Onnen päivät / Samppalinnan Kesäteatteri

Onnen päivät / Samppalinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 18.6. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Garry Marshall

Musiikki ja sanoitus Paul Williams

Ohjaus Heikki Sankari

Musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä

Rooleissa mm. : Heikki Hela, Kaisa Mattila, Ami Aspelund, Markku Huhtamo, Antti L.J. Pääkkönen, Pauliina Saarinen, Mikael Haavisto, Marika Huomolin, Matti Leino, Anssi Valikainen, Mikko Nuopponen, Konsta Reuter, Juha Antikainen, Laura Allonen ja Sofia Arasola

 'Onnen päivät', tuo yksi kaikkienaikojen tv-suosikeistani! Pitihän sitä lähteä fiilistelemään Samppalinnaan, vaikka viime kesänä totesinkin, että taidan jättää jatkossa Samppalinnat väliin... Uuden musikaalin käsikirjoituksesta vastaa Garry Marshall, mies jonka kynästä alkuperäinenkin sarja on lähtenyt. Hyvät alkuasetelmat siis, ja liput oli hankittuna ennakkonäytökseen tasan viikko ennen ensi-iltaa.

 Sarjan keskeistä tapahtumapaikkaa, Arnoldin baaria, uhkaa purkutuomio ja väki alkaa suunnitella, miten moiselta katastrofilta vältyttäisiin. Järjestetään ensinnäkin tanssikilpailu, jonka yhdeksi tuomariksi olisi tulossa itse Pinky Tuscadero, Fonzien exä. Toisekseen järjestetään painiottelu Malachi-veljeksiä vastaan.

Cunninghamien perhe (c) Robert Seger

 Ensimmäinen ajatukseni oli, että ammattitaitoisesti toteutettua silmäkarkkia. Missään ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta siitä huolimatta mikään ei tunnu oikein miltään eikä missään. Tampereen Komediateatterin 'Tankki täyteen' tarjosi nostalgiaa täyslaidallisen ja sai muistelemaan 70-lukua oikein kunnolla, tämä ei vienyt minua takaisin 50-luvulle ja amerikkalaisten nuorten elämään. Siinä se ongelma varmaan olikin, koska siitähän minulla ei ole mitään omia muistikuvia. Aloin jo kesken esityksen miettiä, mihin sarjan suuri suosio perustui minunkin ikäryhmässäni aikanaan. Sarja ei ollut mikään sketsikimara, vaan siinä puitiin tavallisten nuorten elämää iloineen ja suruineen. Siihen oli helppo samaistua. Ja 'kilttien' hahmojen keskelle sitten saapuu ikoninen Fonzie, joka saa naiset lakoamaan pelkällä katseella ja jukeboxit soimaan sormia napsauttamalla.

Fonzie ja tytöt (c) Robert Seger

 Viihdyttävää, kyllä, mutta samalla jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä menoa. Ainoan yllätyksen tarjosi puun takaa iskenyt gospel-kuoro kaapuineen, johon seuralainen totesi "Tämä tästä vielä puuttuikin!" Minun mieleeni jäi erityisesti hirmuisen sympaattinen isä-Cunningham (Markku Huhtamo) Jellona-viireineen sekä särmikäs äiti-Cunningham (Ami Aspelund). Äiti-Marionin haaveilut muustakin kuin kotiäitiydestä olivat musikaalin parasta antia, lauluun kun vielä yhtyi Joanie (Pauliina Saarinen) sekä Pinky Tuscaderokin (Kaisa Mattila). Oli mukavaa myös huomata se, että Fonziellakin on omat heikkoutensa, vaikka kovaa kundia esittääkin. Muistelen myös lämmöllä Anssi Valikaista James Deanina sekä parrakkaan Jellonan Matti Leinon letkeää menoa. Tanssijat Laura Allonen ja Sofia Arasola olivat kovasti myös mieleeni, ja Kaisa Mattila Pinkynä oli sopivan säpäkkä mimmi.

 Luulenpa, että parhaiten esityksestä nauttisi vailla minkäänlaista mielikuvaa koko Onnen päivät-sarjasta. Minun tapauksessani on suuri vaara pettyä pahemman kerran, etenkin jos suosikkihahmot eivät ole sellaisia kuin niiden pitäisi olla. Aika tylsää ajatella näin, mutta ei sille mitään voi. Katsomoon pitäisi mennä aina avoimin mielin vailla suuria odotuksia, aina se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Richie Cunninghamia olen aina pitänyt aika 'hajuttomana ja mauttomana' nössönä tyyppinä ja Antti L.J. Pääkkönen tässä onnistuikin mainiosti ollen juuri niin richie kuin pitääkin. Sen sijaan esimerkiksi sarjan suosikkini Potsie ei jäänyt nyt mitenkään mieleen eikä liioin ravintoloitsija Arnold (eikö muuten sarjassa sen isokokoisemman ilmeikkään ukkelin nimi ollut Al eikä Arnold?) Suurimman mieliharmin aiheutti sitten Fonzie. Ei minulla Heikki Helaa vastaan mitään ole, mutta minusta hän oli väärä valinta isoimpaan rooliin. Ei pyörinyt sukat jalassa ei, eikä paljoa huokailuttanut. Ihan kuin The Fonz olisi ollut parikymmentä vuotta jossain maailmalla ja palannut sitten muita vanhempana mestoille...

 Sorruin nyt liikaa vertailemaan sarjaa ja tätä musikaalia, enkä osannut nähdä musikaalia omana yksilönään. Tämä oli minun mielipiteeni, joten menkää tekemään omanne. Ensi-illassa huomenna 18.6.

(näin esityksen pressilipulla)

Pinky ja Fonzie (c) Robert Seger

Kolme pientä porsasta - Sikahauska musikaali / KokoTeatteri

Kolme pientä porsasta - Sikahauska musikaali / KokoTeatteri

Ensi-ilta 12.9. 2014, kesto 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus Samuel Harjanne

Rooleissa: Saara Lehtonen, Antti LJ Pääkkönen, Sami Uotila, Hanna Kaila ja Antti Korhonen

Tuotanto : Polar Illusions

 Kolme pientä porsasta - musikaalin tekijätiimi George Stiles & Anthony Drewe on kolmekymmenvuotisen uransa aikana palkittu useasti, mm. Olivier-palkinnolla parhaasta musikaalista. Itse en ole herrojen tuotoksiin aiemmin tutustunut joten siitä en osaa kirjoittaa sen enempiä, mutta asiaan paremmin vihkiytyneille molemmat ovat takuuvarmoja nimiä hittimusikaalien takana. Possujen lisäksi on nuoremmalle väelle syntynyt musikaali Kultakutrista ja kolmesta karhusta. Kolme pientä porsasta sai kantaesityksensä vuonna 2012 Singaporessa ja Euroopanvalloitus alkoi Lontoosta keväällä 2013. Ja nyt siis Suomessa, jihuuu!

