Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatteri

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Ensi-ilta 1.4. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Sofi Oksanen
Ohjaus Miko Jaakkola
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Anne Niilola, Reeta Vestman, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Toni Harjajärvi, Antti Leskinen (jota näkemässäni esityksessä tosin paikkasi ohjaaja Miko Jaakkola) sekä äänenä Annuska Hannula

Aliide (Anne Niilola) ja Pasa (Toni Harjajärvi) 

 Viime lauantaina oli Kotkan Kaupunginteatterissa tuttu tuplanäytöspäivä. Hämeenlinnasta kun Kotkaan asti lähdetään, usein tulee samalla reissulla katsottua kaksi näytelmää. Tuona lauantaina vaihtoehtoina oli Puhdistus ja Häräntappoase, kaksi täysin erityylistä juttua. Suunnittelin alunperin niin, että katsomme raskaampaa kamaa ensin ja sitten kevyempää illalla, jotta olisi mukavempi ajella kotiin. (Joka tapauksessa meistä riippumattomista syistä ei ollutkaan toista vaihtoehtoa, kun illan Puhdistus oli peruttu...)

 Minähän en tee muistiinpanoja esitysten aikana. Joskus olen merkinnyt muutamia tärkeitä huomioita muistiin väliajalla tai kotimatkan aikana, mutta suurimmaksi osaksi nämä kirjoitukset syntyvät siten, että istun koneen ääreen ja yritän palauttaa itseni takaisin katsomoon kokemaan ja näkemään. Nyt Kotkan reissusta on kulunut neljä päivää ja olen vitkutellut Puhdistus-tekstini kanssa. Häräntappoaseesta oli helppo kirjoittaa. Miksi näin?

 Olen istunut koneen ääreen useampaan otteeseen, mutta ajatus takaisin katsomoon palaamisesta on tuntunut vaikealta ja jopa ahdistavalta. Yksin kotona ollessani on aiemmin ollut sujuvaa kirjoittaa ilman ylimääräistä häiriötä. Tällä hetkellä olen yksin kotona ja kuulostelen jokaista rapsahdusta ja huudahdusta, mikä seinän takaa tai ulkoa kuuluu. Kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. "Kiitos" Puhdistuksen, minusta tuli Kotkassa muutamaksi tunniksi hyvin säikky.

 Eletään vuotta 1992 Viron maaseudulla. Ikääntynyt Aliide Truu (Anne Niilola) istuu pienessä asunnossaan keinutuolissa tyhjin katsein. Jokin (tai joku?) mieltä painaa selvästi. Taustalla sotilaat kuulustelevat kovin ottein nuorta Aliidea (Reeta Vestman). Näiden kahden Aliiden välissä on metalliputkista koostuva seinämä ja lähes 50 vuotta. Yhtäkkiä ovi kolahtaa jossain takana kovaa ja saa minut säpsähtämään. Nuori nainen raahautuu viimeisillä voimillaan Aliiden ovelle apua hakemaan. Nainen on parikymppinen Zara (Ella Mustajärvi), kasvot ruhjeilla ja vaatteet riekaleina. Hän on pakomatkalla, mutta miksi? Ja miksi hän on tullut juuri Aliiden luokse?

Zara (Ella Mustajärvi) 

 Välillä palataan ajassa taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys käyvät dialogia keskenään, vanha Aliide yrittää selittää tekojaan nuorelle ja toisinpäin. Nuori Aliide piilottelee perunakellarissa Hansia (Mikkomarkus Ahtiainen), sisarensa miestä. Sisar Ingel on tyttärensä kanssa karkotettu kauas ja Aliidella on tässä sormensa pelissä. Mustasukkaisuus ja traaginen yksipuolinen rakkaus on saanut hänet tekemään asioita, joiden luulisi kalvavan koko loppuiän. Poikkeusolosuhteissa ihminen on valmis tekemään epätoivoisiakin tekoja. Nyt Hans olisi hänen ja vain hänen, viis siitä että Aliide on naimisissa Martinin (Jarkko Sarjanen) kanssa. Vaan ei - Hansin mielessä jäytää vain Ingel ja se, kauanko pystyy vielä piileskelemään kellarissa. Pois olisi päästävä.

Hans (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Aliide (Reeta Vestman) 

 Pelokas ja säpsähtelevä Zara kertoo Aliidelle tarinansa ja syyn, miksi ja mitä on pakenemassa. Pihaan kaartaa auto, autonovet pamahtavat kiinni, jostain takaa kuuluu pahaenteisiä askelia ja minä en uskalla kohta enää hengittääkään. Zara on piilotettava nopeasti liiankin tuttuun paikkaan. Tekee mieleni sulkea silmät, kun Pasa (Toni Harjajärvi) ja Lavrenti (Miko Jaakkola) astuvat esiin.

 Taisin viettää tämän 2,5h aika lamautuneessa tilassa. Silmäni olivat jälkikäteen jotenkin väsyneet, ihan kuin en olisi räpytellyt silmiäni ollenkaan. Muistan etenkin takaani kuuluneet äänet ja sen hetken, kun Pasa astui hullunkiilto silmissään ensimmäistä kertaa esiin. Järjettömän pelottava hahmo! Muistan Zaran paniikinomaiset liikkeet lattialla ja pelosta tärisevän äänen, Aliiden vapisevat jalat ja vaistomaiset väistöliikkeet Pasan kovistellessa häntä. Muistan nuoren Aliiden puhumassa hymysuin miehelleen ja ilmeen totaalisen muuttumisen, kun mies ei ollut näkemässä. Muistan selänpesun ja hyväilevät liikkeet ilman vastakaikua. Muistan tukitut ilmarakoset ja tuoksun, mikä jäi lopuksi saliin leijumaan pitkäksi aikaa. Loppukumarrusten aikaan minun teki mieleni nousta seisten aplodeeraamaan, mutta en pystynyt. Oli jotenkin lamautunut olo, enkä pystynyt hetkeen sanomaan juuta enkä jaata koko esityksestä.

 Mainitsin aiemmin, että kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. Omaa itseään, menneisyyttään, muistojaan ja valintojaan ei kuitenkaan pysty pakenemaan minnekään kolkkaan maailmassa. Ei Aliide eikä kukaan muukaan.

 En haluaisi nähdä tätä Puhdistusta uudelleen enkä törmätä päivänvalossakaan Toni Harjajärven roolihahmon kaltaiseen tyyppiin. Melkein meni yöunet nimittäin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tehtiin juuri näin ja näyteltiin juuri näin - ja minä näin ja KOIN tämän siten, että kaikki porautui kohtalaisen syvälle ihon alle ja muistiin. Aikamoinen kokemus. Aika harvoin on katsomossa niin totaalisen puristava olo.

 Puhdistus jatkaa Kotkan Kaupunginteatterin ohjelmistossa vielä syksyllä 2017. Lisätietoa tästä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa Jarkko Sarjanen

 Jarkko Sarjasen tapasin toukokuussa 2016 Kotkan Kaupunginteatterissa ennen Ylpeys ja ennakkoluulo-näytelmää.

Vuonna 1967 syntynyt Jarkko on horoskoopiltaan oinas. ”Olen kotoisin Helsingistä ja syntynyt Kätilöopistolla. Pitempiä aikoja oon asunut myös Tampereella opiskelujen vuoksi. Ensin vuoden Voionmaan opistossa, jossa ollessani pyrin keväällä ´91 Nätylle. Pääsin sisään ja siitä tuli neljä vuotta lisää. Valmistumisen jälkeen meni pari vuotta Oulussa. Sittemmin olen asunut Helsingissä, mutta näytäntökausien aikana valtaosa ajasta menee tietenkin täällä Kotkassa.”

Mitä harrastat? ”Jos lukeminen lasketaan harrastukseksi, niin sitä sitten. Mieluiten luen historiaa, historiallisia romaaneja ja scifiä, mutta toki muutakin. Parhaillaan luen Ken Folletin Vuosisata-trilogiaa, siinä on yhteensä yli 2000 sivua. Ihana järkäle! Musaa pyrin myös tekemään, aina kun aika antaa myöten töiltä. Mulla on kotona vino pino soittimia ja äänittimiä. Soitan kitaraa, mandoliinia, bassoa, ”kiippareita” auttavasti, huuliharppua ja kanteletta. Kielisoittimia siis lähinnä, yhtä jos vähän osaa, saa aika helposti kopin muistakin. Tykkään myös fillaroida ja veneillä.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erikoistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Jaa-a. Ehkä jonkinlainen analyysin ja funtsimisen kautta eläytyminen, jolla yritän ottaa kopin roolihenkilöiden maailmasta. Siinä varmaan auttaa se, että on tullut luettua kohtuullisen paljon kaikenlaista. Tykkään myös yksityiskohdista.”

Entäs niitä erikoistaitoja? Bileissä teet taikatemppuja tai lyöt muut valtit pöytään? ”No, aika usein löydän itseni kitaran varresta. En ole mikään armoton vitsin vääntäjä. Kyllä mä läppää heitän, mutta se liittyy enemmän mun persoonaani ja tapaani ajatella kuin näyttelijyyteeni.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Autolla ajaminen olisi varmaan kivaa. Mulla ei oo ajokorttia, mutta varmaan saisin auton tuosta liikkeelle johonkin suuntaan. Unissanihan ajelen sujuvasti. Unissani osaan myös lentää, on mahtava tunne liidellä meren yllä ja aika-ajoin sukeltaa siihen! Lähtökohtaisesti ajattelen, että ihminen oppii melkein mitä vaan, jos hänellä vain on aikaa ja tahtoa riittävästi”, Jarkko tuumailee.

