskin osa on tuloillaan jossain vaiheessa...

 Hienoa työtä jälleen koko työryhmältä, huima lavastus etenkin. Pakko mainita vielä, että minä en todellakaan ole mikään käsityöihminen, mutta siitä huolimatta onnistuin väliajalla väkertämään ala-aulassa muutaman ketjusilmukan. Kato meikku se osas olla höökä päällä oikeessa kohtaa!

Hevosten keinulle neljä tähteä ****.

 * lause tarkoittaa tietysti samaa kuin "vetää zulua" eli nukkua.

(näin esityksen pressilipulla)

Kesäillan valssi / Suomen Kesäteatteri

Kesäillan valssi / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 12.6. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Paavilainen

Käsikirjoitus Heikki Paavilainen (pohjautuu Hannu Lemisen ja Usko Kempin samannimiseen elokuvakäsikirjoitukseen)

Rooleissa : Natalil Lintala, Ilkka Koivula, Meiju Suvas, Matti Esko, Pia Vaittinen, Mikko Töyssy, Jarno Hyökyvaara, Mikko Huoviala, Sujitha Thyagarajan, Petra Paavilainen, Daniel Paul, Santhosh Sudhakaran sekä lapset Joakim ja Milena

Orkesteri : Jukka Hänninen, Jimi Hautamäki, Jouni Hokkanen ja Arto Piispanen

 Kas, löysin kuin löysinkin itseni Valkeakoskelta tänä kesänä! Kesäillan valssi on minulle tuttu vain lauluna, elokuvaa en ole koskaan nähnyt joten minkäänlaisia ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen ei itse tarinan suhteen ollut. Kupletin juonihan on se, että nuori maisteri Lauri (Ilkka Koivula) saapuu kylille opettajaksi ja saa oppilaikseen joukon laululintusia, joista rakastuu palavasti Anniinaan (Natalil Lintala). Tyttö on vähän niin kuin  luvattu jo toiselle ja perhe ei ole lemmentouhuista oikein hyvillään, ja niin nuoripari pakkaa matkalaukut ja pakenee muille maille. Onnea varjostaa Laurin näön heikkeneminen. Käsikirjoitusta on tosiaan pikkuisen viilattu, sillä tässä versiossa seikkailee mukana niin James Bondit kuin Bollywood-tanssijatkin, ja Laurikin pestautuu Ruohosen veljesten matkaan soittohommiin.

(c) Rami Marjamäki

 Olin onnistunut valitsemaan kunnon hellepäivän, mutta katoksen alla oli onneksi sopivan vilpoista ja kesäinen tunnelma oli huipussaan, kun pikkupoika pomppi hyppykepillä rytmikkäästi pitkin lavaa, Anniina ilakoi Kesän lapsi-kappaleella ja takaoikealta uimarannalta kantautui iloista lasten riemua vesileikkien parissa. Kesämieli on taas ihan vallaton! Hymyilytti, huomasin viihtyväni kuin varkain. Luulin, että olen nähnyt jo kaiken mitä tulee miehiin naisten vaatteissa ja vähän kyllästynytkin moiseen kikkaan, mutta tässä nähdään sellainen tyttökolmikko että oksat pois. Ehkä kiitos Itävallan viisuvoitolle, mutta jostain syystä parrakas nainen mekko päällä ei näyttänyt lainkaan hassummalta, Jarno Hyökyvaara oli Hildana varsinainen köyhänmiehenconchitawurst. Havaitsin myös sen, että tässä pitkiä hiuksia kasvattaessani luultavasti tulen hiukset auki näyttämään ihan Mikko Töyssyn esittämältä Huldalta. Sitä en vielä osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia...

 Monenlaista kappalettahan tähän oli mukaan saatu ängettyä aina Goldfingeristä astioidentiskaamislauluun, moni kyllä valitettavasti tuntui aivan täyterallilta ja ympätty mukaan vain yleisöä huvittamaan. Esityksen  upeimmista vedoista vastasi ehdottomasti Natalil Lintala, jonka ääni kaikui joka niemeen ja notkoon puhtaana ja kauniin heleänä. Natalil teki vaikutuksen myös monipuolisuudellaan. En jotenkin osannut kuvitella Ilkka Koivulaa kovin nuoreksi ja se teki vähän ristiriitaisen olon, lisäksi hänen hahmostaan tuli lakki päässä liikaa mieleen ylioppilas Larvanto. Pakollisista huumorikuvioista vastasi sitten kolmikko Mikko Töyssy-Mikko Huoviala-Jarno Hyökyvaara. MattiTeppoSeppo oli ehkä vähän jo liikaakin, mutta ulosottomiehen (Jarno Hyökyvaara) valitusvirsi huvitti kyllä ja Mikko Huovialan "kylänmies", joka onnistui keskeyttämään esityksen pariin otteeseen. Hänenkaltaisiaan tapaan työssäni lähes päivittäin, harmiton hahmo. Mutta Mikko Töyssy!! Huh huh!! Vaatii melkoista talenttia vetäistä hindinkielinen ralli ja vielä niin että se toimii ihan täydellisesti! Miehestä on muutenkin alkanut muodostua yksi suosikeistani, Mikon näkeminen ja kuuleminen sai minut tälläkin kertaa erityisen hyvälle tuulelle.