Koo, Ni ja Pee / (c) Polar Illusions

 Tarinahan on tuttu. Kolme pientä porsasta rakentavat kukin oman talonsa, ja niitä sitten Iso Paha Susi puhkuu kumoon minkä ehtii. Aluksi tosin lähdetään liikkeelle nykyhetkestä, jolloin possut tunnetaan ympäri maailmaa ja kuvista päätellen käyty onkin ihan joka kolkassa Taj Mahalia myöten. Nämä possut eivät olekaan ihan mitä tahansa saparopeppuja, repäisevällä biisillä esittäydytään ja riimit ovat kyllä hallussa. Niin ja nimethän ovat tietysti Pee (Antti Korhonen), Koo (Saara Lehtonen) ja Ni (Antti LJ Pääkkönen).

 Vaan palataanpa vielä ajassa taaksepäin. "Sorkka irti!" Sikolätti uhkaa käydä ahtaaksi ja Äiti (Hanna Kaila) lähettää possusensa samantien pakkaushommiin ja maailmalle. Kepin päähän pussukat ja matkaan. Maailma on kaunis sian silminkin, vaan kannattaa olla varuillaan, sillä jossain saattaa hiippailla Iso Paha Susi (Sami Uotila). Ensi-illassa tupa oli täynnä ja ilahduttavan paljon lapsiakin. Jo alkupuolella tuli selväksi, että eri asiat naurattavat aikuiskatsojia. Kohtalaisen nokkelia sutkauksia niin possujen kuin sudenkin suusta lenteli. Itseäni huvitti suuresti etenkin juuri osuvasti paikalle hiippaileva "kätevä myyntimies", joka kauppasi talonrakennusaineita ja sortui Koo-possun mukaan ihmiskauppaankin (tästä tarkemmin lopuksi).

 Possut olivat selkeästi luonteeltaan erilaisia, eivät siis samasta muotista. Pee panosti hyvään kondikseen, Koo arvosti vihreitä arvoja ja Ni filosofoi "lukeminen kannattaa aina"-tyylillä. Meininki oli varsin reipas koko ajan ja talonrakennuspuuhat etenkin sujuivat iloisesti laulellen. Aluksi lavastepuoli projisointeineen vaikutti hiukan oudolta, mutta rakennushommissa palikat pääsivät kunnolla oikeuksiinsa ja olikin mielenkiintoista seurata, miten palaset loksahtavat paikoilleen.

Iso Paha Susi (ja pöllöt) / (c) Polar Illusions

 Mutta jestas mikä Iso Paha Susi! Tässähän tarjoiltiin kunnon englantilainen aamiainen suoraan tarjottimelta, possuilta löytyi "papua ja pekonia" ja sudessahan oli "munaa", jos näin voi asian ilmaista. Väärinymmärretty Susi kiusoittelee ja keimailee (mainio pöllökuoro laulaa takana) ja vetelee melkoiset tanssimuuvit parketilla. Tupsahdettiinpa sitä yleisönkin joukkoon, josta pienimmät "kananuggetit" yleisön joukossa painautuivat tiiviimmin turvallisen aikuisen kylkeä vasten. Susihan meinasi varastaa koko shown ainakin minun silmissäni, ja suuresti hihitytti se, että possujahdissa käytettiin mm. ilmaisuja "Happy Meal-ateria" sekä ilmakuivattu kinkku. Nyhtöpossua jäin vähän kaipaamaan.

 Napakankestoinen musikaali sai varsin hyvälle tuulelle! Sopivan hauska, riittävän jännä ja ennen kaikkea ammattitaitoisesti toteutettu. Maskit ja muuvit toimivat hienosti, Mielelläni näkisin Suomessa musikaalin myös Kultakutrista, olisi suuri ilo kuulla karhujen aarioita siitä, kuka on syönyt puurot.

 Olisi ehdottomasti pitänyt olla jotain pinkkiä päällä. Possut rulettaa asenteella ja hyvällä energialla, nämä eivät jouda/joudu herra Snellmannin matkaan. Possuilla on muuten myös omat nettisivut!

 Kolme pientä porsasta saa neljä tähteä ****. Röh!

 ps. Ai niin se "heiniä kauppaava" myyntimies... Ensimmäiset vuoteni asuin mummolan yläkerrassa omakotitalossa. Olimme kerran kyläilemässä isäni työkaverin luona, ja hän asui kerrostalossa. Leikin talon lasten kanssa pihalla, ja mukana oli myös Heini-niminen pikkutyttö. Minulta kysyttiin, että "tykkäätkö sinä Heinistä?", johon olin vastannut, että "Kyllä minä niitä kotipihassa aina rouskuttelen". Tästä syystä huvitti suuresti Koo-possun tokaisu, koskapa vastaavaa ei ole sitten lapsuuden tullut eteen, heh.

Matti ja Teppo - The Turku Brothers / Samppalinnan Kesäteatteri

Matti ja Teppo - The Turku Brothers / Samppalinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 19.6. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Sankari

Rooleissa : Sami Hintsanen, Petja Lähde, Lauri Ketonen, Ismo Kallio, Inga Sulin, Saara Jokiaho, Elina Lähde, Hanna Silander, Anna Lipponen, Severi Saarinen, Heikki Mäkäräinen, Mikael Haavisto, Mikko Nuopponen, Timo Uusikylä, Jennie Storbacka, Sonja Sorvola, Mikko Jokinen, Juha Antikainen, Antti LJ Pääkkönen, Annina Rubinstein, Pauliina Saarinen, Sofia Arasola, Aino Paranko, Aki Haikonen, Anni-Maija Koskinen, Taru Still, Marika Huomolin ja Harri Helin

 Tunnustan heti alkuunsa, että alunperin minun ei pitänyt Matti ja Teppo - The Turku Brothersia tulla katsomaan ollenkaan. Itse aihe ei "puhutellut" laisinkaan ja vaikutti siltä, että esityksestä muotoutuisi melkoinen sillisalaatti Blues Brothers-teemoineen ja hahmogallerioineen. Noh, kesän edetessä sitten havaitsin, että tekijäjoukossahan on yllättäen aika montakin lemppariani ja koskapa elokuun puolivälissä olisimme Turun suunnassa joka tapauksessa, tuli liput sitten kuitenkin hankittua.

