Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri

Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri, Aleksanterin teatteri

Pohjoismainen kantaesitys 29.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Derek Benfield
Ohjaus ja suomennos Timo Rissanen
Valosuunnittelu Kalle Paasonen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Työryhmä
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Rooleissa : Satu Silvo ja Reidar Palmgren

 Tämän näytelmän nimi taisi olla enne, sillä toinen kerta toden sanoo todellakin... Näytelmän piti olla alunperin ensi-illassa syksyllä 2016, mutta sairastapauksen vuoksi esitykset peruttiin juuri ensi-illan alla ja siirrettiin kuluvalle syksylle. Siinä rytäkässä vaihtui sitten toinen näyttelijöistäkin.

 Näytelmässä Marion (Satu Silvo) ja Bernard (Reidar Palmgren) ovat sattumalta tavanneet ruokaostosten lomassa. Kyseessä ei ole mikä tahansa kohtaaminen, sillä Marion ja Bernard ovat entisiä rakastavaisia. Edellisestä kohtaamisesta on tosin vierähtänyt yli 20 vuotta, mutta selkeästi parin välillä kipinöi edelleen. Tuntuu, että jotain on jäänyt kesken vuosia sitten. Bernard kutsuu Marionin viattomasti luokseen iltaa istumaan ja vanhoja aikoja muistelemaan, ja samalla lennähdämme takaisin siihen hetkeen, kun nämä kaksi, sattumalta silloinkin, ensimmäistä kertaa baarin pöydässä kohtasivat. Se oli menoa se, vaikka Bernard oli silloin (ja on edelleen) "onnellisesti naimisissa oleva naitu mies".

 Parissakymmenessä vuodessa ehtii tietysti tapahtua kaikenlaista molempien osapuolten elämässä. Jos kuitenkin annettaisiin uusi mahdollisuus yhteiseen onneen ja yhteisiin vuosiin, osaisiko tilaisuuteen tarttua vai tulisiko eteen taas jotain yllättävää? Pidin kovasti siitä, että juoni ei tarjonnut mitään itsestäänselvyyksiä, vaan eteen tuli muutamakin yllätysmomentti, jota en osannut lainkaan odottaa.

 Tapahtumat sijoittuvat koko ajan samaan huoneeseen, vaikka välillä ollaankin Marionin vanhassa kämpässä, välillä uudessa ja piipahdetaan myös Bernardin kotona. Ovia on muutama ja sehän yleensä tarkoittaa sitä, että niistä lappaa yllätyksellistä väkeä. Mutta kun näyttelijöitä on vain kaksi? Miten tämä oikein onnistuu? Kuulkaa, varsin hyvin! Marionin piileskellessä kylpyhuoneessa ulko-ovesta tupsahtaa paikalle Bernardin räväkkä tytär, ja välillä paikalle purjehtii myös Bernardin vaimo, joka onkin oikea kodinhengetär, tosin vähän hössönoloinen mutta varsin rakastettava. Myös Marionin poika nähdään lavalla.

Bernard vaimoineen 

 Joskus on tuntunut siltä, että näyttelijöillä on lavalla kivaa keskenään, mutta se ei ole oikein jaksanut välittyä katsomoon asti. Tällä kertaa on toisin. Timo Rissanen on tehnyt ohjaajana jälleen hyvää duunia. Meno ei äidy miksikään puskafarssiksi, vaikka vauhtia välillä onkin, ja tosirakkauden edessä ihminen kyllä käyttäytyy oikeastikin vähän överisti (Nimimerkillä Kokemusta on). Silvon ja Palmgrenin saumatonta yhteispeliä on ilo seurata ja kyllähän siinä sydämessä läikähtää kun mielessä käy ajatus, että nämä kaksi saavat nauttia toistensa seurasta niin töissä kuin arjessakin.

 Vähän tuli haikeakin olo, kun ohimennen pohti omaa menneisyyttään ja "entäs jos"-ajatukset lähtivät liitelemään. Ei niistä kuitenkaan sen enempiä tällä kertaa.

 Extrapisteitä hauskasta yksityiskohdasta, kun huomasin Bernardin innoissaan viheltelevän "Thilia Thalia Thallallaa"-teatterivisailun tunnaria. Vuosikausia sitten nimittäin tämä pari tapasi ohjelmassa, jossa Reidar oli kilpailijana ja Satu tuomarina, ja Reidar lauloi Juicen Syksyn säveltä : "häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän..."

 Suosittelen kaikille, jotka pitävät lämpöisestä huumorista ja uskovat rakkauteen. Ja voi, sydämessä läikähti kerran jos toisenkin loppukumarruksissa. Millaisia katseita toisiinsa loivatkaan! Katseesta huokui syvä rakkaus ja kunnioitus. Meille muille opiksi tämä. Toista ei saa pitää minään itsestäänselvyytenä. Voisi katsella omaa puolisoaan useammin yhtä ihaillen ja sanoa vaikka jotain, mistä toisen tietää tykkäävän. Arjen pieniä iloja.

Esityskuvat (c) Matti Rajala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 28.2. 2017, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Tommi Kainulainen
Käsikirjoitus Tommi Kainulainen, Karoliina Blackburn, Marika Heiskanen ja Reidar Palmgren
Lavastus-ja valosuunnittelu Petri Tuhkanen

Rooleissa : Marika Heiskanen, Jaakko Ohtonen ja Karoliina Blackburn
Jääkarhu : Tytti Marttila

 Takana muutaman tunnin yöunet ja tylsistyttävä työpäivä, joka vielä päättyi siihen, että pääkallokelistä johtuen en pystynytkään ajamaan pyörällä töistä kotiin, vaan jouduin taluttamaan pyörää jäätä, sohjoa ja vesilätäköitä väistellen. Kotona ehdin vain käymään suihkussa, ja sitten olikin jo lähdettävä kohti Tamperetta ja Teatteri Siperian 10v-juhlanäytelmää "Eikä kukaan meitä enää etsi". Mieli ei ollut kauhean korkealla. Mitenkäs joku viisas on joskus sanonut? "Älä murehdi asioita joihin et voi itse vaikuttaa". Huonoista yöunista en voi syyttää muita kuin itseäni mutta epämääräinen säätila on sellainen, jolla vaan ei voi mitään. Se on mitä milloinkin. Isommassa mittakaavassa tosin ihan jokaisen pitäisi miettiä säätilaakin toisella tavalla. "Yhyy minulta kastui sukat kotimatkalla" on pieni murhe suhteessa siihen, miten yhteinen pallomme voi.

Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen ja Marika Heiskanen (c) Petri Tuhkanen 

 Katsomossa oli aika lopettaa omien yksityisten huolien ja ajatusten vatvominen ja kääntää katse pois omasta navasta. Etukäteen uumoilin, että tästä aiheesta (eli ilmastonmuutoksesta) ei kevyellä käsittelyllä selvittäisi. Enkä nyt tarkoita sitä, että aiempien näytelmien aiheet tai käsittelytavat olisivat olleet jotenkin "kevyempiä". Suuria viisauksia on ollut kätkettynä ovelalla tavalla ja aina näytelmät ovat haastaneet ajattelemaan, viimeistään kotimatkalla tai seuraavana päivänä. Tällä kertaa tekstin ja asian määrä meinasi paikoitellen olla minulle liikaa. Minulla käy usein niin, että informaatiotulvan keskellä alan pääni sisällä vastustaa kuulemaani ja vastaanottokyky heikentyy. Kuulo muuttuu valikoivaksi ja poimin tiedonjyväsiä sieltä ja toisen täältä, saatan keskittyä yksittäisiin sanoihin ja jään kiinni epäolennaisuuksiin. Kotosalla vastaavassa tilanteessa saatan vaihtaa kanavaa tyyliin "Nyt riitti tästä aiheesta tämä", turuilla ja toreilla puhetta kuunnellessani pysähdyn hetkeksi ja kun olen mielestäni kuullut tarpeeksi, jatkan matkaa. Teatterikatsomossa tilanne on kuitenkin toinen. On kuultava ja kuunneltava loppuun asti, halusi tai ei. On keskityttävä vastaanottamaan kaikki sanottava, ja sitä riittää. Puheen ja asian tulva ei ole suoraan minulle suunnattua, mutta tuntuu hirvittävän henkilökohtaiselta. Minulleko puhut? Minä kyllä kierrätän parhaani mukaan ja tulin tänne bussilla. Jos yksikin näyttelijöistä olisi puhuessaan katsonut minua syvälle silmiin, olisin varmasti kääntänyt häpeissäni katseeni jonnekin muualle tai ainakin punastunut korvia myöten. Kyllä, samassa veneessä kaikki tässä ollaan.

 Itse esitys koostuu Teatteri Siperian tyyliin lyhyehköistä hetkistä eri ihmisten elämässä ja näyttelijäkolmikko ahkeroi roolista toiseen. On esimerkiksi nuori mies (Jaakko Ohtonen), jota pelottaa perheen perustaminen, koska lapsen tulevaisuus ja maailman tila silloin huolestuttaa suunnattomasti. On perheenäiti (Marika Heiskanen), joka yrittää omilla arjen valinnoillaan ja perheen asumissuunnitelmien muutoksilla vaikuttaa isompiin asioihin. On vihreiden arvojen puolesta puhuva ja kampanjoiva kuntavaaliehdokas (Karoliina Blackburn), jonka ohi kaikki juoksevat kuuntelematta. Turhauttavaa. On pieni poika (Jaakko Ohtonen), joka näkee televisiosta pysäyttävän luontodokumentin jääkarhuista. On hiljainen ja hitusen maaginenkin jääkarhu (Tytti Marttila), jolla on lopulta pojalle hiukan luettavaa kirjeen muodossa.

 Näiden lisäksi on viihdeohjelman muotoon valjastettua ilmastonmuutosdebattia, haltiakummeja, S-korttia heiluttelevia ärsyttävän pirteitä suurten ikäluokkien edustajia ja humoristisia heittoja "alakerrassa nähtävästä oikeasta teatterista ja oikeiden kirjailijoiden teksteistä". Joukossa oivalluksia paljonkin. Miksi kulkea luonnossa älypuhelin kourassa ja nappikuulokkeet korvissa, kun on luonto ja linnut? Miksi kannattaa lajitella jätteet? Mitä merkitystä sillä on, että minä teen mielestäni jotain oikeinkin, jos kymmenen muuta tekee tietoisesti väärin? "Ihan sama, ei koske minua ja on pienten piirien piperrystä."

 Rehellisyyden nimissä myönnettävä on, että tämä oli näkemistäni Teatteri Siperian esityksistä se kaikkein haastavin. Paikoitellen esitys tuntui liian saarnaavalta ja tuputtavalta, koska minulle toimii paremmin se, että ensin oivallan jotain ja otan sitten itse selvää asioista, jos tarve vaatii ja kiinnostukseni herää kunnolla. Esitys kuitenkin pakotti ja nimenomaan haastoi pohtimaan asioita isommassa mittakaavassa. Ja pelkkä ajatteluhan ei auta mitään, jotainhan on myös tehtävä. Mutta mitä, se jäi minulle vielä toistaiseksi hämärän peittoon.

 Tulisipa luontodokkari, jossa jääkarhu ensin löntystäisi hitaasti eteen päin, huomaisi että otusta filmataan, pysähtyisi, katsoisi tuimasti kameraan ja näyttäisi keskisormea. "Siinä teille, ihmiset!"

 Erityispointsit käsiohjelmattomuudesta sekä kierrätysmateriaalien nerokkaasta käytöstä lavastuksessa, vaatteissa ja tarpeistossa. Ja harmillista, että jouduin kiiruhtamaan junaan ja jäi puheet ja muut juhlallisuudet kuulematta...

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Siperia ja kiitos näistä kuluneista kymmenestä vuodesta!)

Haastattelussa Reidar Palmgren

 Reidar Palmgrenin tapasin lokakuun loppupuolella 2016 Helsingin Forumin Picnic-kahvilassa. Aiemmin päivällä Reidar oli ollut Messukeskuksessa Kirjamessuilla haastateltavana ja uusinta teostaan ”Kirpputori” signeeraamassa. ”Yleensä mulla on vain yksi isompi tekeminen päivää kohti, esimerkiksi jos on aamulla hammaslääkärikäynti, loppupäivästä en tee mitään koskapa se päivän ”iso juttu” oli jo. Tänään onkin sitten todella harvinainen päivä, kun ensin olin Kirjamessuilla, nyt sinun haastateltavanasi ja illalla menen vielä teatteriinkin!”

Vuonna 1966 syntynyt Reidar on horoskoopiltaan rapu. ”Oon syntynyt Helsingissä ja juureni ovat hyvin vahvasti täällä. Oon asunut Tampereella vuodesta 1989 ja mulla on siellä asunto ja molemmat poikani, mutta juureni ja henkinen kotini on täällä. Helsinki on mielestäni Suomen hienoin kaupunki; Tampere on hyvänä kakkosena, mutta siinä välissä on aika pitkä väli. Muualla en ole asunut, paitsi väliaikaisesti töiden vuoksi.”

Mitä harrastat? ”Nukkumista, sähköpyöräilyä, polkupyöräilyä, luonnossa liikkumista. Kirjallisuutta, teatteria ja taiteita, mutta ne ovat myös työtä. Kyllä mä käyn ahkerasti taidenäyttelyissä ja teatteriesityksiä katsomassa.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En osaa. Yhdessä lyhytelokuvassa oon esittänyt kitaristia, ja opettelin tasan yhden soinnun. Biisi oli sellainen, että siinä rämpytettiin vain ja ainoastaan sitä yhtä sointua, ja se kuulemma näytti ihan hyvältä! Sen enempää en oo soittanut, ja oon syvästi kateellinen kyllä kaikille niille, jotka osaavat soittaa jotain. Se on hieno taito, ja musta on uskomatonta nähdä miten joku luo musiikkia. Se on mielestäni taidelajina muutenkin ylivoimainen kaikkiin muihin taidelajeihin verrattuna. Musiikki menee niin suoraan tunnemaailmaan. Hyvin harvoin näkee kenenkään nousevan hurmioituneena pystyyn, hyppivän, kyynelehtivän ja nauravan luettuaan kirjasta hienon kohdan.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä näyttelijänä/kirjailijana? ”Näyttelijänä mun vahvuuteni on rytmitaju ja lisäksi mulla on aika hyvä analyyttinen, dramaturginen taju. Mä en ole kauhean laaja-alainen näyttelijä, en juuri tanssi ja laulan vähän, mutta väitän olevani suhteellisen hyvä omalla sarallani. Älykäs näyttelijä, joka voi olla toki myös heikkous. Älyllisyys ei välttämättä ole aina hyvä asia.”