Mikä on ollut isoin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Ehkä noi soittojutut on sellaisia. Kouluaikoina ohjaaja totesi, että olisi nastaa jos ihmiset soittaisi joitain instrumentteja proggiksessa. Olin aina ajatellut, että olisi kiva osata soittaa mandoliinia, josta en tuolloin ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Nostin käden pystyyn ja lupasin osaavani kun esitys on valmis. Pakko oli sitten opetella. Yhdessä tv-jutussa mun piti soittaa saksofonia! Mulla ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka sitä soitetaan ja kuukausi aikaa opetella. Tapani Rinne oli tehnyt biisin. Mulla oli kaksi tuntia opetusta Tampereella. Nuotteja en osannut, mutta tunsin sointumerkit ja siltä pohjalta opettaja kehitti aivan omintakeisen kuvallisen systeemin, jolla sitten opettelin biisin. Se oli aika hieno kokemus.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Ei. Äiti on ollut aina aktiivinen teatteri-ihminen ja on nuorempana näytellytkin harrastajajutuissa. Äiti vei mua lapsena paljon teatteriin. Isäni oli muusikko, laulaja-biisintekijä ja isän puolelta suvusta lähes kaikki laulaa ja soittaa jotain. Isoäiti oli taitava piirtäjä ja maalaaja. Itsekin nuorena piirsin ja maalasin paljon ja jos asiat olisivat menneet toisin, mun ammattini voisi nyt olla sillä osastolla...”

Jarkko Kotkan Kaupunginteatterin edessä (c) Teatterikärpänen 

Mikä sai sinut kiinnostumaan teatterista? ”Se vain ikään kuin vaivihkaa meni niin. Ala-asteella kammosin lavalla esiintymistä, mutta sieltä kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa itseni aina löysin. Homma jatkui luontevasti yläasteella ja lukiossa, kiitos Kulosaaren Yhteiskoulun näytelmäkerhon. Ksykissä oli ainakin vielä 80-luvulla jokavuotinen perinne tehdä jouluksi täyspitkä näytelmä. Joskus aikoinaan on kuulemma saatu pukuja Kansallisesta lainaksi. Niitä näytelmiä tehtiin tosisaan ja pieteetillä ja ne oli kaiketi ihan kelvollista harrastajateatteritasoa. Tehtiin ainakin Seitsemän veljeksen joulu, Lintu Sininen, Ronja Ryövärintytär. Hyviä juttuja! Kun lukiossa vaihdoin tokan luokan jälkeen iltalukioon, soitti suomenopettajani vielä perään ja pyysi "vierailemaan" ja henkeä nostattamaan senvuotiseen joulunäytelmään. Olin otettu! Koulumenestykseni ei ollut kummoinen ja elämäni ainoan stipendin sain Kulosaaren Yhteiskoulun näytelmäkerholta. Opettajani olivat sitä mieltä, että mun pitäisi pyrkiä Teatterikouluun, mutta itse koin ettei mun rahkeet riitä. Teatteri oli mulle silloin lähinnä hauskaa ja kiinnostavaa sosiaalista toimintaa enkä vakavissani ajatellut, että se voisi olla mulle ammattikin.”

Missäs vaiheessa se ajatus sitten tuli? ”No, lukion jälkeen muutama vuosi kului haahuillessa eri duuneissa. Kävin intin ja haaveilin sen jälkeen Taideteolliseen graafikkolinjasta, mutta mulla oli muutama lukion kurssi suorittamatta, eikä enää löytynyt riittävästi motivaatiota niiden suorittamiseen. Kävin duunissa ja mulla oli bändi. Sitten eräs ystäväni, joka opiskeli Kaarinassa kuvataiteita. kertoi mulle tekevänsä juttuja Salon Työväennäyttämöllä ja kiinnostuin. Ajattelin, että olisi kiva taas tehdä teatteria pitkästä aikaa. Seuraava juttu oli ”Runar ja Kyllikki”, johon pääsin pyrkijäisten jälkeen mukaan pastori Simo Kapeelahden rooliin. Siellä tehtiin paljon erilaisia harjoitteita ja se kaikki oli mulle uutta ja kiinnostavaa. Näyttelijäyhdistys maksoi osalle meistä kahden viikon kesäkurssin Voionmaan Opistolle ja siellä tuli uusia juttuja vastaan. Samalla sain tietää, että siellä järjestetään myös pitkä talvikurssi (syys-kevätkausi), jonne pyrin ja pääsin. Siinä vaiheessa piti valita ja bänditouhut jäi. Pitkällä kurssilla opiskellessani kuulin Nätystä, jonne pyrin keväällä ´91 ja pääsin sisään. Homma eteni jotenkin askel askeleelta kronologisesti parissa vuodessa ja yhtäkkiä havahduin Nätyltä! Aluksi se oli vähän ahdistavaakin, että näinkö sitten olen lyönyt koko tulevan elämäni ja urani lukkoon. Hetki meni kipuillessa kunnes tajusin, että niinhän sitä ei kannata ajatella. Tein sitten mitä tahansa viiden vuoden kuluttua, niin tätä tilaisuutta ja koulutusta ei kannata heittää hukkaan. Erinäisten sattumusten kautta löysin siis itseni sieltä lavalta sittenkin, ei niin kuitenkaan että olisin tästä jo pienestä pitäen haaveillut. 1991 pääsin siis Nätylle ja sain lopputyön valmiiksi 1996, kun olin jo Oulun Kaupunginteatterissa. Kukapa olisi kuvitellut, paitsi ehkä mun suomenopettaja”, Jarkko muistelee.

Onko sinulla sitten näyttelijäksi valmistumisen jälkeen käynyt mielessä alan vaihto? ”Joo, ehkä jollain tasolla. Olen utelias ihminen ja maailmassa on niin paljon kiinnostavia asioita ja ammatteja, joista olisi kiva tietää enemmän. Mulla on aina ollut vahva palo musiikkiin ja kuvataiteisiin ja nuorempana se oli aika hajottavaakin. Ajattelin ja ajattelen ehkä vieläkin, että olisi ollut paljon helpompaa, jos olisi ollut yksi selkeä intohimon kohde. Ei olisi tarvinnut tehdä mitään valintaa, vaan olisi voinut keskittää kaiken energiansa yhteen juttuun. Usein tuntuu vieläkin, että kun johonkin yrittää paneutua, on se pois jostakin muusta. Kyllä kai kyllästymisen hetkiä tulee vastaan alalla kuin alalla, mutta en ole vakavissani harkinnut uranvaihtoa.”

Miksi olet näyttelijä? ”Kaikista edellämainituista syistä. Katso edelliset vastaukset. En mä osaa tähän muuta vastata”, Jarkko nauraa ja jatkaa : ”Näyttelemisessähän yhdistyy monia asioita. Niiden maailmojen kautta pääsee tutkimaan hirveän erilaisia juttuja. On vaikea kuvitella sellaista taitoa, kykyä tai ajatusta, jota ei jossain kohtaa voisi hyödyntää tässä työssä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on kenties tullut? ”No kolleegat ainakin valittaa, että mä en katso silmiin. Olen yrittänyt keventää syyttämällä lievää karsastustani, mutta tosiasiassa en jossain vaiheessa edes tajunnut mistä ne nillittää. Olen yrittänyt opetella mm. sitä. Eräs opettaja hoki meille Nätyllä kyllästymiseen asti, että ”näyttele tilannetta, tässä ja nyt”. Hyvä oppi! Kaikki oleellinen informaatio on pitkälti juuri siinä tilanteessa. Koppi siitä. Yritän aina luoda sen tilanteen niin todeksi ja läsnäolevaksi kuin suinkin mahdollista, ja mitä enemmän sen kanssa jaksaa tehdä töitä, sitä helpompi siinä on olla. Se tilanne vain pitää tajuta, tunnistaa ja tehdä omaksi.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet tietyllä tavalla? ”En nyt heti osaa nimetä ketään tiettyä, mutta monia katselen tarkkaan. Anthony Hopkinsilta kysyttiin joskus, että miten hän voi olla niin hyvä ja aina vaan parempi rooli roolilta. Hopkins vastasi jotain epämääräistä siitä kuinka näytteleminen vuosi vuodelta alkoi tuntua helpommalta, vaikka roolit muuttuvat haastavimmiksi. Se jäi mietityttämään. Ehkäpä hän on oivaltanut läsnäolosta ja tilanteessa olemisesta jotain olennaista. Nuorempana hain isoa tunnetta ja fyysistä fiilistä ikenet verillä ja rankan kautta, jotta se mitä teen näyttäisi ja tuntuisi isolta ja oikealta. Katsomalla muita ja tekemällä olen oppinut ehkä keskittymään enemmän olennaiseen ja jättämään turhaa rypistystä pois. Asioita voi tehdä "helpomminkin", mikä ei kuitenkaan tarkoita, että niitä tekisi jotenkin vasurilla.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä tai kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Voi että! Vedän tän nyt ihan hatusta, mutta Audrey Hepburnin kanssa olisi ollut ihana näytellä. Kaunis, karismaattinen nainen ja loistava komedienne.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Voisin mä Paul McCartneyn kanssa laulaa Hey Juden, kaksiäänisesti!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Oulun Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, Kotkan Kaupunginteatterissa, Teatteri Helsingissä (Helsingin freelancereiden kesäteatteri), Puoli-Q:ssa ja Koko Teatterissa. Mulle ei eri teatteritaloja ja näyttämöitä ole kertynyt niin hirveästi, koska olin välillä vuosia tv-hommissa ja nyt täällä Kotkassakin jo kahdeksan vuotta.”

