Elling / Tampereen Teatteri

Elling / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 1.11. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Axel Hellstenius (perustuu Ingvar Ambjørsenin romaaniin Brødre i Blodet)
Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Samuli Reunanen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Aili Ojalo
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Johannes Korpijaakko, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Antti Tiensuu ja Eeva Hakulinen

 Ennen Frenckell-visiittiä olin käynyt Museokeskus Vapriikissa ja vihdoinkin nähnyt hienon Teatterikaupunki-näyttelyn, ja pikkuisen liikuttunutkin loppupuolen "Näyttelijöiden kaupunki"-kuvakavalkadista. Miten paljon muistoja niihin kuviin liittykään, oi sentään.

Kjell Bjarne ja Elling 

 Näytelmässä Elling kaksi kaverusta Elling (Johannes Korpijaakko) ja Kjell Bjarne (Ville Majamaa) saavat elämänsä tilaisuuden osoittaa olevansa yhteiskuntakelpoisia ihan tavallisia kansalaisia ja saavat oman kämpän, asusteltuaan sitä ennen vuosikaudet laitoshoidossa. Miesten touhuja käy tämän tästä vähän valvomassa ja eteen päin tsemppaamassa sosiaalityöntekijä Frank (Antti Tiensuu), jolla tuntuu olevan jotenkin valmentajamaisia elkeitä, kova ääni ja varmasti seudun komein takatukka ja garderoobi. Miltä mahtaa tuntua asustella ihan omassa asunnossa, kun joutuu/pääsee huolehtimaan kauppareissuista ja kokkailuista ja henkilökohtaisesta hygieniastakin ihan omatoimisesti, ja kun joutuu opettelemaan ihan uusia taitoja, kuten puhelimeen vastaaminen. Ja sitten pitäisi taas lähteä ulos käppäilemään ja ihmisten ilmoille, vasta kun on tottunut siihen, että nyt on oma kämppä, jonka seinien sisäpuolella opetella turvallisesti eloa uudenlaisista lähtökohdista. Puhelin ja ovikello soi aika kovalla minunkin korviini, ja saa kaverukset hyppimään kirjaimellisesti seinille. Paniikin pystyy helposti aistimaan, miehet ovat tämän tästä säikkyjä kuin vauhkot eläimet. Ja sitten radiosta soi "Fool on the hill" ja kaikki on taas hyvin.

 Mainio, sympaattinen kaksikko tämä Elling ja Kjell Bjarne. Istun hymy korvissa katsomossa ja seurailen hyväntahtoisena miesten touhuja ja kuvioita. Kaupantätinä olen työssäni tottunut monensorttisiin asiakkaisiin ja päivittäin ostoksilla käy tyyppejä, joille saatan olla ainut, jolle uskaltaa avata suunsa ja jopa reippaasti moikkailla. Tuntuu hirmuisen tärkeältä, että on joku tuttu ja turvallinen kantapaikka, jossa asioida samalla kellonlyömällä ja jossa tulee kohdelluksi ihmisenä eikä naureta hassullekin käytökselle päin naamaa. Nämä pojjaat uskaltautuvat ravintolaan tilaamaan läskisoosia, ja saavat erikoiskohtelua rempseältä tarjoilijalta (Kirsimarja Järvinen). Alkoi muuten tehdä läskisoosia mieli...

Kaverukset ravintolassa 

 Elling loikkaa aika usein asunnosta lavan reunalle milloin mitäkin selittämään, ja runosuonikin siinä vahingossa puhkeaa. Sattumalta löytyy runous mielenkiinnon kohteeksi ja lehdestäkin löytyy kuin tilauksesta ilmoitus runoillasta, jonne Elling salamyhkäiseksi tuntemattomaksi naamioituneena soluttautuu. Mikä look! Mainio kohtaus, ja Johannes Korpijaakko on roolissaan varsin etevä muutenkin. Ruumiinkieli ja puheilmaisu tekee minuun etenkin vaikutuksen, aikamoinen ryhtireino on tämä Elling ja vetelee housunkaulustaan ylemmäs tämän tästä. Kjell Bjarnen rooli taas sopii kuin nakutettu Ville Majamaalle, monesti ja vähän kyynel silmässä tuli mieleeni Hiiriä ja ihmisiä-näytelmän ressukka Lennie, joka ei tahtonut kenellekään mitään pahaa ja höpötti kaniineista koko ajan. "Kerro taas niistä kaniineista, George", hoki Lennie ja Kjell Bjarne taas kärttää Ellingiä kertomaan naisseikkailuistaan ja muutenkin tuntui sukupuoliasiat kiinnostavan.

 Väliajan jälkeen tapahtuva lavalleastelu toi mieleeni Peteliuksen ja Kallialan "hyvääää iltaaa"-kaksikon, jotka kylkimyyryä saapuvat estradille kertomaan milloin mitäkin opettavaista tarinaa...

 Ensin miekkosten elämää tupsahtaa kaksi suloista kissanpoikasta (suloisia ovat varmasti vaikkei niitä näytetäkään, ja miten hellästi niitä pidellään...) ja sitten yllättäen yläkerrassa asuva Reidun (Eeva Hakulinen), joka humalassa toikkaroi portaissa vaikka on raskaana, ja Kjell Bjarne hänet kantaa yläkertaan kätevästi selässään. Sotkeeko Reidun nyt miesten ystävyyden, kun välit Kjell Bjarnen kanssa lämpenevät vaivihkaa? Entä kuka onkaan mystinen E, joka kirjoittelee viestejä hapankaalipurkkeihin? Elmeri ja Pippuri, keitäs ne nyt sitten ovat?

Reidun ja Kjell Bjarne 

 Ellingistä tuli hirmuisen hyvä mieli, kiitos koko porukalle! Musiikkivalinnoista erityistä plussaa. Oppimassa täällä ollaan, toisiltamme ja ympäröivästä maailmasta pienin askelin.

Esityskuvat (c) Senia Robbins

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Herkkua kuin heinänteko / UIT

Herkkua kuin heinänteko / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 9.5. 2019, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Katariina Havukainen, Arttu Kapulainen, Ville Majamaa, Hannes Suominen ja André Wickström
Ohjaus Sari Siikander
Koreografia Mikko Ahti
Musiikin sovitus Roope Löflund ja Jesse Vierelä
Laulujen sanoitus Sami Hintsanen, Timo Kärkkäinen ja Hannu Risku
Kapellimestari Anssi Sopanen
Orkesteri Jean S.
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Elina Riikonen
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Tuire Kerälä

Lavalla : Kai Vaine, Nina Tapio, Sinikka Sokka, Sami Hintsanen, Katariina Havukainen, Panu Vauhkonen, Antti Lang ja Pihla Penttinen sekä tanssijat Emil Hallberg, Jutta Helenius, Katri Mäkinen ja Antton Laine

Koko porukka 

Ensi-iltahulinoihin en tällä kertaa ehtinyt, mutta seuraavana päivänä sitten. Tiedättekö sen fiiliksen, kun varsinaisesti mitään ihmeitä ei päivän aikana ole tapahtunut, mutta siitä huolimatta lähestulkoon kaikki ärsyttää suunnattomasti? Sellainen oli olotila perjantaina Helsinkiin saavuttuani ja vettäkin vihmoi. Viljelimme ystäväni kanssa sarkastisia kommentteja aiheesta kuin aiheesta ja vähän oli sellainen olo, että esityksen on paree olla hyvä jotta huonohkon tuulen saa pyyhkäistyä pois. UIT:n väellä olisi vielä siis mahdollisuus saada vaaka kallistumaan positiivisemmalle puolelle... Suuri vastuu!

 Jotenkin Peacockin lava näytti nyt suuremmalta kuin ennen?! En tiedä miksi. Kävi mielessäni, että ihan kuin olisi laivalla pikkutunneilla katsomassa näyttävää yökerhoshöytä, värikäs drinksu vaan puuttui nenäni edestä. Hyvä oli nimittäinen meininki heti avausnumerossa ja huomaamattani olin vetäissyt jalkaani viihtymishousut. Mikäpä siinä sitten oli ollessa ja istuessa.

 Kun kansallispukuhenkiset naiset tulivat laulamaan Ievan polkan sävelellä täydellisistä Facebook-päivityksistä minä kiroilin hiljaa itsekseni ja mietin, että tässä on kyllä suuri korvamatovaara taas ilmassa. Hetkeä myöhemmin miesporukka lauleli samaa säveltä näppäimistöt kauloillaan ja kiitos vaan, tänään on päässä soinut tirlir littiä nättiä tyttiä ja halituli hippua.

Tanssijat 

 Puolitoistatuntinen mennä heilahti kuin siivillä ja suupielet kyllä vetivät useimmiten ylöspäin, eli paremmalla tuulella poistuttiin kuin mentiin, ja se on hyvä merkki se. Taidokasta tanssia, hauskoja sketsejä (tosin kaikki eivät ihan osuneet meikäläisen nauruhermoon) ja tykkejä biisejä - näistä aineksista oli UIT:n uusin pläjäys tehty. Erityisesti viehätyin Nina Tapiosta sekä Sinikka Sokasta, rotunaisia molemmat ja mikä lavasäteily! Parhaat naurut irrotti Pihla Penttinen (joogahommissa varsinkin), jestas mikä komedienne! Sketsipuolella parasta antia oli puhallutusratsia, jossa poliisi (Panu Vauhkonen) pisti rattijuopumusepäillyn hepun (Antti Lang) suorittamaan mitä viihdyttävämpiä temppuja aina piirakanrypytyksestä lähtien. Entäpä sitten Kai Vaine ja Sami Kuros-imitaatio... Biiseistä eniten kolahti Täydellinen elämä (ilmeisesti tämä?), jossa tanssilavan sykkeessä sydän etsi toista ja moni jäi ilman. Laulunaiheita täynnä. Jean S:n lehmipoikailoittelu oli "ihan jees", muttei tällä kertaa mikään tajunnanräjäyttäjä niin kuin joskus on ollut.

