Lokki / Kansallisteatteri

Lokki / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 18.9. 2019, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov
Suomennos Jalo Kalima
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa : Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Miro Lopperi, Aksa Korttila ja Jussi Lehtonen 

 Yhdistelmässä Anton Tšehov ja Kansallisteatteri on minulle jotain ylitsepääsemätöntä lumoa. Vanja-eno muutaman vuoden takaa vei lähes jalat alta, Kolme sisarta sai janoamaan lisää (ja pyörii ohjelmistossa edelleen) ja nyt Lokki nostatti palan kurkkuun, vei yöunet ja päässä soi "mun on tarinani satu rakkauden", joka tosin kuultiin upeasti espanjaksi Mašan (aina järjettömän kova Emmi Parviainen) tulkitsemana.

 Jälleen tuli sellainen olo, että tämä TÄYTYY nähdä uudestaan! Niin paljon hienoja hetkiä, kauniita näyttämökuvia ja loistavaa näyttelijäntyötä - ja osa meni ohi ihan vaan puhtaasti ihmetellessä sitä, että kyllä teatteri on mahtava keksintö! Ja klassikot. Aina niistä löytää uutta, vaikkei Lokki minulle kovin tuttu teos vielä olekaan. Nyt pintaan nousi ajatuksia siitä, miten paljon rakkautta on ilmassa, mutta tunteet eivät kohtaa. Surullista. Toteutumattomia ja toteutuneita unelmia, jotka eivät onnea sitten tuoneetkaan. Yksi halusi kirjailijaksi, toinen näyttelijäksi - ja kuinkas sitten kävikään.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma 

 Eihän tästä osaa edes kunnolla kirjoittaa! Mielessäni pyörii Irina Arkadinan (häikäisevä Maria Kuusiluoma) kimaltelevat vaatteet, ryhdikkyys ja tapa, jolla hän suvereenisti ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun. Elämäniloa pirskahteleva Nina (iiiihana Aksa Korttila) ensin viattoman valkoisissaan, sitten huumaavan punaisessa mekossa ja lopulta kaikki värit elämästään kadottaneena mustassa asussa, silti silmät suurina ja toiveikkaina. Moskovaan ei haikailla, Moskovaan mennään! Ylöspäin kurottelevat tikapuut ja niissä kiipeilevät ja epätoivoisinakin roikuskelevat ihmiset. Tapa, jolla pidetään tai yritetään tyylikkäästi pidellä savuketta. Kosketukset, katseet. Toisiinsa musiikin soidessa vain varjona kietoutuvat parit. Liike. Pysähtyminen. Värit kaikkialla eikä missään. Hiljaa lepattavat liekit. Rakkauden huumasta ja milloin mistäkin juopuminen. Horjahtelu. Takertuminen. Vinot tuolit, putoava esirippu, rivit 11 ja 12 medaljongissa. Nina Hagenin ääni ja valossa kylpevä sade, joka ei kastele. Sorin (Vesa Vierikko) torkahtelemassa tuolissaan ja yleisön tyytyväinen hyrinä, mies kyllä tietää mistä naruista vedellä. Šamrajev (Taisto Reimaluoto) kohkaamassa ikivanhasta teatterimuistostaan ja hevosista, Polina (Pirjo Määttä) korottamassa ääntään. Trigorin (Jussi Lehtonen) vääntelemässä Ninaa asentoihin kuin mallinukkea. Treplev (Miro Lopperi) pianon ääressä, ja musiikki jatkuu ja jatkuu vaikka kukaan ei enää soitakaan... Ikään kuin muistot toisesta ihmisestäkin jäävät soimaan pitkäksi aikaa jonnekin ja saavat ilman väreilemään.

Miro Lopperi ja Maria Kuusiluoma 

 Ensimmäistä kertaa Lokki-historiassani olin jotenkin kärryillä siitä, kuka kukin on ja kuka on rakastunut kehenkin. Edelleen jäin matkasta siinä, mitä miehiä ovat Dorn (Esa-Matti Long) ja Medvenko (Mika Piispa)... Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jyvälle.

Yllättävä laukaus. Äkkinäinen pimeys. Pitkä hiljaisuus.

Aplodit, joille ei näy loppua.