”Kirjailijana mun vahvuuteni on ehkä siinä, että mulla ei ole tyypillistä kirjailijan tapaa katsoa maailmaa. Mut erottaa muista kirjailijoista se, että mä katson maailmaa hyvin toiminnallisesti, dramaturgisten tilanteiden kautta. Teatteritausta on mun tietynlainen valttikorttini, ja osaan käyttää suomen kieltä myös hyvin. No, niin osaa moni muukin, mutta väittäisin, että nämä ovat mun vahvuuksiani.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata laulaa komeasti, ja soittimista huuliharppu voisi olla aika magee. Tiedän kyllä jo nyt, että mulla ei riitä kärsivällisyyttä opettelemiseen minkään soittimen kanssa, mutta huuliharppu olisi siitä hauska, että se voisi kulkea aina taskussa mukana.”

Reidar Forumin kulmilla (c) Teatterikärpänen 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, ei isän eikä äidin puolelta. Isoisäni oli kyllä yhdessä vaiheessa naimisissa Ilmi Parkkarin kanssa, joka oli näyttelijä ja teatterinjohtaja aikoinaan, mutta hänhän ei varsinaisesti ollut mulle sukua. Isäni puolelta löytyy tieteilijöitä ja äidin puolelta vähän perinteisempiä ammatteja.”

Mikä sai sinut kiinnostumaan teatterista ja näyttelemisestä? ”Mä olin hyvin sulkeutunut teini-ikäisenä, lukutoukka ja jossain vaiheessa olin koulukiusattukin. Änkytin, olin sisäänpäinkääntyvä, hyvin älyllinen ja myös hyvin sarkastinen, joka tuli alemmuudentunteen myötä. Se taitaa olla mussa vieläkin, en mä sitä kiistä. Teatteri ja näytteleminen avasi mulle hyvin selkeästikin oven ulos sisäänpäinkääntyneisyydestäni. Oon teatterille kaiken velkaa siitä, että ylipäätään uskallan puhua ihmisille, oon aika sanavalmis enkä pelkää itseni ilmaisemista ääneen.”

”Kaikki lähti siitä, että mulla oli erittäin hyvä äidinkielenopettaja Norssissa täällä Helsingissä ja hän piti lukion ekalla ilmaisutaitokurssin, jonne jotenkin sai mut houkuteltua. Hän pisti meidät jokaisen vuorollaan juhlasalin näyttämölle lukemaan jotain tekstiä. Muut meni salin perälle seisoskelemaan ja kuuntelemaan. Mä sitä tekstiä lukiessani huomasin, että ”hitto vie, noihan kuuntelee ja suhtautuu muhun kuin olisin jotenkin merkittävä ja teksti olisi omaani.” Se oli kauhean voimaannuttava hetki ja vaikka suoritus oli amatöörimäinen, mä tajusin siinä samalla, että voin pitää tässä kohtaa pienen tauon ja näyttää siltä, että mietin tätä lukemaani asiaa, voin kääntää katseeni toisaalle ja toiset kuuntelevat mua ja odottavat, mitä tapahtuu seuraavaksi. Oli hienoa tajuta se, että voin omalla puheellani ja sen nopeudella hallita sitä, miten mua kuunnellaan. Kaisa Lange oli äidinkielenopettajani nimi, ja en tiedä olisiko tätä tapahtunut ilman häntä.”

”Tämän jälkeen mä olin hyvin aktiivinen Kellariteatterissa täällä Helsingissä ja pyrin joka vuosi teatterikouluun. Viidettä vuotta hain TeaKiin ja päätin hakea ensimmäistä kertaa myös Nätylle, jonne pääsin sitten vuonna 1989. Valmistuin ´93.”

Missä vaiheessa kirjoittaminen tuli mukaan kuvioihin? ”Se tuli vasta 90-luvun loppupuolella. Mä oon ollut aktiivinen lukija ihan pikkupojasta, aloin lukea nelivuotiaana ja oon lukenut ihan hirveästi kaikenlaista aina siihen asti, kun aloin harrastaa teatteria. Siinä vaiheessa käytännössä jäi kaikki lukeminen, ja aloitin uudelleen vasta siinä vaiheessa, kun mun ensimmäinen oma kirjani ilmestyi (Jalat edellä) vuonna 2001. Väliin tuli aika pitkä, liki viidentoista vuoden mittainen tauko, jolloin en lukenut kuin ihan välttämättömimmät eli ne, jotka piti esimerkiksi koulun puolesta lukea. Olin freelancer-näyttelijä 90-luvulla (niin kuin käytännössä oon ollut melkein koko ikäni, vuoden olin kiinnityksellä Jyväskylässä ja pari vuotta sitten parin roolin kiinnityksellä Hämeenlinnassa) ja 90-luvun loppupuolella olin työttömänä, ja silloin aloin kirjoittaa. Tein aikoinaan pitkää tv-sarjaa (Elämän suola) ja aika tutuksi tuli tuolloin tv-sarjojen käsikirjoitukset ja etenkin niiden muoto. Mä intoonnuin siitä ja päätin kirjoittaa lyhytelokuvan käsikirjoituksen, koska muoto oli tullut tutuksi. Siinä on alku ja loppu, pituus on suunnilleen tämä, ihmisiä on tietty määrä, ja alussa joku sanoo jotain. Toimintaa ja pieniä viittauksia väliin. Tein käsikirjoituksen ja esittelin sitä ohjaajille, dramaturgeille ja kollegoille TV2:lla, jossa tein tv-sarjaa samaan aikaan. Sain ihan kannustavaa palautetta, mutta kukaan ei hirveästi innostunut. Ajattelin, että tää oli sitten tässä ja pistin kässärini ihan konkreettisesti pöytälaatikkoon. Kului sitten aikaa ja ihan muista syistä mut valtasi tekemisen puuska ja päätin, että kirjoitanpa siitä samasta aiheesta novellin lisäämällä tekstiä väliin. Tajusin sitten, että nythän mua ei rajoita enää mitkään lyhytelokuvan lainalaisuudet, eli kuinka monta näyttelijää olisi vara palkata tai millaisiin kustannuksiin lavasteet nousisivat. Voin kirjoittaa joukkoon lisää väkeä ja laajentaa muutenkin, eikä se tulisi maksamaan yhtään sen enempää. Pieni tarina alkoi kasvaa alusta kohti menneisyyttä ja lopusta kohti tulevaisuutta, ja kirjoitin sitä aina kun en ollut töissä. Hiljalleen siitä syntyi romaani, jonka Otava julkaisi. Sattumalla oli osansa siinä, että musta tuli kirjailija. Lähetin tekstini nimittäin useampaan kustantamoon, ja yksi niistä ei ole vastannut vielä tänäkään päivänä. Jos olisin lähettänyt vain sinne, olisin varmaan tyytynyt kohtalooni ja jatkanut entisellä tiellä. Ei mulla ollut minkäänlaista aavistusta siitä, oliko tekstini hyvä vai huono.”

Virallinen potretti 

Takaisin teatterin pariin. Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena Nätyllä? ”Siihen aikaan se oli hiukan erilainen kuin nykyisin. Muistaakseni mä kirjoitin taiteellisesta lopputyöstäni kirjallisen analyysin. Taiteellisessa lopputyössäni Nätyllä olin Otto-niminen henkilö Jussi Kylätaskun näytelmässä ”Maaria Blomma”. Otto oli maallikkosaarnaaja, joka julistaa maailmanloppua. Juha Malmivaara ohjasi. Muistaakseni kirjoitin tuosta, mutta en oo kyllä ihan varma. Kirjallisella lopputyöllä ei ollut silloin niin suurta merkitystä kuin nykyisin. Kaikki varmasti hyväksyttiin, kunhan sai jotain aikaiseksi paperille...”

