Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mikko Virtanen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mikko Virtanen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. kesäkuuta 2026

Loistojuttu / Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

 Muutaman vuoden paussin jälkeen tuli suunnattua Naantaliin ja Emma Teatteriin. Ei Muumitaloa lukita yöksi, mutta Muumimaailma sulkeutuu illaksi ja silloin estradin valtaavat hiukan toisenlaiset hahmot. 

Miska Kaukonen, Saara Kotkaniemi ja Mikko Virtanen

 Arnaud´lla (Mikko Virtanen) on ovela suunnitelma. Mies epäilee, että avopuolisollaan Marionilla (Saara Kotkaniemi) on jotain sutinaa kiinteistövälittäjä Cédricin (Miska Kaukonen) kanssa. Sattumalta Arnaud on törmännyt metrossa Cédricin täydelliseen kaksoisolentoon, jonka palkkaa mustasukkaisuuspäissään hiukan huijaamaan Marionia, jotta kenties orastava ihastus hiipuisi. Tämä kaksoisolento Thomas (Miska Kaukonen jälleen) sattuu sopivasti olemaan harrastajanäyttelijä, jolla ainakin omasta mielestään piisaa niin taitoa kuin intoakin vaativaan tehtävään.

 Soppa on valmis viimeistään siinä vaiheessa, kun asuntoon ilmestyy ensin utelias herttainen naapurinrouwa Catherine (Jaana Saarinen), ihan oikea Cédric ja vuotavaa kylpyhuoneen putkea korjaamaan hälytetty Thomas´n kaksoisveli Léon (tietysti Miska Kaukonen). Farssista kun on kyse, on sanomattakin selvää, että muutamia ovia tähän tarvitaan, lukuisia väärinkäsityksiä ja yllätyskäänteitä. Tässä näytöksessä esitykseen mukaan pääsi näyttävänä ohilentona myös eräs pääskynen. "Teillä on täällä asunnossa näköjään ikkuna auki!" 

Jaana Saarinen ja Miska Kaukonen

 En ole mikään suuri ovifarssien ystävä (poikkeuksiakin toki on), kas kun jossain vaiheessa tarina alkaa yleensä junnata paikoillaan ja alkaa tuntua turhan pitkitetyltä kohellukselta. Olin loppupuolella jo vähän puutuneisuuden rajamailla, kun sitten vedettiinkin hihasta vielä pari ylläriä. Muutenkin paketti tuntui pysyvän hyvin koossa, kiitos taidokkaan työryhmän. Välillä olin kyllä suloisesti pihalla siitä, kuka samannäköisistä hepuista oli missäkin. Vierustoverini päivittelivät kovaan ääneen sitä, että miten voi sama näyttelijä olla monessa paikassa samaan aikaan. Osa teatterin taikaa sekin. 

Pienin sisäisin keinoin...

 Ilahduttavan paljon kansaa oli katsomossa ja on mainittava, että esitys on K18, eli kaikki näytökset ovat anniskelunäytöksiä ja katsomoon saa mennä juomien kera, mikäli niin haluaa. Mukava oli pitkästä aikaa piipahtaa Naantalissa ja merimaisemissa on omanlaistaan viehätystä kyllä. Kotimatka menikin sitten aikamoisessa kaatosateessa, ja vasta puolenyön jälkeen olimme kotona. Paluumatka tuntui ikuisuudelta!

 Loistojutun porukka viettää nyt pientä juhannustaukoa, ja esityskausihan jatkuu 15.8. asti joten hyvin ehtii mestoille vielä loppukesästäkin. Me ainakin viihdyimme oikein hyvin!

~

LOISTOJUTTU / Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 28.5. 2026 Emma Teatterissa Naantalissa, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Rooleissa : Jaana Saarinen, Saara Kotkaniemi, Miska Kaukonen ja Mikko Virtanen

Käsikirjoitus Sébastien Castro, suomennos Aino Piirola, ohjaus Pentti Kotkaniemi, lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Anniina Kuula, valosuunnittelu Jari Sipilä, äänisuunnittelu Eetu Karioja sekä kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Minna Pilvinen

Yhteistuotanto Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

maanantai 25. helmikuuta 2019

Tahto / Helsingin Kaupunginteatteri

Tahto / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 24.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Aina Bergroth
Ohjaus Sini Pesonen
Lavastus, pukusuunnittelu ja videosuunnittelu Tinja Salmi (Aalto ARTS)
Musiikki ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
Koreografia Jyrki Karttunen
Valosuunnittelu William Iles
Dramaturgi Henna Piirto
Naamiointi ja kampaukset Taina Tervo

Rooleissa : Sanna-June Hyde, Mikko Virtanen/Tatu Mönttinen, Linda Zilliacus, Vappu Nalbantoglu, Rauno Ahonen, Leena Rapola, Risto Kaskilahti ja Santeri Kinnunen


 Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisesta kertova näytelmä. Ei kiitos, ei kiinnosta. En mene katsomaan. Tässä ensiaatokseni Tahto-näytelmästä. Minuahan ei urheiluhommat kiinnosta lainkaan, ei edes teatterin muodossa (poikkeuksena pari vuotta sitten Musiikkiteatteri Kapsäkissä näkemäni nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä kertova juttu, joka olikin aika päräyttävä kokemus). Kaukana ovat ajat, kun koulussa mikä tahansa tunti keskeytyi mm-hiihtokisojen ajaksi ja opettaja roudasi luokan nurkkaan television, josta sitten joukolla jännitettiin suomalaisten suksen luistoa ja pitoa. Nyt en edes tiedä, milloin kisat ovat käynnissä (toim.huom. ilmeisesti parhaillaan, koska minulle ilmoitettiin eilen, ettei mitalikahveja ole nyt luvassa). Aloin sitten miettiä uusiksi tätä Tahtoa ja sitä, että itse toitotan jatkuvasti kaikkia menemään välillä epämukavuusalueelle ja katsomaan myös sellaista, mikä ei lähtökohtaisesti voisi vähempää kiinnostaa. Ehkäpä sieltä saattaisi irrota matkaan muutakin kuin hiihtämistä - se kun lienee Aino-Kaisalle intohimo, niin kuin tämä teatteribloggailu minulle.

 Niin sitten löysin itseni lopulta katsomosta, eikä olo ollut ollenkaan hassumpi. Ei ollenkaan sellainen, että olen väkisin nyt tässä katsomassa jotain. Jo alkupuolella päähäni iskostui ajatus, että hei, tässä on nyt näytelmä suomalaisesta naisesta, periksiantamattomuudesta ja kovasta duunista maailman huipulle. Siinä kiinnostavuutta ja ylpeydenaihetta yllin kyllin itse kullekin.

 "Minä olen Aino-Kaisa Saarinen", toteaa ihan oikea "Aikku" alussa videolla. Tuota lausetta hän toistaa itselleen monissa tilanteissa ja etenkin silloin, jos ei oikein kulje. Tsemppilause, jota kukaan toinen ei voi tuollaisenaan toistaa. Pala nousee kurkkuun, kun näytelmän Aikku (Sanna-June Hyde elämänsä roolissa) lausuu ylpeänä saman lauseen, kohottaa voittajana kätensä ilmaan, Maamme-laulu alkaa soimaan ja kultamitalia ripustetaan kaulaan.


 Kilpailuvietti on huima jo varhain, kun Aino-Kaisa kaksoissisarensa Siskon (oikeasti sisaren nimi on Maija, roolissa Vappu Nalbantoglu) kanssa kisaa siitä, kumpi vetäisee kumisaappaat jalkaansa nopeammin ja huutaa "VALMIS!" Isä (Risto Kaskilahti) kellottaa vieressä ja äiti (Leena Rapola) kerää salamannopealla taktiikalla karpaloita. Vielä sata. Sitten kilpaillaan siitä, kuka on ensimmäisenä kotona ja sitten leivotaan kakku. Aina on aihetta pieneen kisaan ja talonympärijuoksuun, ja sitten jo hiihdetään. Panokset kovenevat. Enää ei riitä, että on parempi kuin Sisko. Pitää olla parempi kuin kaikki muut. Ja voittaa joka kerta itsensä, vaikka muut sanoisi mitä. Vääränlainen fysiikka, liian lyhyet kädet huippuhiihtäjäksi, ja joka välissä kummittelee vierellä kultaisessa hiihtoasussa sutjakka kilpakumppani Virpi (Linda Zilliacus). Tennistähti Andre Agassilla (Santeri Kinnunen) on myös sanansa sanottavana moneen tilanteeseen, hän lienee jonkinsortin toteemieläin? Ja sitten on vielä valmentaja Jamppa (Rauno Ahonen), sama kuin Virpillä.

Tom (Mikko Virtanen) ja Aikku (Sanna-June Hyde) 

 Huipulla on yksinäistä eikä kukaan jaksa ilman tukijoukkoja. Puoliso Tom (Mikko Virtanen/Tatu Mönttinen) jää pienen lapsen kanssa kotiin, kun Aino-Kaisa lähtee arvokisoihin toiselle puolelle maailmaa. Se on hienoa ja se on okei, todellakin okei. On myös okei lopettaa ura, kun tuntuu siltä, että kaikki on saavutettu.

 Kiitos tästä! Olen todella tyytyväinen siitä, että älysin poiketa mukavuusalueeltani ja silloin usein käy niin, että yllättyy positiivisesti. Rakastin verhomaista lavastusta, joka muuntautui moneksi. Hengästyin liikkeestä ja koreografiasta ja vaikutuin siitä, miten täysillä Sanna-June Hyde roolinsa vetää. Vahvaa ja samalla todella herkkää. Aitoa! Sini Pesosen ohjaustyöt ovat usein olleet mieleeni, eikä tämä tehnyt poikkeusta.

Esityskuvat (c) Robert Seger / Moment

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinnan Hyvän Omantunnon Linnake

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Koreografi Kirsi Karlenius
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Mimosa Kuusimäki
Ohjaajan assistentti Hanna Espo
Laulunopettaja Jussi Tuurna

Veljekset : Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero)

Muissa rooleissa : Mikko Hänninen, Jari Nissinen, Konsta Mäkelä, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Alvari Stenbäck, Julius Martikainen, Peter Nyberg, Arto Muukka ja Lasse Viitamäki

Tästä mallia Suomi100-juhlintaan!

