Kepeä elämäni / Teatteri Takomo

Kepeä elämäni / Teatteri Takomo 1.-6.11. ´19

Ensi-ilta Kajaanin Runoviikoilla 07/19, Helsingissä 1.11. 2019

Kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaaja Riikka Oksanen
Dramaturgi Aino Pennanen
Käsikirjoitus Miiko Toiviainen, Riikka Oksanen ja Aino Pennanen
Sävellys ja äänisuunnittelu Eeva Kontu
Visuaalinen suunnittelu Sofia Palillo
Musiikin tuotanto Mikko Renfors

Näyttämöllä : Miiko Toiviainen

 Tämän blogin sivuillakin useasti mainittu ja hehkutettu Miiko Toiviainen voitti vuonna 2018 Veikko Sinisalo -lausuntakilpailun (Vuoden nuori lausuja) ja Kepeä elämäni on Kajaanin Runoviikoille valmistettu voittajan tilaustyö. Kajaanin lisäksi transihmisyydestä kertova omakohtainen monologi on nähty ainakin Volter Kilpi -päivillä Kustavissa, Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, Oulun Ylioppilasteatterissa ja Hämeenlinnassa Eräs Teatterissa Kanta-Hämeen lausujien kutsumana. Teatteri Takomon lisäksi esitys on mahdollista nähdä loppuvuodesta Q-teatterissa ja keväällä Turun Kaupunginteatterissa.

 Minulla oli tänä vuonna lukuisia mahdollisuuksia nähdä tämä kiitetty ja kehuttu monologi, mutta matkaan tuli milloin mitäkin vastoinkäymisiä tai tein vääriä valintoja sen suhteen, mitä mennä katsomaan tiettynä ajankohtana. Vähän jo pelkäsin, että jääkö Kepeä elämäni minulta näkemättä kokonaan, mutta kuin ihmeen kaupalla sain vapaapäivän juuri Helsingin ensi-illan kohdalle ja nyt jälkikäteen voin sydän täynnä kiitollisuutta todeta, että kyllä kannatti odottaa ja esitys on kaiken saamansa hehkutuksen arvoinen - ellei enemmänkin. Joitakin asioita ei voi/osaa sanallistaa eikä aina tarvitsekaan, riittää että kokee ja saa tunteen, että on oppinut taas jotain uutta ja silmiäavartavaa aiheesta, josta en juurikaan ole tiennyt yhtikäs mitään.

 "Transihmisyydestä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta. Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan - joten tässä on mun omani." - Miiko (käsiohjelman tekstiä)

 Olen viim eaikoina kärsinyt siitä, etten oikein enää tiedä mitä ja miten kirjoittaa näkemistäni jutuista. Tuntuu siltä, että olen toistanut itseäni jo pitkään enkä löydä enää mitään uutta sanottavaa. Nyt kirjoittaminen tuntuu hankalalta siinäkin mielessä, että pelkään toistavani samoja lauseita mitä esityksessäkin nähty hupaisa kohtaus, jossa innokas kriitikko kirjoittaa näkemästään monologista tai tietämättömyyttäni käytän vääriä termejä ja kuulen, miten lähistöllä jo "Transhaukka" (vai oliko se peräti kotka?) löyhyttelee siipiään valmiina hyökkäämään kimppuun. Parasta vetää ns. varmanpäälle ja kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi...

 Esitys koostuu runoista, lauluista, omakohtaisista kokemuksista ja mm. lääkärinlausunnoista. Se saa yleisön nauramaan välillä vedet silmissä ja sitten kuuntelemaan vakavana, hymyilemään, herkistymään, ymmärtämään, oppimaan. Olen lukuisat kerrat ihaillen katsellut ja kuunnellut katsomosta Miiko Toiviaista ja hänen kykyään luoda omalaatuisiakin hahmoja kera tekoviiksien, maskien, peruukkien ja roolivaatteiden, ja nyt hän on tuossa edessäni omana itsenään, ilman mitään extraa, rohkeana ja avoimena kertomassa omasta elämästään ja mm. lausumassa Uuno Kailaan runoa "Olin nuori". Liikutun runosta ja liikutun hymystä ja siitä, kun hän kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Mikä herkkyys, mikä läsnäolo, mikä Miiko! Tämän esityksen myötä Miiko Toiviais-fanitukseni nousi vielä uudelle tasolle ja ihailen sekä arvostan häntä entistä enemmän.

(c) Timo Suutarinen 

 Kotimatkalla mietiskelin monenlaista vakavin, herkistynein mielin ja samalla äärimmäisen kiitollisena siitä, että sain kokea ja nähdä taas jotain erityisen hienoa. Pohdiskelin myös, että voi kunpa esitys vierailisi joskus kouluissakin. Moni sukupuoli-identiteettinsä kanssa kipuileva nuori saisi tästä paljon apua (otaksun) ja kaltaisilleni aiheesta tietämättömille sopiva pieni herätys.

 Kiitos Miiko ja koko työryhmä!

ps. Yle Areenasta kuunneltavissa puolituntinen haastattelu, kannattaa tutustua!

Julistekuva (c) Kajo Rauni

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!)

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ilkka Heiskasen vierailu

Ensi-ilta syksyllä 2018 Teatteri Vantaa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Juhani Peltosen romaanista dramatisoinut Ilkka Heiskanen
Ohjaus Ilkka Heiskanen
Tuotanto Otto Kanerva/Iltama.fi

Lavalla : Ilkka Heiskanen

 Elmosta minulla tulee ensimmäisenä mieleen 10-ottelija Petri Keskitalo, joka sai lempinimensä Juhani Peltosen romaanin nimihenkilön mukaan. Moni varmasti muistaa Elmo-kuunnelman, minä en. Vaan millainen mahtaa olla monologiversio tästä ilmiömaisestä urheilijasta, kun tulkitsijana on Ilkka Heiskasen kaltainen virtuoosi? Lähdin ottamaan siitä selvää Hämeenlinnan Teatteriin ja Verstas-näyttämölle, missä Elmo vierailee viiden esityksen verran.

(c) Teatterikärpänen 

 Ilmassa oli suuren urheilu-ja kulttuurijuhlan tuntua heti alkuunsa, näyttämöllä vain Suomen lippu ja maapallo. Paikalle astelee Heiskanen, muuta ei tarvita ja seuraava parituntinen on yhtä tarinankerronnan ja tulkinnan juhlaa.

 Pikkuinen poika kera viiden hiuskiehkuran meinaa humalaisen papin toimesta saada kasteessa nimekseen Tapion sijaan Tappion. Lopulta poika saa nimekseen Elmo. "Tuosta pojasta tulee vielä jotain suurta". Pääsemme tutustumaan pojan ystäviinkin ja yllättävä kohtaaminen Aliisan kanssa. Ensirakkaus, joka kaihertaa mielessä pitkään. Elmo lähtee merille ja seilaa ympäri maailman, ja tuosta noin osallistuu sattumalta erääseen juoksukilpailuun voittaen suvereenisti kaikki. Tästä se lähtee.

 Elmo voittaa kaiken mahdollisen urheiluun liittyvän, kahmii mestaruuksia ja tehtailee maailmanennätyksiä edustaen Kainalniemen Hikeä, valmentajanaan Reijo "Rymy" Petkelström. Selostajat Immo ja Lyly ovat liekeissä yksin ja yhdessä, katsomossakin meinaa tulla hiki pelkästä kuuntelemisesta. Tekee mieli huikata väliin, että vedä nyt hyvä mies henkeä välillä. Elmon erikoisimpia saavutuksia on kaatuminen satasen juoksussa ja siitä huolimatta tuli uusi ennätys! Hän myös ehtii ottamaan tirsat kesken hiihtokisan ja voittaa sangen suvereenein ottein jääkiekko-ottelun, yksin. Keihäs lentää liki 130 metriä. Uskomattomia saavutuksia. Vaan Aliisa pyörii mielessä. Urheilussa mies saavuttaa kaiken, mutta entä rakkaudessa...? Lähellä sydäntä ovat myös aksolotlit (minäpä tiesin mitä ovat!) ja omenat. Kehtolaulu.

 Tarinaa tulee hengästyttävällä tahdilla, ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä Ilkka Heiskasen menoa. Ensin on naurettu itsemme lämpimiksi, sitten pienenpieni hengähdystauko ja tunnelma on muuttunut täysin. Herkistynyt. Käsinkosketeltava. Olen todennut tämän ennenkin, mutta harvalla on sellainen taito. Yksi käden liike, yksi katse, yksi sana - ja nauru on juuttunut kurkkuun puristamaan.

 Loppu koskettaa. Hiljaisuus. Käsissä koko maailma.

 On se kova tekijä, tuo Elmo. Ja niin on Ilkka Heiskanenkin. Menkää ja vaikuttukaa. Elmo vierailee pitkin kevättä ympäri Suomea, lisäinfoa tästä linkistä.

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Ylpeys / Teatteri Jurkka

Ylpeys / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Pekka Laiho
Ohjaus Pasi Lampela
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen

Näyttämöllä : Pekka Laiho

 Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon nyt : Teatteri Jurkka on yksi lemppariteattereistani. Missään muualla ei ole vastaavaa tunnelmaa ja heti ovesta sisään astuttaessa voi aistia, että näiden seinien sisäpuolella on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Usein tunnen oloni epämukavaksi eturivissä, mutta Jurkassa olen istunut aina lähes samassa paikassa eturivissä tarkkailemassa todelliselta lähietäisyydeltä näyttelijöiden ilmeitä, eleitä ja etenkin silmiä.

 Valkealla näyttämöllä on vain tuoli ja pöytä, jonka päällä pieni laatikko täynnä kaikenlaisia papereita. Pian tuolilla istuu Veikko Antero Lajusenniemi, 75-vuotias mies, joka on kärsimässä tuomiota pahoinpitelystä. On tilinpäätöksen aika. Pimeydestä tuijottavat ja jotain koko ajan jotain odottavat kasvot eivät jätä miestä rauhaan (tässä vaiheessa voi todeta, että tämä on 53-vuotisen näyttelijäuran tahkonneen Pekka Laihon viimeinen työ lavalla...) ja hän alkaa kertoa tarinaansa, ihan sieltä lapsuudesta asti. Vuodet merimiehenä, naiset, väkivallanteot, muusikkoajat - kaikki käydään läpi.

 Huomaan, etten osaa mitenkään samaistua 75-vuotiaan miehen elämänvaiheisiin ja samaan hengenvetoon mietin, miksi pitäisi samaistua? Minun elämänkokemukseni ja vaiheeni eivät riittäisi edes lyhyeen monologiin, mutta kuuntelijaksi ja katsojaksi minusta kyllä on. Olen yksi niistä pimeydessä tuijottavista kasvoista, mutta synninpäästöä minulta ei tässä tapauksessa odoteta. Veikko Lajusenniemi käy asioita läpi itselleen löytääkseen syyn, miksi on toiminut niin kuin on toiminut. Mies istuu pääasiassa pienen pöytänsä ääressä, mutta sisäinen levottomuus saa hänet ponkaisemaan pystyyn kerta toisensa jälkeen ja kiertämään huonetta ympäri, uudelleen ja uudelleen. Valot ja varjot seinillä kertovat viitteitä ulkomaailmasta - jossain tuolla kaltereiden takana on vapaus, mutta riittääkö se, jos kaikki kahleet painavat pään sisällä ryhtiä kumaraan. Olisiko joskus mahdollista astua ulos selkä suorana, kaikin tavoin vapaana miehenä?

