Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri

Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 29.1. 2019, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Teksti A.R. Gurney
Suomennos Juha Lehtola
Ääni nauhalla Antti Mikkola

Näyttämöllä : Esko Roine ja Seela Sella

 Ei lavastussuunnittelijaa, ei ohjaajaa. Lavalla pari pöytää ja kaksi tuolia, pöydillä erinäisiä papereita ja vesilasit. Valot himmenevät ja näyttelijät saapuvat lavalle eri puolilta. Jostain kuuluu ääni, joka kertoo miten tätä teosta tulisi esittää. Ei pukuvaihtoja, ei turhaa ilmeilyä, ei itkua. Selvä. Roine ja Sella istuvat pöytien ääreen ja ympäröivä maailma unohtuu hetkessä.

 Andy (Esko Roine) ja Melissa (Seela Sella) lukevat vuorotellen toisilleen kirjoittamia viestejä, kortteja ja kirjeitä, mukana myös piirroksia. Teiniajoista ja tanssiaisista lähdetään liikkeelle kohti opiskeluaikoja ja aikuisuutta. Elämä vie kirjekaveruksia eri puolille maailmaa, mutta jonkinlainen yhteys säilyy pitkästä välimatkasta huolimatta. Elämä myös kohtelee heitä hyvin eri tavoin ja välillä viesteihin ei vastausta kuulu. Sehän tunnetusti ahdistaa ja saa lähettämään taas uuden viestin. Mitä on tapahtunut? Tuliko loukattua? Miksi hän ei vastaa? Miksi hän ei voi soittaa tai halua tavata?

 Jotenkin tuntuu aluksi oudolta ajatus siitä, että kaksi ihmistä istuu lavalla lukemassa kirjeitä. Älytön idea ja silti niin nerokas. Joskus yksinkertaisuus on Se Juttu. On vain teksti ja taitavat tulkitsijat. Tekstiä ei ole saanut opetella ulkoa, joten reaktiot tuntuvat tuoreilta. Kuin niitä luettaisi ja kuultaisi ensimmäistä kertaa. Pysähdyttävintä minulle on toisen hiljaisuus. Vähän tyhjäkin katse kaukaisuuteen. Kirje on saapunut perille, mutta siihen ei jostain syystä ehditä tai pystytä vastaamaan. Voimme vain arvailla syitä. Toisen ahdistus ja kiukku.

 Onhan tämä nyt melkoinen helmi. Loppupuolella meni hiukan roskia silmiin. Kiitos tästä!

ps. Olin aprillipäivänä tätä katsomassa. Ennen esitystä kirjoitin somekanavilleni päivityksen, jossa ilmoitin että ennakkotiedoista poiketen lavalla onkin tänään Roineen Eskon kanssa kirjeitä lukemassa meikäläinen. Ei oikein tainnut mennä läpi.

Kuva (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 14.3.2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Musiikki ja äänisuunnittelu Kristian Ekholm
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Dramaturgi Eva Buchwald
Puvuston teosvastaava Heli Hynynen

Rooleissa : Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella

 Tässä taas loistava esimerkki siitä, miten iso merkitys ainakin itselleni on vireystilalla ja yleisellä olotilallani koskien sitä, miten teatteriesitys minuun vaikuttaa (ja toisaalta esimerkkitapaus myös siitä, että liiallinen rönsyily ei omasta tekstistäni yhtään parempaa tee). Joskus pitäisi hyväksyä tosiasiat ja jättää suosiolla lähtemättä teatteriin silloin, jos en koe oloani kovin vastaanottavaiseksi. Tästä huolimatta lähdin ... ja olen tyytyväinen, että niin tein. Esityshän suorastaan pakotti minut pysymään skarppina, keskittymään, pysähtymään, rauhoittumaan, kuuntelemaan. Hoin itselleni näytelmän edetessä "muista, älä unohda" kuin jotain mantraa ja epäonnistuin siinä osittain. Paljon tekstiä ja puhetta, josta osan unohdin, mutta muistan läsnäolon voiman, katseet, Seela Sellan kuorimassa appelsiinia hiljaa keskittyneenä, kivet, kahvinkeittimen porinan, Pirjo Määtän levolliset kasvot, Aksa Korttilan uteliaat silmät, piirretyn tytön kävelemässä, kävelemässä, kävelemässä...

 Lavastus kuin taideteos itse, musiikki paikoitellen unenkaltaista, muistoja menneistä ajoista ja tästä hetkestä. Kolmen eri-ikäisen naisen tarinat limittyvät hienosti yhteen. Tarinat, jotka vaativat tulla kuulluksi ja kuunnelluksi. Kuka kuuntelisi minun tarinani ja kenelle antaisin viestikapulan sitten kun aika on kypsä?

 Esityksen jälkeen pureva viima iski kimppuuni rautatieaseman kulmilla. Se yllätti, koska olin parin tunnin ajan ollut taas jossain aivan muualla, aika ja paikka hämärtyivät. Ei meinannut uni tulla silmään kotona ja se kostautui, sillä tämäniltaisen esityksen jouduin jättämään sitten väliin.