Aksa Korttila 

 Minun on nähtävä tämä Lokki uudestaan, ihan niin kuin kävi parille aiemmallekin Tšehov-tulkinnalle tässä talossa. Katsottava ja kuunneltava vielä tarkemmin, aistittava vielä herkemmin. Rakastuin aika moneen eri hahmoon ja tapaan olla näyttämöllä auki ja läsnä, ja kokonaisuuteen.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen

Haastattelussa Aksa Korttila

Aksa Korttilan tapasin Steam Coffee -kahvilassa Helsingissä maaliskuun lopussa 2019.

Vuonna 1990 syntynyt Aksa on horoskoopiltaan vaaka. ”Oon kotoisin Turusta. Ala-ja yläasteen oon käynyt Turussa ja sen jälkeen muutin Helsinkiin, lukion kävin Kallion lukiossa. En ole asunut muualla kuin Turussa ja Helsingissä, paitsi että olin vaihto-oppilaana Meksikossa.”

Mitä harrastat? ”Mä vesijuoksen. Luen myös paljon, ammattini vuoksi ja muutenkin. Hankin koiranpennun tässä hiljattain ja sen kanssa tulee touhuttua kaikenlaista. Mä myös matkustan aina kuin suinkin voin. Kesälomahaaveissani on tällä hetkellä telttailuretki Ugandassa tai safarille Keniaan.”

Ohoh, ei mitään ihan perinteistä lomailua näköjään! Millaisia reissuja olet aiemmin tehnyt? ”Aika paljon mä oon matkustellut yksin. Viime kesänä mä olin kuvauksissa Chilessä (Invisible Heroes) ja koska Peru on siinä vieressä, mä päätin että nyt toteutan pitkäaikaisen haaveeni ja kävin Machu Picchulla”, Aksa kertoo ja kertoilee hiukan lisääkin kokemuksistaan siellä.

Aksa ja Machu Picchu

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Oon soittanut viulua. Aloitin soittamaan 7-vuotiaana ja lopetin lukion tokalla, olin ihan hyväkin siinä. Lopettamisen jälkeen soittotaito katoaa kyllä aika nopeasti, se on huomattu...”

Mikä on ns. salainen paheesi? ”Ei mulla taida olla mitään salaisia paheita, kaikki tietää ne! Taidan olla liian avoin. No, voin tunnustaa sen, että oon katsellut telkasta australialaista sarjaa ”Yummy Mummies” ja se on kyllä aivan hirveää katsottavaa! Kunnon aivojennollausohjelma! Oon katsellut sitä kauhistellen ja ihmetellen naisten elämäntyyliä. Ja silti haluan nähdä koko ajan lisää. Ja kun haluan koko ajan lisää, tiedostan siten olevani itsekin osa ongelmaa ja se ällöttää mua.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Mulla on aika pieni perhe. Vanhempani ovat eronneet ja kumpikin on omalla tahollaan naimisissa, mulla on hyvät ja läheiset välit molempiin vanhempiini. Molempien kanssa on ihan omat yhteiset jutut. Äitini on hyvin visuaalinen ihminen, hän rakastaa vaatteita. Shoppailemme ja luemme lehtiä yhdessä. Isän kanssa matkustamme todella paljon kahdestaan, menemme johonkin historialliseen kohteeseen, koska olemme molemmat historiafriikkejä. TeaKin lisäksi vaihtoehtoni oli historia. Hain Turun Yliopistoon lukemaan historiaa ja pääsinkin, mutta päätin sittenkin mennä kansanopistoon enkä aloittanut historiaopintojani lainkaan. Rakastin pienenä elokuvaa ”Muumion paluu”, musta piti tulla egyptologi. Historia on erityisen lähellä sydäntäni, voin matkustaa todella pitkälle ihan vain nähdäkseni jonkun pienen murikan tai ollakseni jossain tietyssä paikassa edes hetken. Kirjat on sydäntäni lähellä. Ja ystävät!” Aksa hehkuttaa.

