Näytetään tekstit, joissa on tunniste Risto Korhonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Risto Korhonen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.


 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.


lauantai 8. syyskuuta 2018

Sademies / Tampereen Teatteri

Sademies / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 7.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Dan Gordon
Perustuu Barry Morrow´n ja Ronsld Bassin elokuvakäsikirjoitukseen
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Georg Malvius
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Lari Halme, Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen

Lari, Risto ja Matti 

 Vuonna 1988 ilmestyi neljä Oscaria voittanut elokuva "Rain Man". Kävin sen katsomassa leffateatterissa ja vaikutuin suuresti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvia itse elokuvasta, vain hajanaisia muistoja sieltä sun täältä. Onneksi. Kun kuulin, että Tampereen Teatteriin on tulossa teatteriversio, jonka pääosissa Risto Korhonen ja Lari Halme, sydämessäni läikähti. Tiesin, että paljon olisi kiinni veljesparia näyttelevien välisestä kemiasta ja sen suhteen ei olisi mitään hätää. Tiesin myös sen, että Risto Korhonen loistaisi Raymondin roolissa, ja monet näkisivät hänen näyttelijyytensä uusin silmin. Vuonna 1998 Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa pyöri näytelmä "Inishmaanin rampa". Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut teatterista (kävin ehkä pari kertaa vuodessa jotain katsomassa), mutta tuon näytelmän nähtyäni jotain koko maailmani mullistavaa tapahtui. Pääroolissa loisti nuori vastavalmistunut Risto Korhonen. Kävin katsomassa näytelmän kuusi kertaa, ja teatterikärpäsyyteni sai alkunsa.

 Tähän pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista katseltavaa ja olen huumaantunut monestakin näyttelijästä vuorotellen. Ensi-illan jälkeen muistin vahvasti sen, miksi kaikki alkoi juuri Ristosta. Siksi. Ei ole mitään niin vaikuttavaa kuin näyttelijä, joka on saanut minut usein nauramaan vedet silmissä lähes hysterian partaalla ja sitten liikuttumaan kyyneliin yhdellä eleellä, yhdellä sanalla, yhdellä katseella. Uskallan väittää, että aika harvalla on sellainen kyky (mieleeni tulee ensimmäisenä Robin Williams).

 Näytelmä alkaa varsin kaoottisissa tunnelmissa. Näyttää siltä, että Charlie Babbitilla (Lari Halme) on vahvasti menossa autobisnekset persiilleen. Lucy (Petra Heinänen) ja Susan (Anna Ackerman) yrittävät toimistolla pitää lankoja ja puhelimia käsissään, naisten välissä Charlie mesoaa siihen malliin, että itsellänikin alkaa hiljalleen stressitaso nousta. Varsinaista älämölöä ja kirosanojen tulvaa, joka loppuu kuin seinään suru-uutisen vuoksi. Charlien isä on kuollut. Uutinen ei juurikaan miestä hetkauta, hän näyttää kylmettäneen sydämensä täysin ja ainoa asia joka itsekkään paskiaisen mielessä pyörii on se, paljonkohan mahtaa saada perintöä. Hautajaisten jälkeen lakimies Mooneylla (Arttu Ratinen) on isän viimeinen tahto hallussaan, ja siitäkös se riemu repeää. Charlie perisi vain vanhan auton ja palkintoruusut, ei muuta. Peräti 7 miljoonaa dollaria menisi erään säätiön hoidettavaksi, ja seuraavaksi Charlie ja tyttöystävä Susan löytävät itsensä hoitokodista tohtori Bruenerin (Matti Hakulinen) juttusilta. Stressipisteet alkavat jälleen nousta Charliella eikä vähiten siksi, että kuvioihin ilmestyy outo itsekseen höpisevä miekkonen, joka pyörittelee kumilankaa käsissään, vastaa kaikkeen "joo" tai "en mä tiedä" ja tuntuu elävän täysin omassa maailmassaan. Tietyt tv-ohjelmat tiettyyn aikaan, täsmälliset ruokailuhetket ja huoneen tavaroiden järjestys tuntuvat olevan miehelle elintärkeitä. Muuten miehen maailma suistuu radaltaan. Charlieta huvittaa moinen käytös. Että pitääkin tämänsorttisia idiootteja vammaisia eteen sattuakin. (Charlie ajattelee näin ja sanoo sen ääneenkin, itse ajattelen Charliesta samoin. Asennevamma on se pahin vamma.)

Susan (Anna Ackerman) ja Charlie (Lari Halme) 

 Kovasti koskettaa kohtaus, jossa Charlie ja Bruener käyvät tiukkaa keskustelua toisessa huoneessa ja samaan aikaan toisen huoneen hämärässä yksinäinen miekkonen keinuttaa itseään sängyllä hiljalleen. Mies on Raymond, Charlien isoveli. Veli, jonka olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan. Ja hän on tavallaan perinyt 7 miljoonaa, muttei ymmärrä rahan arvosta tuon taivaallista. Charlie muiluttaa velipojan matkaansa, josko reissulla saisi jotenkin keploteltua rahoista puolet itselleen. Susankin jaksaa veljesten matkassa hetken, mutta luovuttaa alkumetreillä Charlien käytöksen vuoksi. Fiksu likka tuo Susan, ja sitä paitsi hän osaa kohdata hienosti ja ennakkoluulottomasti Raymondin.

 Voi, millainen matka siitä kehkeytyykään! Matka vie ensin Los Angelesiin ja Las Vegasiinkin, ja molemmat oppivat koko ajan uutta. Ympäröivässä maailmassa riittää ihmeteltävää Raymondilla ja veljen ainutlaatuiset ominaisuudet tulevat hiljalleen tutuksi Charlielle. Pitää edetä varovaisesti, rakentaa luottamusta, kuin arkaa luonnonihmettä kesyttäen, varoen äkkinäisiä liikkeitä. Opetella katsomaan toista rehellisesti silmiin. Tärkeitä taitoja eikä mitään itsestäänselvyyksiä.

 Aikamoinen kivisydän täytyy olla, jos selviää katsomossa kuivin silmin ja missään ei liikahda. Mikä parasta, juuri kun olet liikuttunut herkästä kohtauksesta kyyneliin, voit samoilla silmillä nauraa vedet silmissä, kun kohtaus saa hassun käänteen. Raymond sutkauttelee veljeltään oppimiaan "viisauksia" sinne sun tänne ja varsin osuvasti. Huumori on myös lämminhenkistä, ei pilkkaavaa. Ei pidä siis pelätä, että tässä vellottaisi pateettisessa suossa, vaan näytelmä on paikoitellen myös pirun hauska! Haikeankaunis pianomusiikki tosin nostattaa kyyneliä silmiin jo valmiiksi muutamaan otteeseen...

Las Vegasissa 

 Ainutlaatuinen matka, eikä pelkästään paikasta A paikkaan B ja sieltä kohtaan C (taustakuvilla hoituu homma kätevästi), vaan matka ihmisyyteen, toisten ihmisten kohtaamiseen, omaan itseensä. Alun raivostuttavan äänekäs ja itsekäs Charlie korottaa ääntään tarpeettoman paljon pitkin matkaakin, mutta ihailtavasti kaikki ei lopussa enää pyörikään oman navan ja oman maailman ympärillä. Hieno roolityö Lari Halmeelta, ja seuratkaa etenkin hienovaraisen pieniä asioita - tapaa katsoa, tapaa koskettaa, olla tarvittaessa hetki hiljaa.

 Raymondin maailma pyörii rutiinien ja tarkkojen rituaalien ympärillä. Toistojen, tuttujen hokemien ja tuttujen ihmisten avulla kaikki on hyvin. Tämä on minun maailmani, tässä on turvallista ja hyvä olla. Hyväksykää se. Hyväksykää minut juuri sellaisena kuin olen. Pientä muutosta tapahtuu Raymondissakin. Meille näkyvät muutokset ovat pienenpieniä, mutta hänelle suurtakin suurempaa. Sisäistä muutosta ei silmin havaita, se pitää tuntea. Olen varma siitä, että katsomosta poistuttaessa monen sisällä oli tapahtunut suuria.

 Risto Korhonen. Ainutlaatuinen näyttelijä ja persoona, ei ole toista samanmoista eikä tule. Seuratkaa hänen sormiaan. Ikään kuin hän näppäilisi näkymätöntä soitinta, höyhenenkevyesti ja kuitenkin varmoin ottein. Seuratkaa taiteilijaa työssään. Hän tietää tasan tarkkaan mitä on tekemässä, aina. Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut seurata hänen otteitaan jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

The Risto Korhonen 

 Pieni loppukevennys... Tuumin, että Las Vegasissa nähdyt asut ovat sitä luokkaa, että herra Korhonen varmaan lunastaa asukokonaisuuden itselleen näytösten päätyttyä. Eipä olisi Kiven terassilla moista nähty aiemmin, ei kaiketi edes herran itsensä päällä!