" kaddii saddii galii bhulii..." (c) Rami Marjamäki

 Ennakkomainoksia aikoja sitten nähtyäni kummastelin, että miten ihmeessä Bollywood-tanssijat ja Kesäillan valssi sopii muka yhteen. Ihme ja kumma, sopii se! Daniel Paulin hienot koreografiat toivat vauhtia ja etenkin väriä kappaleisiin, ja ihmeistä suurin tapahtui esityksen jo päätyttyä, kun me jäyhät ja jäykät suomalaiset yhdessä tanssia hytkytettiin Danielin ohjeiden mukaan, siinä ei mummoillakaan paljoa nivelvaivat haitanneet kun pistettiin jalalla koreasti. Muutaman tanssikuvion näytin heti tuoreeltaan parkkipaikalla miehelleni, joka töiden keskellä oli tullut minua vastaan.

 Mutta sitten... mitenköhän tämän nyt muotoilisi... Arvostan kyllä artisteina sekä Matti Eskoa että Meiju Suvasta, mutta suutari pysyköön lestissään. Minulle heidän mukanaolonsa ei tuonut mitään lisäarvoa esitykseen, kävi melkein päinvastoin. Jos on Matti Esko paikalla, pitäähän siihen semmoinen kohtaus kirjoittaa, jotta toinen pääsee vetäisemään Rekkamiehen. Ja Meijulla Pure mua. Henkilökohtaisesti vähän karsastan näitä roolivalintoja, kun tarjolla olisi laulutaitoisia näyttelijöitäkin. Eli jos minulta kysyttäisi, niin ei kiitos iskelmätähdille näillä lavoilla.

 Loppupeleissä Kesäillan valssista jäi aika sekava kokonaiskuva, melkoinen sillisalaattihan se oli etenkin kappaleiden puolesta. Sylvian joululaulu sai takanani jonkun ulvomaan naurusta, ja olihan se aika omituinen veto. Ja miksi Pia Vaittisella oli niin järkyttävä asukokonaisuus? Rohkea temppu oli laittaa intialaistyttö laulamaan Olen suomalainen-kappale loppuun, alkuhämmennyksen jälkeen yleisö aplodeerasi kunnolla niin kuin pitikin. Siinä oli ehkä pieni yhteiskunnallinenkin pointti, että suomalaisuus voi olla nykyään myös tätäkin? Juoni tuntui jotenkin absurdilta välillä, mutta kun jälkikäteen netin kätköistä elokuvan juonta tsekkasin, niin menihän se niin kuin pitikin, vähän extramausteilla tosin.

 Kesäillan valssille kokonaisuutena kolme tähteä ***.

(näin esityksen vapaalipulla)

ps. Mikon vetäisemä hindinkielinen hittibiisi on nimeltään "Sadi Gali" ja voit vaikka laulaa tämän linkin myötä mukana...

Natalil Lintala 

Olen suomalainen-kappaleesta tuli mieleen, että mikähän instanssi ensimmäisenä tekee Kari Tapio-aiheisen "Myrskyn jälkeen"-musikaalin? Vai onko jossainpäin jo tehty?

Kuninkaan puhe / Tampereen Työväen Teatteri

Kuninkaan puhe / TTT, Vanha päänäyttämö

Ensi-ilta 22.1. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Ohjaus Pentti Kotkaniemi

Rooleissa : Tommi Raitolehto, Auvo Vihro, Suvi-Sini Peltola, Minna Hokkanen, Ilkka Koivula, Vesa Kietäväinen, Ilkka A. Jokinen, Samuli Muje, Matti Pussinen-Eloranta, Jukka Saikkonen, Niina Sirén-Haapasaari, Outi Korpisaari ja Juuso Murtoniemi

 Elokuvaversiona Oscareita kahminut Kuninkaan puhe kertoo tositarinan Englannin kuningas Yrjö VI:sta (Tommi Raitolehto), joka päätyy kuninkaaksi veljensä (Samuli Muje) joutuessa luopumaan kruunusta skandaalinkäryisen suhteensa (kahdesti eronnut Wallis Simpson) vuoksi. Yrjö VI (tai tuttavallisemmin Bertie) on lapsena pakotettu vasenkätisestä oikeakätiseksi ja änkyttänyt viisivuotiaasta lähtien. Hän karttaa julkista puhumista, mutta kuninkaalla on velvollisuutensa joista ei voi laistaa. Vaimonsa Elisabeth (Suvi-Sini Peltola) ottaa yhteyttä hieman omaperäisiä metodeja käyttävään puheopettajaan, Lionel Logueen (Auvo Vihro) ja loppu onkin historiaa.