(c) Robert Seger

 Itse Matti ja Teppohan eivät halunneet olla missään tekemisissä tämän produktion kanssa. Pääpari on toki Matti (Sami Hintsanen) ja Teppo (Petja Lähde) ja osa kappaleista veljesten tuotantoa (tosin uusin sovituksin), mutta itse tarinassa käänteitä riittää tyylillä, mitä kaikkea olisikaan voinut näille tapahtua. Väliajalle mentäessä olin hämmentynyt näkemästäni. Loistava bändi, vauhdikkaita tanssikuvioita, pätevää laulantaa, ihana Ismo Kallio veljesten isänä ... mutta käsikirjoituksessa ei tolkun häivääkään. Isännän kanssa totesimme, että tämä on huonoudessaan niin loistava, että se pistää naurattamaan väkisinkin. Tehtävä siis suoritettu?

 Väliajan jälkeen vauhti kiihtyi ja muutaman kerran oikeasti naurattikin. Paikallisvitsit eivät osuneet maaliinsa sitten millään, en edes tiennyt mille pitäisi nauraa. Eniten pidin jälleen kerran Petja Lähteen svengaavasta tyylistä, veljesten alkupuolen kornin tyylikkäistä esiintymisasuista, Riverdance-henkisestä tanssista (ja muutenkin tanssiporukka veti mainiosti), Ranta-Juipin autokauppiaasta (Antti LJ Pääkkönen) ja levypomo Fat Serista (Mikael Haavisto). Inga Sulin (veljesten Laila-äiti) herkisti kaiken koohotuksen keskellä kauniilla Kuulut aikaan parhaimpaan-kappaleella.

 Loppukaneettina voisi sanoa, että näin ammattimaisesti tehtyä puskafarssia en ole aikoihin nähnytkään. Jos tarkoitus on heittää aivot narikkaan ja antaa mennä, eikä edes yrittää saada irti mitään sen syvempää analyysiä tästä, on esitys onnistunut täydellisesti. Mutta minä haluan esitykseltä muutakin, ehdottomasti. Kokemuksena Matti ja Teppo - The Turku Brothers oli varsin avartava ja opettavainenkin. Eli kannattaa luottaa intuitioonsa. En olisi menettänyt mitään, jos tämä olisi jäänyt näkemättä.

 Kaksi tähteä, joista toinen vauhdikkaalle menolle ja toinen Ismo Kalliolle **.

ps. missä on paahdetut mantelit? Ei tälläkään kertaa myynnissä...

(c) Robert Seger

Haastattelussa Antti L.J. Pääkkönen

Antti L.J. Pääkkösen tapasin Kampin kauppakeskuksen kahvilassa elokuussa 2012. Kyllä, haastattelusta on jo liki vuosi aikaa... Haastattelun aikoihin Antti näytteli Aleksanterin teatterissa Aladdin-musikaalissa Henkeä, siksi tässäkin puhutaan paljon siitä roolista. Täytyy kyllä todeta, että kyseessä on hyvin poikkeuksellinen ja lähes eeppinen haastattelu, sillä jutut lähtivät todella sivuraiteille useammankin kerran ja myöhästyin mm. kahdesta bussista. Myös ääninäyttelijänä tunnettu Antti kävi läpi lähes koko repertuaarinsa ja ennen kuin ehdin ensimmäistäkään kysymystä esittämään, oli puhuttu vartti Sid Laiskiaisesta ja Paavo Pesusienestä.

Seinäjoella 1980 syntynyt Antti on horoskooppimerkiltään skorpioni. ”Olen syntynyt Seinäjoella, mutta Lapualla mä olen kasvanut elämäni ensimmäiset 20 vuotta, ja sinne mulla on yhä hyvin vahvat siteet. Viimeisen kuuden vuoden sisällä mä olen tehnyt tosi paljon töitä Lapuan harrastajateatterin kanssa. Tällä hetkellä asun Helsingissä, kahdeksan vuotta mä olen asunut täällä. Sitä ennen asuin viisi vuotta Turussa, kun opiskelin siellä.”

Mitä harrastat? ”Harrastan elokuvia, oon ihan lapsesta asti ollut hirveä leffafriikki ja keräilijä. Sit mä tykkään harrastaa karaokea, se on mun mielestä hyvää musiikkiterapiaa. Se on tärkeetä, että silloin tällöin pääsee sen Bohemian Rhapsodyn vetämään. Se on mulle sellainen hyvä höyryventtiili, ja on mulla pari muutakin sellaista hyvää terapiabiisiä. Sit vielä muita harrastuksia, eli isäukon ja parin tosi hyvän kaverin kanssa tykkään käydä silloin tällöin pelaamassa pari erää biljardia. En oo hyvä siinä, mutta tykkään siitä siksi, että siinä saa kans ajatukset muualle. Mä oon kauheen huono harrastaan liikuntaa, koska mä oon kahden muusikon lapsi ja mua ei oo kasvatettu liikkumaan, mutta että useampana kesänä, heti kun lumet on sulaneet pois, mä kaivan mun lenkkeilyharrastukseni naftaliinista ja yritän sillä ylläpitää kuntoani. Noi Aladdinin tanssitreenit on käyneet kyllä lenkkeilystä nyt, huh huh! Sit mä luen myös, mutta en ole mikään lukutoukka. Aina mulla on joku kirja kesken. Periaatteessa voisin sen musiikinkin laskea mun harrastuksekseni, vaikka osittain se on myös mun duunini. Soittelen pianoa ja silloin tällöin mulla on trubaduurikeikkaa ja joskus ihan omaksi huvikseni opettelen biisejä.”

”Leffojen suhteen mun filosofiani on periaatteessa katsoa laidasta laitaan, mutta kun ihminen ei ole kone vaan erehtyväinen, niin oon huomannut, että kyllä se menee tuonne jännäri-toiminta-komedia-kauhu – osastolle. Harvemmin sellaiset ihan puhtaasti ihmissuhdedraamat tipahtaa. Kyllä se pääpaino taitaa tällä hetkellä olla hollywoodilaisessa valtavirtaleffassa, mutta sellaista huonoa valtavirtaleffaa mä en voi sietää! Silloin tällöin sellaisista pienemmän budjetin indie-leffoista löytyy helmiä, jotka kolahtaa oikein lujaa. Mä käyn paljon leffateattereissa ja harvemmin vuokraan. Tykkään yleensä ostaa sen leffan, ja leffan taso sitten määrittelee sen lopullisen sijoituspaikan, eli hyllyyn tai divariin. Viimeks kun laskin mun hyllyssä olevat leffani, niin oisko niitä ollut noin 650 ja erinäisiä tv-sarjoja siihen päälle vielä. Yks leffa on ylitse muiden ja se on ollut lapsesta saakka jo, eli Kadonneen aarteen metsästäjät. Se toimii aina! Se ei oo pelkästään se paras leffa, vaan myös se rakkain. Siihen sisältyy niin paljon lapsuusmuistoja. Toiseksparas leffa on eka Die Hard, koska mä kirjoitin siitä aikanaan äikänaineen yo-kirjoituksissa ja sain siitä laudaturin”, Antti muistelee ja seuraava vartti puhutaan Indiana Jones-leffoista...