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö. ”Kustaa III:n rooli Nätyllä oli mun lopputyö ja muutenkin yksi lempirooleistani. Stanley Kowalski "Viettelyksen vaunussa" täällä Kotkassa oli herkkua. Viime vuonna ”Pimeä tie”-näytelmän Frank oli myös todella mieluisa. Täytyy ehdottomasti mainita myös ”Reviisorin” sairaalanjohtaja, järkyttävän hauska näytelmä ja rooli. Onhan niitä muitakin. Lähestulkoon jokainen rooli muodostuu jollain tavalla lemppariksi, mutta toiset sitten vielä enemmän.”

Hämeenlinnassa näkemäni ”Drummers” oli kyllä pirun kova. ”Ilman muuta ”Drummers”, hyvänen aika! Hyvä kun muistutit, siitäkin tykkäsin mielettömän paljon. Se oli hieno juttu ja Parkkisen suomennos oli loistava. Lontoon huumemaailma oli aihepiirinä raju ja esityksiä kävivät katsomassa sosiaalialan opiskelijat ja vangitkin muistaakseni. Esitysten jälkeen keskusteltiin. Kyllä mulla puhenäytelmät nousee esiin selkeästi. Tykkään kielestä ja sen nyansseista, mitä siitä tekstistä saa kaivettua. WTC:n iskut tapahtui samaan aikaan kun me harjoiteltiin Drummersia. En ikinä unohda sitä kun istuimme harjoituksissa tauolla ja televisiossa tornit sortuivat liekeissä. Se oli niin absurdi näky, että hetken luulimme katsovamme jonkin uuden katastrofileffan traileria. Sitä ei vaan tahtonut uskoa todeksi.”

Onko sinulla ollut jotain roolihaavetta, jonka olet sitten saanut tehdä? ”Kyllä Stanley Kowalskin rooli oli sellainen ja Kustaa III myös.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Taika on mulle siinä, miten me näyttämöllä luodaan maailma. Me luodaan fiktiivinen maailma ja jos yleisö ostaa sen, kaikki on mahdollista. Se on taikaa."

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Periaattessa ihan mitkä vaan! Teatterissa se on mulle teksti ja vastanäyttelijät. Kun päästään samalle reitille ja teksti alkaa lihallistua, se on loputon inspiraation lähde. Musassa mua inspiroi soundit, tunnelmat ja melodiat. Musassa teksti ei ole mulle niin tärkeä. Ehkä siksi biisinteossa juuri tekstin tuottaminen on mulle haastavinta. Mulle musa lähtee yleensä aina melodia ja tunnelma edellä.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä normaalia enemmän? ”Kyllä mä aina olen ollut jännittäjä. Erityisesti jännitän tanssijuttuja ja laulua, vaikka laulumiehiä olenkin. Esityskertojen myötä jännitys kyllä laantuu sitten ihan siedettävälle tasolle. Kaikenkaikkiaan jännitän nykyään kyllä vähemmän kuin nuorempana.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Sen yleensä jossain vaiheessa huomaa, että tähän on nyt tullut tämmöinen "rituaali", aloitan pukeutumisen vaikka paidasta. Mun ei ole kuitenkaan pakko toistaa jotain rituaalia pakonomaisesti, että voisin mennä lavalle. Yksi konkreettinen juttu on, että tykkään tehdä maskin itse. Siitä aloitan virittäytymisen lavalle. Joka juttuun tulee vähän omia kuvioita, jotka riippuu paljon roolista. Tykkään myös kiinnitellä mikin itse, silloin kun sitä tarvitaan. Juoksemista en harrasta, en enää edes pallon perässä. Polvi ei kestä. Venyttelen paikkoja auki ja availen ääntä. Enemmän se on sellaista päänsisäistä keskittymistä. En pumppaa itseäni "tiloihin" ennen esitystä - jos lavalla pitää riehua tai raivota, teen sen sitten siellä kun sen hetki koittaa. Enskaripäivät menee kyllä aika lailla illan esitystä odottaessa ja kelatessa, mutta muuten en hirveästi illan esityksiä mieti, ainakaan tietoisesti. Vaihdan työmoodiin kun menen teatterille.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kouluaikoina tehtiin ”Tulitikkuja lainaamassa”, Bona Kotkaniemi ohjasi, joten se jo kertonee jutusta ja tyylilajista jotain. No, pojat on sitten kaupungilla pöljäilleet ja olleet putkassa ja varastaneet sen possunkin. Kaikki ollaan lavalla v-muodostelmassa, jonka kärki on takanäyttämöllä ja kärjessä tuomarin roolissa Riku Suokas. Me nähdään toistemme naamat ja Riku pyörittelee tuomarin nuijaa, ja ykskaks siitä nuijasta irtoaa pää ja lentää ties minne. Joku putoaa ensimmäisenä ja hetken kuluttua kaikki putoaa. Saatiin jotenkuten kasattua itsemme, mutta kun suupielikin vastapuolella värähti, niin taas mentiin ja naurettiin. Jouduttiin aloittamaan sama kohtaus viisi kertaa uudelleen alusta! Muodostelmassa pysyttiin sitkeinä koko ajan, mutta kohtauksessa ei päästy eteen päin sitten millään. Yleisölläkin oli hauskaa ja varmaan oli kiinnostavaa seurata, kuinka aiomme tilanteesta selvitä. Jotenkin selvittiin. Näitähän sattuu. Reviisorin alkukohtauksesta, jossa kaverit tulee metsältä ja vahinkolaukaus pudottaa katosta rappaukset niskaan, harvoin selvittiin ilman putoamisia, varsinkin kun me näytettiin niin uskomattoman hölmöiltä punaisine naamoinemme ja pallomahoinemme, ja ketään ei uskaltanut katsoa suoraan."

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”En tiedä onko tämä niinkään hyvä muisto, mutta Drummersin harjoituskaudella jäätiin kerran työporukan kanssa Verstas-näyttämölle istuksimaan. Juotiin viskiä ja jengi sitten alkoi kertoa kaikenlaisia juttuja, kun siellähän kuulemma kummittelee. Oltiin virittäydytty tiettyyn tunnelmaan ja mulla oli grogilasi naaman edessä ja yhtäkkiä se lasi räjähti! Se hajosi ihan pirstaleiksi. Lasille tuli mitta täyteen, tai teatterin kummitukselle tuli mitta täyteen meidän jutuista. Kerättiin kimpsut ja kampsut vähin äänin ja poistuttiin paikalta. No, hyvät muistot mulla liittyy hyvin pitkälti tunnelmiin. Joskus esityksissä on vaan niin hyvä fiilis ja flow.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä tulee ensi-iltaan ”Saturday Night Fever” (huom. oli ensi-illassa 3.9.) ja siinä teen disco-DJ:n roolin, kävin just tänään sovittamassa sen hepun kledjuja ja tulossa on mageeta kamaa heheh! ”Vihan jumala” tulee ensi-iltaan sitten lokakuun lopulla. Odotan sitä kieli pitkällä.”

DJ näyttää mallia ... (c) Juha Lahtinen 

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ainakin mä pyrin siihen, että ”tässä ja nyt”.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Tässä ja nyt!” ja naurua.

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi tai sanoa? ”Ajatelkaa, rakastakaa!”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Barksin Aku on ylväs!”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Kai se tuonne mentaalipuolelle menisi. Ajatustenlukua tai manipulatiivisia kykyjä.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä menisin varmaan alusvaateostoksille. Kenkiä voisi myös vähän katsella. Tosin voisin sen tehdä miehenäkin. Haetko sä tällä jotain tirkistelyjuttuja nyt vai? Hahah. Yrittäisin tehdä sellaisia asioita, joista oletan naisten tykkäävän. Hoidattaisin itseäni ja shoppailisin, ja tutkisin miltä ylipäätään tuntuisi olla nainen. Kohteleeko miehet mua miten ja niin edelleen.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Kirjoja mä ottaisin, ja taskulampun. Olisi ikävää herätä siellä, jos ei olisikaan mitään valonlähdettä. Evääksi ottaisin juustokakkua ja simaa!”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaasi? ”Se maja olisi vanhan korkean tammen oksistossa ja huoneita olisi eri tasoilla, olisi terasseja ja ihan huvilaosastoa. Kunnon talo! Jaa mitäkö sinne ottaisin mukaan? Katso edellinen vastaus hahahhah! Juustokakkua, simaa ja kirjoja, ja kutsuisin kivoja ihmisiä kylään. Mutta joka päivä ei vieraita saisi tulla, vain mulla olisi lupa laskea tikkaat että ihan kuka vaan ei sinne pääsisi. Oma rauha pitäisi siellä ehdottomasti olla.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä kiertäisin Antiikin maailman seitsemän ihmettä, mitä niitä nyt olikaan. Olisi myös äärimmäisen kiinnostavaa seurailla sen ajan ihmisten arkea. Mennä istuskelemaan Ateenan torille ja pällistelemään meininkiä. Omassa elämässäni en haluaisi mennä ajassa taaksepäin. Ei se nuori Jarkko uskoisi, jos kävisin sille sanomassa ”Tässä ja nyt!” Se vastaisi ”joo joo”. Tää elämä pitää vaan elää todeksi.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion mennä tuonne ylös pukkariin laittamaan meikkiä naamaan!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Sivistys

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Sivistymättömyys

- Suosikkikirosanasi? - Voi vittu!

- Mitä ääntä rakastat? - Merta

- Mitä ääntä inhoat? - Sitä kun joku vetää haarukalla liitutauluun

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkeologi

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Presidentti
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Terve! Hyvinhän se meni!

