Virgo 20v -kekkereissä

Kaksikymmentä vuotta sitten, 19.11. 1997, sai Tampereella Rollikka-hallissa ensi-iltansa nuorisomusikaali Virgo. Tampereen Teatterin, Tampereen kaupungin, Pirkanmaan Oppisopimustoimiston ja Hämeen työvoimapiirin yhteistyöprojektina syntyneen musikaalin tarkoituksena oli työllistää 120 nuorta mm. työmarkkinatukijakson ja oppisopimuskoulutuksen kautta ja samalla saada nuoria katsomoon. Projekti onnistui täydellisesti, musikaalia esitettiin 68 kertaa ja katsojia se sai liki 30 000. Esitys myös taltioitiin ja TV2:n kautta Virgon näki 140 000 katsojaa.

 Musikaalin käsikirjoitti Heikki Salo, ohjasi Heikki Paavilainen ja musiikista vastasi Costello Hautamäki (tekijämiehiä kaikki jo tuolloin). Tarinan keskiössä nähdään kaksi jengiä, Rullarit ja Larppaajat, yli jengirajojen parikin rakastunutta paria, Virgo-patsas ja huumebisneksiä (huumediilerin roolissa vuorottelivat Paulit Hanhiniemi ja Mustajärvi). Talonmiehenä hääräsi etenkin Horsepower-bändistä tuttu Juha Junttu, ja muissa rooleissa suuri joukko nuoria, lahjakkaita nousevia kykyjä esimerkiksi Sami Hintsanen, Jani Koskinen, Joni Leponiemi sekä Anna-Maija Tuokko, Antti Mikkola, Jari Ahola, Maiju Jokinen...

 Vuonna 1997 teatterikärpänen ei vielä ollut puraissut minua. Tilastojeni mukaan kävin tuona vuonna tasan kaksi kertaa teatterissa (molemmat Hämeenlinnassa). Seuraavana vuonna kävinkin sitten jo kymmenen kertaa ja syynä oli se, että Risto Korhonen saapui kiinnitykselle Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin suoraan Nätyltä ja se oli menoa sitten. Kautta rantain olin kuullut, että Virgo-nimistä musikaalia esitettäisiin kaukana Tampereella. Miten lie kantautunut tietooni, koska netistäkään ei voinut tuohon aikaan kätevästi tsekata, mitä olisi kenties muualla menossa. Kiinnostukseni herätti etenkin Juha Junttu, koska olin kova Horsepower-fani ja olisi ollut kiintoisaa nähdä mies mukana myös teatteriesityksessä. Kuten voitte arvata, en lähtenyt katsomaan. Virgon viimeinen esitys oli Rollikka-hallissa vappuaattona 1998.

Uusi käsiohjelma, jossa runsaasti juttua koko projektista.

 Tv-version sentään katsoin! Mieleeni jäi etenkin upeaääninen Sami Hintsanen (mietin, että tuosta jätkästä vielä kuullaan) ja tietysti Juha Junttu, muutama biisikin teki ison vaikutuksen. Ajattelin, että nythän tämä tuli nähtyä, eikä tullut tarvetta matkustaa paikanpäälle fiilistelemään. Voitte uskoa, että olen katunut ja kiroillut tuota asiaa moneen otteeseen. Myöhemmin selvisi, että mukana isoissakin rooleissa oli Leponiemen Joni ja Koskisen Jani ja mietin kuumeisesti, että miten en muista heitä nähneeni lainkaan... Pitkällisten tutkailujen kautta vuosien päästä sain käsiini dvd:lle poltetun tv-tallenteen ja ehdin sen katsomaan ainakin kerran. Sana kiiri, että minulla on dvd ja siitä haluttiin kopio. Annoin tehtävän silloiselle poikaystävälleni (nykyiselle aviomiehelleni, vuosi taisi olla 2006 tai 2007), joka laittoi levyt koneeseen väärin päin ja tuli polttaneeksi Virgoni päälle pelkkää tyhjää. Kesti viikon ennen kuin tunnusti tekosensa ja pelkäsi, että suhteemme oli sitten siinä. Ei ollut, Virgon verran annoin anteeksi, tosin hampaitani kiristellen... Meillä ei ole muuten Virgosta liiemmin puhuttu sen episodin jälkeen!

 Niin, onhan minulla vielä yksi muisto Virgoon liittyen. Hämeenlinnan Teatterin nykyistä sijaintia edeltänyt tila Kulttuuritukku toimi näyttämönä teatterin Baskervillen koira-musikaalille ja olin Kulttuuritukun talkooporukoissa seiniä maalailemassa ja narikassa ynnä muuta. Musikaaliin saapui katsomo suoraan Rollikka-hallista (sitä en muista oliko se ollut mukana myös Suuressa Viikinkiseikkailussa, mutta muistettiin mainita, että Virgon katsomo), Baskervillen koiran ensi-ilta oli syksyllä 1999 ja seuraavana vuonna oli samassa tilassa sitten tajuntani räjäyttänyt Autiotalo-musikaali. Minulla on tällä hetkellä pieni tuntuma siitä, että jos olisin aikoinani nähnyt Virgon, olisin hurahtanut teatteriin muutamaa vuotta aikaisemmin.

 Aikamoisen riemunkiljahduksen päästin huomatessani, että Tampere-talon Sorsapuistosalissa juhlistettaisiin 20-vuotiasta Virgoa! Välissä oli ollut parikin juhlaa, mutta ne taisivat olla työryhmän sisäisiä kemuja. Nyt mukaan fiilistelemään pääsisi myös yleisö! Nyt jos koskaan on minunkin aikani päästä mukaan virgoilemaan, ja niin hankin lipun lähes välittömästi niiden tultua myyntiin.

 No niin. Eilen oli Se Päivä. Synttärisankari-ystäväni kanssa menin paikalle jännittynein mielin ja hyvissä ajoin, permannon istumapaikoille istumaan. Enpäs ollut aiemmin tiennyt koko Sorsapuistosalista! Tuttuja kasvoja tuli bongailtua sieltä sun täältä - paikalla oli niin Costello kuin Heikit Paavilainen ja Salo, Ilpo Hakala, virgolaisia... Taisin tunnistaa myös Horsepowerin fan clubin pitäjän Kittyn, katsoimme toisiamme pitkään ja teki mieli moikata.

 Iltaseitsemän jälkeen Sorsapuistosali muuttui hetkessä Rollikka-halliksi räjähtävällä alulla, "Rullarit" rullasivat ympäri salia ja Hintsanen otti ns. tilan haltuun. Tulipa euforinen olo, vaikken aikoinaan ollut edes itse paikalla! Mutta nyt olin! Miltä mahtoi tuntua niistä, jotka olivat katsomassa ja itse esiintymässä, silloin ja nyt. En voi edes kuvitella sitä tunnemyrskyä. Biisien väliin sitten vähän muisteloitiin ja nähtiin screeneiltä pätkiä Virgon tv-tallenteesta sekä dokkarista. Siloposkille vähän naureskeltiin ja ysärilookeille, se oli sitä aikaa se. Juha Junttua ei paikalla valitettavasti nähty eikä Pauli Hanhiniemeäkään, mutta Pate Mustajärvipä nähtiin! Hän vetäisi yhdessä Jari Aholan kanssa "Diileri"-biisin. Kuultiin mm. myös "Muukalainen", "Sotalaulu" ja "Tahtovoimaa" (joista jälkimmäisen sain napattua videolle, koskapa Joni Leponiemi) . "Rakkautta vaan"-kappaleen tahdissa saimme todistaa herkkiä hetkiä ja kyyneleet nousivat silmiini viimeistään lopussa, kun yleisön joukosta tempaistiin mukaan pienemmissä rooleissa aikoinaan olleita. En ikinä unohda Jari Aholan ilmettä ja silmien kiiltoa, kun hänet eturivistä napattiin mukaan joukkoon laulamaan. Paljon rakkautta ja jälleennäkemisen riemua oli ilma sakeana. Me tehtiin se silloin, tässä me ollaan nyt! Eläköön Virgo ja yhteisöllisyyden voima! Kiiluvista, tuikkivista silmistä näki, että nyt ollaan jonkun niin ison asian äärellä, ettei sitä sanoin voi kuvata. Se täytyy tuntea ja aistia.

Hintsanen revittelemässä Muukalaisen tahtiin (c) Teatterikärpänen

 Huh huh. Varsinaisen esityksen jälkeen pidettiin pieni huilitauko ja kävin vähän halailemassa väkeä. Yksi onnekas synttärisankari pääsi Jari Aholan kanssa yhteiskuvaan ja toinen tunnusti Joni Leponiemelle tämän olleen ensirakkautensa (ei, se en ollut minä). Minulla ei ollut kenellekään mitään tunnustettavaa, oli vaan sellainen olo, että voisin halata ihan kaikkea mikä liikkuu.

 Ilta jatkui muisteloiden merkeissä, näimme videotervehdyksiä ja kuulimme fanien haastatteluita sekä kuulumisia siitä, mitä kukakin puuhaa tällä hetkellä. Moni on löytänyt itsensä nuorisotyön ja teatterin parista, tavalla tai toisella. Vietimme myös minuutin hiljaisen hetken viiden virgolaisen muistoksi, he eivät enää olleet keskuudessamme. Äärimmäisen hieno ele.

 Minun oli kiiruhdettava viimeiseen junaan enkä loppuhommia ihan nähnyt, mutta ilmeisesti siellä lopuksi hoilattiin kaulakkain yhteislauluna "Rakkautta vaan" ja meininki toi mieleeni kiekkoleijonat laulamassa "Me ollaan sankareita kaikki". Sama pätee näihinkin. Aikamoinen rutistus oli aikoinaan Virgo, ja mahtavaa oli tämä 20v-juhlaspektaakkeli! Vastaavanlaiselle proggikselle olisi tilausta tälläkin hetkellä. Nuoriso mielekkään tekemisen pariin ja myös katsomoon. Kuka tarttuu ekana?

 Kaivelin Teatterikärpäsen arkistoista Jari Aholan haastattelun kesältä 2012. Siinäkin muistellaan lämmöllä Virgoa näillä sanoilla :"Sain kirjeen jossa kerrottiin, että minut on valittu mukaan Virgoon. Se onkin ollut kaikista tärkein vaihe mun teatteriopinnoissani, oli huikeeta päästä itse tekeen kaikki alusta lähtien. Jokaisella oli oma osastonsa, me siivottiin, oltiin narikassa ym. Se oli hieno koulu oppia näkeen, kuinka valtava määrä ihmisiä tarvitaan yhden teatteriesityksen tekemiseen! Se vuosi viimeistään kirkasti sen ajatuksen, että mäkin haluan näyttelijäksi." Jari oli Virgon aikoihin parikymppinen nuorukainen, ja nyt yksi Tampereen Työväen Teatterin kantavista voimista.

 Hieno ilta! Eläköön Virgo! Kiitos kaikille! Lätkäistäänpä tähän loppuun pari videota vuosien takaa.