 Olin nähnyt aiemminkin teatteriversion Kuninkaan puheesta pari vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa, ja siitä mieleeni jäi varsinkin se, miten niukasti suurella näyttämöllä oli lavasteita. Se oikein korostui, miten pieni on itse kuningaskin ongelmansa kanssa, kun näyttämöllä on vain suuri tyhjyys ja yksinäisyys. Tampereen Työväen Teatterin Vanha päänäyttämö toi sitten kuninkaalliset lähemmäksi kansaa, ja vaikka emme kovin lähellä lavaa istuneetkaan, huolet ja murheet tulivat otsan hikikarpaloita myöten hyvinkin liki.

Auvo Vihro ja Tommi Raitolehto / (c) Jonne Renvall, TTT

Alku oli jotenkin puuduttavan tylsä. Toisaalta ymmärrän sen, että hiukan outoahan se on, ettei kuninkaallinen saa kylpeä ilman palvelusväkeä ja tämän pukeutumisrituaalin koomisuutta tuotiin kohtauksella kyllä esiin, mutta kesti kauan ennen kuin esitys pääsi kunnolla vauhtiin. Muutamassa muussakin kohtauksessa sorruttiin liialliseen junnaamiseen ja odotuttamiseen. Pidin kovasti siitä, että esityksessä käytettin aitoa kuvamateriaalia mm. kruunajaisista ja Hitlerin puheesta lähtien. Korostui oikein se, että toisaalla on suurille massoille hurmoksellisesti julistava mies ja miten tärkeää sodan keskellä olisikaan onnistua omassa puheessaan ja vakuuttaa siten kansa. Filminpätkät toivat mukaan vielä vahvan tunteen siitä, että hei, tämä on oikeasti tapahtunut.

 Oli mielenkiintoista nähdä Auvo Vihro saman viikon aikana kolmessa hyvin erilaisessa roolissa (viikkoa aiemmin olin nähnyt Ihmisellisen miehen ja Hiljaiset sillat), ja kaikissa hän kyllä onnistui loistavasti. Liikuttavan kömpelöitä olivat Lionel Loguen omat pyrkimykset teatterimaailmaan. Loguella ja kuninkaalla oli kyllä hieno yhteys, ja miesten yhteiset kohtaukset erilaisten metodien parissa olivat odotetusti näytelmän vauhdikkainta antia. Suvi-Sini Peltolan tulkinta kuningattaresta oli hyvin hienovireinen ja hillitty, hän oli itse tyyneys vaikeiden aikojen keskellä ja puolisolleen tärkeä tukija juuri oikealla hetkellä. Oli helppo kuvitella, miksi kuningataräiti oli ja on yhä kansan rakastama. Erityisesti pidin myös Ilkka A. Jokisen Churchillistä. Välillä tuntui kuitenkin siltä, että hänellä, pääministeri Baldwinilla (Matti Pussinen-Eloranta) ja Canterburyn arkkipiispalla (Ilkka Koivula) oli joku omalaatuinen juorukerhon osa ja mieleeni tuli jostain syystä ne Muppetin vanhat ukkelit, jotka parvelta huutelivat omia kommenttejaan. Älkää vaan kysykö miksi!

 Ja sitten Tommi Raitolehto. Olen nähnyt hänet vuosien saatossa jos jonkinlaisessa roolissa, hän on saanut minut mm. hysteerisen naurukohtauksen partaalle pariinkin otteeseen ja vetäytymään tuolissani taaksepäin, koska roolihenkilönsä on uhonnut näyttämöllä siihen malliin, että katsomossa puistattaa. Mitään tämänkaltaista en kuitenkaan ole Raitolehdolta nähnyt, ikään kuin hän olisi löytänyt uudenlaisen vaihteen ja rauhan tekemiseensä ja siksi olikin äärimmäisen nautinnollista seurata miehen työskentelyä. Jokainen ele, jokainen äänenpaino oli tarkkaan harkittua ja hiottua. Kuuluisan puheen alkusekunneilla huomasin laittaneeni käteni ristiin ja päässäni kävi ajatus, että "No niin, anna mennä! Hyvin se menee!" Varsin jännä tunne oli se, sillä en tälläkään hetkellä tiedä, kummalle onnistumista toivotin; kuninkaalle vai Tommille. Kuitenkin tiesin ennalta sen, että kunniallahan se loppuun saatetaan. Taisin myös nyökytellä päätäni puheen edetessä, ja uskalsinkohan hengittää lainkaan. Oudon hiljaista oli katsomossakin, ei kuulunut yskinää eikä minkäänlaista rapinaa. Loppupuhe on upea, sanoisinko vavahduttava suoritus ja hiki melkein tuli itsellekin, kun jännitti niin paljon toisen puolesta.