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Kymmensormijärjestelmä! Mä osaan lyödä 400 merkkiä minuutissa. Sit mä osaan pyörittää kynää nopeasti sormissa, ja osaan tehdä saman tempun kumipallolla ja kolikolla. Eli kaikkea tollasta turhaa! Jaa ammatillisessa mielessä. No olisit heti sanonut! Itse asiassa tuosta kymmensormijärjestelmästä on ollut ihan ammatillisessakin mielessä hyötyä, esim. Aladdiniin kirjoitin yhden extran ohjaajan pyynnöstä ja ajatus meni suoraan sormien kautta läppärille. Ja kun ohjaan dubbauksia, niin kun saan kääntäjän tekemän tekstin eteeni, niin ohjaajan tehtävänä on monesti adaptoida se teksti. Kyllä mä lasken ton laulamisen ja musiikin myös erityistaidoksi. Ja kun oon kymmenen vuotta tehnyt näitä dubbaushommia jo, niin kyllä mulla on sellainen tahto ja into katsoa, että mihin kaikkeen toi oma ääni taipuu. Kyllä mä tiettyyn pisteeseen asti osaan jotenkuten imitoida, mutta en koe olevani mikään jukkapuotila tai jarkkotamminen. Tietyllä tasolla toi ääni mukautuu sen mukaan, että millaista hahmoa tarttee tehdä. No sitten tietty englannin kieli mulla on hanskassa, eli osaan ilveillä sekä amerikanaksentilla että brittiaksentilla, ja sit oon aikanaan opetellut trubaduuriohjelmistoon alkuperäiskielellä oman version tuosta Dragostea din tei´stä ( huom! Moni muistaa varmaan biisin siitä ”ma-ia hii ma-ia huu”-huudosta) , eli hommasin ne sanat ja kuuntelin ja imitoin sen ääntämisen ja silleen. Silloin tällöin oon saanut myös kiitosta tuosta ääntämisen imitoimisesta.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Tanssi ehdottomasti, ja liikunnallisuus muutenkin. Oon ollut lavalla muutamassa sellaisessa proggiksessa, jossa on ollut koreografioita ja toisinaan on tullut se fiilis, että saan askeleet hyvin hanskaan, mutta se sellainen liikkeiden sulokkuus ja näin...” Antti naurahtaa.

Löytyykö suvustasi mahdollisesti muita teatteri- tai muun taiteellisen alan ihmisiä? ”Mä olen tosiaankin kahden muusikon lapsi. Isäni on diplomilaulaja ja Lapuan musiikkiopiston entinen rehtori ja äitini taas puolestaan on kanttori.”

Osaatko itse soittaa jotain instrumenttia? Pianon tuossa jo mainitsitkin. ”Piano, laulu, viulu. Viulunsoitosta on kyllä jo aikaa...mä oon 20 vuotta soittanut sitä aikanaan ja mä luulen, että nyt jos useamman vuoden tauon jälkeen kaivaisin viulun esiin, niin kyllä mä saisin siitä sen äänen kuuluviin. Se viulu vaan aikanaan jäi, aika ei yksinkertaisesti siinä elämänvaiheessa enää riittänyt sille.”

kuva Teatterikärpänen

Mitä mahdollisia alan opintoja olet suorittanut? ”Olen opiskellut Turussa Taideakatemiassa elokuvantekemistä, ja sillä elokuvalinjalla erikoistuin ohjaamiseen ja käsikirjoittamiseen. Valmistuin sieltä medianomiksi toukokuussa 2005, mutta sitten varsinaisia elokuva-alan töitä mä sitten vaan jotenkin en ole ajautunut tekemään, vaan dubbaushommia ja dubbauksen ohjaushommia. Oon kyllä huomannut, että koulutuksestani on ollut hyötyä niissäkin hommissa”, kertoilee Antti.

Miten sitten alunperin päädyit dubbaushommiin? ”Vuonna 1997 tuli Disney-leffa Herkules ja sitä tehtiin sinä kesänä suomeksi, ja siinä on yksi biisi, johon ohjaaja Pekka Lehtosaari etsi nuorta tenoriääntä. Hän oli kysynyt Seppo Hovilta neuvoa (huom. Antti voitti Tenavatähti-kilpailun vuonna 1992) ja Seppo oli kertonut mm. meikäläisen nimen. Kävin sitten äänitesteissä sitä roolia varten. Ensin tehtiin laulutesti, puolitoista säkeistöä sitä biisiä, ja sitten dialogitesti, ja nimenomaan se dialogitesti meni läpi! Lopullisen sanan sanoo ne tuottajat Amerikassa, eli vaikka ne ei kieltä ymmärrä, niin ne haluaa kuulla sen ääninäytteen ja tekee sitten valintansa. Joku vanhempi kaveri lauloi sitten sen biisin, mutta toi oli mun eka dubbaus ja nimeni jäi keikkumaan sinne listoille, ja siitä kolme vuotta myöhemmin tuli ”Kaunotar ja Kulkuri 2 – Pepin seikkailut” suoraan videolle, ja siihen tarvittiin Pepiä ja ne soitti mulle. Sen jälkeen alkoikin tulemaan eksponentiaalisesti koko ajan vähän tiiviimmin dubbauskeikkaa, ja tän leffan jälkeen seuraava olikin jo Ice Age. Kyllä se Sid Laiskiainen niin hirvittävän rakas roolihahmo mulle on, aina kuin sitä dubataan niin on kuin kotiinsa tulisi”, Antti herkistelee ja mielikseni puhuu tovin Sidin äänellä.