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatteri

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Suomenkielinen teksti Kristiina Drews ja Jukka Virtanen
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus Ari Ismälä ja Paul Herbert
Musiikin johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin
Lavastus ja pukusuunnittelu Iita Torvinen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen ja Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther
Tappelukoreografia Henry Holopainen ja Neil Owens
Musiikki The Bee Gees

Rooleissa : Juho Markkanen, Reeta Vestman, Annuska Hannula, Toni Harjajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Antti Leskinen, Lise Holmberg, Mirka Mylläri, Kari Kukkonen, Jarkko Sarjanen, Neil Owens, Verna Laine, Jaakko Kemppainen, Silja Jernfall, Ella Mustajärvi ja Veera Eskelinen sekä lisäksi tanssijoita/avustajia Anne-Mari Kahri, Nea Laakkonen ja Riikka Pelo

 Joskus viime vuonna pitemmältä teatterireissulta palatessamme radiosta pamahti ilmoille The Bee Geesin "Stayin´Alive" ja oli pakko vetäistä volyymit täysille. Totesin siinä samalla ääneen, että voi kunpa joskus näkisin Saturday Night Feverin teatteriversiona. No, kauaa ei sitten mennytkään kun Kotkan Kaupunginteatteri infosi tulevasta ohjelmistostaan ja minä kiljuin riemusta. En ole edes ihan varma, olenko itse elokuvaa koskaan kokonaan katsonut. Valikoituja tanssimuuveja ja Travolta-poseerauksia silti osaa vähän yksi jos toinenkin kehittää... Sen sijaan olen todistetusti ainakin kerran nähnyt Saturday Night Feverin jatko-osan eli juurikin Staying Alive-nimisen leffan. Olin nimittäin äitini kanssa katsomassa sitä oikein leffateatterissa ja matkalla bussipysäkille äiti koetti kävellä rytmikkäästi Travolta-askelin tietynlaisessa tahdissa ja olin hävetä silmät päästäni. Elettiin 80-luvun alkua ja silloin hävetti moni muukin asia. Muistan, etten kauheasti digannut discomusiikista, Bee Geesin falsettiäänistä ja tiukoista korneista housuista ja leveistä lahkeista. No, en minä aikoinaan voinut sietää Bohemian Rhapsodyakaan ja nyt laulan sitä töissä itsekseni silloin kun asiakkaita ei ole paikalla. Vanhemmiten alan näemmä pehmetä ja lämmetä mitä ihmeellisimmille asioille, kuten Risto Kaskilahdelle.

 Samalle lauantaille olisi ollut tarjolla pari muutakin ensi-iltaa, mutta me valitsimme lauantai-illan huumaksi Kotkan. Kauniissa säässä matka sujui varsin joutuisasti ja kyllä, pakko oli virittäytyä tunnelmaan kuuntelemalla kännykällä YouTubesta The Bee Geesiä. Jotenkin sieltä nousi esiin "Tragedy"-biisi ja sitä luukutin useampaan otteeseen (myös Kummelin Musa Corner-versiona, jossa Kipin veljekset pistävät vibaa punttiin). Kotkassa olimme perillä jo 1,5h ennen h-hetkeä ja taisimme olla teatterissa illan ensimmäiset asiakkaat. Olipa kotoisa vastaanotto! Meille intoonnuttiin kertomaan uusituista vessoista ja ravintolatiloista ja tuntui siltä, että saimme muutenkin ihan spesiaalikohtelua ravintelin puolella. Oli varsin tervetullut olo, ja hienoksi on paikat remontoitu kesän aikana!

Tästä vähän mallia enshätään 

 Musikaalin päähenkilönä heiluu nuorimies Tony Manero (Juho Markkanen), joka painaa duunia maalikaupassa viikot ja käy töiden jälkeen riitelemässä kotona vanhempiensa ja siskonsa kanssa. Jätkällä on tukka takana ja elämä edessä, kirjaimellisesti. Vaan kun lauantai koittaa, kundi pistää fledan vieläkin parempaan kuosiin ja parempaa paitaa ylle ja eikun discoon jorailemaan. Parketilla lannetta ketkuttavat myös Tonyn parhaat kaverit Bobby C (Toni Harjajärvi), Joye (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Double J (Osku Haavisto), mutta näillä jätkillä lanne tuntuu nytkyttävän enemmänkin muuhun tarkoitukseen kuin tanssimiseen. Naiset ja lähinnä naisten kaataminen auton takapenkille tuntuu olevan se elämän tarkoitus. Naisia pörrää kyllästymiseen asti salskean Tonynkin ympärillä ja mikä jottei. Tony sen sijaan haluaa vain tanssia. Siinä hän on hyvä, ja se tuntuu olevan ainut asia, joka saa unohtamaan paskan elämän ja ihan kaiken. Kun mikään ei tunnu miltään, paitsi tanssi. Ymmärsin hyvin Tonya, itselle kun tuntuu olevan teatteri se ainut juttu, josta saa jonkinmoisia kicksejä. Vaan voiskos olla jotain muutakin kuin tanssi? Elämähän on vielä edessä ja kaikenlaiset mahdollisuudet. Discossa järjestetään tanssikilpailu, jonka voittajapari saisi rahapalkinnon ja vapaan pääsyn lukuisille parketeille. Ensin pitäisi tosin löytää tanssitaitoinen partneri ja Tony iskee silmänsä mystiseen kaunottareeseen, Stephanie Manganoon (Reeta Vestman) ja kokeilee viehätysvoimaansa häneen. Miten mahtanee käydä? Kohtaavatko haaveet ja toiveet?

Tonyn ja Stephanien kahvitteluhetki 

 Käsikirjoitus ei minusta kovin ihmeitä tarjoile, irrallisia kohtauksia kotoa, duunista, discosta ja vaarallista Brooklynin sillalla keikkumista. Lavastus kyllä toimi ja vei New Yorkin yöhön. Tonyn veli aiheuttaa pahennusta perheessä lopettamalla pappisuransa, Bobby C tuskailee tyttöystävänsä kanssa ja vähän tapellaankin. Välillä kävi mielessä, että älkää siinä nyt selitelkö ja jaaritelko, vaan TANSSIKAA! Kyllä, livebändi on paikalla koko ajan ja sieltä kun lähtee tykkiä biittiä tulemaan, koko sali sähköistyy kuin taikaiskusta. Aikamoista herkkua on nimittäin sitten tanssikohtaukset ja biisit. Porukka vetää mielettömällä draivilla ja väkisinkin ajattelin, että onko uljaampaa näkyä kuin linjasto komeita miehiä vetämässä discomuuveja lavan etuosassa. Silmälasini melkein höyrystyivät tuosta näystä. Hiukan näyttää myös kornilta, mutta juuri sopivasti. Ajoittain jopa pornahtavalta, etenkin huikea dj Monty pinkissä takissaan (Jarkko Sarjanen), josta tuli mieleeni Boogie Nights-elokuva. Miksei kenelläkään ollut päällään sellaista Danny-henkistä tiukkaa kokohaalaria, jossa olisi ollut edusta miltei napaan asti auki ja rintakarvat olisivat tursuilleet ulos ja lisänä kunnon viikset ja ehkä myös permis? Ehkä saatoin myös mielessäni kuvitella itseni joukkoon vetämään  tiukkoja muuveja juuri tuollaisessa lookissa. Sisäinen tanssijani on melkoinen parkettien partaveitsi nimittäin, muuvit hyytyy sitten niitä toteuttaessa. Unelmissaanhan voi vetää vaikka minkälaisia kuvioita, eikö vaan?

 En nyt ihan ensimmäisenä ajatellut Juho Markkasta Tony Maneron rooliin, sillä olin tottunut näkemään hänet enemmänkin rockhenkisissä vedoissa hiukset pystyssä eikä sliipattuna (varsinkin Muskettisoturit-musikaalissa huimana Nikki Sixx- look-alikena) eikä ainakaan öljylanteisena tanssijana. Mahtavalla asenteella Juho kuitenkin rankan roolinsa vetää ja hikihän siinä meinasi katsojallekin kohota otsalle moista menoa katsellessa. Selkeä työvoitto. Lavakarismaahan häneltä löytyy vaikka muille jakaa. Ilo silmälle, jos noin kehtaa sanoa näin hyvää vauhtia keski-ikäistyvän rouwashenkilönkin näkökulmasta.

 Mieleenpainuvimmat laulusuoritukset löytyivät naisten puolelta, kun Annette (Annuska Hannula) ja Stephanie antoivat kuulua. Olinkin jo jonkin aikaa odotellut, että missä ja milloin pääsisi näkemään Reeta Vestmania taas tositoimissa. Vähän yllättäen tuli sieltä sitten se Tragedykin toisen nimisenä (ja hyvä niin, en osannut bongata sitä biisilistasta etukäteen ja olin jo ehtinyt unohtaa odottaneeni juuri sitä) ja kun tajusin mistä kipaleesta on kyse, melkein pillahdin riemusta itkuun. Harjajärven Tonihan sai kunnian vetää tuon ja huh hei että olikin herkkua! Silkkaa nannaa oli myös Monty-dj:n meininki ja Disco Infernot, olisin kuunnellut Jarkko Sarjasen rouheaa ääntä vaikka kuinka ja kauan. Tanssikohtauksissa en oikein tiennyt että ketä olisin seurannut, kun oli niin paljon silmäkarkkia lavalla hyväryhtisten nuorukaisten ja sorjasääristen naisten muodossa. Lyhyissä shortseissaan ketkuttavaa Ella Mustajärveä oli varsinkin mukava seurailla.