Onko sinua kiinnostanut jokin muu ala, eli oliko sinulla muita urasuunnitelmia? ”Lapsena mä olin suuntautunut tieteeseen päin – ennustivat, että musta tulee professori tai tutkija. Olin hyvin luonnonsuojeluhenkinen, ja oon kyllä edelleenkin, ja oon aina pitänyt eläimistä hyvin paljon. Yhtenä lapsuuden haaveenani oli tulla Korkeasaaren intendentiksi tai Eläinmuseon johtajaksi. Joskus teinivuosinani, ennen teatteriharrastusta ja äidinkielenopettajan tehtävänantoa ja suunnannäyttöä, maalasin ahkerasti ja musta piti tulla kuvataiteilija. Jos en olisi löytänyt teatteria, luulen että taiteen tie olisi jäänyt multa kulkematta. Samoin kirjoittamisen kanssa. Varsinkin ensimmäisten kirjojeni kohdalla se oli seurausta näyttelemisestä, ja tapani katsoa maailmaa oli näyttelijän tapa. Nykyisin koen, että mulla on ihan oma ääni kirjailijanakin.”

Miksi olet näyttelijä? ”Se on hirveän kivaa työtä! Se on vaikeata ja työolosuhteita ajatellen hirveän raskasta, mutta todella palkitsevaa. Siinä saa tehdä töitä muiden ihmisten kanssa, se on leikillistä ja ”antavaa”. Ihmisen ja maailman tutkimista, ja sellaisenaan tyydyttää mua syvästi. Taloudellisesti se ei ole mitenkään erityisen palkitsevaa, mutta rakastan tätä ammattia ja se sopii minulle. Olisin muuten paljon sisäänpäinkääntyneempi ilman tätä työtä.”

Roolikuvia osa 1 

Miksi olet myös kirjailija? ”Se on saman kolikon toinen puoli, joka jollain lailla tyydyttää tutkijapuolta minussa. Se puoli minussa tykkää jäädä kiinni johonkin yksityiskohtaan ja jää pohtimaan, ja se tyydyttää sellaista ”märehtijää” minussa. Teatterissa ollaan aika lailla muiden varassa, kirjailijan työ on paljon yksinäisempää ja itsenäisempää. Toisaalta itsellä on täysi valta, mutta myös vastuu kaikesta ja siinä mielessä se on moninverroin pelottavampaa. Kirjailija ei voi syyttää vastanäyttelijää tyyliin ”kyllä mä muuten, mutta kun toi oli huono”, tai huono teksti, huono ohjaus, huono yleisö. No, kirjailija voi yrittää syyttää yleisöä, jos se ei ymmärrä lukemaansa. Sitä ei pääse kuitenkaan pakoon, koska todistusaineisto on kaikkien nähtävillä. Kirjan kirjoittaminen on siis riskialttiimpaa, siinä ollaan henkilökohtaisesti enemmän vastuussa kaikesta. Kirja myös jää olemaan eikä katoa, kun taas teatteriesityksestä jää vain muisto ja kuvat. Ja kritiikit. Teatteriesitys katoaa, ja niin sen kuuluu mennäkin. Kyllä mulle tulee jotenkin hyvä mieli kun katson kirjahyllyäni, ja siellä satojen kirjojen joukossa on viisi itsekirjoittamaani kirjaa. Tulee tunne siitä, että minusta jää edes jotain jäljelle jälkipolville, ainakin todistus siitä ajasta.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Valtavasti on hirveän hyviä oppeja ja oon ollut tosi onnekas, että oon saanut tehdä töitä hyvien ja hienojen taiteilijoiden kanssa. Jos nyt yhden valitsen, valitsen Leena Havukaisen sanoman lauseen. Eilen tajusin, mistä hän sen oli poiminut, vähän eri sanoin tosin. (Reidar kaivaa repustaan Francois Truffaut´n ja Alfred Hitchcockin haastattelukirjan). Tässä kirjassa Hitchcock sanoo näin, että taiteessa kaikki on sallittua, paitsi olla ikävystyttävä. Musta se on aika hyvä ohjenuora. Taiteessa saa olla röyhkeä, törkeä, epäkorrekti, sentimentaalinen, lässy ja tyhmäkin, mutta ikävystyttävä ei saa olla. Siihen ohjeeseen mä haluan uskoa. Siinä vaiheessa kun joku osoittaa luottamusta ostamalla lipun ja tulemalla teatteriin tai tarttumalla kirjaan ja avaamalla sen, niin siinä vaiheessa katsoja/lukija on oman osansa tehnyt. Taiteilijan tehtävä on siinä vaiheessa pitää huolta siitä, että taiteen vastaanottaja ei ikävysty. Mun mielestäni tylsyys on taiteen surma ja melkein tärkeimpää kuin mikään muu. Jos ihminen ikävystyy, ei se ota vastaan sanomaakaan eikä mitään muutakaan.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Kyllä mä nostan teatterin puolella, ja koko taiteen suhteen, Kalle Holmbergin aika korkealle. Olin onnekas saadessani tehdä Kallen kanssa viisi peräkkäistä kesää Pyynikillä töitä (”Akseli ja Elina” kahtena kesänä, ”Täällä Pohjantähden alla” kahtena kesänä ja ”Tuntematon sotilas”) - olin suhteellisen pienissä tehtävissä, mutta sain olla kaikissa prosesseissa mukana. Tästä on kulunut jo parikymmentä vuotta aikaa, mutta edelleen silloin tällöin kohdatessani jonkun dramaturgisen ongelman, taiteellisen kysymyksen tai rytmisen ongelman, mä huomaan ottavani oppia sieltä, mitä Kalle teki ja puhui. Se oli mulle vähän niin kuin toinen teatterikoulu, ja luulen että se oli kaikille muillekin, jotka saivat olla siellä mukana. Kyllä mulla kirjallisella puolellakin on ”esikuvia” valtavasti, nostaisin sieltä esiin varsinkin Tove Janssonin. Tämä riippuu kyllä vähän siitä, millaisia kirjoja on tullut luettua jossakin merkittävässä iässä, mutta kyllä mulle Tove Janssonin Muumi-kirjat on sellaisia, jotka ovat muokanneet mun tapaani ajatella kirjallisuudesta.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”En mä koskaan ole tämmöistä miettinyt! Mulla ei ole koskaan ollut oikein varaa valita vastanäyttelijöitä eikä mulla ole sen puoleen ollut varaa kieltäytyä kenestäkään. Hmm, nyt tuli yksi mieleen. Olemme kyllä tehneet yhteistyötä, mutta oon ollut vain hänen ohjauksessaan. Haluaisin näytellä Birgitta Ulfssonin kanssa. Hän ohjasi Helsingin Kaupunginteatteriin näytelmän ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?” kymmenkunta vuotta sitten, ja meillä oli kyllä hirveän hyvä työyhteys ja tunsin hyvin voimakasta hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. Hän on hieno näyttelijä ja hieno ihminen, suurisydäminen ja suuri sydämen sivistys.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen esittäisit? ”Haluaisin laulaa Taru Valjakan kanssa. Olen tavannut hänet, hänen poikansa oli luokkakaverini, ja musta olisi hauska saada Mikko mukaan katsomaan, miten minä laulaisin äitinsä kanssa. Taru laulaisi onneksi varmaan niin kovaa, ettei mun ääneni kuuluisi sieltä taustalta, ja se saattaisi olla pelkästään hyvä asia. Tämä oli mahdottomaan kysymykseen mahdoton vastaus!”