 Suomen 100v-juhlinnat ja ns. klassikot. Toistaiseksi on nähty niin Tuntematon sotilas kuin Niskavuoren nuori emäntäkin, tiettävästi olisi meikälikalla vielä luvassa toinenkin tuntematon sotilas (Nightwishin musiikilla ryyditettynä!) sekä Täällä Pohjantähden alla. Silmiini on osunut ainakin neljät eri veljeskatraat ja kaikki omalla tavallaan pirun kiinnostavia - kolme niistä olisi nähtävissä vain kesällä ja niin lyhyen ajan sisällä en minäkään kykene sentään katsomaan samaa tekstiä useampana versiona. Pientä karsintaa oli siis suoritettava, ja logistiikkasyistä ikäväkseni jouduin tässä vaiheessa jo sanomaan ei Ypäjän Musiikkiteatterin veljeksille.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olen ehtinyt jo vähän haukottelemaankin ohjelmistovalintojen edessä. Seitsemän veljestä, taas! Eikö nyt mitään muuta... Tarkempi muistelo olikin paikallaan, sillä en minä nyt sitten niin montaa kertaa ole loppujenlopuksi veljeksiä nähnytkään (kolme kertaa) - tuoreimpana Naantalissa kesällä 2010 nähty versio, joka toteutettiin neljän näyttelijän voimin. Toisaalta, tietyt teokset ovat syystäkin klassikkomaineensa veroisia ja mielestäni kestävät kyllä tulla tämän tästä uudelleenpäivitetyiksi, vaikka ennakkoon tuntuisikin siltä, että saisi silmät täyteen pölyä. Samalla voi juhlistaa jotain muutakin merkkipaalua, kuten Ryhmäteatterin tapauksessa 50v-synttäreitä.

 Olen useasti manannut sitä, etten vuonna 2002 älynnyt mennä Lahden Kaupunginteatterin Seitsemää veljestä katsomaan. Mahdollisuus olisi ollut, mutta ei. Tyhmä mikä tyhmä. Kari Heiskasen ohjaus ja liuta näyttelijöitä, joista 1/7 oli minulle ennestään tuttu ja hänkin vain nimensä puolesta. "Enhän mä edes tiedä keitä noi loput jätkät on!" Voi Talle, Talle... ei näin! Nyt, 15 vuotta myöhemmin, minulle tarjoutui tilaisuus korjata edellisen elämäni virheet ja ottaa avosylin vastaan uusi sukupolvi veljeksiä. Kari Heiskasen ohjaus, peräti 4/7 "tuttua" veljestä ja lavalla muutama muukin hyväksihavaittu tapaus.

 Pari viikkoa sitten istuin muutaman tunnin seuraamassa Suomenlinnan veljesten harjoituksia ja vaikka näkeminen pintaraapaisuksi jäikin, olin erittäin vakuuttunut siitä, että tulossa on melkoista herkkua. Myöhemmin olisi enää kyse siitä, miten paljon lopulta kokonaisuuteen tykästyisin (veljesten edessä kun olin jo lähes polvillani). Mikä porukka! Harjoituksissa olin viikkoa ennen ensi-iltaa, esityksessä viikko ensi-illan jälkeen, ennen pienoista juhannustaukoa. Menimme Suomenlinnaan hyvissä ajoin aiemmin päivällä, ja samaa toki suosittelen muillekin. Kävimme tutustumassa hurmaavaan Lelumuseoon sekä istuimme tovin Panimoravintolassa lammasmakkaroista ja lohikeitosta nauttien.

 Itse linnakkeen sisällähän on kylmänkosteaa, joten kannattaa varata mukaan lämmintä vaatetta. Katsomon penkeillä oli valmiiksi vilttejä, joita aseteltiin sitten ylle ja alle. Esityksen alkuun oli alle 10min, ja kyllä tuntui aika matelevan! Oli varsin malttamaton olo, sellainen "aijai kohta mennään"-tyylinen, jonka lomassa vielä hierotaan käsiä innokkaasti yhteen. Se kävi myös alkulämmittelystä. Itse esitys pyörähti käyntiin siten, että Timo (Mikko Virtanen) marssi lavalle ja näytti, miten kävisi puhelimelle, jos sellainen pärähtäisi jossain soimaan... Eipä muuten soineet puhelimet katsomossa tämän vedon jälkeen!

 Ja sitten tosiaankin mentiin! Reilu kolmituntinen vierähti kuin varkain, ja tarjosi juuri sopivassa suhteessa päivitetyn klassikon. Sain enemmän mitä uskalsin toivoa. Tässä muutamia huomioitani...

 Ensimmäistä kertaa kiinnitin kunnolla huomiota Kiven kauniiseen kieleen ja moninaisiin tapoihin lausua sitä. Mannaa korvilleni tarjosi etenkin Juhani, sillä mielestäni Santtu Karvosella on hyvin persoonallinen tapa "makustella" sanoilla, en osaa edes selittää tätä. Se pitää itse kokea. Mieleeni olivat myös kujeileva Eero (Elias Keränen) sekä "järjen ääni", vakuuttava Aapo (Eino Heiskanen). Vakuuttavuus tosin petti siinä vaiheessa, kun piti toimia puhemiehenä Venlan (Pihla Pohjolainen) kosinta-asiassa useammankin velipojan ja myös itsensä puolesta. Pakit tuli niin että heilahti. Kiven tekstin joukkoon oli ujutettu sinne tänne pientä extraa, joka ei häirinnyt ainakaan minua lainkaan. Tokihan Toukolan pojat voivat laulaa Dire Straitsia (ruotsiksi!), toki Eero voi napakasti todeta lukemisen olevan "vittu miten helppoa" ja myös slangia voi sama heppu vääntää reteästi kaupunkireissusta palatessa, vaikka Helsingin sijaan olisi käyty Hämeenlinnassa. Takuulla tekstin seassa oli muitakin jippoja, joista osa meni suloisesti ohi.

Ei ole Aapolla helppoa puhemiehenä...

 Vaalea lavastus itsessään ei mitään ihmeitä tarjonnut, mutta eri tilanteiden myötä se kyllä osoitti toimivuutensa ja porukan vauhdikkaassa käsittelyssä ( + ripaus mielikuvitusta ja teatterin taikaa) muuntui nopsasti niin saunaksi, Impivaaraksi, Jukolaksi, metsäksi kuin juhlapaikaksikin. Harjoituksissa havaitsin ohjaaja Heiskasen painottavan liikettä ja dynaamisuutta ja sitä kyllä nähtiin yllinkyllin, hyvänä esimerkkinä vaikkapa joulunviettokohtaus, jossa meinasi tulla katsojallekin hiki.

Suomenlinnan kesäteatteri tarjoaa harvinaista herkkua siinäkin mielessä, että vastapuolen katsomo on koko ajan nähtävissä, ja minusta on useinkin mielenkiintoista seurailla muiden katsojien ilmeitä ja reaktioita, jos se suinkin vain on mahdollista. Toki katseeni pysyi suurimmaksi osaksi lavan tapahtumissa, mutta silloin tällöin vilkuilin muuallekin. Kyllä sielläkin silmäkulmia pyyhittiin milloin mistäkin syystä ja ilmeet vaihtelivat hämmästyksestä ihastukseen.

 Musiikkipitoisestakin kokonaisuudesta pidin äärettömän paljon, ja aina joukosta nousee esiin muutama suosikkikohtaus. Tällä kertaa sisimpäni ripsi värähteli ja resonoi eniten siinä, kun nuorimmainen Eero sai hoitaakseen aapiskirjan opettamisen muille. Voi jestas mitä ilmeitä ja pidäteltyä kiukkua etenkin Juhanilla, kun "Ö muuttuu välillä A:ksi ja on täten ensimmäinen". Kevyttä kuittailua. Ja voi mitä iloa ja riemua, kun kirjaimet muuttuvat lauseiksi. Melkein jo luulin, että koko katsomo räjähtää ilmaan, kun Juhani viimein oppi lukemaan. Eihän siinä kunnolla uskaltanut edes hengittää, tunnelma oli samansorttinen kuin "Kuninkaan puhetta" katsoessa. Jännitti niin paljon toisen puolesta, että tuleeko tuosta nyt yhtikäs mitään - ja tulihan siitä! Enää puuttui, että yleisössäkin olisimme kaivaneet oluthaarikat esiin ja järjestäneet lukutaidon kunniaksi kunnon peijaiset painiotteluineen kaikkineen. Toinen lempparikohtaukseni oli nerokkaasti toteutettu Viertolan härkien piiritys, johon liittyen Laurikin (Miro Lopperi) avasi viimein sanaisen arkkunsa ja nousi sanoineen kirjaimellisesti ilmaan.

Karhujahdissa, Lauri etunenässä 

 Veljeksethän olivat yhdessä ja erikseen omanlaisiaan hahmoja, niin kuin pitääkin. Kuten aiemmin mainitsin, oli 4/7 minulle aiemmilta vuosilta tuttuja (Santtu, Eino, Mikko ja Tommi) ja pirun kiintoisaa ja mieluisaa oli nähdä heitäkin taas vähän toisenlaisessa roolissa. 3/7 (Elias, Miro ja Eero) näin lavalla ensimmäistä kertaa, ja totisesti toivon näkeväni kaikkia kolmea jatkossakin tositoimissa. Tämän kolmikon joukosta nousi koko veljespoppoon lempparihahmokseni kaikensorttisilla uhkakuvilla maalaillut ilmeikäs Simeoni (Eero Ojala), jolla pysyi hyvin kädessä tarvittaessa niin kampa, viinaputeli kuin taikinakin. (Kävi myös mielessä, että jos jossain vaiheessa Suomenlinnassa nähtäisiin uusi tuleminen Taru Sormusten Herrasta-spektaakkelista - jonka senkin 80-luvulla missasin - haluaisin ehdottomasti nähdä Elias Keräsen Frodona!)

 Vakuuttavasti hoitui niin lukkarit (Jari Nissinen), nimismiehet (Mikko Hänninen), Taula-Matit (Konsta Mäkelä) kuin Rajamäen rykmentitkin (Mäkelä ja Katariina Lantto) ja lisäksi Viertolan väki härkineen, Toukolan pojat sekä hameväki. Ja karhu! Laulu-ja tanssipuoli oli hyvin hallussa tällä porukalla, ja toki veljeksetkin pääsivät ajautumaan tanssin pyörteisiin ja balettiaskeleitakin otettiin.

Juhani ottaa haltuun Aapista 

 Aiemmin minulle on Seitsemästä veljeksestä tullut ensimmäisenä mieleeni pellavaiset asut, jatkuva mölinä, painiminen ja uhoaminen, lauma sonneja (monessakin mielessä), saunanpoltto ja kurranpeluu. Tämän veljeskaartin nähtyäni päällimmäisenä mielessäni on se, että kaiken hässäköinnin jälkeen on mahdollista kasvaa ihan kelpo kansalaisiksi ja rauhoittua. Mahdollisuus kasvuun kumpuaa sitkeydestä ja yhteisön hyväksynnästä. Linnakkeen uumenissa kauniin moniäänisenä kaikuva loppulaulu herkisti mieleni totaalisesti ja kruunasi illan. Olipa upea lopetus! Yllättäen teki mieli vetää vilttiä korviin ja uinahtaa niille sijoilleen, rauhoittunein mielin. Vaan paluulautta ei liiemmin odottele, joten se siitä.