Esityskuva (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Tippukivitapaus / Kansallisteatteri

Tippukivitapaus / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 22.11.2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Laura Ruohonen
Musiikin sävellys, sovitus ja harjoitus Anna-Mari Kähärä
Lavastus Antti Mattila
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Raine Ahonen, Veli-Pekka Lahtela ja Ville Leppilahti
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Dramaturgi Pipsa Lonka
Hahmot ja puvut Erika Kallasmaa
Ilma-akrobatia Sanna Silvennoinen ja Katja Kortström
Koreografia Sanna Silvennoinen ja Henri Sarajärvi

Rooleissa : Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Seela Sella, Katja Kortström, Marja Salo, Sari Puumalainen, Markku Maalismaa, Markku Haussila, Pihla Maalismaa, Sami Kurppa, Mikko Jutila, Jaan Pöldsam/Antti Soininen ja videolla Martti Suosalo (näkemässäni esityksessä ei tosin Vuokko Hovattaa eikä Sari Puumalaista nähty, ja jo lueteltujen lisäksi lavalla olivat Miika Laakso sekä Meri Nenonen)

Orkesteri : Sara Puljula, Sami Kurppa, Ville Leppilahti, Marko Puro ja Senni Valtonen

Hujoppi, Seija Soija ja mahtimummeli päätäi Väätäinen 

 Olen siitä erikoinen tapaus, että käyn katsomassa lastenteatteria ilman lapsiseuraa. Tiedän, että kaltaisiani on muitakin. Lapsenmieli kun on kirjaimellisesti tallella ja Tallella, sillä pärjää elämässä pitkälle ja silloin osaa nauttia asioista, joita ei "liian aikuisena" koskaan huomaa. Toivottavasti en koskaan kasvakaan liian aikuiseksi! Muistan vieläkin sen hetken, kun menin vuonna 1977 katsomaan Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin Punahilkka-näytelmää ja astuin elämäni ensimmäistä kertaa teatterisaliin. Se oli maaginen hetki, ja muisto jota aion vaalia hamaan loppuun asti. Nyt istuksin Kansallisteatterin aulassa odottelemassa näytelmän alkua (ja kuuntelin samalla äänikirjana Peppi Pitkätossua) ja pikkukatsojia saapui hiljalleen paikalle. Moni otti aikamoisia kierroksia pitkin käytävää ja pientä hepulia oli jo ilmassa. Voi kunpa aikuisetkin kehtaisivat purkaa teatterijännitystä vastaavalla tavalla! Itsekin kirmailisin harva se päivä pitkin portaita sisätossut jalassa sukkahousut rullalla ja huutaisin "JEEEEEE kohta se alkaa!"

 Mahtavaa, että lapsille on tehty riemunkirjavan rytmikäs musikaali, ja vielä Suurelle näyttämölle! Hämmästystä riitti pienillä ja suurilla katsojilla, kun höyheniään yleisön päälle pudotteleva värikäs Tukaani (Katja Kortström) opetteli lentämään ja otti ensiaskeliaan ilmassa parvelta kohti näyttämöä. Tukaani lipui alaspäin laulun siivittämänä ja kyllä minulle vähän tippa nousi linssiin, kun takanani tyttönen lauloi koko biisin mukana heleän kirkkaalla äänellään "Tukaani tukaani, tule mukaani". Mieleni herkistyi. Nyt ollaan oikeiden asioiden ytimessä.

 Onhan se nyt mahtavaa, kun tarinan päähenkilönä on piskuinen soijapapu Seija (Marja Salo), joka lähtee karkureissulle Hujopin (Jani Karvinen) seurassa. Hujoppi ei ole sieltä rohkeimmasta päästä, mutta uteliaan Seijan seurassa hänkin äityy railakkaaseen menoon. Agenttinero Naru (Martti Suosalo) lähettää mahtimummeli päätäi Väätäisen (Seela Sella) agenttihommiin kaksikon perään, ja mummeli kurvailee paikasta toiseen valtavalla pipolla. Oivallinen ajopeli päätäille! Kaksikko piileskelee erinäisissä paikoissa (piilolinssit ovat muuten mainio keksintö, ne vain päähän ja olet piilossa) ja tapaa tietysti monensorttista porukkaa aina seilaavasta rottaperheestä Maailman Vanhimpaan Pizzaan (Markku Haussila), diktaattorirusinaan (Meri Nenonen) ja Rämeämmään (Markku Maalismaa). Siinä ohessa nähdään mm. mummoagilitya, piileskellään Keine Angst-nimisessä hiippailuhotellissa, jonka portieerina toimi mursu (Miika Laakso), tavataan hirmuinen raakalainen Karmu Gurmee (Markku Haussila) sekä pudotaan viemäriin... Joka välissä luikautetaan tietysti hauskoja ja svengaavia lauluja, bändikin irroittelee kunnolla, yleisö laulaa mukana ja jalka vispaa rytmin tahdissa. Mainio meininki niin katsomossa kuin lavallakin! Opitaan siinä samalla myös ystävyydestä ja rohkeudestakin.

 Taisin olla hymy korvissa koko esityksen ajan. Sen aisti, että tätä on ilo esittää ja hyvä mieli tarttui pitkäksi aikaa. Narikka - ja vessajonossa raikasi "Jos on hanskat"-kappale ja siitä saikin pitkäksi aikaa hienon korvamadon. Levyäkin on myynnissä, joten mukavia hetkiä voi muistella vielä kotonakin.

 Eräs pikkuinen totesi mummolleen esityksen jälkeen, että "se soijapapu ei ollut kyllä oikea papu, vaan se oli kyllä ihminen". Kuulin myös kysymyksiä siitä, että mikä oli ollut parasta ja kuka oli paras hahmo. Parasta oli ollut se, kun papu vahingossa päästi ison paukun ja parhaita hahmoja oli KAIKKI! Oma suosikkini taisi olla se maailman vanhin pizza, melkein meni Tuttiritari-musikaalissa nähtyjen laulavien piimäpurkkien ohi.

 Monelle katsojalle tämä oli varmaankin Se Ensimmäinen Teatterikokemus. Olen varma siitä, että vielä kymmenienkin vuosien kuluttua joku muistelee lämmöllä sitä valtavaa papupurkkia, jonka kyljessä luki "Parasta eilen".