Ansa / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Ansa / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 10.9. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sirkku Peltola
Laulutekstit Heikki Salo
Musiikki Iiro Rantala
Ohjaus Fiikka Forsman
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Karmo Mende
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Tuukka Toijanniemi
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Minttu Minkkinen
Koreografia Sonja Pakalén
Lauluvalmennus Juho Eerola

Rooleissa : Tarja Matilainen, Sauli Suonpää, Taina Reponen, Joni Leponiemi, Saara Jokiaho, Maija Andersson, Piia Mannisenmäki, Anne-Mari Alaspää, Hanna Liinoja, Jukka-Pekka Mikkonen, Jouni Innilä, Henri Halkola, Miikka Tuominen, Jouni Salo, Anna-Leena Järvi sekä Pasi Hanhisalo, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen, Sara Seppänen ja Anna Kinnunen

 Ansa - Musikaali liian hyvästä ihmisestä. Onko sellaisiakin? Musikaali sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2007 Patukkaooppera-nimisenä ja muutama vuosi sitten se nähtiin Lahden Kaupunginteatterissa Kun tyttö on hyvä -nimisenä. Jotenkin se "patukkaooppera" ei nimenä minua aikoinaan houkutellut lainkaan ja niin jäi näkemättä sekä Työviksen että Lahden tuotannot. Lankesin nyt sitten ansaan oikein kunnolla, sillä tein kohtalaisen radikaaleja päätöksiä ensi-iltaan liittyen. Minulla oli nimittäin liput loppuunmyytyyn Vuonna 85-konserttiin Työvikseen, mutta menin ne myymään ja valitsimme lauantai-illan kohteeksi kuitenkin Ansan. Ironista kyllä, myöhään perjantai-iltana pienen työpaikkani neljästä työntekijästä kaksi makasi kovassa kuumeessa kotona ja näytti siltä, että kauppa menee lauantaina klo 15 kiinni, koskapa ei ole ketään iltavuoron tekijäksi. Entinen minäni olisi perunut menonsa ja mennyt kiltisti töihin (olisi vähän ehkä harmitellut pieleen mennyttä reissua ja jo maksettua hotellia), nykyinen minäni soitti esimiehelleen, että "hankippa joku illaksi töihin" ja lähti teatterireissulle Jyväskylään vailla huonon omantunnon häivääkään. Entinen minäni ei osannut koskaan sanoa ei ja löysi itsensä milloin mistäkin oudosta tilanteesta, töihinkin liittyen. Oli muuten opettelemista siinä sanassa!

Etualalla Ansa Vallittu (Tarja Matilainen) 

 Musikaalin nimiroolin Ansa (Tarja Matilainen) on lapseton kissan kanssa elelevä nainen, joka on tehnyt pitkän työuran ensin siivoojana ja nyt myslipatukkatehtaalla. Ansa viihtyy työssään ja työporukka on mukavaa sakkia, vaikka välillä hän tunteekin itsensä ulkopuoliseksi, kun jutut pyörivät paikoitellen lasten ja somepäivitysten ympärillä. Töiden jälkeen Ansalla riittää vielä virtaa kastelemaan paljon matkustelevan naapurinsa kukkia ja vähän siivoilemaankin, auttamaan omalla tavallaan asunnottomia ja vierailemaan vanhainkodissa äitiään ja muita senioreita katsomassa. Kuoroharjoituksiinkin pitäisi vielä ehtiä ja työkaverin lapsia hoitamaan, jotta Tuulikki (Saara Jokiaho) pääsee vähän rentoutumaan. Ja eikun aamulla takaisin sorvin ääreen, tosin tässä tapauksessa patukkalinjastolle hääräämään.

 Tehtaalla on vauhdikas meininki, kuhinaa on kuin muurahaispesässä. Kaikki ovat joko tulossa tai menossa, viedään tavaraa ja siirrellään paikasta toiseen valmista settiä. Hommat hoituvat, kaikki tietävät paikkansa ja tehtävänsä. Liukuhihnatyötä. Samanlaisista työvaatteista huolimatta erilaiset persoonallisuudet on helppo erottaa joukosta, meitä kun on moneen lähtöön. Joukossa on niin yksinhuoltajaa, rempseää vanhempaa naista, maahanmuuttajaa... Kaikilla meillä on oma paikkamme ja tehtävämme niin työssä kuin elämässä ylipäätään, eikä elämää eletä kuin liukuhihnan päällä kulkien vain tiettyyn suuntaan. Usein kohdalle tulee jotain, joka saa pomppaamaan takuuvarmalta reitiltä pois, ja se joku on useimmiten toinen Ihminen - vaikkapa ystävyyden, rakkauden tai yllätyksen muodossa. Niin käy Ansallekin.

Erkki Ranto hurmaa väkeä 

 Muutos saapuu paikalle varsin näyttävästi konsultti Erkki Ranton (Sauli Suonpää) muodossa ja ensi-iltayleisöstäkin lähtee spontaanit aploodit, sen verran päräyttävä on Erkin sisääntulo. Erkki on varsin sulavaliikkeinen ja karismaattinen sekä omaa komian ulkonäön lisäksi myös puhelahjoja. Mies vetää väkeä puoleensa magneetin lailla. Nyt pitäisi yhdistää työ-ja vapaa-aika ja antaa kaikkensa. "Kaikki peliin!" on konsulttifirman slogan. Työtehoa lisää ja hyvän meiningin tilalle vielä parempi meininki. Ansa kokee ikään kuin uskonnollisen herätyksen ja alkaa sisäistää Erkin puheita kaikista tehokkaimmin, kohtalokkain seurauksin. Enpäs paljasta enempiä, vaikka Totuus pitäisi kertoa. Ei kuitenkaan tässä tapauksessa.

 Esityksen jälkeen olin vähän otsa kurtussa. Pidin tarinasta ja henkilöhahmoista kovin, mutta musiikki kuulosti minun korviini liian sekavalta. Mukana oli kaikenlaista, ja suureksi harmikseni en saanut joukkokohtausten laulunsanoista mitään selvää. Heikki Salon tekstiä kuuntelisin mielelläni, nyt osaa lunttasin käsiohjelmasta ja harmittelin, että ai siinä laulettiin noin! Näyttelijäkaartille Iiro Rantalan monipuolinen musiikki on takuulla mukava haaste, ja lauluja pääsee tulkitsemaan hiukan eri tavalla kuin on totuttu. Tämä siis noin mutu-tuntumalta, mikään musikaaliekspertti kun en ole. Joukossa oli kuitenkin muutama herkkupala, mieleeni jäi etenkin Saara Jokiahon upeasti laulama "Onni ja muita tekosyitä". Tuli myös todistettua, että sauvakävelystäkin saa näyttävän musikaalinumeron, ja lopun kuorokohtaus oli hengästyttävän hieno.

 Roolihahmoista mieleeni jäi taatusti Sauli Suonpään liukasliikkeinen konsultti sekä Tarja Matilaisen vähäeleisesti tulkitsema nimirooli. Maailma on täynnä Ansan kaltaisia ihmisiä, jotka eivät tee itsestään sen suurempaa numeroa ja joita on sitten helppo pompotella paikasta toiseen ja uskotella asioita kirkkain silmin kovien arvojen puolestapuhujien toimesta. Mieleeni jäivät myös vanhainkodin Kaarina (Jukka-Pekka Mikkonen) sekä Mauri (Jouni Innilä), jonka tarinan olisin kyllä halunnut kuulla. Oikeastaan voisin luetella ihan kaikki tähän, koska valaistui sellainen asia, että jokainen meistä on osa kokonaisuutta, jotain suurempaa. Toiset piipahtavat elämässäsi hetken vain, toiset kauemmin. Sillä asenteella painelin Jyväskylän reissusta suoraan iltavuoroon töihin. Työelämässä mikään ei ole varmaa, ja muutoksen tuulet puhaltavat minunkin työpaikallani. Konsultti on jo käynyt vähän toisenlaisessa muodossa, seuraavia ovestatulijoita jännityksellä odotellessa...

...Nordic Nordic Walk...

 Iltavuoron jälkeen isäntä oli saanut kotona sillä aikaa ahaa-elämyksen. Jyväskylässä viriteltiin kuulemma monenlaista ansaa ja kaikki niihin lankesivat vuorollaan, tavalla tai toisella. Tarkemmin kun miettii, niin yhtä ansaahan tämä koko elo meillä on. Kokonaan toinen juttu on se, että osaako niitä vältellä vai meneekö aina saman kaavan mukaan.

 Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatteri!)

Vadelmavenepakolainen / Teatteri Eurooppa Neljä

Vadelmavenepakolainen / Teatteri Eurooppa Neljä, Laajavuori

Ensi-ilta 8.7. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Miika Nousiaisen romaaniin
Käsikirjoitus Pentti Kotkaniemi
Ohjaus Tanjalotta Räikkä
Musiikillinen dramaturgia Tanjalotta Räikkä ja Toni Lepistö
Kapellimestari Toni Lepistö
Koreografia Neija Välilä
Puvustuksen suunnittelu Raija Niiniaho
Lavastus ja äänisuunnittelu Ville-Matti Laine

Rooleissa : Timo Ruuskanen, Jari Silventoinen, Maiju Jokinen, Juha Valkama ja Neija Välilä

Bändi : Toni Lepistö, Kalle Saarelma, Antti Parviainen ja Jaakko Tabell

 Meinasi tämä jåkakesäinen perinne katketa tyystin, kun Vadelmavenepakålaisesta ei ållut viikånlåppunäytöksiä lainkaan, me pitkänmatkalaiset kun emme arkisin nåin pitkälle päässeet lähtemään. Ånneksi åli sitten tämä Teatteri Eurååppa Neljän åma perinne, eli viimeinen näytös yöversiåna. Esitys siis alkåi klå 23 ja paikalla ålimme jå kauan ennen kuin keltaliiviset parkkipaikkaåppaatkaan ehtivät meståilleen. (Äh, ei tämä ruotsalainen å toimi.)

Mikael tapaa vanhan luokkatoverinsa muka 

 Vadelmavenepakolaisesta olen nähnyt parikin eri teatteriversiota ja lukenut kirjan, mutta on kyllä sellainen teos että siinä on mahdollisuus tehdä erinäisiä variaatioita. Katsomoon menimme hyvissä ajoin ja lavallahan oli jo karaoke käynnissä! Kävi heti ilmi, että nyt ollaan risteilyllä ja laivareissuun hyttikäytävineen viittaava lavastus olikin varsin pätevä keksintö. Moni kun on saanut ensikosketuksensa esimerkiksi ruotsin kieleen juuri laivassa. Niistä reissuista sitä riittäisi enemmänkin kerrottavaa, mutta tämä ei ole kyllä oikea foorumi moiselle muistelolle. Esitys lähti käyntiin perinteisillä väliaikatarjoilujen ja vessojen sijainnin esittelyllä, oudolta kyllä tuntui koska Paavo Honkimäki ei näitä tietoja ollut kertomassa. Oli jännää ajatella, että esitys alkaa nyt ja kello on 23! Siihen aikaan en ole teatterissa koskaan istunut. Kansa istui pipot päässä ja tumput käsissä, olen moista pukeutumista nähnyt kyllä ihan päivänäytöksissäkin joskus. Oi Suomen kesä. Ruotsissa olisi takuulla paljon lämpimämpää.