Miten ääni ja hahmo syntyy? Saatko itse vaikuttaa siihen, vai onko ohjaajalla tai muulla vastaavalla viimeinen sana? ”Se on useamman osasen summa. Paljon totta kai rakentuu sen varaan, että mitä dubbaajalla itsellään on ehdottaa ja totta kai ohjaaja sanoo myös oman näkemyksensä, esim. ettei tarvitse niin uskollisesti matkia alkuperäistä tai toisinpäin. Paljon kyllä tulee siitä, että millaisia ratkaisuja alkuperäisen äänen tekijä on päättänyt tehdä ja sitten vaan lähdetään imitoimaan. (Tässä välissä puhutaan ummet ja lammet taas Sidinä ja Paavo Pesusienenäkin...) Sitten on tilanteita, esim. Disneyn Pikku Kananen, eli kuuntelin sitä alkuperäistä ja minusta se on hirveen nasaali se hahmo, ja jotenkin se lähti vaan siihen suuntaan, että mä aika paljon tein sen oman ääneni pohjalta ja ohjaajalle se oli tosi jees. Aina ei oo siis tarpeen matkia soundinsa puolesta sitä alkuperäistä, vaan pikemminkin tärkeää on se, että ajoitus ja rytmitys menee kohdalleen.”

Onko puheet sitten käsikirjoitettuja, vai vedetäänkö ne ns. improten siinä tilanteessa? ”On hahmoja, joissa nimenomaan siihen hahmoon kuuluu se, että improvisoidaan ja että ne jutut tulee sen dubbaajan oman persoonan kautta. Sidiin oon heitellyt paljon omia ideoitani. Ihanteellisin on sellainen tilanne, että on niin löysät aikataulut, että ehtii vähän pähkäilemäänkin siellä studiossa. Hyviä ideoita tulee välillä kaikilta; niin ohjaajalta, dubbaajalta kuin äänittäjältäkin.”

Miten kauan dubbauskeikoilla yleensä menee aikaa? ”Ice Age 4:ssä Sidin repliikit meni periaatteessa purkkiin seitsemässä tunnissa studioaikaa ja kaksi eri sessiota. Ekassa Ice Agessa tehtiin kaksi peräkkäistä kuusituntista päivää, eli leffasarjan kasvaessa hahmomääräkin kasvaa ja omia repliikkejä on vähemmän. Hirveestihän se riippuu siitä hahmosta mitä dubbaa. Yleensä pitkät leffat aikataulutetaan niin, että 25-35 replaa tunnissa ja siinä ehtii hieromaan ja tekemään yksityiskohtaisempaa jälkeä, kun leffassa kaikki näyttää isommalta ja pitää tehdä tarkemmin. Dvd:t ja suoraan telkkaan menevät jutut aikataulutetaan sitten eri tavalla, 40-50 replaa tunnissa. Yksi kerrallaan me ollaan siellä studiossa juu. Joitakin poikkeustapauksia on ollut, mutta yleensä ne tehdään eri aikaan”, Antti kertoo.

Sid ja Antti

Miten sitten olet päätynyt teatterin pariin muuten? ”No se on tullut siis niin, että Lapualla on hirveän aktiivinen harrastajateatteri ja sillä on tosi hyvä maine, ovat tehneet todella kunnianhimoisia juttuja siellä, esim. oman version Lapualaisoopperasta tekivät vuonna 2001. Se oli mun ensimmäinen keikka ohjausassistenttina. Kun valmistuin koulusta 2005, niin tutut tyypit soittivat mulle Lapualta ja kertoivat, että haluavat mut seuraavana kesänä ohjaamaan. Halusivat ottaa riskin, mutta tiesivät kuitenkin vähän, että millainen tyyppi mä olen. Sit tehtiin se juttu ja siitä tuli niillä leveyspiireillä menestys, 2000 katsojaa ootettiin ja 4000 saatiin, ja tehtiin sille seuraavana kesänä jatko-osa. Siitä se sitten lähti, neljä juttua mä olen siellä ohjannut ja parissa näytellyt. Kesällä 2009 me tehtiin oma versio Housut pois-musikaalista, tehtiin sen musikaalin pohjalta laulunäytelmällisempi versio. Kun kuulin siitä, niin päätin, että haluan siihen ehdottomasti mukaan, koska en ollut iäisyyksiin tehnyt mitään lavalla ja huomasin, että mulle oli vähän jo ehtinyt kehittyä sellainen kynnys. Päätin, että sen kynnyksen yli olisi nyt päästävä ja että siitä olisi varmasti hyötyä kaikessa mitä tuun tekemään. Tehtiin sitten se ja tajusin olleeni 3000 ihmisen edessä ilkosillani. Kynnyksen yli mentiin juu ja kunnolla! Sitten vaan läpällä heitettiin, että pitäsiköhän seuraavaksi tehdä tuo Kiviä taskussa. Mun rakas hyvä ystäväni Tapani Korhonen saatiin siihen mukaan. Hänet mä olen tuntenut 7-luokalta asti ja Tapsalla on ollut tosi iso vaikutus muhun ja mun huumorintajuuni ja hän on Lapuan oma Jim Carrey. Tehtiin sitten oma versio! Periaatteessa se proggis on vieläkin pystyssä ja se silloin tällöin herätetään henkiin. Niinkin absurdi keikka on tehty, että ollaan käyty esittämässä se Fuengirolassa ja Torremolinoksessa sikäläisille suomalaisille. Paljon siitä, mitä mä Henkenä lavalla teen, on oppia siitä mitä tehtiin Tapsan kanssa Kiviä taskussa-jutussa. Se on kyllä hirveen rakas proggis. Päästiin myös esittään se Seinäjoen Harrastajateatteripäivillä kaupunginteatterin päänäyttämöllä, ja se oli tosi iso kiitos siitä, mitä me oltiin tehty sen jutun eteen”, Antti muistelee lämmöllä.