 Pitkästä aikaa minulla heräsi hinku nähdä tämä uudestaan, näytelmien kohdalla niin ei ole usein tapahtunut. Hinku jos herää sielläkin suunnassa, tsekkaa esityspäivät vaikkapa tästä. Anteeksi vielä kiroilu, mutta olihan tämä nyt helvetin kova! Ryhmiksen keväinen Peer Gynt oli silkkaa herkkua kaltaiselleni teatterihörhölle, ja tämä jatkoi samaa linjaa.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

ps. Samalla reissulla jutusteluhaaviini tarttui Pihla Pohjolainen, jonka kiintoisa haastattelu luvassa lähiaikoina!

torstai 8. kesäkuuta 2017

Seitsemän veljeksen harjoituksia seuraamassa

 Aiemmin keväällä minuun oltiin meilitse yhteydessä Ryhmäteatterin suunnalta ja tiedusteltiin halukkuuttani pienimuotoiseen yhteistyöhön teatterin 50v-juhlavuoden tiimoilta. Keväällä ohjelmistossa pyöri Peer Gynt, jota olin jo muutenkin menossa katsomaan ja kokemuksestani kirjoittamaan. Vastausmeilissäni ehdotin, josko voisin vaikkapa kesällä mennä Suomenlinnaan seuraamaan hetkeksi kesäteatteriharjoituksia. Siinä vaiheessa ei kesän näytelmää oltu vielä julkistettu. Ehdotukseni otettiin hyvin vastaan ja lupasimme olla asian tiimoilta yhteyksissä myöhemmässä vaiheessa.


 Myöhempi vaihe koitti ja näytelmänä olisi Aleksis Kiven klassikko Seitsemän veljestä, ohjaajana Kari Heiskanen ja veljesten rooleissa Santtu Karvonen/Juhani, Tommi Rantamäki/Tuomas, Eino Heiskanen/Aapo, Eero Ojala/Simeoni, Mikko Virtanen/Timo, Miro Lopperi/Lauri ja Elias Keränen/Eero. Ensemblessakin olisi mukana minulle jo aiemmin tuttuja nimiä (mm. Peter Nyberg ja Pihla Pohjolainen). Pakko oli heittää pienet tuuletukset kehiin kotona "JES!" -huutojen siivittämänä. Tätä porukkaa menisin enemmän kuin mielelläni seurailemaan. Olin pari vuotta aiemmin päässyt haastattelemaan suuresti ihailemaani ja arvostamaani Kari Heiskasta ja samalla reissulla hetken seurannut Karin käsikirjoittaman ja ohjaaman "Sormet hunajapurkissa"-näytelmän harjoituksia Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä. Se päivä oli yksi "urani" tähtihetkistä ja varsin onnistuneesta reissusta jäi mieleeni ajatus, että kunpa voisin joskus seurata, kun K. Heiskanen ohjaa isompaa joukkoa (siinä näytelmässä kun oli vain kaksi roolihenkilöä). 

 Kesäkuun alkupuolella, viikko ennen Seitsemän veljeksen ensi-iltaa (15.6. ensi-ilta), herään puoli kuudelta isännän kanssa, ajelemme taksilla linja-autoasemalle ja siitä varsin varhaisella bussilla Helsinkiin. Torkun koko matkan, koska kesälomalla en ole tottunut heräämään aikaisin ja minulla on suuria vaikeuksia pitää silmiäni auki. Jo aamulla näyttää siltä, että tulossa olisi varsin aurinkoinen päivä ja hellelukemat paukkuisivat siellä sun täällä. Minulla on kassissani varusteina pipoa, kaulaliinaa ja pitkähihaista paitaa - kokemuksesta kun tiedän, että Hyvän Omantunnon Linnakkeen sisäpuolella saattaa olla hienosta säästä huolimatta hyytävän kylmä. Talsimme pitkin Espaa Kauppatorille, jossa olemme jo ennen yhdeksää. Tarkoitus olisi lähteä klo 9.45 JT-Linen vesibussilla kohti Suomenlinnaa. Muuta porukkaa odotellessamme ihmettelemme torivilinää, taustalla lokit rääkyvät ja joku hanuristi soittaa kolmatta kertaa Metsäkukkia. Mikäpäs siinä. 

 Paikalle saapuu ohjaajan assistentti Hanna, jonka kanssa olen sopinut harjoituksista. Juttelemme hetken ja pian paikalle alkaa valua muitakin työryhmän jäseniä, joille sanon käsipäivää. Halailuhommiin pääsen Mikko Virtasen (joka on luvannut tarvittaessa kertoa huonoja vitsejä koko menomatkan ajan, jos minulla on vaikeuksia hereilläpysymisen suhteen) sekä Peter Nybergin kanssa - jälkimmäistä halatessani kalautan hampaani hänen kaulassaan roikkuviin kuulokkeisiinsa kohtalaisen rajusti. Hyvä alku tällekin reissulle! Toivotan hyvää huomenta torilta mansikoita ostaneelle Kari Heiskaselle ja ilmoitan tulevani harjoituksia seuraamaan. Tämä selvä. 



 Ahtaudumme turistiryhmän mukana vesibussiin ja suuntaamme kannelle. Istumme samassa pöydässä Arto Muukan, Jane Kääriäisen ja Peter Nybergin kanssa (ensemblen väkeä kaikki). Menomatkan aikana käy ilmi, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa ja että minulla on yllättävän vähän kalenterissani kesäteatterireissuja luvassa. Ja että Harakan saareen saisi hienon kauhunäytelmän viriteltyä syysiltojen iloksi. Paatista poistuttaessa Santtu Karvonen bongaa väkijoukossa meidät ja toivottaa tervetulleeksi "isolle kirkolle". Tunnetusti en ole liikkeissäni kovin ripeä - sen sijaan täytyy ihailla näyttelijöitä, jotka suorastaan kiiruhtavat työpäivää kohti ja jään porukasta jälkeen. Onneksi Virtasen Mikko nappaa pahasti jälkeenjääneen bloggarin kainaloonsa ja ohjaa varmoin ottein kohti linnaketta. Pikainen kierros pukuhuoneen puolella, parit käsipäiväät ja liuta paidattomia miehiä. Ja suklaaparvi!?

 Katsomme parhaaksi mennä linnakkeen sisäpuolelle ja valkkaamme katsomosta sopivat paikat. Ohjaaja haluaisi jo aloittaa, mutta vaatteiden vaihto tuntuu kestävän ja kestävän. Pistän joutessani pipon päähäni. Sisäpuolella on kohtalaisen viileää. Koreografi Kirsi Karleniuksen johdolla olisi tarkoitus käydä muutamaa tanssia läpi, mutta äijiä ei näy missään. Ajattelen mielessäni, että eipä tämä kovin kellontarkkaa näytä olevan... No, lopulta kaikki ovat paikalla ja tanssiharkat voidaan aloittaa. "Ja lähtee jappa-paada-da, tytöt kiertää sisällä ja kolme poikaa ulkoringissä". Joku nimeltämainitsematon veljes siellä mennä teputtaa omiaan, kun pitäisi ottaa reippaita juoksuaskelia. Tuomas (Tommi Rantamäki), Lauri (Miro Lopperi) ja Aapo (Eino Heiskanen) naureskelevat veljiensä menoa sivummalla ja menevät keskelle hienoon tähtimuodostelmaan näyttämään mallia tanssimisesta. Simeonia (Eero Ojala) ei näy lavalla, kas häntä kun ei moinen syntinen meno kiinnosta lainkaan. Sama otetaan uusiksi useampaan otteeseen ja välillä koko kuvio saadaan sujumaan paremmin, välillä ei. "Sori mä mokasin"-tunnustus vastaanotetaan "Ei haittaa, virheistä opitaan!"-kommentilla ja eikun uudestaan. 




 Jappa-paada-da toistuu sen verran useaan otteeseen, että se jää jo päähäni soimaan ja paikalle saapuu vielä valokuvaaja, joka tuokin harjoituksiin hiukan erilaista meininkiä. Tansseja kuvataan eri suunnista useampaan kertaan, jotta saataisiin paras mahdollinen lopputulos kuviin (toisin kuin nämä meikäläisen epäselvät otokset). K. Heiskanen tuntuu tietävän tarkkaan mitä haluaa, ja hyvä niin. Hän haluaa kuviin dynaamista liikettä, ei patsastelua ja tyhjää tilaa. Tanssiessa on tullut hiki, joten pidämme pienen paussin ja sitten jatketaan Karin ohjauksessa. Meidätkin ohjataan istumaan toiselle puolelle katsomoa, ettemme näkyisi valokuvissa taustalla. 

 Seuraavassa kohtauksessa Rajamäen rykmentti saapuu. "Voimaa! Intensiteettiä! Puhetta pitää tulla isosti!" ohjaa Kari. Muutama kohtaus käydään näillä ohjeilla läpi uusiksi valokuvaajan seuratessa koko ajan tilanteita. Nimismies (Mikko Hänninen) saapuu. Taula-Matti saapuu. Impivaara rakentuu näyttämölle kuin tyhjästä. "Makeasti oravainen" kajahtaa komeasti ilmoille. Lähikuvia kasvoista - iloa, hämmennystä, haaveilua, uhoa. Lauri näpertää käpylehmän parissa. Iloitkaa ja riemuitkaa ---> ruokatunnin paikka. Tässä vaiheessa harjoituksia olen jo ihan myyty. Hurmaavaa sakkia nämä veljekset, niin omanlaisiaan persoonia kaikki!


 Läheisessä ravintolassa on tarjolla päivittäin makoisa lounas noutopöydästä, ja sinne mekin muiden perässä suuntaamme. Istumme hiukan syrjemmälle yhdessä, yllätys yllätys, Mikko Virtasen kanssa ja koskapa hän on porukasta tutuin ja "saman kylän poikia", kysyn Mikolta ruokailun lomassa muutaman kysymyksen harjoitusprosessiin ja roolihenkilöönsä Timoon liittyen.

 Kertoisitko aluksi hiukan harjoituksista ja siitä, miten päädyit porukkaan mukaan. "Harjoitukset alkoivat 2.5. Ensin treenattiin kaksi viikkoa Ryhmäteatterissa Helsinginkadulla ja tänne saareen tulimme toukokuun puolivälissä. Pitkiä päiviä on vedetty ja tiivistä menoa on ollut, tosin viikonloput on pääsääntöisesti pidetty vapaina ja se on ollut levon kannalta ihan hyvä asia. Mukaan päädyin ihan aukkareiden kautta, Santtu oli valmiiksi mukana Ryhmiksen kiinnitettynä näyttelijänä ja tietääkseni Kari oli Tommia pyytänyt mukaan suoraan. Viittä veljestä haettiin aukkareiden kautta joulukuun alussa ja valituille ilmoitettiin heti saman päivän aikana. Kari kysyi tilaisuuden alussa, että ketä veljeksistä haluaisit näytellä. Mä jotenkin näin itseni Laurina, mutta päädyinkin näyttelemään Laurin kaksoisveljeä Timoa."