Miten samat kädet pitelevät hellästi tuoreen vaimon kasvoja tai näppäilevät herkin sormin kitaraa, ja sekunnin sadasosassa puristuvat nyrkkiin ja lyövät. Miten kerrotaan kaihoisasti mustarastaan yllättävästä vierailusta ja äkillisestä, silmittömästä raivonpuuskasta. Miten muistellaan hymy huulilla, tuttu pilke silmäkulmissa mukavia hetkiä menneistä ajoista. Fakta ja fiktio sekoittuvat. Unohdan ajoittain olevani teatterissa. Havahdun, kun ulkoa kuuluu ohiajavien autojen ääniä. Välillä näen edessäni Veikko Lajusenniemen, välillä Pekka Laihon. Samanikäisiä miehiä molemmat, takana elettyä elämää ja uraa enemmän kuin minulla ikää. Viimeiset sanat jäävät kaikuna päähäni.

Kiitos ja hyvästi.

 Teatteri Jurkassa enää neljä esityskertaa jäljellä, lisäinfoa tästä linkistä. Vierailuesityksiä kuitenkin luvassa syksyllä, ainakin Turun Kaupunginteatterissa. Suosittelen, esitys piti kyllä otteessaan alusta loppuun ja jos mielii vielä nähdä Pekka Laihon lavalla tositoimissa, niin lippuja varailemaan siitä heti.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatteri

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatterin päänäyttämö

Kantaesitys 2.11. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Panu Rajala
Ohjaus, dramatisointi ja lavastus Panu Raipia
Videosuunnittelu ja -tuotanto Ilari Kellokoski
Pukusuunnittelu Kaisa Loponen
Valosuunnittelu Jonna Rautala
Äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Lavalla Tuukka Huttunen
Ääninäyttelijät Petra Ahola ja Miia Selin

 Minulla on taas kerran ongelma. Miten kirjoittaa suhteellisen asiallisesti näytelmästä, jossa lavalla on liki kaksi tuntia vain ja ainoastaan lempparityyppini nro 1 (ja vielä monistettuna useaksi eri hahmoksi samaan aikaan), jolle lisäksi muutama vuosi sitten sydämenkuvat silmissäni tunnustin ihan henk.koht. jotain tärkeää, ja vielä kehtaan katsoa häntä silmiinkin! Miten kirjoittaa järkevästi monologista, jota katsoessa sydän meinaa hakata rinnasta ulos - hymyilyttää ja vähän itkettääkin, kun on niin onnellinen siitä, että tämänkaltaista herkkua pääsee näkemään. Onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka istuvat kanssani teatterisalissa samaan aikaan ja onnellinen etenkin hänen puolestaan, joka lavalla urakoi, ja onnistuu täydellisesti rool(e)issaan.

 Yritetään.

 Tuntematon sotilas on klassikko ja syystäkin moneen kertaan versioitu teos. Kulttuuriteko -sana voidaan ottaa käyttöön "Päämäärä Tuntematon"-näytelmän yhteydessä. Näin kauan kesti, ennen kuin joku älysi tarttua siihen, millainen matka käytiin ennen kirjan julkaisua. Onneksi tämä tehtiin juuri nyt, juuri näin.

 Meillä on kunnia seurata Väinö Linnaa kirjan syntyprosessin keskellä tuskailemassa, ja keskustelemassa kirjailijakollegoidensa kanssa siitä, mikä toimii ja mikä ei. Huttunen huhkii Linnana lavalla ja käy keskusteluja lähinnä videoprojisointeina nähtävien tovereidensa kanssa. Välillä minua on projisoinnit jo ruvenneet tökkimään, mutta tässä tapauksessa homma toimii hienosti. Eri hahmot erottuvat tyylitellen, parhaiten jää kyllä mieleeni kirjastonjohtaja Mäkelä duoda duoda-hokemineen. Kirjan ikoniset hahmot ovat valmiina Linnan päässä, osa menneisyyttä ja elettyä elämää, murteineen kaikkineen. Tutut hahmot heräävät näyttämöllä hetkeksi eloon, kun Linna lukee otteita tekstistään kirjailijaystävilleen, sankan tupakansavun keskellä. Lehto ja kumppanit seisovat kovennettua, Hietanen kauhistelee vieressä. Lahtinen kiroaa lumessa tarpoessaan, Rokka odottaa oikeaa hetkeä ja "sillo hänel tullooki noutaja". Nähdäänpä lavalla myös Edvin Laine, jonka saapuminen on aikamoinen yllätysmomentti.

 Lavasteena on valtava Remington-kirjoituskone (toteutuksesta vastaa Oskari Löytönen ja hänelle täydet kymmenen pistettä), joka tuntuu välillä vähän uhkaavaltakin möröltä. Kepeästi Linna liikkuu kuitenkin näppäimistöllä ja näyttää, kuka käskee. Kone on täynnä näppäriä salaluukkuja, joiden sisältä löytyy ties mitä, ja itse konekin muovautuu kätevästi vaikkapa baaritiskiksi tai sairaalan vuoteeksi.

 Tuukka Huttunen pitää yleisöä otteessaan tiukasti, kuin Linna tupakkiaan ja pyörittelee sormissaan miten tahtoo. Sanomattakin on selvää, että mies on elämänsä vedossa (tosin en ole häneltä huonoja suorituksia koskaan nähnytkään, minusta hän on aina ollut loistava). Mielestäni mukaan ilmaisuun on tullut myös erityinen ripaus herkkyyttä, enkä sitä pysty edes tarkemmin selittämään. Ei tarvitsekaan. Sen näkee jokainen itsekin.

 Mukaan vielä vähän Finlandiaa ja arkistokuvia sekä uurteisia kasvokuvia teoksesta "Viimeiseen mieheen - Till siste man". Aika velikultia, juuri niin. Himmenevät valot, hetken hiljaisuus - ja sitten aplodien vyöry.

 Suosittelen näytelmää lämmöllä kaikille. Teatterilippu on mitä mainioin joululahja ihan kenelle tahansa. Hyvä Tuntematon sotilas -kombo : teatterilippu, leffalippu ja kirja. Kaikki täydentävät toisiaan.

 Aika velikulta, tuo Tuukkakin.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

Pentinkulman naiset / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Pentinkulman naiset / vierailu Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä

Ensi-ilta elokuussa 2002 Pentinkulman päivillä Urjalassa, kesto 1h 20min (ei väliaikaa)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ritva Holmberg
Ohjaus ja visualisointi Maarit Pyökäri
Valo-ja äänisuunnittelu Niklas Vainio

Lavalla Kirsi-Kaisa Sinisalo

 On usein väitetty, että Linnan "Täällä Pohjantähden alla"-trilogian naishahmot olisivat olemassa vain miestensä kautta. "Pentinkulman naiset"-työryhmä oli toista mieltä, ja niin syntyi vahva monologi, jossa naiset (ja muutama mieskin) pääsevät kunnolla ääneen. Esityksen ensi-ilta oli jo 15 vuotta sitten, ja tätä ennen sitä on esitetty vuonna 2013. Suomen 100v-juhlien kunniaksi monologi päätettiin nostaa esiin uudelleen, ja Hämeenlinnan jälkeen esitys vierailee ainakin Tampereen Työväen Teatterissa.

 Esityksessä ei ole lainkaan väliaikaa (onneksi) ja voin sanoa, että harvoin 80 minuuttia vierähtää näin intensiivisissä merkeissä. Toisaalta tuntui, että aika pysähtyi, toisaalta se taas soljui mutkattomasti eteen päin - kuin elämä itse kaikkine iloineen ja suruineen. Miehet katoavat riihen taakse kuka töihin, kuka sotaan...ja naisetko jäävät ikkunaan katselemaan ja odottelemaan? Ehei.

 Lavalla nähdään muiden muassa niin suutaan mukavasti maiskutteleva ikääntynyt Koskelan Alma kuin hiussuortuvaansa pyörittelevä Laurilan Elma, joka on kirjoittanut jäähyväiskirjeen Koskelan Akulle. Leppäsen Aune nostelee rempseästi helmojaan ja raaviskelee reisiään, Kivivuoren Elina tuijottaa hämillään vuoteessaan kattoon, kun Akseli yrittää häntä hyväillä. Hahmosta toiseen siirrytään soljuvasti esimerkiksi huivin asettelulla, ryhdillä, puhetyylillä. Kaikilla kuitenkin sama tuike silmissään.

 Hurmaannuin lavastuksesta! Jokainen mattorulla ja pesuvati tiesi paikkansa, ja tapahtumapaikat muuttuivat hetkessä uudenkarheasta tuvasta vankileirin ahdistukseen. Myös esityksen äänimaailma vei tunnelmasta toiseen - välillä kuului kuokan äänet suolla, välillä linnunlaulu. Valot loivat tarvittaessa varjoja niin kasvoille kuin tuvan nurkkiinkin.

 Onhan se komeaa katsottavaa, kun näyttämöllä on upeat lavasteet, paljon porukkaa ja toinen toistaan hienompia roolisuorituksia. Kaikista syvemmän vaikutuksen minuun kerrasta toiseen tuntuu tekevän nämä pienet suuret helmet. Tulee jotenkin epätodellisen etuoikeutettu olo. Miten minua onnistikaan, että sain katsoa tämänkaltaista teatteria!

 Loppukumarruksissa nousi pala kurkkuun ja teki mieleni nousta seisomaan, mutta usein käy niin, että en vaan pysty silloin kun pitäisi. Tuntuu siltä, että liimaannun penkkiin kiinni. Teki mieleni myös mennä halaamaan Kirsi-Kaisa Sinisaloa. Olisin katsonut syvälle häntä silmiin enkä olisi sanonut yhtikäs mitään, ja hän olisi silti ymmärtänyt kaiken.

 Lokakuun puolivälissä (ja marraskuussa) Pentinkulman naiset nähtävissä Tampereen Työväen Teatterissa, lisätietoja tästä. Nopeimmat ehtivät vielä Hämeenlinnaakin.

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Mustarastas / KOM-teatteri

Mustarastas - eli kadonnut veli / KOM-teatterin Aulanäyttämö

Kantaesitys 20.4. 2017, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Eeva Soivio ja Lauri Maijala
Ohjaus Lauri Maijala
Esityskonsepti Eeva Soivio, Lauri Maijala ja Jani Rapo
Äänisuunnittelu ja tekninen toteutus Jani Rapo
Valaistus Tomi Suovankoski
Piirrokset ja julistekuva Jani Rapo

Ääninä Johannes Holopainen, Aleksi Holkko, Paavo Kinnunen, Miika Laakso, Seppo Maijala, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Marja Packalen, Heikki Ranta ja Niko Saarela

Näyttämöllä Eeva Soivio

(c) Tomi Suovankoski 

 Mitä tapahtui vuonna 1989? Täytin loppuvuodesta 19 vuotta. Keväällä pääsin ylioppilaaksi, karkasin yo-juhlistani Provinssirockiin ja myöhemmin liftasin juhannusfestareille Saarijärvelle, ja siltä reissulta lähdin viikoksi yksin Lontooseen. Muuta en siitä vuodesta oikein muistakaan. Muistan vain sen, että koulut oli käyty, työpaikka oli ja tulevaisuus oli täysin auki. Kaikki oli vielä edessä. En haaveillut mistään isommasta, kaikki oli oikeastaan ihan hyvin. Elämä kulki omia uomiaan.