Miten sitten päädyit tähän Hengen rooliin? ”Samuel Harjanne, jonka mä olen oppinut tuntemaan noista dubbauskuvioista, mainitsi mulle, että hänellä olisi tämmöinen Aladdin-projekti tulossa ja rohkaisi mua koe-esiintymään nimenomaan Hengen rooliin. Kelasin sitä, että missä tulen viettämään kesän 2012 ja tajusin, että Hengen roolin on leffassa tehnyt niin Robin Williams kuin Vesa-Matti Loirikin, ja mulla olisi mahdollisuus tehdä se livenä ja päästä kokeilemaan sitä huumoria, et jos en tähän tilaisuuteen tartu, niin tuun vihaamaan itteeni seuraavat 15 vuotta. Sit mä kävin koe-esiintymässä sitä roolia varten ja sain sen.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Mulla ei enää niitä oikeastaan oo. Joskus parikymppisenä mulla niitä oli ja sitten löysin itteni tilanteesta, jossa pääsin tutustumaan mun esikuviini, todetakseni että parempi kun ei olisi päässyt tutustumaan ollenkaan... Esikuvissa on jotain sellaista, että ne menee rikki siinä kohtaa kun niistä saa tarpeeksi tietoa. Voisin sanoa, että ammatillista ihailua mä huomaan toisinaan tuntevani vahvasti, ja ihan laidasta laitaan. Ohjaajista Steven Spielberg on ollut mulle tosi iso juttu lapsesta asti, ja sit koomikkopuolelta Robin Williams ja Jim Carrey. En mä niitä matkimaan lähde, pidän vaan siitä tavasta, miten niiden ajatus juoksee niin nopeesti. Sit koomikkopuolelta vielä edesmennyt Victor Borge, tää tanskalainen pianisti-koomikko. Näyttelijäpuolelta ei oo ihan niin vahvoja suosikkeja, jotka ihan näin lonkalta tulisi heti mieleeni. Sean Connery on kyllä kova, hän on Äijä! Monestikin mä katon noita vanhemman polven näyttelijöitä, et tollai haluaisin vanheta niin kuin Michael Caine tai Elliott Gould. Mulla toi esikuvahomma kohdentuu eniten kyllä elokuvaohjaajiin, et kuten huomasit niin Spielberg tuli sieltä heti. Sit Christopher Nolan on mun mielestä tosi lahjakas ja hyvä isojen kassamagneettielokuvien tekijä. Ja muuten jos mennään ihan fiktiivisiin hahmoihin, niin mun mielestä Roger Rabbit on aivan ihanne : hauska koomikko, just sitä Looney Tunes-huumoria ja onhan sillä ihan järjettömän kuuma vaimo! Suuresti kadehdin ja ihailen ja kunnioitan Roger Rabbittia!”

Kenen kanssa laulaisit dueton, jos saisit valita ihan kenet tahansa ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Voi että tätä vastausten määrää, joka tulvahti mun mieleeni nyt! Varmasti Freddie Mercuryn kanssa olisi mieletöntä vetää Bohemian Rhapsody duettona, sellaisena akustisena versiona ilman bändiä. Frank Sinatran kanssa laulaisin My wayn, eikä mulla olisi mitään sitä vastaan, jos Louis Armstrongin kanssa vedettäis ”What a wonderful world”. Tollasia vanhoja, legendaarisia hyväntuulen biisejä kun pääsis alkuperäisen esittäjän kanssa vetämään ja sillai pilke silmäkulmassa, sillai et pidettäis vähän hauskaa yhdessä”, fiilistelee Antti.

Mikä on parasta työssäsi? ”Se vähän vaihtelee tilanteen mukaan, mutta tällä hetkellä parasta on se, että saa haastaa ittensä. Kun saa ottaa jonkun jutun, mikä ehkä ensin vähän hirvittääkin ja sitten katsoo, että onks musta tähän vai ei. Matkanvarrella siinä tulee opittua kaikkee niin dubbaamisesta, dubbauksen ohjaamisesta, teatteriohjauksista ja näyttelemisestä lavalla.”

Entä mahdollisia miinuspuolia? ”No kun tekee äänellään koko ajan paljon töitä ja mulla on hirvee hinku ja into katsoa, että mihin kaikkeen se ääni taipuu, niin tulee tilanteita ja päiviä, jolloin se ääni on oikeesti väsyksissä. Niin kuin esim. tänä aamuna, kun olin dubbaamassa Madagascarin pingviineitä. Toinen miinuspuoli on se, että mä hengästyn nopeesti... Oon kyllä huomannut, että kunto on kasvanut tässä Aladdinia tehtäessä. Se, että oma kroppa ja oma fysiikka tulee vastaan silloin tällöin, niin sen koen tällä hetkellä isoimmaksi miinuspuoleksi.”

Mitä kaikkea olet ohjaajana tehnyt? ”No Lapualla kolmena kesänä tehty ”Pohjanmaa vuonna nolla”-niminen sketsikabareetrilogia, ja sit oon ohjannut Jussi Kylätaskun tekstin pohjalta ”Mies, joka ei osannut sanoa ei”. Oon myös ohjannut yhden lyhyehkön pääsiäiskuvaelman Lapuan seurakuntatalolle. Dubbausjuttuja olen sitten ohjannut enemmän. Sieltä löytyy erinäisiä tv-sarjoja ja sitten leffoja esim. Räyhä-Ralf, Artturi Joulu – Joulupukin poika, Jogi-karhu, Alvin ja pikkuoravat 1 ja 2, Hannah Montana-sarjaa Disney-kanavalle mä oon ohjannut...”

Missäs kaikissa olet sitten ollut äänenä? ”Tv-sarjoissa ”heittiksenä”, eli paljon erilaisia sivuhahmoja ja sitten esimerkiksi Paavo Pesusieni, Sid Laiskiainen, Herra Popper ja pingviinit (Tom Popper eli Jim Carreyn rooli), Horton, Surf´s up – tyrskyn ratsastajat (Cody Maverick), Lorax (nuori keksijä Kerskanen), Pirates! (Charles Darwin), Pikku Kananen, Karvakamut (Elliot), Megamind (Minion), Madagascarin pingviinit, Ylen lastensarjoja...” Antti luettelee kuin liukuhihnalta ja kyllä, lähes kaikista tulee pitempi ääninäyte vielä kaupan päälle ja muu väki kahvilassa on aika ihmeissään.

Tuleeko se hahmo sieltä muistin perukoilta noin helposti!? ”Moni hahmo on sellainen, että se on rakennettu mun oman äänen varaan esim. Pikku Kananen. Sit jokaisella on oma erityispiirteensä, joka on helppo muistaa”, kertoo Antti, ja taas tulee ääninäytettä ja Hortonia ja Erkki Toivasta ja muisteloa oudoista heittishahmoistakin, joista yksi oli ”Sean Connery niinku puhumassa suomea”.

Naurultani en meinaa saada kysyttyä vähään aikaan mitään.

Missäs kaikkialla olet sitten ollut teatterinlavalla? ”Vuonna 2002 olin Heinolassa Hello Dollyssa mukana, sitten 2009 se Housut pois, Kiviä taskussa, Porvoossa Tenavat (Amadeuksen rooli) ja nyt tämä Aladdin (Henki). Loppujenlopuksi näyttelijänähän mä olen aika kokematon!”

(Huom! Kesällä 2013 Antti oli Rilli-Moen roolissa Samppalinnan Kesäteatterin Five guys named Moe-musikaalissa.)