 En tiedä onko tätä sattunut muissa näytöksissä, mutta useammassakin kohtaa meidän esitystämme kuului jostain omituista kolinaa ja ryskettä, aivan kuin isoja huonekaluja olisi siirrelty paikasta toiseen. Meteli oli minun ja seuralaiseni mielestä sangen outoa ja häiritsevääkin, sillä se sai jopa seinät lavasteissa tärisemään. Pohdimme väliajalla, että olisiko se voinut kuulua Kellariteatterin puolelta, jossa oli Kerjäläinen ja jänis meneillään?

 Kuninkaan puhe ei taida jatkua enää syyskaudella (ihme kyllä?), joten pian katsomaan siitä, jos haluatte nähdä näyttelijäntyötä parhaimmillaan. Esityksiä ei ole montaa enää jäljellä, ja se on kyllä sääli.

 Kuninkaan puheelle neljä tähteä **** ja Tommille viisi *****.

 Lisäpisteitä vielä käsiohjelmasta, josta löytyy itse puhe tekstinä. Minäkin siitä sitten kotijoukoille luin antaumuksella ja sopivin tauotuksin ...

(näin esityksen pressilipulla)

Kuningas

Prinsessa / Tampereen Työväen Teatteri

Prinsessa / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 5.9. 2013, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : Pirjo Toikka ja Arto Halonen

Ohjaus : Arto Halonen

Sävellys : Tuomas Kantelinen

Koreografia : Reija Wäre

Rooleissa : Armi Toivanen, Ilkka Koivula, Eriikka Väliahde, Jari Ahola, Mika Honkanen, Janne Kallioniemi, Kristiina Hakovirta, Vesa Kietäväinen, Laura Alajääski, Jukka Nylund, Jaana Oravisto, Jyrki Mänttäri, Jari Leppänen, Sami Vartiainen, Hanna Rajantie ja Markku Nenonen

Lisäksi tanssiryhmässä ja kuorossa : Haza Hajipoori, Sanna Hento, Hanna Kaskela, Katariina Lantto, Taru Miettinen, Tuovi Rantanen, Petri Ekvist, Jukka Kontusalmi, Saku Mäkelä ja Jani Rasimus

Taustaa : Prinsessa-musikaali perustuu Arto Halosen samannimiseen menestyselokuvaan, joka ilmestyi vuonna 2010 ja on voittanut lukuisia kansainvälisiä elokuvafestivaalipalkintoja. Ohjaaja Halonen on lisäksi palkittu mm. vuoden 2010 valtakunnallisella mielenterveyspalkinnolla. "Prinsessa" on tositapahtumiin pohjautuva kertomus Anna Lappalaisesta (1896-1988), joka oli potilaana Kellokosken mielisairaalassa yli 50 vuotta. Anna kutsui itseään Prinsessaksi ja piti sairaalassa omaa hoviaan, ja ilahdutti värikkäällä persoonallaan sekä spontaaneilla laulu-ja tanssiesityksillään potilaita, henkilökuntaa ja kellokoskelaisia. Lääkärikunnassa hän aiheutti monelle harmaita hiuksia, ja koskapa hän oli potilaana niin pitkään, häneen ehdittiin testata tuloksetta monenmoista hoitomuotoa.