 Saimme tutustua siis Mikko Virtaseen (Timo Ruuskanen), joka on kansallisuustransvestiitti eli syntynyt väärään kansallisuuteen. Ruotsi on kiinnostanut lapsesta saakka monessakin muodossa ja mitä enemmän ikää kertyy, sitä pahemmin tuntuu Mikolla lähtevän homma lapasesta. Hän on viettänyt lomiaan Thaimaassa ja siellä stalkannut idyllisiä ruotsalaisperheitä ja kuten myöhemmin käy ilmi, vohkinut näiltä kotiavaimiakin ja myöhemmin eräänkin perheen lomaillessa menee itse joulunviettoon näiden asuntoon. Tosin ensin pitää palkata ruotsalaisnäyttelijä lapsineen esittämään idyllistä perhettä, Lasse Pöysti osoittautuu inhottavaksi ihmiseksi koska lyö luurin korvaan, kun Mikko yrittää saada häntä isoisän rooliin. Myöhemmin Mikko tapaa baarissa surullisen miehen, Mikael Anderssonin (Jari Silventoinen), joka hautoo itsemurhaa koskapa kokee koko elämänsä täysin hyödyttömäksi. Tässäpä Mikko näkee itselleen mahdollisuuden. Hän palkkaa Mikaelin opettamaan hänelle kaiken mahdollisen ruotsalaisuudesta ja sen päälle varastaa miehen identiteetin (ensin tosin suoritetaan yhteisöllinen itsemurha). Uuden henkilöllisyyden turvin Mikko/Mikael pääseekin mellastamaan sitten kunnolla, tapaa ihanan naisen ja perustaa perheen. Vaan kaikki ei kestä ikuisesti ja valheella on lyhyet jäljet... Tässä kyllä saatiin täyslaidallinen tietoa ruotsalaisuudesta ja ennen kaikkea suomalaisuudesta, ironiseen sävyyn molemmista.

 Tämä Eurooppa Neljän versio erosi muista näkemistäni versioista siinä, että mukana oli paljon musiikkia, olihan lavalla mukana koko ajan mainio bändikin. Ja hei, kyllä olisi pitänyt taas jollain lailla varoittaa ennalta, sillä kitaristi Antti Parviaisella oli niin päheät kultaiset glitterpöksyt, että sellaiset pitäisi lailla kieltää ainakin julkisista esiintymisistä. Katse kun hakeutui niihin luvattomasti tämän tästä ja unohdin seurata lavan muita tapahtumia kokonaan! Koko bändillä olisi saanut olla samanlaiset asut ja kokohaalariversiona vielä! ABBA:n sävelillähän tässä suurimmaksi osaksi mentiin, mutta mukana oli myös aikamoisia herkkuja kuten kohtaus, jossa Mikko Virtanen vetäisi oppitunnin aluksi koulupuvun päälleen, kitaran kouraan ja AC/DC:n tahdissa siinä sitten otettiin ns. kurssi haltuun. Hupaisa oli sitten kotimainen vastine iloisista ralleista, kun Suomi-paita päällä varsin pirteä mies (Jari Silventoinen) lauleskeli mollivoittoisin sävelin.

 Hauskoja ja nerokkaita yksityiskohtia oli koko esitys täynnä muutenkin, kuten esimerkiksi liukumäen, pallomeren, savukoneen ja sopivan musiikin yhdistelmä edustamaan sitä, että kuolo kohta korjaa tämänkin tyypin. Hengitysilmasta huurtunut Volvon autonlasi rakastelukohtauksesta, kuin suoraan Titanicista. Älytön laivamaskotti-mustekala vai mikä lie heilumassa lavalla milloin missäkin kohtauksessa. Timo Ruuskasen lapsenomainen intoilu joulupöydässä ja miehen fyysisyys muutenkin, puuttui että mies olisi vääntänyt itsensä solmuun. Käsittämätön hääjuhla, jossa kapteeninlakkinen ja kirjavakalsarinen pappi (Jari Silventoinen) meinasi varastaa koko shown ja ilotulitteet yllättivät hääparin täysin. Niin, pyrotekniikkahan oli varsin näyttävässä roolissa myös tässä yönäytöksessä ja lieskat lämmittivät katsomoakin mukavalla tavalla. Kokkikerhon rallatus tarttui sitten vähemmän mukavalla tavalla muistiin.

Nämä kuvat siis päivävedosta... 

 Väliajalla oli muuten sen verran pimeää, että makkarakojullekin piti suunnistaa tuoksun perusteella! Nappasin isäntää käsikynkästäkin ja piti varmuuden vuoksi kysyä, että onhan nyt oikea mies kyseessä etten jonkun toisen ukkoa taluttele. Oli pihalla toki ulkotulia ja tunnelma oli muuten hyvä, mutta kyllä pimeys tuli nopsaan. Tuttujakin oli vaikeaa bongailla, onneksi niitäkin löytyi muutama.

 Ai niin, esityksissä oli myös aina vieraileva artisti ja tällä kertaa mukana oli Joni Leponiemi, joka ei biisivalinnastaan päätellen ollut rokannut kunnolla pitkään aikaan. Tempaisi muuten sitten tuosta noin Led Zeppelinin "Rock´n Roll" -biisin sellaisella volyymillä, että takuulla Pub Kierteessä asti tuopit helisivät.

Siellä sitä minäkin näyn kuvassa! 

 Kuvassa muuten näyttää siltä, ettei kitaristi Parviaisella ole housuja jalassa lainkaan... Olihan tämä yönäytös ihan mahtava kokemus, vaikka olikin loppuvaiheessa nenä vähän jäässä. Seuraavalla kerralla otetaan kyllä hotellihuone, sillä isäntä joutui ajamaan koko yön niin kuin Roy Orbison ja uua heela natten ja alkoi siinä silmät loppumatkasta vähän lupsumaan vaikka yritin pitää tunnelmaa yllä. Onneksi Siltsu sitten pelasti, ja radiosta tuli "Liekeissä" ja pistettiin autoradiosta volyymit kaakkoon eikä saatu edes ylinopeussakkoja tällä kertaa. Kotona olimme viiden jälkeen ja kyllä unet maittoivat.

 Kesäteatterikauteni sai arvoisensa päätöksen, kiitos Eurooppa Neljä!

(näin esityksen ystävänlipulla)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Yhden tähden hotelli / Riihivuori Teatteri

Yhden tähden hotelli / Riihivuori Teatteri, Muurame

Ensi-ilta 9.6. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus, ohjaus ja lavastuksen suunnittelu Heikki Vihinen
Puvustus ja tarpeisto Tiina Oksanen
Äänet, tehosteet ja miksaus Mika Savolainen
Valosuunnittelu Arto Saarelainen

Rooleissa : Sanna Pietiäinen, Joni Leponiemi, Suvi Salomaa, Jouni Huhtaniemi, Anette Ekholm ja Pauli Hanhiniemi

Orkesteri Varsovan Liitto : Ari Kankaanpää/Heikki Markkula, Valtteri Tynkkynen, Janne Salkolahti ja Mikko Rekonen

 Oli ehtinyt vierähtää 1,5 viikkoa edellisestä teatterireissustani ja hetken (todellakin pienen hetkisen vain) ehdin pohtimaan, että mitäpä jos alkaisikin käymään harvakseltaan teatterissa, jotta ehtisi tehdä muutakin ja jaksaako sitä vapaasta viikonlopusta uhrata puolet kesäteatterireissuun Keski-Suomeen. No, ikävöimästä itseni yllätin ja niin sitä suunnattiin auto kohti Riihivuorta, joka näemmä toimii laskettelukeskuksena talvisin. Vuorelle oli muuten melkoinen nousu! Mietin, että selviäisikö sitä hengissä lainkaan, jos yrittäisi polkupyörällä tietä ylös? Luultavimmin minun kunnollani ei.

 Olimme paikalla erittäin hyvissä ajoin ja paikalla oli myös tuttuja Jyväskylästä (teatteriharrastus yhdistää), joten mikäs siinä oli rupatellessa mukavia ennen esityksen alkua. Itse esityksestä minulla ei ollut juurikaan ennakkotietoa. Muistan hämärästi, että vastaavaa oli vedetty muutama kesä sitten Sappeella ja siinä oli vetonaulana Jorma Kääriäinen. Jäi näkemättä kyllä se, vaikka Jorma hieno artisti onkin.

 Teatteri sijaitsi kauttaaltaan katetussa "linnakkeessa" ja mieleeni tuli ensin, että kas nytpä ollaan jossain luxusluokan autotallissa, jossa on Jallu-pullot siistissä rivissä baaritiskin hyllyllä, spa-osasto ja orkesterikorokekin vielä. Näyttämö ei siis kauheasti häikäissyt. Sitten takaseinä aukesi ja sen takaa paljastui upeat näkymät Päijänteelle ja myöskin tuore aviopari Jokke ja Laura Savolainen (Joni Leponiemi ja Suvi Salomaa), jotka olivat varanneet vähän toisenlaisen häämatkan korpihotelli Ansakorpeen. Hotellia ja kaikkea muuta toimintaa pyörittää Ansa (Sanna Pietiäinen) ja kävi mielessä, että taas näitä yksinäinen-nainen-pyörittää-yksin-bisnestä-ja-voivoi-ja-kohta-tulee-entinen-heila-ja-koko-porukka-keksii-keinon-saada-liiketoiminta-nousuun - tyylinen juttu, joka kuulosti kovin tutulta juoniratkaisulta. Tuoreen avioparin lisäksi paikalle saapuu myös Ketolan pariskunta (Jouni Huhtaniemi ja Anette Ekholm), jolla on liitto rakoilemassa sekä iskelmätähti Kari "Kerma" Koistinen (Pauli Hanhiniemi), jolla on selkeästi ollut Ansan kanssa jotain sutinaa ja aina vakkarihuone vapaana odottamassa.