 Hieman oli ensi-iltajännitystä ilmassa ja pientä jäykkyyttä muutamissa kohtauksissa, eikä mielestäni Tonylla ja Stephaniella vielä kipinöinyt riittävästi, mutta erittäin erittäin lupaavaa... Kävi mielessä se, että pitäisiköhän tulla uudestaan katsomaan myöhemmässä vaiheessa pikkujouluaikaan, kun saattaa väki katsomossakin intoutua tanssimaan pienessä nousuhumalassa? Ja hankkia jostain asiaankuuluvia vermeitä, nyt kun mukanani oli vain kasa hopeanauhaa esittämässä hajonnutta peilipalloa. Tolppakengät jalkaan ja afroperuukkia päähän.

 Esityksen jälkeen löysimme itsemme kuuntelemasta mm. Boney M:n Daddy Coolia näyttelijälämpiöstä, mutta se on sitten taas ihan toinen tarina se. Kotomatka sujui vähemmäniloisesti kauheassa kaatosateessa, mutta discohitit soivat edelleen ja isäntä intoutui näyttämään kotona muutaman Travolta-poseerauksen ja kokeili huonoin tuloksin sitä asianmukaista kävelytyyliäkin, joka Juho Markkaselta sen sijaan luonnistui varsin mallikkaasti. Sitäkin olisin voinut katsella enemmän, ja niitä "kone käynnissä" lannetta hytkyttäviä jätkiä tyköistuvine housuineen.

 Suosittelen myös kaivamaan jostain elokuvan "Night at The Roxbury" (omalla vastuulla).

 Esityskuvat (c) Juha Lahtinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatteri

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 16.4. 2016, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Sovitus Simon Reade
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Tommi Kainulainen
Koreografi Neil Owens
Lavastus Lucie Kuropatová
Puvustus Lucie Kuropatová ja Anne Hannula
Valosuunnittelu ja projisoinnit Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther ja Tommi Leinonen

Rooleissa : Lise Holmberg, Antti Leskinen, Rosanna Kemppi, Mirka Mylläri, Johanna Kuuva, Ida Riikonen, Maija Lintunen, Anne Niilola, Miia Maaranen, Meiju Järvimäki, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Jarkko Sarjanen, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Olle Tepponen ja Jaakko Piirainen

 Kirjoitan tätä samaan aikaan, kun puoli Suomea katsoo MM-lätkää ja toinen puoli vahtaa, onko norppa kivellä. Mitä tekemistä näillä tiedoilla on Ylpeyden ja ennakkoluulon kanssa? Ei niin mitään. Siis asiaan. En ole Jane Austenin tuotantoon perehtynyt ainakaan kirjallisessa muodossa, mutta toki olen nähnyt elokuvaversiot niin tästä kuin Järki ja tunteet-spektaakkelista myös. Jälkimmäisestä näin teatteriversionkin Helsingin Kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten, tykästyin siihen kovasti ja kävin ihan peräti kolme kertaa katsomassakin, koska eversti Brandon... Kotkan Kaupunginteatteri sai nyt kunnian toimia Ylpeys ja ennakkoluulo-näytelmän Suomen kantaesityksen näyttämönä.

 Kumpaakin teosta yhdistää ainakin se, että molemmissa on liuta nuoria neitoja, joiden olisi tärkeää löytää itselleen pätevä ja rikas aviomies. Muuten on ihan pelkkä nolla, ja arvoasteikossa pahnanpohjimmaisena. No, kummassakin teoksessa on sitten myös ainakin muutama tavalla tai toisella hupsu mies ja lisäksi pukuja, tiukkoja käyttäytymissääntöjä, hössöttävä äiti, ryhdikkäitä selkiä, pokkurointia ja mainitsinko jo puvut? Lisäksi paljonpuhuvia katseita, kohteliaisuuksien sekaan piilotettua "lue rivien välistä"-tylytystä, kirjeitä... Tässä Bennetin perheen neitokaisilla on kova hoppu tehdä vaikkapa tanssiaisissa vaikutus johonkuhun komeaan upseeriin, paitsi että yhtä taitaa kiinnostaa kirjallisuus enemmän ja sitten on neiti Elizabeth Bennet (Rosanna Kemppi), joka menisi avioon vain rakkaudesta. On siinä isä ja äiti Bennetillä huolehdittavaa ja murehdittavaa kerrakseen.

 Naapurustossa majailee tyylikäs nuoriherra Bingley kiharine otsasuortuvineen (Teemu Koskinen), ja hänpä iskee silmänsä neiti Janeen (Mirka Mylläri). Bingleyllä on vieraanaan mysteerimies, komea mutta jääkylmä mr Darcy (Colin Firth eipäs kun Toni Harjajärvi) ja selvähän on se, että Ellu ja herra Darcy törmäilevät toisiinsa kohtalokkain seurauksin. Jos katseet voisivat tappaa, syntyisi ensikohtaamisesta heti ruumiita, sen verran tylyä on kohtelu puolin ja toisin.

Iloluontoista tanssia Darcyn ja Elizabethin malliin (c) Tommi Mattila 

 Alkukuvasta pidin kovasti - väki saapuu lavalle vaivihkaa ja näyttäytyy ensin silhuetteina taustaa vasten. Sama toistuu myös näytelmän julistekuvassa sekä käsiohjelman kannessa, molemmissa lisäksi vielä tummia shakkinappuloita. Melkoisella pelikentällähän tässä ollaan, ja tarkkaanharkittuja siirtoja tehdään. Joillakin pelitaktiikka pettää, joillakin ei. Voittoon tarvitaan muutakin kuin vastustajan huonoja siirtoja.

(c) Matti Vahtera 

 Pidin älyttömän paljon myös siitä, miten taulunkehyksiä käytettiin eri tilanteissa. Neidot seisoivat kehyksissä herra Collinsin (Mikkomarkus Ahtiainen) tarkan katseen alaisena ja tarvittaessa pyrkivät katseelta piiloonkin (ihan syystä, minäkin olisin mennyt). Kirjeitä ääneen luettaessa kirjeen lähettäjä saikin raamit kaulaansa ja sieltäkäsin kertoi tervehdyksensä kaikelle kansalle. Raamihomma lähti sitten jossain vaiheessa käsistä ja menetti tehonsa silmissäni, kun niitä alkoi olla vähän joka paikassa. Toki veikeäilmeisen herra Wickhamin (Osku Haavisto) muotokuva sekä upea kokovartalomaalaus istuvasta herra Darcysta vetosi minuun, varsinkin kun viimeksimainittu komeasti astui vielä taulusta ulos. Loistava tehokeino!

 Olihan tässä melkoista vehkeilyä ja verkonkudontaa, mutta kuka loppupeleissä sitten kenenkin ansaan lankesi ja millä konsteilla? Mieleeni jäi etenkin kohtaus, jossa Bingley tulee tapaamaan Janea pitkästä aikaa, ja ryhdikäs olemus menee aivan spagetiksi, kun mies kohtaa rakkaansa katseen. Darcyn ja Elizabethin yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kipinää ja tulisia katseita ja bonuksena kaunista dialogia. Isä Bennet (Antti Leskinen) tarjosi osuvimmat sutkaukset, Lady Catherine de Bourgh (Anne Niilola) jäätävimmän sisääntulon ja olemuksen, Jarkko Sarjasella oli komein peruukki ja herra Collinsin koko hupaisa olemus oli täyttä timanttia, vaikka aluksi se minua ärsyttikin suunnattomasti. Kummasti oudosti hyppelehtivään ja huudahtelevaan miekkoseen sitten tykästyi, mutta naimisiin en olisi hänen kanssaan kyllä mennyt mistään hinnasta. Siinä mielessä kävi vähän sääliksi neiti Charlotte Lucasia (Ella Mustajärvi), joka moiseen ryhtyi. Miehestä ei välitä piirun vertaa, mutta koti on kaunis sentään ja se riittäköön. Hah, sanon minä!

(c) Tommi Mattila 

 Aion myös ottaa sanontarepertuaariini liian vähänkäytetyn ilmaisun siitä, jos aikoo poistua jonnekin. "Minä vetäydyn tästä ruokailuhuoneen puolelle" saa kohta uuden tulemisensa, sanokaa mun sanoneen.

 Liki kolmetuntinen puhedraama on aina haaste minullekin (ja etenkin miehelleni, joka ihme kyllä sinnitteli hereillä koko näytöksen läpi!), mutta kummasti sitä aika vierähti Austenin parissa. Niinhän se on, että tarina ja hahmot veivät mukanaan. Tanssiosuuksia oli myös hauska seurata.

 Itse kävin tämän katsomassa perjantaina ja lauantaina olin menossa katsomaan Pertsaa ja Kilua, kun samaan aikaan bloggaajakollegani Simo oli menossa Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Bloggaajakollegoiden kanssa harvoin törmäilee muualla kuin Helsingissä tai Tampereella, mutta tällä kertaa siis Kotkassa. Tästä voitte lukea Simon mietteitä esityksen tiimoilta.

 Omalta osaltani ylpeys ja ennakkoluulot karisivat viimeistään esityksen jälkeen, kun suuntasimme Kotkan yöhön paikallisoppaan ohjastamana. Se onkin sitten taas ihan toinen juttu se...

 (näin esityksen vapaalipulla, kiitos lipunmyyjälle sählingin selvittämisestä!)

