Ensi-ilta 22.1. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Ohjaus Pentti Kotkaniemi
Rooleissa : Tommi Raitolehto, Auvo Vihro, Suvi-Sini Peltola, Minna Hokkanen, Ilkka Koivula, Vesa Kietäväinen, Ilkka A. Jokinen, Samuli Muje, Matti Pussinen-Eloranta, Jukka Saikkonen, Niina Sirén-Haapasaari, Outi Korpisaari ja Juuso Murtoniemi
Elokuvaversiona Oscareita kahminut Kuninkaan puhe kertoo tositarinan Englannin kuningas Yrjö VI:sta (Tommi Raitolehto), joka päätyy kuninkaaksi veljensä (Samuli Muje) joutuessa luopumaan kruunusta skandaalinkäryisen suhteensa (kahdesti eronnut Wallis Simpson) vuoksi. Yrjö VI (tai tuttavallisemmin Bertie) on lapsena pakotettu vasenkätisestä oikeakätiseksi ja änkyttänyt viisivuotiaasta lähtien. Hän karttaa julkista puhumista, mutta kuninkaalla on velvollisuutensa joista ei voi laistaa. Vaimonsa Elisabeth (Suvi-Sini Peltola) ottaa yhteyttä hieman omaperäisiä metodeja käyttävään puheopettajaan, Lionel Logueen (Auvo Vihro) ja loppu onkin historiaa.
Olin nähnyt aiemminkin teatteriversion Kuninkaan puheesta pari vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa, ja siitä mieleeni jäi varsinkin se, miten niukasti suurella näyttämöllä oli lavasteita. Se oikein korostui, miten pieni on itse kuningaskin ongelmansa kanssa, kun näyttämöllä on vain suuri tyhjyys ja yksinäisyys. Tampereen Työväen Teatterin Vanha päänäyttämö toi sitten kuninkaalliset lähemmäksi kansaa, ja vaikka emme kovin lähellä lavaa istuneetkaan, huolet ja murheet tulivat otsan hikikarpaloita myöten hyvinkin liki.
Auvo Vihro ja Tommi Raitolehto / (c) Jonne Renvall, TTT |
Alku oli jotenkin puuduttavan tylsä. Toisaalta ymmärrän sen, että hiukan outoahan se on, ettei kuninkaallinen saa kylpeä ilman palvelusväkeä ja tämän pukeutumisrituaalin koomisuutta tuotiin kohtauksella kyllä esiin, mutta kesti kauan ennen kuin esitys pääsi kunnolla vauhtiin. Muutamassa muussakin kohtauksessa sorruttiin liialliseen junnaamiseen ja odotuttamiseen. Pidin kovasti siitä, että esityksessä käytettin aitoa kuvamateriaalia mm. kruunajaisista ja Hitlerin puheesta lähtien. Korostui oikein se, että toisaalla on suurille massoille hurmoksellisesti julistava mies ja miten tärkeää sodan keskellä olisikaan onnistua omassa puheessaan ja vakuuttaa siten kansa. Filminpätkät toivat mukaan vielä vahvan tunteen siitä, että hei, tämä on oikeasti tapahtunut.
Oli mielenkiintoista nähdä Auvo Vihro saman viikon aikana kolmessa hyvin erilaisessa roolissa (viikkoa aiemmin olin nähnyt Ihmisellisen miehen ja Hiljaiset sillat), ja kaikissa hän kyllä onnistui loistavasti. Liikuttavan kömpelöitä olivat Lionel Loguen omat pyrkimykset teatterimaailmaan. Loguella ja kuninkaalla oli kyllä hieno yhteys, ja miesten yhteiset kohtaukset erilaisten metodien parissa olivat odotetusti näytelmän vauhdikkainta antia. Suvi-Sini Peltolan tulkinta kuningattaresta oli hyvin hienovireinen ja hillitty, hän oli itse tyyneys vaikeiden aikojen keskellä ja puolisolleen tärkeä tukija juuri oikealla hetkellä. Oli helppo kuvitella, miksi kuningataräiti oli ja on yhä kansan rakastama. Erityisesti pidin myös Ilkka A. Jokisen Churchillistä. Välillä tuntui kuitenkin siltä, että hänellä, pääministeri Baldwinilla (Matti Pussinen-Eloranta) ja Canterburyn arkkipiispalla (Ilkka Koivula) oli joku omalaatuinen juorukerhon osa ja mieleeni tuli jostain syystä ne Muppetin vanhat ukkelit, jotka parvelta huutelivat omia kommenttejaan. Älkää vaan kysykö miksi!
Ja sitten Tommi Raitolehto. Olen nähnyt hänet vuosien saatossa jos jonkinlaisessa roolissa, hän on saanut minut mm. hysteerisen naurukohtauksen partaalle pariinkin otteeseen ja vetäytymään tuolissani taaksepäin, koska roolihenkilönsä on uhonnut näyttämöllä siihen malliin, että katsomossa puistattaa. Mitään tämänkaltaista en kuitenkaan ole Raitolehdolta nähnyt, ikään kuin hän olisi löytänyt uudenlaisen vaihteen ja rauhan tekemiseensä ja siksi olikin äärimmäisen nautinnollista seurata miehen työskentelyä. Jokainen ele, jokainen äänenpaino oli tarkkaan harkittua ja hiottua. Kuuluisan puheen alkusekunneilla huomasin laittaneeni käteni ristiin ja päässäni kävi ajatus, että "No niin, anna mennä! Hyvin se menee!" Varsin jännä tunne oli se, sillä en tälläkään hetkellä tiedä, kummalle onnistumista toivotin; kuninkaalle vai Tommille. Kuitenkin tiesin ennalta sen, että kunniallahan se loppuun saatetaan. Taisin myös nyökytellä päätäni puheen edetessä, ja uskalsinkohan hengittää lainkaan. Oudon hiljaista oli katsomossakin, ei kuulunut yskinää eikä minkäänlaista rapinaa. Loppupuhe on upea, sanoisinko vavahduttava suoritus ja hiki melkein tuli itsellekin, kun jännitti niin paljon toisen puolesta.
En tiedä onko tätä sattunut muissa näytöksissä, mutta useammassakin kohtaa meidän esitystämme kuului jostain omituista kolinaa ja ryskettä, aivan kuin isoja huonekaluja olisi siirrelty paikasta toiseen. Meteli oli minun ja seuralaiseni mielestä sangen outoa ja häiritsevääkin, sillä se sai jopa seinät lavasteissa tärisemään. Pohdimme väliajalla, että olisiko se voinut kuulua Kellariteatterin puolelta, jossa oli Kerjäläinen ja jänis meneillään?
Kuninkaan puhe ei taida jatkua enää syyskaudella (ihme kyllä?), joten pian katsomaan siitä, jos haluatte nähdä näyttelijäntyötä parhaimmillaan. Esityksiä ei ole montaa enää jäljellä, ja se on kyllä sääli.
Kuninkaan puheelle neljä tähteä **** ja Tommille viisi *****.
Lisäpisteitä vielä käsiohjelmasta, josta löytyy itse puhe tekstinä. Minäkin siitä sitten kotijoukoille luin antaumuksella ja sopivin tauotuksin ...
(näin esityksen pressilipulla)
Kuningas |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).