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Oon ollut sitä mieltä, että pitäisi olla määrittelemättä itseään, mutta kyllä mä sen voin sanoa, että oon hyvin ahkera. Mä en hirveästi ongelmoi – harjoitustilanteessa tulee eteen toki haastavia tilanteita, mutta oon yrittänyt pitää ne itselläni ja aisoissa. Sitäkin on pitänyt opetella, koska aiemmin oon ollut sellainen, että kaiken pitäisi onnistua heti tai pitäisi olla tosi hyvä heti. Mä pystyn aika hyvin antamaan tilaa muille, se on ehkä mun vahvuuteni myös. Ja se, etten juuri säästele energiassa, vaikka olisi kuinka mones harjoitus. Pyrin siihen, että tehdään täysillä ja että mun kanssani olisi kiva tehdä töitä.”

Onko sinulla jotain erikoistaitoja? ”Mä teen aika hyvää gluteenitonta vegaanista suklaakakkua! Se tehdään mustapavuista ja taateleista, ja sen on mun bravuurini. Ja erilaiset hummukset myös.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata soittaa pianoa. Sitä taitoa mä kadehdin. Haluaisin olla myös sellainen laulaja, että voisi tuosta noin vaan luritella ja olla karaokekuningas. Karaokessa mun bravuurini muuten on Lea Lavenin ”Ei oo, ei tuu”. Eikö olekin hyvä biisi! On kyllä paljon sellaisia taitoja, joita haluaisin osata. Sehän on hyväkin juttu, niitä kohti voi mennä hiljalleen.”

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työjuttusi? ”Kyllä se on ollut tämä Kansallisteatterin ”Koiramäen Suomen historia”. Ensinnäkin siinä oli roolinäkökulma henkilönä, mikä ei välttämättä ollut maailman iisein. Se jännitti, ja sen huomasi myös harjoitusprosessin aikana. Haaste oli tavallaan siinä, että piti odottaa, että hommaa alkaa tulla ympärille – olla vaan ja katsoa, mihin koko juttu alkaa kehittymään. Tuossa piti myös laulaa ja vaikka oon musiikkiluokkalainen, oon kuitenkin laulanut enimmäkseen kuorossa ja ollut hyvä siinä. Mutta että pitäisi itse liidata jotain biisiä… Se oli mulle ihan itkun paikka. Jännitti kovasti, mutta ihanasti mua tuettiin ja tuntui siltä, että kelpaan”, myhäilee Aksa.

Marja Salo ja Aksa/Koiramäen Suomen historia (c) Tuomo Manninen 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei. Ainut läheltä liippaava on elokuvaohjaaja/käsikirjoittaja Risto Jarva, ja tämänkin sain tietää vasta muutama vuosi sitten. Isän puolelta löytyy lähinnä lääkäreitä ja juristeja, äidin puolelta maatalous/kotitalous/yrittäjä-väkeä.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan teatterista/näyttelemisestä? ”Tää on kyllä niin kliseinen juttu, että… Äitini on ollut aina hyvin kiinnostunut teatterista ja hän vei minut katsomaan Turun Kaupunginteatteriin näytelmää Peter Pan, taisin olla silloin 4-5 -vuotias. Sitä käytiin katsomassa tosi monta kertaa. Mä lumouduin täysin siitä, että on olemassa maailma, josta löytyy merenneitoja ja kaikenlaista jännittävää. Muistan, että mulle tuli hyvin vahva kokemus siitä, että haluan nähdä tämänkaltaista ja myös itse olla lavalla tekemässä. Haluan tuonne maailmaan mukaan. Äiti soitti Turun Nuoreen Teatteriin ja kysyi, voisinko tulla toimintaan mukaan. Alle kouluikäisiä ei siellä ollut, mutta olivat tekemässä Pekka Töpöhäntää ja siihen tarvittiin niin pieni ihminen, että se mahtuisi piiloon roskakoriin. Niin pääsin mukaan 5-vuotiaana ja hurahdin täysin. Olin siellä muutaman vuoden ja lopetin, kun sain Turun Kaupunginteatterista lapsiavustajan hommia ja se alkoi viedä niin paljon aikaa. Kaupunginteatterissa olin avustajana monessa jutussa ja mahtavaa oli se, että mua kohdeltiin yhtenä ”jengistä”. Muualla olin lapsi, siellä olin osa porukkaa ja mun kuulumisiani kyseltiin ja sellaista. Olin osa työryhmää, osa aikuisten maailmaa. Se oli tietyllä tavalla juovuttava asia.”