Roolikuvia osa 2

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No, jos ammattilaisaikaa katsotaan, niin Lahden Kaupunginteatterissa (teatterikouluaikaan harjoittelijana tosin), Pyynikin Kesäteatterissa, Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Teatteri Avoimissa Ovissa ja lisäksi kesäteattereista Mustionlinnan Kesäteatterissa, Porin Kirjurinluodon Kesäteatterissa ja Utran Uudessa Teatterissa Joensuussa. Sitten on Kulttuuriosuuskunta Kaje, jolla ei varsinaisesti ole omaa teatteritilaa. Vain Bocelli puuttuu-näytelmän kanssa on tullut kierrettyä vierailuesityksenä sitten monessa eri teatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Tampereen Teatterissa 90-luvun loppupuolella esitetty Leena Havukaisen ohjaama ”Victor eli lapset vallankahvassa” oli mulle tärkeä siinä mielessä, että se oli ensimmäisiä juttuja, jossa tunsin olevani lavalla jotenkin omillani. Aika monta vuotta teatterikoulun jälkeen oli paljon sitä, että rooleista jotenkin selviytyi. Mulla ei ollut kauheasti vaihtoehtoja siinä, miten roolin näyttelisin, vaan se meni siten mihin pystyin ja mihin rohkenin. Tuo Victor oli ensimmäisiä rooleja, jossa tunsin olevani ikään kuin roolin päällä ja pystyn itse hallitsemaan, mitä tietä lähden sitä kuljettamaan. Ohjaajalla oli tuossa iso osuus, Leenan kanssa oli hyvä tehdä töitä. Se rooli oli mulle henkilökohtaisella tasolla tärkeä. Myöhemmältä iältä voisin mainita Helsingin Kaupunginteatterista Armfelt-näytelmän, joka oli taas sitten aivan eri lajia. Näyttelin siinä kuningas Kustaa IV Aadolfia. Se oli siitä hieno proggis, että siinä kaikki sodat käytiin tanssien ja ilmaisu oli hyvin groteskia. Näyttelin siinä ensimmäistä kertaa vahvan maskin ja karmean hahmon takaa, joka oli jännällä tavalla hyvin vapauttavaa. Olin ollut aiemmin vähän semmoinen ”siloposkinen, pienileukainen, suurisilmäinen nätti poika” ja tämä auttoi mua taiteilijana pääsemään sen oman fyysisen hahmoni ulkopuolelle. Se oli hieno näytelmä muutenkin, kolme kautta sitä aina silloin tällöin pyöritettiin. Santeri Kinnunen oli Armfeltin roolissa, Oskari Katajisto oli Kustaa III, joka ammuttiin juuri ennen väliaikaa ja minä olin hänen poikansa, joka joutui hyvin vastahakoisesti ottamaan kruunun vastaan. Rooli oli mulle hyvin merkittävä oman taiteilijakehitykseni kannalta.”

”Jyväskylässä heti Nätyn jälkeen sain olla mukana mm. Kesäyön unelma-näytelmän Puckina, paikkaushommissa. Leena Havukainen ohjasi senkin ja siinä yhteydessä tutustuimme. Puckin rooli oli myös hyvin rakas. Siinä oli valtava määrä tekstiä ja liikettä, kuperkeikkaa, flengausta, runomittaa. Opin siinä sen, että mutkat suoriksi ja tulta päin! Haluan mainita myös Pasi Lampelan hienon romanttisen komedia ”Vain Bocelli puuttuu”, jota olemme puolisoni Satu Silvon kanssa esittäneet eri paikoissa ja ensi kesänä esitämme sitä Juvalla nimellä ”Takahuoneen taika”. Siinä kaksi tarjoilijaa kohtaavat ensimmäistä kertaa ravintolan takahuoneessa ja sen illan aikana heille syntyy suhde.”

Miten sinä selittäisit asian ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä edes selittämään? ”Teatteriinhan liittyy hirveästi kaikenlaista mystisyyttä, myyttejä ja näyttämön taikaa – teatterihan on taikalaatikko. Teatteri on salaperäistä, ja niin sen kuuluu ollakin. Näyttelijähän on alunperin ollut jumalten viestien tuoja tai shamaani, joka muuttuu henkiolennoiksi ja alkaa puhua niiden äänillä ja vierailla kielillä. Jotain tuollaisesta ihmeuskosta on jäljellä yhä, ja niin pitää katsojalla saada ollakin. Jos puhuu liikaa siitä, miten näytellään tai miten esityksiä rakennetaan, se taika katoaa. Se on vähän sama asia, että taikuri paljastaisi temppunsa ja se on aina katsojalta pois. Taika on siinä, että tullaan jostain arkisesta maailmasta hämärään tilaan, jossa toiset ihmiset tekevät ihmeitä ja muuttuvat joksikin toiseksi. Yhtäkkiä on olemassa rinnakkaistodellisuus, joka on tavallaan totta ja jossa voi leikkiä vakavilla asioilla. Katsojat näkevät turvallisesti asioita, joita eivät välttämättä arjessa pysty havaitsemaan. Taika ei ole kenelläkään näyttelijällä, vaan se liikkuu ihmisten välillä. Joku kysyy ja joku vastaa, ja siinä välissä ennen vastausta on taikaa. Energia siirtyy ja liikkuu, ja kun saadaan vielä yleisökin mukaan, kyllä sen näyttelijäkin tuntee. Enempää en teatterin taikaa pysty enkä edes halua selittää.”

Roolikuvia osa 3 

Mitkä asiat inspiroivat sinua näyttelijänä? ”Entistä enemmän vuosien myötä mua inspiroi huumori. Mä haluan entistä enemmän nähdä huumoria. Mä pidän useammista näkemistäni esityksistä ja tykkään katsella ja nauttia, vaikka esityksessä olisi puutteitakin. Mitä enemmän maailmassa on murhetta, sitä tärkeämpänä mä näen lohdun ja ilon tarjoamisen. Mä näen paljon mieluummin hauskan kuin traagisen tilanteen, nehän ei toki sulje toisiaan pois. Kaikista mieluiten näkisin älykästä huumoria, mutta sekään ei ole välttämätöntä. Täysin tollohuumorikin voi olla tavattoman virkistävää!”

Entä mikä inspiroi sinua kirjailijana? Mistä saat ideoita? ”Musiikki inspiroi mua, mutta ideoitahan mä saan joka puolelta koko ajan. Mulla on aina muistivihko mukana. Itse asiassa tuolla Kirjamessuilla tuli yksi sanaleikki mieleen, joka pitää merkata muistiin ennen kuin unohdan sen. Sanonkin sen nyt sulle, niin sitten se on ainakin täällä tallessa. Sanotaan, että joku on lapsille ja lapsenmielisille. Tuosta tuli sitten mieleen vielä, että joku on lapsille, lapsenmielisille ja myös vastenmielisille. En tiedä missä tuota voisi käyttää. Mutta kuten sanoin alkuun, musiikki toimii mulla nostattajana. Kirjoittaessani mä soitan jotakin mahtipontista 70-luvun rockia, joka toimii mulle mielenkohottajana. Kirjoittaminen ei ole mielestäni vaikeinta vaan se, että pystyy ylläpitämään sen mielentilan, jossa kirjoittaminen syntyy. Musiikin avulla mä pidän itseni hyvällä tuulella. Kirjoittaminen tapahtuu aina yksin, näytellessä ollaan aina porukassa ja vire syntyy porukan kesken. Kirjoittaessa vire on hoidettava yksin, ja siinä rutiini auttaa – säännölliset elämäntavat ja säännöllinen työaika.”