Jean S. 

 Kokonaisuutena varsin onnistunut paketti, vaikka pieniä suvantokohtiakin joukkoon mahtui. Loppunumeron tultua tokaisin seuralaiselleni, että "Nytkö tämä jo loppui!" Aika todellakin kului nopeasti ja olisin voinut katsella hiukan kauemminkin liukkaita lanteita ja heiluvia helmoja, ja Antti Langia seisomassa päällään, lausumassa runoutta ja vetelemässä moonwalkia pitkin estradia. 

 Esityksiä vielä runsaasti edessä, joten kiinnostuneet tsekkaamaan esityspäiviä täältä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!

Tämäkin reissu toteutui yhteistyössä Teatterimatka. fi kanssa - Teatterit yhdestä osoitteesta!

Spiraali / Tampereen Teatteri

Spiraali / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Tampereen Teatterin ja Tampereen Musiikkiakatemian yhteistuotanto

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu ja kampaukset Jonna Lindström
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Koreografia Miika Riekkinen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Musiikin suunnittelu ja toteutus Aleksi Laukkonen (TAMK Musiikki)
Taikakonsultti Jose Ahonen
Ohjaajan assistentti Anna Rantanen (TAMK Musiikki)

Orkesteri : Samuel Arola (rummut, Tampereen Konservatorio), Allan Castellanos (live-elektroniikka, TAMK Musiikki) ja Aleksi Laukkonen (piano ja harmonikka, TAMK Musiikki)

Rooleissa : Ville Majamaa, Jarno Hyökyvaara, Roosa Lehtinen, Leea Lepistö, Harry Laine, Ella Numminen, Moona Lehtola, Samuli Pajunen, Maria Rantalankila, Heikki Järvinen, Meeri Uusi-Äijö, Anni Honkanen, Inka Pohjonen, Iina Nurminen ja Ninni Niemikunnas

 Huom. Näin esityksen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

 Olen usein kirjoitellut siitä, miten käy kun ennakko-odotukset eivät toteudu. Jotenkin olin omassa päässäni kuvitellut, että Spiraali on pullollaan taikuutta, kaikenlaista silmänkääntöhommaa ja ehkä sirkustemppujakin. Hupsistakeikkaa, eipä ollutkaan, vaan jotain aivan muuta, jotain vielä enemmän mitä osasin kuvitella. Poistuin teatterista täysin lumoutuneena ja ulkopuolisen maailman unohtaneena. Ulkona kävi viime luihin ja ytimiin, sisällä tarina vei mennessään jonnekin mystiseen paikkaan, kuin olisin ollut keskellä kiehtovaa unta, jonka haluaisi jatkuvan.

 Alussa hiukan jänskätti, että ei kai tässä vaan joudu lavalle itsekin, kun paikkanumeroita kyseltiin. Joku saattaa joutuakin. Varsinaiseen myllytykseen pääsee Nico (Jarno Hyökyvaara), jonka illan isäntä (Ville Majamaa) hypnotisoi. Menemme täysin toiseen aikaan, toiseen kulttuuriin, kiehtovaan maailmaan. En tiedä vetääkö salissa, mutta minulla meni kylmiä väreitä pitkin käsivarsiani moneen otteeseen. Pienet nuket, viihdyttävää tanssia, taidokasta laulua ja musisointia. Jotenkin tuntui siltä, etten istu enää teatterissa vaan jossain täysin muualla, keskellä tarinaa, joka imaisi täysin mukaansa.

 Väliajan jälkeen kierrokset lisääntyvät, taas väkeä viedään ajassa taaksepäin. Tanssiva karhu, tikarinheittoa, lisää laulua ja kiehtovaa tanssia, uusi tapahtumapaikka. Kyllä on monilahjakasta porukkaa lavalla, ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä! Tämänkaltainen yhteistyökuvio antaa kyllä paljon kaikille osapuolille ja varsinkin katsojille. On ihanaa nähdä uusia kasvoja ja hurmaantua tekemisen meiningistä. Nautittavaa katsottavaa!

 Kyllä niitä taikatemppujakin muutama nähdään, minua aina vähän "kiukuttaa" se, kun jotain katoaa silmieni edessä. Ja se spiraalin keskelle tuijottaminen, ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan. Huh ja heh! Päällimmäisenä jäi mieleeni tarinankerronta, muistot, mielikuvitus, unenkaltaisuus, tietynlainen herkkyys, soljuvuus, saumaton yhteistyö. Lisää tämmöistä!

 Kävi myös sellainen ajatus mielessä, että Ville Majamaa voisi lukea jonkun äänikirjan! Jonkun rentoutusjutun, iltasadun. Villen rauhoittavaa ääntä kuunnellessa kaikki huolet poistuisi ja voisi nukahtaa levollisin mielin.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Esa Latva-Äijö
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Simo Savisaari
Musiikkivalinnat Esa Latva-Äijö

Rooleissa : Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Esko Kovero, Ville Majamaa ja Elina Rintala

 Unelmia ja elokuvahommia 

 Ei ole ollut tapana harrastaa otsikkoja, mutta tähän näytelmään tuo jotenkin sopii. Esa Latva-Äijön neljäs näytelmä (aiempia en valitettavasti ole päässyt näkemään, etenkin Taxikuski harmittaa) kertoo Maxista (Esko Kovero), jolla on Suuri Unelma elokuvasta. Mies taitaa olla aikamoinen leffafriikki, siitä kertovat mustavalkoiset valokuvat entisaikojen filmitähdistä ja seinällä Marlon Brandon juliste. Tunnelma huoneessa on jotenkin pysähtynyt, odottavainen. Melkein voi kuulla ilmastointilaitteen surinan.

 Koekuvaukseen saapuu amatöörinäyttelijä, taiteilijanimeltään Danny (Ville Majamaa), joka on ehtinyt tehdä "urallaan" kaikenlaista pientä ja nyt olisi hiljalleen läpimurron aika. Max aikoo ohjata elokuvan, käsikirjoitus ja visio on valmiina - vain näyttelijät puuttuvat. Yksi elokuva riittäisi nostamaan hänet maailmanmaineeseen ja palkintogaalojen pöytiä tyhjentämään. Idolinsa Brando näytteli yli neljässäkymmenessä elokuvassa, mutta teki/ohjasi vain yhden (Vihan riivaama) ja nimenomaan siitä hänet muistetaan.

 Dannyn lisäksi koekuvauksiin saapuu Pirjo (Elina Rintala), harrastajanäyttämöltä tuttu. Hän on valmis lopettamaan kolmivuorotyöt muovipussitehtaalla elokuvaroolin myötä. Max testaa Pirjon reagointikykyä aika erikoisella tavalla, ja Pirjo näyttää kyllä, että täältä pesee tarvittaessa. Koekuvauksiin eksyy hiukan vahingossa myös Nykänen (Arttu Ratinen), mies ja kitara -tyylinen hemmo. Nykäsen isä sattuu olemaan elokuva-alalla kohtuullisen arvostetussa asemassa, ja tästäkös Maxin leffaprojekti saa uutta virtaa.

 Väliajalle mentäessä olin edelleen odottavaisin mielin. Alkuasetelmat olivat suhtkoht selvillä, mutta mihin suuntaan seuraavaksi lähdettäisiin? Jotain pitäisi hiljalleen alkaa tapahtua, toki dialogi on ollut varsin napakkaa ja toimivaa, mutta kaipasin jo jotain muutakin. Dannyn näyte Romeo ja Julia -monologistaan oli aika hieno, käsiliikkeineen kaikkineen. Minkälaista leffaa tässä oikein oltaisiin tekemässä? Näytelmän nimi pyörii mielessäni.

 Valaistu Brando-juliste saa minut ja tuntemattoman vierustoverin miettimään, kuinka monta vuotta mahtaa olla herran kuolemasta. Vierustoverini myös muisteli menneitä aikoja, Elokuva-Aitta -lehteä ja Brandoa kansikuvapoikana. Hienoja aikoja, hienoja muistoja!

 Näytelmässä tositoimiin ryhdytään sitten väliajan jälkeen ja heti on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. On panttivankia, kommandopipoa, aseita ja sipsejä. Kyllä, sipsejä - ja Danny vaatii visioimaan limukkaa myös. Tämä jotenkin huvitti. Käy ilmi, että elokuvan aiheena olisi pankkiryöstö ja se pitäisi toteuttaa ihan oikeasti, jotta leffaan saataisiin aitoa tunnelmaa. Yllättäviä käänteitä on luvassa pankissa, kun pankkivirkailija Liisa (Aliisa Pulkkinen) kääntää koko homman päälaelleen ja kuka onkaan lopulta ryöstämässä ketä. Mainio virkailija! Lyhyestä lava-ajastaan huolimatta lähtemätön vaikutus.