 "Kun näyttämöllä on käytännössä koko ajan seitsemän miestä, täytyy roolityön olla vuoropuhelua ja avointa sille, mitä muut tekevät. Täytyy osata asemoida itsensä koko veljeskatraan dynamiikkaan, ja paljon onkin muotoutunut harjoitusten aikana. Ei voi tulla tavallaan valmiina tai "tällainen Timo on"-tyylillä harjoituksiin. Siitä voi olla jonkinlainen haju, että tuohon suuntaan haluan yrittää roolihahmoani viedä. Kari on ohjaajana myös hyvä haastamaan, ja hänellä on pitkä kokemus niin ohjaajana kuin näyttelijänäkin, ja silmää koko jutulle. Ensin olen tehnyt jollakin tavalla ja Kari on ehdottanut, jospa tekisin seuraavalla kerralla aivan päinvastaisesti ja katsotaan mihin se vie. Timoa pidetään vähän tyhmänä ja lapsenomaisen yksinkertaisena, ja Kari ehdotti kerran treeneissä, että mitäpä jos Timo olisikin maailman fiksuin äijä! Haastetaan omaa ajattelua hahmosta eikä lukkiuduta yhteen oikeaan tapaan tehdä, ihmisissä on kuitenkin aina monia eri puolia. Ei kukaan jaksa katsoa kolmea tuntia sitä, että joku on lavalla pelkästään tyhmä."

 Mikä on ollut harjoituksissa helppoa, mikä haastavaa? "Tässä porukassa on ollut helppoa ihan alusta asti kokeilla eri juttuja, oon digannut tehdä yhdessä. Miro Lopperi on ainut ketä en tuntenut ennestään, ihan loistavia tyyppejä kaikki ja on ollut todella luottavaista tehdä kimpassa. Haastavinta on ollut energian ylläpitäminen, Timo kun ei ole mikään kovin puhelias kaveri. Täytyy koko ajan pysyä tiukasti tilanteissa ja pystyä näyttelemään ulos asioita tavallaan taustalla. Seitsemän miehen porukassa energiatason, vimman ja palon on oltava koko ajan kova, jotta kaikki erottuisi. Balanssin hakeminen on ollut haastavaa."

 Mikä on mieluisinta omassa hahmossasi? "Musta on ihanaa, että Timosta on tullut jotenkin vilpitön ja avoin hahmo. Hän kokee asiat tosi aitoina, on hyvin nauravainen ja itkeväinen, elää mukana muidenkin tunteita."

 Jos joku nyt jossain mietiskelee, että "taas tämä Seitsemän veljestä, tämän oon nähnyt jo viiteen kertaan", niin miksi kannattaisi lähteä katsomaan tämä kuudeskin versio? "Koska tämähän on niistä kuudesta paras! Ja tässähän on myös musiikkia, ensemblehan on musiikillisesti tosi lahjakasta porukkaa ja kyllä me veljeksetkin siellä jotain sjungaillaan..."

 "Haluan sanoa vielä lopuksi, että Kari veti aikoinaan meille Teakissa näyttelijäntyön mestarikurssin maisterivuosina, ja mä en päässyt sinne, koska tein jotain proggista samaan aikaan. Tää on kyllä tuntunut nyt näyttelijäntyön mestarikurssilta. Oon kuitenkin ollut ammatissa jo jonkun aikaa ja tuntuu siltä, että oon oppinut ihan hirvittävän paljon tästä. On kiva "taiteentekemisen fiilis" ja hienoa olla mukana tässä porukassa ja Karin sanoin "kuningasnäytelmässä"."

 Suurkiitos Mikolle juttuhetkestä!

Timo/Mikko Virtanen (c) Tanja Ahola 

Luonnollisesti harjoitukset jatkuvat lounastauon jälkeen. Saamme nähdä veljeksiä karhunkaatohommissa sekä Hiidenkivellä härkälaumaa paossa. Täytyy todeta tähän väliin, että onpas muuten upeasti toteutettu, intensiivinen kohtaus! Miten suuri merkitys onkaan valoilla ja varjoilla, savulla ja äänitehosteilla sekä musiikilla. Tehokas kohtaus saa aikaan kylmiä väreitä, ja tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen näkemään tämän kohtauksen itse valmiissa näytelmässä. Karikin äityy kehumaan äänisuunnittelija-Jussia kesken kaiken, ja pienet väliaplodit ovat paikallaan myös valosuunnittelija-Villelle. Karin sanoin "vastakkaiselta puolelta päin silmiä suunnatut valot tekevät eetvarttia!" Saamme nähdä myös sulavaa äijäbalettia ja asiasta toiseen kuulemme myös pienen tarinan siitä, millä sanoilla Jukka Virtanen aikoinaan kehui Taneli Mäkelää. 

 Kuten sanottu, Karilla on vahva näkemys lopputuloksesta. Niin vahva se ei kuitenkaan ole, etteikö sinne joukkoon mahtuisi pieniä muutoksia ja kokeiluja, joita näyttelijät tarjoavat vinkkeinä. Osa havaitaan toimiviksi, osa unohdetaan kokeilun jälkeen. Taiteilijanvapautta saa käyttää ja improvisointia, silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus. "Helvetin hyvää työtä!" ohjaaja kehuu. 

Ohjaaja työssään aamulla 

 Jatketaan vielä lukkarin (Jari Nissinen) ABC-opin päähäntakomisessa sekä kurranpeluussa. Tämänkertaiset harjoitukset päättyvät Eeron ja Simeonin paluuseen Hämeenlinnan reissusta. Tuliaisena näyttäisi olevan Eeron vetelä kaupunkilaisolemus ja löysä kävelytyyli sekä halveksuva katse landepaukkujen veljesten suuntaan. Seuramieheni kokeilee vastaavaa kävelytyyliä paluumatkan koittaessa. Toimii.

 Myöhemmin saan kysyttyä Eino Heiskaselta pari pikaista kysymystä.

 "Mieluisinta omassa roolihenkilössäni Aapossa? Vahva järki ja oikeudentaju. Aapo on veljeksistä paras puhujamies. Hän kuitenkin menee veljiensä mukana kaikkialle ja puolustaa veljiään tarpeen tullen", kertoo Eino.

 Mikä on ollut haastavinta harjoituksissa? "Haastavinta on olla lavalla kuuden veljen ja muutaman muun näyttelijän kanssa samaan aikaan ja pitää tilanne elossa."

 Miksi ihmisten kannattaa tulla katsomaan juuri tämä versio? "Tämä kannattaa tulla katsomaan, jos haluaa kokea suuria tunteita ja nähdä hyvää, vauhdikasta teatteria!"

Aapo/Eino Heiskanen (c) Tanja Ahola 

 Paluureissulla tuppaamme samaan pöytään Miro Lopperin, Elias Keräsen, Katariina Lantton ja Julius Martikaisen kanssa. Pakko kehua Miron hienoja viiksiä, niistä ehdottomasti heti plussaa. Puheenaiheet eivät päätä huimaa kuitenkaan, vai mitä sanotte Suuresta Arttu Wiskari Musikaalista, jossa Elias kehuu viime kesänä olleensa mukana?

Mitä lie Elias kertoo Santulle tässä? 

Lopputoteamus näistä harjoituksista? Valokuvaajan läsnäolo toi tietysti hiukan extraa lavalle, mutta ei se kokemustani latistanut lainkaan. Oli äärimmäisen kiehtovaa seurata ohjaajaa työssään ja energistä sakkia, joka otti mukisematta vastaan äkkinäisiäkin muutoksia. Entistä enemmän olen sitä mieltä, että teatteri on parhaimmillaan nimenomaan taidonnäyte yhteistyöstä ja monien osasten summa. Itse aion mennä Seitsemää veljestä katsomaan parin viikon kuluttua ja kehottaisin sinuakin hankkimaan lippusi ajoissa - muutama näytös kun on jo loppuunmyyty! 

Lisäinfoa tästä linkistä. Kannattaa tutustua myös Ryhmäteatterin Facebook-sivuun, jossa luvassa esittelyvideoita veljeksistä. Ensimmäisenä Juhanista kertoo Karvosen Santtu.

"...ja sitten me ryypättiin!" Ei, vaan kaikki hajaantuivat kuka mihinkin ja me raahustimme läpi helteisen Helsingin Kamppiin ja bussilla kotiin. Koko päivähän tässä reissussa meni, mutta oli se sen väärtti.

Vuoden Viikset 2017 -ehdokas Miro Lopperi 


(c) Teatterikärpänen  (paitsi erikseen mainitut (c) Tanja Ahola, Ryhmäteatteri)

ps. kysyin jälkikäteen Kari Heiskaseltakin muutaman kysymyksen, niistä lisää myöhemmin.  

maanantai 5. syyskuuta 2016

Tapaus Hamlet / Teatteri Harakka

Tapaus Hamlet / Teatteri Harakka

Ensi-ilta 12.8. 2016, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

 Shakespearen näytelmän 'Hamlet - Tanskan prinssi' suomennos Matti Rossi

Työryhmä : Mikko Virtanen, Outi Herrainsilta ja Sakari Hokkanen

 Tapaus Hamlet oli yksi alkusyksyn tärppilistalaisistani ja kuului niihin, jotka olisi ihan pakko nähdä. Työryhmä oli jo ennalta erittäin mielenkiintoinen ja olin varma siitä, että ihan perinteistä versiota Hamletista ei olisi missään tapauksessa luvassa. Esityskertoja oli vain muutama ja pääsin vasta viimeiseen näytökseen sunnuntaina 4. syyskuuta. Onneksi edes siihen, kyllä olisi muuten harmittanut ja kovasti.


 Minulle monet teatteriesitykset valikoituvat usein myös hyvän sijainnin mukaan. Jos vähänkään koen esityspaikan hankalasti saavutettavaksi, jää reissu usein tekemättä ihan siitäkin syystä. Helsingissä on helppoa ajella ratikalla ja metrolla pitkin poikin, ja kävellä pysäkiltä tuosta noin sitten suoraan sisälle teatterirakennukseen. No, sitten on niitä juttuja, joihin päästäkseen on nähtävä hiukan enemmän vaivaa, kuten tämän Tapaus Hamletin kohdalla kävi. Esityspaikkana toimi Harakan saari ja siellä Harakan taiteilijatalo, jossa on muinoin sijainnut Puolustusvoimien kemianlaboratorio. Ties mitä siellä on aikoinaan keitelty ja kehitelty. Harakan saari kuuluu niihin Helsingin ihmeisiin, joista en ole aiemmin kuullut yhtikäs mitään. Saari sijaitsee Kaivopuiston edustalla ja sinne pääsee Ullanlinnan laiturista Merenkävijöiden yhteysveneellä. Pienessä merimatkassa oli jo elämystä kerrakseen heti kättelyssä ja olimme sen verran hyvissä ajoin paikalla, että ehdimme tutustua pikaisesti Harakan Hamlet -näyttelyyn ja ihailla maisemia näköalatasanteelta. Sisäinen seikkailijani heräsi ja saareen pitää ehdottomasti tutustua ensi kesänä paremmin. Lisäinfoa tästä linkistä.