Rilli-Moe / kuva Robert Seger

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Dubbauspuolella mulla oli haave, joka meni sitten rakkaalle serkkupojalleni Petrus Kähköselle, eli hän sai dubata Hämähäkkimiestä. Jos ikinä Roger Rabbit dubataan suomeksi, niin sen haluaisin ehdottomasti tehdä! Teatteripuolella olisi mahtavaa tehdä Sherlock Holmes tai Tri Watson, niissä on jotain mikä mua kiinnostaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Vastaan tän näin : mä oon kaks hyvää keikkaa nähnyt tänä vuonna. Toinen oli toi Michael Winslow, eli se Poliisiopistojen moottoriturpa, se on kyllä kehittänyt ihan oman juttunsa! Toinen on sitten Bobby McFerrin, sillä sama juttu. Se ei tarvi mitään bändiä. Molemmat on sellaisia valovoimaisia ja karismaattisia esiintyjiä. Tollainen virtuoosimaisuus ja rohkea oman tiensä kulkeminen inspiroi mua, ja se tekemisen ilo joka niistä välittyy”, hehkuttaa Antti.

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”En varsinaisesta jännityksestä, mutta jotenkin ne viimeiset hetket, kun oottaa jossain että pääsis lavalle... Lähtökuopissa sutiminen! Mä oon lapsesta asti esiintynyt niin paljon, että ei mua sillä tavalla pelota mennä yleisön eteen, mutta vähän pitää jännittää ja vähän pitää olla perhosia vatsassa. Se on ihan terve merkki ja se on merkki siitä, että välittää siitä mitä tekee.”

Kerro joku hauska kommellus! ”Kiviä taskussa-historia on täynnä sellaisia... Otettiin se Tapsan kanssa niin, että jos jotain outoa sattuu, niin ympätään se mukaan vaan. Seinäjoella kun käytiin esittämässä sitä, niin se esitettiin sellaisessa entisessä verstaassa ja siinä oli hissin konehuone näyttämölattian vieressä. Se hissin moottori meni päälle kesken esityksen, kauhee hurina alkoi. Mä vaan lisäsin repliikin, että ai jaa onks tässä joku lentotukikohta lähellä! ” Antti nauraa ja lisäksi kertoo keikkareissulta tarinan kaupan avajaisista, konsulenttitytöstä, piirakasta, mikroaaltouunista ja pimenevistä kassoista. Vetivät mokomat väärän töpselin irti seinästä...

Kerro joku erityisen hyvä muisto! ”Pääsin pari vuotta sitten käymään Orlandossa Disney Worldissä ja Universal Studioilla, olin mun vanhempieni kanssa siellä. Koko mun 30v urani leffafriikkinä lunasti ittensä siinä kohtaa, kun pääsin bongailemaan kaikkea. Se oli kyllä hieno viikko ja siitä viikosta jäi niiiiin paljon hyviä muistoja!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ne vähän vaihtelee. Tää ei oo mikään motto, vaan pikemminkin opetus, eli tärkeintä ei ole voitto, vaan että matsi on hyvä.”

Tulevia rooleja ja muita töitä ? (lisätty elokuussa 2013) ”Syyskuussa olen Kapteeni Koukun roolissa Kaapelitehtaan Teatterimuseossa esitettävässä Peter Pan-jutussa ja lisäksi olen sivuroolissa Turun Kaupunginteatterin Jekyll & Hydessä.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Hieno kysymys! Mä oon varmaan useamman vuoden samaistunut Hämähäkkimieheen sen takia, että se heittää hetulaa kesken toimintakohtauksen. Se piirre ei leffoissa niinkään näy. Toinen mikä on kans kova on toi Taikaviitta. Se, että se Aku Ankka, joka on melkoinen epäonnistuja, pääsee olemaan oman elämänsä Batman! Se on vaan niin siistiä!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Nyt iskit aika takavasemmalta kyllä. Kai mä ottaisin jotenkin selvää siitä, että miks sinne vessaan pitää mennä käymään pareittain! Et mikä ihme traditio se niinku on! Korkokengilläkävelyä vois kans koittaa. Toki voisin koittaa sitä miehenäkin”, pohtii Antti ja kertoo tarinan siitä, miten joukko teinityttöjä hiihteli pitkin kauppakeskusta korkkarit jalassa. Ääniefektien kera tietysti.

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä luulen, että siellä olisi läppäri. Olis pakko vaikka uniansa kirjoittaa sinne talteen. Luulen, että sähköpiano pitäisi olla kans messissä, jos iskee inspis tehdä omia biisejä. Ruokapuolesta sen verran, että en oo kovin gastronominen ihminen, mutta kyllä sinne kotiruokapuolelle menisin. Nakit ja muusi, lihapullat, makaroonilaatikko...”

Menin sitten kysymään myös kysymyksen imitoinnista, ja sain kuulla näytteet mm. Andy McCoysta, Sean Connerysta, Erkki Toivasesta, Oiva Lohtanderista, trumpetista, beatboxausta...

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin hetkeen tai aikaan, minne menisit? ”Se Orlandon reissu oli mahtava, sen voisin kokea uudestaan. Kesällä 1996 olin ekaa kertaa elämässäni isosena, sitä kaksiviikoista tulee kans kaivattua, meillä oli tosi mahtava ja hauska isosporukka. Ja olis makeeta päästä näkeen se, kun Lumièren veljekset näytti ekaa kertaa elokuvia ja se juna saapuu asemalle ja yleisö väistää. Oon kuullut, ettei se olis mennyt ihan noin, eli haluan päästä tarkistamaan miten se oikeasti meni. Sit olisin halunnut nähdä Rat Packin livenä Las Vegasissa!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Taivas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Niinku

Mikä sytyttää sinut? - Haasteellisuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Helppous

Suosikkikirosanasi? - Perkele! Raato!

Mitä ääntä rakastat? - Nauru

Mitä ääntä inhoat? - ”Missiässä”

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Stand up-koomikko

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Keinosiementäjä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - No ni, mikä biisi vedetään?