Kerma ja Ansa 

 Jo heti alkuvaiheessa totesin mielessäni, että tämä näköjään kuuluu sarjaan teatteriesityksiä, joita ei katsota minkäänsortin kriitikkolasit päässä. Juoni kun oli täysin ennalta-arvattavissa ja varsinaisesta teatterielämyksestä tämä oli kyllä kohtalaisen kaukana. Kyse olikin sitten aivan toisentyyppisestä elämyksestä. Varsovan Liitto kun ei ollutkaan mikä tahansa humppaorkesteri ja heti ensimmäisenä biisinä tuore sulho Jokke kajautti ilmoille käskyn/pyynnön/kehoituksen "Anna mulle lovee", ja meikäläistä vietiin kuin kuoriämpäriä. Bändi oli muuten siitä jännä, että sieltä lähti soimaan biisi kuin biisi ja jos erehtyi sanomaan esim. taikasanat "rakas", jo lähti Tapsa Kansan hittibiisin ensitahdit soimaan. Kerma Koistinen taas totesi, että hänellä on tästä asti aikaa ja yhteislaulun ainekset olivat siinä. Pauli Hanhiniemi on kyllä sen sortin artisti, että miehen esiintymistä katselisi ja kuuntelisi ikuisuuden (tosin ei Leponiemen Joniakaan koskaan ole väkisin joutunut katsomaan...). Kukaan toinen ei tiettyjä biisejä tulkitse niin kuin hän itse. Lauluvoimaa löytyi kyllä muultakin sakilta. Ansa lauloi aikuisesta naisesta niin kuin aikuinen nainen osaa, Kirsi Ketola (Anette Ekholm) revitteli Ingallsin Laurasta varsin vakuuttavasti.

Nuoripari Savolainen (Joni Leponiemi ja Suvi Salomaa) 

 Näytelmässä kumottiin ennen väliaikaa melkoinen määrä drinkkejä. Väliajalla osa katsojistakin maisteli nimikkoshotteja Kerma ja Sinko, meikäläinen nautti yhden makkaran kirjaimellisesti kaikilla mausteilla, sillä sinappiin lensi joku ötökkä. Väliajan jälkeen estradille raahusti varsin kalpeata, mutta samalla värikästä sakkia. Garderoobista oli kaivettu kaikenlaista päälle peruukkeja myöten ja tietennii kuultiin "Äiti pojastaan pappia toivoi" ja saatiin keskustelu kääntymään Pieni talo preerialla-sarjaan ja sen ikonisiin hahmoihin (tässä vaiheessa vetäistiin se Ingallsin Laura hihasta). Mielessäni palasin muutaman vuoden taakse Kesälahdelle Kiteen kupeeseen, jonka paikallisessa baarissa kolme isäntää istui varsin hartaina tuopit käsissään nurkkapöydässä keskellä päivää (yhdellä oli suurinpiirtein pilkkihaalarit päällä, kesällä) katsomassa Pieni talo preerialla ja yksi kehui, miten hieno mies on Charles. Tämä tarina on tosi!

 Yhden tähden hotelli kohosi mielessäni viiden tähden hotelliksi siinä vaiheessa, kun Kerma Koistinen saapui paikalle kumisaappaissa ja erävehkeissä ja näytti aivan Nuuskamuikkuselta. Vain piippu puuttui! Kuultiin sitten nimittäin Moody Bluesin "Nights In White Satin" (lienee suomenkieliseltä nimeltään Sametinpehmeä yö?) sellaisena tulkintana, että melkein itku pääsi meikäläiseltä. Upea veto!

 "Osoita taas elämän tarkoitus, oon ehtinyt jo unohtaa sen" ... Näin se menee. Kökölläkin juonella selvitään voittajina maaliin, ja tämän esityksen vahvuudet on jossain ihan muualla kuin käsikirjoitus-ja ohjauspuolella. Laulujen välissä voi aina katsella niitä taustan upeita kesäisiä maisemia, eipä ole vastaavaa nähty muualla. Kotimatkalla voi myös ihmetellä Hotelli Harjunsalmea, joka kohta peittyy kasvillisuuden alle ja aina siinä vaan muutama auto pihassa on...

 Pakko muuten lopuksi mainita, että esityksen jälkeen pääsin vihdoinkin tapaamaan Hanhiniemen Paulin ihan kasvokkain. Mieheni kanssa olimme nimittäin ensitreffeillä Kolmannen Naisen keikalla kymmenen vuotta sitten, ja hääpäiväkin on juuri tuo keikkapäivä. Otettiin Paulin kanssa pilviotsie! (Kamera ehti napata kuvan ennen kunnon poseerausta, mutta onhan tämä hauska näinkin.)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

(näin esityksen vapaalipulla, kiitos Riihivuori Teatteri!)

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 30.1. 2016, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Ohjaus Kaisa Korhonen
Pirkko Saision romaanin pohjalta dramatisoinut Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Lavastussuunnittelu Kari Junnikkala
Pukusuunnittelu Merja Levo (alkusoiton pukusuunnittelu Tuovi Räisänen)
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Musiikin suunnittelu ja sovittaminen Lasse Hirvi
Kampaukset ja maskeeraus Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Niina Mattola

Rooleissa : Anneli Karppinen, Anne-Mari Alaspää, Hannu Lintukoski (jota paikkasi näkemässäni esityksessä Antti Niskanen), Saara Jokiaho, Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Jouni Innilä. Taina Reponen, Hannu Hiltunen, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Maija Andersson, Maritta Viitamäki, Joni Leponiemi, Jorma Böök, Matti Ekman ja Roosa Karhunen

 Muistan nähneeni pariinkin otteeseen Pirkko Saision romaanista tehdyn kolmiosaisen tv-sarjan, jonka ohjasi Åke Lindman. Sarjan ensiesitys oli vuonna 1978 ja uusintana se on viimeksi nähty kymmenen vuotta sitten. Hyvin jäi mieleeni tavallisen työläisperheen elo sodanjälkeisessä Suomessa ja varsinkin vahvat naisroolit (Ritva Oksanen, Seela Sella ja Susanna Haavisto). Näillä pohjatiedoilla sitten suuntasin kohti Jyväskylän Kaupunginteatteria talvilomani loppumetreillä.

Eila ja Marja ottavat yhteen 

 Lavastus muodostuu lukuisista ikkunoista, joista jokaisen takana olisi oma tarinansa kerrottavana. Hiljaisia ja vakavia miehiä palaa rintamalta päät painuksissa, sodan kauhut eivät jätä nukkuessakaan rauhaan. Arjen on kuitenkin pyörittävä ja elämän jatkuttava. Lapset kirmailevat kerrostalojen sisäpihoilla, talkkari huolehtii jonkinlaisesta järjestyksestä pihamailla ja naiset, äidit pitävät jöötä seinien sisäpuolella. Kuri on kova ja Eila Nieminen (Anneli Karppinen) topakka, verevä nainen, joka hoitaa varmoin, ronskein ottein niin kodin, kolme lasta kuin hiukan tossukan miehensä Alponkin (Antti Niskanen). Ei mikään pullantuoksuinen äitihahmo todellakaan. Eilassa henkilöityy tietynlainen lannistumattomuus, ylpeys ja kovuus - pinnan alla kuitenkin herkkyyttä ja kaipuuta uskomaton määrä. Vahvan äitihahmon varjossa kasvaa sitten nuori Marja (Anne-Mari Alaspää) ja yrittää löytää omaa paikkaansa tämän auringon alla.

 Kasvutarinan keskeltä minulle nousi esiin myös se yhteisöllisyys, josta on enää vain rippeet jäljellä. Katsottiin pihan muidenkin lapsien perään ja autettiin tarvittaessa (ja turhia kyselemättä, pelkkä katse riitti osoittamaan ymmärrystä) niin lastenkaitsemishommissa kuin rahallisestikin. Opettajalla oli jonkinsortin auktoriteettiä, leppoisan talkkarin käskyjä noudatettiin ilman mitään haistatteluita. Katsomo oli täynnä juuri tämän aikakauden ihmisiä, jotka varmasti peilasivat omia kokemuksiaan ja muistojaan tähän tulkintaan. Itsekin 70-luvulla lapsuuteni työläisperheessä viettäneenä muistan hyvin sen, miten me kerrostalon lapset kirmailimme pitkin pihoja ja metsiä, äidit huutelivat ikkunoista "Syömään!", isät tulivat töistä ja ensimmäiseksi istahtivat hengähtämään lehden ääreen ja omaan rauhaan. Kaikkia haluamiaan leluja ja muita kotkotuksia ei saanut ja jouluun mennessä isoimmat toiveet olivat jo unohtuneet. Siitä huolimatta tuntui siltä, ettei ollut puutetta mistään.

Lempi ja Marja 

 Hienon aikalaiskuvauksen lisäksi tämä Elämänmeno tarjosi myös paljon sälää, josta en niin perustanut. Pitääkö joka paikkaan ympätä musiikkia ja lauluja mukaan? Lauluyhtye Ekmans ja Huulipunatytöt Linnanmäen tansseissa oli virkistävä veto kylläkin. Lisäksi oli popliinitakkisia neitoja, painijoita, Pelastusarmeijaa, vähän omituisia koomisia heittoja. Näillä eväillä syntyi melkoinen sillisalaatti, ja se vei kokonaisuudelta pisteitä ainakin tämän katsojan silmissä. Oltaisi reilusti keskitytty olennaiseen eikä ripoteltu extraa sinne tänne. Kestostakin olisi saatu napattua ylimääräiset pois. Elämän koko kirjo on toki pitkäkestoinen projekti, mutta kolme tuntia alkaa olla meikäläisellä kipuraja katsomossa skarppina pysymiseen.

 Anneli Karppisen ja Anne-Mari Alaspään huikeiden roolisuoritusten (ja turhan sälän) lisäksi mieleeni jäi onneksi myös muutama erityisen hieno kohtaus. Marjan saama kirje isältään, yhteiset hetket kummitäti Lempin (Hanna Liinoja) kanssa, äidin ja tyttären sovintohetki keittiön pöydän ääressä ja miten kevätjuhlanäytelmän pieni toukasta muuttunut perhonen sai Marjankin silmät aukeamaan ja levittelemään omia siipiään. Levoton Tapparikin (Miikka Tuominen) rauhoittui ja löysi oman paikkansa, ensirakkaus ja lapsuudenystävä Raikkakin (Joni Leponiemi) oli sitten perheellinen mies. Näin se elämä kulkee ja kantaa.

Tytär ja äiti

 Yksi pointti kirjaimellisesti piirtyi kuitenkin parhaiten mieleni sopukoihin. Aluksi me kaikki olemme pelkkiä ääriviivoja ja hahmotelmia, kunnes hiljalleen ajan myötä saamme lisää sävyjä ja varjostumia matkalla omaksi itseksemme. Hetken olemme kokonaisia, jonka jälkeen piirteet vähitellen himmenevät ja haihtuvat, jäljelle jää vain pelkät ääriviivat ja lopulta ei sitäkään. Tyhjä paperi, johon joku toinen sitten voi itsensä hahmotella. Sellaista se on, elämänmeno.

 Lopuksi pitää antaa erityismaininta Antti Niskaselle, joka normihommistaan teatterin kuraattorina oli hypännyt Alpo Niemisen saappaisiin muutaman esityksen ajaksi. Täydestä olisi mennyt ilman etukäteisilmoitustakin, sen verran suvereenisti mies tonttinsa hoiti. Nostan hattua kyllä!