 Kenen unelmat toteutuvat? Tarvitaanko unelmien toteutumiseen rahaa, vai täyttyvätkö toiveet jostain muusta? Pääseekö Pirjo pois kolmivuorotöistä? Mitä tekemistä horoskoopeilla on tämän kanssa? Mikä on Tukholma-syndrooma?

 Musiikkivalinnoista pidin kovasti, taiten valittuja kappaleita. Tunnelmapaloja. Mukavaa oli myös nähdä Esko Kovero ensimmäistä kertaa näyttämöllä (suuri yleisö tuntee hänet paremmin Salkkareiden Ismo Laitelana), varsin monipuolisesti hän pääsi käyttämään osaamistaan, Max kun oli tarvittaessa aika räiskyvä luonteeltaan.

 Muuten minulle jäi kyllä harmittavasti aika laimea olo tästä, ja syytän täysin ajoitusta. Olin edellispäivänä ollut KOM-teatterin ensi-illassa, nukkunut yöni katkonaisesti, mennyt silmät ristissä aamuvuoroon, liukastellut kotimatkalla itseni uuvuksiin, ehtinyt olla kotona tunnin ja sitten kohti Tamperetta. Toisenlaisissa olosuhteissa olisin saanut varmaankin tästä enemmän irti. Nyt jälkimauksi jäi "ihan jees". Kansaa oli katsomo täynnä ja se on aina hienoa! Tärkeintä on, että väki käy teatterissa. Niin, ja leffafriikeille tästä löytyy kaikenlaista bongailtavaa ja samaistuttavaa, otaksun.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Anna Karenina / Tampereen Teatteri

Anna Karenina / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 25.10. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Leo Tolstoin romaanista dramatisoinut Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografia Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Pia Piltz, Lari Halme, Marc Gassot, Turkka Mastomäki, Pihla Pohjolainen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Elina Rintala, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Miika Riekkinen, Vera Pekkonen/Petra Porspakka ja Otso Majamaa/Veikka Välikoski

Levin ja Anna 

 Anna Karenina on kuulunut niihin klassikkoteoksiin, joita olen vähän tarkoituksella vältellyt. Muistan, että aikoja sitten ystäväni nukahti kesken Porin Teatterin esityksen ja kertoi, että mitään niin puuduttavaa ei ole koskaan nähnyt eikä halua enää nähdäkään. Sanat "puuduttava ja tylsä" taisivat jäädä tuosta päähäni kaikumaan pitkäksi aikaa, ja siten olen välttynyt ihan kaikelta, mikä liittyy tähän teokseen. En edes tiennyt tarinan juonesta mitään ennen kuin näin ensimmäiset mainoskuvat Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Kuvassa jumalaisen kaunis, mutta jotenkin surullinen Anna Karenina (Pia Piltz) tuijottaa suoraan sieluuni mustassa puvussaan. Kiinnostukseni heräsi välittömästi. Kuka tämä nainen on? Mikä on hänen tarinansa? Mikä saa hänet näyttämään samalla sekä ryhdikkäältä ja ylväältä, mutta myös äärimmäisen herkältä ja haavoittuvaiselta? Mikä on se voima, joka saa kaikenlaista aikaan?

 Rakkaus. Intohimoa ja poltetta täynnä oleva rakkaus, josta tiedät jo etukäteen, että tulet polttamaan karrelle niin sydämesi kuin koko elämäsi ja olemassaolosi, ja silti heittäydyt täysillä liekkien sekaan. Niin ihmiset ovat tehneet ennen ja tulevat tekemään jatkossakin. Niin ihmeellinen on rakkauden voima. Se saa aikaan tekoja ja sanoja, jotka kaduttavat ehkä joskus, mutta ei sillä hetkellä. Kun rakkaus iskee, silloin ei ole järjestä häivääkään ja ollaan täysin sydämen ja alkukantaisten viettien vietävänä. Silloin mennään eikä meinata.

 Niin. Anna Karenina on aviossa ja pienen pojan äiti, hyvämaineinen nainen. Aviomies Kareninilla (Turkka Mastomäki) on statusta ja mammonaa, mikäs siinä on ollessa. Intohimo heidän väliltään puuttuu kuitenkin täysin. Juna-asemalla Annan katse kohtaa komean Vronskin (Marc Gassot) kanssa, ja se on menoa sitten. Annan tarinan rinnalla kulkee luontevasti Levinin (Lari Halme) tarina. Hän on työteliäs, kaikin tavoin suoraselkäinen mies ja korviaan myöten rakastunut Kittyyn (Pihla Pohjolainen, jonka tämän myötä nimesin Suomen Lily Jamesiksi). Neito torjuu kosinnan, koskapa kuvittelee Vronskin liehittelevän häntä tulevissa tanssiaisissa. Valkoisten, viattomien pukujen keskelle pelmahtaa Anna Karenina tyrmäävän upeana mustassa puvussaan ja siitä eteenpäin kaikki järjellinen toiminta unohtuu. Yllättäen huomaan Levinin tuskailun vievän huomiotani ja ajatuksiani enemmän. Mies järjestää itselleen kaikenlaista korvaavaa toimintaa siellä sun täällä, mutta Kittyä ei saa päästään sitten millään. Hän näyttääkin siltä, että viikkokausia on valvottu ja vain mietitty Kittyä ja hymykuoppia eikä ihme, kyllä itselläkin voisi mennä yöunet Pihla Pohjolaista miettiessäni. Onneksi he sentään saavat toisensa loppupuolella.

Anna ja Vronski 

 "Nyt minä tiedän mitä on elää. Se on häpeällistä, se on hurmiollista, se on pelottavaa" sanoo Anna Karenina, ja siitä huolimatta ja juuri siksi hän on valmis suhteeseen Vronskin kanssa, vaikka sitten menettäisi arvostuksensa piireissä ja mikä pahinta, oman lapsensa. Upeasti kantaa Pia Piltz niin pukunsa kuin kaikki roolihenkilönsä tunnemyrskyt. Koskettava roolityö kertakaikkiaan. Vaakakupissa painaa paljon, menettämisen pelko eri muodoissaan. Ja toisaalla taas Annan veli Stiva (Ville Majamaa) on saanut syrjähyppynsä anteeksi vaimoltaan (Eeva Hakulinen), ja sama meno kuitenkin jatkuu. Miksi mies ei saa minkäänlaisia tunnontuskia suhteestaan? Miksi miehen käytös olisi hyväksyttävämpää? Vaimo Dollyn ikään kuin suoraan katsojille avautuminen Levinin ja Kittyn häissä on mainio vastaveto.

Dolly ja Kitty, kokemus ja viattomuus samassa kuvassa 

 Odotin etenkin suuria, pakahduttavia tunteita, hengästyttävän upeita pukuja ja niiden kauniita/komeita kantajia sekä synkkiä, maalauksellisia näyttämökuvia koko kolmen tunnin edestä. Sain paljon enemmän. Sain kaikkea tuota jo mainittua ja lisäksi polttavia katseita, kaipauksesta ja rakkaudesta kiiluvia silmiä, kosketuksia, hulmuavia helmoja ja kiharoita, muutamia komeita viiksiä, kättään auliisti ojentavan Kuoleman, näyttämön poikki hiljalleen pyörivän maatuskanuken, lähestyvän junan äänet, jatkuvaa liikettä ja äkkinäistä pysähtymistä.

Levin ja Anna 

 Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa läpi koko näytelmän eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kulkenut Levin näkee Annan muotokuvan, joka onkin yllättäen kuin peili ja he kohtaavat oikeasti viimein. Lisäksi mieleni teki kerran nousta seisomaan ja huutaa kovaa, että "Menkää nyt toistenne luo!" Kitty ja Levin seisovat pitkään toisiaan tuijottaen näyttämön vastakkaisilla laidoilla ja tunne heidän välillään on niiiin voimakas, että sydän pakahtuu siitä, kun eivät älyä lähteä toisiaan lähestymään ripeämmin.

 Ah. Pidin suunnattomasti näyttämön goottihenkisestä synkkyydestä ja taustan kuvista pilvineen ja lintuineen. Alussa muuten nenääni tuoksui poltettu puu? En tiedä miksi. Valojen siivilöityminen kauniisti ylhäältä - roolihenkilöt näyttivät pirun hyviltä niissä! Tunnelma oli välillä sellainen, että tuntui katselevansa jotain Tim Burtonin leffaa livenä. Sopi hyvin tähän marraskuun valottomuuteen ja synkistelyyn. Ulkosalla teatterin kulmilla tuntui siltä, että kohta joku menee helmat torin kivetystä vasten viistäen kohtaloaan kohti, kääntääkin yllättäen katseensa suoraan minuun ja näen kalpeat, kauniit kasvot. Päältä lentää parvi mustia lintuja, pilvet menevät kuutamon eteen, jostain kaukaa kuuluu kirkonkellot... On aika lähteä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Sylityksin / Tampereen Teatteri

Sylityksin / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Jouni Koskinen

Rooleissa : Eeva Hakulinen, Martti Manninen, Pia Piltz, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kirsimarja Järvinen, Elina Rintala ja Sanele Salo/David Issa

Martti 

 Neljä päivää olen muhitellut päässäni ajatuksia siitä, mitä osaisin kirjoittaa Sylityksin-näytelmästä. En oikein vieläkään tiedä. Haastavalta tuntuu. Ehkä alan vain kirjoittaa ja katsotaan mitä tästä kehittyy.