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

maanantai 29. tammikuuta 2018

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatteri

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatterin päänäyttämö ja koko talo

Kantaesitys 27.1. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Historia-asiantuntija Tuomas Hoppu
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Raimo Salmi ja Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Koreografi Mari Rosendahl
Kampausten ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Reino Bragge, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Ville Majamaa, Markku Thure, Ville Haapasalo, Antti Tiensuu, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Mari Turunen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen, Esa Latva-Äijö, Kirsimarja Järvinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Elisa Piispanen, Valentin Salo, Loviisa Mounier/Moona Niemi, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen

(c) Harri Hinkka 

 Lauantaina ensi-illassa ollut 1918 Teatteri taistelussa sai aikaan taas hiukan erilaisen blogikirjoituksen. Ei arvostelua, ei tarinaa siitä, mitä lavalla ja muualla tapahtuu. Halusin jotain henkilökohtaisempaa, ja mikäs sen paremmin toimisi kuin kirje.

  Parahin Iida,

halusin kirjoittaa Sinulle kirjeen, koska minua jäi vaivaamaan se, ettet saanut Kallelta tai Ireneltä vastausta kirjeisiisi ja jäi vaivaamaan sekin, että menivätkö kirjeesi edes koskaan perille ja saivatko he lukea kuulumistasi ja suunnitelmistasi. Iida, välillämme on sata vuotta - se on pitkä aika tai sitten ei. Samat haaveet ja unelmat täällä kaikilla on edelleen, ja toive siitä, että läheisillä olisi kaikki hyvin, missä tahansa he sitten ovatkin. Sitä paitsi kirjeitä on erittäin mukava saada ja lähettää, pitkästä aikaa! 

 Tiedätkö Iida, olen astellut Tampereen keskustorilla vuosien saatossa kymmeniä, ellei satoja kertoja, kiiruhtanut milloin ostoksille, milloin elokuviin, syömään, teatteriin ... miettimättä yhtään sen enempää, että mitä tätäkin toria ympäröivät rakennukset ovat joutuneet vuosikymmeniä sitten todistamaan. Lupaan Sinulle, että seuraavalla kerralla pysähdyn keskelle toria ja katselen kunnolla ympärilleni. Hengitän. Olen elossa. 

 Kymmeniä kertoja olen astellut Tampereen Teatterin ovista sisään, kulkenut portaita ylös tai alas, katsellut seinillä olevia istumapaikkakarttoja ja näyttelijöiden kuvia. Tilannut kahviosta pullaa. Rupatellut seuralaisen kanssa niitä näitä teatteriesityksen alkua odotellessa. Mainitsinko jo pullan? Nauranut, itkenyt, tympääntynyt, nauttinut. Kaikenlaista. Poistunut narikan kautta ovista kiireenvilkkaa jälleen ulos ja suunnannut kotia kohti taas yhtä kokemusta, yhtä tarinaa rikkaampana. Tällä kertaa poikkeuksellista oli se, että yksi tarinankertojista oli teatteritalo itse. Kapeat portaikot, ahtaat käytävät, luodinreiät seinillä, lähestyvien askelten äänet, huudot, piilopaikat, lukitut ovet... Koskaan aiemmin en ole talossa vieraillessani ajatellut, että juuri tässä on joku ammuttu. Juuri tässä näin. Olen kyllä tiennyt, mutta olen sulkenut sen ajatuksen mielestäni pois.

 Unohdetaan hetkeksi punaiset ja valkoiset. Minä näin ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Vallanhimoa, pelkoa, rakkauden janoa, viinanhimoa, virhearviointeja, väsymystä, nälkää. Kaatuneita pöytiä, verisiä esiliinoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, seksuaalista häirintää, hyväksikäyttöä. Nuoria punakaartilaisia. Tavallisia ihmisiä seisomassa lavalla rivissä ja hätkähtämässä, kun vierestä kaveri ammutaan silmien edessä. Isiä, äitejä, lapsia, siskoja, veljiä. Ihmisiä! 

 Voi Iida, minun muistini on alkanut pätkimään. Olen jo unohtanut osan tapahtumista ja henkilöistä, mutta Sinut minä muistan hyvin. Ja Hannan. Jos voisin täältä kaukaa yhden neuvon antaa, niin kutsu häntä aina Hannaksi, vaikka kuinka etuilisi ruokajonossa. Hän on ihan vaan Hanna. Voi kun muistaisit tämän! 

 Mitäs muuta minä Sinulle kertoisin... Ai niin, tänään varmistui se, että Sauli Niinistö jatkaa Suomen presidenttinä. Toista äänestyskierrosta ei tarvittu. Näillä mennään nyt seuraavat kuusi vuotta. Elo jatkuu samalla mallilla kuin tähänkin asti. Lisäksi sain juuri puhelimeeni viestin, että halutessani voisin perjantaina liittyä mielenosoitukseen, jossa Senaatintorilla Helsingissä vastustetaan aktiivimallia. "Jokaisella on oikeus osallistua", viestissä lukee. Suurta paloa minulla ei tapahtumaan ole. Kuka sitten menisi puolestani töihin? Täältä sadan vuoden päästä, Iida, on myös mahdotonta sanoa, mitä olisin tehnyt keväällä 1918. Aatteen vuoksi, ehkä. En tiedä. Ja onneksi minun ei tarvitse tietää. 

 Lopetan kirjeeni nyt tähän. 

 Voi hyvin, rohkea Iida!

terveisin Talle 

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!) 

maanantai 6. marraskuuta 2017

Musta sydän / Tampereen Teatteri

Musta sydän / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 13.10. 2017, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ilkka Remes
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Ella Lahtela

Rooleissa : Mari Turunen, Elina Rintala, Mari Posti, Matti Hakulinen, Pia Piltz, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Tom Lindholm, Martti Manninen, Kirsimarja Järvinen sekä Noora Hilander, Joel Junttila, Daniel Kalejaiye ja Petteri Kivilahti

 En ole koskaan lukenut yhtäkään Ilkka Remeksen kirjaa, tiedän kyllä kirjojen suosion ja etenkin isänpäivän ja joulun alla olen huomannut kirjakaupoissa ja lehdissä mainoslauseita "tästä lahjaksi uusin Remes". Kaappausdraama kuulosti ennalta varsin kiehtovalta aiheelta ja koska Tampereen Teatterissa olen ennenkin nähnyt psykologista kutkuttavaa menoa, päätin suunnata katsomaan. Vähän oli pientä epäilyä ilmassa meikäläisellä, täytyy myöntää...

 Pörssiyhtiön pääjohtaja Antti Salomaa (Matti Hakulinen) kaapataan kotoaan Espoosta. Alusta asti on selvää, kuka tuon kaappauksen takana on, joten katsojien ei tarvitse arvuutella asialla. Kaappaajana on Erja Kallio (Mari Turunen), jolla on paljonkin hampaankolossa Salomaata kohtaan ja siksi moinen teko. Alkaa kissa ja hiiri -leikki, kun poliisit yrittävät napata Erjan haaviinsa ja saada selville kaapatun olinpaikankin. Siinä sivussa selviää paljon muutakin ja vaiettuja salaisuuksia paljastetaan.

Matti Hakulinen ja Mari Turunen 

 Lavastus on varsin mielenkiintoinen videonäyttöineen ja pyörivine tasoineen. Montakin kertaa mielessäni kävi, että katsonko nyt televisiosta jotain ajankohtaista keskusteluohjelmaa, vai onko legendaarinen Poliisi-TV tehnyt uuden paluun ruutuihin. Kohta jostain astuisi lavalle Raija Pelli ja kertoisi viimeisimmät käänteet kaappausasiassa. "Kaappaajan kiinnisaamiseen johtavasta vihjeestä on luvassa huomattava palkkio".

 Kuten aina, poliisien joukossa pitää olla alkoholisti/peliriippuvainen rikospsykologi, jota ei ole hommissa vähään aikaan nähty mutta jolle tietynlaisissa tapauksissa sitten pakon edessä soitetaan. Tällä kertaa tuon roolin vetäisee Tom Lindholm ja hyvin vetääkin. Rikospsykologi Pesonen on koko näytelmän kiinnostavin hahmo, ja Mari Turunen vakuutti minut myös. Kävi mielessäni, että jos Game of Thronesista tehtäisiin härmäläinen versio, Turunen ehdottomasti Brienne of Tarthin rooliin! Sopivassa suhteessa herkkyyttä ja kovuutta molemmissa.