Esityskuvat (c) Kari Junnikkala

(näin esityksen vapaalipulla)

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Sävellys Frank Wildhorn
Suomennos Kari Arffman
Ohjaus Anssi Valtonen
Koreografia Sonja Pakalén
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Merja Levo
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus

Rooleissa : Joni Leponiemi/Henri Halkola, Maria Lund, Saara Jokiaho, Hannu Lintukoski, Jouni Innilä, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Sauli Suonpää, Jukka-Pekka Mikkonen, Jorma Böök, Anne-Mari Alaspää, Maija Andersson ja Hannu Hiltunen

Ensemble : Heta Halonen, Anni Hirvonen, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Anna Kinnunen, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen ja Rasmus Tirronen

 No niin, nyt kun lähes kaikki musikaalifanaatikot ja paremmin aiheeseen perehtyneet ovat käyneet Jykyllit katsomassa ja kirjoittaneet laadukasta tekstiä, saapuu meikäläinen paikalle yli kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen ja luvassa on nyt siis varsin "asiantuntevaa" musikaaliraportointia. Pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, että tämäkin menee hyvin pitkälti mutu-tuntumalla. Visiittini Jyväskylään ajoittui näinkin kauas ensi-illasta siksi, että halusin palavasti nähdä nimenomaan Joni Leponiemen pääroolissa ja vasta marraskuusta löytyi sopiva ajankohta. Varmasti Henri Halkolakin suoriutuisi vaativasta pääroolista puhtain paperein, mutta miksi juuri Jonin versio? No siksi, eihän sitä tarvitse minulta enempiä kysellä!

 Heti alkuun on pakko kertoa, että tiedättekös missä kohtasin sanaparin "Jekyll & Hyde" ensimmäisen kerran? Tietenkin Freemanin (hämeenlinnalaislähtöinen hänkin) kappaleessa 'Kaksi lensi yli käenpesän". Tosin kesti vuosikausia ennen kuin tajusin, että siinähän lauletaan "oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde" eikä suinkaan joku mystinen parivaljakko Jeku ja Hai. Muutama vuosi sitten Turussa tuli nähtyä ensimmäinen näyttämöversioni Jekusta ja Haista, ja näin jälkikäteen muisteltuna siitä jäi mieleeni etenkin Riku Niemisen hämähäkkimäinen hiippailu pahoilla teillä ja se, kun herra pisti laboratorionsa palamaan sekä tietenkin "Murha, murha" (niitä harvoja musikaalinumeroita, jossa olisin itsekin halunnut olla mukana lavalla ensemblen joukossa heilumassa).

 Homman nimi on siis se, että tiedemies Dr Henry Jekyll (Joni Leponiemi) on kehitellyt seerumin, jolla pystyisi kenties erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Kas meissä kaikissa kun on kaksi puolta, ja jos pahan puolen saisi erilleen, sen pystyisi myös tuhoamaan näppärästi ja niin olisi maailma täynnä pelkkää hyvyyttä. Perin kätevää. Sairaalan nuiva hallitus ei anna Dr Jekyllille lupaa testata seerumia ihmisillä ja niin mies turvautuu äärikeinoihin - hän päättää rohkeasti käyttää koekaniinina itseään, meni sitten syteen tai saveen. Yrittänyttä ei laiteta, ja eihän siinä hyvin käy. Mies tulee vapauttaneeksi pahiksen, joka kutsuu itseään Edward Hydeksi ja viitta hulmuten katoaa yöhön kauhua kylvämään. Kosto elää, ja sairaalan hallituksen päitä putoilee yksi kerrallaan ja polvilumpioita rusahtelee. Kansalla on taas aihetta sanomalehtien levittelyyn ja "Murha, murha" kaikuu Lontoon kaduilla jälleen pahaenteisesti. Ai että, mahtavaa! Katsomosta käsin on turvallista seurata tätä, mutta ollapa itse moisen myllerryksen keskellä...

Peto on irti! 

 Pelkäksi ruumistehtailuksi tämä ei sentään jää, sillä mukana on myös kosolti 'ystävyyttä, läheisyyttä ja poikarakkautta'. Alkupuoliskolla juhlitaan Jekyllin ja näpsäkkään neiti Emma Carew´n (Saara Jokiaho) kihlajaisia. Turun versiosta poiketen nyt mieleeni jäi Emmasta varsin itsenäisen naisen kuva. Isänsä Sir Danvers (Jouni Innilä) kuuluu myös sairaalan hallitukseen ja äänesti tyhjää Jekyllin pyynnön kohdalla, ja hän olisi valinnut tyttärelleen ihan toisen sulhasen, jos olisi saanut päättää. Emmapa onkin ihan itse valinnut sulhon itselleen ja ilmassa on aitoa rakkautta ja lämpimiä tunteita toista kohtaan. Miksiköhän muuten isällä ja tyttärellä on eri sukunimi? Liekö Sir Danvers jotain sukua Rebecca-musikaalin Mrs Danversille? Osaako joku viisaampi vastata tähän?

Vas. Lintukoski, Suonpää, Tuominen, Jokiaho, Innilä 

 Asiaan. Jekyll ja hyvä ystävänsä lakimies Utterson (Hannu Lintukoski) eksyvät ohimennen Red Rat-nimiseen mestaan, jossa tarjoillaan ihan muuta kuin teetä ja pikkuleipiä. Meiningistä vastaa varsin näyttävä ilmestys Lucy Harris (Maria Lund), joka vie ja miehet ympärillä vikisee. Oli hupaisaa seurata, miten kovassa pyörityksessä miesasiakkaat olivat ja sivustalla istuivat Utterson pelosta  jäykkänä, kun taas Jekyllillä jo jalka vähän vispasi ja taputti rytmissä mukana. Lucyn avauksella "Hei, nappisilmä!" olisin minäkin lähtenyt ihan kenen tahansa matkaan, myös Lucyn itsensä. Maria Lund on kyllä melkoinen kissa, jotain aivan tavattoman maagista on tuossa naisessa. Keskiajalla hänet olisi varmaan poltettu roviolla, epäilemättä. No, Henry Jekyll näkee hänessä muutakin kuin ilolinnun ja tarjoaa kirjaimellisesti lämmintä kättä rajumpaan kosketukseen tottuneelle Lucylle. Yhteisissä kohtauksissa on todellista kemiaa ja eroottista väreilyä on ilma täynnä, kyllä käypi kateeksi hitusen kummankin puolesta!

 Etukäteen odotin eniten sitä hetkeä, kun Jekyll ensimmäisen kerran keitoksiaan maistelee ja tuntemuksiaan ylös kirjoittelee. "Olo on varsin lämmin, mutta muuten ei tunnu missään!" Ja ykskaks ryhti muuttuu, ääni muuttuu matalammaksi (jopa murinaksi) ja hengitys raskaammaksi, ja rehti katse petomaiseksi luimisteluksi. "Vihdoinkin VAPAA!" karjaisee herra Hyde ja katoaa musta viitta liehuen yön pimeyteen. Olin niin vaikuttunut tästä, että jämähdin paikalleni koko väliajaksi. Jalat olivat varmaan ihan vatkulia.

 Väliajalla katsomossa pari vanhempaa rouwashenkilöä keskustelee näkemästään. "Minusta tämä on oikein hauska!" loihe toinen lausumaan toiselle. No, näinkin sen voi nähdä. Hauskuus oli tästä kyllä kaukana, paitsi että hitusen huvitti lordi Savage (pettämätön Sauli Suonpää, joka riemukseni on liittynyt Jyväskylän KT:n kiinnitettyjen joukkoon), jonka olemuksessa oli mainio yhdistelmä yläluokkaista Jörn Donneria ja Monty Pythonista tuttua Graham Chapmania. Upper class twit of the year taisi lukea jossain toisessakin blogikirjoituksessa?

 Pidin ihan älyttömän paljon puvustuksesta ja miehenikin katseli taas silmät kiiluen komeita miesten takkeja. Niitä onkin tänä syksynä piisannut yhdessä jos toisessakin produktiossa. Emman turkoosit asukokonaisuudet erottuivat joukosta kyllä, ja väri sopi muutenkin loistavasti punatukkaiselle Saara Jokiaholle. Varjo-Hydet ja herra Hydeä seuraavat viittahahmot olivat kutkuttavan jännä lisä, ja jostain syystä minulla soi nyt päässä Laura Braniganin "Self control". Ensemble oli myös varsin onnistunut ja kaikinpuolin pätevää porukkaa. Sutenööri Lukki (Maija Andersson) jäi jotenkin oudoksi hahmoksi, en saanut oikein otetta hänestä millään.

"Murha, murha!"

 Mutta onhan se nyt saletti, että Joni Leponiemi vetäisee ilmiömäisellä tyylillään niin Jekyllit kuin Hydetkin ja etenkin Hydet. Lauluvoimaa on niin, että munaskuissa tuntui. Mestarillista! Mieleen painui myös surumielisenä työpöytänsä ääressä istuva mies, joka kävi sisäistä kamppailua siitä, kumpi tyyppi on pinnassa ja mielessä kaiveli viimeaikaiset teot, joita ei enää saanut tekemättömäksi. Että loppuisi nyt tämä helvetti. Mietti varmaan, että "Luoja auta, pidä kurissa, kaidalla tiellä poissa kiusauksista.." Ansaitusti osa katsomosta (minä muiden muassa) nousimme seisomaan loppuaploodien aikana, ja tulihan siellä moneen otteeseen väliaploodeitakin.

 Pirullisen viihdyttävä tämä oli ja kaikenkaikkiaan ammattitaidolla rakennettu kokonaisuus. Pyrotekniikan sijaan erityishuomioni sai tällä kertaa ihan eri sfääreihin nousseet Emman ja Lucyn roolihahmot sekä viitastaan epätoivoisesti irti pyristelevä Jekyll. Ja ne petomaiset hyökkäilyliikkeet, huh hei! Orkesterille tietenkin myös kiitosta, ja ihan koko työryhmälle muutenkin.

 Pohdiskelin vielä sitä, että mitä kaikkea maailman laboratorioissa on vuosien saatossa kehiteltykään. Onko joku joskus oikeasti sekoitellut liemen, jolla saisi pahan ja hyvän erilleen? Jos sellainen jostain syystä pääsisi markkinoille, menisitkö testimielessä maistelemaan ja katsomaan mitä tapahtuu? Röyhkenä pistelisit menemään ja aiheuttamaan pahennusta turuilla ja toreilla, ja aamulla et tietäisi "toisen tyypin" tekosista yhtikäs mitään. Hmmm. Luulen, että sellainen liemi on jo kehitelty ja se kantaa nimeä alkoholi. Ei muuta kuin testailemaan...

 ps. pitäsiköhän mennä uudestaan naimisiin ja järkkäisi ihan itse muka yllätyksenä paikalle perinteisen morsiamenryöstön siten, että ovesta saapuisi viitta heiluen tummanpuhuva hahmo, joka puhuisi matalalla äänellä ja veisi väkisin mennessään (mutta ei tilaisuuden tullen kumauttaisi kävelykepillä heti kulman takana ohimoon)?

(näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille kutsusta)

esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 11.6. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen

Koreografia Jani Rasimus

Kapellimestari Jukka Hänninen

Rooleissa : Mikko Töyssy, Otto Kanerva, Joni Leponiemi, Ushma Karnani, Natalil Lintala, Mikko Huoviala, Petra Paavilainen, Anna-Liisa Bergström/Tanja Huotari ja Jani Rasimus

 Viime vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Masa Niemen syntymästä. Eipä tuosta merkkipaalusta tainnut olla minkäänlaista mainintaa mediassa, itse en ainakaan huomannut. Tänä vuonna taas tulee sata vuotta täyteen säveltäjämestari Toivo Kärjen syntymästä, ja mikäs onkaan luontevampaa, kuin yhdistää nämä kaksi taituria samaan kesäiseen näytelmään. Syntyi näytelmä Masa Niemen elämästä Toivo Kärjen sävelin.

 Esityksen runko on kovin tuttua kauraa ja siten taattua Paavilaista : näytelmän päähenkilö syntyy, menee naimisiin, uran käännekohtia käydään läpi ja lopussa kuolee. Ei mitään suuria yllätyksiä siinä mielessä, paitsi että minulle tuli kyllä täytenä yllärinä Masa Niemen vaiheet taikurina ja varsinaisena temppumaakarina. Viime kesän näytelmässä Mikko Töyssy veivasi Bollywood-henkistä tanssia ja lauloi hindiksi reippaan rallin, tällä kertaa hän teki narutemppuja ja sahautti itsensä kahtia, ja sokeriksi kakun päälle vielä lauloi muutamalla "kielellä". Mitäköhän mies mahtaa ensi vuonna tempaista?

Päivää että Pätkähti! (c) Rami Marjamäki

 Masan tarinaan liittyy läheisesti monta muutakin hahmoa, joista mainittakoon etenkin Joni Leponiemen tulkitsemat Esa Pakarinen sekä lyhyen visiitin estradilla tehnyt Tapio Rautalapio eikun Rautavaara. Kovasti huvitti Esa Pakarisen alias Pekka Puupään viäntämä "Ooppa hiljoo"-kappale. Ihan tässä odottelen, milloin isäntä kotiutuu "kauppareissulta" samaa kappaletta laulellen. Toivo Kärjen roolissa aiemminkin nähty Otto Kanerva oli mainio tulkinta mestarista ja oikein muikeaan vetoon ylsi myös Mikko Huoviala Repe Helismaana. "Meksikon pikajuna" oli yksi illan vauhdikkaimmista vedoista ja sai yleisön hykertelemään mielihyvästä.

 Ja ah nuo ihanat naiset Ushma Karnani ja Natalil Lintala! Neiti Raikkaana liihotteleva Natalil on tosiaankin kuin raikas tuulahdus kesäisestä päivästä ja Ushma hänestä tummempi versio. Ushma oli oikein mainio myös topakkana Justiinana, kun filmasivat Pekka ja Pätkä-elokuvia. Suunnattoman paljon nautin myös tansseista, joista etenkin Jani Rasimuksen ja Ansku Bergströmin yhteiset hetket olivat upeaa seurattavaa.

 Ihania kappaleita kuultiin tietysti paljon, Kärjen sävelin kun mentiin. En tiedä mikä siinä on, mutta olo tulee todella nostalgiseksi tiettyjä kappaleita kuullessaan ja jopa liikutukseen asti, vaikka laulut ovat syntyneet vuosikymmeniä ennen omaa syntymääni! Geeneissäkö se on vai missä, jännä ja ihana tunne kuitenkin. Esimerkiksi Ushma Karnanin laulama "Anna kaikkien kukkien kukkia" on yksi ikisuosikeistani ja kyyneleet nousi silmiin sen kuultuani. "Minne tuuli kuljettaa" tuli muuten kuultua saman viikon aikana kahdessa eri kesäteatterissa ja samaan tyyliin esitettynä...

Koko porukka Apianniemen maisemissa (c) Rami Marjamäki

 Aiemmin narisin siitä, että rooleissa käytetään tunnettuja iskelmätähtiä, kun laulutaitoisia näyttelijöitäkin olisi saatavilla. Tällä kertaa estradilla piipahtaa myös vierailevia tähtiä yhden kappaleen verran ja se heille nyt suotakoon. Olin tämän asian unohtanut täysin ja iloinen yllätys olikin, kun meidän esityksessämme vieraileva "nouseva kyky" (samaa kaavaa käytettiin myös Villit vuodet-musikaalissa, mihinkäs sitä hyväksihavaittua reseptiä vaihtamaan...) oli kukas muu kuin Veeti Kallio, joka esitti kappaleen "Kaikessa soi blues". Tulevissa esityksissä nähdään mm. Eino Grön, Jani Koskinen ja eräskin Pate Mustajärvi. (Suomen Kesäteatterin nettisivuilla on nähtävissä lista vierailijoista, muutokset ovat kuitenkin mahdollisia.)

 Tuttu ja turvallinen on kupletin juoni Valkeakoskella, mutta pirun viihdyttävähän tämä oli! 28:ssa elokuvassa urakoinut Masa Niemi sai nyt ansaitsemansa pääroolin. Vuonna 1960 itsemurhan tehnyt Niemi oli jättänyt viimeisen viestin "Hyvä olla, kun on nolla. Hyvästi. T.Masa". Pilven reunalta katsoo nyt, ettei elämänsä mikään turha ollut! Samana vuonna valmistui muuten myös elokuva "Pekka ja Pätkä neekereinä", josta loppuun parikin lentävää lausetta yhdistettynä:

Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta jeespox holirei!

(näin esityksen vapaalipulla)

Lainahöyhenissä / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Lainahöyhenissä / Jyväskylän Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 6.9. 2014, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Jerry Herman

Teksti Harvey Fierstein

Ohjaus Timo Rissanen

Rooleissa : Joni Leponiemi, Jouni Innilä, Henri Halkola, Miikka Tuominen, Saara Jokiaho, Hanna Liinoja, Tarja Matilainen, Jukka-Pekka Mikkonen, Taina Reponen, Ville Kiljunen, Sami Hult, Santra Juoperi, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Iida Kinnunen, Pietari Pentikäinen, Heini Rasanen, Kalle Seppänen ja Joonas Vesalainen

 Lainahöyhenissä-musikaalissa (alkuperäiseltä nimeltään La Cage aux Folles) näemme jo parikymmentä vuotta kimpassa olleen miesparin, joista toinen (Georges, roolissa Jouni Innilä) pyörittää kyseenalaista mainetta kantavaa yökerhoa ja toinen (Albin, roolissa Joni Leponiemi) loistaa ravintolan säkenöivimpänä tähtenä Zazana. Georgesin poika Jean-Michel (Miikka Tuominen) ilmoittaa menevänsä naimisiin ihastuttavan Anne Dindonin kanssa (Saara Jokiaho), ja tytön vanhemmat ovat tulossa tsekkaamaan vävykokelaan taustat. Tuleva appiukko sattuu vielä olemaan arvostettu poliitikko, joka liputtaa perinteisten perhearvojen puolesta, joten katastrofin ainekset ovat ilmassa. Olisihan se suuri järkytys, jos paljastuisi, että poika on varttunut ja kasvatettu perheessä, joista toinen tykkää pukeutua naiseksi ja toinen on "tavallinen himpula".

Georges ja Albin / (c) Jiri Halttunen

 Luulenpa, että vielä muutama vuosi sitten tämä musikaali olisi nostattanut aikamoisen kohun. Vaikkakin sen kantaesitys on ollut Ameriikan mailla jo vuonna 1983, ei meillä Suomessa olla vastaavaan kovin usein törmätty, vaikka taidokkaita drag-artistejakin maastamme löytyy. Saattaapa joku näytöstä edes katsomatta tästäkin mielensä pahoittaa, tai jos on ikään kuin vahingossa eksynyt katsomoon tietämättä yhtään mitä tuleman pitää. "Mitäs läksit, niin!" Onhan se nyt hirvittävää ja moraalitonta nähdä mies meikkaamassa ja miespari luomassa helliä katseita toistensa suuntaan, kulkemassa käsi kädessä onnellisena. Vai onko sittenkään? Me kaikki emme (luojan kiitos) ole samasta muotista ja jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on ja tulla hyväksytyksi sitä kautta. Meillä jokaisella on oikeus onnellisuuteen, oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mieleen tulee taas väkisinkin Itävallan upea viisuvoittaja Conchita Wurst, joka hurmasi kansaa rajoja rikkoen.

 Olen tässä viime aikoina huomannut, että on ihmisiä, jotka ovat henkeen ja vereen musikaalifaneja ja sitten on ihmisiä, jotka saavat enemmän irti kunnon draamasta. Itse taidan kuulua jälkimmäiseen porukkaan. Tässäkin musiikkipuoli oli mukavan soljuvaa ja kepeän perinteistä ja tanssit/tanssijat näyttäviä ja värikkäitä (iso kiitos pukusuunnittelusta vastanneelle Tuovi Räisäselle), jostain syystä en kuitenkaan hirmuisesti niille syttynyt. Fakta on kuitenkin se, että tämä on Joni Leponiemen show ihan täysin! Hänen Zazansa ei ole mikään friikki, vaan hyvin herkkä ja tunteellinen Ihminen. Erittäin uskottava roolityö jälleen, ja vieläpä kadehdittavan kaunis nainen kaiken muun lisäksi. Hän suorastaan hehkuu, jumalainen Zaza! Erityisen paljon pidin myös hurmaavasta Saara Jokiahosta, joka liihotteli punaiset hiukset valtoimenaan pitkin estradia ja valaisi hymyllään pimeimmänkin päivän. Satusilvomainen rotunainen Jaqueline (Tarja Matilainen) teki myös vaikutuksen minuun.

Zaza rulettaa! (c) Jiri Halttunen

 Muutamille voi tulla yllätyksenä se, että tanssijoista puolet on miehiä. Mitä sääriä! Varsinainen Setä Pitkäsääri oli hovimestari-sisäkkö Jacob (Henri Halkola), jonka yksi asukokonaisuus toi mieleeni Dame Ednan, ja Tina Turnerina hän oli melkoinen amatsoni...

 Kokonaisuudelle en ihan täysin syttynyt, mutta esityksen päätyttyä ulkona kummasti laulatti ja tanssitti ja päässäni soi "Siis tartu tuokioon ja elä, rakasta kuin päihtynyt!"

 "On onni juuri tässä nyt!"

 Lainahöyhenissä saa kolme tähteä ***, Joni Leponiemelle täydet viisi *****.