Sugar / Kotkan Kaupunginteatteri

Sugar / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.11. 2015, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Perustuu Billy Wilderin ja I.A.L. Diamondin elokuvaan "Piukat paikat - Some like it hot"
Sävellys Jule Styne
Sanoitus Bob Merrill
Suomennos Leo Kontula

Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin (steppikoreografia Neil Owens)
Lavastus Iita Torvinen
Pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther

Rooleissa : Lise Holmberg, Johanna Kuuva, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Antti Leskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Tomi Alatalo, Neil Owens, Jarkko Sarjanen ja Kari Kukkonen

Synkooppisiskot : Marika Huomolin, Heidi Iisalo, Maria Palmu, Ella Tepponen, Tuuli Immonen, Noora Nykänen, Krista Piippo ja Reeta Saranpää

 Viime vuonna syyskuun puolivälissä seisoin Tampereen Teatterin edustalla myrtsinä. Olin juuri poistunut Sugarin ensi-illasta ja minulta oli tultu kysymään ensifiiliksiä esityksen tiimoilta. Hetkittäin olin toki nauttinut, mutta en osannut sanoa juuta enkä jaata ja fiilikseni oli sellainen, että joku tässä häiritsi ja jopa ärsytti suunnattoman paljon. Päätin silloin, että nyt saa kyllä Sugarit riittää vähäksi aikaa, kun ei tästä tämän enempää käteen jäänyt. Ne hyvätkin hetket painuivat nopeasti unholaan ja TT:n Sugar jäi minulle vain yhdeksi nähdyksi esitykseksi muiden joukossa.

 Yllätin sitten itseni ja muut, kun maaliskuisena lauantaina löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterin katsomosta Sugarin merkeissä! Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan enää, ja tässä tapauksessa se todella kannatti. Tarina lienee tuttu kaikille. Kaksi työtöntä muusikkoa, saksofonisti Joe (Toni Harjajärvi) ja basisti Jerry (Teemu Koskinen), joutuvat vahingossa Chicagon gangstereiden välisen verilöylyn silminnäkijöiksi ja kaupungista on paettava henkensä kaupalla. Miehet saavat pestin Miami Beachille junalla matkaavasta orkesterista, joka pahaksi onneksi koostuu pelkästään naispuolisista jäsenistä. No, ei muuta kuin mekkoa päälle ja Oil of Ulayta iholle (siitä kun kuulemma tulee niin tyttömäinen olo) ja Joen sekä Jerryn sijaan asemalle saapuu lanteet keinuen tyttökaksikko Josephine ja Daphne. Junamatkan aikana "tytöt" ystävystyvät varsinkin Sugar Kane-nimisen (Johanna Kuuva) neitokaisen kanssa, joka on herkempi tapaus mitä aluksi luulisi.

Sugar ja Synkooppisiskot

 Perille Ritz Hoteliin päästään. Joe/Josephine muuntautuu nuoreksi miljonääriksi johon Sugar pihkaantuu, Daphneen iskee silmänsä viriili vanhempi herrasmies Sir Osgood Fielding (Kari Kukkonen) ja gansteritkin löytävät paikalle, joten vauhtia ja käänteitä piisaa. Herrat muusikot kun eivät aina muista, mitä roolia kulloinkin pitäisi kenenkin edessä esittää ja sählinkejä sattuu jatkuvalla syötöllä.

 Tampereen meiningeistä poiketen nyt istuin alusta loppuun suu messingillä. Kukaan hahmoista ei ärsyttänyt eikä mitään muutakaan pistänyt häiritsevällä tavalla silmään. Nautin hauskoista kikkailevista koreografioista, joita etenkin gansterit ja vanhemmat herrasmiehet viljelivät. Tyyliä löytyi monenlaista. Etenkin letkeäliikkeinen mafiapomo Spats Palazzo (Tomi Alatalo) oli mieleeni, kaikki liikkeet käsien asentoa myöten olivat tarkkoja ja teräviä, mutta jalat ja koko kroppa tarvittaessa kuin keitettyä spaghettia. Miten elegantisti hän pientä viulukoteloaan kanniskeli ja mitä sieltä kätköistä sitten lopulta paljastuikaan. Legendaariseksi muodostui myös tämän pomon lopullinen lähtö. Sitä ennen hän ehti saada sähköiskun, loukata polvensa ja takapuolensa, polttaa näppinsä ja saada pahan yskänkohtauksen. Tomin hahmot ovat ennenkin tehneet hidasta kuolemaa, mieleeni tulee etenkin eräskin Buckinghamin herttua ja Murhaloukku. Samalla tavalla huvitti myös Jarkko Sarjasen tulkitsema gangsteri, joka ei meinannut mennä manan majoille sitten millään, vaan palasi lavalle yhtenään milloin mistäkin. Sitkeä kaveri! Jarkon huuliharppua soittava rouhea konduktööri oli myös huima tapaus! VR saisi kaikki lippu-uudistus - ja myöhästymisongelmansa välittömästi anteeksi, jos joka asemalla olisi oma jarkkosarjasensa veivaamassa bluesia. Mikkomarkus Ahtiaisen esittämä hissipoika oli veikeä tyyppi myös.

 Synkooppisiskot olivat hurmaavan kauniita kaikki tyynni, ja siskojen keimailevaa menoa oli ilo seurata. Samoin se vanhempien papparaisten porukka, joka touhuili taustalla välillä ihan omiaan aina tuolien asettelusta ja kimpassa "pilkkimisestä" lähtien. Huvitti suunnattomasti nähdessäni äijärivistön torkkumassa leuka rinnassa, ja sivusilmällä näin, että vieressäni istunut kuskini/seuralaiseni/aviomieheni oli tismalleen samoissa puuhissa siinä vaiheessa. "Fiilistelin tunnelmaa", hän loihe lausumaan väliajalla, kun asiasta tiedustelin...

 Sir Osgood Fielding oli varsin eläväinen herra, karismaattinen ja charmia tulvillaan, eikä lainkaan seniilin oloinen. Hänestä ja hänen tanssitaidoistaan (ja rahoistaan) olisi iloa ja hyötyä kenelle tahansa pitkään! Itsekin olisin saattanut langeta tanssin pyörteisiin moisen hurmurin edessä. Harmaa pantteri, kyllä.

 Ja sitten ne varsinaiset päätähdet, ah. Joen/Josephinen rooli on siinä mielessä erilainen, että siinä sukkuloidaan niin muusikon, naishahmon kuin nuoren miljonäärin välillä ja ei pääse sillä tavalla irrottelemaan kunnolla. Toni Harjajärvi hoitaa tonttinsa kuitenkin hienosti ja mieheni mielestä hänen Josephinensa toi mieleen Minna Haapkylän, leveämmällä lantiolla ja hartioilla tosin.. Mutta se Teemu Koskisen Daphne! Huh miten eteerinen/salaperäinen/elegantti/hienostunut (onko se sama asia, no menköön) neiti-ihminen! Miten kauniit nilkat ja mitkä sääret! Uimapuvussa lavan poikki kirmannut Daphne irroitti yleisöstä spontaanit väliaplooditkin. Tämä Daphne oli ehdottomasti kaikista näkemistäni "mies naisena"-tyypeistä (ja voi pojat niitä on paljon) uskottavin ja valloittavin. Hänet näkisin mielelläni poseeraamassa kameroiden loisteessa jossain juhlagaalassa punaisella matolla, vienosti hymyillen ja kauniita piirteitään esitellen. Hän toi mieleeni sekoituksen Sara Paavolaista, Jonna Järnefeltiä, Cate Blanchettia ja kaikkia Hollywoodin kultakauden valovoimaisia kaunottaria. Huippusuoritus! (Tämäntyylisen naishahmon näkisin mielelläni myös vieteltävänä vanhanapiikana näytelmässä Gabriel, tule takaisin!)

 Erittäin, ERITTÄIN positiivinen fiilis jäi myös Johanna Kuuvan Sugarista. Hän ei yrittänyt olla millään tavalla Marilyn Monroe-kopio, vaan teki täysin omantyylisensä roolityön ja vielä sen päälle lauloi upeasti. Tampereen jälkeen joku mietti, että miksi miehet lankeavat Sugariin, koska hänhän ei ole oikein muuta kuin kaunis kakku jonka päällä paljon kermaa. Tämän jälkeen oli paljon helpompi vastata tuohon. Neitohan on paljon muutakin, kun katsoo pinnan alle, ja sen Johanna Kuuva toi hienolla tavalla esiin.

 Jotenkin minua aina sykähdyttää silloin, jos "pienemmässä" teatterissa tehdään jotain rutkasti paremmin kuin isossa talossa. Tässäkin tapauksessa toimi se, että vähemmän on enemmän. Ei liikaa glamouria, ei mitään turhia kikkailuja ja projisointeja. Kupletin juoni tulee selväksi pienemmilläkin lavasteilla. Makuasioitahan nämä ovat, moni on tykännyt "siitä toisestakin" versiosta enkä yhtään ihmettele. Nyt mukaan oli lisätty vähän ekstramausteitakin, tämä ei siis ollut liian sokerista. Alhaisesti nauravat gansterit korttipelin ääressä, vähän erilaisia koreografioita, jotenkin uskottavammat ja sympaattisemmat hahmot. En osaa sanoa miksi, mutta minusta tämä oli elokuvalle uskollisempi. Irtonauruja ei kalasteltu turhaan, kokonaisuus oli ehjä ja siitä jäi oikein hyvä mieli. Vertauskuvallisesti voisi todeta, että tämä hattara pysyi kuosissaan loppuun asti eikä sulanut sormille missään vaiheessa.

 "Kukaan ei ole täydellinen!", lausutaan lopussa. Ei ole ei, mutta läheltä liippaa. Hedelmäksi antaisin makean mansikan. Pupuppiduu!