Arttu Ratinen, Tom Lindholm ja Martti Manninen 

Muuten sitten ... mitenköhän tämän nyt sanoisi ... en kauheasti näytelmästä pitänyt. Liian hätiköiden siirryttiin asioista ja paikoista toiseen, minun kohdallani ei syntynyt minkäänsortin kutkuttavaa jännitystä tai muuta viritystä. Ihan kuin joku kohtaus olisi puuttunut välistä? En kai vaan nukahtanut? Narikassa salakuuntelin kanssakatsojien kommentteja ja joka puolelta kaikui "Tää oli kyllä tosi hyvä ja hyvin piti otteessaan". Tämä ei ollut vaan minun juttuni tällä kertaa. Ilahduttavan paljon katsomossa oli muuten miehiä ja kaikille Remes-faneille voikin olla ihan erityinen kokemus, joten teatterilippu lahjaksi loppuvuoden juhliin voisi olla ihan kohdallaan.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

lauantai 9. syyskuuta 2017

Cats / Tampereen Teatteri

Cats / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Musiikki Andrew Lloyd Webber
Teksti T.S. Eliot
Suomennos Jukka Virtanen
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Jaakko Mölsä, Jukka Wennström, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Raisa Kekarainen, Katra Solopuro, Suvi Salospohja, Sonja Pajunoja, Ritva Jalonen/Irina Milan, Helena Rängman, Pia Piltz, Pyry Smolander, Aki Haikonen, Wilhelm Blomberg, Martti Manninen, Aleksi Seppänen, Heikki Mäkäräinen, Heikki Järvinen, Ville Mäkinen, Lari Halme, Ulriikka Pohjanheimo, Maria Påhls, Tero Harjunniemi, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen ja Hanna Mönkäre


 Karkeasti arvioiden väki voidaan jakaa koira-ja kissaihmisiin. Minulla on ollut yksi koira ja lukuisia määriä erilaisia jyrsijöitä, joten lasken itseni enemmänkin jyrsijäpuolelle. Kissoille olen allerginen ja joudun ottamaan allergialääkettä reippaasti aina lähes kaikkien kyläreissujeni yhteydessä, sillä liki kaikilla läheisimmillä ystävilläni on tai on ollut kissoja joka lähtöön. Kyllä mokomat kissanretaleet ovat sen hokanneet, että tuo naikkonen ei meistä juuri piittaa, sillä ovat tunkeneet karvaista hanuriaan suoraan naamaani tai muuten vaan karvanneet housunpunttini polvista alaspäin ihan vaan kiusallaan. Mokomat naukumaijat ja -petterit! Persoonia on ollut joka lähtöön, ja mieleenpainuvimpana ehkäpä mustavalkoinen Mölli, joka kyläilyn yhteydessä karkasi likipitäen aina rappukäytävään, suostui nätisti syliin ja jolle piti puolivälissä paluumatkalla näyttää ikkunasta maisemat. Auta armias jos tämän unohti, rimpuili kissa sylistä takaisin yläkerroksiin tai sitten yritti tassullaan huitaista silmät päästäni. Semmoinen kissa oli Mölli. Näitä tarinoita olisi enemmänkin, mutta jätetään toiseen kertaan.

 Päätin hiukan hullutella Cats-mausikaalin ensi-illan yhteydessä ja maalasin ruskealla kajalilla itselleni tumman nenänpään ja muutamat viikset. Näytin enemmän myyrältä kuin kissalta. No, ainahan joukkoihin pitää soluttautua yksi myyrä... jos kerran rottakin! Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, mutta katinkontit, tällä kertaa se ei auttanut. Ei, isäntä ei tällä kertaa kääntynyt väärästä liittymästä, vaan liikenneonnettomuuden vuoksi moottoritie Tampereen suuntaan oli loppupäässä totaalisen tukossa. Kello kävi ja vähän jo meinasi hiki tulla. Juutuimme myös halvatun ratikkatyömaalle ja lopulta sain liput kouraani aulassa klo 18.55. Jännitystä elämään saa näemmä muutenkin kuin lottoamalla.

Rotta tekee tuttavuutta kissojen kanssa 

 Kuten sanottu, tähän Tampereen Teatterin Cats-mjausikaaliin on solutettu mukaan Rotta, Risto Korhosen olenkin jo aiemmin kissana nähnyt ja myös jäniksen roolissa. Ristosta on niin moneksi. Koko hommeli jopa alkaa sillä, että "olipa kerran rotta, joka halusi olla kissa..." ja saimme aluksi seurata siimahännän yöpuullevalmistautumista. Kaikki tuleva tapahtuukin sitten Rotan unessa ja fantasiamaailmassa! Mauahtava oivallus tämä! Seuraavan reilun parituntisen aikana melkoinen lauma kissoja esittäytyy, ja totisesti ovat uniikkeja persoonallisuuksia kaikki. Ei ole koiraa karvoihin katsomista, mutta kissoja kannattaa katsella oikein tarkemmalla silmällä, oli allergiaa tahi ei. Mitä asuja ja hienoja yksityiskohtia!

 Heti ensimmäinen numero on hengästyttävää katsottavaa ja seurattavaa. Aikamoista joraamista ihan koko sakilta (eipä ollut ketään kissaa taaempana lavasteiden päällä pötköttelemässä tai "kissanviulua soittelemassa" miettien "minua ei tuo tanssiminen nyt muuten tällä kertaa huvita"), ja onkohan kukaan koskaan laskenut, montako kertaa sana "jellikki" tässä miusikaalissa muuten mainitaan? Jellikki? Kyllä, kun jellikkikuu nousee, kaikki jellikkikissat venyttelevät itsensä esiin kuka mistäkin ja siitä se jellikkimeininki vasta alkaakin. Myöhemmin tuli mainituksi myös "pollikki", se taisi liittyä enemmänkin koiriin. Jellikkivaihde jäi meikäläiselle päälle ja yö meni jellikkiunia nähdessä. Aamulla oli silmät turvoksissa. Kissat!

 Kissoja on totisesti joka lähtöön ja kaikki tanssivat, laulavat ja kirmailevat karvat pöllyten. "On tallella tanssienergiaa"-lause ilahdutti minua suuresti, sillä harvoin saan kuulla nimeni mainittuna lavalla ja vielä miausikaalissa! Osa kissoista kiemurtelee tankotanssijoinakin herraskissojen klubilla ja saamme ihailla myös näyttäviä ilma-akrobaatteja. Ja kyllä, pitäähän sen Rotankin päästä kohtauksiin mukaan. Pieni jyrsijämme nähdäänkin niin junan veturina (höyry vain nousi päästä), kehätuomarina koirien matsissa kuin tarjoilijanakin.

 Ihan kaikki kisut ovat ihastuttavia ja taitavia, ja voisin tässä luetella uudestaan kaikki nimet. Parhaiten jäi mieleeni Demis Roussosta (kuka muistaa?) ja Hagridia muistuttava Vanha Deuteronomi (Matti Hakulinen), joka saapui näyttävästi paikalle kissa-autolla. Kissabussi jääköön odottamaan Totoro-musikaaliin. Tämä Vanha ja Viisas Iso D (sallittakoon nyt tämä ilmaus, sillä nimihän on hankala kirjoittaa) on kissojen johtaja, ja hän saa kunnian julistaa yhden kissoista seuraavalle levelille. Tämän suurimman kunnian saa räjähtäneenoloinen, elämää nähnyt Grizabella (ensi-illassa Ritva Jalonen, roolissa vuorottelee myös Irina Milan), joka riipaisevan kauniisti saa kunnian tulkita Muiston (Memory, ehkäpä yksi maailman tunnetuimmista kappaleista). Ritva Jalonen nimenomaan tulkitsee kappaleen, ja katsomossa pyyhiskellään silmäkulmia ihan syystäkin.

Iso D saapuu 

 Erityisesti mieleeni olivat myös Runtunranttu (Lari Halme), jonka nahkahousuhabituksesta olisi mikä tahansa tukkahevibändin solisti enemmän kuin ylpeä ja Teatterikissa Gus (Tero Harjunniemi), jolla tarinaa riitti monenmoisista rooleistaan. Upeasti oli valaistu tässä kohtauksessa muuten näyttämön yläpuolella komeilevat kolmetoista nimitaulua! Muisteluhommat lähtivät hiukan tassuista ja kohta lavalla seilasikin itse Murr-Roope kera Lady Kylkiluun (Helena Rängman) ja lipsahdettiin oopperan puolelle. Komiaahan se oli, ei voi muuta sanoa! Mr Mistofelin (Aleksi Seppänen) esittely läväytti estradille täyslaidallisen teatterin taikaa, ja Demeter (Katra Solopuro) pyöritteli valoilla ryyditettyjä renkaita siihen malliin, että ei voinut muuta kuin huuli pyöreänä katsella ja ihmetellä. Ja entäs muuten ne pimeässä kiiluvat kissansilmät, jotka yllättäen saliin ilmestyivät... Maagista!