 Korjataan alkua hieman. Haasteellista ei ole se, mitä näytelmästä kirjoittaisin, vaan miten käsittelen itse aihetta. Lapsettomuus. Miten henkilökohtaisen tekstin kirjoitan? Mihin vedän rajan? Okei, ensin pieni alustus. Olen lähes 48-vuotias vapaaehtoisesti lapseton naimisissa oleva nainen. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en minkäänlaista. En koe sitä kuitenkaan ongelmaksi, olen oppinut elämään asian kanssa. Minulla ei ole lapsia eikä tule, ja piste. Lapsettomuuteni ja etenkin naimisissaoloni yhdistettynä lapsettomuuteen on ollut monelle muulle sen sijaan ongelma. Nyt iän myötä kyselyt ovat onneksi loppuneet. Voi niitä kiusallisten tilanteiden määriä, kun pyöristynyt ulkomuotoni ei ollutkaan raskauden aiheuttamaa ja vuorotteluvapaalta töihinpalattuani kuulin ihmettelyä siitä, etten näköjään ollutkaan äitiyslomalla.

 Miehelläni on tytär, jonka äiti asuu muualla. Seurustelun alkuvaiheessa tyttö oli 12-vuotias. Hokasin, että tässähän on valmis paketti ja pikkuinen perhe, tämän minä otan. Toisilla treffeillä mieheni totesi, ettei hän halua sitten enempää lapsia. Sopii mulle, ei ongelmaa! Vaan entäpä jos olisikin halunnut? Tilanne voisi olla nyt toisenlainen. Ehkä. Ei voi mitenkään tietää. Joskus mietin, millainen äiti mahtaisin olla. Olisinko parempi ihminen lapsellisena? Yhteiskunnalle ja muutenkin arvokkaampi? Mitä tarinoita olisin iltasaduiksi kertonut? Olisiko minulla ajokortti, jotta voisin kuskata lasta harrastuksiin iltaisin? Kutsuttaisiinko minua enemmän sukulaisperheisiin kylään? Olisinko vähemmän siivousnatsi enkä jaksaisi enää välittää, vaikka joka paikka olisi murusia ja pieniä rasvaisia sormenjälkiä täynnä? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ei voi tietää.

Martti ja Mirja 

 Näytelmä siis kertoo lapsettomuudesta ja toisaalta lapsellisuudesta. Martti (Martti Manninen) ja Mirja (Eeva Hakulinen) ovat pitkään yrittäneet lasta, tuloksetta. Heti näytelmän alussa Mirja seisoo tyhjä jätskitikku kädessään lavalla, katse toiveikkaana. Ihan kuin kädessä olisi raskaustesti, mutta kuten todettu, tyhjää täynnä. Samalla lomareissulla on Mirjan paras ystävä Kaisa (Pia Piltz) tavannut hurmaavan gentlemannin Teemun (Ville Majamaa), jonka kanssa on hurjan kivaa yhdessä ihan vaan kaksin. Paluulennolla Teemusta paljastuu uusia puolia, kun koneessa on hiukan turbulenssia (niin kuin elämässäkin välillä) ja takana vieraat penskat huutavat ja potkivat selkänojiin. Käy ilmi, että Kaisa ja Teemu eivät voi sietää lapsia. No, Teemulla menee tilanteessa "hiukan" kuppi nurin ja Ville Majamaa saa täysin ansaitut väliaplodit.

Lentokoneessa on tunnelma kohdillaan 

 Tilanne Martilla ja Mirjalla alkaa käydä epätoivoiseksi eikä tunnelmaa helpota yhtään se, että lapsettomuushoitoklinikan lääkäri (Elina Rintala) on viimeisillään raskaana. Mirja kokee koko elämänsä täysin arvottomaksi ilman lasta, Martilla on sentään jooga. Hmph. Onhan heillä toisensa? Rakkaus? Toisen tuki vaikeassa tilanteessa? Ei hyvältä näytä. Lapsettomuus repii ja raastaa, kumpikin sanoo toisilleen asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Vai tarkoittaako sittenkin?

Elisa Piispanen ja Elina Rintala 

 Luin jostain arvostelusta, että näytelmässä nähdään epämiellyttäviä ihmisiä. Yksi kuvaili roolihahmoaan julmaksi. Minä näin ihmisiä kaikkine heikkouksineen ja epätäydellisyyksineen, herkän aiheen edessä kenestä tahansa paljastuu epämiellyttäviä puolia. Miellyttävä ihminen on mukava kohdata tosielämässä, mutta lavalla miellyttävyys on mielestäni lähes synonyymi tylsyydelle. Meissä kaikissa on se varjopuoli, joka silloin tällöin, oikeissa tai väärissä olosuhteissa, pompsahtaa esiin. Se on inhimillistä ja samalla kiinnostavaa, ei pelkkä miellyttävyys!

 Näytelmässä nähdään myös umpiväsynyt yksinhuoltaja (Elisa Piispanen), joka kaikkeen kyllästyneenä paiskoo kauppakasseja pitkin seiniä ja raijaa helvetin rumaa kolmipyöräistä paikasta toiseen. Lapsi itkee eikä sille kelpaa mikään. Äiti puhuu lapselleen ääni kireänä korostetun kohteliaasti, vaikka mieli varmaan tekisi riepotella lastakin pitkin seiniä runsaiden kirosanojen siivittämänä. Hänellä on kuitenkin voimaa skarpata ja näyttää, että jaksan kyllä yksin. Ei tartte auttaa, vaikka koko olemus huutaa apua ja edes pientä lepohetkeä.

 Mitenkäs sitten käy, kun Kaisa huomaakin olevansa raskaana? Eihän tässä näin pitänyt käydä! Miten käy ystävyydelle? Miten Mirja ottaa tämän uutisen? Yllättäen huomaan samaistuvani sairaalan siivoojaan Almaan (Kirsimarja Järvinen), ja sitten hän sanookin jotain, josta en ole samaa mieltä. Se siitä sitten. En löydä samaistumispintaa mistään. Alunperinhän muuten mietin, että onkos tämä näytelmä minulle sovelias ollenkaan, kun lapsettomuus ei ole minulle mikään kipupiste ja arka aihe. Taisi kääntyä niin, että enemmän minua kiinnostikin se, miten juuri nämä ihmiset tilanteistaan selviävät kuin se, mikä heidät tähän tilanteeseen on ajanut. Odottamattomia käänteitä, joita ei voi ennustaa etukäteen ja joiden kohdalla itse toimisi kenties toisin. Kenties.

Siivooja-Alma 

 Kaisan synnytyksen aikakin koittaa ja ilokaasua taitaa holahtaa katsomoonkin, sen verran absurdeja käänteitä tilanne saa ja hervoton nauru raikaa katsomossa. Teemu saa kunnian näyttää mistä insinöörit on tehty. Välillä vakavoidutaan ja kyllä muutaman kerran roskiakin menee silmiin. Monenlaisia, vähän ennalta-arvattuja ja yllättäviäkin käänteitä on luvassa.

 Lopuksi jotenkin jäi mieleeni päällimmäisenä tunteena itse esityksestä toivo ja elämän jatkuminen, vaikka katossa roikkuvat pehmoeläinmobilet loivatkin mieltä kaihertavia varjoja seinille.

 Yöunet kylläkin meni, sillä mietin kovasti sitä, miksi minulla ei ole lapsia. Miksi. En tiedä. Ehkä jossain syvällä on pelko. Pelko siitä, etten osaa, jaksa, pysty. Että jotain ikävää tapahtuu. Että teen virheen. "Mitäs minä sanoin!" kaikuu päässä. Lause, jota inhoan yli kaiken.

 Kuulkaa. Lapsettomuudessa minua surettaa eniten se, että vanhempani eivät ole saaneet kokea isovanhemmuuden iloja. Ja se, että olen ainoa lapsi ja minun jälkeeni ei jää mitään. Muistaako kukaan, että minäkin olin täällä joskus? Ehkä siksi olen perustanut tämän bloginkin, jotta minusta jäisi edes jonkinlainen jälki. Tämä lienee minun "lapseni". Suurella rakkaudella kasvatettu.

 Kiitokset työryhmälle ajatuksiaherättävästä näytelmästä. Pohdinta jatkukoon.

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatteri

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatterin päänäyttämö ja koko talo

Kantaesitys 27.1. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Historia-asiantuntija Tuomas Hoppu
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Raimo Salmi ja Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Koreografi Mari Rosendahl
Kampausten ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Reino Bragge, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Ville Majamaa, Markku Thure, Ville Haapasalo, Antti Tiensuu, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Mari Turunen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen, Esa Latva-Äijö, Kirsimarja Järvinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Elisa Piispanen, Valentin Salo, Loviisa Mounier/Moona Niemi, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen

(c) Harri Hinkka 

 Lauantaina ensi-illassa ollut 1918 Teatteri taistelussa sai aikaan taas hiukan erilaisen blogikirjoituksen. Ei arvostelua, ei tarinaa siitä, mitä lavalla ja muualla tapahtuu. Halusin jotain henkilökohtaisempaa, ja mikäs sen paremmin toimisi kuin kirje.