 Toisille vuosi 1989 muistuu mieleen erilaisena. Eeva Soivion Juha-veli katosi elokuussa laivareissun aikana, Eeva oli tapahtumien aikaan 12-vuotias, Juha kadotessaan lähes samanikäinen kuin minä silloin. Nyt istumme KOM-teatterin Aulanäyttämön katsomossa hiirenhiljaa. Aluksi tulee mieleeni televisio-ohjelma jostakin yksittäisestä tragediasta. Antti Reini kertomassa ilmeettömästi ja koruttomasti tapahtumien kulusta ja sitten näkisimme lavastetun toisinnon siitä, miten kaikki tapahtui. Miksi kaikki tapahtui ja kuka teki tai sanoi mitäkin. Miltä tuntui silloin, miltä tuntuu nyt. Edessämme ei kuitenkaan seiso Antti Reini nojailemassa seinään, vaan edessämme istuu Eeva, jonka Juha-veli oikeasti katosi liki kolmekymmentä vuotta sitten.

 Kuulemme mainosfilmin Fennia-aluksesta, joka seilasi Suomen ja Ruotsin väliä päivittäin. Ihanko ensimmäinen tax free-myymälä! Mukana tietysti asianmukaisia otoksia tuon ajan tyylistä niin hiuksissa kuin vaatemuodissakin. Suupielet nousevat väkisinkin hymyyn. Valkokangas vaihtuu tyhjään tauluun, johon on aluksi kiinnitettynä yhden palstan kokoinen uutinen lehdestä. Nuorukainen katosi laivalla välillä Sundsvall-Vaasa. Taulu täyttyy hiljalleen mustavalkoisista hahmoista, paikoista ja tilanteista. Eeva kiinnittää nastoilla kaikenlaista seinälle. Tässä on Juha ja Juhan reissukaverit. Tässä vanhempi pariskunta. Tässä jo aiemmin ostetut viinakset. Tässä hytti, tässä infotiski. Tässä toinen poikasakki, tässä ruotsalaiset tytöt. Samalla kuulemme uusintoja kuulustelupöytäkirjoista. Kuka oli kenenkin kanssa, kuka täytti vuosia, mitä juotiin ja mistä juteltiin. Millainen oli yleistunnelma. Hilpeä? Miksi sitten yksi pojista on itkenyt? Ja minne lähti Juha, ja milloin? Missä on piirros siitä konkreettisesta hetkestä ja paikasta? Tässä Juha katosi, juuri tässä näin. Sellaista ei ole.

 Seinälle alkaa muodostua mustavalkoinen palapeli ja silminnäkijähavainnot kertovat hyvin samankaltaista tarinaa. Värejä saadaan siinä vaiheessa kun pojat ojentavat keltaisen repun Eevalle. Juhan keltainen reppu. Ja samalla Eeva alkaa itse puhua, antaa samalla katseen kiertää yleisössä, katsoo silmiin. En oikein tiedä minne katsoisin. Katselen keltaista reppua ja sydämeni tuntuu hakkaavan kurkussa.

 Palapelistä jää puuttumaan viimeinen ratkaiseva palanen. Yksi tietää vastauksen, muttei kerro. Meri tietää. Ehkä. Muistaisiko se? Mieleeni jää kaivelemaan "viimeinen ajatus" ja pieni lintu. Valokuvat. Hymyilevä pellavapäinen poika. Muistot. Ja se keltainen reppu.

 Äkkiseltään luulisi, että tästä tuli kovin surumielinen olo. Ei, päinvastoin. Kun verhot vedettiin oven edestä auki ja valo tulvi jälleen saliin, oli omituinen olo. En osaa edes selittää sitä. Tummat verhot on jossain vaiheessa vedettävä sivuun, jotta pääsee ulos. Näin se on. Aurinko paistoi. Jäätelökioski oli auki. Linnut lauloivat. Hymyilytti.

 En älynnyt Eeva Soiviota kiittää henkilökohtaisesti, vaikka tilaisuus olisi ollut. Teen sen nyt tämän kautta. Kiitos Eeva, ja kiitos koko työryhmä!

Pieni eläin / vierailu Tampereen Työväen Teatteri

Pieni eläin - Seela Sella 80 vuotta / vierailu TTT:n Eino Salmelaisen Näyttämöllä

Ensi-ilta tammikuu 2017, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

Teksti Leena Tamminen
Ohjaus Kari Paukkunen
Lavastus Martti Aiha
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen (Kuopion Kaupunginteatteri)
Pukusuunnittelu Marja Uusitalo
Musiikin sovitus Safka Pekkonen

Lavalla  Seela Sella

(c) Johnny Korkman/Jarkko Räsänen 

 Pienen eläimen olin halunnut nähdä jo aikoja sitten, mutta eipä vaan esitykset ja omat aikatauluni osuneet kohdilleen sitten millään. Minulla on tapana viettää osa kesälomasta toukokuussa, ja onnekkaasti Pieni eläin sattui olemaan samaan aikaan vierailulla Tampereen Työväen Teatterissa. Suunnaksi siis Tampere!

 Seela Sella on sen sortin likkoja, että hän voisi seistä ihan omana itsenään suurellakin lavalla ja kansa tapittaisi hiirenhiljaa kuuntelemassa, mitä rakastetulla ja arvostetulla näyttelijällä olisi sydämellään. Puetaan sitten vielä Seela söpöön pörröasuun, niin homma on sillä selvä.

 Pieni eläin (nimeltään Nasu - tietenkin) on huolissaan monestakin asiasta. Otus ihmettelee sitä, miten ihminen on menettänyt suhteensa luontoon ja sen moninaisiin asukkeihin. Miten joku voi omistaa jotain, joka on tuhansien erinäisten ötököiden koti? Miksi ihminen tappaa lajitovereitaan, jos ei ole tarkoitus käyttää heitä ravinnoksi? Miksi kuljetaan joka puolella omituinen "laatta" käsissä ja piuhat korvissa? Miltä näyttäisi esimerkiksi jänis kannolla istumassa laatta käpälissään, tai karhu piuhat korvissa? Luonnossakin pitää liikkua niin, ettei kuule luonnon ääniä... Metsää voi omistaa, mutta voiko luontoa omistaa?

(c) Johnny Korkman 

 Pieni eläin kertoo mutkattomaan tyyliinsä asioita, jotka jonkun toisen suulla lausuttuna saattaisivat kuulostaa saarnaavalta ja sellaiselta, ettei soita kelloja päässä lainkaan. Pieni eläin pistää ajattelemaan väkisinkin. Siinä sitä hypeksitään pitkin lavaa, vähän tanssahdellaankin, otetaan kivasti kontaktia yleisöön, paistetaan kananmunakin kesken kaiken ja kaikki tuntuu kovin luontevalta. Luulisi, että pieni eläin on varsin kesy ja syö yleisön kädestä, mutta kyllä homma on toisinpäin. Katsomo on sulaa vahaa tämän piskuisen otuksen edessä. Jotkut vaan on semmoisia.

 Eikä onneen paljoa tarvita. Koti on pieni, mutta siellä on kaikki tarpeellinen. On katto pään päällä, on lautaset ja vermeet, joilla itseään ruokkia. On pieni pehmoinen pesä, jonne uinahtaa tarvittaessa. Virtaa tuntuu pienellä eläimellä riittävän, ja hyviä ystäviä. Ne ovat elämän suola.

 Seela Sellahan on hurmaava, sehän nyt on selvä eikä hän enempiä selittelyjä kaipaa. Mieli tekisi nousta lavalle vähän paijaamaan ja rutistamaan pehmoista hahmoa. Jotenkin jäi mieleeni tokaisu, että "sitten kun elämä on valmis". Ja sitten vähän lauletaan yhdessä ja heilutellaan laattoja ilmassa. Omaani en saanut valoa ja sekös harmitti.

 Pienen eläimen kärryt jos kärrätään sinun kotikulmillesi, kannattaa käydä kuulemassa mitä hänellä on sydämellään. Hymy huulilla ja sydän täynnä poistui täysi salillinen Tampereella ainakin.

Ihminen! / Teatteri Jurkka

Ihminen! / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 10.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tommi Eronen
Ohjaus Ilari Johansson
Valo-ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen

Lavalla : Tommi Eronen

 Kun pitkästä aikaa astelin Teatteri Jurkan ovesta sisään, oli kuin kotiinsa olisi tullut. Teatteri Jurkka on edelleen yksi lempparipaikoistani ihan valtakunnallisessakin mittakaavassa, tunnelma siellä on täysin uniikki ja löysinkin itseni taas eturivistä, kuten kaikilla edellisilläkin kerroilla. En tunne yleensä oloani kauhean luontevaksi ja kotoisaksi eturivissä, mutta Jurkassa kaikki on toisin.

 Monologin aiheena ihminen ja lavalla Tommi Eronen. Aluksi piirrellään seinään aikajanoja maailmankaikkeuden synnystä ja siitä, kauanko lajimme homo sapiens on täällä maapallolla tallustellut ja paikkaansa etsinyt. Kauan. Lopuksi piirretään toisella kynällä piskuinen piste seinään - siinä on Tommi. Siinä voisi olla myös Talle, tai ihan kuka tahansa meistä. Ihmisistä, yksilöistä. "Pieni ihminen suuressa maailmassa" lauloi jo Yö aikoinaan.

 Pian huomaan, että nyt ollaan tarinankerronnan ytimessä. Tommi suoltaa tekstiä lapsuusmuisteloistaan lähtien, Bonanza-sarjan varhaisista esikuvista Hurriganes-poseerauksiin mattotelinettä vasten sekä Brightonin kielikurssista ja ihanasta Minnasta, jonka kanssa ei sitten lähtenytkään tanssimaan illan viimeisiä hitaita. Hymyillen kuuntelen Tommin eittämättä sulavaa tarinointia ja unohdan välillä kokonaan, että istun Teatteri Jurkassa eturivissä. Ulkoa kuuluu autojen ääniä. Minä kiipeilen serkkupoikien kanssa tarzanina puussa enkä pääse enää alas, tai olen kesäsiirtolassa pakotettuna kuutamokävelylle inhoamani pojan kanssa. Kädet puuskassa käveltiin eikä takuulla pidetty toisiamme kädestä kiinni. Ja sitten sukkasillaan discoilemaan "Hilupilttuu"-nimiseen latoon. Omat ihanat ja ajan kultaamat lapsuusmuistot pyörivät päässä ja sivusilmällä vilkuilen muita katsojia. Kaikilla takuulla omat muistonsa ja katkerat pettymyksensä, kun ei saanutkaan vastakaikua ihastukselleen. Tai sitten sai, mutta oma jännitys pilasi kaiken.

 Nyt ollaan kuitenkin Tommin muistoissa ja tajunnanvirrassa. Verratonta on ajatella kaikkia niitä mielikuvia, joita herää ajatuksesta "entä jos". Entä jos Tommi olisikin lähtenyt Minnan kanssa hitaille ja asuisi nyt Milanossa? Kuopiossa järjestettäisiin kunnon kansanjuhlat, kun "oma poika" palaa kotikulmille piipahtamaan. Hanna Partasen kalakukoista rakennettu riemukaari on aika absurdi näky kieltämättä ihan noin ajatuksenkin tasolla viriteltynä. Takaisin maan pinnalle palataan hyvin nopeasti. Ei kuljeta juhlittuna sankarina pitkin Kuopion katuja kullatuissa vaunuissa, vaan tepastellaan katkokävelyä kylmällä lattialla vessaan, pelästytään ja epäillään vakavaa sairautta. Eronnut neljän lapsen isä ja ihan hukassa. Chakroja lähdetään tutkimaan Iittiin Kosmos-Naksautus -nimiseen mestaan ja hetken kuluttua leijutaan taas jossain ihan muualla. Tarinankerronnalla on kyllä ihmeellinen voima! Melkein tuntee, että itselläkin on mitä lie yrttejä korvat täynnä.