Millainen on työskentelytapasi kirjoittajana? ”Silloin kun varsinainen leipätekstin kirjoitusvaihe on käynnissä, mä yritän pitää suhteellisen säännöllistä elämänrytmiä. Mä yritän nukkua hyvin ja paljon, yritän syödä hyvin, pidän itseni vireänä hoitamalla itseäni ja pitämällä itseni mahdollisimman hyvällä tuulella. Rytmini on säännöllinen – nousen ajoissa, aamulla syön hyvin ja luen Helsingin Sanomat ja teen aamutoimet ja pyrin siihen, että olisin klo 10 koneen ääressä ja ehkä puoli yksitoista alkaisi tulla jotain tekstiä. Yhteentoista mennessä olisi hyvä ollut tulla sellaista tekstiä, josta on johonkin. Aina se ei onnistu. Vauhdin ollessa päällä jos saa pari-kolme tuntia tehtyä töitä, niin se on jo tosi hyvin. Pitemmät työrupeamat kirjoittaessa on aika vaikeita, ainakaan multa ei onnistu. Yritän pitää viisi – tai nelipäiväisen työviikon suunnilleen ja viikonlopuisin lepään. Jos mä aamulla saan kolmessa tunnissa itseäni tyydyttävää raakiletta aikaan, mä oon illalla vapaa tekemään kaikkea muuta. Jos oikein tekee mieli, saatan palata tekstiin vielä illalla tai tehdä muistiinpanoja. Hyväntuulisuus on ehkä tärkein asia mulle tässä prosessissa.”

Podetko ramppikuumetta? ”En, jos tarkoitat sillä sitä, että pelkäisin lavallemenoa tai esiintymistä. En oo koskaan kauheasti kärsinyt siitä. Joskus jänskätti enemmän, mutta oon huomannut sen, että jännittämisestä ei ole mitään hyötyä. Mulle se on ainakin este. Joku minua viisaampi on sanonut, että ”ainoa este luovuuden tiellä on pelko”. Se voi olla epäonnistumisen pelko, mutta myös onnistumisen pelko. Tuntemattoman pelko. Se oli itselleni hyvä oivallus tajuttuani, että jännittäminen ei auta mua yhtään. Moni ajattelee, että ollakseen vireessä pitää olla pikkuisen jännitystä mukana. Mä en ole koskaan mennyt lavalle ilman että olisin vireä, se on automaattisesti virettä nostattava tilanne. Siitä ei ole yhtään mitään hyötyä, että jännittäisin ja hikoilisin ja vatsa olisi kuralla. Se lukitsee! Mike Tyson puhui kirjassaan mielikuvituksesta kiinnostavasti. Miten mielikuvitus voikaan olla paras apu, mutta myös vihollinen. Ennen ottelua voi kuvitella, miten taistelee vastassa olevan jätkän kanssa, mutta mitä lähemmäs ottelu tulee ja alkaa muodostua painetta, alkaa mielikuvitus toimia vastaan. Silloin rupeaa kuvittelemaan vastustajalle ominaisuuksia, joita hänellä ei ole. Tuo on mielestäni erittäin hyvä neuvo myös näyttelijälle. Harjoitusvaiheessa mielikuvitus on erinomainen asia, mutta ennen esitystä ei pidä kuvitella kaikenlaista yleisöstä ja esityksestä.”

Onko sinulla omia rituaaleja tai rutiineja, joita toistat ennen esitystä? ”Tämän nappasin yhdeltä vanhemmalta näyttelijäkollegalta. Olimme vierailulla Tampereen Teatterin kanssa toisella näyttämöllä, saavuimme tämän kollegan kanssa näyttämölle ja katselimme asemia, valoja ja vastaavia. Rauhallisen hetken tultua hän meni näyttämölle yksin, polvistui lavalle ja suuteli näyttämöä. Hänellä oli tapana tehdä sinunkaupat uuden paikan kanssa. Minusta se oli hirveän kaunis ajatus, ja teen sitä itsekin nykyään aina tullessani sellaiseen paikkaan, jossa en ole aiemmin näytellyt. En usko mihinkään henkiin, mutta tuo on lämmin ele. Mä tavallaan nöyrryn ja sovin uuden paikan kanssa, että me ollaan samalla puolella ja pyrkimässä yhteiseen päämäärään.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Olin Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä mukana näytelmässä ”Kauppaparoni”. Meillä oli lauantain päivänäytös, ja samana päivänä oli ollut isoisäni hautajaiset. Edellisenä iltana olin tapojeni vastaisesti käynyt ottamassa muutaman kaljan, ja olin vielä pahalla päällä. Jouduin lähtemään hautajaisista kesken pois, jotta ehdin näytökseen. Samana päivänä oli vielä iltanäytöskin, ja en ollut täysin keskittynyt. Alkupuolella näytelmää on kohtaus, jossa Mikko Hänninen ja minä olemme kahdestaan näyttämöllä ja käymme läpi oikeastaan koko näytelmän juonen. Näytelmässä on huijarinainen, jolla on tarkoituksena huijata kauppaparonilta koko hänen omaisuutensa. Mä olin Hotelli Tornin hissipoika, joka oli porukan älykkäin ja junailee ja järjestää nopein liikkein kaiken. Minä ja Mikko käymme alussa läpi sen, että miten aiomme huiputtaa tätä huijarinaista - parin kolmen sivun dialogi, joka oli ohjattu vielä tavattoman tiukaksi. Kohtaus oli todella nopearytminen eikä siinä ollut minkäännäköisiä taukoja repliikkien välissä, ja lisäksi koko ajan liikuttiin. No, kohtauksen aluksi mä tulen näyttämölle ja pamautan ensimmäisen repliikkini ja samassa tajuan, että oon juuri sanonut kohtauksen viimeisen repliikin. Mikko tuijottaa mua tyyliin ”nyt jätkä ollaan pulassa”. Mihinkään miettimistaukoihin ei ollut varaa, tajusin hypänneeni kahden sivun yli. Alettiin sitten mennä loppua kohti repliikki kerrallaan vähän toisessa järjestyksessä, katse tiiviisti toisessa ja tiesimme koko ajan, mistä tässä on kyse. Osa repliikeistä tuli kahteen kertaan, puolivälistä lähdettiin taas eteenpäin ja välillä taaksepäin. Liikuimme koko ajan ja hiki vaan tippui. Saimme alkuasetelmat kerrottua, hyppäsin loppuun ja olin jo lähdössä lavalta pois kun tajusin, että jotain jäi vielä sanomatta ja palasin ”ai niin tämä piti vielä sanoa”. Muistan, miten sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Hirvittävä kohtaus! Yleisökin taisi hokata sen, että jotain erikoista siinä nyt oli. Ajallisesti kohtaus tuntui loputtomalta, ehkä neljän minuutin kohtaus kesti kuusi minuuttia, en osaa sanoa. Vastaavaa ei ole tapahtunut koskaan tuon jälkeen.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Onnellisimmillani oon ollut lasteni syntyessä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Kirjoitushommia on talveksi. Tällä hetkellä mä kirjoitan Teatteri Siperian porukan kanssa ensi keväänä ensi-iltaan tulevaa näytelmää ”Eikä kukaan meitä enää etsi”, joka kertoo ilmastonmuutoksesta.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Parikymppiselle Reidarille sanoisin, että älä ole aina niin tosissasi. Tai että tosissaan voi olla, mutta aina ei tarvitse olla vakava. Relaa vähän.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Musta olisi kiehtovaa näytellä Riidankylväjää, Asterix ja Riidankylväjä-sarjakuvasta.”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja millainen hahmo olisit? ”Mä luulen, että olisin jonkinnäköinen vesirotta, joka osaa pidättää hengitystään sukeltaessaan mutaisen veden halki. Tämän vastaan puhtaasti ulkonäöllisistä lähkökohdista.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Meinasin sanoa, että haluaisin ainakin heti harrastaa seksiä, jotta tuntisin miltä se tuntuu naisesta. Meinasin ja sanoinkin jo. Toisaalta mun täytyisi ensin himoita miestä, enkä kyllä tiedä osaisinko. Jos seksuaalisuuskin kääntyisi ympäri, mä haluaisin siinä tapauksessa löytää itselleni miehen.”