  Parahin Iida,

halusin kirjoittaa Sinulle kirjeen, koska minua jäi vaivaamaan se, ettet saanut Kallelta tai Ireneltä vastausta kirjeisiisi ja jäi vaivaamaan sekin, että menivätkö kirjeesi edes koskaan perille ja saivatko he lukea kuulumistasi ja suunnitelmistasi. Iida, välillämme on sata vuotta - se on pitkä aika tai sitten ei. Samat haaveet ja unelmat täällä kaikilla on edelleen, ja toive siitä, että läheisillä olisi kaikki hyvin, missä tahansa he sitten ovatkin. Sitä paitsi kirjeitä on erittäin mukava saada ja lähettää, pitkästä aikaa! 

 Tiedätkö Iida, olen astellut Tampereen keskustorilla vuosien saatossa kymmeniä, ellei satoja kertoja, kiiruhtanut milloin ostoksille, milloin elokuviin, syömään, teatteriin ... miettimättä yhtään sen enempää, että mitä tätäkin toria ympäröivät rakennukset ovat joutuneet vuosikymmeniä sitten todistamaan. Lupaan Sinulle, että seuraavalla kerralla pysähdyn keskelle toria ja katselen kunnolla ympärilleni. Hengitän. Olen elossa. 

 Kymmeniä kertoja olen astellut Tampereen Teatterin ovista sisään, kulkenut portaita ylös tai alas, katsellut seinillä olevia istumapaikkakarttoja ja näyttelijöiden kuvia. Tilannut kahviosta pullaa. Rupatellut seuralaisen kanssa niitä näitä teatteriesityksen alkua odotellessa. Mainitsinko jo pullan? Nauranut, itkenyt, tympääntynyt, nauttinut. Kaikenlaista. Poistunut narikan kautta ovista kiireenvilkkaa jälleen ulos ja suunnannut kotia kohti taas yhtä kokemusta, yhtä tarinaa rikkaampana. Tällä kertaa poikkeuksellista oli se, että yksi tarinankertojista oli teatteritalo itse. Kapeat portaikot, ahtaat käytävät, luodinreiät seinillä, lähestyvien askelten äänet, huudot, piilopaikat, lukitut ovet... Koskaan aiemmin en ole talossa vieraillessani ajatellut, että juuri tässä on joku ammuttu. Juuri tässä näin. Olen kyllä tiennyt, mutta olen sulkenut sen ajatuksen mielestäni pois.

 Unohdetaan hetkeksi punaiset ja valkoiset. Minä näin ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Vallanhimoa, pelkoa, rakkauden janoa, viinanhimoa, virhearviointeja, väsymystä, nälkää. Kaatuneita pöytiä, verisiä esiliinoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, seksuaalista häirintää, hyväksikäyttöä. Nuoria punakaartilaisia. Tavallisia ihmisiä seisomassa lavalla rivissä ja hätkähtämässä, kun vierestä kaveri ammutaan silmien edessä. Isiä, äitejä, lapsia, siskoja, veljiä. Ihmisiä! 

 Voi Iida, minun muistini on alkanut pätkimään. Olen jo unohtanut osan tapahtumista ja henkilöistä, mutta Sinut minä muistan hyvin. Ja Hannan. Jos voisin täältä kaukaa yhden neuvon antaa, niin kutsu häntä aina Hannaksi, vaikka kuinka etuilisi ruokajonossa. Hän on ihan vaan Hanna. Voi kun muistaisit tämän! 

 Mitäs muuta minä Sinulle kertoisin... Ai niin, tänään varmistui se, että Sauli Niinistö jatkaa Suomen presidenttinä. Toista äänestyskierrosta ei tarvittu. Näillä mennään nyt seuraavat kuusi vuotta. Elo jatkuu samalla mallilla kuin tähänkin asti. Lisäksi sain juuri puhelimeeni viestin, että halutessani voisin perjantaina liittyä mielenosoitukseen, jossa Senaatintorilla Helsingissä vastustetaan aktiivimallia. "Jokaisella on oikeus osallistua", viestissä lukee. Suurta paloa minulla ei tapahtumaan ole. Kuka sitten menisi puolestani töihin? Täältä sadan vuoden päästä, Iida, on myös mahdotonta sanoa, mitä olisin tehnyt keväällä 1918. Aatteen vuoksi, ehkä. En tiedä. Ja onneksi minun ei tarvitse tietää. 

 Lopetan kirjeeni nyt tähän. 

 Voi hyvin, rohkea Iida!

terveisin Talle 

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Huojuva talo / Tampereen Teatteri

Huojuva talo / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 31.8. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Maria Jotuni
Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola
Valo-ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari ja Antti Mikkola
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure

 Kaunis se oli päältä, koristeineen kaikkineen. Kuin pieni taideteos. Yksi oikeaan paikkaan syvälle osunut isku, ja koko komeus mureni pieniksi palasiksi, joissa silti maistui makeus. Makeus, joka tarttui lopulta kitalakeen kiinni ja alkoi äklöttää.

 Kerroin juuri koreasta väliaikaleivoksesta, joka oli toki kaunis päältä, mutta... Kaunista oli aluksi myös Eeron (Arttu Ratinen) ja Lean (Anna-Maija Tuokko) parisuhde. Ensikohtaaminen tapahtuu discossa tanssiparketilla joraillessa. Eeroon on kohdistanut tutkansa myös Aulikki (Mari Turunen), mutta viime hetkillä Lea omistajan elkein rientää väliin tyyliin "mä näin tämän ensin" ja se on menoa sitten. Tähän hetkeen Eero mielellään varmaankin palaisi ja valitsisi toisin (tosin mies ei mitään valintaa naisten välillä ehtinyt edes tekemään, kun Lea teki valinnan hänen puolestaan ripustautumalla kylkeen ja hukuttamalla tämän ylisanoihin). Tokihan se kenen tahansa itsetuntoa hivelee kun kaunis, seksikäs ja kaikintavoin hurmaava ihminen kohdistaa kaiken huomionsa! Varmasti Eero mielessään kuuluttaa kaikelle kansalle "Katsokaapa millaisen saaliin MINÄ onnistuin saamaan. Minä, ihan tavallinen mies!" , ääneen hän ei moista katso aiheelliseksi kailottaa, vaatimaton ja hiljainen luonne kun on. Rakkaus ja sen tarve saa ihmeitä aikaan, ja tekee myös sokeaksi.

Eero ja Lea kohtaavat 

 Jos Eero olisi päättänyt tehdä toisenlaisen valinnan, juuri tätä näytelmää ei olisi nähty. Toinen eero olisi tullut bongatuksi ennemmin tai myöhemmin. Tälläkin hetkellä jossain näyttää siltä, että elämä on täydellistä ja kulissit kunnossa, rahaa näyttää olevan ja toiset kadehtivat täydellistä paria, perhettä, liittoa. Jossain mies nostaa häpeästä kädet kasvoilleen, pyytää jälleen kerran anteeksi käytöstään, uskoo ja luottaa rakkauden muuttavan kaiken. Me katsomossa ulkopuolisisina tarkkailijoina (ja samalla kuin suuressa terapiaistunnossa terapeutti Ville Majamaan rauhoittavan äänen ja epäuskoisenkin katseen alla) seuraamme hiljaisina tapahtumien vyörymistä. Mieli tekisi huutaa "Lähde pois vielä kun voit!", mutta ei tästä niin vain lähdetä, kun on lapsetkin ja rakastaa, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

 Eero purkaa tapahtumien vyyhtiä terapeutin luona. Käydään läpi suhdetta jo edesmenneeseen isään sekä äitiin ja veljeen. Taustan projisoinneissa kerta toisensa jälkeen Lean kauniit mutta tunteettoman kylmät kasvot pirstoutuvat sadoiksi palasiksi. Silmät tuijottavat palasista, niitä ei pääse pakoon mihinkään. Eero on käynyt läpi perhehelvetin väkivaltaisen ja manipuloivan puolison otteessa. Välillä katsomossakin on tehtävä pienoisia väistöliikkeitä ja ainakin painauduttava tiiviimmin selkänojaa vasten, ainakin minä huomasin tekeväni niin, kun käsi kohoaa ja Lea ryntää päälle jyrän lailla. Miten äärimmäisen nöyryyttävää oli katsoa sitä, millä tavoin Lea käänsi kaiken Eeron syyksi, käski laskemaan housut nilkkoihin ja vei miehisyyden viimeisetkin rippeet. Naurahteluja kuului paikoitellen sieltä sun täältä, niin käsittämättömiä asioita lavalla tapahtuu, niin absurdeja lauseita paukautetaan päin naamaa. Menee niin sanotusti överiksi. Voi kuulkaa jos tietäisitte. Jo kuopatun blogini nimi oli aikoinaan "Elämä on yhtä teatteria". Päätelkää itse. Ei paljoa naurattanut.

 Väliajalla olin kuulevinani sanan "sääli" ja otaksuin sen suuntautuneen Eeroa kohti. Minä olin lähinnä surullinen ja etenkin siksi, että olin tunnistanut itseni molemmista päähenkilöistä. Mieleeni jäi kaihertamaan parikin ajatusta näytelmän alkupuolelta ja taisivat olla Eeron isän lausumia molemmat. Jotta voisi katsoa tulevaisuuteen, pitää katsoa ensin menneisyyteen (tai jotain sinne päin) ja se, että jokaisen ihmisen sisällä on monta ihmistä. Toiset saavat meidän parhaat puolemme esiin, toiset taas ne huonot puolet, jotka vielä korostuvat ja paisuvat hallitsemattomiin.