Runtunranttu ja fanijoukot 

 Odotin näkeväni näyttävän, energisen shown ja ne odotukset kyllä täyttyivät viimeiseen karvaan asti. Tampereen Cats on huippulaadukas toteutukseltaan ja täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista kaikkia en edes bongannut kun oli niin paljon ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Kiitos kuuluu ihan kaikille.

 Kyllä minä taidan sittenkin olla myös kissaihminen. Kovin kärkkäästi jäin muina myyrinä hengailemaan saliin esityksen päätteeksi, josko pääsisi vähän silittämään muutamaa kisua. Taktiikka onnistui ja sain ilokseni sylitellä kolmea komeaa kollia, joiden asujen kosteusasteet selkeästi vaihtelivat. Pukuja on kuulemma kahdet, sillä pyykkäämistä riittää. Ei ihme, sillä hikihän tuli jo katsellessa!

 Kotiinpäästyämme esitin keittiössä ihan omaksi ilokseni pikaversion Catsista. Siihen sisältyi hiukan näyttäviä muuveja, muutamakin jellikkimaininta ja luettelo tuntemistani kissoista. Pertsa, Mölli, Kippura, Dommikkiiii, Ansa ja Tauno, Otto-poika, Laatikainen, Hippis, Tirde, Iitu, Tollo-kissa, Lissu eli Pippurrrrikissa, Siiri Angerkoski ja mitä näitä nyt olikaan.

Jellimaari, Demeter ja Tuijalleriina 

 Tähän loppuun lainaus Juliet Jonesin Sydämen Kissat-kipaleesta : "ja kissat toivottaa nyt hyvää yötä, älä turhaan pikkupäätäs vaivaa..." Pakko korjata sen verran, että nyt kannattaa vaivata, sillä lippukauppa on käynyt kuumana jo reilusti ennen ensi-iltaa ja kiirettä saa pitää, jos mielii tämän hommelin nähdä! Liput on loppu ennen kuin ehtii kissaa sanoa.

 * Purrrrrrrrrnauskis, suosittelen kurrrrnaasti * 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos TT!)

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatteri

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kuningaskunnan, maailman ja koko universumin kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus, laulujen sanat ja sävellys Jukka Leisti
Ohjaus Mikko Viherjuuri
Kapellimestari, laulujen sävellys ja sovitus Ari Kankaanpää
Lavastus-ja pukusuunnittelu Marjatta Kuivasto
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Tanssit Pia Hakovirta ja Daniel Paul

Rooleissa : Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Pia Piltz, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Mari Posti, Elina Rintala, Markku Thure, Elisa Piispanen ja Kirsimarja Järvinen

Orkesteri : Ari Kankaanpää, Janne Salkolahti, Kari Vehkaluoto, Klaus-Erik Wirzenius ja Tommi Rautiainen

 Itse olen sitä ikäpolvea, että pillahtaisin riemusta itkuun jos teatterissa nähtäisiin Heikko-Peikko -musikaali tai Taikuri Saviseen liittyvää spektaakkelia, mikä jottei Kössi Kengurustakin saisi oivallista materiaalia, tai Piilomaan Pikku Aasista. Tai ainakin mä luulen niin... Tuttiritari karautti Rusinante-hevosensa kanssa esiin ensimmäistä kertaa 90-luvun puolivälissä ja niihin aikoihin minulla ei ollut tapana juuri lastenohjemia seurailla. Ei edelleenkään, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi tämä musikaali oli ihan pakko nähdä. Ja ihan yksikseni menin kuulkaa katsomaan, ei siinä tarvittu lapsirekvisiittaa mukaan aveciksi.

Sagu, Tuttiritari ratsuineen ja Suolanen 

 Istahdin paikalleni ensimmäisten joukossa ja ihmettelin mielessäni lavan reunamilla olevia valtavankokoisia sieniä. "Onpas siinä jättikokoisia sieniä!" ehdin ajatella, kun jo oviaukosta saliin tupsahtanut pikkupoika saman huomionsa puki spontaaniksi lauseeksi ja hihkaisi hämmästyksissään "Vittu miten isoja sieniä!" Niin. Hyvä, että joku uskaltaa sanoa ääneen niin kuin asiat totisesti ovat. Melkoista pulinaa ja itkuntuherrustakin yleisön joukosta kantautui ennen h-hetkeä, joku kävi kurkistamassa orkesterimonttuun ja joku parkui sitä, ettei halua nähdä dinosauruksia tässä esityksessä. Niin.

 Kuten kunnon seikkailuhenkiseen musikaaliin kuuluu, on tässäkin mukana aimo annos vehkeilyä ja ilkeämielistä pahista viiksineen, nahkapukuisia susia, ryöstettyjä prinsessoja, lohikäärmeitä eli dragoneita, sammakoita, tasapainolautailevaa haltijakummisetää, piimäpurkkeja, rikkaita ja köyhiä ritareita sekä uljas sankari. Ja marsu! Tietysti järkätään myös Talentti-kilpailu, jossa osallistujina mm. hillitön röyhtäilijä Sergei Samarin, puskista tuleva Rouva Salveqvick sekä bremeniläinen koloratuurisammakko Rouva Liebfraumilch. Ai että. Paljon tsaivaamista ja meneviä rokkänroll-biisejä, jotka saavat rytmijalan vipajamaan lattiaa vasten.


 Taisin istua koko parituntisen suu messingillä. Ihania värikkäitä pukuja ja lavasteita, sukat on sillä makkaralla -kuningas (kas kun Makkarasukka oli nimikin tällä Matti Hakulisen hahmolla), maailmankaikkeuden upein lohikäärme Löhö (Ville Majamaa), kösiömatkalla oleva Sagu Sammak (Risto Korhonen), viiksekkäitä ritareita ja Sakarit Ees ja Taas (Elina Rintala ja Elisa Piispanen) ja jatkuvaa verbaalista ilotulitusta ja tykitystä. Rakastan sanoilla leikittelyä ja kikkailua, ja sitä herkkua tässä kyllä piisasi. Tai ainakin mä luulen niin. Tietysti paikalle liihotti myös supersankareista kovin eli Tutmän apurinsa Robinanten kanssa... Tietysti! Tämän tästä lavan valtasivat laulavat piimäpurkit "Juo kunkun pitkää piimää..." ja olin ihan pähkinöinä. Eihän noissa ole mitään järkeä ja noissa jos missä on! Mahtavia naamiais-ja penkkariasuja myös jatkokäyttöön. Pitääkö tässä mennä vielä kaupan kautta kotiin ja hakea muutama piimäpurkki?


 Väliajalla kysyin vieressäni istuneelta pikkumieheltä (istuin kahden pikkumiehen välissä, jes), että mikä on ollut parasta. Poikaa ujostutti kovin moinen tunkeilu ja kääntyi äitinsä puoleen. Äiti ensin epäili, että parasta olisi ollut röyhtäilijä, mutta pienellä äänellä poika sai supatettua "No se kun ne riiteli piimäpurkeista!" Sanoin, että minustakin piimäpurkit olivat parasta, ja toisella puoliskolla kun purkit tanssahdellen estradille saapuivat, vilkaisimme pojan kanssa aina toisiamme ja nauraa kihersimme. Parhautta oli tämä!

Löhö tsaivaamassa 

 Täytyy kyllä sanoa, että Jukka Leisti on nero. Jos hän ei vielä ole saanut jotain lastenkulttuuripalkintoa, nyt olisi aika. Silkkaa nerokkuutta oli tämä musikaali, ja mikä parasta, se sai ikään katsomatta kaikki hyvälle tuulelle. Tai ainakin mä luulen niin. Hahmot vielä toivottelivat meille hyvää kotimatkaa portaikossa.

"Aina ritareita tarvitaan..."

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Köyhä Ritari, Rikas Ritari ja Ritari Palmolive... 

torstai 17. marraskuuta 2016

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen Teatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.10. 2016, kesto noin 1h 55min (väliaikoineen)

Ohjaus Risto Korhonen
Lavastus Risto Korhonen
Taistelukoreografiat Risto Korhonen
Pukusuunnittelu Risto Kor...

Hetkinen, nythän tämä alkaa näyttää ihan minun "Aikuiset ystäväni"-kirjalta, jonne tuleva aviomieheni vastaili muinoin tyyliin "Henkilö jota ihailen : Risto Korhonen, Mikä minusta tulee isona : Risto Korhonen, Kenet haluaisit tavata : Risto Korhosen". Otetaanpas uusiksi.

Käsikirjoitus Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu ja musiikki Ivan Bavard
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Lari Halme, Mari Turunen ja Tomi Alatalo

 Polyteknisellä Draamaseuralla on vihdoinkin käynyt mäihä. Draamaseuran puheenjohtaja, pitkänhuiskea Risto Korhonen saapuu iloiten lavalle kertomaan, että tulossa olisi kerrankin kunnon kamaa (eikä mitään pienen budjetin Cat-musikaalia), jota olemme sankoin joukoin saapuneet erinäisissä eläkeläisryhmissä päivänäytökseen katsomaan. Ennen katsomoon istahtamista oli koettu kuitenkin hikisiä hetkiä muualla...