 Väliajan jälkeen kierroksia nostetaan ja lähdetään rohkeasti liikkeelle tapaamaan ex-vaimoa. "Koskaan et muuttua saa" soi. On siinäkin laulu muuten. Nostalgiaa täynnä, mutta välillä muutos olisi enemmänkin kuin suotavaa ja itsetutkiskelun paikka. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Käydään myös juomassa kahvikupposet isän luona, vaikka ampumahiihtokisat pukkaavat päälle. Istutaan aikuisuuden kynnyksellä olevan oman pojan kanssa saunassa ja kerrotaan sukupolvelta toiselle periytynyt kaikkein tärkein viisaus. Samalla saadaan katsojien alaleuat väpättämään liikutuksesta ja samaan hengenvetoon naurua kyynelten läpi. Elämää!

 Lopulta on kohdattava pahimmat pelkonsa silmästä silmään ja tavattava savolainen lääkäri, joka tietennii on melkoinen vempula. Yytsätään sitä eturauhasta eh nimittäin. Sitten tapahtuu jotain varsin erikoista. Tommi kertoo kuulevansa jostain kaukaa ääniä. Elämällä on hänelle viesti! Kirkonkellot soivat hiljaa jossain kaukana. Tommi jatkaa ja ääni voimistuu. "Ei oo muuten minun puhelin joka soi!" Minä (ja moni muukin) luulin, että tämä oli osa esityksen äänimaailmaa. Se olikin erään eturivissä istuneen naisen kännykän hälytysääni. Kirkokellot! Viesti elämältä! Väliaplodien paikka! Yleensä puhelimensointi pistää vihaksi, mutta tällä kertaa se osui ja upposi juuri oikeaan paikkaan.

 Esityksestä jäi hirmuisen hyvä mieli. Tästä elämästä ei meistä kukaan selviä hengissä, se on selvä. Jotenkin kun osaisi olla elon varrella itselleen armollinen eikä suhtautuisi kaikkeen niin vakavasti - säilyttäisi edes osan lapsenmielisyydestään, uteliaisuudestaan, huumoristaan, pilkkeestä silmäkulmissa. Jokaisella meistä olisi oma tarinamme kerrottavana otsikolla "Ihminen!", paperia vaan eteen ja kirjoittamaan. Kaikki eivät kyllä kykenisi tarinaansa yhtä eläväisesti kuin Tommi muille kertomaan. Aika velikulta. Ja cowboyhattua päähän ja "Maailman pihamaat" soimaan.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Siipirikko / Valtimonteatteri

Siipirikko / vierailuesitys Valtimonteatterissa

Suomen ensi-ilta 10.8. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti George Brant
Suomennos Jyri Numminen
Ohjaus Jermo Grundström
Ohjaajan assistentti Jyri Numminen
Valosuunnittelu ja projisoinnit Toni Haaranen
Äänisuunnittelu Jermo Grundström

Roolissa : Ulla Virtanen

 Välillä minulta kysytään, millä perusteella valitsen näytelmät, joita aion mennä katsomaan. Mikä herättää mielenkiinnon? Joskus se on tietty ohjaaja, joskus kiinnostava aihe, joskus tietty näyttelijä/näyttelijät, joskus nuo kaikki, joskus vain joku. Intuitio. Jokin selittämätön. Siipirikko-näytelmästä alkoi jo kuukausia ennen ensi-iltaa somessa mystinen rummutus. "Nyt on tulossa jotain ainutlaatuista." "Must-see". Alkuvaiheessa en yhtään tiennyt mistä on kyse, paitsi että kyseessä olisi monologi ja roolissa olisi Ulla Virtanen. Näytelmä sai omat nettisivut, joissa ei turhia jaariteltu. Pari kuvaa, työryhmän nimet, pieni esittely muutamalla lauseella. Tiesin, että esityspäiviä Valtimonteatterissa olisi vain muutama ja kalenterini näytti yhdessä vaiheessa siltä, että tällä kertaa Siipirikko jää näkemättä. Harmitti. Hyväksyin kuitenkin aika nopeasti sen tosiasian, että jatkossakin tulee olemaan näytelmiä, joita en vaan ehdi katsomaan. Ensi-illan jälkeen tartuin kalenteriini uudestaan. Jospa sittenkin ehtisin... ja se onnistui! Niin sitten ehdin viime tipassa Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksesta bussiin, jolla piti olla hyvissä ajoin Helsingissä. Toisin kävi, bussi oli lopulta 20min myöhässä, vielä Kampista metrolla Sörnäisiin ja metroasemalta ensin väärään suuntaan kävelyä tovi, kunnes luovutin ja kaivoin kännykän esiin. Kiitos Google Mapsin, ehdin kuin ehdinkin ajoissa Valtimonteatteriin.

 Istun eturivissä pienessä salissa. Hämärässä valaistuksessa eteemme saapuu rinta rottingilla hävittäjälentäjä-ässä. Hän ei taida esitellä itseään, mutta alkaa kertoa tarinaansa. Nainen ottaa suoraa katsekontaktia meihin katsojiin usein. Vähän jopa flirttailee. Me syömme hänen kädestään, niin eläväistä on kerronta, niin tuikkivat on hänen silmänsä ja niistä loistaa intohimo työtään kohtaan (hävittäjälentäjä sodassa, sama sota, eri aavikko vaiko toisinpäin). Taivaan sinessä on hänen valtakuntansa, siellä on vapaus. Sali värjäytyy kauttaaltaan siniseksi. Mielessäni itsekin väistelen pilviä ja lentelen. Hän on niitä naisia, jotka viihtyvät äijävaltaisessa porukassa, yhtenä muista. Tuoppia kallistetaan jätkien kanssa, ollaan kovia eikä turhia herkistellä. Joku kuitenkin murtaa kovan kuoren ja se joku on ensin Eric. Myöhemmin raskaustestiin ilmestyy kaksi vaaleanpunaista ("vitun pinkkiä") viivaa, ja pian hän ei ole enää entisensä. Hän on myös äiti.

 Töihinpaluu ei suju ennakkosuunnitelmien mukaan. Hänet uudelleenkoulutetaan ohjaamaan kontista käsin kauko-ohjattavaa lennokkia, jolla olisi tehtävä. Sama sota, eri aavikko. Siivet katkaistuna kotiin pääsisi päivittäin, ei vain kerran vuodessa. Kotona odottaa rakastava aviomies ja suloinen tytär. Uusi työ saa lopulta vanhat vaistot herämään ja adrenaliinin virtaamaan. Sininen on vaihtunut harmaaseen ruutuun, jota pitäisi tuijottaa 12h putkeen. Ei harmaan eri sävyjä, vaan pelkkää harmaata, jossa on havaittavissa kuitenkin tiettyjä yksityiskohtia. Rutiinit alkavat lipsua ja kotiin palataan työpuku päällä, koska se on unohdettu riisua. Harmaata alkaa näkyä myös kotona, ja onneksi myös vaaleanpunaista. Ei enää vitun pinkkiä, vaan ihanaa pinkkiä. Se on merkki siitä, että on olemassa toinenkin maailma.

 Väliajalla oli pakko mennä ulos haukkaamaan happea ja painaa kylmä juomatölkki poskea vasten. Miten vapauttavalta tuntui avara piha pienen tummasävyisen salin jälkeen. Bloggajakollega Linnea oli mukana sattumalta samassa näytöksessä, ja puhuimme aivan muusta kuin näkemästämme. Yksin olisin ollut tällä kertaa vielä enemmän hukassa ja orpona kuin aiemmin. Juttukaveri oli pelastus. Mietin ainoastaan, miten intensiivisen otteen saa säilymään, kun väliaika katkaisi kaiken.

 Ei huolta, pikku paussin jälkeen kierrokset ja panokset kovenivat. Naisen silmät leimuavat, mutta muustakin kuin intohimosta työtään kohtaan. Hän huutaa kun siihen on aihetta, repii hiuksiaan, nyrkkiinpuristunut käsi sipaisee hermostuneena poskea. Hän katsoo edelleen välillä silmiin. Oloni on jopa hiukan vaivautunut. Katseeni porautuu väkisin häneen, takuulla kaikki muutkin tuijottavat. Minne muuallekaan salissa katselisimme? Harmaita nurkkia, mustaa, nopeasti välähtäviä ristejä, valojako, valokuviako? Ei voi edes sulkea silmiään, sillä silloin teksti vilisee päässä ja luo mustempia kuvia. Loppu nostaa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun. Jää vain hiljaisuus. Ei edes sinistä, ei pinkkiä.

 Paluumatkalla hämärässä illassa olin onnellinen siitä, että minulla oli seuraa. Yksin minua olisi ehkä jopa pelottanut kulkea läpi hämärtyvän kaupungin takaisin metroasemalle. En ollut enää niin iloinen siitä, että Google Maps tiesi missä kuljen. Tietääkö joku koko ajan missä minä olen? Paljastanko tässä kirjoittaessani olinpaikkani? Minne pääsisin turvaan tarvittaessa? Yöunet meni miettiessä, että joukossamme on ihmisiä, jotka eivät "töiden jälkeen" istu sohvalle katsomaan telkkaa tai että pukiessasi työpuvun päälle olet ensisijaisesti esimerkiksi sotilas. Riisu puku, mitä jää?  Sotilaspuku päälläkin joku on silti jonkun lapsi, jonkun isä, jonkun äiti. Ihminen. Sama sota, eri aavikko, sama aavikko, eri sota, sama maapallo.

 Siipirikon voi nähdä Valtimonteatterissa vielä perjantaina 19.8. sekä lauantaina 20.8. Lippuja myy Tiketti, ovella myös myynnissä. Kannattaa hankkia lippu ajoissa sillä saliin mahtuu vain 30 katsojaa ja näkemäni esityskin oli loppuunmyyty.

 Ohessa vielä bloggaajakollegoideni Katrin (hän näki esityksen ensi-illassa) ja Linnean erinomaiset tekstit.

 Pakko mainita vielä se, että ennen esitystä en tiennyt Ulla Virtasesta juuri mitään enkä ollut aiemmin nähnyt häntä missään. Tämän jälkeen tiedän ainakin sen, että hän on upea, ilmeikäs, ilmaisuvoimainen näyttelijä! Hän sai Siipirikon nousemaan ilmaan, koko sali eli ja hengitti hänen kanssaan. Tätä on teatteri parhaimmillaan! Loistava teksti ja suomennos, loistava ohjaus, josta näki että luotto näyttelijään on kova. Täysosuma? Mieluummin napakymppi.

 Esityskuvat (c) Mikko Kauppinen

Padovalainen / KokoTeatteri

Padovalainen / KokoTeatteri

Ensi-ilta 5.2. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Yhteistuotanto KokoTeatteri ja Teatteri K09

Teksti Dario Fo : Kun Johan Padovalainen Amerikan löysi
Käännös Daniel Katz ja Liisa Ryömä
Ohjaaja Anna Veijalainen
Valo-ja videosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Juha Tuisku
Pukusuunnittelu Sanja Kangas

Rooleissa Jarkko Pajunen

 Teatterin suhteen kalenterini oli maaliskuun osalta tupaten täynnä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Luotettavalta taholta sain kainon viestin, että Padovalainen kannattaisi/pitäisi käydä katsomassa, jos se kalenteriin suinkin sopisi. No, yksi ainokainen päivä sopi ja tartuin tilaisuuteen. Siitäkin huolimatta, että maaliskuun alkuun reissasin kolmena päivänä peräkkäin Helsinkiin ja myöhäisen kotiinpaluun ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen menin vielä aamuvuoroon töihin. Mitäpä ei Teatterikärpänen tekisi. Nyt rupeama on onnellisesti takanapäin ja suuremmitta vaurioitta selvitty.