 Näytelmän jälkeen aulassa takkejaan haki hiljaista porukkaa. Osa ei saanut sanotuksi muuta kuin "huh huh", osa vain tuijotti sanattomana takaisin silmät pyöreinä. Kirjoitin parilla lauseella kotimatkan aikana sosiaaliseen mediaan ja sain kommentin, jossa tiedusteltiin sitä, onko näytelmä liiankin rankka ja saako siitä painajaisia. Rankka on, ja siitä huolimatta ja nimenomaan siksi tämä pitää uskaltaa kohdata.

 Kiitos Antti Mikkola, että käänsit Huojuvan talon perustukset ja roolit toisinpäin. Iso kiitos Arttu Ratiselle koskettavasta roolityöstä (mies on lavalla lähes koko näytelmän ajan, siitä pointsit myös) ja Anna-Maija Tuokko... tosiaankin huh huh! Olen vaikuttunut.

 Näytelmässä olisi aihetta syvenpäänkin tarkasteluun, mutta juuri nyt en siihen pysty. Kovin helposti ihminen alkaa kaivelemaan yhtymäkohtia omasta elämästään ja nyt en halua enkä jaksa. En enää, taaksekatsomisvaihe on jo käyty läpi.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatteri

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kuningaskunnan, maailman ja koko universumin kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus, laulujen sanat ja sävellys Jukka Leisti
Ohjaus Mikko Viherjuuri
Kapellimestari, laulujen sävellys ja sovitus Ari Kankaanpää
Lavastus-ja pukusuunnittelu Marjatta Kuivasto
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Tanssit Pia Hakovirta ja Daniel Paul

Rooleissa : Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Pia Piltz, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Mari Posti, Elina Rintala, Markku Thure, Elisa Piispanen ja Kirsimarja Järvinen

Orkesteri : Ari Kankaanpää, Janne Salkolahti, Kari Vehkaluoto, Klaus-Erik Wirzenius ja Tommi Rautiainen

 Itse olen sitä ikäpolvea, että pillahtaisin riemusta itkuun jos teatterissa nähtäisiin Heikko-Peikko -musikaali tai Taikuri Saviseen liittyvää spektaakkelia, mikä jottei Kössi Kengurustakin saisi oivallista materiaalia, tai Piilomaan Pikku Aasista. Tai ainakin mä luulen niin... Tuttiritari karautti Rusinante-hevosensa kanssa esiin ensimmäistä kertaa 90-luvun puolivälissä ja niihin aikoihin minulla ei ollut tapana juuri lastenohjemia seurailla. Ei edelleenkään, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi tämä musikaali oli ihan pakko nähdä. Ja ihan yksikseni menin kuulkaa katsomaan, ei siinä tarvittu lapsirekvisiittaa mukaan aveciksi.

Sagu, Tuttiritari ratsuineen ja Suolanen 

 Istahdin paikalleni ensimmäisten joukossa ja ihmettelin mielessäni lavan reunamilla olevia valtavankokoisia sieniä. "Onpas siinä jättikokoisia sieniä!" ehdin ajatella, kun jo oviaukosta saliin tupsahtanut pikkupoika saman huomionsa puki spontaaniksi lauseeksi ja hihkaisi hämmästyksissään "Vittu miten isoja sieniä!" Niin. Hyvä, että joku uskaltaa sanoa ääneen niin kuin asiat totisesti ovat. Melkoista pulinaa ja itkuntuherrustakin yleisön joukosta kantautui ennen h-hetkeä, joku kävi kurkistamassa orkesterimonttuun ja joku parkui sitä, ettei halua nähdä dinosauruksia tässä esityksessä. Niin.

 Kuten kunnon seikkailuhenkiseen musikaaliin kuuluu, on tässäkin mukana aimo annos vehkeilyä ja ilkeämielistä pahista viiksineen, nahkapukuisia susia, ryöstettyjä prinsessoja, lohikäärmeitä eli dragoneita, sammakoita, tasapainolautailevaa haltijakummisetää, piimäpurkkeja, rikkaita ja köyhiä ritareita sekä uljas sankari. Ja marsu! Tietysti järkätään myös Talentti-kilpailu, jossa osallistujina mm. hillitön röyhtäilijä Sergei Samarin, puskista tuleva Rouva Salveqvick sekä bremeniläinen koloratuurisammakko Rouva Liebfraumilch. Ai että. Paljon tsaivaamista ja meneviä rokkänroll-biisejä, jotka saavat rytmijalan vipajamaan lattiaa vasten.

 Taisin istua koko parituntisen suu messingillä. Ihania värikkäitä pukuja ja lavasteita, sukat on sillä makkaralla -kuningas (kas kun Makkarasukka oli nimikin tällä Matti Hakulisen hahmolla), maailmankaikkeuden upein lohikäärme Löhö (Ville Majamaa), kösiömatkalla oleva Sagu Sammak (Risto Korhonen), viiksekkäitä ritareita ja Sakarit Ees ja Taas (Elina Rintala ja Elisa Piispanen) ja jatkuvaa verbaalista ilotulitusta ja tykitystä. Rakastan sanoilla leikittelyä ja kikkailua, ja sitä herkkua tässä kyllä piisasi. Tai ainakin mä luulen niin. Tietysti paikalle liihotti myös supersankareista kovin eli Tutmän apurinsa Robinanten kanssa... Tietysti! Tämän tästä lavan valtasivat laulavat piimäpurkit "Juo kunkun pitkää piimää..." ja olin ihan pähkinöinä. Eihän noissa ole mitään järkeä ja noissa jos missä on! Mahtavia naamiais-ja penkkariasuja myös jatkokäyttöön. Pitääkö tässä mennä vielä kaupan kautta kotiin ja hakea muutama piimäpurkki?

 Väliajalla kysyin vieressäni istuneelta pikkumieheltä (istuin kahden pikkumiehen välissä, jes), että mikä on ollut parasta. Poikaa ujostutti kovin moinen tunkeilu ja kääntyi äitinsä puoleen. Äiti ensin epäili, että parasta olisi ollut röyhtäilijä, mutta pienellä äänellä poika sai supatettua "No se kun ne riiteli piimäpurkeista!" Sanoin, että minustakin piimäpurkit olivat parasta, ja toisella puoliskolla kun purkit tanssahdellen estradille saapuivat, vilkaisimme pojan kanssa aina toisiamme ja nauraa kihersimme. Parhautta oli tämä!

Löhö tsaivaamassa 

 Täytyy kyllä sanoa, että Jukka Leisti on nero. Jos hän ei vielä ole saanut jotain lastenkulttuuripalkintoa, nyt olisi aika. Silkkaa nerokkuutta oli tämä musikaali, ja mikä parasta, se sai ikään katsomatta kaikki hyvälle tuulelle. Tai ainakin mä luulen niin. Hahmot vielä toivottelivat meille hyvää kotimatkaa portaikossa.

"Aina ritareita tarvitaan..."

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Köyhä Ritari, Rikas Ritari ja Ritari Palmolive... 

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen Teatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.10. 2016, kesto noin 1h 55min (väliaikoineen)

Ohjaus Risto Korhonen
Lavastus Risto Korhonen
Taistelukoreografiat Risto Korhonen
Pukusuunnittelu Risto Kor...

Hetkinen, nythän tämä alkaa näyttää ihan minun "Aikuiset ystäväni"-kirjalta, jonne tuleva aviomieheni vastaili muinoin tyyliin "Henkilö jota ihailen : Risto Korhonen, Mikä minusta tulee isona : Risto Korhonen, Kenet haluaisit tavata : Risto Korhosen". Otetaanpas uusiksi.

Käsikirjoitus Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu ja musiikki Ivan Bavard
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Lari Halme, Mari Turunen ja Tomi Alatalo

 Polyteknisellä Draamaseuralla on vihdoinkin käynyt mäihä. Draamaseuran puheenjohtaja, pitkänhuiskea Risto Korhonen saapuu iloiten lavalle kertomaan, että tulossa olisi kerrankin kunnon kamaa (eikä mitään pienen budjetin Cat-musikaalia), jota olemme sankoin joukoin saapuneet erinäisissä eläkeläisryhmissä päivänäytökseen katsomaan. Ennen katsomoon istahtamista oli koettu kuitenkin hikisiä hetkiä muualla...

 Minun bussikuljetukseni oli pahasti myöhässä ja hetken ehdin jo miettiä, että meneekö tämä näytelmä nyt niin pieleen etten ehdi paikalle ajoissa lainkaan. Varttia ennen esityksen alkamista seisoin vielä Lippumyymälä Aplodin jonossa ja edelläni oli vielä muutama asiakas. Jostain syystä minut kuitenkin tunnistettiin jonosta, liput olivat jo valmiina ja sain ne ystävällisesti jonon ohi. Iso kiitos Sinulle! Loistavaa palvelua! Ennen esitystä muutaman tyypin toimesta etsittiin katsomosta kadonnutta pientä koiraa sekä Duran Duranin levyä, ja tapahtuipa jotain vielä niin yllättävää, että seuralaisellani meni siitä episodista yöunet luultavimmin loppuvuodeksi. Jouduin pitkään vakuuttelemaan, että tilanne ei ollut minun toimestani mitenkään ennalta järjestetty. Ehei.