 Minun bussikuljetukseni oli pahasti myöhässä ja hetken ehdin jo miettiä, että meneekö tämä näytelmä nyt niin pieleen etten ehdi paikalle ajoissa lainkaan. Varttia ennen esityksen alkamista seisoin vielä Lippumyymälä Aplodin jonossa ja edelläni oli vielä muutama asiakas. Jostain syystä minut kuitenkin tunnistettiin jonosta, liput olivat jo valmiina ja sain ne ystävällisesti jonon ohi. Iso kiitos Sinulle! Loistavaa palvelua! Ennen esitystä muutaman tyypin toimesta etsittiin katsomosta kadonnutta pientä koiraa sekä Duran Duranin levyä, ja tapahtuipa jotain vielä niin yllättävää, että seuralaisellani meni siitä episodista yöunet luultavimmin loppuvuodeksi. Jouduin pitkään vakuuttelemaan, että tilanne ei ollut minun toimestani mitenkään ennalta järjestetty. Ehei.

Oikealla Risto Korhonen Tarkastaja Carterin roolissa 

 Tämän näytelmän nimi on siis "Näytelmä joka menee pieleen". Siinä edellämainittu maineikas (?) Pölytekninen Draamaseura on saanut esitettäväkseen murhamysteerin nimeltään "Murha Havershamin kartanossa". Tänne blogiini haastatteluja tehdessäni olen aina kysynyt jossain vaiheessa legendaarisia kommelluksia tai muita häslinkejä, joita esitysten tiimellyksessä on tapahtunut. Mainintoja ovat saaneet mm. seuraavanlaiset kohkaukset : väärään aikaan kohtaukseen saapuminen ja paikalta pois peruuttaminen, vuorosanojen sekaisinmeno ja lausuminen väärässä järjestyksessä, rekvisiitan puute tai vääryys, repliikkien totaalinen unohdus, lavastuksen puutteet, roolihenkilön vaihto kesken näytöksen, väärä valaistus tai ääniefekti. Nämä siis ovat tapahtuneet yksittäisille henkilöille ihan oikeasti kymmenissä eri näytelmissä. No, kerrotaan kaikki tuo lueteltu potenssiin kymmenen ja esitetään se sitten kaikki parin tunnin aikana siten, että katsomossa on välillä pakko lyödä kämmentä naaman eteen ja kurkistella naurunsa lomasta sormien välistä, kun niin hirvittää ja vähän säälittääkin rehtien näyttelijäraasujen puolesta. Draamaseuran väki tekee kaikkensa, jotta surkuhupaisa esitys saataisi vietyä kunnialla läpi, mutta mitä enemmän yrittää, sen varmemmin kaikki menee päin helvettiä.

 Kaikkea ei voi missään tapauksessa paljastaa, jotta ilo ja jännitys säilyisi tulevillakin katsojilla. Murhaajan nimeä ei saa kertoa -  ja hankalaa se olisikin, sillä loppupeleissä minulla ei ollut enää harmainta aavistustakaan siitä, kuka teki mitäkin. Muistan kyllä mainiosti lauseen "Kiitos, tämä tuli kyllä tarpeeseen!", erinäistä fiikuksen kanssa telmimistä, posketonta ylinäyttelemistä, naisellista pyllynpyöritystä, Risto Korhosten paljonpuhuvat ilmeet ja asennot, sakeaa lumisadetta, plarin juuttumisen kattokruunuun vähän yllättäen, byanidia ja fasaaneita.

Risto Korhonen ja Ville Majamaa herkistelemässä  

Minulla oli suuri ilo ja kunnia osallistua muutama viikko ennen ensi-iltaa näytelmän harjoituksiin ja livetwiitata kaiken keskeltä katsomosta. Harjoitukset alkoivat täysin absurdista tilanteesta ja mietin, miten kummassa Ville Majamaa ja Lari Halme ovat saaneet itsensä moisiin asemiin. Nyt näytelmän nähtyäni mietin sitä samaa edelleen. Kaikki mahdottomaksi ajateltukin nimittäin tulee tapahtumaan, uskokaa tai älkää! Hiki nousi otsalleni jo pelkästä katselusta ja tunsin "kinesteettistä empatiaa" etenkin Ville Majamaata ja hänen housujensa venyvyyttä kohtaan. Eivät helposti kaikesta ähellyksestä huolimatta näemmä ratkea haaruksista.

 Moni tämän näytelmän nähnyt on sanonut, ettei ole koskaan nauranut niin paljon. Itse jouduin vähän pidättelemään tänään, koskapa olin vielä toipilaana flunssasta enkä ollut ihan parhaassa hapessa. Pelkäsin koko ajan saavani yskänkohtauksen, josta ei olisi enää paluuta. Jälkikäteen takaraivoani ja ohimoitani pakotti moinen naurunpidättely ja vieläkin jossain nytkyttää Girls on Filmin tahdissa. Aion kyllä mennä katsomaan tämän spektaakkelin uudestaan, itse asiassa se pitäisi nähdä kerran kuussa vähintään tästä eteen päin. Toivon myöskin, että kaikki lääkärit saisivat määrätä lääkkeiden sijaan kansalle nauruterapiaa teatterin muodossa. Kuka uskaltaisi ensimmäisenä määrätä moisen reseptin?

Arttu Ratinen ja Pia Piltz herkistelemässä 

 "Näytelmä joka menee pieleen" on loistava muistutus siitä, että onnistuneeseen teatteriesitykseen mahtuu paljon muutakin kuin se, että näyttelijät hoitavat hommansa. Melkoista kaaosta olisi kaikkialla, jos tekninen puoli ei toimisi ja tarpeistonhoitaja olisi nukuksissa. Hattua täytyy nostaa koko teatterin henkilökunnalle, ihan kaikkialla! Tosin tällä samalla konseptilla saisi monesta tylsemmästäkin vedosta varsin virkistävää menoa aikaiseksi... "Viulunsoittaja katonrajassa" olisi monen mielestä tervetullut versio esimerkiksi.

 Koko porukka oli sangen loistava. Erikseen haluan kyllä mainita Arttu Ratisen, joka ei ole aiemmin suosikkeihini lukeutunut. Jumalauta Arttu mikä meininki!! Väliaploodien paikka ja ihan syystäkin!

 Toivottavasti tämä näytelmä säilyy Tampereen Teatterin ohjelmistossa pitkään. Lisäinfoa tästä linkistä. Tarkkasilmäiset voivat bongata sieltä tuttuja nimiä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Polytekninen Draamaseura!)

tiistai 27. syyskuuta 2016

Näytelmä joka menee pieleen - harjoituksia seuraamassa

Minulle ja bloggaajakollegalleni Lauralle tarjoutui mahtava tilaisuus päästä seuraamaan lokakuun puolivälissä ensi-iltansa saavan "Näytelmä joka menee pieleen"-komedian iltaharjoituksia Tampereen Teatterin päänäyttämölle ja samalla livetwiittaamaan katsomosta. Illan emäntänä meillä toimi Tampereen Teatterin tiedottaja Sanna Huhtala, jolle iso kiitos pienen tilaisuutemme järjestelyistä.

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

 Ennen harjoituksia nautimme Fazerilta haetut lohisalaatit ja jälkkäriksi jättikokoiset perunaleivokset sekä rupattelimme niitä näitä, teatterista tietysti. Teimme myös pienen kierroksen teatterin muissa kerroksissa, kummitusta ei valitettavasti näkynyt. Ehkä valoa oli liikaa? Tuli myös pyörähdettyä itsekin päänäyttämöllä ja kulissien takana, ja ihasteltua Sugar-musikaalin pukuja. Erityisesti kiinnitin huomioni Risto Korhosen upeaan valkoiseen hörhelöiltapukuun... Itse Risto löytyi näyttelijälämpiöstä pasianssia pelaamasta, kävimme nopeasti moikkaamassa vain emmekä tohtineet muuten häiritä. Pia Piltz pötkötteli sohvalla.



 Sulattelimme tuhteja perunaleivoksia katsomossa ja ihastelimme äänitehosteita, joita Ivan Bavard samalla vieressämme testaili. Ohjaaja Mika Eirtovaarakin kävi esittäytymässä ja ohjeistamassa siitä, mitä kaikkea saamme mainita ja mitä emme. Esitys kun on tulvillaan kaikenlaisia kikkoja, joiden toivoisi säilyvän yllätyksenä loppuun asti.