 KokoTeatterissa vielä pari viikkoa pyörivä Padovalainen on esitetty aiemminkin, sillä vuonna 1997 Erkki Saarela ohjasi monologin Jarkko Pajuselle osaksi tämän TeaKin näyttelijäopintoja. Monologi sai kaksi esitystä Teatteriravintola Kahdessa Kanassa. Dario Fo taas kirjoitti tekstin alunperin tilaustyönä vuonna 1992 Kolumbuksen juhlavuoden kunniaksi.

 Ja eikun matkaan. Kuljemme esitystilaan läpi erikoisen ruudullisen käytävän. Tiedän se osaksi erästä toista jo ohjelmistosta poistunutta näytelmää. Kävelyretki saa erään hyräilemään a-ha:n "Take on me"-kappaletta (väliajalta palatessa). Toiselta puolelta paljastuu hämärähkö tila, jossa pöytiä. Hajaannumme kaikki ympäriinsä. Näyttelijä singahtaa paikalle jostain takaani ja aloittaa hurjan monologinsa. Katseet seuraavat intensiivisesti miestä, joka poukkoilee paikasta toiseen ja suoltaa tekstiä tykin lailla. Ei todellakaan mene kauaa siinä, että tunnen olevani jossain ihan muualla. Olen isolla torilla osana väkijoukkoa, ja jostain kuuluu innostunutta puhetta, omituista sanankäyttöä, willimiehiä ja alkuasukkaita, kädet viuhuvat ilmassa ja paidanhelmat liehuvat. Kas, pieni teatteriseurue on saapunut paikkakunnalle! Kuulostaa mielenkiintoiselta. Tätähän pitää jäädä ihan seuraamaan sopivasti tähän ruutuliinaisen pöydän ääreen.

 Tapahtumat ja paikat vaihtuvat niin taajaan tahtiin, etten aina ihan pysy mukana missä mennään. Ei siltikään haittaa yhtään. Mielikuvituksen voima on valtava. Ilman taustakuviakin olen vuorotellen merimatkalla, makoilemassa riippumatossa kahden alastoman neidon välissä, uimassa pelastajapossujen kanssa, opettelemassa willihevoisen kesytystä, myrskyn kourissa, istumassa nuotion ääressä kuulemassa Jumalasta. Tai en minä ole, mutta näen silmissäni tämän kaiken. Kertoja kaataa joukkoon vielä Säkkijärven polkkaakin. Vähän odotan, että tulisi samaan pöytään istumaan, mutta tiivis katsekontaktikin riittää. Niskat ovat kyllä kovilla, sillä tuolla hän on vasemmalla, eikun oikealla, eikun takanani ja sitten suoraan edessä.

 Minä en hirveästi katsellut taustakuvia enkä niiden käytölle ihan sataprosenttisesti lämmennyt. Esitys olisi toiminut hienosti ilman niitäkin, intiimimpänä ja jollain tavalla oltaisi oltu perusasioiden äärellä. Vauhdikas teksti käänteineen ja loistava, monivivahteinen näyttelijäntyö. Taustamusiikki kuulosti liikuttavan tutulta välillä. Olisiko ollut sama teema, joka soi Q-teatterin Todellisuuden aaveessa?

 Parituntinen vierähti nopeasti. Kynttilän liekki lepatteli pöydässä. Aplodit vaihtuivat ensin hiljaisuudeksi, sitten pieneksi puheensorinaksi. Ei tehnyt mieli heti lähteä pois, mutta juna kutsui.

 Niin. Meitä oli muuten tasan kuusi katsojaa. Yhtä hyvin olisi voinut olla yksi, kolmekymmentä tai siltä väliltä. Se ei menoa haitannut lainkaan. Koimme olevamme etuoikeutettuja kaikki! Kävi mielessä, että voi mitä te muut menetittekään, kun ette olleet paikalla. Mutta onneksi me olimme!

 Esityskuvat (c) Anna Aalto, Heasta

(näin esityksen pressilipulla)

 Hedelmäksi annan jonkun oikein eksoottisen, cantaloupen.

 Esityksen jälkeen jäi vielä mietityttämään muutama asia. Laitoin siis Jarkolle viestiä, ja sain vastaukset kysymyksiini.

 Miksi halusit tehdä Padovalaisen uudelleen? "Minua alkoi kiinnostaa näyttelijäntyöhön perustuva tarinankerronta, jokin sellainen joka on ominaista juuri teatterille, jotain joka on ollut maailmassa jo kauan ennen tätä aikaa. Dario Fo jalostaa 1500-luvun Commedia del´arte-perinnettä itsensä näköiseksi , jota taas Erkki Saarela on työstänyt omannäköisekseen. Ja kun Eki tämän minulle alunperin 1997 ohjasi, siinä siirtyi Ekin osaamista ja tyyliä minun purtavakseni. Nyt kun pitkän tauon jälkeen tähän palaan, niin väkisinkin siihen tulee (ja on tultavakin) omaa persoonaani ja näyttelijyyttäni mukaan. Tällaisessa prosessissa kokee olevansa jatkuvasti näyttelemiseen ja teatteriin liittyvien peruskysymysten äärellä, ja tätä huomasin kaivanneeni jo pitkään."

 "Minua kiinnostaa myös ajatella näyttelijää eräänlaisena instrumenttina, joka soittaa yleisölle tarinan tarkoin määritellyissä rajoissa, mutta että jokainen esityskerta on aina vähän erilainen. Yleisöstä ja illasta riippuen. Ja tämähän on mielestäni juuri teatterille ominaista, hetkien ainutkertaisuus. Lisäksi tämä on näyttelijälle iso haaste, pelottavakin ponnistus. Paljon harjoitusta ja toistoja, että keveä tarinankerronta ylipäänsä mahdollistuu. Eikä esitys siltikään koskaan lopulta valmistu, niin kuin ei näyttelijäkään."

 "Toinen syy on itse tarina. Fo on kirjoittanut koko hulvattoman kertomuksen Kolumbuksen tarinan päälle, tai sen mitä on ehkä tapahtunut. Ja muutenkin siinä vilisevät aiheet ja tapahtumat ovat jotakuinkin historiallisesti tosia, vaikka kertomus eteneekin veikeällä logiikalla. Tämän kerroksellisuuden takia mielestäni tämä tarina kestää aikaa, eikä oikeastaan vanhene. Päinvastoin, nyt tuntuu että se on hyvinkin ajankohtainen. Palasena ihmiskunnan historiaa, mutta myös sen vaikutuksena tämän päivän maailmaan, luonnonmullistuksiin, ihmisten jatkuvaan vaellukseen ja pyrkimykseen kohti parempaa maailmaa, paratiisia. Lisäksi minua kiinnostaa tarina yleensäkin, että kuinka sirpaleisesta maailmasta voi kertoa eheän tarinan, ja että jo sillä voi olla kohottava vaikutus. Tämä sama pätee lapsiin, mutta varmasti myös aikuisiin. Ja nykyään ainakin minä kaipaan maailmasta vähän yhtenäisempiä tarinoita, ei pelkkää mediasilppua. Tässä projektissa saa siis oppia ja innostua teatterista, mutta myös maailman historian tapahtumista, ja elää sitä tämän ajan ja hetken kautta, mikäs sen terveellisempää!"

 Mitkä ovat suurimmat erot ensimmäisten esityskertojen ja tämän uuden tulemisen välillä? "Ehkä erona siihen edelliseen on se, että silloin juttu oli ehkä enemmän suoritus ja perustui valtavaan energiaan, nyt taas koetan ensisijaisesti mennä tarina edellä, kertoa sitä. Tokihan aika on muuttanut minua niin paljon, etten varmaan ole enää edes sama ihminen. Olen kyllä koettanut mahdollisimman hyvin tehdä ensin niin kuin sen muistin silloin toimineen, ja sovittanut ilmaisua sitten enemmän tämän päivän itselleni. Mutta tokihan tämä koko ajan, esityskertojen myötä, muuttuu ja elää, ja sehän tässä kiinnostavaa onkin! Silloin esitys oli ravintola Kahdessa Kanassa ja tapahtui yhdellä lavalla, nyt "lavoja" on ripoteltu tilaan eri puolille. Esitys perustui Erkki Saarelan ohjaukseen ja sovitukseen sekä minun näyttelemiseeni. Nyt työryhmä on hieman suurempi. Anna Veijalaisen apu etenkin koreografisessa tilaan ohjauksessa oli tärkeää, koska alunperinhän tämä siis tapahtui yhdellä lavalla. Juha Tuiskun äänisuunnittelu ja Jere Karjalaisen valot ja projisoinnit sekä Sanja Kankaan puvustus tukevat tulkintaa ja tekevät siitä nyt tämännäköisen kokonaisuuden. Niin, ja 1997 esitys oli TeaKin tuotantoa, nyt Teatteri K09:n ja KokoTeatterin yhteistuotantoa. Minä edustan tässä siis Teatteri K09:ää."

 "Tätä on sovittu esittää vielä pari viikkoa Kokon tilassa, jonka jälkeen on tarkoitus siirtää se muualle. Joko tämä versio, tai sitten osittain tämä, tai sitten aivan uusi tulkinta ja sovitus. Minä aion kuitenkin tätä jatkaa joka tapauksessa, muodossa tai toisessa!"

 Kiitos Jarkko! Kiinnostuitko? Tässä linkki KokoTeatterin sivuille vielä.

Läski / Teatteri Takomo

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 8.1. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Raisa Omaheimo
Dramaturgia ja ohjaus Elina Kilkku
Ääni-ja videosuunnittelu Tomi Flyckt
Valosuunnittelu Jari Piitulainen
Koreografia Mikko Orpana
Skenografia Tomi Flyckt ja työryhmä

Rooleissa Raisa Omaheimo

 Tiesin jo etukäteen, että tämä tulisi olemaan koko teatterissakäyntihistoriastani (mukaanlukien niin menneet kuin tulevatkin esitykset) se kaikkein henkilökohtaisin ja ehkä kipein kokemus. Se varmasti naurattaisi, se takuuvarmasti nostaisi ikäviä asioita mieleen, se itkettäisi. Minulla oli jo ensi-iltaan varaus, mutta samalla viikolla oli ne superpakkaset ja tietokoneenikin hajosi ja oli viikon huollossa, joten en pystynyt ostamaan junalippuja netistä enkä varsinkaan printtaamaan mitään ulos. Tekosyitä kaikki. Suurin syy varaukseni perumiselle oli se, että minut valtasi paniikki. Mitä jos kaikki muut ensi-iltayleisössä mahtuisivat normimittoihin ja minä olisin ainoana paikalla läski katsomassa Läskiä? Että joku naureskelisi ovella, että "tuotako me tultiin katsomaan". Surullista mutta totta.

 Uskaltauduin tekemään uuden varauksen vasta muutaman ylistävän kritiikin ja kommentin luettuani ja siksi, etten muista aikoihin mediassa hehkutettavan mitään näin paljon. Ajankohtaisohjelmat tarttuivat aiheeseen ja Raisa Omaheimo oli haastateltavana yhdessä jos toisessakin kulttuuriohjelmassa. Läski täytti ruudun, jesh! Olin varannut lipun alunperin viimeiseen esitykseen, ja sen jälkeen tulikin vielä lisäesityksiä niin helmikuulle kuin syksyllekin, koska nyt kaikki haluavat nähdä tämän. Sana kiirii ja liput viedään käsistä, mikä on äärimmäisen hienoa.