Tippukivitapaus on varsinainen Tapaus! Menkää ihmessää katsomaan, lasten kera tai ilman.

ps. Erityishupipointsit erinäisiin asuihin pukeutuneille näyttämömiehille. Lavalla hipsi milloin mitäkin partatyyppiä, mustia ötököitä ja piileskelevä portieeri!

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Pieni eläin / vierailu Tampereen Työväen Teatteri

Pieni eläin - Seela Sella 80 vuotta / vierailu TTT:n Eino Salmelaisen Näyttämöllä

Ensi-ilta tammikuu 2017, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

Teksti Leena Tamminen
Ohjaus Kari Paukkunen
Lavastus Martti Aiha
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen (Kuopion Kaupunginteatteri)
Pukusuunnittelu Marja Uusitalo
Musiikin sovitus Safka Pekkonen

Lavalla  Seela Sella

(c) Johnny Korkman/Jarkko Räsänen 

 Pienen eläimen olin halunnut nähdä jo aikoja sitten, mutta eipä vaan esitykset ja omat aikatauluni osuneet kohdilleen sitten millään. Minulla on tapana viettää osa kesälomasta toukokuussa, ja onnekkaasti Pieni eläin sattui olemaan samaan aikaan vierailulla Tampereen Työväen Teatterissa. Suunnaksi siis Tampere!

 Seela Sella on sen sortin likkoja, että hän voisi seistä ihan omana itsenään suurellakin lavalla ja kansa tapittaisi hiirenhiljaa kuuntelemassa, mitä rakastetulla ja arvostetulla näyttelijällä olisi sydämellään. Puetaan sitten vielä Seela söpöön pörröasuun, niin homma on sillä selvä.

 Pieni eläin (nimeltään Nasu - tietenkin) on huolissaan monestakin asiasta. Otus ihmettelee sitä, miten ihminen on menettänyt suhteensa luontoon ja sen moninaisiin asukkeihin. Miten joku voi omistaa jotain, joka on tuhansien erinäisten ötököiden koti? Miksi ihminen tappaa lajitovereitaan, jos ei ole tarkoitus käyttää heitä ravinnoksi? Miksi kuljetaan joka puolella omituinen "laatta" käsissä ja piuhat korvissa? Miltä näyttäisi esimerkiksi jänis kannolla istumassa laatta käpälissään, tai karhu piuhat korvissa? Luonnossakin pitää liikkua niin, ettei kuule luonnon ääniä... Metsää voi omistaa, mutta voiko luontoa omistaa?

(c) Johnny Korkman 

 Pieni eläin kertoo mutkattomaan tyyliinsä asioita, jotka jonkun toisen suulla lausuttuna saattaisivat kuulostaa saarnaavalta ja sellaiselta, ettei soita kelloja päässä lainkaan. Pieni eläin pistää ajattelemaan väkisinkin. Siinä sitä hypeksitään pitkin lavaa, vähän tanssahdellaankin, otetaan kivasti kontaktia yleisöön, paistetaan kananmunakin kesken kaiken ja kaikki tuntuu kovin luontevalta. Luulisi, että pieni eläin on varsin kesy ja syö yleisön kädestä, mutta kyllä homma on toisinpäin. Katsomo on sulaa vahaa tämän piskuisen otuksen edessä. Jotkut vaan on semmoisia.

 Eikä onneen paljoa tarvita. Koti on pieni, mutta siellä on kaikki tarpeellinen. On katto pään päällä, on lautaset ja vermeet, joilla itseään ruokkia. On pieni pehmoinen pesä, jonne uinahtaa tarvittaessa. Virtaa tuntuu pienellä eläimellä riittävän, ja hyviä ystäviä. Ne ovat elämän suola.

 Seela Sellahan on hurmaava, sehän nyt on selvä eikä hän enempiä selittelyjä kaipaa. Mieli tekisi nousta lavalle vähän paijaamaan ja rutistamaan pehmoista hahmoa. Jotenkin jäi mieleeni tokaisu, että "sitten kun elämä on valmis". Ja sitten vähän lauletaan yhdessä ja heilutellaan laattoja ilmassa. Omaani en saanut valoa ja sekös harmitti.

 Pienen eläimen kärryt jos kärrätään sinun kotikulmillesi, kannattaa käydä kuulemassa mitä hänellä on sydämellään. Hymy huulilla ja sydän täynnä poistui täysi salillinen Tampereella ainakin.

Meidän luokka / Espoon Kaupunginteatteri

Meidän luokka - Tarina XIV oppitunnissa / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Suomen kantaesitys 21.9. 2016, kesto noin 3h 5min (väliaikoineen)

 Käsikirjoitus Tadeusz Slobodzianek
Suomennos Tapani Kärkkäinen
Ohjaus Satu Rasila
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu ja musiikki Kristian Ekholm
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen

Rooleissa : Wanda Dubiel, Susanna Haavisto, Seela Sella, Markus Riuttu, Jukka Rasila, Raimo Grönberg, Timo Torikka, Matti Onnismaa, Seppo Maijala ja Samuel Karlsson

Meidän luokka reippasti laulamassa

 Tadeusz Slobodzianekin Meidän luokka (Nasza klasa / Our Class) sai kantaesityksensä vuonna 2009 National Theatressa Lontoossa. Puolassa se nähtiin ensimmäistä kertaa vuonna 2010. Tositapahtumiin perustuva tarina sijoittuu Puolaan ja siinä liikutaan vuosien 1935 ja 2003 välillä. Meidän luokka on tarina kymmenestä luokkatoverista, joista osa on juutalaisia.