Disneyn Aladdin-musikaali / Aleksanterin teatteri

Aladdin-musikaali / Aleksanterin teatteri, Helsinki

Ensi-ilta 9.8. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h

Suositusikäraja 6v

Ohjaus Samuel Harjanne

Rooleissa Jon-Jon Geitel, Anna Victoria Eriksson, Markku Nenonen, Antti LJ Pääkkönen, Jerry Wahlforss, Hanna Mönkäre, Ville Erola, Jucci Hellström, Juha Pihanen, Ilona Chevakova, Jesper Eklund, Iiro Heikkilä, Heljä Heikkinen, Lotta Kaarla, Annamaria Karhulahti, Reetta Korhonen, Olli Liljeström, Miro Lopperi, Eeva Muttonen, Heikki Mäkäräinen, Soile Ojala, Pia Piltz, Anna Sairo, Saga Sarkola, Tatu Sinisalo, Miiko Toiviainen, Hanna Vähäpassi, Ella Jäppinen, Antti Nieminen ja Ilkka Rikkinen

Taustaa : Disneyn Oscar-palkittu piirretty Aladdin ilmestyi 1992 ja nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin se nähdään ensimmäistä kertaa musikaaliversiona Suomessa Aleksanterin teatterissa. Tarinassahan Aladdin, köyhistä oloista tuleva nuorukainen ja prinsessa Jasmine rakastuvat törmättyään sattumalta toisiinsa Agraban torilla. Nuorten rakastavaisten tiet kuitenkin eroavat Aladdinin jouduttua vangituksi, ja siitähän se vasta seikkailu alkaakin! Aladdin löytää salaperäisen taikalampun, jonka sisältä paljastuu Henki kolmine toiveineen... Tämä versio eroaa muuten alkuperäisestä siinä, että Palatsin väki ja tavallinen kansa puhuvat eri kieltä! Palatsissa puhutaan ruotsia ja turuilla ja toreilla suomea, Aladdin ja Jasminekaan eivät siis ymmärrä toistensa puhetta. Ainoastaan ilkeä suurvisiiri Jafar ymmärtää molempia kieliä ja hänellä on muutenkin pahat mielessään, niin kuin pahiksilla tuppaa aina vähän olemaan.

Henki ja Aladdin / kuva Matti Rajala

Plussaa : Tempauduin sadun maailmaan heti paikalle saavuttuani, sillä musikaalin hahmoja oli pihalla toivottamassa katsojia tervetulleiksi molemmilla kielillä ja muutenkin tunnelmaan pääsi heti sisään. Kiva ja toimiva yllätys oli se! Muutenkin tämä oli ensivisiittini Aleksanterin teatterissa, rakennushan on varsin hieno ja tutustumisen arvoinen paikka itse kullekin. Katsomo tosin oli aika ahdas... Esitys lähti hienosti käyntiin kamelin saavuttua lavalle ja katsojat myhäilivät tyytyväisinä näkemäänsä, hyvin oli kyllä hahmot saatu muistuttamaan alkuperäisteosta! Erityisen paljon pidin Abu-apinan (Hanna Mönkäre) ja Rajah-tiikerin (Ville Erola) kehonhallinnasta ja liikunnallisuudesta, melkoisia akrobaatteja! Sulttaani (Juha Pihanen) jättimäisessä turbaanissaan oli sangen hassu näky ja Jafar (Markku Nenonen) oli ilkeää nauruaan myöten oiva pahis. Pidin myös kovasti Jago-papukaijasta, jota Jerry Wahlforss todella ilmeikkäästi ja humoristisesti esitti nuken avulla. Alkuperäisestä tarinasta puuttui myös Hovikääntäjä-nelikko (Heikki Mäkäräinen, Reetta Korhonen, Pia Piltz ja Olli Liljeström), mutta mielestäni sopivat kyllä kertomuksen kulkuun hyvin ja komeasti lauloivat vielä lisäksi. Aladdin (Jon-Jon Geitel) ja Jasmine (Anna Victoria Eriksson) olivat kyllä ulkoiselta olemukseltaan täydellisiä päärooleihin, mutta jotain tuntui puuttuvan jotta olisi ollut ihan napakymppi. Täysosuma Hengeksi oli sen sijaan Antti LJ Pääkkönen, aikamoinen moottoriturpa olikin ja vei kyllä huomioni täydellisesti. Juttua tuli niin että osa meni ohikin, mikä oivallinen syy mennä katsomaan esitys uudestaan... Näppärästi oli toteutettu Henki, savun hälvettyä tyyppi oli milloin missäkin muodossa ja asusteessa seinällä ja oikein odotti, että milloin heppu saapuu livenä lavalle. Huh huh, varasti shown kyllä ihan täysin! Väliajan jälkeen pidetty puheenvuoro kännykkämuusikoille osui ja upposi...Musikaalin hulppein kohtaus oli se, kun mooooonta Henkeä tanssi lavalla ja siinä oli kyllä menoa ja meininkiä vaikka muille jakaa! Muutenkin isot joukkokohtaukset sujuivat mallikkaasti, tansseineen ja lauluineen. Hieno oli myös Aladdinin saapuminen prinssinä palatsiin, oli nautinnollista katsoa energistä menoa joka vaan kasvoi loppua kohden. Veipä yksi kohtaus minut muistoissani lapsuuteen ja siihen ekaan maagiseen teatteriesitykseen, jonka olen nähnyt. Tähtitaivas kun syttyi ja Aladdin ja Jasmine lähtivät Taikamatolla lentoon ja maailman ihmeitä katselemaan, lapsikatsojat ympärilläni huokailivat ihastuksesta ja hämmästyksestä, ja minä myös. Kohtaus oli lumoava! Puvustukselle myös iso plussa ja bändille tietysti, kappaleethan olivat jo piirretystä tutuiksi tulleita. Ja naiskatsojillekin silmäniloa yllin kyllin...

Jafar ja Jago / kuva Matti Rajala

Miinusta : Lavastus oli jotenkin ”pahvisen” oloinen ja homma meni aikamoiseksi palikoiden pyörittelyksi välillä. Aina ei oikein ollut kartalla, että missäs mikäkin kohtaus nyt oikein tapahtuu. Nuoripari ei saanut minua oikein innostumaan, jotain siitä tosiaan puuttui ja jäin odottamaan jotain suurta täyttymystä, joka sitten saapui aina Hengen muodossa lavalle vasta. Myös loppupuolen kohtaus, jossa Jafar haluaa maailman mahtavimmaksi hengeksi ja se kostautuu hänelle ikävällä tavalla, jäi jotenkin vaisuksi ja meni liian nopeasti ohi.

Muuta : Aina on suuri ilo nähdä nuorta energiaa ja monilahjakkaita ihmisiä lavalla! Tästäkin porukasta tullaan vielä kuulemaan, ja useasti. Monikielisyys ei haitannut lainkaan, yllättävän hyvin ymmärsi kaikki ruotsinkielisetkin lauseet ja samalla tuli harjoitettua pientä preppausta kulahtaneisiin sanavarastoihinkin. Suosittelen esitystä lämpimästi koko perheelle, ja kaikille lapsille ja lapsenmielisille!

Teatterikärpänen täräyttää Aladdin-musikaalille neljä tähteä **** ja Henki vie kyllä täydet viisi ***** !!