Armi Toivanen ja Eriikka Väliahde / kuva Petri Kovalainen, TTT

Plussaa : Olen huomaamattani alkanut tykätä enemmän ja enemmän teoksista, joissa väki ei ykskaks lähde tanssimaan, vaan tanssillisuus ja tanssin liikekieli on osa kokonaisuutta. Valtavan peilin kautta heijastuva kuva yhdessä vapaina juoksevista pareista oli huikaisevan hienoa katsottavaa, muutenkin koko kohtaus oli upeasti toteutettu. Pidin myös ovien käytöstä lavasteina. Musiikkipuolesta nautin eniten jousisoittimista (viulu toimii lähes aina) ja rockimmasta menosta, jota tarjosi etenkin Saastamoinen (Jari Ahola) pariinkin otteeseen sekä loppupuolella kuultu, sangen omalaatuiset sanat sisältänyt lääkäri Huttusen veto (Jukka Nylund). En aiemmin ole juurikaan kiinnittänyt huomiota Johanna Kurkelan tunnetuksi tekemään "Prinsessalle"-lauluun, mutta tässä se mykisti ja pysäytti kauneudellaan. Upea kappale, ja komeasti sen Eriikka Väliahde tulkitsi. Yksi kauneimmista lauluista, mitä olen ikinä musikaaleissa kuullut! Tuntui siltä kuin olisin noussut kappaleen voimasta ilmaan leijumaan. Armi Toivanen oli pääroolissa hyvä ja parhaimmillaan kohtauksissa, joissa Prinsessa pääsee toteuttamaan itseään, eli esittämässä omaperäisiä performanssejaan valikoidulle yleisölle. Prinsessan laulukohtauksista pidin myös. Väliäkös sillä, että mennään pikkaisen nuotin vierestä, pääasia että laulaa sydämestä ja nimenomaan laulamisen ilosta! Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi lobotomialeikkaus ja sen jälkiseuraukset, ja tässä teki nimenomaan Mika Honkanen rovasti Kurosena mielestäni yhden parhaista roolitöistään ikinä. Koskettavaa! Pidin myös siitä, mitä Christina von Heyrothin (Eriikka Väliahde) ja Prinsessan ystävystyminen sai aikaan, ja raastavaa oli seurata von Heyrothin syvää ahdistusta ja pahaa oloa onnistuneen Tukholmanreissun jälkeen. Mielenkiinnolla seurailin potilaiden toimia, jokaisella pieniä omia omituisuuksiaan ja sympaattisia piirteitään. Ihmisiä kaikki, omia persooniaan! Hauskasti myös Prinsessa luetteli elämänvaiheitaan ja antoi lempinimiä hoitohenkilökunnalle. Loppu oli hiukan kliseinen ja sellaista osasi odottaa, mutta jotenkin se sitten loksahti kohdalleen ja lopuksi jäi se ajatus mieleeni, että näin tämän todella pitikin loppua.

kuva Petri Kovalainen, TTT

Miinusta : Ennen väliaikaa olin hyvin ristiriitaisin aatoksin. Alkupuolisko oli mielestäni erittäin sekava niin musiikillisesti kuin muutenkin, monta yksittäistä kohtausta toisensa perään. Tuntui, että tarkoituksena oli pikemminkin esitellä erilaisia hoitomuotoja vuosien varrelta kuin keskittyä itse Prinsessan hahmoon. Toivoin, että tämä musikaali olisi jotenkin syventänyt itse Anna Lappalaisen elämää ja miten hänen vaikutuksensa todella näkyi paikkakunnan menossa. Nyt kuitenkin elokuva oli yritetty kääntää suoraan näyttämölle ja siinä ei kyllä ihan onnistuttu. Lava tuntui liian suurelta moneenkin kohtaukseen, liikaa tyhjää tilaa ja pimeyttä. Missä värit ja lämpö? Kaiken aikaa yllä häilyi ahdistavuus ja seuraava hoitokokeilu ja valkotakkisten armeija. Prinsessa säteili hyvää mieltä ja valoa ympäristöönsä, miksi sitä ei sitten näytetty tässä? Teatterissa tämä olisi ollut mahdollista toteuttaa hyvinkin yksinkertaisin konstein. Ehdin jo miettiä, että tämä olisi ehkä toiminut pienellä näyttämöllä intiimimpänä. Nyt monikin kohtaus hukkui omaan massiivisuuteensa ja liialliseen musiikilliseenkin mahtipontisuuteen. Kyse on kuitenkin yksittäisestä persoonasta, jolla oli suuri vaikutus moneenkin ihmiseen. Pienempi näyttämö olisi tuonut Prinsessan lähemmäksi. Kävi jopa mielessä sekin, että miksi tämän piti olla musikaali!? Jokaisella meillä on perustarpeena tulla hyväksytyksi kaikkine vajavaisuuksineen. Tämä olisi kiteytynyt pienemmälläkin koneistolla ja vähemmän suureellisin menoin. Nouseva lava oli turhaa kikkailua, samoin filmipätkien käyttö. Ja alkuhan ei muuten toiminut yhtään! Liian nopeasti oltiin jo potilaana. Lääkärikunta ei tehnyt isompaa vaikutusta minuun, parhaiten onnistui Alfred Lonka (Janne Kallioniemi), joka ei lähtenyt ihan kaikkiin hoitovirityksiin mukaan ja sai kuninkaallisen lisänimenkin. Ilkka Koivula lauloi kyllä komeasti, mutta hänen (lääkäri Johan Grotenfelt) ja Prinsessan erikoinen suhde nousi vasta lopussa arvoonsa.