 Ajelimme kauniissa syksyisessä säässä kohti Espoota. Yritin olla kovinkin pirteä ja reipas, vaikka sisällä myllersi. Kun ensimmäisen kerran näin Meidän luokan mainoksen, päätin sillä sekunnilla että tuo on pakko nähdä. Pakko. Sama sisäinen pakko ajoi minut vuosia sitten Krakovaan ja päiväreissulle Auschwitziin. Keväällä kävin Lontoossa ja sain nimikirjoituksen Ralph Fiennesiltä, jännitti/pelotti katsoa häntä suoraan silmiin. Miten lempeä katse, jonka alla rauhotuin. Suosikkielokuvani on nimittäin Schindlerin lista ja elokuvan tunnusmusiikki saa minut pillahtamaan itkuun muutamassa sekunnissa. Kirjahyllyni on täynnä erinäisiä holokaustista kertovia teoksia, faktaa ja fiktiota. Olen yrittänyt hakea vastausta kysymykseen, miten kaikki tapahtunut on mahdollista. En ole saanut kunnon vastausta mistään. Espooseen meno jännitti siksikin, koska en kaivannut yhtään lisää kysymysmerkkejä päähäni.

 Revontulihalli on muutettu valtavaksi ladoksi. Keskellä lavarakennelma, jonka reunoilla erilaisia kenkiä. Kurkussani on puristava tunne ennen kuin näytelmä on edes ehtinyt alkaa. Kengät saavat pian täytettä ja eri tahdissa, kun roolihenkilöt saapuvat lavan reunoille istuksimaan, ja sukkienlaiton ja nauhojensolmimisen lomassa vilkuilevat uteliaina hymyillen meitä. Tässä me nyt ollaan. Käsi ylös kuka saa ekana kengät jalkaan! Lavan päällä pienet lamput syttyvät yksitellen ja jokainen nousee vuorollaan oman lamppunsa alle, esittelee itsensä muille ja kertoo, mikä hänestä tulee isona. Tavallisia, pieniä suuria haaveita jossain tulevaisuudessa. Silmät tuikkivat innosta. Pojat vilkuilevat tyttöjä ja tytöt poikia, ujo kiinnostus heräilee hiljalleen. Rysiek (Jukka Rasila) on pihkaantunut Doraan (Wanda Dubiel) ja sujauttaa tämän laukkuun sydämenmuotoisen viestin.

 Yhdessä vartutaan, tämä meidän luokka. Huvittaa, kun Menachem (Raimo Grönberg) ilmoittaa samaan hengenvetoon leffassa pyörivästä eroottisesta elokuvasta ja uudesta pyörästään. Hiljalleen huomataan, ettei tässä ihan samanlaisia ollakaan - osa luokasta kun on juutalaisia ja osa "tavallisia puolalaisia". Abram (Samuel Karlsson) lähetetään Amerikkaan opiskelemaan ja jäähyväiset ovat haikeat. Onneksi kirjeet kuitenkin kulkevat kaukaakin, ja Abram huutelee kuulumisiaan katsomon takaa. Kirjeissä kotikulmilta kerrotaan, että hyvin täällä menee kaikilla. Terveisiä vaan!

 Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Luokkatovereista tulee toistensa vihollisia. Rysiek, Heniek (Matti Onnismaa) ja Zygmunt (Timo Torikka) pahoinpitelevät aidanseipäillä ja kivillä ystävänsä Jakub Kacin (Markus Riuttu) hengiltä. Tämä riisuu kenkänsä ja poistuu näyttämöltä paljasjaloin. Sama kolmikko käy raiskaamassa Doran, tosin osa vain katselee mutta pitää kuitenkin kiinni. Näyttämöllähän näitä kohtauksia ei näytetä tekoina, vaan sanoina. Yhtä tehokasta, yhtä kylmäävää katsottavaa. Jukka Rasilan roolihahmo Rysiek hyytää pelkällä katseellaan ja olemuksellaan. Tekee mieli sulkea silmät, mutten pysty. Osa roolihenkilöistä istuu korkealla katsomon reunamilla kuka kaukana turvassa, kuka piilossa.

 Lavarakennelman alta paljastuu kivikkoinen polku, jonka päällä juutalaisia nöyryytetään. Dora tasapainoilee kivillä kantaen käsissään vauvantöppöstä, kuin pientä lintua. Auttakaa joku, ottakaa lapsi turvaan. Zocha (Susanna Haavisto) uskoo, että kaikki kääntyy parhain päin. Valtaisan ladon ovet suljetaan ja Zygmunt kiertää uhoamassa, että saatte kaikki ansionne mukaan nyt. Kaikki olemme saman ladon sisällä, ja tulipunainen hehku ympäröi koko rakennelman.

 Yleisö poistuu hiljaisina ovista, jotka onneksi aukeavat. Lava on täynnä erikokoisia kenkiä ja silmälaseja ja tuhkaksi palaneita haaveita. Osa katsojista rientää vesipisteelle, myös minä. On saatava raikasta vettä. Tuntematon nainen kaataa kannusta käsi täristen mukini niin täyteen, että osa valuu lattialle. Kurkkua puristaa kovasti, on hiukan huono olo ja on mentävä ulos raittiiseen ilmaan lähes koko väliajaksi. Saan sanotuksi seuralaiselleni kengistä, valoista, lavarakennelmasta, silmälaseista. En oikein muuta. Paluu saliin saa sydämen taas hakkaamaan kovempaa. Joku rouva kyselee vahtimestareilta, että entä jos joku haluaa katsomosta kesken kaiken pois. Siihenkin on kuulemma varauduttu.