   "Täällä konsertissa pitäisi olla joku painorajoitus sisäänpääsyvaatimuksena!" sanoi nainen Tavastialla Dingon konsertissa. Vastasin, että eipä tänne ÄO:takaan ole kyselty. 

 Tälläkin kertaa meno Takomolle jännitti jollakin tavalla. Eniten jänskätti se, miten itse esityksen aikana minulle käy. Purskahdanko itkuun, hajoaako tuoli alle (niin ei ole onneksi kertaakaan vielä käynyt), tunnenko suurta yhteenkuuluvaisuuden ja samaistumisen tunnetta ja nyökyttelen jatkuvasti, että noin on minullekin käynyt? Takkini vetoketju hajosi ratikassa menomatkalla ja olisittepa nähneet vastapäätä istuneiden poikien ilmeet, kun yritin epätoivoisesti saada vetskaria takaisin kiinni siinä istuessani. Itse asiassa pojat eivät minuun päin vilkaisseetkaan, vaan keskustelivat intensiivisesti jääkiekosta. Minä vain kuvittelin, että he katsovat minua paheksuvasti ja ivallisesti nauraen.

 "Sä olet tosi kiva, mutta voin alkaa seurusteleen sun kanssas vain jos pudotat muutaman kymmenen kiloa. Kaverit nauraisi mulle kuitenkin", laittoi nettituttavuus viestiä ensimmäiseksi ja viimeiseksi jääneen tapaamisen jälkeen. Vastasin, että kasvata sinä kaljuusi ensin kunnon hiukset. 

 Esityksessä Raisa Omaheimo ottaa mikrofonin kauniiseen käteensä ja antaa palaa. Välillä meno on kuin stand up-esityksessä ja yleisö ulvoo naurusta, minä myös. Kuvitellut tilanteet kyllä naurattavat, mutta entä jos kaikki olisi sattunut myös omalle kohdalle? Naurattaa silti, ja kuitenkin olen kyyneleet silmissä lähes koko ajan. Minäkin olen "feikannut" lentokoneessa turvavyön olevan kiinni. Minäkin olen epätoivoisena etsinyt vähän juhlavampaa vaatetta kaupoista, tuloksetta. Minä olen jättänyt vastaamatta muuten kiinnostavaan kirjeenvaihtoilmoitukseen, koska "rillipäät ja läskit älkööt vaivautuko". Minut on passitettu kiehtovasta huvipuistolaitteesta pois, koska turvakaari ei mennyt riittävän alas. Sattuneesta syystä minä rakastan uimista, mutta minua ei nähdä uimahalleissa eikä kylpylöissä, vaan käyn pulahtamassa vuokramökin rannasta kulahtaneissa uikkareissani polskimaan. Juoksen karkuun lähes joka kerta, kun joku kaivaa kameran esiin. Samasta syystä täällä blogissa minua ei nähdä kuvissa poseeraamassa haastattelemieni tyyppien kyljessä eikä muutenkaan. Kuka sellaisia kuvia haluaisi katsella? En ainakaan minä. Mennään siis teksti edellä ja toivon, että se riittää jos on riittänyt tähänkin asti. Kävikö kenties jo mielessä, että minulla on helvetin huono itsetunto? Ainut asia mihin olen tyytyväinen itsessäni on silmät. Ne ovat kuulemma todella kauniit. Niistä olen kommentteja saanut lähes kyllästymiseen asti. Olen myös aika tyytyväinen näihin teksteihini, useimmiten.

 "Ai, et sä näköjään ollutkaan äitiyslomalla?" totesi asiakas palattuani vuorotteluvapaalta takaisin töihin. En vastannut mitään, poistin naisen FB-kavereistani vähin äänin.

 Raisa kertoo monologissaan, että kymmenen vuotta sitten tämä esitys ei olisi ollut hänelle vielä mahdollista. Ymmärrän hyvin. Itsekseni kuitenkin ajattelin, että voi kunpa tämä esitys olisi tehty jo kaksikymmentä vuotta sitten. Itsetuntoni saattaisi olla toista luokkaa, ja olisin ehkä rohkeampi etenkin omien valintojeni suhteen. Minä kun olen tarttunut ensimmäiseen tarjolla olleeseen työpaikkaan ja jämähtänyt siihen vailla mitään kunnianhimoa (ammattiylpeyttä toki tunnen), koska olen pelännyt (ja pelkään edelleen) sitä, että en saisi enää uutta työpaikkaa. Minä olen myös takertunut epätoivoisesti toivottomiin suhteisiin aikoinani ja pitänyt kynsin hampain kiinni ihan vain siksi, koska pelkäsin jääväni loppuiäkseni yksin ja vaille rakkautta, jos nyt tästä suhteesta lähden. Ei ollut varaa valita monesta tarjolla olevasta sulhasehdokkaasta, vaan oli napattava kiinni ensimmäisestä tyypistä, joka jonkinlaista kiinnostusta osoittaa. Vaikka tietäisi jo valmiiksi, että tässä ei hyvin käy. No, myöhemmin on käynyt ihan hyvinkin ja sen suhteen on onnellinen loppu tällä tarinalla, se pitää mainita ihan erikseen.

 "Oletko Japanista kotoisin, kun näytät ihan sumopainijalta", totesi satunnainen paikallinen mies ulkomaanmatkallani. Nauroin, ja myöhemmin itkin hotellihuoneessa enkä halunnut lähteä uima-altaalle enää. 

 Arvaattekin varmaan, että kursivoidut pätkät ovat lauseita, joita minulle täysin tuntemattomat ihmiset ovat sanoneet päin naamaa. Jostain kumman syystä ne ovat jääneet mieleeni, sanasta sanaan. Pahimpia kommentteja en pystyisi ikinä julki kirjoittamaan, sillä niitä ovat sanoneet joskus ihan ne kaikkein lähimmät ihmiset. Näiden kommenttien vuoksi olen vähän kuin laulun menninkäinen. En viihdy auringossa ja päivänpaisteessa, vaan kuljeskelen hämärän turvin. Siten teen itseni muka näkymättömämmäksi. Toivoa kuitenkin on, tiedän sen jo nyt. Hankin itselleni taannoin kuntosalikortin ja siellä sitä ähelsin laitteissa yhdenkin kerran pelkkien salskeiden miesten ympäröimänä. Kerrankin yksi tuli sanomaan, että "sulla on muuten komea paita" ja toinen sanoi hauista pumpatessaan, että "tule tänne viereen vaan, kyllä tänne sopii". Olen tämän blogini myötä saanut myös kuulla mm. seuraavanlaisia kommentteja ihan kasvokkain "Voi kunpa sinunlaisiasi olisi enemmän", "Olet ihana ihminen", "Sä oot ihan huippu tyyppi!".

 Miinuksen puolella olevaa itsetuntoa ei yksi erinomaisen loistava teatteriesitys korkeuksiin nosta, mutta plussan puolelle mentiin. Istuin eturivissä ja loppukiitoksissa nousin minäkin ylpeänä, kyyneleet silmissäni aplodeeraamaan Raisalle. Poislähteissä katseeni kohtasi sekunnin sadasosaksi vaalean normimittoihin mahtuvan naisen kanssa. Hänelläkin oli kyyneleet silmissään ja hän näytti siltä, että olisi halunnut halata. Olispa halannut, mietin nyt. Katse kuitenkin kertoi jo paljon.

 Kotomatkalla takin vetoketju hajosi taas, mutta siitä vähät välitin. Painelin sateessa takki auki ja maailma tuntui hitusen paremmalta paikalta. Mielessä pyöri se, että "rillipäät ja läskit älkööt vaivautuko. Ei - vaan, kusipäät älkööt vaivautuko!" Maailmaan ja elämääni mahtuu nykyään hyviäkin ihmisiä ja kaikki ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Heistä pidän kiinni enkä välitä muista. Vielä kun saisi toteutumaan sen käsiohjelmassa olleen lauseen : "Täydellisessä maailmassa jokainen voisi katsoa peiliin ja sieltä katsoisi vastaan ihana tyyppi."

 Kiitos Raisa ja Elina, tästä on hyvä jatkaa!

esityskuvat (c) Kari Hakli

 (näin esityksen kutsuvieraana)

"Et säkään muuten varmaan paina niin paljoa kuin miltä sä näytät!" totesi asiakas iloisesti.

Das Ria - Diivan kuolema / Teatteri Jurkka

Das Ria - Diivan kuolema / Teatteri Jurkka

Kantaesitys 18.11. 2015, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Minna Koskela
Äänisuunnittelu Jan Noponen
Puvustus ja rekvisiitta Kristiina Saha
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen ja työryhmä
"Tuulia"- laulu Anna-Mari Kähärä

Rooleissa Ria Kataja

 Ja taas sitä oltiin Teatteri Jurkassa, ties kuinka monetta kertaa tänä vuonna. Mikäs sen mieluisampi paikka. Tällä kertaa astuttiin elokuvatuotannon maailmaan ja kurkistettiin vloggauksen saloihinkin. Heti kättelyssä saamme tutustua tuotantoharjoittelija Alliin (Ria Kataja), parikymppiseen neitokaiseen. Alli pitää videoblogia elämästään ja siten olemme vähän niinku samaa porukkaa, tai silleen. Sillä erotuksella, että minä en puhu läppärin kameralle teatterikokemuksistani ja jaa niitä nettiin. Onneksi!

Alli vloggaa

 Pääsemme seuraamaan lähietäisyydeltä uuden kotimaisen elokuvan filmauksia (olikos se nyt nimeltään "Vaimo"?), jossain kauempana räiskitään oikein kunnolla. Olemme nimittäin ryhmä toimittajia tiedotustilaisuudessa, jota Alli-reppana on pistetty yksinään emännöimään ja apujoukkoja ei näy. Väärät leivät tulee jaettua ynnä muuta. Jotenkin käy vähän sääliksi tyttöä, joka on kuitenkin suloisella tavalla sympaattinen huultenpureksija ja levottomana kiemurteleva. Illan päätteksi Alli heittää piponsa nurkkaan ja jutskailee mukavia vloginsa seuraajille. On tapahtunut kaikkea ihanaa, kun se yksikin jonka nimeä ei nyt mainita kosketti olkapäähän sillai tietyllä tavalla. Pohdiskelin siinä, että kuinkakohan paljon on nyt väritetty tätäkin tarinaa ja elääkö koko Alli hiukan muunneltua elämää.

 Tarinan edetessä eteemme marssitetaan lisää porukkaa (ääninäytteineen kaikenkaikkiaan viitisentoista), joista etenkin näyttelijähurmuri Kari-Sakari Koski, tuttavallisemmin Kasa (yllättävää kyllä, roolissa Ria Kataja), saa viiksineen meikäläisen sydämen lyömään pari ylimääräistä tahtia. Jotenkin on helppo uskoa, että naiset lankeavat miehen karisman edessä tuosta noin. (Miten minulla tuli mieleeni tyypistä myös Jonne Aaron?) Kasa puhuu kaikenlaista toimittajille, ja lööpeissä sitten huutaa vain se yksi asia. Kuulostaa tutulta.