 Näytelmähän kertoo harrastajateatteriryhmästä, joka on löytänyt täydellisen esityksen ja kaikki on viimeisenpäälle valmisteltua. Itse esitys sitten menee niin pieleen kuin vain suinkin voi. Muutama tuttuni on tämän Lontoossa nähnyt ja kertonut, että hauskinta ikinä! Odotukset ovat siis varsin korkealla. Tätä ei sitä paitsi voi ihan missä tahansa teatterissa tehdä, sillä se vaatii tietynlaista näyttämötekniikkaa.

 Harjoituksissa pääsimme heti tilanteiden ytimeen ja keskelle aivan käsittämätöntä kohellusta, jossa etenkin Ville Majamaa ja Lari Halme olivan sangen erikoisessa tilanteessa ties missä. Hiki nousi otsalle jo pelkästä seuraamisesta, uskomatonta menoa. Naurattikin heti alusta asti, vaikkei edes tiennyt miten moiseen tilanteeseen on päädytty. Ohjaaja huuteli katsomosta vinkkejä ja muutosehdotuksia, ja sama kohtaus otettiin muutamaan kertaan uudestaan. Läppä lensi lavalla muutenkin jatkuvalla syötöllä, etenkin Lari Halme ja Risto Korhonen sanailivat keskenään aika lennokkaalla tavalla. Yritä siinä nyt sitten vielä livetwiitata, kun yritti samalla kuunnella tämän parivaljakon huulenheittoa...

 Lavalla nähtiin myös Arttu Ratinen, Mari Turunen, Tomi Alatalo ja Pia Piltz. Matti Hakulinenkin vilahti aamutakki päällään sen verran, että tiesi hänenkin olevan tässä porukassa mukana. Näyttelijät tekivät koko ajan pieniä ehdotuksia, jotta kohtaus saataisi toimimaan paremmin ja sujuvammaksi. Ohjaaja nappasi osasta kopin, osasta ei. Muutamaa ideaa kokeiltiin heti lennossa ... ja hetken naurun jälkeen unohdettiin sitten kokonaan. Liian hauskaa, menee jo överiksi! Minulla oli vaikeuksia pysyä penkissä eräässäkin yllätyskohtauksessa, jossa Ville Majamaa on vahvasti mukana tavalla tai toisella. Luulen, että tipahdan tuolilta varsinaisessa esityksessä.

Pressikuva näytelmästä (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

 Näissä harjoituksissa ei kenelläkään ollut kyllä tylsää. Kuiskaaja hihitti, ohjaaja nauroi vedet silmissä ja Matti Hakulinenkin istui katsomossa nauramassa, vaikka hän olisi saanut jo lähteä kotiin. Ihan liian nopeasti meni parituntinen, ainahan kello rientää kun on hauskaa.

 Kiiruhdin viimeiseen junaan ja koko matkan nauratti vertaukset Teatterikesän terassimeininkeihin sekä Lari Halme painimassa valtavan fiikuksen kanssa. Tomi Alatalon viettelevä asento. #ristokorhonen hästäk!

 Näytelmä joka menee pieleen Tampereen Teatterissa 14.10. 2016 alkaen. Lisäinfoa täältä. Tämä näytelmä menee takuuvarmasti pieleen eikä sinne päin, sen verran bliljanttia porukkaa on työryhmässä!

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Reinikainen / Tampereen Komediateatteri

Reinikainen / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 8.6. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Neil Hardwick ja Jussi Tuominen
Ohjaus ja dramatisointi Panu Raipia
Apulaisohjaaja Aimo Räsänen
Lavastus Maarit Kalmakurki
Pukusuunnittelu Kaisa Loponen
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Jere Riihinen ja Janne Pärnänen

Rooleissa : Risto Korhonen, Esko Roine, Aimo Räsänen, Jere Riihinen, Janne Kallioniemi, Aku Sajakorpi, Mika Honkanen, Miia Selin, Marjut Sariola/Soili Markkanen, Jyrki Mänttäri, Janne Suoniemi ja Annikaisa Pietilä

Parakalo!

 Kyllä nyt nostalgiakäyrä on huipussaan Tampereen Komediateatterissa. Viime kesänä nähtiin legendaarinen Tankki täyteen kera parin vielä legendaarisemman alkuperäisen näyttelijän. Risto Korhonen ratkoi kiperiä rikoksia ja kertoi nudistileirivitsin Reinikaisen hahmossa jo vuosi sitten, joten jatketaan samalla hyväksihavaitulla linjalla. Vaikka osaankin Tankki täyteen-replat ulkoa, pelkkä Reinikainen ei saanut minua aikoinaan ihan niin kovaa liimautumaan televisiovastaanottimen ääreen. Toki muistan hyvinkin Viinikan vilauttajan ja sen, kun saunailtaan osallistunut nakujoukko jäi hissiin jumiin kera Ritva Valkaman. Kansa tuijotti mustaa ruutua kotona vaikka kuinka ja kauan.

 Teatterissa tuo hissikohtaus olisi kyllä mahdotonta toteuttaa... No mutta juu, Artturi Sakari Reinikainen (Risto Korhonen) on pistetty maaseudun rauhasta niin maan perusteellisesti Tampereen kiihkeään sykkeeseen hommiin ja mieshän joutuu heti kättelyssä putkaan uudessa työpaikassaan, kirjaimellisesti. Polliiseilla hommia piisaa : pitää ratkoa tietovisaa ja arvuutella juoppojen taskuista löytyvien esineiden alkuperää (vähän muuten tuntui siltä, että tuo esine saattaa joka kerta olla eri?). Ihan oma lukunsa on sitten ylikomisario Rautakallio (jo alkuperäisessäkin sarjassa ollut Esko Roine), joka keksii kyllä tekemistä itselleen mm. kädenvääntökisan myötä. Olen nähnyt miehen, joka varjonyrkkeili itsensä kanssa, mutta kädenvääntö olikin ihan uutta!

Rautakallio työn touhussa 

 Juoppojen kanssa asiointia piisaa ja pääsevätpä polliisit mökkimurtosarjaakin selvittelemään. Mitenköhän muuten mahtaa aueta nuoremmalle katsojajoukolle kohtaus, jossa imitoidaan entisaikojen poliitikkojen äänillä? Reinikaisella tarinoita riittää joo joo ja tarinoita riittää ja itseäni huvitti etenkin jutut erinäisistä sukulaissuhteista sekä painimishommista. Hienosti tuotiin miehen vakavempaakin puolta esiin, kun nousi huoli iäkkäästä äidistä. Korhonen kyllä osaa naurattaa ja liikuttaa, se on ihan oma taitonsa.

 En tiedä mikä minua oikein tällä hetkellä riivaa, kun on vähän sellainen tunne, että mikään ei oikein iske! Toki kosteassa säässäkin on se haitta, että on vaikeaa saada syttymään... Alkupuoliskolla nimittäin olin sellaisissa aatoksissa, että hohhoijaa ja tämä kaikki on jo kertaalleen nähty (niin kuin olikin vuosikausia sitten, mutta ymmärtänette pointin), hupaisaa ja ammattitaitoista kyllä, mutta jotain tästä uupuu. Väliaika koitti ja sen jälkeen piristyin huomattavasti, perinteisin konstein. Ei tarvittu kuin kreikkalainen vauhdikasliikkeinen tarjoilija (Jyrki Mänttäri) ja se, että lähes kaikilla pettää lavalla pokka. Etenkin nuorempi konstaapeli Ek (Janne Kallioniemi) sai outoja yskänkohtauksentapaisia siellä sun täällä ja sekös on aina huvittavaa huomata, että nyt ollaan reunalla. Parakalo vaan ja Reinikaisen ja Ailin (Miia Selin) semiromanttinen kohtaus meni täysin pieleen. Lisämaustetta tarjosi Ailin poistumiskommentti "Minä lähden nyt, koittakaapa te saada kohtaus loppuun asti!"

Tenu ja polliisit 

 Olihan se myös sykähdyttävää katsella krapuloissaan tärisevää Mäyrästä (Mika Honkanen), kun isänsä nähtiin samaisessa roolissa housut nilkoissa tv-sarjassa. Mutta jos minulta kysytään, niin kyllä tämän(kin) shown varastaa ylikomisario Rautakallio ylhäisessä yksinäisyydessään huoneessaan touhuilemassa. Aivan käsittämätön pokka Esko Roineella! Olen sen kaiketi ennenkin maininnut, mutta Roine on ehdottomasti Suomen oma Leslie Nielsen. Että voi ihan pokerinaamalla hölöttää täysin päättömiä ja muut ympärillä putoilevat, kuten esim. Aimo Räsänen Hautamäen roolissa.