 Rachelka (Seela Sella) istuu keskellä lavaa, kaikki muut katselevat meitä ylärampista. Osa kengät jalassa, osa paljasjaloin. Seuraavat oppitunnit ovat hiukan erilaisia kuin alussa, ja pystyn hengittämään rauhallisemmin. Wladek (Seppo Maijala) on pelastanut Rachelkan ja aikoo viedä tämän avioon. Wladekin äiti ei sano asiaan yhtikäs mitään, eikä mihinkään muuhunkaan asiaan. Hiljaisuus on tietynlainen kannanotto myös. Rachelka pakotetaan luopumaan uskonnostaan ja vaihtamaan nimensä, jottei paljastuisi. Vanha tuttu kuitenkin tietää... Mietin sitä, miten hauras Seela Sella on ja sitten hetkessä täynnä voimaa. Uskomaton nainen.

 Vuodet vierivät. Yksi janoaa kostoa, toinen kieltää tekonsa, yksi haluaa unohtaa kaiken ja katselee eläinohjelmia telkasta. "Joku muu" teki sen ja oli osasyyllinen. Kengät on kuitenkin riisuttava, ihan kaikkien. Kuuntelen vakavana, kun Abram luettelee kaikkien niiden sukulaistensa nimet, jotka paloivat ladossa. Hymyilen ja naurahdan, kun hän alkaa luetella loputtomantuntuista litaniaa niistä nimistä, jotka tulivat ja tulevat hänen jälkeensä. Elämä jatkuu ja hengitykseni tasaantuu. Lavarakennelma tarjoaa vielä yhden yllätyksen.

 Aploodit alkavat välittömästi, näytelmän lopun ollessa vielä käynnissä. Toisaalta ymmärrän, mutta vähän malttia arvon kanssakatsojat. Pieni hiljaisuus olisi ollut tehokkaampi lopetus.

 Saan sanottua henkilökohtaisesti kiitokset useimmalle näyttelijöistä. Seela Sella vilkuttaa minulle pihalla autostaan, vilkutan takaisin. Yhdelle olisin halunnut erityisesti sanoa kiitokset ja katsoa silmiin, jos olisin pystynyt. Nimittäin Jukka Rasilalle. Olen nähnyt miehen aiemmin vain komedioissa ja kaikenlaisissa hupailuissa. Arvon teatterintekijät, Jukka Rasilalle enemmän vakavia rooleja! Mikä rauha ja läsnäolo, ja samalla kylmää sydänalaa myöten.

 Ehdoton erityismaininta myös Meidän luokan visuaaliselle puolelle ja äänille, niillä oli todella suuri merkitys kokonaisuudelle varsinkin tässä näytelmässä.

 Kotimatkalla tuli puhuttua ihan muusta, mutta kotona vetäydyin omiin oloihini. Teki mieli katsella vähän telkkaa, teki mieli vähän lukea, teki mieli vähän surffata netissä. Mitään en kuitenkaan saanut tehtyä, sillä keskittymiskykyni oli täysin nolla.  Menin nukkumaan lauantai-iltana klo 21. Mielessä pyöri Jakub Kac (Markus Riuttu) lavan keskellä vihamielisten luokkakavereidensa ympäröimänä, Rysiek (Jukka Rasila) esittelemässä ruoskittua selkäänsä, Rachelka/Marianna (Seela Sella) siunaamassa leipätaikinaa ja hölkkäämässä kädet sidottuna polkupyörän perässä, Zygmunt (Timo Torikka) tyynnyttelemässä itkevää vauvaa, Zochan (Susanna Haavisto) laulu. Sulkeutuvat ladon ovet, valtavat varjot valkokankaalla, sammuvat lamput, tyhjät tuolit ja kengät. Käsiohjelman kansikuvat vailla kasvoja.

 Tarina XIV oppitunnissa. Onko tässä parissa sukupolvessa opittu yhtikäs mitään? Pahalta näyttää, kun uutisia katselee. Pitäisi muistaa se, että tässä ollaan samaa porukkaa kaikki.

 Ihmisiä.

Esityskuvat (c) Yehia Eweis

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri ja muutenkin iso KIITOS!)

Lisäinfoa, kuvia ja videota Espoon Kaupunginteatterin sivuilta tästä linkistä.

Tabu / Kansallisteatteri

Tabu - ihmisen ääni / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 4.10. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti : Timo K. Mukka

Ohjaus ja dramaturgia : Kristian Smeds

Esiintyjät : Seela Sella ja Tero Jartti

Musiikki : Pekka Kuusisto (mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta)

Valosuunnittelu Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

(c) Kansallisteatteri

 Aurinkoinen, lokakuinen sunnuntai ja pitkästä aikaa sunnuntaimatineanäytös. Ensi-ilta. Olen nähnyt joskus viime vuosituhannella 'Tabu'-elokuvan ja olin varma siitä, että nyt tultaisi näkemään jotain aivan muuta. Itse asiassa en elokuvasta paljoa edes muista, ja hyvä niin. Istun ensimmäistä kertaa parvekkeella, hyvät näkymäthän sieltä on.

 Ohjaaja Smeds pyytää kohteliaasti, että ihmiset sulkisivat matkapuhelimensa ja muut laitteet, eivätkä kaivaisi niitä esiin missään vaiheessa esitystä. Tärkeä tiedoitus muutenkin, mutta juuri tässä esityksessä ne häiritsisivät todella paljon. Pian ymmärsinkin, että miksi.

 Valot sammuvat ihan kokonaan. Istumme pilkkopimeässä todella kauan. On myös hiirenhiljaista. Hiljaisuus ja pimeys kestää todella kauan, kukaan ei uskalla yskäistäkään. Joku supattaa vierustoverilleen takanani. Olisivat nyt hiljaa, kun kerrankin olisi mahdollisuus! Pimeys rikkoutuu, kun Seela Sella sytyttää lavalla jossain kauempana kynttilän palamaan.