Oikealla Risto Korhonen Tarkastaja Carterin roolissa 

 Tämän näytelmän nimi on siis "Näytelmä joka menee pieleen". Siinä edellämainittu maineikas (?) Pölytekninen Draamaseura on saanut esitettäväkseen murhamysteerin nimeltään "Murha Havershamin kartanossa". Tänne blogiini haastatteluja tehdessäni olen aina kysynyt jossain vaiheessa legendaarisia kommelluksia tai muita häslinkejä, joita esitysten tiimellyksessä on tapahtunut. Mainintoja ovat saaneet mm. seuraavanlaiset kohkaukset : väärään aikaan kohtaukseen saapuminen ja paikalta pois peruuttaminen, vuorosanojen sekaisinmeno ja lausuminen väärässä järjestyksessä, rekvisiitan puute tai vääryys, repliikkien totaalinen unohdus, lavastuksen puutteet, roolihenkilön vaihto kesken näytöksen, väärä valaistus tai ääniefekti. Nämä siis ovat tapahtuneet yksittäisille henkilöille ihan oikeasti kymmenissä eri näytelmissä. No, kerrotaan kaikki tuo lueteltu potenssiin kymmenen ja esitetään se sitten kaikki parin tunnin aikana siten, että katsomossa on välillä pakko lyödä kämmentä naaman eteen ja kurkistella naurunsa lomasta sormien välistä, kun niin hirvittää ja vähän säälittääkin rehtien näyttelijäraasujen puolesta. Draamaseuran väki tekee kaikkensa, jotta surkuhupaisa esitys saataisi vietyä kunnialla läpi, mutta mitä enemmän yrittää, sen varmemmin kaikki menee päin helvettiä.

 Kaikkea ei voi missään tapauksessa paljastaa, jotta ilo ja jännitys säilyisi tulevillakin katsojilla. Murhaajan nimeä ei saa kertoa -  ja hankalaa se olisikin, sillä loppupeleissä minulla ei ollut enää harmainta aavistustakaan siitä, kuka teki mitäkin. Muistan kyllä mainiosti lauseen "Kiitos, tämä tuli kyllä tarpeeseen!", erinäistä fiikuksen kanssa telmimistä, posketonta ylinäyttelemistä, naisellista pyllynpyöritystä, Risto Korhosten paljonpuhuvat ilmeet ja asennot, sakeaa lumisadetta, plarin juuttumisen kattokruunuun vähän yllättäen, byanidia ja fasaaneita.

Risto Korhonen ja Ville Majamaa herkistelemässä  

Minulla oli suuri ilo ja kunnia osallistua muutama viikko ennen ensi-iltaa näytelmän harjoituksiin ja livetwiitata kaiken keskeltä katsomosta. Harjoitukset alkoivat täysin absurdista tilanteesta ja mietin, miten kummassa Ville Majamaa ja Lari Halme ovat saaneet itsensä moisiin asemiin. Nyt näytelmän nähtyäni mietin sitä samaa edelleen. Kaikki mahdottomaksi ajateltukin nimittäin tulee tapahtumaan, uskokaa tai älkää! Hiki nousi otsalleni jo pelkästä katselusta ja tunsin "kinesteettistä empatiaa" etenkin Ville Majamaata ja hänen housujensa venyvyyttä kohtaan. Eivät helposti kaikesta ähellyksestä huolimatta näemmä ratkea haaruksista.

 Moni tämän näytelmän nähnyt on sanonut, ettei ole koskaan nauranut niin paljon. Itse jouduin vähän pidättelemään tänään, koskapa olin vielä toipilaana flunssasta enkä ollut ihan parhaassa hapessa. Pelkäsin koko ajan saavani yskänkohtauksen, josta ei olisi enää paluuta. Jälkikäteen takaraivoani ja ohimoitani pakotti moinen naurunpidättely ja vieläkin jossain nytkyttää Girls on Filmin tahdissa. Aion kyllä mennä katsomaan tämän spektaakkelin uudestaan, itse asiassa se pitäisi nähdä kerran kuussa vähintään tästä eteen päin. Toivon myöskin, että kaikki lääkärit saisivat määrätä lääkkeiden sijaan kansalle nauruterapiaa teatterin muodossa. Kuka uskaltaisi ensimmäisenä määrätä moisen reseptin?

Arttu Ratinen ja Pia Piltz herkistelemässä 

 "Näytelmä joka menee pieleen" on loistava muistutus siitä, että onnistuneeseen teatteriesitykseen mahtuu paljon muutakin kuin se, että näyttelijät hoitavat hommansa. Melkoista kaaosta olisi kaikkialla, jos tekninen puoli ei toimisi ja tarpeistonhoitaja olisi nukuksissa. Hattua täytyy nostaa koko teatterin henkilökunnalle, ihan kaikkialla! Tosin tällä samalla konseptilla saisi monesta tylsemmästäkin vedosta varsin virkistävää menoa aikaiseksi... "Viulunsoittaja katonrajassa" olisi monen mielestä tervetullut versio esimerkiksi.

 Koko porukka oli sangen loistava. Erikseen haluan kyllä mainita Arttu Ratisen, joka ei ole aiemmin suosikkeihini lukeutunut. Jumalauta Arttu mikä meininki!! Väliaploodien paikka ja ihan syystäkin!

 Toivottavasti tämä näytelmä säilyy Tampereen Teatterin ohjelmistossa pitkään. Lisäinfoa tästä linkistä. Tarkkasilmäiset voivat bongata sieltä tuttuja nimiä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Polytekninen Draamaseura!)

Näytelmä joka menee pieleen - harjoituksia seuraamassa

Minulle ja bloggaajakollegalleni Lauralle tarjoutui mahtava tilaisuus päästä seuraamaan lokakuun puolivälissä ensi-iltansa saavan "Näytelmä joka menee pieleen"-komedian iltaharjoituksia Tampereen Teatterin päänäyttämölle ja samalla livetwiittaamaan katsomosta. Illan emäntänä meillä toimi Tampereen Teatterin tiedottaja Sanna Huhtala, jolle iso kiitos pienen tilaisuutemme järjestelyistä.

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

 Ennen harjoituksia nautimme Fazerilta haetut lohisalaatit ja jälkkäriksi jättikokoiset perunaleivokset sekä rupattelimme niitä näitä, teatterista tietysti. Teimme myös pienen kierroksen teatterin muissa kerroksissa, kummitusta ei valitettavasti näkynyt. Ehkä valoa oli liikaa? Tuli myös pyörähdettyä itsekin päänäyttämöllä ja kulissien takana, ja ihasteltua Sugar-musikaalin pukuja. Erityisesti kiinnitin huomioni Risto Korhosen upeaan valkoiseen hörhelöiltapukuun... Itse Risto löytyi näyttelijälämpiöstä pasianssia pelaamasta, kävimme nopeasti moikkaamassa vain emmekä tohtineet muuten häiritä. Pia Piltz pötkötteli sohvalla.

 Sulattelimme tuhteja perunaleivoksia katsomossa ja ihastelimme äänitehosteita, joita Ivan Bavard samalla vieressämme testaili. Ohjaaja Mika Eirtovaarakin kävi esittäytymässä ja ohjeistamassa siitä, mitä kaikkea saamme mainita ja mitä emme. Esitys kun on tulvillaan kaikenlaisia kikkoja, joiden toivoisi säilyvän yllätyksenä loppuun asti.

 Näytelmähän kertoo harrastajateatteriryhmästä, joka on löytänyt täydellisen esityksen ja kaikki on viimeisenpäälle valmisteltua. Itse esitys sitten menee niin pieleen kuin vain suinkin voi. Muutama tuttuni on tämän Lontoossa nähnyt ja kertonut, että hauskinta ikinä! Odotukset ovat siis varsin korkealla. Tätä ei sitä paitsi voi ihan missä tahansa teatterissa tehdä, sillä se vaatii tietynlaista näyttämötekniikkaa.

 Harjoituksissa pääsimme heti tilanteiden ytimeen ja keskelle aivan käsittämätöntä kohellusta, jossa etenkin Ville Majamaa ja Lari Halme olivan sangen erikoisessa tilanteessa ties missä. Hiki nousi otsalle jo pelkästä seuraamisesta, uskomatonta menoa. Naurattikin heti alusta asti, vaikkei edes tiennyt miten moiseen tilanteeseen on päädytty. Ohjaaja huuteli katsomosta vinkkejä ja muutosehdotuksia, ja sama kohtaus otettiin muutamaan kertaan uudestaan. Läppä lensi lavalla muutenkin jatkuvalla syötöllä, etenkin Lari Halme ja Risto Korhonen sanailivat keskenään aika lennokkaalla tavalla. Yritä siinä nyt sitten vielä livetwiitata, kun yritti samalla kuunnella tämän parivaljakon huulenheittoa...

 Lavalla nähtiin myös Arttu Ratinen, Mari Turunen, Tomi Alatalo ja Pia Piltz. Matti Hakulinenkin vilahti aamutakki päällään sen verran, että tiesi hänenkin olevan tässä porukassa mukana. Näyttelijät tekivät koko ajan pieniä ehdotuksia, jotta kohtaus saataisi toimimaan paremmin ja sujuvammaksi. Ohjaaja nappasi osasta kopin, osasta ei. Muutamaa ideaa kokeiltiin heti lennossa ... ja hetken naurun jälkeen unohdettiin sitten kokonaan. Liian hauskaa, menee jo överiksi! Minulla oli vaikeuksia pysyä penkissä eräässäkin yllätyskohtauksessa, jossa Ville Majamaa on vahvasti mukana tavalla tai toisella. Luulen, että tipahdan tuolilta varsinaisessa esityksessä.