”Koulussa meillä oli ilmaisutaitoryhmiä, mutta niihin en halunnut mennä mukaan. Mua ahdisti, pelotti ja jännitti. Kaikki tiesi, että tykkään näyttelemisestä ja mulle tuli sellainen olo, että kaikki odottavat mun osaavan jotain. Koulussa en halunnut olla missään tekemisissä teatterin kanssa. Kuulin Kallion ilmaisutaidon lukiosta ja halusin sinne, mutta sielläkään en käynyt kaikkia ilmaisutaidon kursseja, koska joku mua ahdisti. Oli jonkinlainen vaatimus yhteisestä fiiliksestä ja siitä, että kaikkien pitäisi hakea TeaKiin. En tiedä. Mä oon introvertti ihminen ja tuntui siltä, että eihän musta voi tulla näyttelijää, jos en kestä tämmöistä meininkiä. TeaKiin hain kaksi kertaa, ekalla yrittämällä pääsin ihan viimeiseen vaiheeseen asti ja pääsykokeissa tuntui muutenkin siltä, että kyllä tämä on mun juttuni, tänne haluan. Toisella yrittämällä pääsin sitten sisään, vuonna 2011. Valmistuin 2016. Kurssillani oli todella hyvä yhteishenki, mahtava ja kunnianhimoinen porukka.”

(c) Ilkka Saastamoinen

Kuka oli kumminäyttelijänäsi? ”Mulla oli aluksi Elina Knihtilä, mutta hän tuli koululle professoriksi ja ”testamenttasi” mut Tiina Lymille. Vaikka meillä säilyi sama suhde, jotenkin tuntui järkevämmältä tehdä niin.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se liittyi harjoitusprosesseihin ja yhdessätyöskentelemiseen. Haastattelin siihen muutamia ohjaajia – Kristian Smedsiä, Milja Sarkolaa, Antti Hietalaa ja Mikko Roihaa, haastattelin heidän tavoistaan ohjata ja aloittaa prosessi. Sitä oli todella kiinnostavaa tehdä, pidän kirjoittamisesta muutenkin ja aihe oli kiintoisa eikä tuntunut pakkopullalta ollenkaan.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se tehtiin koululla, Ruusu Haarlan ohjaama ”Ruska”. Lisäkseni mukana olivat Sonja Salminen ja Heikki Ranta. Sitä oli kyllä ihana tehdä! Pidän kompleksisista naishahmoista.”

Miksi olet näyttelijä? ”Olipas kysymys. En oikein osaa olla muuta. Päästessäni lavalle olen ehkä eniten minä. Ihmisillä on tunne siitä, että jotain puuttuu tai jotain kaipaa, ja mulle näytteleminen on se puuttuva pala, jonka avulla kaikki loksahtaa kohdilleen.”

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut. ”Kummina ollessaan Elina Knihtilä sanoi mulle kerran, että ”Varo ettet ala määrittelemään liikaa sitä, millainen näyttelijä olet. Älä anna sen lukita.” Saan itseni usein kiinni tästä. En mä ole tuommoinen, kun mä olen tämmöinen. En mä osaa laulaa, en mä ole hauska. Tuollaisella ajattelulla tulee sulkeneeksi todella paljon ulkopuolelle. Ei se tarkoita sitä, etten tunnistaisi heikkouksiani tai vahvuuksiani. Ei tulisi niiden kautta typistettyä itseään tai ottaisi jonkun toisen sanomisia totuutena.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”No Elina Knihtilä, siksi häntä pyysinkin kummikseni. Itse olin hyväkäytöksinen ns. kiltti tyttö, ja yhtäkkiä näkikin lavalla naisen, joka huutaa, sanoo vastaan ja mokailee. Voiko noin käyttäytyä, ajattelin. Se tuntui erilaiselta mihin olin itse tottunut. Turussa on tullut nähtyä paljon erilaisia näytelmiä, ja siellä pidän kovasti etenkin Kirsi Tarvaisesta ja Eila Halosesta.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Tietysti mä ottaisin Meryl Streepin! Hän vaikuttaa muutenkin hyvältä tyypiltä. Hannu-Pekka Björkmanin kanssa on ollut kyllä unelma näytellä, ja Seela Sellan.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? Tai esittää jonkinlaisen musiikillisen performanssin? ”Kyllä mä rakkaan ystäväni Miila Virtasen kanssa haluaisin jotain esittää – ja olen esittänytkin, hahah. Se voisi olla jokin random musikaalibiisi. Spamalot-musikaalista ollaan laulettu kimpassa se ”Song That Goes Like This”, se on mahtava.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Turun Nuoressa Teatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Oulun Kaupunginteatterissa, Valtimonteatterissa ja Kansallisteatterissa.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä. ”Kansallisteatterissa ollut ”Tyttö joka käveli” oli mulle todella tärkeä monestakin syystä. Se oli ensimmäinen produktio unelmateatterissani, olen aina haaveillut pääseväni Kansikseen töihin. Teksti oli todella upea ja sain tehdä töitä Seela Sellan ja Pirjo Määtän kanssa. Näytelmän aihe oli yhteiskunnallisesti supertärkeä ja on hienoa, että pystyn teatterin kautta tekemään jotain paremman maailman eteen. Saada joku nauramaan tai tuntemaan, tuoda esiin jokin poliittinen epäkohta. Teatteri on minun tapani vaikuttaa. ”Ruska” oli myös tärkeä, ensimmäistä kertaa muhun luotettiin niin, että sain niin ison ”kakun” tehtäväkseni ja itselleni epätyypillisessä roolissa äitinä.”