 Nostalgiapläjäyksenhän tämä tarjosi kyllä, sitähän sieltä hakemaan meninkin joten miksi nurista. Ensi kesänähän Komediateatterissa nähdään sitten lisää samaa tavaraa : Kaasua, komisario Palmu! Nimiroolissa kukas muu kuin Esko Roine. Tässä vaiheessa herkuttelen ajatuksella, että otsatukkavesikampauksen kanssa keikaroiva kuvataiteilija voisi olla vaikka eräskin Korhonen. Kuka sitten saa kunnian tehdä Risto Mäkelän roolihahmon? Olen nimittäin ensikatsomisesta lähtien tuntenut sen tyypin vuoksi syvää inhoa Mäkelää kohtaan ja tässä olisi nyt jollekin näytön paikka.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Tiputus / Tampereen Teatteri

Tiputus / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 24.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Riku Suokas

Käsikirjoitus Riku Suokas ja Heikki Syrjä

Rooleissa : Ville Majamaa, Mari Posti, Matti Hakulinen, Petri Koskinen, Elina Rintala, Lari Halme, Eeva Hakulinen, Risto Korhonen, Ritva Jalonen, Pyry Smolander, Mari Turunen, Arttu Ratinen ja Ilpo Hakala (sekä tv-ohjaajan äänenä eräs hyvin tuttu henkilö, jota en paljasta tässä)

 Hauskaa, että ensi-iltaa edeltävänä päivänä julkistettiin seuraavan Putous-kauden näyttelijät, sillä tämä Tiputushan parodioi kyseistä formaattia. Yllätyyys? Vielä hauskempaa oli sitten se, että Tampereen Teatteriin oli enskarihumuun saapunut yhtä lukuunottamatta (en ainakaan nähnyt Mari Perankoskea missään, kaikki muut kyllä) koko näyttelijäkaarti kera juontaja Paasos-Heikin. Oli siinä monella katsojalla ihmettelemistä, kun portaikossa tuli Riku Nieminen vastaan yllättäen. Kari Ketonen on muuten luonnossa vielä lyhyempi kuin luulinkaan...mutta tunnetusti pituudella ei ole niin väliä!

Kaikilla on jännää! /(c) Harri Hinkka, TT

 Ennalta luulin, jotta Tiputus menee niin, että näkisimme livenä itse ohjelman kaikkine sketseineen, viikkokatsauksineen ja sketsikarikatyyrihahmokilpailuineen. Väärässä olin. Aluksi näemme hyvinkin hermostuneen tuottaja Jerry Palsternakin (Ville Majamaa) hääräämässä studio-ohjaaja Ripsan (Mari Posti) kanssa. Luvassa olisi suoran lähetyksen kenraaliharkat, ja etenkin improvisaatiotehtävien ja karikatyyrihahmojen kanssa oli vielä paljon keskeneräistä. Tuottaja kuitenkin luottaa näyttelijäkaartiinsa ja siihen, että homma hoidetaan himaan. Paineita ei yhtään lisää se, että suoran lähetyksen studioyleisössä olisi saksalaisia formaatinmetsästäjiä ja että turkulaiset Ponterosa-pizzerian tyypit Nummelin ja Jortikka (Arttu Ratinen ja Ilpo Hakala, jotka käsiohjelman kuvassa näyttävät ihan Olavi Uusivirralta ja Matti Onnismaalta) tulevat penäämään saataviaan juuri epäsopivaan aikaan. Joka paikassa (etenkin väärässä) on myös työllistämistuella palkattu rekvisitööri (Pyry Smolander).

 Tiputukseen onkin saatu oikea unelmaporukka : on "divarisarjasta liigaan nostettu" stand up-koomikko Eetu (Pete Koskinen), laiska perusammattilainen ja juontaja Lassin kanssa seurusteleva Oona (Elina Rintala), nouseva tähti ja Samulin ja Veskun kanssa leffan tehnyt Miska (Lari Halme), vastavalmistunut ja Kansallisteatterin lavaltakin tuttu Ulriikka (Eeva Hakulinen) sekä sokerina pohjalla entisaikojen suosikkinäyttelijä Jere (Risto Korhonen), joka ajelee ns. vanhoilla vitseillään ja luottaa siihen, että kansa kyllä muistaa suosikkinsa edelleen. Eipä Jere tiedä sitä, että hänet on otettu mukaan vain siksi, että hyvässä nosteessa oleva Miska saisi vieläkin enemmän nostetta uralleen. Ja sitä, että etukäteen on sovittu Miskan voittavan koko helahoidon.

"Ja yllätystehtävään joutuu MISKA!" / (c) Harri Hinkka, TT

 Minä vähän turhauduin siitä, että tarinassa jäätiin jankkaamaan samoja asioita ja niitä toistettiin loputtomiin. Kunnon herkutteluun oli kaikki mahikset käytettävissä. Vähemmälläkin olisi tullut selville tuottajan hikiset oltavat (tässä tapauksessa ihan kirjaimellisestikin, istuin kakkosrivissä nimittäin...) ja taloudelliset paineet formaatin onnistumisesta. Odotin enemmän pieleen meneviä harjoituksia ja hahmoilla kikkailua. Taisi olla niin, että Putouksen näyttelijäpoppoo nauroi kaikista eniten ainakin ensi-illassa, taisi moni asia osua kipeästi kohdalleen?

 Kyllä se sitten niin on, että hahmokisa on tämänkin homman suola ja sokeri! Tuntui, että naurumoottorit käynnistyivät kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun Eetu tarjosi käsittämättömän noloa Wanker, Teksasista-hahmoaan ja kansansuosikki Jere esitteli vanhoja bravuureitaan, tanskalaista kylmäkköä sekä karvalakkityyppiä. "Lykkeeppä mäessä!", vai miten se meni. Ja sitten Miskan puolet lavasta täyttävä, pienin sisäisin keinoin tehty hahmo. Aivan posketonta. Loppua kohti meno vaan kiihtyi, kun Jeren Lord of Tanhu astui lavalle ja Miska yritti rakentaa itselleen uutta hahmoa klenkkaamalla, nikottelemalla ja Porin murretta vääntämällä tua noin ja lisättynä pakkoliikkeillä sekä Touretten syndroomalla, perkele. Muutenkin etenkin Lari Halme oli aivan virtuoosimaisessa vedossa koko roolihahmonsa kanssa. Sieltä lähti niin virolaista ryhtireinoa kuin yllätystehtävää harjoittelevaa Broadway-hirmua, jota jännitti tuleva esitys muka kovasti. Sydän taas suli Korhosen tyypin harjoitellessa tanhunumeroaan intensiivisesti sekä noloilemassa kokintakkisen hahmonsa kanssa, kun takista ei meinaa löytyä taskuja sitten millään.

 Mainio rooli oli myös Matti Hakulisella hermoheikkona juontaja Lassina. Mies luki kuuliaisesti prompterista kaiken mahdollisen pornomainoksista illan huikeaan artistivieraaseen, jossa tähtiartisteja luetellaan hiukan arvoasteikolla alenevassa järjestyksessä. "Neumann akustisena tai joku joka nyt suostuu tulemaan paikalle" nauratti jostain syystä eniten. Väliajan jälkeiset takahuonetunnelmat huvittivat kovasti myös ja tyhjistä tölkeistä vyöryvä haju tuntui kyllä, vai kuvittelinko vaan moisen lemun? No, vanha/tuore viina lemusi kuitenkin ainakin kuvainnollisesti ja ilma oli niin paksua, että sitä olisi voinut leikata.

 Itselläni oli hiukan vaikeuksia seurata videoruutujen tapahtumia, niskathan siinä meinasivat mennä solmuun. Muutenkin oli paikoitellen hankalaa valita, mitä oikein seuraisi. Etualalla tapahtui, takana oli menossa suora lähetys, joka sitten näyttöruuduille heijastettiin. Parasta antia oli pieleen mennyt sketsi, jossa oli aivan väärät rekvisiitat.

 Plussaa tv-ohjaajan valinnasta, hetken kesti tunnistaa ääni. Peukku myös rohkeudelle ja uuden Putous-kauden kynnyksellä tarjotulle parillekin ahaa-elämykselle itse ohjelmaan liittyen. Noinko se sitten menee, kannattaa itse todeta...



 Sen vielä sanon, että kyllä on Tampereen Teatterissa nyt tänä syksynä aivan pitelemätön parivaljakko! Lari Halme ja Risto Korhonen hurmaavat niin Sugarissa kuin tässäkin, ja ihan vaikka näiden herrojen temmellyksen vuoksi kannattaa lähteä Tiputusta katsomaan.

 Onks muuten Keijoo näkyny? Kuka koko skaban voittaa? Kuka on lopulta illan artistivieras?