Ilkka Koivula, Janne Kallioniemi ja Vesa Kietäväinen / kuva Petri Kovalainen, TTT

Muuta : Käsiohjelmasta iso plussa. Sopivasti tietoa niin Anna Lappalaisen elämästä kuin Kellokosken sairaalan historiastakin. Mielenkiintoista luettavaa. Jäin miettimään lausetta, jonka Kellokoskella työskennellyt ja Lappalaisen tuntenut Ilkka Raitasuo käsiohjelmassa kertoo: "Vapusta askel piteni ja laulu parani. Mitä pidemmälle syksyä elettiin, sitä enemmän vauhti hiipui. Vähän samalla tavallahan käy monelle niin sanotusti terveellekin, mutta Annassa tämän eron todella huomasi". Juurikin niin. Kuulostaa tutulta. Terveyden ja sairauden raja on häilyväinen. Meillä kaikilla on kuitenkin oikeus olla onnellinen ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Rehellisyyden nimissä totean, että alkupuolisko oli minulle suuri pettymys. Oli monta langanpätkää, jotka kaikki heiluivat nenäni edessä, mutta en saanut mistään otetta. Väliajan jälkeen noustiinkin sitten ihan uusiin sfääreihin ja kokonaisuus parani huomattavasti.

"Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle"

Prinsessalle
säv. Tuomas Kantelinen, san. Paula Vesala & Mariska

Prinsessalle neljä tähteä ****.

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Suomen kantaesitys 12.6. 2013, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen

Rooleissa : Ilkka Koivula, Jani Koskinen, Eino Grön, Natalil Lintala, Merja Koivula, Pia Vaittinen, Mikko Töyssy, Aleksi Seppänen, Mikko Huoviala, Jimi Hautamäki, Katrin Vaskelainen ja Haza Hajipoori

Orkesteri : Jukka Hänninen, Jimi Hautamäki, Seppo "Kala" Alajoki, Antti Tammilehto ja Jyrki Telilä

Taustaa : Topi Sorsakoski (oikealta nimeltään Pekka Tammilehto) lauloi itsensä suomalaisten sydämiin yhdistämällä tangoa, iskelmää ja rockia, ja hänen äänessään kehuttiin olevan samanlaista taikaa kuin Olavi Virralla. 1952 Ähtärissä syntynyt Topi menehtyi vuonna 2011, ja nyt Valkeakoskella nähdään ja kuullaan musikaali hänen elämästään. Kuvitteellisessa tarinassa Topi (Ilkka Koivula) myös kohtaa itsensä Olavi Virran (Jani Koskinen) sekä Eino Grönin (yllättäen itse Eino Grön), ja vilahtaapa siellä pari muutakin legendaarista laulajaa.

Jani, Ilkka ja Eikka / kuva Tommi Käppi

Plussaa : Itse esityspaikka on kyllä yksi viihtyisimmistä ja kauneimmista, katettu katsomo on avara ja valoisa, ja veden läheisyys toimii aina. Esitys itsessäänkin oli hyvin viihdyttävä lauluineen ja tansseineen, juuri passeli tuomaan kesäisen mukavan fiiliksen. Bändi oli rautainen (mukana myös Topin veli Antti) ja soittopuolessa ei ollut moitteen sanaa. Pääosissa on nyt kyllä sellainen kolmikko, ettei voi muuta kuin ihailla ja nauttia! Grönin Eikka punaisissa housuissaan on melkoisessa vedossa kyllä ja ammattimies ottaa lavan haltuunsa tuosta noin. Jani Koskista olen nähnyt Olavi Virtana aiemminkin ja ei voi muuta kuin yhtyä takanani istuneen naisen sanoihin "Ai että!" ja ihaileva huokaus päälle. Väliajalla molemmat herrasmiehet vielä myivät levyjään ja nimikirjoituksia kirjoiteltiin myös ahkerasti. Kiva lisä se! Ja nyt tässä vaiheessa voisi tunnustaa, etten ole koskaan ollut mikään Topi Sorsakosken suuri fani. Olen nähnyt hänet keikalla livenä Aitoon Kirkastusjuhlilla joskus yli 20 vuotta sitten ja joku siinä habituksessa ärsytti suunnattomasti silloin. Hämmentävää olikin sitten nähdä Ilkka Koivula Topina lavalla ja vain tuijottaa lumoutuneena koko pakettia. Jestas sentään. Kyllä on tulkintaa ja eleitä. Ilkka/Topi sai minut syvän hämmennyksen valtaan ja huomaamaan, että karismaa on ja oli. Se ja uskomaton ääni olivat Topin valttikortit, oli sitten habitus mikä hyvänsä. Ilkka ottaa vahvan kiinnityksen nyt Vuoden Hämmentäjä-titteliin! "Surujen kitara" oli niin uskomaton veto, että vieläkin menee kylmät väreet, kun sitä muistelee. Muista mieleeni jäi myös upeaääninen ja muutenkin viehättävä Natalil Lintala, sekä Mikko Töyssy, joka sai yleisön repeämään "Eloon!" kappaleella. Kovimmat aploodit taisi irrota siitä. Nähtiinhän lavalla myös Danny ja Badding, joista jälkimmäinen veti kohtalaisen suvereenisti "Mä jäin kii". Tanssikohtaukset olivat vauhdikkaita ja ammattitaidolla toteutettuja, koreografiasta vastanneelle Aleksi Seppäselle peukut, ja nähtiinhän mies itsekin estradilla jälleen. Kappaleiden välissä nähtiin lyhyitä kohtauksia Topin elämästä, mutta yksittäisistä kohtauksista mieleni perukoille painui ikuisiksi ajoiksi keppien kanssa köpöttelevä vanha ja unohdettu Virran Ola, jonka hiljaista etenemistä seurasin kauan ja unohdin täysin mitä lavalla tapahtuu. Huh.