Tyttö joka käveli (c) Tuomo Manninen 

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Mä haluaisin nähdä ”vaarallista” teatteria! Sellaista, jossa ei pelätä tarjota tai tuoda esille asioita, jotka voivat suututtaa. Sellaista, joka herättää hirveästi kysymyksiä. Inhoan ennalta-arvattavuutta. Ei pitäisi tarjota pelkästään sitä mitä yleisö odottaa tai haluaa. Pitäisi tarjota sellaista, mitä ei tiedä olevan olemassakaan! Tuntuu siltä, että teatteriin mennään ja sitten esityksestä joko tykätään tai ei tykätä, ja jos ei tykännyt tai sitä ei ymmärtänyt, esitys oli huono ja rahat menivät hukkaan. Tämäkö on se asetelma? Voisiko olla niin, että jos kaikkea ei ymmärtänyt, siellä on silti joku asia, joka jää päähän kaivelemaan ja herättää jälkikäteen ajatuksia ja kysymyksiä? Onko esitys silloin ollut muka huono, jos se saa aikaan jotain? Katsojaa ei pitäisi päästää liian helpolla.”

Tästä kasvoikin sitten pitkähkö keskustelu siitä, pitäisikö katsojien mennä välillä mukavuusalueensa ulkopuolelle katsomaan mahdollisimman erilaisia esityksiä ja yllättymään. Huomasimme olevamme oikean asian äärellä.

Mitä on mielestäsi teatterin taika? ”Mulle katsojana taika on siinä, ettei välttämättä ymmärrä jotain puuttuvan ennen kuin istuu katsomoon ja sitten tapahtuu jotain selittämätöntä yllättäen – juuri siinä hetkessä, yhdessä muiden katsojien ja näyttelijöiden kanssa. Tunne usein katoaa yhtä nopeasti, mutta se tietty hetki jää mieleen pitkäksi aikaa. Riittää yksi katse, yksi lause, ja koko maailma on siinä. Sitä ei ehdi aina edes tajuamaan, ja sitten mennään taas eteenpäin.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Mä yritän päästä niistä eroon, olen niiiin neuroottinen ihminen muuten. On käynyt niin, että jos en tee jotain tiettyä asiaa ennen esitystä, mulle tulee heti tunne, että kaikki menee päin helvettiä ja alan panikoida. Siksi oon yrittänyt päästä kaikenlaisista ylimääräisistä rituaaleista eroon. Tietysti pidän kiinni muutamista jutuista; äänenavauksesta ja lämmittelystä, ja ne vaihtelevat sitten esityksen ja tarpeen mukaan. Ennakoissa viimeistään huomaa, mikä on sopiva tapa virittäytyä esitykseen. Jossain tapauksissa toimii vaikkapa uiminen, jossain kahvinjuonti ja kollegoiden kanssa höpöttely ennen esitystä. Kyllä mä aika höpöttelija olen...”