Jos ihmiset menisivät syksyisin talviunille ja heräisivät keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken unien? ”Ottaisin mukaan kissan, olettaen että hänkin viihtyisi siellä. Lisäksi ottaisin mukaan jonkun oikein pitkäkestoisen tv-sarjan, historiallisesta aiheesta. Salmiakkia pitäisi olla, ja kynttilä. Ja kirjoja, venäläisiä klassikoita. Varsinaiseksi ruuaksi ottaisin ossobuccoa, en ole saanut sitä vuosikausiin. Ja kananmunia! Juotavaksi AB-piimää ja kevättä kohti kotikaljaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Aika pienen. Puumajan kuuluukin olla pieni, mutta mä pidän muutenkin pienistä loukoista. On ihmisiä, jotka kaipaavat suuria, avaria tiloja ja repivät väliseinät pois. Mä pidän pienistä huoneista, hahmotan kaiken paremmin. Majassani olisi istuin, pieni tulisija, valo ja kirjoja. Maja ei olisi kauhean korkealla, koska jos sieltä joutuisi yöllä könyämään ulos ”asioille”, ei tarvitsisi pelätä kallon halkeamista.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, mutta et saisi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Haluaisin olla mukana Venäjän vallankumouksessa ja sellaisessa vaiheessa, missä vallankumous ei olisi vielä osoittanut karmeaa puoltaan. Siinä voitonhuumassa olisi mielenkiintoista olla mukana ja kokea kaikki se hurma. Yksittäisistä tapahtumista haluaisin olla mukana Talvipalatsin valtauksessa, ensimmäisenä siellä punalippua heiluttamassa ja laulamassa rinta kaarella Kansainvälistä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Käväisen äkkiä ehkä kotona ja sen jälkeen menen Kansallisteatteriin katsomaan esitystä Keuhkot.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Maahanmuuttokriittinen

- Mikä sytyttää sinut? - Hyvä huumori

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Moukkamaisuus

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Lokkien ääntä

- Mitä ääntä inhoat? - Poran ääntä aikaisin aamulla

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Johan sua odotettiinkin!  

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatteri

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 19.11. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Dramatisointi Emily Brontën romaanin pohjalta Lija Fischer

Ohjaus Maiju Sallas

Koreografia Jens Walentinsson

Musiikin sävellys ja sovitus Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen, Jerry Mikkelinen, Markus Virtanen, Maiju-Riina Huttunen, Sami Hokkanen (2015 Turkka Mastomäki), Johanna Reilin, Reidar Palmgren, Sinikka Salminen (2015 Lotta Huitti), Jens Walentinsson ja Aleksi Aromaa

 Alunperin piti kirjoittaa teksti heti näytöksestä kotiin päästyäni, mutta olin sen verran muissa sfääreissä, että päätin sulatella hiukan ajatuksiani ja nukkua ensin yön yli. Virhe! Klo 5 aamulla havahduin levottomaan oloon, sillä olin nähnyt unessani jonkun kulkevan valkoisessa yöpaidassa kynttelikkö käsissään tutunoloista melodiaa hyräillen. Oli siis noustava ylös kirjoitushommiin.

 Heti alkuun on todettava, että esiripun sulkeuduttua lyhyt matka narikoille oli outoa kulkea. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa enkä oikein tajunnut mitä ihmiset minulle puhuivat. Samanlainen olo oli pari kuukautta sitten Kansallisteatterin Vanja-enon ensi-illan jälkeen, olin ikään kuin teatterin lumouksen ympäröimänä ja se tunne on mahtava, kuin huumetta. Mitä oikein tapahtui, missä minä taas oikein kävin?

 Humiseva harju on todistettavasti rankattu maailman parhaimmaksi rakkaustarinaksi, eikä ihme. Cathy ja Heathcliff tuntevat sielujen sympatiaa jo lapsina, varttuvat ja rakastuvat. Cathy kuitenkin menee naimisiin Rastaslaakson kartanon Edgarin kanssa paremman elämän toivossa. Vuosikausia myöhemmin vaurastunut Heathcliff palaa takaisin ja Cathyllä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Mies on jotenkin muuttunut, mutta silmät ja kädet ovat samat kuin ennenkin. Pitäisi tehdä valinta, joko Edgar tai Heathcliff. Molempia ei voi saada. Cathy ei pysty tekemään ratkaisua, vaan riutuu, sairastuu ja kuolee. Hän leijuu kuitenkin aaveena etsien tietään kotiin, Humisevaan harjuun. Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraava sukupolvi astuu kuvioihin mukaan ja tismalleen sama meininki jatkuu. Saako kukaan koskaan sitä, mitä eniten janoaa ja kaipaa?

Heathcliff, Cathy ja Edgar (c) Tommi Kantanen

 En ole lukenut Brontën alkuperäisteosta (elokuvan olen toki joskus nähnyt) enkä ole pateettisten rakkausdraamojen vannoutunut ystävä. Mieli voi kuitenkin muuttua tuosta noin. Onhan se nyt raastavaa, kun tempoillaan ja juostaan kahden vaiheilla kädet ojossa ja pitkät hiukset hulmuten. Moista menoa ei tuolla tuulisilla kaduilla tosielämässä näe. Rakkaudessa pettyneet ja rypeneet lukittautuvat neljän seinän sisälle ja vetävät peittoa korville, syöden suklaata sydänsuruihin. Valitsi miten tahansa, aina on joku joka joutuu pettymään. Teatterissa kaikki on toisin. Näyttämöllä on samaan aikaan toisiaan kiihkeästi syleilevä pari, sydämenlyönnit voi kuulla ja tuntea, ja taustalla surumielinen hahmo, joka näkee kaiken tämän ja tuntee suurta tuskaa. Hyvä kun muistin hengittää!

 Pidin äärettömän paljon eläväisistä kasvoista, tuikkivista ja palavista silmistä, hulmuavista helmoista ja hiuksista. Sanojen, lauseiden ja eleiden toistosta yli sukupolvien. "Nyt. Nyt. Nyt!" Tuulen viuhunasta, ikkunaluukkujen paukkeesta. Kynttilöistä. Keijutoffeesta ja maailman katsomisesta sadun silmin. Lämmöstä ja lemmestä. Lempeästä ja vähän hassustakin huumorista, jota väläyteltiin tämän tästä kaiken kurjuudenkin keskellä. Tansseista ja tanssin liikekielestä ilmaisussa. Lattialuukusta, jonne eri tyyleillä kiepsahdettiin ja tultiin pudotetuksi. Jättikokoisesta isähahmosta. Lumisateesta ja höyhenistä tyynyn sisällä. Erityisen paljon pidin musiikista. Kunnon tunnelmointia juuri oikealla tavalla ja hetkellä. Ja se Kate Bushin kappaleen suomennos, hieno! (suomennos Maiju-Riina Huttunen)

 Olihan tässä sellaisiakin hetkiä, jolloin putosin kärryiltä. Esimerkkinä Heathcliffit, Haretonit ja Hindleyt menivät niminä tämän tästä sekaisin, Onneksi näyttelijät omalla väkevällä roolityöllään nostivat minut takaisin mukaan. Koko porukkahan vetää roolinsa sellaisella palolla, jota harvemmin näkee. Koin suuria ylpeyden hetkiä monta kertaa, kotikentällä kun ollaan. Erityisesti mieleeni jäivät ärsyttävän ilkeä Hindley (Sami Hokkanen), rauhaa huokuva kertoja ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) ja hyväsydäminen Edgar (Reidar Palmgren). Korostan kuitenkin sitä, että kaikki tekivät todella hienoa työtä, jota oli suuri ilo ja kunnia seurata.