Puolitoista tuntia myöhemmin olen niin totaalisen pihalla kuin katsoja voi vain olla! Jo heti alkumetreillä ajattelin, etten ymmärrä tästä spektaakkelista yhtään mitään enkä sitten edes yrittänyt tehdä mitään tulkintoja. Annoin mennä vaan, tulkoon lavalla vastaan ihan mitä vaan.

 Ja siellähän tuli. Appelsiineja, hiomalaikkoja, Joker-kasvoinen Tero Jartti, kynttilöitä, hikistä yläkroppaa, tahmeaa lattiaa (tuntui siltä, että omatkin kengät juuttuu lattiaan kiinni), ristejä, ruumiita, päällevyöryvää musiikkia, pieniä viulisteja, valojen ja varjojen loputonta ja kiehtovaakin leikkiä. Ja yksi ainoa puhuttu repliikki (joka sekin tuli nauhalta). Lopussa taas täysi pimeys, jonka turvin haukottelin muutaman kerran leveästi kenenkään huomaamatta. Hiljalleen katoava musiikki, jonka jälkeen loputtoman tuntuinen hiljaisuus.

 Vähitellen katsomon ja lämpiön välisiä ovia avataan yksi kerrallaan, ja valo täyttää salin pikku hiljaa. Takanani aprikoidaan, että onkos nyt väliaika. Minulla on oudon levollinen olo. Jotenkin alkukantainen, puhdistunut olo. En osaa edes selittää. Katselen hämmentyneenä ympärilleni. Osa katsojista näyttää yhtä hämmentyneeltä, osa kiusaantuneelta, osa pudistelee päätään, osalla silmät kiiluvat jännällä tavalla. Aploodeista huolimatta kukaan ei tule kumartelemaan lavalle. On vain pimeä, tyhjä lava, niin kuin alussakin.

 Jos tämä olisi ollut elämäni ensimmäinen teatterikokemus, olisi se saattanut jäädä myös viimeiseksi. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tuli eteeni tässä vaiheessa eikä vuosia aiemmin. Kerran elämässään voi jotain tämänkaltaista nähdä ja kokea, vain kerran. Tämä ei ollut teatteriesitys, vaan jotain aivan muuta. En edes tiedä mitä. Tajuan ehkä joskus myöhemmin.

 Bloggaajakollegani Isan kanssa tapasimme ennen esitystä ja esityksen jälkeen, ja vertailimme kokemuksiamme heti tuoreeltaan. Jännä lukea Isan mietteitä myöhemmin. Tabusta ehti ensimmäisenä kirjoittamaan kuitenkin Katri Kekäläinen Huminaa-blogissaan.

Vanja-eno / Kansallisteatteri

Vanja-eno / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 17.9. 2014, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja suomennos Paavo Westerberg (suomennos yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa)

Rooleissa : Eero Aho (Astrov), Krista Kosonen (Jelena), Heikki Nousiainen (professori Serebjakov), Terhi Panula (Maria Vasiljevna), Emmi Parviainen (Sonja), Seppo Pääkkönen (Telegin), Kristo Salminen (Vanja) ja Seela Sella (Marina).

Eero Aho, Krista Kosonen ja Kristo Salminen / (c) Stefan Bremer

 Vanja-enosta on kirjoitettava hiukan eri tavalla.

" Rakas Vanja-eno,

 olemme tavanneet kerran aikaisemminkin, yli kymmenen vuotta sitten. Etkö muista? Älä välitä, en muista minäkään. Istun tällä hetkellä hotellini aulassa tietokoneella, minulla on 15 minuuttia aikaa. Tiedän, että se ei riitä. Yritän kuitenkin. Haluan kertoa siitä, mitä minulle äsken tapahtui.

 Yli neljä tuntia sitten seisoin avecini kanssa Kansallisteatterin pääovien edessä ja sanoin, että minua jännittää. Miksikö? Minua jännitti siksi, että odotukseni näytelmän suhteen olivat korkealla ja jos ne täyttyisivät, tuntuisiko sen jälkeen mikään enää miltään. Toinen meistä istuisi ensimmäisessä rivissä, toinen nelosrivissä. Sovimme, että tilanteen niin vaatiessa vaihtaisimme väliajalla paikkoja. En ole tottunut istumaan eturivissä, mutta minä sain käteeni juuri sen lipun.

 Väliajalle lähdettäessä pyyhin käsivarsistani ja kasvoistani vesipisaroita, paidanhelmani tuntui kostealta. Olin saanut kasteen, kirjaimellisesti. Hakeuduin seuralaiseni luo, emme aluksi saaneet sanotuksi mitään. Silmistä kuitenkin näki, että nyt on kolahtanut ja kovaa. Ei tullut mieleenkään vaihtaa paikkoja, suorastaan janosin istumaan jälleen eturintamaan.

 Ja nyt istun tässä koneen ääressä. Oloni on jotenkin tyhjä, mutta kuitenkin niin täynnä. Tältä tuntuu ihmisestä, joka on kokenut jotain henkilökohtaisesti merkittävää. Hymyilyttää, hetken kuluttua haikeus täyttää mielen. Havahdun omista ajatuksistani, on jatkettava kirjoittamista, sillä aika kuluu. Se kuluu liian nopeasti. On lopetettava. Jatkan huomenna, lupaan sen. "

Eero Aho ja Emmi Parviainen (c) Stefan Bremer

 " Rakas Vanja-eno,

 nukuin yöni levottomasti. Heräilin tämän tästä, päässäni soi "vieläkö on villihevosia". Naurattaa. Mietin eilistä ja sitä mitä näin ja koin. Massiiviset tummanpuhuvat lavasteet pyörivät, ihmiset ramppaavat ovesta sisään ja ulos kiihtyvällä tahdilla. Mihinkään ei kuitenkaan päästä. Ihmiset pyörivät lavasteiden mukana ja ovat samassa paikassa mistä lähtivät. Ovia avataan ja ovia suljetaan, varmistetaan oikein, että ovi menee varmasti kiinni.