(näin esityksen kutsuvieraana)

perjantai 11. syyskuuta 2015

Sugar - Piukat paikat / Tampereen Teatteri

Sugar - Piukat paikat / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 10.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti, musiikki ja laulujen sanat Peter Stone - Jule Styne - Bob Merrill

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Georg Malvius

Rooleissa : Hanna-Liina Võsa/Helena Rängman, Lari Halme, Risto Korhonen, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Teemu Korjuslommi, Arttu Ratinen, Martti Manninen, Aki Haikonen, Matti Hakulinen, Filip Ohls, Miika Alatupa, Pyry Smolander, Mikko Nuopponen, Teemu Sytelä, Valtteri Lehtinen, Antti Kerosuo, Eeva Hakulinen, Ulriikka Heikinheimo, Pia Piltz, Saara Lehtonen, Annamaria Karhulahti, Sarah Nedergård, Juuli Hyttinen ja Miikka Wallin

Josephine, Sweet Sue ja Daphne / (c) Harri Hinkka, TT

 Viikon sisällä olen nyt käynyt neljä kertaa teatterissa, ja niistä kolmessa on nähty hurmaavia miehiä mekoissaan (Ilta Emmin kanssa, Kalle Aaltonen ja sokerina pohjalla Sugar - Piukat paikat). Kahdesta ensimmäisestä lähdin kotiin suu messingillä, vähän yllättäen Sugarin jälkeen seisoin otsa kurtussa Tampereen Teatterin edustalla. En edes tiedä mistä moiset fiilikset. Ajattelin, että yön yli nukuttuani kokisin eräänlaisen valaistumisen, mutta en nyt herättyäni ole yhtään sen viisaampi. Jotenkin on vähän samanlainen olo kuin kesän Samppalinnan 'Onnen päivien' jälkeen - paketti on periaatteessa kunnossa ja meininki on pirullisen ammattitaitoista, mutta joku tökkii.

 Ensi-illan jälkeen on netti täyttynyt ylistävistä kirjoituksista ( Lauran bloggaus Sugarista heti tuoreeltaan ensi-iltatunnelmien jälkeen ja Gekon kommentit ennakon perusteella), Aamulehtikin antoi videokritiikissään täydet pinnat. Monesta asiasta olen tismalleen samaa mieltä, osasta en. Vaan pitäisikö sitä muuten edes olla samaa mieltä muiden kanssa? Ei toki. Miksi pitäisi? Minun pitäisi sen sijaan osata jotenkin perustella omat mielipiteeni, enkä ole nyt yhtään varma pystynkö siihen. Outoa.

 Minähän en tee esityksistä minkäänlaisia muistiinpanoja, kaikki on päässä 'tallessa'. Näihin kirjoitushommiin ryhtyessäni suljen silmäni ja palautan itseni hetkeksi takaisin katsomoon, ja siitä lähden sitten kelaamaan eteen päin... Jos nyt konkreettisesti palautan itseni katsomoon, huomioni kiinnittyy ensimmäiseksi edessäni istuvaan kahteen herrasmieheen. Ei mikä tahansa kaksikko - Esko Roine ja Tom Lindholm nimittäin!

 Musikaali perustuu Billy Wilderin ja I.A.L. Diamondin elokuvakäsikirjoitukseen 'Some Like It Hot'. Tarinassa kaksi työtöntä muusikkoa Joe (Lari Halme) ja Jerry (Risto Korhonen) joutuu vahingossa silminnäkijäksi Chicagon gansteripiirien veriselle välienselvittelylle ja pakoon on päästävä. Kuinka ollakaan, samaan aikaan on 'Seurapiirien Synkoopit'-tyttöorkesteri (jo on orkalla nimi) johtajanaan Sweet Sue (Ritva Jalonen) matkaamassa Chicagosta seuraavalle keikkapaikalle Floridan lämpöön. Orkesteri on vailla saksofonistia ja basistia, ja Joe & Jerry huomaavat tilaisuutensa koittaneen. He pestautuvat bändiin mukaan - tietysti naisiksi pukeutuneita ja tästähän se varsinainen hupi vasta alkaakin. Junamatkan aikana 'Josephine' ja 'Daphne' ystävystyvät etenkin hemaisevan ukulelensoittaja Sugar Kanen kanssa (ensi-illassa Hanna-Liina Võsa). Sugar onkin hurmaavine kiharapilvineen melkoinen pakkaus ja uudet kamut joutuvat tämän tästä muistuttamaan itseään siitä, että nyt ollaan tyttöjä. Perillä Floridassa aurinko lämmittää kivasti ja tilanne muuttuu kuumaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun seniilihkö miljunääri Osgood Fielding (Ville Majamaa) iskee tulisesti silmänsä sievään taskuvenus Daphneen. Sugar taas avautuu Josephinelle, että haluaisi saksofonistien sijaan rakastua vaihteeksi silmälasipäiseen nuoreen miljonääriin ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Daphne ja Sugar / (c) Harri Hinkka, TT

 Viime marraskuussa kulttuuribloggaajien pikkujouluissa keskusteltiin intensiivisesti jo tulevasta, eli miesten sääristä. Lari Halme oli nähty keikistelemässä korkkareissa & verkkosukissa jo aiemmin ja Larin avut oli hyväksi havaittu. Riston naisellisia piirteitä jouduimme pohtimaan jo vähän tarkemmin. Tositilanteessa kävikin sitten toisin. Halmeen Josephine on kyllä muodollisesti pätevä kaikin puolin, mutta hahmolla pääsee vähemmän revittelemään. Musikaalin nimestä viis - kyllä tämä on Daphnen show ihan täysin! Niin oli nättinä hän, ja voi niitä tyttömäisiä huokauksia ja elkeitä. Tunsin samalla suurta ylpeyttä. Jos ei sitä joku vielä tiedä, niin minun teatterikärpäsyytenihän alkoi 90-luvun lopulla Hämeenlinnan Kaupunginteatterista, kun kiinnityksen sai nuori, vastavalmistunut Korhonen. Nyt 18 vuotta myöhemmin kärpäsyyteni on tullut täysi-ikäiseksi ja samalla on ihanaa huomata, että pojasta on tällä välillä kasvanut täysverinen nainen! Hän on suorastaan puhjennut kukkaan!

 Musikaalissa on runsain mitoin hyvää. Sugar on sen verran makea pakkaus, että pieni aksenttikin antaa vain lisämakua. Mieleeni jäi myös viinaa ja miehiä vihaava kovaääninen Sweet Sue, joka sitten on heti vikittelemässä yhtyeen manageria pikku hiprakassa. Musiikki ja meininki rullaa sujuvasti ja rennosti eteen päin, tosin missään vaiheessa ei tule mitään "wow!"-efektiä. Onko aina tarviskaan, pohtii hän. Lari Halmeen vetäisemä soolo loppupuolella oli kyllä komea veto, se erikseen mainittakoon. Puvut ovat kauniita ja Seurapiirien Synkoopeissa riittää silmänruokaa. Katseeni poimi sieltä joukosta etenkin aina yhtä hurmaavat ja vakuuttavat Saara Lehtosen ja Annamaria Karhulahden. Koko ajan odotin, että milloin neidot vetäisevät pienet soolot... Gansteriporukasta etsin ensimmäiseksi Martti Mannisen. Steppaavasta ja tanssivasta pahisporukasta tuli muuten mieleeni Michael Jacksonin 'Smooth Criminal'-video ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Pääpahis Spats Palazzosta (Teemu Korjuslommi) ihme puhetyyleineen en sitten tykännyt yhtään enkä liioin Arttu Ratisesta managerina. En myöskään ymmärtänyt lainkaan sitä, että miksi alussa oltiin muka tekemässä elokuvaa ja pitkin iltaa sitten kameraa rullattiin paikalle ja jättimäistä kasvokuvaa taustalle. Hyvin näkyi kaikki silmäpussit ja ihohuokoset screeniltä, jopa pelottavalla tavalla. Seuraavan kauhuelokuvan aineksia - Risto Korhonen jättikokoisena taustakankaalle heijastettuna. Kaikella rakkaudella toki...

 Rakkausasioista vielä sen verran, että kyllä Daphnen ja Osgoodin lemmentarina on vertaansa vailla. Mikä herkkyys ja mitä kauniita nostoja! Ei tarvitse yhtään ihmetellä, että Daphnelta meni pasmat sekaisin kun minullakin pyöri sukat jalassa Ville Majamaan kysyessä ääni täynnä lämpöä ja hellyyttä "Mikä hätänä, kulta pieni?" Villen äänihän on silkkaa samettia.

Daphne ja Osgood / (c) Harri Hinkka, TT

 Miksi sitten olin kuitenkin suu mutrulla kolme tuntia myöhemmin? Edelleenkään en tiedä. Ehkä syypäänä oli neljän tunnin yöunet, nälkä, hallituksen leikkauslistat, pankkitilin saldo, kuohuviinien nauttimisesta johtunut laskuhumala? Sää oli erittäin kaunis, mieheni täytti samana päivänä 50v, vanhempani olivat myös mukana ja isäni oli elämänsä ensimmäistä kertaa ensi-illassa, väliaikaleivos oli herkullinen.

 Viihdettä kansa kuitenkin tarvitsee ja sitä se saa!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Sugar ja herra Shell / (c) Harri Hinkka,TT