Natalil, Ilkka ja Merja / kuva Tommi Käppi

Miinusta : Itse tarinastahan ei nyt mitään suuria ylisanoja oikein saa irti, eli musiikki kyllä vie ja tekstipuoli vikisee. Lavastuksena toimi pari tynnyriä ja niihin vähän nojailtiin ja päällekin taidettiin hypätä. Varsinainen lavastus löytyy kyllä koko miljööstä, se ei mitään extraa kaipaa. Välillä häiritsi se, miten pitkiä aikoja Ola ja Eikka vain patsastelivat sivulla ja seurasivat Topin touhuja, ja sieltä sitten vaan mikkiä käteen ja lavalle. Olihan se "Eloon!" hieno veto, mutta vähän ihmetytti se, miksi mukana piti olla myös Tuure Kilpeläistä, vaikka miehessä ei sinällään mitään vikaa olekaan.

Muuta : En osaa tanssia pätkääkään, mutta tämän nähtyäni tuli sellainen fiilis, että nyt olisi pikaisesti pakko päästä johonkin tanssilavalle katsomaan onnellisia ihmisiä keinumassa musiikin tahtiin - ja lavalla Reijo Taipale. Topia saa muuten varmasti kiittää siitä, että hän sai aikanaan uuteen eloon tanssimusiikin ja monikin ihana tanssilava heräsi jälleen eloon hänen ansiostaan. Korjatkaa jos olen väärässä. Olen myös varma siitä, että jossain tuolla ylhäällä Topi ja Ola itsuvat vierekkäin, seuraavat tovin Valkeakosken Kesäteatterin meininkiä, katsovat sanattomina toisiaan silmiin ja nyökkäävät hyväksyvästi. Tämä musikaali tekee kunniaa molemmille.

On kesäyö saa kokonaisuudesta neljä tähteä ****. Ilkalle, Janille ja Eikalle täydet viisi ***** .

ps. tein samalla reissulla Natalil Lintalan haastattelun, joka on luettavissa lähiaikoina täällä.

Seitsemännen portaan enkeli

Seitsemännen portaan enkeli / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 23.2. 2012 , kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Rooleissa : Maija Sydänmaanlakka, Liisa Peltonen, Aleksi Aromaa, Ilkka Koivula, Lasse Sandberg

Muusikot : Tommi Viksten, AP Sarjanto, Kalle Penttilä, Tuula Penttilä, Tom Nyman

Taustaa : Frank McCourtin omaelämäkerrallinen, kiitetty ja palkittu romaani sai maailman kantaesityksensä Hämeenlinnassa. Tarina kertoo pienen Frank-pojan kasvusta aluksi New Yorkin Brooklynissä ja Irlannin Limerickissä. Köyhät olot, viinaanmenevä isä, katolilaisuus, perheen ilot, surut, haaveet, toivo ja ennen kaikkea musiikki siivittävät pojan elämää ikimuistoisella tavalla.