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Jiri Halttunen

Kauppamatkustajan kuolema / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Kauppamatkustajan kuolema / Jyväskylän Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2014, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Ohjaus Anssi Valtonen

Rooleissa : Jorma Böök, Raisa Vattulainen, Joni Leponiemi, Miikka Tuominen, Jukka-Pekka Mikkonen, Hannu Hiltunen, Jouni Innilä, Henri Halkola, Taina Reponen, Saara Jokiaho ja Marjo Vihavainen

 Olen nähnyt Kauppamatkustajan kuoleman Helsingin Kaupunginteatterissa vuosia sitten (Willy Lomanin roolissa loisti Esko Salminen) ja näytelmä taisi olla ensimmäisiä näkemiäni draamaklassikoita. Tuosta on kulunut kuitenkin sen verran kauan aikaa, että muistin perukoille ei ole kyseisestä näytelmästä jäänyt juuri muuta kuin se, että loppukohtauksessa katsomossa soi puhelin ja siihen vielä vastattiin... Huh huh!

 Tähtitaivasko eteemme avautuu? Ei, vaan tarkemmin katsottuna siinähän on kerrostaloja, joiden ikkunoissa siellä täällä loistaa valo. Ihmisiä pienissä kodeissaan, jokaisella oma tarinansa kerrottavana. Kaiken keskellä pieni talo, jonka kiinnelainaa on hartaudella maksettu ja pian koittaisi vapaus. Pieni talo, joka on samalla koti - paikka, jonne niin isä kuin pojatkin palaavat reissuiltaan. Yksinäinen kauppamatkustaja (Jorma Böök) astuu esiin laukkuineen. Joku miehen olemuksessa saa heti liikuttumaan ennen kuin yhtäkään repliikkiä on lausuttu. Mies vaikuttaa uupuneelta, mutta kasvoilla paistaa toivo ja ammattiylpeys.

Jorma Böök ja Raisa Vattulainen / (c) Jaakko Manninen

 Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on ensiesitetty jo vuonna 1949, mutta pelottavan ajankohtainen sekin vaan on edelleen. Koko elämä on uhrattu työlle ja maineen ja kunnian tavoittelulle, siinä sivussa on unohdettu se, että olisi tärkeämpääkin kuin raha ja bisnekset. Puheet ovat täynnä ilmaa ja valhetta, unelmat toisten unelmia. Mitä MINÄ haluan elämältäni ja kuka minä oikeastaan edes olen? Tärkeitä asioita ja hienoja ajatuksia virtaa mieleni perukoille koko ajan. Ihmisarvo, markkinavoimien mahti, menneisyys ja tulevaisuus, omat ja toisten haaveet, menetetyt tilaisuudet. Myös läsnäolon ja kuuntelun taito sekä rakkaus, niin myötä -kuin vastamäessäkin.

 Tummanpuhuvasta lavastuksesta pidin kovasti. Synkkiä sävyjä esitys on tulvillaan, ainoat valonpilkahdukset nähdään ihmisten kasvoilla. Takaumissa pojillakin on tulevaisuus edessään, silmät loistavat ja kaikki sujuu kuin tanssi. Myöhemmin ilme on vakavoitunut ja katsekin on painunut alas. Tärkeää olisi löytää oma paikkansa tässä maailmassa ja olla kunniaksi niin itselleen kuin vanhemmilleenkin, mutta sepä ei olekaan niin yksinkertaista. Pojista nuoremmalla, Happylla (Miikka Tuominen) on huikeita visioita, mutta aika tuntuu kuluvan juhlimisen parissa ja naisia pyöritellessä. Vanhemmalla veljellä, Biffillä (Joni Leponiemi) on jokin kipeä salaisuus, joka painaa mieltä. Kunpa osaisi valita oikeat sanat oikealla hetkellä, sille jonka ehdottomasti pitäisi osata kuunnella.

Joni Leponiemi, Miikka Tuominen ja Jorma Böök / (c) Jaakko Manninen

 Surumielinen musiikki puree luihin ja ytimiin. Joskus on tapahtunut niin, että minulle tulee katsomossa kesken kaiken suorastaan pakottava tunne mennä lavalle roolihenkilöiden luokse ja rutistaa oikein kovaa ja kuiskata korvaan samalla, että "kaikki järjestyy!" Jospa se olisikin niin helppoa! Ja silläkö voisi saada roolihenkilöt tekemään kenties toisin? Pöh. Nyt se tunne tuli taas. Jorma Böök on loistava Willy Lomanin roolissa, pieni ihminen suuressa maailmassa. Hienovaraista, pienieleistä, ja siksi aitoa ja koskettavaa. Erityisen tarkalla silmällä seurasin Joni Leponiemen vahvaa työskentelyä. Kovasti hän on ollut mieleeni aiemminkin, mutta nyt mies on löytänyt tulkintaansa jotain aivan uutta vaihdetta ja sävyjä. Hienoa! Ohjaaja on totisesti luottanut tekstiin ja näyttelijöihin, kiitos siitä.

 Näytelmän jälkeen olo oli kuin Samuli Edelmannilla viimeviikkoisen Vain elämää-jakson pyörteissä. Olo oli kovin raskas, mutta hyvällä tavalla. Pari viikkoa sitten huikean Kansallisteatterin Vanja-enon jälkeenhän pelkäsin myös, että sen jälkeen mikään ei tunnu miltään eikä missään. Voin nyt huojentunein mielin todeta, että kyllä tuntuu. Kauppamatkustajan kuolema osui suoraan sieluun ja sydämeen, juuri oikealla tavalla.

 "Ihminen ei ole kuin omena, josta voi haukata parhaat palat ja loput voi sitten heittää pois".

 Kauppamatkustajan kuolemalle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Doris ja Laulumies / Himoksen Kesäteatteri

Doris ja Laulumies / Himoksen Kesäteatteri

Ensi-ilta 6.7. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Risto Hakola

Ohjaus Annu Sankilampi

Rooleissa : Joni Leponiemi, Marjut Manninen, Jouni Leppikorpi, Kaisa Mäkinen, Janette Ahlholm, Seppo Väänänen, Wilma Mäkinen, Kaisa Rantala, Tomi Ahonen, Maija Häkkinen, Samuli Hakala, Carita Tammelin, Niina Hyytiäinen, Annika Luukko ja Jenna Jalassuo

Bändi : Matti Ekman, Hannu Leppänen, Niko Inkiläinen ja Pentti Nieminen

 Aiempi visiittini Himoksen kesäteatteriin on peräti kahdeksan vuoden takaa, silloin taisi olla kyseessä kesäteatterin ensimmäinen vuosi ja näytelmä oli "Reteesti vaan", jossa oltiin Irwinin matkassa. Tämänvuotinen "Doris ja Laulumies" soi J. Karjalaisen sävelin. Näytelmässä Doris (Marjut Manninen) ja siskonsa Birgitta (Kaisa Rantala) ovat pyörittäneet pitkään yhdessä lomakylää, joka ei tunnu oikein menestyvän. Ainoat asiakkaatkin juovat olutta piikkiin. Koko lomakylä on konkurssikypsä ja menossa piakkoin pakkohuutokauppaan, jollei mahtavia velkoja saada ajoissa maksettua. Vaan milläs maksat kun asiakkaita ei ole?

Joni Leponiemi ja Marjut Manninen / (c) Himoksen kesäteatteri

  Doriksella on ollut 19v sitten lyhyt, mutta intensiivinen suhde Johnin (Joni Leponiemi) kanssa. Romanssi on päättynyt yllättäen laulumiehen häippäämiseen kuvioista. Suhteesta on jäänyt jäljelle ihanat yhteiset muistot ja nyt 19-vuotias Anna-tytär (Wilma Mäkinen), joka välillä kyselee isänsä perään ja on nähnyt tästä untakin. Kas kummaa, kuin sattumalta Doriksen ja Johnin tiet jälleen kohtaavat ja vanha lempi leimahtaa hetkeksi. Huoli lomakylän tulevaisuudesta ja velat painavat päälle kuitenkin, ja Laulumiehestäkin tuntuu siltä, että sen on taas mentävä. Saas nähdä miten tässä nyt mahtaa lopulta käydä.

 Nostan peukkua talkoohengelle ja hyvälle meiningille. Käsiohjelman mainoksista päätellen koko Jämsä on vahvasti edustettuna touhuamassa yhteisen asian puolesta. Leponiemeä lukuunottamatta muu porukka lienee paikallisia teatteriharrastajia (korjatkaa jos olen väärässä) ja se on aina varsin positiivista. Kappalevalinnat olivat osuvia, ja tuttujen hittien lisäksi kuulimme myös niitä vähemmän tunnettuja biisejä. Kappaleista Annan esittämä "Avaruuden ikkuna" kertoikin tällä kertaa turhautuneen teinin mietteistä, "Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään" työttömien puuduttavasta arjesta. Väliajalle lähdettäessä katsomon perukoilta kaikuva Johnin haikeasti laulama "Mä meen" osui hienosti maaliinsa.

Jouni Leppikorpi ja Kaisa Mäkinen tähtilampun alla 

 Kokonaisuudelle en sen sijaan oikein syttynyt. Juonenkulku oli jotenkin helposti ennustettavissa ja katsojana pääsin vähän liian helpolla. Doriksen ja Johnin kohtaaminen vuosien jälkeen oli yllättävän vaisusti toteutettu, eikä pääparin välillä oikein kunnolla kipinöinyt. Laulumiehen tuunattu rokkarilook oli kyllä sitä luokkaa, että sitä katseli oikein mielellään ja jos tyyppi lähtisi vaikkapa soolokeikalle, olisin takuulla eturivissä. Ihan en kuitenkaan ymmärtänyt sitä, miksi tarinaan piti sotkea rasistista läppää. Toihan se tietynlaista pointtia työttömien rakennusmiesten katkeroituneisiin puheisiin, mutta minun mielikuvitukseni ei riittänyt kuvittelemaan Joni Leponiemeä hiukan astetta tummavärisemmäksi. Katsossa myös kovasti naurettiin veljekset Essun ja Vessun (Samuli Hakala ja Tomi Ahonen) hölmöilyille ja toilailuille, minä tunsin lähinnä myötähäpeää. Harmittomia velikultia toki olivat, mutta liikaa äänessä ja lavalla, ja se oli minusta kiusallisen ärsyttävää. Etenkin luomuseksi-kohtauksessa olin vajota penkiltä maan alle ja toivoin, että kohtaus loppuisi mahdollisimman pian. Muita se kyllä nauratti...

 Siitä huolimatta näin paljon positiivistakin. The Ressut-bändi soitti varsin pätevästi, miljöö ja lavastus miellytti silmääni, tähtikuvioitujen sateenvarjojen käyttö hienossa "Telepatiaa"-kappaleessa oli oikein loistava keksintö ja Jouni Leppikorpi yllätti erittäin positiivisesti laulusoundillaan ja roolisuorituksensa oli muutenkin todella onnistunut. Ensi-iltapäivänä oli melkoinen helle ja paahde, mutta katetussa katsomossa silti miellyttävän viileää.

 Doris ja Laulumies saa kolme tähteä ***.

Lopuksi on pakko mainita vielä se, että kyseessä oli ensi-ilta ja väliaikakatoksessa yksi pöydistä oli paksun homeen peitossa...Toivottavasti asialle on jo tehty jotain!