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Snoopi Siren

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatteri

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö, yhteistyössä Kotkan Nuorisoteatterin kanssa

Suomenkielinen kantaesitys 18.4. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Perustuu John Ajvide Lindqvistin kirjaan ja elokuvaan

Sovitus lavalle Jack Thorne

Ohjaus Snoopi Siren ja Pia Lunkka

Rooleissa : Kalle Kurikkala, Anne Niilola, Jarkko Sarjanen, Ella Tepponen, Kari Kukkonen, Konsta Lippo, Sami Rikka, Mikkomarkus Ahtiainen, Teemu Koskinen, Roni Mäkinen, Alex Vallema, Nea Laakkonen, Johanna Laitinen, Venla Vitikainen ja Meeri Länsmans

 Kotkan Kaupunginteatterin julkistettua kevätkauden ohjelmistoaan ja nähtyäni ehkä yhden upeimmista esitysjulisteista koskaan huusin kotona ääneen JES! "Ystävät hämärän jälkeen" oli tuttu elokuvana (tosin ei ruotsalaisversiona) ja ohjaajana Snoopi Siren = sellainen yhdistelmä, jota en mistään hinnasta jättäisi väliin. Kotka tuntui kartalla aluksi olevan kovin kaukana, mutta sinne on huristeltu tässä kauden aikana parikin kertaa ja Helsingin kautta matkakaan ei kestä kuin sen 2,5 h. Ei ollenkaan paha.

 Nuorta Oskaria (Kalle Kurikkala) kiusataan koulussa ja yksinäinen poika uppoutuu omaan maailmaansa, jossa olisi tarpeeksi rohkea kostamaan kiusaajilleen. Nälvivä ja ilkkuva poikasakki tuntuu olevan kaikkialla ja väistämättä käy mielessä, että tämä on valitettavasti todellisuutta monellekin. Eräänä iltana hämärän laskeuduttua Oskarin luo ilmestyy kalvakankaunis neito Eli (Ella Tepponen). Tytössä on jotain outoa; hän kulkee paljasjaloin pelkkä paituli päällään eikä silti palele viilenevässä illassa. Ja tuoksuu oudolta, kuin märältä koiralta. Oskar ja Eli tuntevat kuitenkin sielujen sympatiaa, toisen seurassa on hyvä olla eikä tarvitse pelätä mitään tai ketään eikä tarvitse olla enää niin yksin, on olemassa joku ja se jos mikä on tärkeää. Noh, samoihin aikoihin paikkakunnalla heiluu joku omituinen hyypiö tappamassa viattomia ihmisiä, löytyy ties kuinkamones ruumis ja poliisilla riittää hommia.

Eli (Ella Tepponen) / (c) Snoopi Siren

 Odotukseni olivat varsin korkealla tämän suhteen ja ensimmäisenä vaikutuksen teki aaveen lailla esiinvyöryvä metsä taustallaan välillä kuutamoa ja kerrostaloa, jossa joku vielä valvoo valoista päätellen. Ja sitten se musiikki, jolla maalailtiin lisäsävyjä taustaan ja parikin kertaa olin kyyneleet silmissä ihan vain siksi, että musiikki oli niin kaunista. Näytelmän musiikkidramaturgiasta vastaa Snoopi Siren, mies taitaa kyllä tämänkin osa-alueen. Yhdistelmä teatterin vakkarinäyttelijöitä ja nuorisoteatterilaisia toimi myös hienosti, aina on piristävää nähdä tuoretta verta lavalla ja mahtavaa nähdä edes jossain nuorisoa, jotka eivät joka paikassa kaiva esiin älypuhelinta... Ilahduttavaa on myös se, että nimenomaan nuoret saavat esittää nuoria, ehkä katsomoonkin löytää tiensä koululaisryhmiä (tosin suositusikä tähän on K 13) ja se olisi erittäin suotavaakin, moni saattaa tuntea piston sydämessään tai löytää muita samaistumiskohteita. No, pääsi vakkariväestä Teemu Koskinen pahistelemaan kunnolla veemäisen isoveljen roolissa, onneksi vain hetkeksi. Oli sen verran inha tyyppi se!

 Kohtaukset seurasivat toisiaan varsin ripeässä tahdissa, pukukaappien vyöryminen esiin tiesi jo valmiiksi sitä, että kohta tapahtuu jotain kurjaa. Samoin värikkäiden karkkimainosten kanssa osasi jo odottaa hieman omituista makeismyyjää (Jarkko Sarjanen) vaikkapa pornolehteä selailemassa... Parhaimmillaan näytelmä kuitenkin oli Oskarin ja Elin yhteisissä kohtauksissa. Ihanat nuoret! Mikä uskomaton herkkyys ensihalauksessa ja yhteisessä tanssissa. Elin uteliaisuus Rubikin kuutiota ja banaanivaahtokarkkeja kohtaan, mieli ja silmät avoinna kaikkeen uuteen (ja hetkessä tekee sitten anttituiskut eli peto on irti ennen kuin ehtii kissaa ajatella). Ja Oskar niin onnellisena uudesta, vaikkakin vähän oudosta ystävästään. Sitten taas toisaalla hyytävä tyyppi Håkan (Kari Kukkonen), jonka kanssa Eli asui. Jotenkin pelottava hahmo, mutta surullisella tavalla ja mitä kaikkea oli Elin vuoksi tehnyt ja tuli tekemään. Rakkaus pistää tekemään kaikenlaista.

Oskar ja Eli (c) Snoopi Siren

 Teemu Koskinen "pitäkää tunkkinne"-asennetta viljelevänä poliisina (miten vapauttavaa olisikaan työpäivän päätteeksi todeta välillä kaikelle "Ja vitut!"), Anne Niilola hitusen hukassa olevana Oskarin äitinä sekä Mikkomarkus Ahtiainen rehdinoloisena liikunnanmaikkana toivat oman mukavan lisämausteensa keitokseen, mutta kyllä tämä näytelmä on Kalle Kurikkalan ja Ella Tepposen juhlaa! Kalle teki vaikutuksen minuun jo Keisarikunnassa ja musiikillinen lahjakkuutensa tuli siinä loistavasti esiin, nyt sitten nuorimies väläytti toisenlaista puolta kyvyistään ja meikähän on ihan myyty. Mutta entäs tämä Ella! Jestas mikä löytö!! Mikä läsnäolon kyky ja uskomaton herkkyys ja liikkeiden sulavuus. Toivon näkeväni häntä paaaaaaljon vielä tulevaisuudessakin, sillä hänhän on tähtiainesta!

 Ystävät hämärän jälkeen, kiitos ja kumarrus! Ihmiset, suunnaksi Kotka!

 Asteikot uusiksi tämän vuoksi ja annan tähtä neljä ja puoli. **** 1/2

ps. Kaino toiveeni on, että "joku" tekisi teatteriversion vaikkapa Kaunasta tai The Ringistä, eräskin mustatukkainen neitokainen voisi nousta kaivosta kohti katsomoa tai kiemurrella oudoissa asennoissa portaita alas. En tosin ole ihan varma, uskaltaisinko moista edes livenä katsoa... olispa muuten oikeasti aika kihelmöivää katsottavaa etenkin se kaivotyyppi!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Ohessa se kuuluisa julistekuva, tekijänä Matti Vahtera. Aaltoja!

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatteri

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 7.2. 2015, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ian Rankin ja Mark Thomson

Ohjaus Tommi Kainulainen

Rooleissa : Anne Niilola, Johanna Kuuva, Jarkko Sarjanen, Raimo Kaistala, Mirka Mylläri, Teemu Koskinen, Matti Onnismaa ja Ella Mustajärvi

 Psykologinen trilleri on lajityyppi, jota ei teatterissa toistaiseksi oli hirmuisesti nähty. Tampereen Teatterissa tosin on pyörinyt hyvällä menestyksellä muutamakin tämän genren edustaja (esimerkiksi "Murhaloukku" ja "Kylmä murha") ja mielestäni näitä voisi olla paljon enemmänkin. Teatterissa on lupa nauraa ja liikuttua, mutta myös istua pelko persiissä. Käsikirjoittajista Ian Rankin on skotlantilainen kirjailija. Hänet tunnetaan etenkin rikosromaaneistaan, joiden päähenkilönä toimii komisario John Rebus. Kuulostaako tutulta? Kyllä vaan, Rebus on nähty myös Suomen televisiossa.

 Isobel McArthur (Anne Niilola) on Edinburghin poliisivoimissa apulaispoliisipäällikkönä ja palvelusvuosia on kertynyt sen verran mukavasti, että halutessaan voisi jäädä jo eläkkeelle. Hän suunnittelee kirjoittavansa kirjan, jossa kertoisi arvostetun uransa vaiheista. Yksi rikostapaus on jäänyt kuitenkin kaihertamaan mieleen ja Isobel päättää kollegoiden vastustuksesta huolimatta ryhtyä penkomaan tapausta, sillä joku asiassa vaivaa. Lisäksi hänen mielessään kummittelee mystinen hahmo, jolla on ketun kasvot. Isobelin kanssa asuu hänen parikymppinen opiskelijatyttärensä Alexandra (Johanna Kuuva), jota kiinnostaa kovasti elokuva-ala ja etenkin dokumentit. Kaikkien pitäisi tietää totuus.