 Vettä, paikallaan seisovaa vettä. Peseydytään, virkistäydytään, kastutaan, haudutetaan. Vesi ja viina virtaa. Kaikkienaikojen ryyppyreissukohtaus huvittaa vieläkin. En olisi pannut pahakseni, jos joku olisi kaatanut minunkin päälleni ämpärillisen. Väliajan jälkeen jäljellä on vain hiekkakasoja ja hiekka valuu sormien lävitse kuin tiimalasissa.

 Nautin näyttelijäntyöstä suunnattomasti. Lavalla nähtiin huikea määrä karismaa, nuorempaa ja vanhempaa. Aina ei tarvitse edes sanoa mitään, silmistäkin näkee jo paljon ja siitä sain nauttia eturivissä. Välillä en tiennyt, että minne olisin katseeni kohdistanut. Yksi on loistava ja toinen vieressä tykittää vieläkin paremmaksi. En pysty nostamaan mitään yksittäistä suoritusta ylitse muiden, sillä tässä jos missä kokonaisuus toimi täydellisesti. Nautin lavasteista, puvuista, äänimaailmasta, valoista, puhutusta kielestä.

 Kun lähdetään, lähdetään ovet paukkuen ja suurieleisesti. "Minä lähden nyt, koska on mentävä!" ja kas, pian ollaankin takaisin. Ei niin vain mennäkään. Koko tilaa käytetään hyödyksi. Hämmästyttää, miten syvä näyttämö on.

 Tsehovin klassikon Suomen kantaesitys oli Kansallisteatterissa lokakuussa, sata vuotta sitten. Sata vuotta. Pitkä aika, ja kuitenkin niin lyhyt. Ihmisillä samat haaveet ja unelmat, tehdyt ja tekemättömät teot, pettymykset elämässä ja rakkaudessa, ymmärtämättömyys siitä mitä lähiympäristössä ja maailmalla tapahtuu... Kaikki kulkee mukana, halusit tai et.

 On elettyä elämää, on elämätöntä elämää. Elämättömät vuodet ovat vielä edessä päin, ja niitä on monta. On hyvin pitkälti minusta itsestäni kiinni, millaisiksi nuo vuodet muodostuvat. Mieleeni jäi lopussa avonaiseksi jäänyt ovi.

 Minun oveni on myös auki, enkä aio istua täällä odottamassa, että joku siitä tulisi. Minä menen siitä itse ja katselen maailmaa uusin silmin. Kiitos Sinulle, Vanja-eno. Kun aika on kypsä, tulen luoksesi uudelleen ja katselen tätä kaikkea hiukan kauempaa.

 Ikuisesti Sinun "

 Tiivistettynä : Minä taisin nähdä parhaimman näytelmän ikinä. Tuntuuko tämän jälkeen mikään miltään? Sitä en tiedä, sen aika näyttää. Kansallisteatterin Vanja-enolle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Kristo Salminen (c) Stefan Bremer

Ottaa sydämestä, Seela Sella! / vierailu

Ottaa sydämestä, Seela Sella! / vierailu Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä

Ensi-ilta Itä-Helsingin Kulttuurikeskus Stoassa 24.1. 2013, kesto noin 1h 40min väliaikoineen

Ohjaus Kari Paukkunen

Teksti Leena Tamminen

Lavalla Seela Sella ja Arttu Kapulainen

Taustaa : "Ottaa sydämestä, Seela Sella!" on sekalainen kooste monologiesityksistä, lauluista ja kahden näyttelijän kohtaamisista eri tilanteissa, yhteisenä tekijänä kaikissa suomalainen terveydenhuolto ja sen ongelmat eri muodoissaan. Monologeissa kuullaan mm. lonkkaleikkauksesta toipuvan vanhuksen mietteitä ja kertomus nuoresta miehestä, jonka vaimo pelkää synnyttämistä. Esitys päättää näyttelijä Seela Sellan, näytelmäkirjailija Leena Tammisen ja ohjaaja Kari Paukkusen trilogian, jonka aiempia osia ovat olleet "Pitkä, musta ja tyylikäs - salaperäinen Seela Sella" sekä "Seela Sella seisaallaan!". Esityksessä kuullaan siis myös lauluja, joista kuusi on tätä esitystä varten sävellettyjä Kaj Chydeniuksen toimesta.

Plussaa : Seela Sella ja Arttu Kapulainen! Molemmat olivat oikein hyviä ja muuntautumiskykyisiä. Seelalla on kyllä niin järjetön karisma, että sitä ei latista edes "tilkkutäkkiasussa" keekoilu vatsavaivaisena naishenkilönä. Hän on iätön ikoni! Näyttelijöiden yhteiset kohtaukset olivat mainioita, etenkin se jossa Seela esitti iäkästä vanhaa miestä. Arttu Kapulainen on näyttelijänä hirmu luonteva ja selkeä-ääninen! Ylipainoinen potilas Saarinen jäi mieleeni liikakiloineen. Itse tarinat olivat täyttä asiaa ja monelle varmaan omakohtaisiakin kokemuksia siitä, kun ambulanssi menee väärään kaupunkiin tai lonkkaleikkaus epäonnistuu pahemman kerran. Aloituksena nähty filminpätkä Pekka ja Pätkä-leffasta oli ihan hauska lisä, samoin apuva-miehen huudot. Lavastus oli toimiva ja muuntautuvainen, ihmetytti vaan miksi koko ajan piti jotain olla purkamassa tahi kasaamassa. Loppupuolella kuultu Irwinin kuuluisasta kappaleesta tehty virsiversio oli ovela! Sitä mietti jo urkujen soidessa, että jotain tuttua on tässä laahaavassa melodiassa...