Lähtölaituri Café Ursulan edustalla 

 Taiteilijatalon yläkerrassa sijaitsee pieni luentosali, jossa oli nousevasti puolikaaren muodossa muutama penkkirivi ja edessä vanha pöytä hanoineen ja lavuaareineen. Ties mitä siinäkin on hommailtu. Katsomoon ei väkeä paljoa mahtunut, tupa oli kuitenkin täynnä ja tunnelma aluksi sellainen, että olemme saapuneet todistamaan jotain outoa rituaalia. Kynttilät paloivat, valaistus oli hämärä, olin kuulevinani mystistä hyräilyä matalalla äänellä (mutta se johtui siitä, että vieressäni istui Ismo Alanko ja tupsahti mieleeni muinainen hurmoshenkinen keikkakokemus, jossa mestari Alanko huojui silmät kiinni lavan reunalla ja hymisi kuin jotain mantraa.) Tunnelma oli mielestäni hiukan aavemainen, jännällä hyvällä tavalla. Ei siis pelottanut. Teatterin taikaa pääsimme todistamaan heti alkuun, kun pöydällä olleelle naamiolle tapahtui jotain erikoista. Sellaista, joiden vuoksi teatteria ja sen pieniä taikakeinoja niin kovasti rakastan. Pieni liikutuksen aalto kulki lävitseni. Huppupäinen Hamlet (Mikko Virtanen) alkoi latoa pöydälle näytelmän eri hahmoja - paperinukkeversioina irvokkaine ilmeineen. Olin myyty! Hahmot touhusivat tarinan edetessä kaikenlaista tietenkin ja minä en seurannut itse nukkeja, vaan niiden varjokuvia, jotka seinälle kiehtovalla tavalla muodostuivat. Kruunu vaihtoi omistajaa lennossa.

 Hamletista olin aiemmin nähnyt muutaman version, joissa nimihenkilö on heilunut niin jenkkikassin kanssa buutsit jalassa kuin farkuissa ja tennareissakin, sekä "tietysti" sukkiksissa, polkkatukassa ja pääkallo kourassa. Ollako vai eikö olla, hohhoijjakkaa. Juonenkäänteistä olin jotenkuten selvillä jo valmiiksi, mutta hämärän peitossa on ollut paljon juttuja ja on tämänkin Tapauksen (kyllä, tämä oli nimenomaan Tapaus!) jälkeen. Kaikkea ei aina tarvitse ymmärtääkään ja pohtia, että mitäköhän tuollakin viittauksella tarkoitettiin. Minulle tärkeää on kokea elämys, jossa pieniä lamppuja syttyy pääkopan sisällä jatkuvalla syötöllä ja voi kuulla äänen sanovan, että "ahaa, ai noinkin todella voi tämän asian ilmaista ja esittää!" Siksipä en halua edes lähteä kauheasti avaamaan kaikkea sitä, mitä edessäni tapahtui ja miksi. Mukana oli Hamletin isän haamua jos jonkinmoisessa muodossa (mm. karmaisevana liikkuvana kuvana taustakankaassa), Hamletin lääkärikäynti, sormi-Hamletin reunalla hapuilua, Ofelian hukuttautuminen, meditointiyritystä, Googlen Hamlet-osumien ja näyttelijäversioiden esittelyä, Morrisseyn Flow-keikkaa, valojen tulvimista ikkunoista, hiukan kyseenalainen uni, pääkalloja, pirusti ruumiita...

Taiteilijatalo näköalapaikalta käsin

 Lopuksi jäi mielettömän kiitollinen olo siitä, että olin paikalla. Mielenkiintoni teatteria kohtaan pysyy tasan tarkkaan niin kauan yllä, kun on olemassa erilaisia tapoja tehdä teatteria ja myös erikoisia esityspaikkoja, joihin tutustua. Koko työryhmälle iso kiitos! Tämä oli Teatteri Harakan ensimmäinen produktio ja jatkossakin olen varmasti paikalla.

 Venelaiturille jyrkähköä rinnetta alas kävellessä visioin mielessäni kaikenlaista... Miten kutkuttavaa olisikaan saapua saareen hämärässä, ja polku ylös olisi valaistu ulkotulin. Taiteilijatalo kohoaisi ylhäällä vähän pelottavanakin ja kynttilöiden valo loistaisi ikkunoista ja porraskäytävästä. Kulkisimme hämärään saliin, jossa mystinen äänimaailma veisi meidät ties minne. Katsojat istuisivat turvallisesti penkeillään, mutta edessämme varjojen ja valojen leikin keskellä tapahtuisi jotain kiehtovaa ja outoa, joka jäisi kaivelemaan pitkäksi aikaa vieden herkimmiltä yöunetkin. Kaikki pääsisivät ulos hengissä, mutta mitään ei saisi kertoa muille näkemästään. Tulisi kansainvaellus. Kaikki haluaisivat nähdä Sen ja olisivat valmiita maksamaan maltaita saadakseen piletin. Omalla vastuulla...


 Semmoisia visioita herätti Tapaus Hamlet. Eipä minulla muuta tällä kertaa.

 (Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Teatteri Harakka!)

 Valokuvat kaikki omiani.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatteri

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Olli Jalosen samannimiseen romaaniin

Dramatisointi ja ohjaus Hannu Matti Tyhtilä
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Harri Ekonen, Juha Haanperä, Ilkka Heiskanen, Maiju-Riina Huttunen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Mikko Töyssy, Markus Virtanen ja Mikko Virtanen

 Minulle on käynyt useammankin kerran niin, että olen teatterireissulta kotiuduttuani avannut välittömästi tietokoneen ja kirjoittanut blogiini heti tuoreeltaan, etenkin täällä Hämeenlinnassa nähdyistä esityksistä. Kotikenttäetu. Lauantaina kotiuduin posket innosta hehkuen ja istahdin koneen ääreen, mutten saanut aikaiseksi yhtään mitään. Havahduin monta kertaa tuijottelemasta jonnekin kaukaisuuteen ja tekstiä en saanut aikaiseksi. Mikael Saari lauloi Euroviisuissa "On It Goes". Niin se kuluu, aika. Nyt on jo maanantai, enkä vieläkään tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi.

 Viime vuonna näihin samoihin aikoihin oli "Sibelius - Kohtalonyhteydet" -näytelmän odotettu ensi-ilta. Minua jostain syystä jänskätti niin paljon, että unohdin kokonaan olevani alkuvuoden "tipattomalla" ja menin juomaan lasillisen valkoviiniä! Tälläkin kertaa löysin itseni viinilasi kourassa yleisölämpiöstä. Olin viime vuoden puolella hypistellyt Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Miehiä ja ihmisiä"-pokkaria ja miettinyt, että uhka vaiko mahdollisuus. Otin sen mahdollisuutena ja ostin kirjan, luinkin sen. Mietin lukiessani, että miten tämä ja tämä kohtaus mahtaa taipua teatterin lavalle, vai taipuuko ollenkaan. Onko koko kohtausta edes mukana. Mutta kuulkaas, eniten jännitti (tai ei nyt jännitti, vaan "kihelmöitti") se, että lavalla nähtäisiin combo Veljekset Virtanen. Vihdoinkin. Kolme vuotta sitten tekemässäni haastattelussa veljeksistä vanhempi, Mikko, totesi tekemässäni haastattelussa, että unelmiensa vastanäyttelijä olisi velipoika Markus. Että ehkä se päivä joskus koittaa. Tästä muutaman kuukauden kuluttua Markus totesi samassa tilanteessa, että kyllä Mikon kanssa olisi hienoa olla pitkästä aikaa lavalla.

Poika ja isä 

 Ja nyt se päivä sitten koitti. Miehiä, ihmisiä oli katsomon täydeltä. Eletään vuotta 1972. Tarinan päähenkilö on poika nimeltä O (Markus Virtanen), lukion toista luokkaa käyvä aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen. Edessä on mahdollisuuksia täynnä oleva kesäloma. Kaikki on auki. Koko maailma ja elämä on auki. Sitten isä (Ilkka Heiskanen) saa sydärin, ties monennenko, ja sitä kautta potkut töistä. Parin käänteen kautta poika saa kesäduunia Lampisen (Juha Haanperä) firmasta ja sitä kautta tutustuu duunareiden meininkeihin. Ja Rekkuun (Mikko Töyssy), joka osaa kaikki maailman sanat ja niiden synonyymit, ja jonka suosikkikirja on John Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä". Mukana heiluu duunariporukan lisäksi myös paras kaveri Jukka (Mikko Virtanen) ja tämän pikkusisko Karina (Maiju-Riina Huttunen).

Jukka, O ja Karina 

 70-luvun musiikkia. Taustaprojisointeja, jotka vievät tuttuihin maisemiin ja tienvarsiin. Elämänmakuinen tarina. Duunarihuumoria. Ikäviä sotamuistoja. Luvattomia radiolähetyksiä. Ensirakkaus. Toinenkin ensirakkaus. Ystävyys. Pikaviinit. Toisesta välittäminen. Kasvu pojasta mieheksi. Tulevaisuus?

 Kolme tuntia myöhemmin olin pala kurkussa ja sydän täynnä niin paljon lämpöä ja ylpeyttä, ettei mitään rajaa. Olin spontaanisti halannut ja katsonut silmiin edessäni istunutta miestä, jolla silmät kimmelsivät aivan erityisellä tavalla. Olin ylpeä hänenkin puolestaan, ja koko teatterin. Olin vaikuttunut siitä, millaisella herkkyydellä ja otteella Markus Virtanen roolinsa vetää. Pieni ja hento ote, siinä kaikki. Olin vaikuttunut siitä maagisesta pienestä hetkestä ja katseesta, jolla Ilkka Heiskanen isänä katsoi poikaansa ja katosi ajatuksissaan muistoihinsa, niin sota-aikaan kuin yhteiseen Helsingin reissuunkin. Pojasta isän sairaalavuoteen äärellä, tai silittämässä Rekun hiuksia. "Heiluttelemassa lakanoita" Siljan kanssa tai syleilemässä haparoivin käsin Karinaa. Miettimässä sitä, miten mummo on salaa vanhentunut ja muut siinä sivussa ei.

Niemi ja Lampinen vievät Rekkua 

 Roolihenkilöistä mieleeni jäivät varsinkin Mikko Töyssyn Rekku (niin liikkis etten kestä), Birgitta Putkosen Rekun äiti, Mikko Virtasen duunari Niemi, Lotta Huitin Silja, Harri Ekosen kansanmies Ala-Seppälä ja kaikissa rooleissaan Juha Haanperä, jota oli suuri ilo nähdä pitkästä aikaa teatterinlavalla. Sinikka Salmista myös, mutta piipahti niin pieniä hetkiä vainen.

 Kritisoitavaakin löytyi. Miksi ihmeessä tähänkin piti ympätä turhaa laulamista? Eikö pelkkä tarina olisi riittänyt? Musat soimaan taustalle ja sillä siisti, ei mikrofoneja käteen kaveruksille eikä varsinkaan iloista "Kyllä maalla on mukavaa"-rallia heinätöiden lomaan. Siinä vaiheessa ajattelin, että "eiiiii, ei näin!". Ja kun Poika O silitteli rauhoitellen Rekun hiuksia, olisi kohtausta voitu hieman pitkittää eikä rientää kiirellä seuraaviin asemiin. Muutama muukin kohtaus olisi kaivannut mielestäni jonkinlaista "hiljentymistä", muutaman sekunnin taukoa jotta voisi katsoja fiilistellä. Ja Rekun isä meni aluksi hiukan komiikan puolelle liikaa...