Plussaa : Tarinan tuonti näyttämölle on kulttuuriteko!! Lavastukselliset yksityiskohdat luovat tunnelmaa, ränneistä valuva vesi, taivaalla lentävät linnut, Irlannin vihreys ja vehreys. Katsomo elää ja hengittää näyttelijöiden ja muusikoiden mukana. Tarinan kertojina toimivat Frankit (lapsena Aleksi Aromaa, aikuisena Lasse Sandberg) tuovat kohtauksia esiin erilaisina takautumina, välillä hypätään tapahtumiin mukaan. Kaikilla näyttelijöillä on useampia rooleja, joista herkullisimpina ehkä Liisa Peltosen esittämä mummo ja Ilkka Koivulan tiukka opettaja. Kaikki näyttelijät ovat kerrassaan loistavia, elämä on yhtä ilon ja surun vuoristorataa. Musiikin ja laulamisen avulla selvitään tilanteista. Muusikot ja musiikki on hyvin vahva osa tätä esitystä, ja loistavaa musiikkia onkin! AP Sarjannon suomentamat irlantilaislaulut ovat upeita ja luvassa on kauniita balladeita ja tietysti räväkämpääkin menoa. Mieluisia olivat etenkin rouva Murphyn soppaan oudosti joutuneet haalarit, naisten laulu vanhemman miehen kanssa naimisiinmenemisestä ja kivinen tie Dubliniin. Isä (hienon roolin tekevä Ilkka Koivula) tulee kapakasta kotiin laulaen erinäisiä taistelulauluja. Pikku-Frank Aleksi Aromaa laulaa kuin enkeli, itkuiset silmät jäävät mieleen ikuisesti. Kyyneleet katsojillakin silmissä liikutuksesta ja nauramisesta. Selviääpä näytelmässä sekin, miten irlantilainen tanssi sai aikanaan alkunsa...

Miinusta : ei minkäänlaista moitittavaa, paitsi se että esityksen ei olisi halunnut loppuvan ollenkaan!

Muuta : esityksen nähtyäni tuli suuri halu kuunnella lisää irlantilaista musiikkia, ostaa pokkarina "Seitsemännen portaan enkeli" vaikka sen aiemmin olin lukenutkin ja haaveilla taas matkasta Irlantiin!  Suosittelen esitystä kaikille erittäin lämpimästi!

Täydet viisi tähteä !! *****

Luoteisväylä

Luoteisväylä / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 15.9. 2011 , kesto noin 2h 30min

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Musiikki Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen,Birgitta Putkonen,Lasse Sandberg,Jani Koskinen,Turkka Mastomäki,Kai Vaine,Ilkka Koivula,Sinikka Salminen,Henna-Maija Alitalo ja muusikot Antti Paranko ja Kalle Penttilä

Taustaa : nuori Teina (Liisa Peltonen) etsii omaa paikkaansa maailmassa.Koulun päästötodistus ei paljoa lupaa,isän malli puuttuu ja tytön äiti (Birgitta Putkonen) kokee kovia paineita työpaikallaan Ultima Thule-projektin parissa.Samaan aikaan Kapteeni (Lasse Sandberg) miehistöineen etsii Luoteisväylää ja yrittää saavuttaa omia unelmiaan.Jokainen etsii omaa reittiään niin elämässä yleensä kuin töissäkin.

Plussaa : visuaalisesti hieno esitys,nopeilla siirroilla saatiin aikaan laiva miehistöineen,tähtitaivas,avaruus ja Teinan huone koko ajan läsnä kaikessa.Liisa Peltonen jatkaa vakuuttavaa linjaansa,erittäin raikas teinityttökuvaus vaatetusta ja olemusta myöten.Pidin myös kovasti Ilkka Koivulan rujosta yksikätisestä merimiehestä,alkupuolella kuultu laulu Ilkan vetona oli todella komeaa kuultavaa.Turkka Mastomäki osoitti muuntautumiskykynsä etenkin firman tietokonenörttinä,josta paljastuu lopuksi yllättäviä puolia.Antti Parangon musiikki oli uutta ja erilaista,hienosti soivat laulut ja etenkin moniääninen stemmalaulanta onnistuu näyttelijöiltä napakymppinä.Esitys on täynnä hienoja ajatuksia,joita olisin halunnut makustella hiukan pitempäänkin kuin vain nopeina lauseina.Äidin ja tyttären välinen kemia toimi loistavasti.

Miinusta : näytelmästä jäi hiukan sekava jälkimaku,asiaa ja puhetta oli tosiaan aika paljon ja sitä tuli siihen malliin,että omat ajatukset menivät välillä ihan sekaisin.Jostain syystä en pitänyt ollenkaan äidin työyhteisöön liittyvistä kohtauksista.Moni hieno ajatus unohtui tosiaan samantien liian informaatiotulvan alle :( Roolihahmoista en oikein pitänyt firman johtajasta enkä laivapoikatyttö Ponista.

Muuta : uusi kotimainen musiikkinäytelmä on aina tervetullut ja toki toivon kovasti katsojia Luoteisväylälle,itselleni ei ihan täysillä tämä kuitenkaan kolahtanut.Vähän jopa harmittaa se.

Teatterikärpänen antaa Luoteisväylälle kolme tähteä ***