Kasa tulkitsee

 Ja sitten Suuri Diiva Ritva Kajonkoski (uskokaa tai älkää, roolissa Ria Kataja), yli yhdeksänkymppinen näyttelijästara, joka teatraalisesti puhuen ottaa tilan haltuun missä tahansa liikkuukin. Väkisin tuli mieleeni, että millainenkohan Ritva mahtaa olla silloin kun kameroita tai toimittajia ei ole paikalla eikä kukaan ole kuuntelemassa. Onko show päällä silloinkin? Luultavasti. Jännästi kyllä Ritvan ja Allin versiot tapahtumien kulusta hieman eriävät, ja en oikein osaa päättää kumpi oli lähempänä totuutta. Asioissa kun tuppaa olemaan aina kaksi puolta. Sitä varsinkin jäin miettimään, että millainen rooli on medialla, minullakin.

Ritva Kajonkoski aamujumpalla

 Poislähteissäni oli päällimmäisenä mielessä, että on se Ria Kataja mielettömän hyvä, monipuolinen ja muuntautumiskykyinen näyttelijä! Miten pienillä muutoksilla vaihdot rooleista toiseen syntyivät, eikä siinä tarvittu vaatteidenvaihtoja eikä peruukkeja. Pipo, viikset, silmälasit - tadaa! Kaikki tyypit vakuuttivat. Muutenkin Das Ria on pieni helmi teatterisyksyn tarjonnan joukossa, ja kannattaa ehdottomasti käydä poimimassa se elämysten joukkoon. Tai silleen.

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuvat Marko Mäkinen

Leninki / Ilkka Heiskasen vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Leninki / vierailu Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä pe 23.10. 2015

Kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti-Juhani Karila

Ohjaus Vesa Vierikko

Lavalla Ilkka Heiskanen

 Verstaan aulatilahan ei ole mikään suurensuuri ja ennen esityksen alkua oli melkoisen tiivis tunnelma. Oven eteen oli pakkautunut porukkaa oikein kunnolla, hyvä kun vahtimestari edes pääsi paikalle ovea avaamaan. Kaikki halusivat varmaan eturivin paikat...eikä ihme!

"Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus" riimitteli aikoinaan Junnu Vainio, ja sama pätee Ilkka Heiskasen kokonaisvaltaisesti tulkitsemaan Usko Kullervo Haverisen mielenmaisemaan. Näin Leningin kertaalleen jo keväällä Ilkan 30v- taiteilijajuhlassa Keravalla ja meno oli niin makoisaa, että olihan sitä tultava uudestaan katsomaan kun kohdalle sattui sopivasti.

(c) Miska Reimaluoto

 Usko Haverinen on ehta suomalainen työtön, kovin yksinäinen mies. Reinot jalassa tepastellaan ja olutkin maistuu. Tyhjä kaljakori käy vaikka nukkuma-alustasta. Eräänä iltana kaikki muuttuu hetkeksi, kun puhelin pirahtaa iltasella soimaan. Langan toisessa päässä on Uskon jättänyt ja Kreikkaan erään karvaranteen perässä muuttanut ex-vaimo Terttu, jolla on tärkeää asiaa. Usko se huomaa tilaisuutensa tulleen ja ihan vähän vaan värittää keskustelua. Luovuutta ja supliikkia ei mieheltä ainakaan puutu, se täytyy kyllä myöntää. Asioiden tilaa hiukan liioitellaan ja mies puhuu itseään syvemmälle suohon, josta on sitten paha enää nousta. On bisnestyyppistä liiketoimintaa meneillään ja fitness-tyyppinen hehkeä sihteerikin, arvovaltaisia tuttuja ja saunakavereita sekä firman laajentumisideoita vaikka muille jakaa. Loppupuolella puhelimessa käväisee se karvarannekin, ja siinä vaiheessa Usko on menossa muukalaislegioonaan.

 Yleisö hirnuu tätä moottoriturpaa kuunnellessa ja minua alkaa jo naurattaa kanssakatsojien reaktiotkin. Vieressäni istunut nainen oli usein kaksinkerroin ja polki toisella jalallaan voimallisesti lattiaan, toisesta suunnasta taas kuului omituinen kähisevä nauru. Hyvin tuntuivat uppoavan vierasperäisten sanojen jatkuva viljely ja yritykset lausua niitä oikein. Kiroilluthan Usko ei ollut enää aikoihin, perkele sentään. Muuttunut mies. Itse olin lähellä lattialle tipahtamista, kun Usko näytti otteen Tertun ensikohtaamisesta tansseissa. Mikä lanneliike ja siihen päälle "stop tö mjyysik".

 Ja kun kyyneleet valuvat silmistä jo valmiiksi, Usko alkaakin puhua rakkaudesta ja ikävästä. Hersyvä nauru muuttuu liikutukseksi ja aatokseksi siitä, miten monta uskohaverista tässäkin maassa tälläkin hetkellä on, haikailemassa menneiden hyvien aikojen perään.

 Ilkalta juttua kyllä piisaa ja välillä tuntui, että joukkoon laitetaan vähän ekstraakin yleisön reaktioiden mukaan. Meininki on täysin suvereenia ja yleisöhän suorastaan söi hänen kädestään. Poislähteissä moni pudisteli päätään ja totesi "On se kyllä hurja!"

 Valtaisan tekstimäärän sijaan tosin minuun teki jälleen kerran eniten vaikutuksen se taito, jolla pienin hienovaraisin keinoin koko kohtaus vaihtaa suuntaansa. Muisto menneestä ja haikea katse, juuri oikeanmittainen pieni taukonen, käden liike, äänenvärin muutos. Samaa ihailin esim. Pirkka-Pekka Peteliuksen hahmossa Kätilö-elokuvassa sekä Robin Williamsin parissakin leffassa. Kun huvittava roolihenkilö sanoo yllättäen jotain, jolla orastava nauru juuttuukin palaksi kurkkuun. Silmät kertovat enemmän kuin yksikään lausuttu sana. Sitä minä ihailen suuresti, harvalta sitä taitoa löytyy. Ilkka Heiskanen on yksi heistä.

 Millaisessa roolissa sitten se leninki tässä monologissa on? Se kannattaa ehdottomasti käydä itse tsekkaamassa. Esitys vierailee vielä kerran Hämeenlinnassa (28.11.) mutta kiertelee pitkin ja poikin Suomea. Ja kaikille Ilkan faneille tiedoksi, että Tampereen Teatterissa loppuvuoden ohjelmistoon palaa 'Saiturin joulu', jossa herralla nimirooli. Hämeenlinnan Teatterissa marraskuun alkupuolella nähdään huikea 'Sibelius - Kohtalonyhteydet' vielä muutaman kerran. Keväällä 2016 ohjelmistossa on Olli Jalosen kirjaan perustuva 'Miehiä ja ihmisiä', jossa yllättäen mukana myös nuori ja nouseva kyky I. Heiskanen! Silloin on taottava kun rauta on kuumaa! Tästä ensi-ilta on helmikuun lopussa.

(näin esityksen vapaalipulla)

Sotilaspoika / Teatteri Vanha Juko

Sotilaspoika / vierailu, Teatteri Vanha Juko

Ensi-ilta keväällä 2015 Lappeenrannan Kaupunginteatterissa, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Alkuperäiskäsikirjoitus Dalton Trumbo

Sovitus ja ohjaus Essi Räisänen

Roolissa Johannes Holopainen

 Alkulämmittelyksi : Perjantai-iltana oli tarkoitus matkata junalla Lahteen. VR oli taas päättänyt, että lisätäänpäs vähän jännitystä Teatterikärpäsen elämään ja niin ensimmäinen junayhteys Riihimäelle oli heti kättelyssä liki 10min myöhässä. Kävin paniikissa tiedustelemassa aseman lipunmyynnistä, että mahtaako lähijuna Lahteen odottaa ja milloin lähtisi mahdollinen seuraava junayhteys. Lähijunan odottelu selviäisi vasta kuulemma myöhemmin ja seuraava juna olisi Lahdessa perillä klo 18.52. Kyynelsilmin vuodatin virkailijoille, jotta lähijunan on PAKKO odottaa, sillä seuraavalla junalla en ehtisi ajoissa teatteriin ja taksireissuunkaan ei olisi varaa. Kyseessä olisi hyvin intensiivinen monologiesitys, jonne ei päästettäisi ketään myöhästynyttä sisään kolistelemaan ja tunnelmaa pilaamaan. Toinen virkailija oli valmis lyömään 20 € vetoa sen puolesta, että lähijuna odottaa. Oltiin yhteisen asian äärellä, mutta silti epävarmoin mielin astuin junaan, joka lopulta saapui asemalle. Riihimäkeä myöhässä lähestyessämme tuli kuulutus, jotta kaikki vaihtoyhteydet odottavat kiltisti tämän junan matkustajia. Tuli niin helpottunut olo, että melkein itku pääsi!

 Lyödäänpäs seuraavaksi faktat tiskiin : 'Sotilaspoika' (Johnny Got His Gun) on Dalton Trumbon vuonna 1939 julkaistu romaani, jonka pohjalta 1971 hän myös ohjasi samannimisen elokuvan. Välähdyksiä leffasta nähdään myös Metallican One-biisissä, joka myös perustuu samaan kirjaan. (Jostain syystä muuten inhosin syvästi kyseistä kappaletta parikymppisenä, älkää kysykö miksi.) Teoksessa nuorukainen lähtee sotimaan ensimmäiseen maailmansotaan ja herää myöhemmin sairaalasta pelkkänä torsona - vailla käsiä ja jalkoja, silmiä, korvia, suuta. Tunto on jäljellä. Kepeä aihe monologille, eikö?

 Olen tässä huomannut, että tapani kirjoittaa on muuttunut aika tavalla. Ennen tuli ruodittua hyvinkin tarkkaan sitä, mitkä osa-alueet näkemissäni teatteriesityksissä toimivat ja mitkä ei. Nyt kirjoitan usein siitä, mitä tunteita esitys minussa nosti ja miten se muuten minuun edetessään vaikutti. Toisista jutuista on hyvinkin helppo kirjoittaa ja tekstiä syntyy aika vaivattomasti, toiset taas jäävät kaivelemaan sisuksia rotan lailla ja tyhjää ruutua saa tuloksetta tuijottaa pitkäänkin. Tänään olen istunut tietokoneen ääressä jo useamman tunnin...

 Ennen esityksen alkua odottelimme sisäänpääsyä aulassa ja koin mielenkiintoisen ja antoisan rupatteluhetken helsinkiläisen herrasmiehen kanssa, joka olin vaikuttunut Johannes Holopaisen roolityöstä KOM-teatterin Vallankumous-näytelmässä. Teatterista olisi riittänyt puhetta pitempäänkin, mutta sitten salin ovet avattiin ja marssimme sisään. Vähän jännittikin.