 Hämmentävää oli sitten loppukumarruksissa vielä se, miten paljon Markus Virtanen ja kirjailija Olli Jalonen toisiaan muistuttivat. Sekin liikutti. Mainitsinko jo, että vaikutuin? Ja liikutuin. Syvästi. Haluan mennä uudestaan katsomaan tämän.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

Marjana tämä on metsämansikka. Ja mustikka. Ja vadelma. Heinänkorressa.

(näin esityksen kutsuvieraana)

On It Goes

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Tampereen Teatterikesä 2014 / Jumalan rakastaja 2013

Jumalan rakastaja 2013 / Kokkolan kaupunginteatterin vierailu Tampereen Teatterikesässä, esityspaikkana Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 21.9. 2013 Kokkolan kaupunginteatterin päänäyttämöllä, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Ohjaus Sakari Hokkanen

Rooleissa : Mikko Virtanen, Jarmo Perälä, Pia Andersson, Seppo Merviä, Tuomo Kemppainen ja Irina Parviainen

 Jussi Parviaisen vuonna 1983 kirjoittaman näytelmän on sovittanut vuoteen 2013 Jussi Moila.

 Hämärästi muistan teiniajoiltani, millaisen kohun "Jumalan rakastaja" aikoinaan nostatti. Olin vielä niihin aikoihin täysin noviisi mitä teatterijuttuihin tulee, mutta jotenkin näytelmän nimi ja Jussi Parviainen Juska Paarmoineen jäi mieleni perukoille kummittelemaan. 30 vuotta myöhemmin (tosin TeaKissakin se on tässä välissä tehty tiettävästi) Kokkolan kaupunginteatteri tarttuu rohkeasti näytelmään päivittääkseen sen uudelle vuosituhannelle, pääroolissa Mikko Virtanen. Viime syksynä olin vakavasti sitä mieltä, että Hämeenlinnasta on suorastaan pakollista lähteä Kokkolaan asti katsomaan tätä spektaakkelia. Sopivaa ajankohtaa ei kuitenkaan löytynyt ja niin öljytty Juska Paarma liukui käsistäni ulottumattomiin...

 Vaan kuinkas kävikään! Tampereen Teatterikesä nappasi ansaitusti Jumalan rakastaja 2013:n pääohjelmistoonsa, ja niin minulle tarjoutui sittenkin mahdollisuus nähdä tämä teos. Samalla tuli sitten menetettyä teatterikesäneitsyyskin. Telakalla olen istunut hetkellisesti Teatterikesän aikoihin ihan muista syistä, mutta millään muulla tavoin en ollut aiemmin osallistunut. Nyt oli ainakin hyvä syy, enkä olisi antanut itselleni anteeksi sitä, että olisin taas missannut Jumalan rakastajan.

 Näytelmän päähenkilö Juska Paarma (Mikko Virtanen) ei ole oikein mihinkään tyytyväinen elämässään. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta. Juska saa päähänpinttymän siitä, että haluaisi muistuttaa täydellisesti Michelangelon kuuluisaa Daavid-patsasta kiharoineen kaikkineen ja pian kehonmuokkausprojekti lähtee niin sanotusti lapasesta. Pakkomiellehän siitä syntyy ja mikään ei tunnu riittävän. Kaikki keinot otetaan käyttöön ja seuraukset ovat armottomat.

"Jaksaa jaksaa!!" Mikko Virtanen ja Jarmo Perälä / (c) Päivi Karjalainen

 Frenckell-näyttämöllä oli hikinen meininki niin lavalla kuin katsomossakin. Helle oli tehnyt tehtävänsä ja moni yritti helpottaa oloaan käsiohjelmaa viilentävänä viuhkana heilutellen. Minua ei kuumuus haitannut, tunsin olevani vahvasti läsnä tässä kujanjuoksussa ja samalla salaa tirkistelemässä uhoa ja testosteronia pursuavia salitreenejä ja muuta pumppausta. Ihaillen ja suurta ylpeyttäkin tuntien seurasin silmä tarkkana Mikko Virtasen mieletöntä vimmaa, jolla hän roolinsa veti. Wohooo! Välillä tuntui, että itselläkin kohta revähtää joku lihas tässä ihan pelkästä myötätunnosta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Joku totesi väliajalle mentäessä, että hikihän tässä tulee pelkästään katsellessa. Aikamoista rääkkiähän se oli kieltämättä.

 Osa näytelmästä meni täysin ohi hilseen, eli en ollut ihan kartalla jokaisessa käänteessä. Jotenkin se ei tuntunut minua suuremmin haittaavan edes!? Osa teemoista on auennut vasta näin jälkikäteen asiantuntevampia viimevuotisia arvioita (?) ja etenkin käsiohjelmaa lukiessani. Pidin kovasti tietynlaisesta symboliikasta (alttarimainen treenipenkki, jonka sylissä väsynyt Juska makaa) ja viittauksista nykyteknologiaan. Kyllähän siinä pieni ihminen vähemmästäkin ahdistuu, kun jatkuvasti pitäisi olla päivittämässä onnea ja autuutta Twitteriin ja naamakirjaan, ja olla siinä vielä muita parempi ja etenkin näyttää paremmalta kuin muut. Tulipa siinä mietittyä omaakin nettikäyttäytymistään... Ja se Mikon tuskainen katse.

 Myönnettävä on; olin niin Virtasen flown imussa, että muiden roolisuoritusten seuraaminen jäi hiukan vähemmälle huomiolle. Sangen positiivisena mieleeni jäivät etenkin Seppo Merviä sekä Jarmo Perälä. Myönnettävä on myös se, että enpä juuri ole aiemmin nähnyt vastaavaa määrää alastomuutta näyttämöllä. Ihan ensalkuun se hiukan hämmensi (en minäkään ole teatterin saralla vielä ihan kaikkea näköjään nähnyt), mutta tarinan edetessä ei enää. Näinhän tämä kuuluukin nähdä.

 Esityksen jälkeen olin hetken kuin pölkyllä päähän lyöty enkä osannut sanoa juuta enkä jaata, vain sen että "olipahan se...!" ja "Tosi kova!" Jussi Parviainenkin oli katsomassa, mielenkiintoista. Rockyn tunnari soi päässä.

 Iso kiitos ja kumarrus Kokkolan kaupunginteatterille. Tämä oli kokemus ja ihan "must" juttu. Ilokseni voin ilmoittaa, että Jumalan rakastaja 2013 on nähtävillä ensi viikolla Helsingin Juhlaviikoilla Korjaamon Vaunusalissa (pe 15.8. klo 18 ja la 16.8. klo 19), ja linkataanpa tähän blogikin, jossa Mikko Virtanen kertoo valmistautumisestaan Juska Paarman rooliin. Blogiin pääset tästä linkistä.

 Vaikken ihan kärryillä aina pysynytkään, napsahtaa Jumalan rakastaja 2013:lle neljä tähteä. ****

torstai 25. huhtikuuta 2013

Juska Paarma Project

Mielenkiintoinen uusi blogi muillekin seurattavaksi ... Kokkolan Kaupunginteatterin näyttelijä Mikko Virtanen (joka löytyy täältä haastatelluistakin) valmistautuu Juska Paarman rooliin Jussi Parviaisen näytelmässä "Jumalan Rakastaja". Mikko on aloittanut blogin homman tiimoilta, ja kertoo siellä sekä henkisestä että fyysisestä valmistautumisesta rooliinsa. Muistan hämärästi kohun Jumalan Rakastaja-näytelmän tiimoilta ja Jussi Parviaisen uhon etenkin, joten luvassa on yksi syksyn teatteritapauksista varmasti. Ensi-ilta Kokkolassa on 14.9.

 Mikon blogi on nimeltään Juska Paarma Project.

kuva Teatterikärpänen

torstai 31. tammikuuta 2013

Haastattelussa Mikko Virtanen


Mikko Virtasen tapasin syyskuun puolivälissä Hämeenlinnan Verkatehtaan kahvilassa.

 Hampurissa Saksassa 1983 syntynyt Mikko on horoskooppimerkiltään vaaka. Kotikaupunkinaan hän pitää kuitenkin Hämeenlinnaa, jossa hän asui yli 16 vuotta. Tällä hetkellä hän asuu Kokkolassa.

 Mitä harrastat? ”Mä harrastan lenkkeilyä ja käyn punttisalilla, ja nyt mä aloitin Kokkolassa uuden harrastuksen eli nyrkkeilyn. Kolme kertaa toistaiseksi olen käynyt sitä yrittämässä, vielä ei oo nenä kasassa! Viikko sitten olin ekaa kertaa kehässä ja sparraamassa, pari kertaa mua lyötiin kyllä nenäänkin. Sit mä harrastan myös penkkiurheilua, harmittaa että Kokkolassa ei oo SM-liigajoukkuetta kun ei nää Kerhon matseja muuta kuin telkasta.”

 Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mitähän mä nyt sanoisin, mä oon niin tasapaksua kauraa. Mä oon urheiluhieroja toiselta koulutukseltani, eli mä oon kyllä hyvä hieromaan! Ehkä sellaiset jotkut fyysiset jutut on silleen erityistaitoja, olen fyysisesti aika tarkka. Sit mä sanoisin vielä että miekkailu ja jääkiekko, ne mä osaan.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin olla mielettömän hyvä akrobatiassa! Kouluaikoina sitä tuli tehtyä paljon omallakin ajalla, mutta nyt se on vähän jäänyt. Sitä voisi verestää, se olisi mahtavaa. Voisi tehdä takaperinvoltteja silloin kun huvittaa!” Mikko intoilee.

 Onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”Kyllä, pikkuveljeni Markus on näyttelijä myös. Päästiin peräkkäisinä vuosina Teakiin. Hän on mukana mm. siinä Pahuus-näytelmässä. On se kyllä hienoa kun velipoika näyttelee Kansiksessa! Vanhemmat sitten harrastaa teatteria, kuuluvat tuohon Eräs-teatteriin (toim.huom. hämeenlinnalainen harrastajateatteri), mutta he ovat aloittaneet vasta meidän poikien jälkeen. Ja toki vaimoni Essi Hellén on näyttelijä myös.”

 Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”En osaa. Mä sain Nikkilän Jussilta keväällä ilmaiseksi kitaran sillä ehdolla, että mä opettelen soittamaan sitä. En oo vielä opetellut, toistaiseksi osaan kolme sointua vasta. Sillähän voisi jo punkkia ruveta soittamaan! Jussi, jos luet tämän niin anteeksi! Mä nyrkkeilen nyt niin paljon, etten oo ehtinyt perehtyä siihen kitaraan...”