Kansallisteatterin sivuilla on juttu ”Näyttelijän normipäivä”, jossa Aksa kertoo päivästään. Linkki juttuun ohessa.

Kerro joku legendaarinen sähläys lavalta. ”Musta tuntuu, että niitä tapahtuu koko ajan! Viimeksi meni Koiramäessä yksi isku ohi, ja ne patsaat eivät lähteneet liikkeelle ollenkaan ja kukaan ei oikein tiennyt missä ollaan menossa. Kaverini oli katsomossa ja hänen mielestään kaikki sujui hienosti. Samassa näytöksessä hajosi savukone kohtauksessa, jossa soudellaan Herra Hakkaraisen kanssa ja lavalla oli niin paljon savua, etten nähnyt koko Hakkaraista enkä edes omaa kättäni.”

Tulevia töitäsi? ”Syksyllä Kansallisteatterissa ”Lokki”, siinä olen mukana. Ja pian tulee Yleltä se ”Invisible Heroes”, jota oltiin Chilessä kuvaamassa.”

Aksa ja Rainbow Mountain, Peru 

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Mä voisin olla Kapteeni Haddock, mä rakastan luovaa kiroilua ja harrastan sitä itsekin. Rakastan kiroilla espanjaksi, yhtä sanaa voi taivuttaa mihin suuntaan tahansa.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmon nimi? ”Mä saisin ihmisiä katoamaan tilasta, sellaisia joista en tykkää. Löytäisivät itsensä sitten jostain toisaalta yllättäen. Se pukeutuisi aina vain mustaan, vähän Kirsti Paakkas-tyylisesti. Mä voisin olla nimeltäni Aksman.”

Jos ihmiset menisivät syksyllä talviunille ja heräisivät keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Piikkimatto on ehdoton must ja kirjoja. ”Sadan vuoden yksinäisyys” on yksi lempikirjoistani, sen voisin ottaa pelkästään. Pandan lakritsia pitäisi olla paljon ja kuohuviiniä. Piirrustuslehtiö ja kyniä myös.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? Historiafanina paikkoja olisi varmasti monta. ”Ai että! Mä haluaisin mennä Frida Kahlon aikaiseen Meksikoon, hänen frendikseen pyörimään. Antiikin Rooma kiinnostaisi myös, mitään yksittäistä tapahtumaa en osaa nimetä, mutta haluaisin kokea toogameiningit ja muut.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Jos menet teatteriin, ei tarvitse pelätä omaa reaktiotaan. Saa itkeä, saa nauraa, saa ärsyyntyä.”

Yhteiskuva :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Saatana (se nyt tuli ekana mieleen)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Voileipä

Mikä sytyttää sinut? - Musiikki ja röyhkeys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys

Suosikkikirosanasi? - Chingadera

Mitä ääntä rakastat? - Espressopannun porinaa

Mitä ääntä inhoat? - Lentokoneen nousun aikana kuuluva kohina

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkeologi Egyptissä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Se henkilö, joka tarkastaa freelance-näyttelijöiden verovähennykset

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Bravo!

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 7.3. 2019, kesto noin 1h 55min (väliaikoineen)
Perustuu Mauri Kunnaksen samannimiseen kirjaan

Ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Merja Levo
Musiikki ja musiikin toteutus Timo Hietala ja Risto Kupiainen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Koreografia Irene Aho ja Ninu Lindfors
Naamioinnin suunnittelu ja peruukit Petra Kuntsi ja Minttu Minkkinen
Tarpeiston suunnittelu Sanna Sucksdorff
Miekkailukoreografia Kristo Salminen

Tanssija Ninu Lindfors

Rooleissa : Hannu-Pekka Björkman, Aksa Korttila, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Paula Siimes

Pehr Kalm (H-P Björkman) ja Alix (Aksa Korttila) 