(c) Ilkka Saastamoinen

 Kolmeen riviin jaettu katsomo ympäröi valaistua pöytää, jonka päällä makaa lakanalla peitetty hahmo. Siteillä peitetty pää hakkaa pöydällä olevaan kitaraan. Valot vilkkuvat. Minulta katoaa ajan-ja paikantaju kokonaan ja välittömästi. Lakanan alta paljastuu nuori poika repaleisissa vaatteissaan. Kaikki tiedämme, miksi vaatteet ovat tuossa kunnossa. Poika, Joe, repii siteen kasvoiltaan ja katselee ympärilleen hämmentyneenä. Ei tunnu oikein tajuavan missä on ja miksi on. Jalat eivät kanna ja kaikki raajat tuntuvat vain epämääräisiltä ulokkeilta, joiden liikerataa ei pysty itse ohjaamaan. Joe liikkuu eteen päin toukkamaisena möykkynä pitkin lattiaa. Tuntuu pahalta nähdä toisen hätä, mutta tämä on vasta alkua. Pian poika kulkee katsojan luota toiselle ja etsii kadonnutta sormustaan. "Oletteko nähneet sormustani? Tässä se on aina ollut. Tässä näin." On pakko vilkaista ohimennen, että omat sormukseni ovat tallella. Poika tajuaa pian, että sormuksen lisäksi puuttuu koko sormi, käsi, molemmat kädet. Jokainen on varmaan joskus nukkunut niin, että herätessä toinen käsivarsi on puutunut ja heiluu tunnottomana puolelta toiselle. Joe ravistelee hätääntyneenä käsiään. Itse huomaan vaivihkaa puristavani toisella kädellä toista, ihan vain siksi että tiedän niiden molempien olevan paikoillaan. Sen sijaan toinen jalkani vaikuttaa puutuneelta enkä pysty painamaan sitä lattiaa vasten, vaikka yritän. Jossain vaiheessa 'One' lähtee soimaan varkain ja minun tulee yllättäen todella kylmä ja pieni tärinä on päällä koko seuraavan tunnin.

 Joe haluaa kertoa meille muistoistaan, tyttöystävästään, haaveistaan. Mitä kaikkea olisi voinut kokea ilman sirpalepommia. Me kuuntelemme. Itse tosin havahdun jossain vaiheessa vain tuijottamaan kuohuviinilammikossa räpiköivää, Tuntematon sotilas-pelikortteja viskovaa tai mikrofonin kanssa maanisesti heiluvaa nuorukaista. Meno on kuin Sielun veljien keikalla parhaimmillaan - paljon ääntä ja vielä enemmän liikettä. Kuulen puheen, mutta se tuntuu tulevan jostain kaukaa. Muistuu mieleeni ystäväni, joka vakavan sairauskohtauksen myötä makasi ulkomailla sairaalassa ja kuuli kaiken mitä ympärillä puhutaan, kuuli kysymykset voinnistaan muttei osannut vastata mitään, sillä puhekyky oli kadonnut täysin. Yritti pelkillä silmillään viestiä tuntemuksiaan, mutta niistä paistoi lähinnä huoli ja hätä siitä, palautuuko puhekyky koskaan takaisin.

(c) Ilkka Saastamoinen

 Nyt ihan lähietäisyydellä Joe saa yllättävän yhteyden hoitajan kanssa ja saa viestittyä sanomaansa omilla konsteillaan. Silmät syttyvät, toivo herää. Miten ne silmät jäävätkin taas mieleeni! Ja se miten eräs mieskatsoja nyökyttelee hitaasti päätään kuin osoittaakseen, että juuri noin tätä pitää tulkita. Esityksen päätyttyä sama mies sulkee silmänsä suhteellisen pitkäksi aikaa ja vaikuttaa selvästi liikuttuneelta. Minä en enää tiedä, mihin katsoisi. Katselen sormiani, joihin on roiskunut hiukan tekoverta.

 Sotilaspojan kohdalla en voi aloittaa lausetta sanoilla "Pidin tästä siksi, että..." En pitänyt yhtään siitä, millaisia tuntemuksia esityksen aikana mielessä liikkui. Kylmä aalto pyyhkäisi niin moneen kertaan lävitseni. Kotimatkalla kävi moneen kertaan mielessä se, miten itsestäänselvänä asiana on pitänyt sitä, että voi kävellä omin jaloin, koskettaa kädellään, sanoa sanottavansa kun siltä tuntuu, katsella ympärilleen ja kuunnella.

 Johannes Holopaiselle syvä kumarrus Sotilaspojasta. On aina suuren arvostuksen paikka, kun joku pistää itsensä 110 % likoon ja on yleisön edessä paljon muutakin kuin pelkkiä lausuttuja repliikkejä.

ps. Sotilaspoika vierailee Kansallisteatterissa kahden näytöksen verran 15. ja 16.1. 2016! Menkääpä katsomaan!

Pervoromanssi / Teatteri Telakka

Pervoromanssi / Teatteri Telakka

Ensi-ilta 1.2. 2014, kesto noin 1 tunti (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus : Reetta Kankare

Lavalla : Reetta Kankare, Jyrki Kankare (kitara) ja Johanna Kuuva (viulu)

 Harvemmin olen ollut todistamassa seuraavaa : lipunmyynnissä on melkoinen tungos ennen esitystä, peruutuspaikkoja kysellään jatkuvasti ja nopeat syövät hitaat. Kaikki halukkaat eivät siis mahtuneet todistamaan tätä performanssia. Lisänäytöksiä saattaa olla tulossa, joten siinä vaiheessa kannattaa kyllä olla nopea.

 Esitys oli siis Reetta Kankareen taiteellinen opinnäytetyö Nätylle, ja ainakin tämän perusteella voisi sanoa, että mielenkiintoista settiä on luvassa kunhan tämä neito päästetään "irti". Katsomoon astellessamme meitä oli vastaanottamassa valtaisa jääkarhu, joka jakeli ilmaisia halauksia ja minäkin kapsahdin karhun kanssa kaulailemaan. Näistä täytyy ottaa aina kaikki mahdollinen irti! Taustalla soi hauska laulu vattumadon talosta. Jokaiselle istuimelle oli asetettu pehmoeläin ja sen joko sai ottaa syliinsä tai asettaa sivuun. Oma kulahtanut nalleni sai istua polvellani koko esityksen ajan ja sama meininki tuntui olevan muillakin.

(c) Teppo Moilanen

Aluksi vaivuttiin omiinkin lapsuusmuistoihin, kun taustalle heijastettiin aitoa kuvamateriaalia Reettan lapsuudesta. Tuli heti fiilis, että nyt ollaan melkoisen avoimena ja saattaa tulla eteen kipeitäkin muistoja menneiltä ajoilta. Reetta kertoi hämmentävän avoimesti esimerkiksi seksuaalisesta heräämisestään ja jossain vaiheessa esitys muistutti stand-uppia. En ollut aina ihan varma, että puhutaanko nyt totta vai onko tämä osa showta. Kiinnostavaa kuitenkin, ja välillä huvittavaakin. Laulut (mm. Edu Kettusta ja Leevi and the Leavingsia) toivat tunnelmaa ja saimme seurata jääkarhun seikkailuja filminpätkissäkin. Symppis jääkarhu!

 Lavastuksessa roikkui värikkäitä pikkuhousuja, välillä pistettiin pellenenää naamaan ja lajiteltiin erivärisiä nallekarkkeja värikkäisiin kuppeihin. Olin pihalla kuin lumiukko, eli kaikkea en todellakaan tajunnut mutta siitä huolimatta nautin esityksestä. Aito performanssi oli tämä, ja kulahtaneelle nallellekin piti heittää haikeat jäähyväiset kun meitä kehotettiin tuomaan oma pehmoelukkamme puoliympyrään lavalle. Kaikki kävivät hartaina viemässä oman kaverinsa istumaan, ja siinä ne nallukat ja pingviinit ja hiirulaiset istuivat kuin jossain eläinten kokouksessa punomassa juoniaan meidän ihmisten pään menoksi. Videolla jääkarhu törmää pandaan ja Edu Kettusen "Elämä jatkuu" soi. Tulee vähän haikeakin olo, mutta hyvällä tavalla.

(c) Teppo Moilanen

Pervoromanssi osoitti ainakin sen, että Reetta Kankare on hyvin muuntautuvainen ja lahjakas, ja juuri oikealla alalla. Hänestä kuullaan vielä!

 Annan Pervoromanssille neljä tähteä ****, yllätyksellisyys toimii aina.

Pervoromanssin juliste / (c) Lauri Kukkonen

Näillä mennään - Pekka Heikkisen monologi / Kansallisteatterin Lavaklubi

Näillä mennään - Pekka Heikkisen monologi / Kansallisteatterin Lavaklubi

Ensi-ilta Juhlaviikko-klubilla 27.8. 2013, kesto noin tunti (ei väliaikaa)

Ohjaus Heikki Huttu-Hiltunen

Lavalla Pekka Heikkinen

Taustaa : Näyttelijä Pekka Heikkinen loukkaantui vakavasti moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 1998 matkalla tv-sarja Hovimäen kuvauksiin, ja hän on istunut pyörätuolissa siitä lähtien. Kolmen kuukauden kuluttua onnettomuudesta hän oli jo takaisin Hovimäen kuvauksissa, ja roolihenkilölleen oli jouduttu myös käsikirjoittamaan onnettomuus. Töitä television puolella on riittänyt, mutta teatterin lavalla Heikkistä ei olla nähty viiteentoista vuoteen. Koko tämän ajan hän on kuitenkin näytellyt; näytellyt ennen kaikkea muille ja itselleen, että kaikki on hyvin ja hän pärjää ja selviää kyllä. Polte lavalle oli kuitenkin suuri ja koska näytelmistä ei rooleja ollut luvassa, sellainen päätettiin kirjoittaa itse. Näillä mennään- monologi on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Pekka Heikkinen / kuva Tommi Pätilä

Plussaa : Kansallisteatterin Lavaklubilla on tiivis tunnelma, tuntuu ettei kaikki halukkaat löydä edes istumapaikkaa. Ahdasta on. Kaiken tämän keskeltä Heikkinen rullaa rauhallisesti näyttämölle ja aloittaa heti. Puhutaan talosta, jossa kaikki on vähän vinksallaan ja remontin tarpeessa. Mietin, puhuuko hän nyt itsestään vai ihan oikeasta talosta. Kuljetaan metsän halki kohti peilityyntä lampea, käydään keskustelua Jumalan kanssa. Aihepiirit tuntuvat kliseiden ympärillä pyörimiseltä, mutta silti rehellisiltä ja omakohtaisilta. Otetaan yökerhon hämyssä kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen, humalaisten örveltäessä vieressä. Mieleeni jäi etenkin kiukkuinen julistus Jumalalle : "Sinä loit minut omaksi kuvaksesi. Katso nyt, ei ole häävi! Mutta kuvana kokonainen. Kokonainen sitä on särkynytkin ihminen." Sääliä ei kaivata, sillä sääli on sairautta, mutta hiukkasen empatiakykyä kylläkin kanssaihmisiltä. Yleisö on hiirenhiljaa, kaikki hengitämme samaa ilmaa. Tie ei ole ollut helppo, se on meinannut nousta pystyyn useampaankin otteeseen, mutta tässä nyt ollaan, ihmisten edessä paljaampana kuin koskaan aiemmin. Ja me kuuntelemme. "Tiedän miltä sinusta tuntuu". En todellakaan tiedä, Pekka, en osaa edes kuvitella tilannettasi. Ihailen kuitenkin rohkeuttasi tulla omana itsenäsi lavalle. Olet paljon rohkeampi kuin minä. Uskallat tunnustaa heikkoutesi, ja se jos mikä tekee sinusta vahvan. Toivottavasti mahdollisimman moni näkee tämän ja löytää ehkä sen kadonneen hippusen.

Miinusta : ei moitteita

Muuta : Invalidiliiton asumisyksiköissä toteutetaan syksyllä 2013 Näillä mennään-esityskiertue, joka toteutetaan yhdessä Invalidiliiton kanssa. Marraskuussa esitys nähdään mm. Seinäjoella ja Kuopiossa. Esitys kiertää myös muilla paikkakunnilla, kannattaa seurata ilmoittelua!

Näillä mennään- monologille neljä tähteä ****.