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta 24.10. 2013, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Anssi Valtonen

Rooleissa Henri Halkola, Salli Suvalo, Joni Leponiemi ja Tiia Ollikainen (Näty)

 Reko Lundánin kirjoittama Tarpeettomia ihmisiä sai kantaesityksensä KOM-teatterissa vuonna 2003 ja on tekstinä edelleen pelottavan ajankohtainen ja siksi ajaton, ei siis ihme että näytelmää esitetään tälläkin hetkellä useammassakin teatterissa. Jyväskylän Kaupunginteatterin versiosta onnistuin näkemään viimeisen näytöksen, ja onneksi edes sen. Siitäkin on jo liki kaksi kuukautta aikaa enkä ole näköjään pitänyt minkäänlaista kiirettä tämän kirjoittamisen suhteen. Halusin kuitenkin näin jälkijunassa hieman kirjoittaa näytelmästä ja sen aiheuttamista tunnelmista, koska itse esityshän oli loistava.

 Olen nähnyt Tarpeettomia ihmisiä aiemmin Porin teatterissa vuosia sitten, ja varsin erikoisissa merkeissä. Kyseessä oli nimittäin lämmitysharjoitus ennen syyskauden alkua ja pääsin "suhteilla" katsomon puolelle istumaan. Oli siis olemassa mahdollisuus siitä, että ohjaaja keskeyttää homman milloin tahansa, mutta tätä ei sitten tapahtunutkaan ja näin kokonaisen esityksen ilman katkoja. Muistan sen, miten vaikuttunut olin esityksen päätyttyä enkä oikein edes saanut sanaa suustani. Onneksi tästä oli jo useampi vuosi aikaa ja siten näytelmä ei ollut kovin tuoreessa muistissani.

 Kojeistoasentaja Kari (Henri Halkola) saa täysin yllättäen potkut työpaikaltaan. Pätevä, ammattitaitoinen mies muuttuu ensin työnsä suhteen täysin tarpeettomaksi ja ajan kuluessa menettää arvonsa niin miehenä kuin ihmisenäkin. Hän syyttää itseään kaikesta mahdollisesta ja katkeroituminen purkautuu lopulta perheväkivaltana. Vaimo Tuula (Salli Suvalo) saa ylennyksen Siwan myymälävastaavaksi ja urheasti yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman hyvin kaikista mustelmista ja muista ruhjeista huolimatta. Tuulan ystävä Petri (Joni Leponiemi) taas on kaikinpuolin mallikansalainen, opettajana riittää töitä ja luottamustoimia joka suunnassa. Mies on burn outin partaalla, liika vastuu painaa ja millään ei jaksaisi hoitaa kaikkia pestejä. Yksi asia kuitenkin jaksaa kiinnostaa ja siihen oivallinen kohde on Siwan uusi kassaneiti Sonja (Tiia Ollikainen). Sonjalla tuntuu olevan tunneälyä enemmän kuin monilla muilla ja järkeviä mielipiteitä, jalat maassa. Suhde varattuun mieheen koituu kuitenkin hänen kompastuskivekseen ja heikko kohta löytyy hänestäkin.

Petri (Joni Leponiemi) ja Kari (Henri Halkola) / (c) Riku Suonio

 Tarpeettomia ihmisiä. Näin jälkikäteen olen hoksannut, että tuonkin sanan voi ajatella kahdella eri tavalla. Hyödyttömiä ihmisiä tai ihmisiä, joilla ei ole tarpeita. Sekä että. Tarpeitahan nimenomaan kaikilla oli. On edelleen. Kuten jo aiemmin totesin, näytelmä on kipeän ajankohtainen tänäkin päivänä. Yhteiskunnan rattaiden pitää pyöriä koko ajan ja kiihtyvällä tahdilla, ihme ettei siinä pieni tavallinen ihminen meinaa niillä rattailla omin voimin pysyä ja kun pudotaan, pudotaan usein todella syvälle ja seuraukset ovat arvaamattomat.

 Kaikista lavastuksellisista ratkaisuista en oikein pitänyt, mutta tässähän teksti ja näyttelijät kantavat. Näyttelijäthän olivat huikean hyviä kaikki, enkä pysty kenenkään suoritusta sieltä erikseen nostamaan. Tasaisen varmaan työtä kaikilta! Hienoa oli se, että esitys oli tuotu pienelle näyttämölle ja kaikki oli jotenkin niin lähellä, että hyvä kun muisti välillä edes hengittää. Moni laittoi hämmennyksestä kättä suunsa eteen, ei uskonut näkemäänsä todeksi. Eipä Tuulakaan näytelmässä oikein uskonut, vaan luotti siihen, että kaikki kyllä muuttuu parhain päin ja pysyy sitkeästi miehensä tukena, vaikka hänestä ei ollut keskustelemaan kuin nyrkkien välityksellä.

Tuula (Salli Suvalo) ja Sonja (Tiia Ollikainen) / (c) Riku Suonio

 En tiedä, miksi näytelmässä ollaan nimenomaan Siwassa, ja sitähän ei voi Reko Lundánilta enää kysyä (rip). Ehkäpä se tuntuu jotenkin maanläheiseltä, helposti lähestyttävältä, tutulta ja turvalliselta? Ja kuitenkin siitä huolimatta niidenkin seinien sisäpuolella sattuu ja tapahtuu, ihan niin kuin kodissakin, jonka pitäisi olla myös tuttu ja turvallinen paikka. Tämä puoli näytelmästä on kolahtanut erityisellä tavalla, sillä itsekin olen kyseisessä ketjussa töissä, olin jo silloin kun ensimmäistä kertaa tämän Porissa näin. Tietysti miettii muutamia asioita niin, että "eihän meillä noin tehdä" eikä myymälän arki ole tuollaista, mutta mitä sitten? Sehän tässä ei ole tärkeintä, vaan nämä ihmiset ja heidän tarinansa ja kohtalonsa.

 Esityksen päätyttyä katsomossa oli pitkään hiirenhiljaista. Aplodien vaimennuttua seurassani ollut mieheni katsoi minua pitkään vakavana ja sanoi "huh huh, olipahan se".

 Olipahan se. Täydet viisi tähteä *****.

Jyväskylän esitykset tosiaan jo päättyneet, mutta tämä näytelmä kannattaa ehdottomasti tsekata, jos sattuu missä tahansa muualla kohdalle.

(näin esityksen pressilipulla)

Kauppa-Lopo / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Kauppa-Lopo / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.1. 2014, kesto noin 2 h (väliaikoineen)

Ohjaus Tuija Töyräs

Rooleissa : Taina Reponen, Tytti Vänskä, Jouni Salo, Salli Suvalo, Raisa Vattulainen, Hannu Lintukoski, Maritta Viitamäki, Joni Leponiemi, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jorma Böök, Henri Halkola, Hannu Hiltunen, Jukka-Pekka Mikkonen, Jouni Innilä ja Andrey Katanadov/Jani Lak/Juho Toijanniemi ja viulistina Ville Ojanen

 Minna Canthin kirjoittama Kauppa-Lopo on tarina huonoksi irtolaisnaiseksi leimatusta Kauppa-Loposta (Taina Reponen), joka matkaa kotikaupungistaan Kuopiosta Jyväskylään kaupustelemaan. Sattumalta hän kuulee, että Jyväskylässä asuu kuopiolaissyntyinen Augusta Kortman (Salli Suvalo), jonka hän on Kuopiossa asuessan tuntenut tämän ollessa nuori tyttö. Augusta on joutunut leskeksi ja on hankalahkossa elämäntilanteessa, ja tämä herättää Lopon myötätunnon. Säätyläisyhteiskunnan pohjasakkaan kuuluva Lopo pistää kaikki taitonsa peliin auttaakseen nuoren lesken ahdinkoa ja onnistuukin aikeissaan. Tätä kautta Lopo kuvittelee saavansa edes jonkinlaista hyväksyntää ns. paremmalta säädyltä, mutta joutuu jälleen pettymään. Vanha leima on ja pysyy, vaikka mitä tekisit. Yhteiskuntaluokkien rajoja ei niin vain rikotakaan.

Ville Ojanen ja Taina Reponen / (c) Jiri Halttunen

 Näytelmä sisältää paljon kansanmusiikkia ja laulujen teksteinä kuullaan kansanrunoja. Tapahtumien keskellä meininkiä elävöittää pelimannihengessä viulisti Ville Ojanen yhdessä näyttelijöiden kanssa.

 Saliin mennessämme koin ns. Mr Bean-hetkiä aidoimmillaan, suurin osa yleisöstä kun oli vähän huonojalkaisempaa porukkaa ja kolmekin mummelia painoi portaita alas rinta rinnan. Meillä oli kakkosrivin paikat, ja sattuneesta syystä totesimme heti alkuun, että väliajalla on turha yrittää yhtään mihinkään, sillä väliaika ehtii varmaan jo loppumaan ennen kuin ehtisimme edes salista yleisölämpiön puolelle... No, tämä ei varsinaista ärsytystä tällä kertaa aiheuttanut eikä liioin sekään, että melkoinen pulina kuului yleisöstä esityksen aikanakin. Ehkäpä juureva meininki ja tutut rallatukset herättivät ihmisissä muistoja menneiltä ajoilta, ja se jos mikä on aina kunnioitettavaa.

 Esityksen alkua odotellessamme näyttelijät olivatkin lavalla jo valmiina ja menossa oli jyväskyläläistä markkinatunnelmaa. Mukavan tunnelman saivatkin aikaiseksi, musiikki soi ja jalalla pistettiin koreasti. Oli vähän sellainen hilipatipippaa-meininki, rinkeliä tarjottiin eturiviläisillekin. Siitä sitten varsinainen esitys lähti käyntiin kuin varkain, ja heti tuli selväksi, että Kauppa-Lopo on melkoinen likka! Varsin sanavalmis, rempseä nainen ja Taina Reponen oli pääroolissa kyllä oikein mainio. Laulut lähtivät tuosta noin ja sympatiat olivat kyllä hänen puolellaan oitis.

 Muista roolitöistä kovasti mieleeni olivat Maritta Viitamäki Sauna-Ullana sekä Hannu Lintukosken esittämä melkoinen venkula Kennun Ville. Suomalaista kansannäytelmää ei kyllä pysty sivuuttamaan ilman kunnon ryyppäjäisiä, ja varsin mukavaa seurattavaa oli myös vauhdikas kohtaus, jossa Kauppa-Lopo näytti taitonsa kunnon myyntimeiningistä.

Kennun Ville, Sauna-Ulla ja Kauppa-Lopo / (c) Jiri Halttunen

 Lavastuksesta tykkäsin kovasti myös, etenkin Augustan keittiö oli varsin hieno ja täynnä yksityiskohtia. Niitä muukin yleisö varmaan ääneen hämmästeli esityksen aikana. Kaksituntinen meni kuin siivillä ja mielelläni olisin kuunnellut pelimannimeininkiä ja lauleloita enemmänkin.

 Kauppa-Lopolle neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)