Pressikuva näytelmästä (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

 Näissä harjoituksissa ei kenelläkään ollut kyllä tylsää. Kuiskaaja hihitti, ohjaaja nauroi vedet silmissä ja Matti Hakulinenkin istui katsomossa nauramassa, vaikka hän olisi saanut jo lähteä kotiin. Ihan liian nopeasti meni parituntinen, ainahan kello rientää kun on hauskaa.

 Kiiruhdin viimeiseen junaan ja koko matkan nauratti vertaukset Teatterikesän terassimeininkeihin sekä Lari Halme painimassa valtavan fiikuksen kanssa. Tomi Alatalon viettelevä asento. #ristokorhonen hästäk!

 Näytelmä joka menee pieleen Tampereen Teatterissa 14.10. 2016 alkaen. Lisäinfoa täältä. Tämä näytelmä menee takuuvarmasti pieleen eikä sinne päin, sen verran bliljanttia porukkaa on työryhmässä!

Ulkomaalainen / Tampereen Teatteri

Ulkomaalainen / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 2.9. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Larry Shue
Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Tommi Auvinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu  Mari Pajula
Valosuunnittelu Petra Honkaniemi
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen ja J-P Järvinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Ella Lahtela

Rooleissa : Ville Majamaa, Tomi Alatalo, Aliisa Pulkkinen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Ilpo Hakala ja Martti Manninen/Ilkka Uolevi

 Komedia "Ulkomaalainen" pyöri Helsingin Kaupunginteatterissa jokunen vuosi sitten ja taisi olla Heinolan Kesäteatterin ohjelmistossakin viime vuonna. Kumpikin versio jäi syystä tai toisesta näkemättä, ja nyt kiittelen itseäni siitä, koskapa pääsin Tampereelle katsomaan vailla minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tuleman pitää. Perjantain aamuvuoroni töissä oli ollut aikamoisen katastrofaalinen henkisesti. Kävin takahuoneessa vähän hengittelemässä ja siinä rikoin vielä yhden oluttölkin, joka suihkusi päälleni. Kotona otin pienet torkut ja yritin saada itseni paremmalle fiilikselle iltaa varten. Mitenköhän mahtoi käydä? Vinkki : unessa puhuin täysin siansaksaa iloisin mielin jonkun mukavan nallekarhumaisen miekkosen kanssa ja aamulla herätessäni oli ensimmäisenä mielessä "Plasni, plasni!"

Charlie ja Froggy 

 Ollaan jossain Ameriikan takamailla, syrjäisessä idyllisessä mökissä, jota pyörittää yksinäinen Betty (Aliisa Pulkkinen). Takassa palaa tuli, seinillä hirvenpäätä ja lusikkakokoelmaa. Paikalle saapuu tuttu mies Froggy (Tomi Alatalo), jolla on sotilashommiin liittyvä työtehtävä lähistöllä ja mukanaan hänellä on herra Charlie Baker (Ville Majamaa). Charlie vaikuttaa aika tossukalta, vaimokin on vehdannut useamman miehen kanssa eikä edes aviomieheltään salaa. Charlie ei ole niitä miehiä, jotka tykkäävät rupatella niitä näitä säästä ja muusta, ei osaa sutkautella vitsejä sopivissa tilanteissa eikä muutenkaan tunnu kovin sosiaaliselta, puheliaalta hepulta. Hän haluaisi vain vähän lepuuttaa mieltään ja olla hetken rauhassa. Froggylla onkin ns. ovela suunnitelma Charlien varalle tuosta noin, kun tilaisuus tarjoutuu. Betty kun haluaisi edes joskus kohdata Ihan Oikean Ulkomaalaisen. Näin sitten toimitaan : Charlie esittää olevansa ulkomaalainen, ei ymmärrä kieltä lainkaan eli täten hänen ei tarvitse puhua ollenkaan. Muut hoitakoot sen. Kuulostaa helpolta, eikö vain?

 No, eihän se nyt sitten suju ihan niin kuin on suunniteltu. Aluksi kyllä, mutta kun alkaa tapahtua, alkaa tapahtua ja vähän liikaakin. Mökissä kun lappaa muutakin porukkaa kuin pelkkä Betty hössöttämässä teekupposen kanssa  -  paikallinen pappi ja hyväntekijä David (Matti Hakulinen), tämän mielitietty Catherine (Eeva Hakulinen) ja Catherinen pikkuveli Ellard (Martti Manninen). Charlie kuulee henkilökohtaisia asioita ja salamyhkäisyyksiäkin, jotain tulenarkaa on tekeillä. Hölmönä pidetty nuorimies Ellard alkaa opettaa Charlielle tarpeellista sanastoa ja päästään ihan Shakespearen sonettejakin lukemaan.

 Täytyypä sanoa, etten ole piiiiitkään aikaan nauranut näin paljon ja sydämeni kyllyydestä. Viimeksi ehkä TeaKin impronäytelmässä keväällä, kun Mad Bunch-bändi teki yllättävän paluun takaisin lavalle. Minullahan on kovasti nauraessani se vaara olemassa, että putoan tuolilta. Tällä kertaa olin jo hyvää vauhtia valumassa lattialle muutamassakin kohtaa, ja jälleen tuntui siltä, että naurusulake kärvähtää eli mennään jo yli tietyn rajan (kuten South Parkissa kävi Cartmanille silloin, kun laitatti Kevinin hupparinsa sisään toisinpäin ja otatti kuvia, joissa hupunaukosta näkyi vain Kevinin takapuoli. Kuva sitten maitopurkin kylkeen tyyliin "oletteko nähnyt kadonnutta poikaamme" . Tietysti kävi niin, että sennäköinen poika oli oikeastikin hukassa ja paljastui lopulta Ben Affleckiksi). Tai jotain sinne päin, yli mennään että heilahtaa! Oikeastikin olen kovasti kaivannut sitä tunnetta, että naurattaa ja itkettää samanaikaisesti eikä oikein edes tiedä mille nauraa, ja miten saada nauru loppumaan. Ellard ja Charlie istuivat pöydän ääressä kasvotusten (täytyy vain ihmetellä pokanpitokykyjä kummallakin) juomalasi pään päällä väärinpäin. Olin kuolla nauruun. Samaten "omalla kielellään" Charlien kertoma hauska vitsi oli hulluinta ikinä. Mitään en tajunnut, mutta oliko sillä siinä vaiheessa mitään merkitystä? Ei todellakaan. Paras vitsi, mitä olen kuullut ikinä! Hyppeli hoppeli krunts krunts.

Charlie kertoo vitsin (minun mielestäni karhusta) 

 Aluksi tietysti nauratti Ville Majamaan ilmeikkyys, kun mukamas kuunnellaan juttuja niin, ettei mitään ymmärretä. Huh huh! Mestariainesta ja kunniakirjan paikka! Sitten aletaan lauseskella uusia sanoja hauskalla korostuksella ja sepäs se hauskaa onkin. Vai onko? Kyllä itseänikin huvitti kovasti aikoinaan, kun ystäväni ulkomaalaistaustainen mies lauloi Dingon Nahkatakkista tyttöä sanoin "Nahkatukkainen nakkiii", mutta lähdepä vaikka Puolaan ja kokeile lausua jotain täysin virheettömästi. Muita naurattaa, mutta itseä nolottaa, se on saletti. Brozni, brozni! Katsomossa naurun määrä väheni huomattavasti, kun ällöttävä Owen (Ilpo Hakala) lausui kaikenlaista Charlien kuullen tyyliin "Missäs päin sun äitis huoraa". Muutenkin koko näytelmä alkoi saada sellaisia sävyjä, että nauru juuttui kurkkuun ja hiljaisuus laskeutui teatterisaliin. Varsin tumma pohjaväri kaiken alta löytyi ja sieltä löytyi asioita, joista luetaan lehdistä näilläkin kulmilla ja varsinkin netissä huudellaan "totuuksia". Tämänkin jälkeen kaikenlaisia koomisia käänteitä sitten koettiin eikä salista poistunut yksikään suupielet myrtsinä alaspäin. No, joku varmaan mielensä pahoittaa tästäkin ja ehkä siitä, että löytää itsensä lavalta Owenin veemäisestä hahmosta. Pilkka kun voi kalahtaa myös omaan nilkkaan.

 Parasta nauruterapiaa oli kyllä Ulkomaalainen! Vähän jo pelottaa, että miten selviän siitä näytelmästä, joka menee pieleen myöhemmin syksyllä. Voisiko ne molemmat nähdä saman päivän aikana? Naurumaratonin päätteeksi kärräätkää minut kottikärryillä salista pois ja laittakaa appelsiinimehulasi pääni päälle nurinpäin, tyhjänä kiitos. Tai ei sen väliä.

Yllätyskäänne aamiaisella Ellardin ja Charlien tyyliin

 Jos nettiin voisi lätkäistä leiman, tähän voisi lämäistä sellaisen "Naurutakuu!" -sinetin. Kuvitelkaa tähän semmoinen hyväksynnän merkki. Jos Del Monte-mies sanoi kyllä, Teatterikärpänen sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi "Gok!" Ja Ville Majamaalle "Vuoden Merkkihenkilö"-titteli.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)