Anne Niilola ja Johanna Kuuva (c) Juha Lahtinen

 25 vuotta sitten seutua piinasi tapaus, jossa neljä nuorta tyttöä joutui silmittömän väkivallan uhriksi ja ruumiinkappaleita löytyi sieltä ja täältä. Neitojen silmäkuopat oli täytetty piellä ja tilalle asetettu pieniä timantteja. Lisäksi ruumiit oli aseteltu Kassiopeian tähtikuvion mukaan. Näitä vanhoja mustavalkoisia uhrien kuvia esityksessä myös tutkailtiin ja puistattaviahan ne olivat. Hirmuteoista pidätettiin Alfred Chalmers (Matti Onnismaa), joka on siitä lähtien ollut vankimielisairaalassa. Isobel tietysti lähtee tapaamaan Chalmersia, jotta saisi mielelleen rauhan. Virhe! Sanotaanpa näin, että Alfred-setä kuuluu niihin tyyppeihin, jotka pitäisi sitoa pakkopaitaan ja vielä nippusiteellä tuoliin kiinni. Julistankin täten Matti Onnismaan hyytävästi tulkitseman hahmon Suomen viralliseksi Hannibal Lecteriksi, vaikkei tässä näytelmässä Chianti-viiniä maistellakaan.

Anne Niilola, Ella Mustajärvi ja Onnis-Matti (c) Juha Lahtinen

 Mitäs muuta tästä osaisi kertoa, ettei paljastaisi liikoja? Sen voisin sanoa, että teksti pitää hyvin otteessaan ja on varsin tiivistunnelmainen. Ja perhana onnistuivat huijaamaan minua useampaankin otteeseen. Repliikeissä viljeltiin yksittäisiä heittoja, jotka jäivät heti mietityttämään että "jaahas, mitä tuo tuolla tarkoitti" ja paljonpuhuvia katseita myös vaihdeltiin. Kettunaamariasia ja koko homman syyllinen vaihtui päässäni useampaankin otteeseen, ja siitä huolimatta loppuratkaisu tuli täytenä yllätyksenä. Ja hyvä niin. Paikkamme sijaitsivat eturivissä, mikä ei ollut ihan paras paikka koska joutui niska kenossa vähän sivulleenkin katsomaan. Loppupuolella pelästyin melkoisesti, kävi mielessä että melkein olisi pitänyt ottaa varmuuden vuoksi varahousut mukaan. Tiedättehän sen tunteen, kun peljästyy jotain niin, että tuntuu siltä kuin sydän pomppaisi kurkkuun ja syke tuntui kaulavaltimoissa hiukan liikaa.

 Näyttelijäsuorituksista tykkäsin kovasti, Anne Niilolalla oli hyvää meininkiä etenkin Johanna Kuuvan ja Jarkko Sarjasen rikoskomisario Frankin kanssa. Muutama muu asia kuitenkin pikkuisen tökki. En pitänyt jatkuvasta työpöydän pyörittelystä yhtään, etenkin kun se tapahtui siinä silmien alla. Vankimielisairaalan hoitajien peruukit huvittivat ja toivat lähtemättömästi mieleen erään nimeltämainitsemattoman tamperelaisen musiikkiteatterin produktiot... Olisin myös toivonut valoilla ja musiikilla enemmän hyytävää tunnelmaa. Mahdollisuuksia olisi ollut kyllä. Taaempana istuvat eivät varmasti moista edes huomanneet, mutta kuiskaajalla taisi olla kova flunssa... Muutamankin kerran jostain seinän takaa kuului niistämistä ja aivastelua ja kyllä se vähän häiritsi, jos näyttämöllä on ns. tilanne päällä.

 Pidän kyllä kovasti tämäntyylisistä jutuista, joissa aivot saavat työtä ja huomaa, että minusta ei ainakaan tulisi mitään rikostutkijaa. Sen verran pieleen menivät omat veikkaukseni juonenkulun suhteen, ja hienoahan on se, ettei tarina ollut ennalta-arvattavissa. Nyt kaikki siis kipinkapin Kotkaan katsomaan Pimeää tietä. Onneksi en nähnyt painajaisia ketuista ja pikisilmistä.

 Pimeä tie saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Poliisista päivää! Jarkko Sarjanen, Teemu Koskinen ja Mirka Mylläri

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatteri

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2014, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pekka Mandart ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Tommi Kainulainen

Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä

Rooleissa : Eppu Pastinen, Teemu Koskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Jarkko Sarjanen, Nadja Holopainen, Kalle Pylvänäinen, Lise Holmberg, Antti Leskinen, Anne Niilola, Ella Mustajärvi, Tidjan Ba, Kalle Kurikkala, Arttu Huopainen, Joseph Kaiga/Neil Owens, Elina Virtanen, Tommy Larvi ja Henry Holopainen

Orkesteri : Ari Ismälä, Bengt Ingelin, Vesa Kuitunen, Wiljami Salminen, Jonas Mäki ja Jari Sundelin

 Tuli sitten tehtyä uusi aluevaltaus, sillä löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterista. Kotkaan minut sai muutamakin asia : Keisarikunta-elokuvan olen nähnyt useammankin kerran ja teatteriversio kiinnosti kovin, etenkin kun mukana oli muutama aiemmin tuttu kasvo. Navigaattorin avulla löysimme tiemme varsin persoonallisesta Kotkan Cumuluksesta teatterille, isäntä nautti Gambinaa ja minä kääretorttua. Salin ovet aukenivat oudon myöhään ja ehti jo käydä pelko persiissä, että onko esitystä lainkaan. Täysi katsomo sai sitten kuulla, että Tidjan Ba on sairastunut ja hänen kohtauksensa tullaan tavalla tai toisella improvisoimaan, ja että esityksessä olisi kenties enemmän jazzia kuin aiemmin. Mielenkiintoista.

(c) Juha Metso

 Tapahtumat sijoittuvat 50-luvun Kotkaan. Rempo (Eppu Pastinen) elää auvoista yhteiseloa kihlattunsa Ailan (Nadja Holopainen) kanssa. Purnukassa on säästössä rahat "Kotkan ensimmäistä kauneussalonkia" varten. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun vanha tuttu Olli (Teemu Koskinen) palaa maailmalta takaisin kotikonnuilleen ja tekee Rempolle ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä. Kaverukset ostavat Fennia-ravintolan, keräävät soittoporukan kasaan ja perustavat paikkaan kunnon mestan, jossa soitto soi ja suu ei kuivu. Aila tietysti pahoittaa moisesta mielensä ja lähtee Helsinkiin tuttunsa luokse. Pian koko Kotka on yhtä Keisarikuntaa, kruunajaisetkin järjestetään ja yleisökin pääsee osallistumaan menoihin. Ravintolassa on mahtava meininki ja se vetää puoleensa magneetin lailla mm. svengaavan musiikin ystäviä, kauniita naisia, meriltä palaavan Heiskasen (Kalle Pylvänäinen), Junnun (Kalle Kurikkala), itse Olavi Virrankin (Tommy Larvi) ja alkoholitarkastajan. Kaikki ei kuitenkaan kestä ikuisesti.

 Ei jää kyllä yhtään epäselväksi, että meininkihän on loistava heti alkutahdeista. Jalkaa vipattaa heti. Liveorkesteri on hauskasti sijoitettu soittamaan laivan kannelta eikä moinen ihmetytä yhtään, moni kohtaus kun tapahtuu satamassa. Musiikki kyllä vie mennessään ja kappaleina kuullaan mm. Minnie The Moocher, It Don´t Mean A Thing (If You Ain´t Got That Swing), Luonnonlapsi sekä Diga Diga Doo. Fenniassa orkesteri soittaa niin energisesti, että lavasteetkin siinä jo heiluvat tahdissa. Vauhdikkaita koreografioita nähdään myös, etenkin kundien letkeä kävelytyyli jäi mukavalla tavalla mieleeni. (Mieheni kokeili heti teatterin pihalla samaa askelkuviota huonolla menestyksellä...) Muutenkin musikaali sisälsi paljon fyysistä kikkailua esim. pianonsoiton ja baaritiskiltäkaatuilun muodossa.

Heiskanen ja Sikin sokin (c) Juha Metso

 Pari suvantokohtaa hiukan haukotutti, mutta muuten esitys soljui vaivattomasti eteen päin Tidjanin poissaolosta huolimatta. Täytyy kyllä sanoa, että kaikki olisi mennyt täydestä läpi, jos ei olisi tiennyt, että yksi puuttuu. Elina Virtanen ja Kalle Kurikkala hoitelivat melkoisen suvereenilla otteella kohtaukset uusiksi, ja muutenkin nämä nuoret tekivät minuun suuren vaikutuksen. Varsin ammattimainen ote jo nyt! Vuosi sitten tykästyin valtavasti Hämeenlinnan Teatterin Pojat-musiikkinäytelmässä mukana olleeseen Eppu Pastiseen ja ilo oli pitkän tauon jälkeen seurata hänen lavameininkiään, jota olikin ehtinyt olla jo kovasti ikävä. Erityisesti mieleeni olivat myös "Kinkku" (Mikkomarkus Ahtiainen), Sikin sokin (Ella Mustajärvi) sekä hauskasti ärrrrrää sorrrtava Heiskanen (Kalle Pylvänäinen). Ajanmukaiset puvut ja kampaukset olivat myös ilo silmälle.

 Kyllä kannatti lähteä Kotkaan asti Hämeenlinnasta! Keisarikunta on oikeaa hyvän mielen teatteria ja varmasti uppoaa mainiosti pikkujoulukansaan tähän aikaan vuodesta. Esitykset jatkuvat vielä keväälläkin, joten silloin ehtii kyllä myös. Linkki teatterin sivuille tässä.

Keisarikunta saa vahvat neljä tähteä ****.

Tätä kirjoittaessani on Helsingissä käynnissä Väkivallankumous. Hieno ja tärkeä asia, jonka idean takaa löytyy tuttuja nimiä...

(näin esityksen kutsuvieraana)

(c) Juha Metso