Mikko Virtanen / kuva Teatterikärpänen

 Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Kesällä 2012 valmistuin Teakista teatteritaiteen maisteriksi. Ennen Teakia opiskelin kaksi vuotta Kokkolassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi ammattikorkeassa. Alan opinnot on siinä, mutta olen siis tosiaan opiskellut myös hierojaksi. Teakiin mä pääsin viidennellä yrittämällä. Nätyyn mä yritin kerran, 2006 muistaakseni ja jäin siihen ensimmäiseen vaiheeseen. Tuntui siltä, ettei oo uralle oikeestaan mitään muuta vaihtoehtoa ja siksi jaksoin yrittää uudelleen. Siitä lähtien kun aloitti näyttelemisen, en ole halunnut mitään muuta. Vaikka se tuntuukin vähän romantisoidulta sanoa näin, niin oikeesti se on totta!”

 Milloin kiinnostuit teatterista ? ”Tää on aika moniosainen tarina... Ihan eka sellainen muisto, joka on tehnyt muhun lähtemättömän vaikutuksen on se, kun olimme katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa Robin Hoodia. Taisi Seppo Pääkkönen olla Robin sillon. Se oli joskus 90-luvun alkupuolella, olin silloin jotain 8-9-vuotias. Oltiin katsomassa sitä parvella ja siinä tuli se jousiammuntakohtaus, Seppo menee yleisön taakse ja ampuu sieltä nuolen aivan keskelle taulua. Se oli niiiiiin iso juttu pienelle pojalle, se sai mut ihastumaan teatteriin. Täällä on tullut sitten katsottua kaikki Hämeenlinnan teatterin jutut, etenkin silloin kun oli Risto Korhoset ja Ilari Johanssonit. Paljon kierrettiin myös muualla, äitini on äidinkielenopettaja, se järjestää vieläkin koulun kautta reissuja koululaisryhmille ja mä olin aikoinaan paljonkin niissä reissuissa mukana”, Mikko muistelee.

 ”Vaikka yläasteella pelasin lätkää ja olin sitä mieltä että ”teatteri on homojen hommaa”, niin kuitenkin olin mukana näytelmäkerhoissa ja kaikissa esityksissä silloin. Sit joskus ´99 hengattiin Suonpään Saulin ja Markuksen kanssa tuolla Miniteatterilla ja Myllyniemen Marja tuli sanomaan, että nyt tarvittaisiin mun ikäistä poikaa mukaan yhteen juttuun. Sauli kyl sanoo et sille sanottiin ja se tuli sanoon mulle. Terveisiä Saulille! Tästä on kaikilla varmaan eri muistikuvat et kuka kertoi kellekin, mutta oli totuus mikä tahansa niin mä menin sitten mukaan siihen Ronja Ryövärintyttäreen, joka tehtiin Aulangolla kesällä 2000. Kun menin silloin ekaa kertaa lavalle, niin tiesin heti mitä haluan tehdä! Mä pelasin 11v lätkää ja halusin aina olla jääkiekkoilija, mut sit kun mä tajusin, ettei mulla oo ehkä lahjoja ihan niin mittavaan uraan kuin ikätovereillani Mikko Koivulla ja Tuomo Ruudulla, niin aattelin ettei nyt sitten lätkää ja näytteleminen oli kuitenkin kivempaa. En mä siinä mitään uraa tai rahaa aatellut, se vaan oli kivempaa. Mut ei sillä kyllä rahaa saa, näyttelemisellä nimittäin..”

 Miksi olet näyttelijä tällä hetkellä? ”Toi on kyllä sellainen kysymys, johon tuntuu ihan mahdottomalta antaa yksiselitteistä vastausta. A) mä oon narsisti ja nautin huomiosta, kaikki näyttelijät on vähän ainakin jollain tasolla. B) ?? en mä tähän muuta keksi. Tähänks tää mun vastaus nyt jäi? ”Ei oo yksiselitteistä vastausta. Olen narsisti.” Ei sentään. Yksi mun kurssikaverini kirjoitti lopputyöhönsä, että näyttämöllä oltu aika on varastettua aikaa. Se ei kuulu hänelle itselleen, vaan se kuuluu jotenkin sille roolihenkilölle. Mä oon tietyllä tavalla samaa mieltä, että siinä on joku viehätys. Se varastettu aika on jotenkin yhteistä aikaa eikä koske pelkästään näyttämöä vaan myös yleisöä. Se on sellainen yhteinen, kollektiivinen kokemus. Se tapahtuu just siinä ja sillä hetkellä ja just niille ihmisille. Siinä on jotain taianomaista. Mä rakastan sitä, että mä voin paneutua johonkin rooliin ja ottaa selvää asioista, joista ei itse tiedä ja jotka ei oo itselle arkipäivää. Niin kuin nyt tossa Teatteri Jurkan Rikoksessa, jossa olin islaminuskoon kääntynyt nuori kundi, joka oli hyvinkin ääri-islamilainen ja oli jäänyt kiinni siitä, että oli yrittänyt räjäyttää Tukholman metron. Oli kivaa ottaa selvää islaminuskosta ja mitä kaikkee siihen kuuluu. Hirveen yleissivistävää! Ja sit yks ehdottomasti suurimmista syistä miksi näyttelen on se, että se on niin lähellä joukkueurheilua. Ite kun oon entinen jääkiekkoilija ja jalkapalloilija, niin ne on kyllä todella samankaltaisia. Mä kirjoitin mun kandidaatin opinnäyteen Teakiin nimellä ”Teatterikaukalo”. Mä rakastan sitä, että X määrä ihmisiä viettää kaksi kuukautta jossain pienessä kopissa ja sitten tehdään jotain sellaista, joka saa ihmiset paikalle. Ne haluaa tulla katsomaan sitä mitä me ollaan tehty. Ensinnäkin se meidän tekijätiimi hitsautuu yhteen joukkueeksi ja sit ihmiset tulee katsomaan ja me luodaan yhdessä sellainen hetki, joka ei oo kenenkään aikaa, vaan se on just siinä! Se on niin äärimmäisen hienoa. Teakin ekan kurssin jälkeen tämän oivaltaminen helpotti mua, se oli tosi rankkaa aikaa kun paljon tehdään itsensä kanssa hommia. Kun tajusi sen, että siellä ollaan porukalla ja yhdessä, niin se helpotti ihan hirveesti sitä opiskelua. Mullekin se valkeni vasta silloin, se ei ollut mitenkään itsestäänselvää sinne mennessä.”

 Jos et olisi näyttelijä, niin millä alalla mahdollisesti olisit ja oletko tehnyt muita töitä aiemmin? ”Mä olisin varmaankin urheiluhieroja, luulen että olisin jossain urheiluseurassa töissä. Silloin kouluaikoina mä olin Tampere Unitedin futisjoukkueessa ja kun muutin Kokkolaan, niin olin Hermeksessä Mestis-porukan hierojana. Muita töitä? Kaupan kassalla mä oon ollut ja sit mä oon ollut puhelinmyynnissä. Pari kesää oon ollut sellaisessa metallifirmassa töissä ja Kaurialan lukiossa mä olin vahtimestarin apulaisena. Oon mä ollut jotain kerhoja vetämässä ja opettanut ala-asteikäisille ilmaisutaitoa, mut ne liippaa niin läheltä tätä alaa että niitä ei lasketa... Sählykerhoa vedin seurakunnalla joskus täällä Hämeenlinnassa. Olin yhdessä päihdekuntoutuspaikassa myös hierojana ja välillä käytiin siellä pelaamassa futista yhdessä ja sellaista.”


 Onko sinulla omia esikuvia? ”Suurin ja kaunein ja joka ei tee koskaan virheitä näyttelijäntyössään on Daniel Day-Lewis, mä en käsitä miten kukaan voi olla niin kova! Onhan mulla sit näitä muitakin eli nuorempi DeNiro, ulkomaisista nykynäyttelijöistä oli Heath Ledger, sit Christian Bale on ehkä sellainen ja Ryan Gosling, joka tekee ihan mielettömän hienoja rooleja vaikka on sellainen kaunis poika. Jaa Suomessa? No mä arvostan monia kyllä tosi paljon, mutta esim. Jani Volanen on äärimmäisen kova. Tommi Eronen. Kari Heiskanen, hän tosin näyttelee nykyään niin vähän.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi parhaat roolityösi? ”Olen näytellyt Hämeenlinnan kesäteatterissa, Ryhmäteatterissa, Teatteri Jurkassa, Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa ja Kokkolan kaupunginteatterissa. Mulla oli onni tehdä kahden hienon ohjaajan kanssa peräkkäin töitä. Ensin Hokkasen Sakarin kanssa tehtiin kouluun Expendables-niminen esitys, se oli ihan mieletön ja yks haastavimmista rooleista mitä oon tehnyt. Se onnistui tosi hyvin. Mä olin periaatteessa omana itsenäni siinä ja pidin 1h 15min esitelmää Rambosta ja siihen liittyvistä jutuista ja esitin Rambo III:n nukketeatterina ja kaikkee. Sit siihen kuului sellainen bodausosio, jossa oli mun kurssikaveri bodaamassa. Heti sitten tän perään tehtiin Maijalan Laurin kanssa Vanhaan Jukoon sellainen esitys kuin ”Muoviukkeli – eli veteraani Johanneksen ilmestys”, se oli kans eri tavalla hieno. Vaikeeta laittaa roolejaan silleen järjestykseen, mutta siinä oli kaks sellaista, joissa oon mielestäni onnistunut parhaiten. Mulla oli kyllä äärimmäisen hieno tilanne kun sain tehdä peräkkäin kaksi aivan timanttista esitystä. Toivottavasti sellaisia putkia tulee vielä lisää!” Mikko hehkuttaa.

 Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Joo ehdottomasti Viettelysten vaunun Stanley ja mahtavaa on se, että mä saan kohta tehdä sen tuonne Kokkolaan. Terveisiä vaan Saulille, joka haluaisi myös tehdä saman roolin! Woyzek on toinen, jonka haluaisin tehdä.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”No kyllä mä Day-Lewisin kanssa haluaisin tehdä, tosin mä varmaan jäätyisin. Mutta sellainen oikea haave, jonka haluaisin toteuttaa on se, että kyllä mä velipojan kanssa haluaisin päästä näyttelemään. Se on sellainen haave, mikä varmaan joskus toteutuukin. Pari kertaa on jo käynyt niin, että meitä on pyydetty samaan juttuun, mutta sitten ei oo aikataulut natsannu ja se aina vähän harmittaa. Mä haaveilen siitä, että me voitais tehdä se Orvot-niminen näytelmä.”

 Olet mukana myös elokuvassa Miss Farkku – Suomi, miten siihen päädyit? ”Ihan koekuvausten kautta, eli tuotantoyhtiöstä soitettiin mulle ja kävin siellä kuvauksissa ja sit pari viikkoa sen jälkeen tuli soitto. Ohjaaja oli kovasti tykännyt minusta. Me tehtiin sen saman ohjaajan kanssa lisää yhteistyötä, viime keväänä kuvattiin YLE:lle sellainen kuusiosainen tv-sarja kuin ”Elämää suurempaa”. Mulla on siinä ihan kunnon rooli.”