Maiju-Riina Huttunen ja Liisa Peltonen (c) Tommi Kantanen

  Erikseen on kuitenkin mainittava se, että koskaan aiemmin en ole katsomossa kyyneleitä vuodattanut silkasta onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Musiikki maalasi taustoja (taisi olla piano?) ja upea, ihana Liisa Peltonen Cathynä julisti tunnemyrskyään keskellä näyttämöä. Olen kaivannut häntä takaisin tositoimiin niin paljon ja olin suorastaan pakahtua siitä onnentunteesta, jota tuolla maagisella hetkellä koin.

 Saattoihan tässä olla kaikenlaista viilattavaakin vielä, mutta kriitikkolasit jäi tällä kertaa tyystin kotiin ja suorastaan antauduin tunteiden ja tarinan vietäväksi. Kirjoittakoot muut niistä, koska minä en ole kriitikko.

Humiseva harju saa täydet viisi tähteä *****. Haluan uudelleen katsomaan!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatteri

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 4.9. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo

Kapellimestari ja taustanauhat Antti Paranko

Rooleissa : Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Satu Silvo, Reidar Palmgren, Ilmari Saarelainen, Ushma Karnani, Sinikka Salminen ja Katariina Kuisma-Syrjä

 Hämeenlinnalaisen kirjailijan Tapani Baggen tilaustyönä kirjoittama Havannan kuu on musiikkipitoinen komedia parista Jukolan ghetossa majailevasta pikkurikollisesta, jotka päättävät yksissä tuumin kidnapata monimiljonäärin Sairiossa asustavan Taina-tyttären (Ushma Karnani)  ja vaatia tämän jälkeen "lunttilappua" eli lunnaita. Kumpikaan Häkkisen veljeksistä (Lasse Sandberg ja Mikko Töyssy) ei ole ihan penaalin terävimpiä kyniä, joten sählinkiä riittää. Veljekset majailevat Cittarin lihatiskillä työskentelevän Piken (Katariina Kuisma-Syrjä) luona, ja juonenkuvioissa ovat mukana vielä Jukolassa hautaustoimistoa pyörittävä Juuli (Satu Silvo), tämän narkolepsiasta ajoittain kärsivä apuri Hoss (Ilmari Saarelainen), paikallinen karaokekuningas Allu (Reidar Palmgren) sekä tämän poliisivaimo Leila (Sinikka Salminen).

 Haaveissa siintää Havanna, ja sinne matkattaisiin lunnasrahojen turvin. Miten mahtanee käydä? Onnistuuko panttivankisuunnitelmat, vai löytyykö onni sittenkin omalta sohvalta pizzalaatikon ja kaljatölkin äärestä?

Jamppa ja Make / (c) Tommi Kantanen

 Hahmot ovat kuulemma tuttuja Baggen aiemmista teoksista ja siten kirjoja lukeneille hyvinkin tuttuja tyyppejä. Minä en ole Baggen tuotantoon koskaan tutustunut. Paikallisuudesta plussaa, pystyin hyvinkin kuvittelemaan etenkin veljekset istumaan Jukolan Jussiin tuopin ääreen ja taustalle paikallisen allun tulkitsemaan omaan tyyliinsä karaokebiisejä. Aluksi vähän karsastin "musiikkinäytelmä"-otsaketta, mutta kun mukana on The Antti Paranko yhdenmiehenorkestereineen, on katsomossa viihtyminen taattua. Musiikkinumerot olivatkin varsin viihdyttäviä, mutta toisaalta veivät sitten jotenkin pohjaa itse tarinalta. Hoss ja Juuli jäivät ainakin minulle vähän liian etäisiksi hahmoiksi, eikä Jukolassa sijaitseva hautaustoimisto tuntunut ajatuksena kovin uskottavalta. Paitsi jos siihen K-Supermarketin tiloihin sitten vuodenvaihteen jälkeen, hmmmm?

 Veljekset sen sijaan olivat vallan mainio parivaljakko. Vähän hömelöitä, mutta hyvin sympaattisia tyyppejä. Jampalla (Lasse Sandberg) pysyi sitä paitsi hyvin käsissä niin vispilät kuin siivousvälineetkin, Make (Mikko Töyssy) taas keskittyi enemmän pitelemään oluttölkkiä. Aivan ehdoton suosikkini roolihahmoista oli kuitenkin Reidar Palmgrenin antaumuksella ja kokonaisvaltaisesti tulkitsema Allu. Mikä kehonkieli, mikä asenne ja etenkin tyyli! "Paha vaanii" kun lähti soimaan, olin myyty! Olisin halunnut nähdä Allua lavalla ehdottomasti enemmän, hänen ja Leila-vaimon keskinäisessä suhteessa oli mukava ristiriita, joka jäi myös vähän puolitiehen.

Suosikkini Allu / (c) Tommi Kantanen 

 Varsin viihdyttävähän tämä oli ja kepeän rento avaus Hämeenlinnan teatterin syksylle, kuten myös Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjauspuolellekin. Aika meni kuin siivillä enkä vilkuillut kertaakaan kelloa, sitä kun nyt olen harrastanut parissakin viimeksi näkemässäni näytelmässä. Muutaman erikoismaininnan haluan lopuksi todeta : kitaravirtuoosi ja tukkajumala Antti Paranko, Ushma Karnanin pirtsakka roolityö ja ihanan värikkäät vaatteet, kuumaakin kuumempi Ushman ja Mikon duetto pesukoneen päällä, lähes samaan tahtiin menevät yhtenäiset tanssikuviot sekä Satu Silvo Kissanainen-asussaan. "Laskekaa aseet!"-kommentti naurattaa edelleen ja se, mitä sen jälkeen tapahtui.

 Viihdyin sen verran hyvin, että vähän löyhäksi jääneistä henkilöhahmoista ja tarinasta huolimatta voisin mennä vaikka uudestaakin katsomaan. Pakko mainita lopuksi, että olen ollut muinoin Jukolan Jussin karaokeillassa ja illan viimeisenä biisinä eräskin nuorehko mies lauloi laastari otsassa, silmä mustana "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" ja jotenkin liikuttavaa oli, miten hän tulkitsi kohdan "kuinka meidän kunnon miesten käy?"

 Havannan kuulle neljä tähteä ****, joista iso osa menee veljeksille, Allulle ja kitarasankarille sekä sille, että koko porukasta välittyi erittäin hyvä tekemisen meininki ja ilo.

 Voisikohan Häkkisen veljekset ja Allu seikkailla jatkossakin teatterin lavalla?

(näin esityksen kutsuvieraana)

Juuli ja Hoss / (c) Tommi Kantanen