Miinusta : Jotkut monologeista olivat aivan liian pitkiä ja saivat ainakin minut haukottelemaan. Aika sekava sillisalaatti tämä kyllä oli, jotenkin vähän liikaa kaikkea ja eri tyylilajeja. Ei aina oikein tiennyt, että olisiko soveliasta nauraa vai ei. Kappaleista ei kauheasti jäänyt mitään mieleen, samoin tanssipuolen osuus jäi aika vähäiseksi ja pohdin, että tarvittiinko näihin pyörähdyksiin ihan Reija Wäre koreografiksi. Ilmeisesti tarvittiin.

Muuta : Sali oli täynnä ja se on aina hienoa, muutkin näytökset Hämeenlinnassa taitavat olla loppuunmyytyjä. Aika iäkästä porukkaa oli kyllä, mutta rohkeasti nuoremmatkin katsomaan sillä kyllä tässä jokaiselle ikäryhmälle oli jotain annettavaa, ja näyttelijäthän jo edustavat aivan eri ikäpolvea, vaikkei sitä huomannutkaan. Erityiskiitos muuten käsiohjelman siitä osuudesta, jossa Arttu kertoo suhteestaan Seelaan. Hienosti kirjoitettu juttu etenkin vastanäyttelijän roolista!

Näyttelijöille viisi tähteä, mutta itse kokonaisuudelle annan kolme ***. 

Hannah ja rakkaus

Hannah ja rakkaus / Tampereen Työväen Teatterin Vanha päänäyttämö

Ensi-ilta 18.8. 2011 Stage-Helsingin teatterifestivaalilla , kesto noin 2h 15min

Ohjaus Taru Mäkelä

Rooleissa : Seela Sella,Elena Leeve,Matti Onnismaa ja Kasimir Baltzar

Taustaa : tositapahtumiin pohjaava kertomus kahden 1900-luvun merkittävän filosofin salaisesta rakkaustarinasta ja ystävyydestä yli kaiken, sillä suhteen alussa  Hannah Arendt oli vain 18v ja hänen opettajansa Martin Heidegger oli 35v, naimisissa ja kahden lapsen isä. Heidän tiensä erosivat myöhemmin 17 vuoden ajaksi. Lisämaustetta tarinaan tuo se, että Arendt oli juutalainen ja Heidegger taas natsipuolueen jäsen, joka Freiburgin yliopiston rehtorina toimiessaan mm. karkotti juutalaiset opiskelijat ja professorit yliopistosta.

Plussaa : Seela Sella vanhempana Hannahina oli koko ajan läsnä lavalla ja kyllä hän on upea näyttelijätär. Kaihoisena hän muisteli rakkauttaan Martiniin, tunneside säilyi kaikesta huolimatta läpi koko elämän. Alku oli aika raskas ja vaati katsojalta täydellistä keskittymistä, keskustelu pyöri filosofisissa viittauksissa usein ja itselläni oli vaikeuksia välillä pysyä ihan kärryillä. Menneisyys ja nykyisyys olivat samaan aikaan lavalla läsnä, näyttelijät tulivat ja menivät ja aika vaihtui kohtausten myötä. Toisaalta ihan ovelakin ratkaisu tämä, kunhan ensin ymmärsi mistä on kyse. Elena Leeve nuorena Hannahina uhkui nuoruuden viattomuutta ja herkkyyttä, tarinan edetessä kuitenkin hänen hahmonsa pysyi koko ajan samankaltaisena eikä tuntunut vanhenevan ollenkaan? Matti Onnismaa (Martin Heidegger) sen sijaan teki taas vakuuttavaa työtä, hyvin vahvaa läsnäoloa koko ajan ja intohimoa nuorta lemmittyään kohtaan. Ennen väliaikaa tapahtunut käänne jäi mietityttämään sopivasti, ja väliajan jälkeen moni palanen sitten loksahtikin paikoilleen.

Miinusta : aiheen "raskaus" ja haastavuus katsojalle ei ole suinkaan merkki näytelmän ja tekstin huonoudesta vaan siitä, etten tainnut ihan olla parasta kohdeyleisöä tälle. Upeasta näyttelijäntyöstä toki kiitosta, vaikkakin Leeve jäi polkemaan paikoillaan eikä mielestäni tuonut oikein uutta siihen, mitä häneltä esim. elokuvarooleissaan olen aiemmin nähnyt. Kasimir Baltzar ei oikein vakuuttanut myöskään, sillä hänestä tuli jostain syystä häiritsevällä tavalla liikaa mieleen juontaja Axl Smith... Lavastus oli oudohko, en oikein käsittänyt valtavien kankaiden merkitystä lehtileikkeineen ja miksi näyttämön keskellä oli pöytä puhelimineen niin, että koko ajan sai pelätä kuka piuhaan tai kirjakasaan ensimmäisenä kompastuu?

Muuta : taisi olla viimeinen esitys kyseisestä näytelmästä? Jäi myös mietityttämään, olisiko tarina auennut eri tavalla jos olisi perehtynyt jo aiemmin kyseisten henkilöiden elämään ja teksteihin? Yleisössä ollut varmasti sellaisiakin.

Seelan ja Matin suoritukset nostavat tälle kolme tähteä ***