 Mauri Kunnaksen rakastettujen värikylläisten kirjojen siirrossa teatterimuotoon on aina haastetta, kirjat kun ovat tulvillaan riemastuttavien yksityiskohtien lisäksi mainioita hahmoja ja tekstiin faktojen joukkoon sulautettuja kielellisiä kikkailuita. Oivaltamisen iloa niin lapsille kuin aikuisillekin, ja kaiken lisäksi pitää kuvista yrittää bongata unissaan seikkaileva Herra Hakkarainen sekä tietysti toinen suosikkini, piskuinen Heikki Hämähäkki kera asiaankuuluvan rekvisiitan. Koiramäen Suomen historia (vuodelta 2017) on pullollaan erinäisiä historiallisia tapahtumia ja hahmoja, ja minun piti lukea se heti kättelyssä pariin otteeseen, kun oli niin paljon asiaa. Kouluaikoina olin todella surkea historiassa. Päähäni jäi kaikenlaisia yksityiskohtia, vuosilukuja ja muuta, mutta en muistanut mihin ne liittyivät. Kirjan teatteriversiosta mietin ennalta, että noinko sieltä kaikkia käänteitä lavalle marssitetaan ja kuinka nopeasti putoan taas kärryiltä.

 Ensi-illassa oli perinteistä kuhinaa ja pulinaa, mutta tällä kertaa hiukan erilaista kuin aiemmin. Miten paljon lapsia, jotka tohkeissaan odottivat esityksen alkua! Itse riemastuin tästä ja siitä, että käsiohjelman välissä oli aukeamallinen tarroja ja vihkonen muutenkin täynnä asiaa ja puuhaa kotiin. Vaan missä oli Heikki-tarra? Luurasiko se jossain? Vieressäni istunut pikkumies kyseli äidiltään huolestuneena, että eihän teatteriesityksestä kuule yhtään mitään kun täällä on näin kauhea meteli! Pulina kyllä laantui valojen himmennyttyä, mitä nyt muutamat kännykänvalot loistivat vielä hetken esityksen jo alettua. Huoh. Aikuiset näyttämässä hyvää esimerkkiä vaihteeksi...

Kolme Kaarlea 

 Ja sitten mentiin. Aluksi ollaan oppitunnilla, jossa oppilas Alix (mainio Aksa Korttila) saa historiankokeesta hylätyn ja marsukin on syönyt kotitehtävät. Tervetullutta ja ymmärrettävää vaihtelua siihen, että koira söi läksyt... Opettaja (Hannu-Pekka Björkman) iskee Alixille paksun kirjan kouraan, kehottaa tutustumaan siihen ja saattaapa sieltä aarrekin löytyä. Varsinainen pyöritys alkaa tästä ja katsomossa huokaillaan ihastuneena visuaaliselle ilotulitukselle, hahmogallerialle ja erityisesti pukuloistolle. Samalla kerrataan erinäisiä historiallisia käänteitä ja taatusti opitaan paljon uutta. Miten syntyi ABC-kirja? Kuka perusti Postin Suomeen? Mikä on opossumi ja mikä on otuksen erityistaito? Miten tämä otus ylipäätään liittyy tähän!? Miten ja nimenomaan miksi Vasa-laiva upposi? Joka välissä lavan poikki kekkuloi Herra Hakkarainen (Ninu Lindfors) ja mikä parasta, myös Heikki Hämähäkki nähdään useampaan otteeseen liikenteessä. Katariina Jagellonicasta (Paula Siimes) tuli mieleeni kuudennen luokan aikoihin piirtämäni sarjakuva, eli jotain muistikuvia sentään historiasta on.

 Miten mainioita ja ovelasti toteutettuja olivat hevoset (Karin Pacius, Petri Liski ja Marja Salo) ja Vasa-laivan uppoaminen! Omia suosikkejani hahmoista olivat eri aikakausilta tyttökuningas Kristiina (Marja Salo) ja hänen palvelijansa (H-P Björkman), kolme tanssivaa Kaarlea (Harri Nousiainen, Petri Liski ja Heikki Pitkänen), opossumi buutseineen (Marja Salo, ja tähän lisähuomio siitä, että pieruhuumori toimii aina), loistavat soittotaidot omaava Kustaa III (Heikki Pitkänen) sekä ihan ehdoton lempparini kasvitieteilijä Pehr Kalm (H-P Björkman), joka esitteli aika suvereenisti iso/pikku/pitkä -viha(nnekse)t ja Viaporin alkuvaiheet. Ihme, että pokka piti! Ja entäs Henriikki Remuliini (Petri Liski), rummuttamalla maailmankartalle, tai ainakin Suomen!