 Mikä on parasta ammatissasi? ”Tupakka, viina ja villit naiset. Ei vaan, mä en polta. Ja mä oon naimisissa. Terveisiä vaimolle! Miks mä muuten lähetän terveisiä kaikille koko ajan? Hahahhahh! Ei! Taas on hirveen vaikeeta sanoa vain yhtä asiaa. Mä rakastan harjoitusprosesseja ja sitä, että siellä on tosiaan se X määrä tyyppejä, jotka yhdessä luo jotain ainutkertaista. Ihmiset tulee katsomaan ja mikä parasta, tykkäävätkin siitä vielä! Toivottavasti tykkäävät! Jotenkin sillai kokonaisvaltaisesti se koko prosessi on parasta. Se on myös tosi palkitsevaa, kun pyydetään tekeen jotain vaikeeta roolia ja harkoissa löytää jonkun fyysisen jutun millä se hahmo alkaa aukeemaan ja löytymään, se on hieno tunne.”

 Entä miinuksia? ”No työajat! Toki plussaa on se, että kun tekee ensin pirullisilla työajoilla 10kk niin sitten 2kk on ihan puhdasta lomaa. Ellei sitten mene kesäteatteriin, mutta se on sitten ihan oma valinta. Kiinnityksellä olevat näyttelijät voi olla menemättä kesäteatteriin, kun on kuitenkin palkallinen loma. Sit tietynlainen paine prosessin aikana on miinusta, jollain tavalla on oltava koko ajan läsnä. Pitää myös hyväksyä se, että ollaan julkisessa ammatissa, me ollaan niin erilaisessa asemassa suhteessa muihin ammatteihin. Me ollaan ns. vapaata riistaa ja näyttelijät on usein se, mihin kohdistuu se iva tai pilkka tai kritiikki, jos juttu ei vaikka onnistu. Aika usein näyttelijät kantaa siitä tietyllä tavalla sen vastuun, koska ne on siellä framilla. Toki myös ohjaaja, mutta ei samalla tavalla.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Uuden löytäminen ja sellainen yhteisen asian äärellä oleminen. Kun saadaan se teksti käteen ja on eka lukuharjoitus ja ohjaaja puhuu siitä, että miten se haluaa sen tehdä  ja me kaikki ollaan siinä sen uuden ja ihmeellisen äärellä ja kaikki on auki. Se on mielettömän hieno tilanne kyllä. Sit se, kun vaikka löytää siihen hahmoonsa jonkun fyysisen eleen, joka auttaa tuomaan siihen jotain lisää. Ja oman itsensä haastaminen näyttelijäntyössä. Päättää, että mä en tee sitä nyt silleen miten oon aina ennen tehnyt. Ne inspiroi!”

 Podetko esiintymisjännitystä? ”Poden ihan v#*&%n paljon! Anteeksi kiroilu! Mua jännittää, kyllä. Kurssikaverit on mulle nauraneetkin, että miten tuo on mahdollista jännittää noin paljon. Varsinkin siis hetkeä ennen lavalle menoa se on ihan hirvittävän kovaa. Mahassa velloo, pulssi on 200 ja koko ajan pientä liikettä pitää olla. Varmaan koko esityksen vedän läpi pienessä liikkeessä, koko ajan on kato pidettävä kone käynnissä tai se ei lähe enää uudestaan käyntiin, heh! Mä en usko että se jännitys hirveesti näkyy ulospäin, paitsi että mä puhun siitä aina ja koko ajan. En oo kalpea enkä hikoile enkä juokse vessassa, mut sen tuntee sillai muuten. ”

 Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita suoritat ennen esitystä? ”Se aina vaihtelee vähän esityksen mukaan, mulle tulee aina siinä prosessissa joku juttu mukaan. Kyllä mä vedän aina aika sellaiset tiiviit alkulämmöt, jotta hikoilen oikeesti ennen kuin mä menen sinne lavalle. Joskus mä juoksen lenkkiä, joskus punnerran tai teen vatsoja. Sit mä kuuntelen musaa korvanapeilla tai jos työryhmä sallii niin sitten ihan niistä teatterin laitteista. Aika sellaista raskasta, menevää musaa, heavya tai punk-osastoo. Se virittää mut oikeeseen tunnelmaan. Mä kuuntelen sitä myös nukkumaan mennessä, Volbeatia napit korvissa...”

Tuli kiire junalle...

Kerro joku hauska kommellus! ”Mulle on tosi vähän sattunut mitään kun ei tuu heti mieleen... Onko tosiaan niin että oon säästynyt? No Poikain huveissa Hämeenlinnan kesäteatterissa sattui yks...Mulla on hirvittävä ampiaiskammo, kun oon muksuna astunut ampiaispesään , ja siellä Kaupunginpuistossa me laulettiin jotain biisiä ja ampiainen lentää mun suuhun kun mä laulan. Ei siinä sit kuitenkaan käynyt mitään. Voi helvetti, täähän oli muuten ihan sairaan tylsä tarina, kun ei siinä käynyt mitään!! Se vaan lensi pois! Mä oon saanut näköjään elää tylsähkön näyttelijänuran, toki siellä on naurattanut ja muuta, mutta ei mitään sellaista legendaarista.”

 Kerro joku hyvä muisto! ”Se kun ampiainen lensi suuhun eikä sattunut mitään...Ei vaan! Teatterissa se varmaan liittyy siihen Muoviukkelin ensi-iltaan Vanhassa Jukossa. Se oli ihan äärimmäisen haastava rooli ja koko esitys ja miten se ensi-iltayleisö reagoi – tömisteli jaloillaan ja huutaa ja hurraa. Se oli siis mun taiteellinen lopputyöni ja sitä oli katsomassa Ville Virtanen, joka oli mun lopputyöni tarkastaja. Mä en oo koskaan puhunut sen kanssa muuta kuin puhelimessa eikä olla koskaan tavattu tällai kasvotusten. Se joutui lähtemään heti sen esityksen jälkeen, mutta puoli tuntia siitä se lähetti mulle sellaisen ylistävän viestin esityksestä ja mun duunista. Se oli kyllä sellainen hetki joka todella herkisti, kun Ville Virtanen on yks sellainen tyyppi, joka on mun mielestä Suomessa näyttelijöiden Top 3:ssa. Sit kun sellaiselta isolta esikuvalta tulee tuollaista palautetta, niin se on kyllä tosi siistiä.”
 ”Toinen muisto, joka liittyy teatteriin, mutta ei omaan esitykseen, on kun veljeni Markus oli Jyväskylän Kaupunginteatterissa viime vuonna ja niillä oli ensi-ilta ”33 variaatiota”-nimisestä esityksestä ja olin katsomassa sitä. Se oli ihan mielettömän hieno ja kun se esitys päättyi, niin ihmiset nousivat seisomaan ja taputtamaan, ja kun katsoin broidia miten se reagoi siihen, niin kyllä siinä aika varauksettoman ylpeä sai olla.”

 Kerro vähän tulevista rooleistasi! ”Kokkolassa on tulossa ”Suomi uuteen nousuun”-niminen musiikkiteatteriesitys, siihen tulee Joonas Saartamo näyttelemään pääosan ja Olavi Uusivirta tekee musiikin. Sit sen jälkeen tulee Peter Pan, olen siinä Kapteeni Koukku. Nää on nyt seuraavat projektit mulla.”

 Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? ”No ainakin käsikirjoittaa, jotain on pöytälaatikkoon jo rustattukin. Miksei ohjatakin, muttei vielä. Se aika ei oo ainakaan kymmeneen vuoteen. Käsikirjoitus tulee sitten kun me saadaan se Hokkasen kanssa tehtyä, eli vinkkinä vaan. Terveisiä siis Sakarille!”

 Onko sinulla mottoa? ”Asa sanoo hienosti yhdessä kappaleessa, että ”kirjoita isol seinään, tääl on oltu”. Sen mä kirjoitin Markuksellekin Teakin nelosvaiheen jälkeen. Se on sellainen kuvainnollinen, ”leave your mark”. Eikä mark tarkoita ketään henkilöö tässä siis, heh!”

 Mistä haaveilet ja missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua? ”Mä haaveilen lapsista ja koirasta ja vakaasta elämästä ja Jussi-patsaasta ja Kansallisteatterista ja siitä, ettei tarttis olla hirveen pitkää aikaa työttömänä. Aika tämmöisiä perusjuttuja... Kymmenen vuoden päästä? En osaa itteeni mihinkään tiettyyn paikkaan laittaa, mutta mä nään itteni kahden lapsen ja ehkä kahden koiran isänä (en oo niiden koirien biologinen isä kuitenkaan) ja näyttelijänä, joka on saavuttanut sellaisen pisteen, jossa ei oo silleen pulaa töistä, et on kentällä sillai tunnettu että ihmiset haluaa tehdä mun kanssa töitä. Koirista ollaan jo puhuttu vaimon kanssa, isoja koiria niiden pitää olla!”

 Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi? ”No mä olen tuossa ”Suomi uuteen nousuun”-näytelmässä todennäköisesti alasti, mut jos mä en oo niin Joonas ja vaimoni Essi ovat alasti. Että kannattaa tulla katsomaan.”

 Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Teräsmies! Siksi, kun se on ainoo supersankari, jonka alter ego on tavallinen. Kaikkien muiden sankareiden se supersankari on alter ego, mut Teräsmies on oikeasti Teräsmies. Se esittää olevansa Clark Kent. Siksi!”

 Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyl mä varmaan seksiä harrastaisin, olisi kiva tietää miltä se tuntuu kun se ei oo kuitenkaan ihan sama. Sit mä testaisin varmaan, et miten ihmiset reagois johonkin ja että onks se tosiaan niin, et jos nainen vähänkin antaa ymmärtää niin miehet on heti valmista kauraa.”

 Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Mä ottaisin Essin ja paljon salt & vinegar – sipsejä. Eihän sitä ihminen muuta tarvii! Toki kaljaa voisin ottaa myös. En ottaisi pleikkaria, me pelattaisi ihan muita pelejä. Seurapelejä pelattas ja juotas kaljaa, joo!”

 Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella, minne menisit? ”Mä menisin varmaankin kattoon näitä 70-luvulla pelattuja ”Summit series”- matseja, missä Punakone pelasi näitä NHL-joukkueita vastaan. Haluaisin nähdä, miten Punakone jyllää!”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

 Mistä sanasta pidät eniten? - Huupi
 Mistä sanasta pidät vähiten? - Ripulipaska
 Mikä sytyttää sinut? - Kielisuudelma
 Mikä sammuttaa intohimosi? - Pieru
 Suosikkikirosanasi? - Saatananperkele
 Mitä ääntä rakastat? - Hiljaisuutta hetkeä ennen kuin yleisö alkaa lopussa taputtamaan
 Mitä ääntä inhoat? - Kun ohjaaja sanoo puoli tuntia ennen harkkojen loppua, että otetaan vielä kerran alusta
 Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hävittäjälentäjä
 Missä ammatissa et haluaisi olla? - Baarissa portsarina
 Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - No sehän meni mukavasti! Saanko esitellä, tässä on Daniel Day-Lewis!