Tyttökuningas Kristiina vauhdissa 

 Musiikkia kuullaan myös paljon ja paikoitellen on lavalla aika karnevalistinen meininki. Vieressäni istunut pikkumies valitteli korviaan pidellen välillä liian kovaa volyymiä ja totta tosiaan, musiikki ja osittain aika pelottavat ääniefektit pauhasivat vähän liiankin kovaa. Oliko syy sitten istumapaikassa (7. rivi) vaiko missä, itse en meinannut saada selvää laulujen sanoista välillä ja se vähän harmitti.

 Loppupuolella aloin olla aika sekaisin siitä, kuka teki mitäkin ja milloin (sanoinko jo, että olen surkea historiassa), mutta onneksi tuli sitten pieni kertaus vielä ja ainahan voi käsiohjelmasta tarkistella faktoja, samalla kun liimailee tarraukkeleita oikeille paikoilleen.

Remuliini rumpuineen keskellä 

 Olihan tämä riemastuttava paketti ja lapsikatsojille ainutlaatuinen kokemus varmasti. Erityiskiitos puvuista ja hahmojen lookeista muutenkin! Aion kyllä tutustua vielä kerran Koiramäen Suomen historia -kirjaankin. Onkohan siihen muuten tulossa jatkoa?

Kustaa III vauhdissa 

"joskus tämäkin päivä on kaukaista historiaa" (Mauri Kunnas)

ps. Kirjailija itse oli ensi-illassa paikalla myös. JEE! Kunnas-fani ´70 on riemuissaan, näin nimittäin ensimmäistä kertaa hänet ihan livenä. Olisi pitänyt mennä kiittämään ihan henk.koht. unohtumattomista hetkistä kirjojensa parissa, ja samalla olisin voinut ulkomuistista laukoa muutamia legendaarisia lainauksia Nyrok City -sarjakuvista. Gouldvinkkeliii, hiis ö män vit ö spaidöös tats. Hii lavs ounli golda, ounli kultakynää, ounli tunafish...

Opossumi 

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 14.3.2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Musiikki ja äänisuunnittelu Kristian Ekholm
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Dramaturgi Eva Buchwald
Puvuston teosvastaava Heli Hynynen

Rooleissa : Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella

 Tässä taas loistava esimerkki siitä, miten iso merkitys ainakin itselleni on vireystilalla ja yleisellä olotilallani koskien sitä, miten teatteriesitys minuun vaikuttaa (ja toisaalta esimerkkitapaus myös siitä, että liiallinen rönsyily ei omasta tekstistäni yhtään parempaa tee). Joskus pitäisi hyväksyä tosiasiat ja jättää suosiolla lähtemättä teatteriin silloin, jos en koe oloani kovin vastaanottavaiseksi. Tästä huolimatta lähdin ... ja olen tyytyväinen, että niin tein. Esityshän suorastaan pakotti minut pysymään skarppina, keskittymään, pysähtymään, rauhoittumaan, kuuntelemaan. Hoin itselleni näytelmän edetessä "muista, älä unohda" kuin jotain mantraa ja epäonnistuin siinä osittain. Paljon tekstiä ja puhetta, josta osan unohdin, mutta muistan läsnäolon voiman, katseet, Seela Sellan kuorimassa appelsiinia hiljaa keskittyneenä, kivet, kahvinkeittimen porinan, Pirjo Määtän levolliset kasvot, Aksa Korttilan uteliaat silmät, piirretyn tytön kävelemässä, kävelemässä, kävelemässä...

 Lavastus kuin taideteos itse, musiikki paikoitellen unenkaltaista, muistoja menneistä ajoista ja tästä hetkestä. Kolmen eri-ikäisen naisen tarinat limittyvät hienosti yhteen. Tarinat, jotka vaativat tulla kuulluksi ja kuunnelluksi. Kuka kuuntelisi minun tarinani ja kenelle antaisin viestikapulan sitten kun aika on kypsä?

 Esityksen jälkeen pureva viima iski kimppuuni rautatieaseman kulmilla. Se yllätti, koska olin parin tunnin ajan ollut taas jossain aivan muualla, aika ja paikka hämärtyivät. Ei meinannut uni tulla silmään kotona ja se kostautui, sillä tämäniltaisen esityksen jouduin jättämään sitten väliin.

Esityskuva (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)